Malmberg: Tiedotusopin rakenne

(1)

Rautela tutki myös sukupuolen ilmaisemista mainok- sissa. Tulos oli, että sukupuoli löytyi niin koneilta, pesu- aineilta kuin elintarvikkeiltakin: Paheellisen houkuttele- vatsuklaakeksit ovat tietenkin tyttöjä ja terveelliset ruis- viipaleet poikia.

M~rju~ Saloniemi on tutkinut, miten naista pubutel- Iaan JUlktsuu~essa. Tutkimuskohteena hänellä oli yksi Avun, Eevan Ja Suomen Kuvalehden numero vuodelta 1987. Saloniemi mm. havaitsi, että naisia puhuteliaan miehiä useammin "tuttavallisesti" pelkällä etunimellä.

Lea Laitinen on tutkinut keväällä 1987 Helsingin Sa- nomien yleisönosastolla naisten kävmää keskustelua äi- tien työssäkäynnistä. Artikkelissa~n Laitinen tarkaste- lee .keskustelijo.iden arvioita äideistä. Laitinen pyrkii osOittamaan, mtllä tavalla tekstin tuottaja välittää tar- koittamansa tulkintatavan lukijalle ns. semanttisten roo- lien avulla.

Tiedotusoppineiden käyttöön sopivaa tutkimustietoa löytyy epäilemättä myös Liisa Lautamatin artikkelista

j~~a

käsittelee sukupuolten erilaista käyttäytymistä jul:

k~S.tssa neuvottelutilanteissa ja Liisa Tainion vallan käyt- toa keskustelussa valottavasta artikkelista.

lsosu~sen nai~~". kirjoittajat ovat tehneet tärkeää pe- ruskartmtusta ktrJOittaessaan naisesta ja kielestä. Sääli tietenkin on, että kirja ilmestyyvasta nyt, kun muissa län- s~maissa naistutkimusta on kielen parissa tehty jo vuo- Sia. Se, että suomalainen naistutkimus on vielä ilmeises- ti lapsenkengissä kiditieteessäkin, näkyy myös Isosui- sessa .~aisessa. ~hdessäkään artikkelissa ei keskitytä sy- vempnn teoreettisiin pohdintoihin, vaan artikkelit ovat pääa~iassa empiiristen pikkututkimusten esittelyä. Kir- Ja to.sm alkaa lupaavasti Sara Heinämaan esittelyllä nais- tutkimuksen kieliteorioista, mutta Heinämaan artikkeli tuntuu loppuvan kesken. Sääli, sillä Heinämaan selkeää kirjoitusta vaikeasta aiheesta olisi kyllä lukenut pidem- päänkin.

Epäteoreettisuudessaan Isosuinen nainen edustaa suurelta osin pikemmin tasa-arvotutkimusta kuin uutta feminististä tutkimusta. Rajoittuvatharr artikkelien kysy- myksenasettelut usein määrällisiin ja laadullisiin vertai- luihin sukupuolten välillä. Siis: mikäli joku ei vielä usko.

että nainen on toinen (suomenkin) kielessä, niin tämä~

kirjan luettuaan se pitäisi kovapäisimmällekin selvitä.

Mutta: tyvestä puuhun.

Tarja Savolainen

Tiedotusoppi = kulttuurisoppi?

MALMBERG, Tarmo. Tiedotusopin rakenne. Acta Universitatis Tamperensis, Ser A, voi 241. Tampere 1988. Yhteenveto 68 s. + artikkeliosa.

Tarmo Malmbergin artikkeliväitöskirja koostuu kaikki- aan viidestätoista vuosina 1981-85 julkaistusta artikkelista ja niitä yhteennivovasta yhteenveto- tai tiivistelmä- osasta. Se edustaa tieteentutkimusta; tutkimuskohteena siinä on tiedotusoppi tai tarkemmin tiedotusopin rakenne. Tutkimuskohdetta asetettaessa vhteenvedon luvussa: mo rakenne on jaettu kolmeen l;hkoon: tietojärjes- telmään, tutkimustapaan ja esitystapaan. Kunkin lohkon sisällä on erotettu joukko osakysymyksiä, joihin vastaa- minen on Malmbergin mukaan samalla vastaamista "ky- symykseen tiedotusopista, sen luonteesta ja rakentees- ta" (s. 22). Vastaukset on esitetty yksityiskohtaisemmin artikkeleissa; tiivistelmä niistä esitetään yhteenvedon luvussa 3 ja niitä arvioidaan sen luvussa 4. Yhteenvedon luvussa 2 esitetään kysymyksiä selviteltäessä sovellettu- jen menettelytapojen metodologiset periaatteet. .

Vaikka väitöskirjan nimenomaiseksi kohteeksi on asetettu tiedotusopin rakenteen selvittäminen - tätä ni- menomaisuutta korostaa sen otsikkokin - sen tavoite ei kuitenkaan rajoitu tähän vaan tavoitteena on laajem- min kehittää ja perustella sellaista näkemystä tiedotusopista, jota voitaisiin pitää muita adekvaatimpana.

Malmbergin mukaan tiedotusoppi on ymmärretty pe- rinteisesti informaatioteorian mukaisesti, tavalla, jonka perustana on käsitys viestinnästä informaation siirtona tai vaihtona. Tätä kehittyneempänä hän pitää interak- tioteoreettiseksi kutsumaansa käsittämistapaa, joka perustuu näkemykseen viestinnästä interaktiona. Mutta tätäkin adekvaatimpana hän pitää omaa kulttuurista ymmärtämistapaansa, jota hän kutsuu materialistis-her- meneuttiseksi teoriaksi. Se perustuu käsitykseen, että viestintä on merkityksen artikulaatiota.

Yksi väitöskirjan ongelmista on, että Malmberg on konstruoinut informaatioteorian ja interaktioteorian ai- ka yksiviivaiseen tapaan. Hän väittää yhteenvedossa (s.

32) esimerkiksi, että informaatioteorian perustana ole- vista näkemyksistä ihmisestä yms. seuraa "teorianmuo- dostukscn formalistisuus: selitvksen kohteena eivät ole viestinnän ja sen eri puolten si~ällöllis-eritviset vaan ai- noastaan muodollis-yleisct piirteet". Kuit~nkin Malm- bergin informaatioteoreettiseksi kutsuman ajatteluta- van piirissä on kehitelty teoreettisia näkemyksiä, jotka koskevat nimenomaan sisällöllisiä asioita ja joiden on siten vaikea ymmärtää kohdistm·an \iestinnän muodollis- yleisiin piirteisiin - esimerkkinä vaikkapa 70-luvun alussa esillä ollut näkemys porvarillisesta hegemonias- ta. Tällaiset näkemykset ovat rajautuneet Malmbergin omaksuman näkökulman ulkopuolelle.

66

Interaktioteoriaa Malmberg tutkailee sellaisena kuin pääomalooginen marxismi - taikka tarkemmin Kauko Pietilän väitöskirjassaan esittämä teoria sanomalehden muotokielen kehityksestä - sitä edustaa. Malmbergin soveltama näkökulma ei nytkään tee täyttä oikeutta koh- teelleen. Toisin kuin yhteenvedossa (ss. 32-33) väite- tään, "pääh1,1omio" po. teoriassa ei kohdistu "viestijöiden väliseen, sanomien välittämään vuorovaikutukseen" ei- vätkä siinä selityksen kohteena ole "viestijöiden väliset sisällölliset suhteet". Selityksen kohteena siinä on sanomalehden muotokehitys: selittävänä tekijänä taas on yhteiskunnallisen organisoitumisen kulloinenkin muoto.

Sittemmin Kauko Pietilä on kyllä siirtynyt tutkimaan journalismia kanssakäymisen, intcraktion muotona, mutta tällöinkään hänen päähuomionsa ei kohdistu vies- tijöiden - lähcttäjien ja vastaanottajien - vuorovaikutukseen sanomien välityksellä vaan itse sanomissa ii- menevään interaktioon tai niiden interaktiopotentiaa- liin. Eikä hän näitäkään tutki sisällöl\isinä vaan muodol- lisina ilmiöinä formaalin sosiologian mielessä, kuten hä- nen Tiedotustutkimus-lehteen viime vuosina kirjoitta- mistaan artikkeleista käy ilmi.

Väitöskirjan toinen suurempi ongelma on, ettei Malmberg ole saanut kehiteltyä oman tiedotusoppikäsi- tyksensä tueksi niin aukotonta ja vankkaa argumentaa- tiota kuin mikä olisi edellytettävä, jotta tuon käsityksen mukainen tiedotusoppi voitaisiin etuoikeuttaa varsinai- seksi tiedotusopiksi. Malmbergista tiedotusoppi tulee ymmärtää ensi sijassa tai yksinomaan kulttuuritieteeksi.

Kanta perustuu hänen näkemykseensä tiedotusopin tutkimuskohteesta. Tuo kohde on yhtä aikaa yleinen ja erityinen: yleinen sikäli, että kohteena on "inhimillinen maailma tai käytäntö"; erityinen sikäli, että tiedotusoppi tutkii "vain sen tiettyä osaa tai aspektia" (s. 29). Jotta yleinen ja erityinen puoli saataisiin välitettyä, tarvitaan pari 'välijäsentä', nimittäin kulttuuri merkitysyhteisönä ja viestintä merkitysten artikulaationa.

Avainasemassa tässä nclijäsenisessä tutkimuskoh- teessa (inhimillinen maailma/kulttuuri merkitvsvhteisö- nä/viestintä merkitysten artikulaationa/joukk;tiedotus- prosessi merkitysten erityisenä artikulaatiomuotona) on sen toinen jäsen. Kulttuuri merkitysyhteisönä on Malm- bergin mukaan viestinnän ja mikä tärkeintä: sellais- ten viestinnän a\ulla todcllistuvien ilmiöiden kuten inhi- millisen kanssakäymisen - metaempiirinen tai trans- sendcntaalincn ehto. Eli hänestä sosiaalisuus kanssa- käymisen yms. muodossa on mahdollista vain yhteisen kulttuurin. yhteisten merkitysten pohjalta, jolloin kulttuuri olisi ensisijaista sosiaalisuuteen nähden ja selittäi- si sen mahdollisuuden. Tämä nähdäkseni on perusargu- mentti sen kannan tueksi, että tiedotusoppi on nimenomaan kulttuuritiede.

Tuon argumentin osalta voidaan kuitenkin välittö- mästi kysyä, miten yhteisiä kulttuurisia merkityksiä voi muodostuaja olla olemassa -ja vastata, että tämä edel- lyttää sosiaalisuutta kanssakäymisen yms. mielessä, joi-

67

Join sosiaalisuus olisi ensisijaista kulttuuriin nähden ja selittäisi sen mahdollisuuden. Asia on ilmaistavissa toi- sinkin: voidakseni asettua viestintäsuhteeseen minun on edellytettävä sekä sosiaalisuus - mahdollisuus asettua kontaktiin jonkun kanssa - että kulttuuri eli mahdollisuus artikuloida yhteisiä merkityksiä. Tältä kannalta ak- tuaalinen viestintä on sekä kontaktiin asettumista, sosi- aalisen suhteen solmimista että merkitysten artikuloi- mista. Kumpaakaan näistä aspekteista ei voida etuoikeuttaa toisen kustannuksella, ei myöskään niistä kum- mallekaan rakentuvaa tiedotusoppikäsitystä.

Malmberg etuoikeuttaa oman tiedotusoppikantansa esim. interaktioteoreettiseen nähden edelleen mm. sillä perusteella, että "viestinnän autonomiset, ei-välineelli- set piirteet jäävät" jälkimmäisessä "vaille selitystä"; edel- lisessä eivät (s. 33). Nuo autonomiset piirteet tarkoit- tanevat (esim. artikkelin Journalismi, kritiikki, tiede pohjalta arvioiden) niitä normeja, joita toiminnan tulee noudattaa ollakseen merkitysten artikulointia, jolloin ne olisivat yhtä kuin merkitysten artikuloinnin 'kielioppi'. Nyt interaktioteoriassa ei ole periaatteessa mitään, mi- kä estäisi tämän huomioimisen. Itse asiassa se kykenee huomioimaan viestinnän koko 'kieliopin' laajemminkin. Interaktiohan on sosiaalisten normien hallitsemaa toi- mintaa; eri interaktiomuodot noudattavat niille tyypilli- siä normejaan - ja mikä tärkeintä: nämä normit mää- rittälät sitä, millaisena \iestintänä kulloinenkin interak- tiomuoto voi todellistua. Siten viestinnän 'kielioppiin' ei kuulu vain muodollinen merkitysten artikulaation 'kielioppi' vaan myös interaktiomuotojen 'kieliopit', joista riippuu, miten edellistä on kulloinkin sisällöllisesti so- vellettava.

Malmberg antaa ymmärtää, että hänen viestintä- ja kielikäsityksensä on ainakin interaktioteoreettiseen ver- rattuna ei-instrumentaalinen. Ainakin kielikäsityksen osalta tämä implikaatio on problematisoitavissa. Nimit- täin kielen tarkastelu merkitysten artikulaation kannalta on omiaan redusoimaan senjuuri merkityksen artikulaation - viestinnän, ajatusten ilmaisemisen tms. - vä- lineeksi. Kielen tarkastelu ei-välineellisenä ilmiönä edellyttääkin - kuten poststrukturalistit ovat tähdentä- neet - sen tarkastelua ei merkitysten vaan materiaalis- ten sanojen artikulointina, joka ei ilmaise merkityksiä vaan tuottaa niitä. Artikkelissaan From Information Theo!J to the Study of Culture (s. 116) Malmberg korostaa, että viestinnän autonomisuuden huomioiminen mahdollistaa viestinnän kritiikin, joka on sen a!'\iointia, miten hyvinmikinviestintä \·iestinnän normeja noudattaa. Tällöin on kuitenkin ainakin lähellä se päätelmä, et- tä esim. avantgarde-elokuva tai moderni kirjallisuus ovat huonoa \iestintää, koska ne pyrkivät rikkomaan to- tunnaisia yhteisiä merkityksiä ja siten merkitysten vies- tintänormien mukaista artikulointia. Tältä osin adck- vaatimman lähtökohdan muodostaisi sen huomioon ot- tava näkemys, että erilaisten viestintäkäytäntöjen perus- taksi asettuu eri normeja.

(2)

Rautela tutki myös sukupuolen ilmaisemista mainok- sissa. Tulos oli, että sukupuoli löytyi niin koneilta, pesu- aineilta kuin elintarvikkeiltakin: Paheellisen houkuttele- vatsuklaakeksit ovat tietenkin tyttöjä ja terveelliset ruis- viipaleet poikia.

M~rju~ Saloniemi on tutkinut, miten naista pubutel- Iaan JUlktsuu~essa. Tutkimuskohteena hänellä oli yksi Avun, Eevan Ja Suomen Kuvalehden numero vuodelta 1987. Saloniemi mm. havaitsi, että naisia puhuteliaan miehiä useammin "tuttavallisesti" pelkällä etunimellä.

Lea Laitinen on tutkinut keväällä 1987 Helsingin Sa- nomien yleisönosastolla naisten kävmää keskustelua äi- tien työssäkäynnistä. Artikkelissa~n Laitinen tarkaste- lee .keskustelijo.iden arvioita äideistä. Laitinen pyrkii osOittamaan, mtllä tavalla tekstin tuottaja välittää tar- koittamansa tulkintatavan lukijalle ns. semanttisten roo- lien avulla.

Tiedotusoppineiden käyttöön sopivaa tutkimustietoa löytyy epäilemättä myös Liisa Lautamatin artikkelista

j~~a

käsittelee sukupuolten erilaista käyttäytymistä jul:

k~S.tssa neuvottelutilanteissa ja Liisa Tainion vallan käyt- toa keskustelussa valottavasta artikkelista.

lsosu~sen nai~~". kirjoittajat ovat tehneet tärkeää pe- ruskartmtusta ktrJOittaessaan naisesta ja kielestä. Sääli tietenkin on, että kirja ilmestyyvasta nyt, kun muissa län- s~maissa naistutkimusta on kielen parissa tehty jo vuo- Sia. Se, että suomalainen naistutkimus on vielä ilmeises- ti lapsenkengissä kiditieteessäkin, näkyy myös Isosui- sessa .~aisessa. ~hdessäkään artikkelissa ei keskitytä sy- vempnn teoreettisiin pohdintoihin, vaan artikkelit ovat pääa~iassa empiiristen pikkututkimusten esittelyä. Kir- Ja to.sm alkaa lupaavasti Sara Heinämaan esittelyllä nais- tutkimuksen kieliteorioista, mutta Heinämaan artikkeli tuntuu loppuvan kesken. Sääli, sillä Heinämaan selkeää kirjoitusta vaikeasta aiheesta olisi kyllä lukenut pidem- päänkin.

Epäteoreettisuudessaan Isosuinen nainen edustaa suurelta osin pikemmin tasa-arvotutkimusta kuin uutta feminististä tutkimusta. Rajoittuvatharr artikkelien kysy- myksenasettelut usein määrällisiin ja laadullisiin vertai- luihin sukupuolten välillä. Siis: mikäli joku ei vielä usko.

että nainen on toinen (suomenkin) kielessä, niin tämä~

kirjan luettuaan se pitäisi kovapäisimmällekin selvitä.

Mutta: tyvestä puuhun.

Tarja Savolainen

Tiedotusoppi = kulttuurisoppi?

MALMBERG, Tarmo. Tiedotusopin rakenne. Acta Universitatis Tamperensis, Ser A, voi 241. Tampere 1988. Yhteenveto 68 s. + artikkeliosa.

Tarmo Malmbergin artikkeliväitöskirja koostuu kaikki- aan viidestätoista vuosina 1981-85 julkaistusta artikkelista ja niitä yhteennivovasta yhteenveto- tai tiivistelmä- osasta. Se edustaa tieteentutkimusta; tutkimuskohteena siinä on tiedotusoppi tai tarkemmin tiedotusopin rakenne. Tutkimuskohdetta asetettaessa vhteenvedon luvussa: mo rakenne on jaettu kolmeen l;hkoon: tietojärjes- telmään, tutkimustapaan ja esitystapaan. Kunkin lohkon sisällä on erotettu joukko osakysymyksiä, joihin vastaa- minen on Malmbergin mukaan samalla vastaamista "ky- symykseen tiedotusopista, sen luonteesta ja rakentees- ta" (s. 22). Vastaukset on esitetty yksityiskohtaisemmin artikkeleissa; tiivistelmä niistä esitetään yhteenvedon luvussa 3 ja niitä arvioidaan sen luvussa 4. Yhteenvedon luvussa 2 esitetään kysymyksiä selviteltäessä sovellettu- jen menettelytapojen metodologiset periaatteet. .

Vaikka väitöskirjan nimenomaiseksi kohteeksi on asetettu tiedotusopin rakenteen selvittäminen - tätä ni- menomaisuutta korostaa sen otsikkokin - sen tavoite ei kuitenkaan rajoitu tähän vaan tavoitteena on laajem- min kehittää ja perustella sellaista näkemystä tiedotusopista, jota voitaisiin pitää muita adekvaatimpana.

Malmbergin mukaan tiedotusoppi on ymmärretty pe- rinteisesti informaatioteorian mukaisesti, tavalla, jonka perustana on käsitys viestinnästä informaation siirtona tai vaihtona. Tätä kehittyneempänä hän pitää interak- tioteoreettiseksi kutsumaansa käsittämistapaa, joka perustuu näkemykseen viestinnästä interaktiona. Mutta tätäkin adekvaatimpana hän pitää omaa kulttuurista ymmärtämistapaansa, jota hän kutsuu materialistis-her- meneuttiseksi teoriaksi. Se perustuu käsitykseen, että viestintä on merkityksen artikulaatiota.

Yksi väitöskirjan ongelmista on, että Malmberg on konstruoinut informaatioteorian ja interaktioteorian ai- ka yksiviivaiseen tapaan. Hän väittää yhteenvedossa (s.

32) esimerkiksi, että informaatioteorian perustana ole- vista näkemyksistä ihmisestä yms. seuraa "teorianmuo- dostukscn formalistisuus: selitvksen kohteena eivät ole viestinnän ja sen eri puolten si~ällöllis-eritviset vaan ai- noastaan muodollis-yleisct piirteet". Kuit~nkin Malm- bergin informaatioteoreettiseksi kutsuman ajatteluta- van piirissä on kehitelty teoreettisia näkemyksiä, jotka koskevat nimenomaan sisällöllisiä asioita ja joiden on siten vaikea ymmärtää kohdistm·an \iestinnän muodollis- yleisiin piirteisiin - esimerkkinä vaikkapa 70-luvun alussa esillä ollut näkemys porvarillisesta hegemonias- ta. Tällaiset näkemykset ovat rajautuneet Malmbergin omaksuman näkökulman ulkopuolelle.

66

Interaktioteoriaa Malmberg tutkailee sellaisena kuin pääomalooginen marxismi - taikka tarkemmin Kauko Pietilän väitöskirjassaan esittämä teoria sanomalehden muotokielen kehityksestä - sitä edustaa. Malmbergin soveltama näkökulma ei nytkään tee täyttä oikeutta koh- teelleen. Toisin kuin yhteenvedossa (ss. 32-33) väite- tään, "pääh1,1omio" po. teoriassa ei kohdistu "viestijöiden väliseen, sanomien välittämään vuorovaikutukseen" ei- vätkä siinä selityksen kohteena ole "viestijöiden väliset sisällölliset suhteet". Selityksen kohteena siinä on sanomalehden muotokehitys: selittävänä tekijänä taas on yhteiskunnallisen organisoitumisen kulloinenkin muoto.

Sittemmin Kauko Pietilä on kyllä siirtynyt tutkimaan journalismia kanssakäymisen, intcraktion muotona, mutta tällöinkään hänen päähuomionsa ei kohdistu vies- tijöiden - lähcttäjien ja vastaanottajien - vuorovaikutukseen sanomien välityksellä vaan itse sanomissa ii- menevään interaktioon tai niiden interaktiopotentiaa- liin. Eikä hän näitäkään tutki sisällöl\isinä vaan muodol- lisina ilmiöinä formaalin sosiologian mielessä, kuten hä- nen Tiedotustutkimus-lehteen viime vuosina kirjoitta- mistaan artikkeleista käy ilmi.

Väitöskirjan toinen suurempi ongelma on, ettei Malmberg ole saanut kehiteltyä oman tiedotusoppikäsi- tyksensä tueksi niin aukotonta ja vankkaa argumentaa- tiota kuin mikä olisi edellytettävä, jotta tuon käsityksen mukainen tiedotusoppi voitaisiin etuoikeuttaa varsinai- seksi tiedotusopiksi. Malmbergista tiedotusoppi tulee ymmärtää ensi sijassa tai yksinomaan kulttuuritieteeksi.

Kanta perustuu hänen näkemykseensä tiedotusopin tutkimuskohteesta. Tuo kohde on yhtä aikaa yleinen ja erityinen: yleinen sikäli, että kohteena on "inhimillinen maailma tai käytäntö"; erityinen sikäli, että tiedotusoppi tutkii "vain sen tiettyä osaa tai aspektia" (s. 29). Jotta yleinen ja erityinen puoli saataisiin välitettyä, tarvitaan pari 'välijäsentä', nimittäin kulttuuri merkitysyhteisönä ja viestintä merkitysten artikulaationa.

Avainasemassa tässä nclijäsenisessä tutkimuskoh- teessa (inhimillinen maailma/kulttuuri merkitvsvhteisö- nä/viestintä merkitysten artikulaationa/joukk;tiedotus- prosessi merkitysten erityisenä artikulaatiomuotona) on sen toinen jäsen. Kulttuuri merkitysyhteisönä on Malm- bergin mukaan viestinnän ja mikä tärkeintä: sellais- ten viestinnän a\ulla todcllistuvien ilmiöiden kuten inhi- millisen kanssakäymisen - metaempiirinen tai trans- sendcntaalincn ehto. Eli hänestä sosiaalisuus kanssa- käymisen yms. muodossa on mahdollista vain yhteisen kulttuurin. yhteisten merkitysten pohjalta, jolloin kulttuuri olisi ensisijaista sosiaalisuuteen nähden ja selittäi- si sen mahdollisuuden. Tämä nähdäkseni on perusargu- mentti sen kannan tueksi, että tiedotusoppi on nimenomaan kulttuuritiede.

Tuon argumentin osalta voidaan kuitenkin välittö- mästi kysyä, miten yhteisiä kulttuurisia merkityksiä voi muodostuaja olla olemassa -ja vastata, että tämä edel- lyttää sosiaalisuutta kanssakäymisen yms. mielessä, joi-

67

Join sosiaalisuus olisi ensisijaista kulttuuriin nähden ja selittäisi sen mahdollisuuden. Asia on ilmaistavissa toi- sinkin: voidakseni asettua viestintäsuhteeseen minun on edellytettävä sekä sosiaalisuus - mahdollisuus asettua kontaktiin jonkun kanssa - että kulttuuri eli mahdollisuus artikuloida yhteisiä merkityksiä. Tältä kannalta ak- tuaalinen viestintä on sekä kontaktiin asettumista, sosi- aalisen suhteen solmimista että merkitysten artikuloi- mista. Kumpaakaan näistä aspekteista ei voida etuoikeuttaa toisen kustannuksella, ei myöskään niistä kum- mallekaan rakentuvaa tiedotusoppikäsitystä.

Malmberg etuoikeuttaa oman tiedotusoppikantansa esim. interaktioteoreettiseen nähden edelleen mm. sillä perusteella, että "viestinnän autonomiset, ei-välineelli- set piirteet jäävät" jälkimmäisessä "vaille selitystä"; edel- lisessä eivät (s. 33). Nuo autonomiset piirteet tarkoit- tanevat (esim. artikkelin Journalismi, kritiikki, tiede pohjalta arvioiden) niitä normeja, joita toiminnan tulee noudattaa ollakseen merkitysten artikulointia, jolloin ne olisivat yhtä kuin merkitysten artikuloinnin 'kielioppi'.

Nyt interaktioteoriassa ei ole periaatteessa mitään, mi- kä estäisi tämän huomioimisen. Itse asiassa se kykenee huomioimaan viestinnän koko 'kieliopin' laajemminkin.

Interaktiohan on sosiaalisten normien hallitsemaa toi- mintaa; eri interaktiomuodot noudattavat niille tyypilli- siä normejaan - ja mikä tärkeintä: nämä normit mää- rittälät sitä, millaisena \iestintänä kulloinenkin interak- tiomuoto voi todellistua. Siten viestinnän 'kielioppiin' ei kuulu vain muodollinen merkitysten artikulaation 'kielioppi' vaan myös interaktiomuotojen 'kieliopit', joista riippuu, miten edellistä on kulloinkin sisällöllisesti so- vellettava.

Malmberg antaa ymmärtää, että hänen viestintä- ja kielikäsityksensä on ainakin interaktioteoreettiseen ver- rattuna ei-instrumentaalinen. Ainakin kielikäsityksen osalta tämä implikaatio on problematisoitavissa. Nimit- täin kielen tarkastelu merkitysten artikulaation kannalta on omiaan redusoimaan senjuuri merkityksen artikulaation - viestinnän, ajatusten ilmaisemisen tms. - vä- lineeksi. Kielen tarkastelu ei-välineellisenä ilmiönä edellyttääkin - kuten poststrukturalistit ovat tähdentä- neet - sen tarkastelua ei merkitysten vaan materiaalis- ten sanojen artikulointina, joka ei ilmaise merkityksiä vaan tuottaa niitä. Artikkelissaan From Information Theo!J to the Study of Culture (s. 116) Malmberg korostaa, että viestinnän autonomisuuden huomioiminen mahdollistaa viestinnän kritiikin, joka on sen a!'\iointia, miten hyvinmikinviestintä \·iestinnän normeja noudattaa. Tällöin on kuitenkin ainakin lähellä se päätelmä, et- tä esim. avantgarde-elokuva tai moderni kirjallisuus ovat huonoa \iestintää, koska ne pyrkivät rikkomaan to- tunnaisia yhteisiä merkityksiä ja siten merkitysten vies- tintänormien mukaista artikulointia. Tältä osin adck- vaatimman lähtökohdan muodostaisi sen huomioon ot- tava näkemys, että erilaisten viestintäkäytäntöjen perus- taksi asettuu eri normeja.

(3)

Olen tässä pyrkinyt problematisoimaan Malmbergin niitä argumentteja, joiden pohjalta hän nähdäkseni katsoo voivansa etuoikeuttaa oman tiedotusoppikäsityk- sensä tiedotusopiksi sinänsä. Esitetyn kritiikin vastapai- noksi on kuitenkin hetimiten todettava, että se käsitys tiedotusopista kulttuuritieteenä, jota Malmberg on nyt toistakymmentä vuotta kehitellyt ja perustellut, on mer- kittävä tieteellinen saa'<utus tiedotusopin piirissä, ja et- tä se, mitä hän sanoo tiedotusopin tutkimuskohteesta ja tiedeluonteesta, vie niitä koskevaa pohdintaa aimo as- keleen eteenpäin. Paljolti juuri Malmbergin työn ansios- ta tiedotusopin itseymmärrys on nykyään aivan toisella tasolla kuin sitä ennen. Sinnikkäästi oman päänsä pi- täneenä hän esimerkiksi on vähä vähältä kyennyt murta- maan sitä muuria, joka vielä 70-lmulla erotti humanisti- sen ja yhteiskuntatieteellisen ajattelun tiedotusopin alu- eella jyrkästi toisistaan (jos kohta muurissa on kyllä yhä kiviä jäljellä). Väitöskirja ei ole ansiokas kuitenkaan yk- sin näissä suhteissa vaan se on ansiokas mvös osoittaes- saan asioiden laajaa filosofista ja teoreettista hallintaa sekä erityisesti kykyä kehitellä monimutkaisen tie- teenalan jäsentämiseksi tarvittavia käsitteenisiä järjes- telmiä, jollaisia ilman meidän olisi hyvin vaikea saada otetta itsestämme.

Fenomenologiaa tilaustyönä

Veikko Pietilä

DAHLGREN, Peter. Pressens bild av brottsligheten.

BRÅ information 1987:1. Stockholm 1987.

Sovinnaisesti ajateltaneen että ns. positivistinen tutki- musote ja ns. hallinnollis-kaupallinen tiedotustutkimus kuuluvat erityisellä tavalla yhteen. Tätä ajatusta on Suo- messa horjuttanut niin Yleisradion kuin mainosalan täl- lä vuosikymmenellä sponsoroima tutkimustoiminta: pa- radigman alkaessa vaihtua 0\:at mainitut tahot kärkkääs- ti kiiruhtancet tilaamaan tutkimusta hermeneutikoiltaja fenomenologeilta.

Sama pätee Ruotsissa. Yhdysvalloissa koulutuksensa saanut Peter Dahlgrcn, fenomenologi ja Making News - kirjan tekijän Gaye Tuchmanin oppilas, on tässä suh- teessa esimerkkitapaus. Rikollisuuden ehkäisemiseksi perustettu virallinen instanssi Brottsförebyggande rådet (lyh. BRÅ) on tilannut häneltä tutkimuksen Ruotsin sa- nomalehdistön rikosjournalismista.

Raportti alkaa vähemmän yllättävästi. Kuin pahainen positivisti ikään Dahlgren on luokitellut ja tilastoinut vä- hän yli tuhat rikosjuttua kahdeksasta lehdestä varsin ta- vanomaisilla muuttujill~. Kiintoisinta tuloksissa ehkä on ns. valkokaulusrikollisuuden vähäinen osuus journalis- missa. Tutkija katsoo oikeutetuksi tulkita jo näitä tulok- siaan siten, että rikosjournalismi ei kykene antamaan

''mitään rikollisuuden yhteiskunnallisen dynamiikan sy- vempää ymmärtämystä"" (s. 27).

Suunnilleen raportin puolivälissä alkaa tekstistä pil- kistää hermeneutikko Dahlgren, minkä hän ehplisiitis- ti tuo esiin (s. 30). Hän ryhtyy puhumaan hahmotta- misulottmuuksista (gestaltningsdimensioner). Tähän liittyy hänen se ajatuksensa, että keskustelutilanteessa se miten sanotaan saattaa olla tärkeämpää kuin mitä sanotaan. Näin Dahlgren pyrkii avaamaan rikosjournalismiin lukijan näkökulman, jonka tilastoiva ote - tämä on tul- kintani hänen ajattelutavastaan - tavoittaa huonosti.

Dahlgren siis korostaa lukijan kokemuksen merki- tystä ''perustavanlaatuisena viitekehyksenä joka sopi- virumin voi valaista aineistoa'" (s. 30). Samalla hän ottaa voimakkaasti etäisyyttä siitä ideasta, että tekstin vaiku- tukset ja/tai merkitykset olisivat luettavissa suoraan tekstistä. Tuon distanssin ·ottamisen voimakkain ilmen- tymä on· myöhemmin (s. 56) esiintyvä lause, jonka mukaan '"ei koskaan ole mahdollista ennustaa miten lukija tulee käyttämään hyväkseen tiedotusvälineitä". Itse ei Dahlgren tässä yhteydessä kuitenkaan ole tutkinut yhtä- kään rikosuutisten lukijaa. Todennäköisesti elävien, li- haa ja verta olevien lukijoiden pariin meneminen ei mahtunut toimeksiannon eikä sitä vastaavan budjetin puitteisiin eikä siten ole tutkijan 'syy', mutta puute se joka tapauksessa on.

Kohta hermeneutikko Dahlgren täsment)"/ fenomenologi Dahlgreniksi, jonka suurimman kiinnostuksen kohteena täytyy siis olla ja onkin "todellisuuden sosiaalinen konstruoiminen" (s. 31). Tätä eritelläkseen Dahl- grenjakaa todellisuuden kolmia: 1) objektiiviseen (kiis- tattomien faktisten olosuhteiden ja ilmiöiden maail- maan), 2) symboliseen sosiaaliseen todellisuuteen ja 3) subjektiiviseen (yksilöstä toiseen vaihtelevaan) sosiaaliseen todellisuuteen (sen nimeen Dahlgren todella sisäl- lyttää myös määreen sosiaalinen, s. 32).

Tämä kolmijako ansaitsee tulla kommentoiduksi.

Totta kai se auttaa eteenpäin, etenkin jos kyseessä on tällaiseen (alkeis)filosofointiin tottumaton lukija. Triko- tomia kuitenkin voittaisi, jos 1-kohdan sana objektii\~

nen korvattaisiin adjektiivilla materiaalinen tai ehkä vie- lä mieluummin määreellä ulkoinen. Ovathan nuo kaikki kolme todellisuuden osa-aluetta ontologisessa mielessä olemassa olevia ja sanan tässä merkityksessä "objektiivi- sia'' (tämän näkemyksen perusteita ks. esim. Raimo Tuomela, Tiede, toiminta ja todellisuus).

Siitä taas että Dahlgren ei tunnu edes epäilevän ulkoi- sen todellisuuden olemassaoloa seuraa erinäisiä asioita hänen journalisminäkemykselleen. Hän huomauttaa esim. (s. 43), että "objektiivisuus" jutun sisällön ja ulkoi- sen todellisuuden vastaa\uuden mielessä" saattaajatku- vasti olla relevantti" journalismin kriteeri, mutta "objektiivisuus" on silloin määriteltävä tavalla joka lähtee '"in- himillisestä komponentista". Ymmärtääkseni ns. subjek- tin ja objektin vuorovaikutusteoria tarjoaa tuollaisen määrittelyn perustan.

68

Se mikä Dahlgrenia tuntuu ehkä eniten kiinnostavan on "rikosten temaattiset kentät": 1) (rikoksen) erikois- laatuiset piirteet, 2) rohkeus, 3) pahuus, 4) ahneus ja muut inhimilliset heikkoudet, 5) kollektiiviseen järjes- tykseen kohdistuva uhka, 6) luottamuksen väärinkäyttö, 7) järjestysvallan puolustaminen, 8) supertähteä (a Ia pankkiryöstäjä Clark Olofsson) koskeva jatkokertomus sekä 9) juridinen jatkokertomus. Näistä hän katsoo löy- tävänsä sen mikä on olennaista rikosjournalismille lukijan näkökulmasta. Merkitysten tutkimista - tai merki- tyksillä spekuloimista - siis.

Sellaista on journalismi, koska sellainen on yhteiskun- ta ja sellainen on ihminen. Tietenkään Dahlgren ei eksplisiitisti sano näin. Sen sijaan hän kyllä kirjoittaa: "Jour- nalismi ei voi eikä sen pidä koskaan esittää järjestelmäl- Iisiä tieteellisiä kuvauksia yhteiskunnasta" ( s. 67, raportin viimeinen kappale). Rivien välistä voimme lukea et-

69

tä rikosjournalismi tuskin myöskään kykenee eh- käisemään rikollisuutta.

Jokainen Tuchmaninsa lukenut muistaa tämän Dahl- grenin opettajan voimakkaan kriittisyyden yhdysvalta- laista uutisjournalismia kohtaan. Milloin impli- ja milloin eksplisiitisti Tuchman kirjoittaa, että olemassa olisi myös paljon nykyistä parempia tapoja kuvata yhteis- kuntaaja että ne ehkä olisivat mahdollisia myös journa- lismissa. Tuchmanin kriittinen visio on Dahlgrenin va- riantissa - samalla kun Tuchman on hävinnyt hänen kirjallisuusluettelostaan - hiipunut perikonservatis- miksi: näin on aina ollut ja näin on aina oleva.

Tuo perikonservatismi on ehkä haavoittuva asenne, mutta myös haastava. Ruotsin sadoista tiedotustutki- joista Dahlgren kuuluu kiintoisimpaan päähän.

Pertti Hemanus