”On käyny sillai, että oon läpsässy tai muuta.” Selontekoja lähisuhdeväkivallan käyttäjiltä

”On käyny sillai, että oon läpsässy tai muuta.”

Selontekoja lähisuhdeväkivallan käyttäjiltä

Anni Jaakkola Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Tammikuu 2021

Sosiaalipsykologia

JAAKKOLA ANNI: ”On käyny sillai, että oon läpsässy tai muuta.” Selontekoja lähisuhdeväkivallan käyttäjiltä

Pro gradu -tutkielma, 62 sivua, 2 liitettä (3 sivua) Tutkielman ohjaaja: Professori Vilma Hänninen Tammikuu 2021

Avainsanat: lähisuhdeväkivalta, perheväkivalta, parisuhdeväkivalta, narratiivinen analyysi

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten kaikista rakkaimpiaan kohtaan väkivaltaisesti käyttäytynyt selittää tekoaan. Tarkastelun kohteena oli siis osallistujien antamat selitykset omalle väkivaltaiselle käytökselleen. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat Marvin B. Scottin ja Stanford M. Lymanin (1968) selonteon teoria sekä Erving Goffmanin (1971) rooliteoria.

Tutkimuksen aineisto koostuu viidestä haastattelusta, joiden osallistujista kolme on miehiä ja kaksi naisia. Osallistujat olivat haastattelujen aikana mukana Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen rahoittaman Turvallinen perhe -hankkeen työskentelyssä. Neljä haastateltavaa kertoi käyttäneensä läheissuhteessaan väkivaltaa, yksi osallistuja sen sijaan ei kokenut käyttäytyneensä koskaan väkivaltaisesti. Jokaisen haastattelun pohjalta on muodostettu tarina, jota on analysoitu narratiivisella analyysimenetelmällä. Haastatteluista poimittiin osallistujien antamia selityksiä omalle väkivaltaiselle käytökselleen. Selitykset kategorisoitiin selonteoiksi, kuten syntipukkiajatteluksi tai vetoamiseksi biologisiin vietteihin.

Omaa väkivaltaista käytöstä selitettiin uupumuksella, tyytymättömyydellä itseen ja parisuhteeseen, taloudellisilla huolilla, alkoholilla, lapsuudessa koetulla väkivallalla ja edellisessä parisuhteessa kohdatulla väkivallalla. Useassa tarinassa oma väkivaltainen käytös liitettiin kokemukseen väkivallan uhriksi joutumisesta. Kaikki tutkimukseeni osallistuneet kokivat joutuneensa myös itse väkivallan uhriksi lapsuudenkodissaan, edellisessä parisuhteessaan tai nykyisen kumppaninsa taholta. Tämä osoittaa väkivallan olevan ilmiö, jossa ei ole pelkästään uhreja ja tekijöitä.

Tutkielmani tulosten avulla voidaan ymmärtää paremmin lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden kokemuksia ja ajatuksia omasta väkivaltaisuudestaan. Ymmärtämällä lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden näkökulmia voitaisiin suomalaista väkivaltatyötä kehittää ja tuoda siihen lisää työotetta, jossa apua tarjottaisiin lähisuhdeväkivaltaa käyttäneille henkilöille sekä sitä kohdanneille pariskunnille yhdessä.

Social Psychology

JAAKKOLA ANNI: ”On käyny sillai, että oon läpsässy tai muuta.” Selontekoja lähisuhdeväkivallan käyttäjiltä

Master’s thesis, 62 pages, 2 appendices (3 pages) Advisor: Professor Vilma Hänninen

January 2021

Keywords: violence, domestic violence, narrative analysis

The purpose of the thesis was to explore how a person explains his/her domestic violence towards their closest family members. In the thesis, stories of these persons were collected and examined based on accounts by Marvin B. Scott and Stanford M. Lyman (1968) and Erving Goffman’s (1971) role theory. With the interviews, analysis and conclusions presented in the thesis, experiences of and thought processes of persons conducting domestic violence can be more extensively understood.

A total of five separate interviews were conducted, with three male and two female participants.

During the interviews, all participants were patients in the Safe Family -program by Funding Centre for Social Welfare and Health Organisations. Four interviewees stated using violence in the past, whereas one interviewee had not feel as acting violently at any point. Based on each interview, a story was formed, and each story was analyzed using narrative analysis.

Interviewees explained their violence by many different reasons: exhaustion, dissatisfaction to oneself and the relationships with others, financial pressures, alcoholism, childhood violence and domestic violence in previous relationships. On many occasions, the act of violence was linked to previously being victim of domestic violence. Each participant of my study saw that they were also victims of domestic violence in their former relationships or by their current partner. This indicates violence being a phenomenon where are not merely victims and perperations. Implications are that processes designed to help both domestic violence victims and perpetors could be improved by including and understanding of mental models of persons committing domestic violence and offer services to both individuals and couples together.

2 LÄHISUHDEVÄKIVALTA ILMIÖNÄ ... 5

2.1VÄKIVALLAN MÄÄRITTELY ... 5

2.1.1 Väkivallan eri muotoja ... 6

2.2LÄHISUHDEVÄKIVALLAN KÄSITTEISTÖÄ ... 9

3 LÄHISUHDEVÄKIVALTAA KÄSITTELEVÄ AIEMPI EMPIIRINEN TUTKIMUS ...13

4 TEOREETTINEN TAUSTA ...16

4.1SELONTEON TEORIA ... 16

4.1.1 Puolustelevat selonteot alakategorioittain ... 16

4.1.2 Oikeuttavat selonteot alakategorioittain ... 18

4.2ROOLITEORIA ... 19

5 MENETELMÄT ...21

5.1LAADULLINEN TUTKIMUS ... 21

5.2HAASTATTELU AINEISTONKERUUMENETELMÄNÄ ... 22

5.3AINEISTONKERUUN TOTEUTUS ... 24

5.4AINEISTON ARVIOINTI ... 25

5.5ANALYYSIMENETELMÄNÄ NARRATIIVINEN ANALYYSI ... 28

5.6EETTISET KYSYMYKSET ... 31

6 TULOKSET ...33

6.1HEIKIN TARINA ... 33

6.1.1 Heikin tarinan tulkintaa: väsymystä, turhautumista itseen ja tyytymättömyyttä parisuhteeseen väkivaltaisen käytöksen taustalla ... 36

6.2TIMON TARINA ... 37

6.2.1 Timon tarinan tulkintaa: taloudellisia huolia väkivaltaisen käytöksen taustalla ... 40

6.3LAURIN TARINA ... 42

6.3.1 Laurin tarinan tulkintaa: alkoholinkäyttö väkivaltaisen käytöksen taustalla ... 43

6.4SATUN TARINA ... 44

6.4.1 Satun tarinan tulkintaa: oman väkivaltaisen käytöksen kieltäminen ja uhritarinan kertominen ... 46

6.5HEIDIN TARINA ... 48

6.5.1 Heidin tarinan tulkintaa: menneisyydessä koettu väkivalta oman väkivaltaisen käytöksen taustalla ... 50

6.6YHTEENVETO TULOKSISTA ... 51

7 POHDINTA ...54

7.1KESKEISET TULOKSET ... 54

7.1TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS ... 56

7.2JOHTOPÄÄTÖKSIÄ ... 57

8 LÄHTEET ...59

TAULUKOT ...63

LIITTEET ...64

1 JOHDANTO

Pro gradu –tutkielmassani tarkastelen lähisuhdeväkivaltaa sitä käyttäneen näkökulmasta. Olen kiinnostunut siitä, millaisista ajatuksista ja kokemuksista väkivaltaisesti läheisimpiään kohtelevan toiminta kumpuaa. Aihe on jatkoa kandidaatintutkielmastani, jossa perehdyin henkisen lähisuhdeväkivallan tabuluonteeseen. Lähestyin aihetta enemmän uhrin kuin käyttäjän näkökulmasta, ja sen vuoksi olenkin nyt kiinnostunut siitä, miten läheissuhteessaan väkivaltaa käyttävä selittää tekojaan.

Koen aiheeni olevan ajankohtainen aina, koska jokaisella ihmisellä on elämässään läheissuhteita.

Näihin suhteisiin liittyy usein monenlaisia ongelmia ja niiden seuraukset eivät kosketa vain väkivaltaa käyttänyttä henkilöä ja uhria, vaan myös esimerkiksi muita perheenjäseniä, kuten lapsia.

Parisuhdeväkivallan seurauksena lapsiin kohdistuu niin fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Lapset saattavat joutua vanhempiensa tukijoiksi tai suojamuureiksi ja syyllistämisen kohteeksi. (Ojuri 2004, 188.) Lähisuhdeväkivallan seurauksena aiheutuu paljon inhimillistä kärsimystä ja yhteiskunnallisesti palvelujärjestelmien ylikuormittumista. (Flinck 2006, 13.) Lisäksi kandidaatintutkielmassani totesin, että väkivaltaisessa parisuhteessa eläminen on niin monitasoinen ilmiö, että sen lisätutkiminen on tarpeellista. Yksi ongelman luonteeseen kuuluva piirre on puhumattomuus niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Haluan pro gradu –tutkielmallani olla myös osaltani murtamassa suomalaisen lähisuhdeväkivallan vaikenemisen kulttuuria.

Lähisuhteessa tapahtuva väkivalta on vallan väärinkäyttöä, jonkun läheisen tarkoituksellista alistamista (Karhuvaara, Kaitue & Ruuhilahti 2013,16). WHO:n, eli maailman terveysjärjestön, mukaan se on perhe- ja parisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa. Tällaista voi olla esimerkiksi sisarusten välinen väkivalta. (Dahlberg ym. 2002, 23.) Toisaalta väkivalta ei aina liity yhteiseen kotiin, vaan sitä esiintyy usein myös avo- tai avioeron jälkeen. Lähisuhdeväkivalta voi olla esimerkiksi fyysistä, henkistä, hengellistä, taloudellista tai lapsen hoidon tai huolenpidon laiminlyöntiä (Paasivirta 2013).

Lähisuhdeväkivaltaa on ollut parisuhteissa, perheissä ja lähisuhteissa aina. Se on silti tunnustettuna ja tunnistettuna ongelmana suhteellisen nuori. Tämä johtuu siitä, että perhe on nähty niin intiiminä asiana, ettei yhteiskunta ole saanut siihen kajota. Kun perheissä tapahtuva väkivalta huomattiin 1960- luvulla, alettiin ensin kiinnittää huomiota lapsiin ja sitten naisiin. Tutkimustieto miesten kokemasta väkivallasta ja sisarusten välisestä väkivallasta on edelleen melko vähäistä. (Kainulainen, ensi- ja turvakotien liitto 2006, 15.) Lähisuhdeväkivallan kentällä tutkimusta on tehty niin perheväkivallan

(Lepistö 2010) kuin parisuhdeväkivallan (Flinck 2006) käsittein. Rikosuhritutkimuksen 2018 mukaan naisista 4,8% ja miehistä 2,5% on joutunut entisen tai nykyisen kumppanin väkivallan tai uhkailun kohteeksi. Haastavaa tilastoinnissa on kuitenkin se, että luvut kertovat vain viranomaisten tietoon tulleista tapauksista. Läheskään kaikkea lähisuhdeväkivaltaa ei ilmoiteta viranomaisille. (Hietamäki 2018.)

Tutkimukseni aineistona on viiden Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) rahoittaman Turvallinen perhe -hankkeeseen osallistuneen haastattelut. Hanke toimii vuosina 2018- 2020 Pohjois-Savon alueella. Haastattelut toteutettiin syksyllä 2019 hankkeen tiloissa Kuopion kriisikeskuksella. Osallistujista kolme on miehiä ja kaksi naista. Tutkimuskysymykseni mukaisesti olin kiinnostunut siitä, miten osallistujat selittävät omaa väkivaltaista käytöstään ja muodostin jokaisen haastattelun pohjalta tarinan. Tarinassa ilmeneviä selitystapoja analysoin Marvin B. Scottin ja Stanford M. Lymanin (1968) selonteon teorian avulla. Tarinoissa omaa väkivaltaisuutta selitettiin muun muassa lapsuuden kokemuksilla, puolison väkivaltaisuudella, muiden keinojen puuttumisella ja alkoholilla.

Tutkimukseni tulosten perusteella oman väkivaltaisen käytöksen taustalla on usein kokemus itse joutumisesta väkivallan uhriksi. Tämä osoittaa väkivallan olevan ilmiö, josta ei voida puhua vain tekijän ja uhrin käsitteillä. Haasteita oman väkivaltaisen käytöksen muuttamiseen ja siihen puuttumiseen tuo myös se, että sen eri muotoja ei tunnisteta. Aineistossani väkivallan erilaisia muotoja tunnistettiinkin heikosti. Tutkielmani johtopäätöksissä esitän, että suomalaiseen väkivaltatyöhön tarvittaisiin lisää työotetta, jossa apua tarjottaisiin väkivaltaa käyttäneille henkilöille ja sitä kohdanneille pariskunnille yhdessä.

2 LÄHISUHDEVÄKIVALTA ILMIÖNÄ

Tässä luvussa käsittelen väkivaltaa ilmiönä sekä sen erilaisia ilmenemismuotoja. Ensiksi määrittelen väkivallan käsitteen, jonka jälkeen esittelen tarkemmin termejä, joilla läheissuhteessa tapahtuvasta väkivallasta puhutaan. Perustelen myös sen, miksi tässä tutkimuksessa käsitteenä on juuri lähisuhdeväkivalta ja miksi kutsun läheistään kohtaan väkivaltaisesti käyttäytyvää lähisuhdeväkivallan käyttäjäksi.

2.1 Väkivallan määrittely

WHO:n työryhmä määritteli vuonna 1996 väkivallan tarkoitukselliseksi, aktuaaliseksi ja uhkaavaksi itseen tai toiseen ihmiseen, johonkin ryhmään tai yhteisöön kohdistuvaksi vallankäytöksi tai fyysiseksi voimankäytöksi. Väkivalta aiheuttaa tai on vaarassa aiheuttaa vammoja, psykologista vahinkoa, kehityksen häiriintymistä, riistoa tai kuoleman. Määritelmään sisältyvät kaikki väkivallan tyypit ja se kattaa vahinkoa tai kuoleman aiheuttavat teot sekä tekemättä jättämisen. (Krug ym. 2002.) Jeff Hearnin (1998) mukaan väkivalta ilmiönä on samanaikaisesti häilyvää ja hyvin kontekstisidonnaista, mutta myös selviä ruumiillisia tekoja, joilla on sen kohteeksi joutuneeseen suoria vaikutuksia. Yhden sanan sisään mahtuu lukematon määrä tapoja ymmärtää se. Voidaan siis ajatella, että väkivallasta ei ole yhtä muuttumatonta totuutta ja sen merkitykset ovat usein monimutkaisia ja epävakaita (Stanko 2003, 3–4). Kun väkivaltaa määritellään, on paljon merkitystä sillä, mitä tekoja nimetään ja tunnistetaan väkivallaksi. Väkivallan nimeämisellä onkin sekä materiaalisia että diskursiivisia merkityksiä. Tämän vuoksi väkivallan määrittelyllä on vaikutuksia myös siihen, miten yhteiskunnassa laajemmin väkivaltaan suhtaudutaan. Suhtautumistapa vaikuttaa edelleen yksilöiden avun hakemiseen ja mahdollisuuksiin saada apua. (Hearn 1998, 14–16.)

Stanko (2003, 9–11) toteaa, että analysoitaessa väkivallan erilaisia merkityksiä, on tärkeää ottaa huomioon sosiaalinen konteksti ja sosiaaliset suhteet. Seuraavat tekijät ovat yhteydessä merkitysten ymmärtämiseen: 1) itse teko, 2) osapuolten suhteet toisiinsa, 3) tekopaikka ja 4) teon seurauksena syntynyt vahinko. Väkivallan merkitys syntyy näiden osatekijöiden yhteisvaikutuksesta. Merkitys voi kuitenkin vaihdella eri ihmisille ja tarkasteltaessa väkivaltaa kriittisesti tämä tulisi ottaa huomioon.

Väkivallan merkitys on siis Stankon mukaan yhteyksissä kontekstiin, tilaan, aikaan, paikkaan ja henkilön positioon. Positioon puolestaan vaikuttavat esimerkiksi ikä, sukupuli ja seksuaalinen identiteetti.

Väkivallan määrittely on riippuvaista myös siitä, kenen näkökulmasta väkivaltaa katsotaan ja kuka väkivallan määrittelee. Tekijän ja uhrin kokemukset ovat erilaisia ja usein eri sukupuolet kokevat väkivallan eri tavoin. On todettu, että miehet vähättelevät tekemäänsä väkivaltaa ja naiset kertovat herkemmin omasta väkivallastaan. (Hydén 1992.) Siukolan (2014,10) mukaan miehiin kohdistuva väkivalta tapahtuu usein julkisissa tiloissa, kun taas naiset ja lapset kohtaavat yleensä läheisten tekemää väkivaltaa. Lasten joutuminen väkivallan välikappaleiksi tiedostetaan sen sijaan heikosti (Flinck, 2006). Perheväkivaltaa kokeneet lapset jäävät vieläkin usein huomiotta, vanhempien avuntarvetta ei sen sijaan kyseenalaisteta. Lapset eivät näe, kuule tai huomaa mitään, tai jos huomaavat, asiat unohtuvat nopeasti, eivätkä vaikuta heihin. Lasten ajatellaan elävän jonkinlaisessa umpiossa. Lapsen oikeuksien sopimuksessa (Asetus lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen voimaansaattamisesta sekä yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaantulosta 1991) todetaan lapsella olevan oikeus olla osallinen ja tulla kuulluksi omaa elämäänsä koskevissa asioissa. Väkivaltaa kokenut lapsi tarvitsee apua samalla tavalla kuin aikuinen olipa hän väkivallan kohteena tai sivustaseuraajana. (Oranen & Keränen 2006, 63.)

2.1.1 Väkivallan eri muotoja

Hautamäen (2013, 50) mukaan läheissuhteessa tapahtuva väkivalta voi olla hyvin monenlaista.

Jokainen väkivallan ilmenemismuodoista on kohteelle vahingollista, vaikka näkyviä merkkejä ei aina jäisikään. Fyysinen väkivalta on väkivallan muodoista helpoimmin tunnistettavissa, mutta väkivaltaiseen käytökseen liittyy usein paljon muutakin kuin fyysistä satuttamista. Paasivirta (2013) luettelee fyysisen väkivallan lisäksi erilaisiksi väkivallan muodoiksi psyykkisen, henkisen, hengellisen ja seksuaalisen väkivallan sekä hoidon ja huolenpidon laiminlyömisen ja vanhusten kaltoinkohtelun. Väkivaltaisen käytöksen luokittelu voi yksipuolistaa käsitystä väkivallasta ja sen luonteesta, sillä sen erilaiset ilmenemismuodot ovat aina yhteydessä toisiinsa ja voivat myös vaihdella (Nyqvist 2008, 152).

Väkivaltainen käytös yleensä pahenee ajan myötä. Se voi alkaa lievistä teoista ja sanoista muuttuen myöhemmin vakavammaksi henkiseksi ja fyysiseksi väkivallaksi. (Hautamäki 2013, 50.)

Toinen väkivaltaan liittyvä olennainen piirre on uhkaava ilmapiiri. Väkivaltaisessa perheessä elävät ovat jatkuvasti tietoisia väkivallan mahdollisuudesta.

Väkivaltaisen käytöksen kohteeksi joutuneet pyrkivät ehkäisemään omalla käytöksellään väkivaltaa.

He esimerkiksi voivat miellyttää tai myötäillä tekijää. Kohteeksi joutuneet myös tarkkailevat tekijän käytöstä ja mielialoja. Perheessä kaikki huomio voi keskittyä väkivaltaisesti käyttäytyvään perheenjäseneen, jolloin muiden omat tarpeet voivat unohtua kokonaan. (Lehtonen & Perttu 1999, 44.)

Ensi- ja turvakotien liiton (2020) mukaan fyysinen väkivalta voi olla esimerkiksi tönimistä, potkimista, hakkaamista, hiuksista repimistä tai kuristamista. Jos fyysisestä väkivallasta jää jälkiä, se on helposti tunnistettavissa. Väkivallan seurauksena voi aiheutua ruhjeita ja murtumia ja pahimmillaan se voi johtaa jopa kuolemaan. Fyysisestä väkivallasta ei aina kuitenkaan välttämättä jää näkyviä jälkiä. Hautamäki (2013, 52–53) toteaa, että yleisin väkivallan muoto on kiinni pitäminen, jonka jälkeen yleisimpiä ovat töniminen ja liikkumisen estäminen. Myös lyöminen ja puolison siirtäminen väkisin ovat melko yleisiä. Fyysisen lähisuhdeväkivallan piirteisiin kuuluu myös se, että käyttäjä pyrkii tietoisesti kohdistamaan väkivaltaa kohtiin, jotka jäävät piiloon vaatteitten alle. Näin käyttäjä ehkäisee myös väkivallan ilmi tulemista. Tämän vuoksi voidaan päätellä, että väkivallan käyttämiseen liittyisi usein myös jonkinlaista harkintaa ja suunnitelmallisuutta. (Lehtonen & Perttu 1999, 49.)

Henkiseen väkivaltaan kuuluu esimerkiksi läheisen alistaminen, nimitteleminen, haukkuminen ja kaltoinkohtelu. Se voi olla julkista nolaamista tai se voi tapahtua kodin seinien sisällä piilossa. Myös sosiaalinen eristäminen esimerkiksi ystävistä tai sukulaisista, taloudellinen alistaminen, mielipiteiden ilmaisun tai pukeutumisen kontrollointi, vapaasti ulos menemisen estäminen, seksuaalisuuteen liittyvä psyykkinen alistaminen tai uhkaaminen fyysisellä väkivallalla ovat henkistä väkivaltaa.

Fyysiseen väkivaltaan sisältyy aina myös henkistä väkivaltaa ja jo uhka väkivallasta on henkistä väkivaltaa. (Ensi- ja turvakotien liitto 2020.) Hautamäen (2013, 54) mukaan henkinen väkivalta voi olla muodoltaan lisäksi esimerkiksi itsemurhalla uhkaamista, uskonnon ja hengellisyyden arvostelua, tahallista pelon tuottamista, raivoamista tai lemmikkieläimen vahingoittamista. Yleisin henkisen väkivallan muoto on kuitenkin mykkäkoulu.

Suomen mielenterveysseuran (2018) mukaan henkinen väkivalta voidaan nähdä ikään kuin piiloväkivaltana, sillä sitä voi olla vaikeaa tunnistaa, koska ulkoisia merkkejä ei ole. Väkivallan seurauksena uhrille aiheutuu tyypillisesti ahdistuneisuuden, arvottomuuden ja syyllisyyden tunteita.

Husson (2003, 47) tutkimuksessa väkivallan muodot ilmenivät usein päällekkäisesti, mikä tarkoittaa, että fyysisten tekojen lisäksi satutetaan myös sanallisesti. Marianne Notko (2011, 95) toteaa väitöskirjassaan väkivallan käsitteen jaottelun aiheuttavan mielipiteitä, koska ei voi väittää toisen väkivallan muodon olevan vakavampaa kuin toisen.

Suomalainen lainsäädäntöjärjestelmä asettaakin eri muodot eriarvoiseen asemaan, koska henkisestä väkivallasta saa vain harvoin tuomion. Henkilökohtaiset kokemukset ovat kuitenkin usein sellaisia, että henkinen väkivalta on jättänyt syvemmät haavat kuin fyysinen (ks. esim. Husso 2003). Kuten muutkin väkivallan muodot, henkinen väkivalta alkaa usein pikkuhiljaa ja voi olla aluksi vähäeleistä ja hienovaraista. Tämän vuoksi sitä voi olla erittäin vaikeaa tunnistaa. Kohteena oleva voi alkaa pitämään tilannetta normaalina eikä edes huomaa väkivallan pahenemista. (Ensi- ja turvakotien liitto 2020.)

Uskontoon perustuvaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa kutsutaan uskonnolliseksi väkivallaksi. Se voi ilmetä läheissuhteessa toisen uskonnollisuuden, uskonnollisten tarpeiden pilkkaamisena, halveksimisena tai kieltämisenä. Lisäksi se voi olla myös pakottomista noudattamaan uskonnon mukaisia normeja ja sääntöjä. Uskonnollisen väkivallan osa on myös kunniaan liittyvä väkivalta ja se voi sisältää perhe- ja lähisuhdeväkivallan piirteitä. Kunniaväkivallan muotoina ovat uhrin kontrollointi ja rajoittaminen. Väkivallan syynä on pelko kunniasäännön loukkaamisesta tai jo loukattu kunniasääntö. Hengellisellä väkivallalla puolestaan tarkoitetaan uskonnollissävytteistä toimintaa, jolla pyritään murtamaan tai nujertamaan uskonnollisin uhkauksin, vaatimuksin tai pakottein kohteen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide. (Ensi- ja turvakotien liitto 2020.) Seksuaalinen väkivalta on fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Sen tunnusmerkkinä on, että väkivaltaa käyttävä ei kunnioita toisen henkilön ruumiillista ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Väkivaltaa tilanne on yleensä silloin, kun väkivallan kohteena oleva osapuoli tuntee, että tilanne ei ole enää hänen hallittavissaan. Seksuaalisen väkivallan muotoja ovat esimerkiksi raiskaus, seksiin painostaminen, pakottaminen nöyryyttäviin seksuaalisiin tekoihin, ilman lupaa kuvaaminen ja seksuaalinen ahdistelu. (Ensi- ja turvakotien liitto 2020.) Yleisimpiä seksuaalisen väkivallan muotoja ovat Hautamäen (2013, 57) mukaan puolison tarpeiden ja halujen huomiotta jättäminen sekä pidättäytyminen seksistä ja hellyydenosoituksista.

Sosiaalista väkivaltaa on esimerkiksi vapaan liikkumisen kontrollointi, yhteydenpidon rajoittaminen läheisten kanssa ja uhka sosiaalisesta eristämisestä. Sosiaalista väkivaltaa tapahtuu myös silloin, jos puoliso ei salli toisen mennä paikkoihin, joissa yleensä ollaan ilman puolisoa.

Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi käynnit lääkärin vastaanotolla ja viranomaistapaamisissa. (Ensi- ja turvakotien liitto 2020.)

2.2 Lähisuhdeväkivallan käsitteistöä

Väkivaltaa on ollut parisuhteissa, perheissä ja lähisuhteissa aina. Läheisessä ihmissuhteessa tapahtuva väkivalta on silti tunnustettuna ja tunnistettuna ongelmana suhteellisen nuori. Tämä johtuu siitä, että perhe on nähty niin intiiminä asiana, ettei yhteiskunta ole saanut siihen kajota. Kun perheissä tapahtuvaan väkivalta huomattiin 1960-luvulla, alettiin ensin kiinnittää huomiota lapsiin ja sitten naisiin. Tutkimustieto miesten kokemasta väkivallasta ja sisarusten välisestä väkivallasta on edelleen melko vähäistä. (Kainulainen 2006, 15.) Läheissuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa on tutkittu erilaisin käsittein. Näistä yleisimpiä ovat lähisuhdeväkivallan, perheväkivallan ja parisuhdeväkivallan käsitteet. Käsitteet eroavat jonkin verran toisistaan, mutta kuvaavat läheisissä suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa. Siihen, mitä käsitettä on sopivaa milloinkin käyttää, vaikuttaa esimerkiksi väkivaltaa käyttäneen ja kohteen välinen suhde. Seuraavaksi käyn läpi edellä mainitut kolme lähisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa kuvaavaa käsitettä.

Lähisuhdeväkivalta on väkivaltaa, jota käyttää nykyinen tai entinen kumppani, perheenjäsen tai muu läheinen ihminen. Se eroaa muusta väkivallasta rikoksena, väkivallan muotona ja kokemuksena.

Lähisuhdeväkivalta tapahtuu usein kotona ja sen osapuolten välillä voi samaan aikaan olla tunnesiteeseen ja väkivaltaan sekä kontrolliin perustuva valtasuhde. Oleellisesti lähisuhdeväkivaltaan liittyviä häpeän ja syyllisyyden tunteita ovat häpeä ja syyllisyys. Ne tuottavat vaikenemista, minkä vuoksi lähisuhdeväkivalta ei aina tule viranomaisten tai muiden ulkopuolisten tietoon. (Siukola 2014, 10.)

Perheiden sisällä tapahtuva väkivalta on ollut vaikeasti lähestyttävä yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ongelma. Puuttumista on vaikeuttanut se, että perheen yksityisyys on nähty tärkeämpänä kuin jopa rikoksen tunnusmerkit täyttävä väkivalta. Parisuhteessa tehtävän väkivallan kieltämistä ovat ylläpitäneet jaot yksityiseen ja julkiseen. Huomioimatta jättämistä on perusteltu muun muassa hienotunteisuudella ja yksityisen kunnioittamisella. Raja hienotunteisuuden ja välinpitämättömyyden välillä on kuitenkin häilyvä ja tilanteinen. Se on myös määrittelykysymys. (Husso 2003, 68.) Edistystä tilanteeseen ovat tuoneet lakimuutokset, kuten avioliiton sisäisen raiskauksen kriminalisointi (Laki rikoslain 20 luvun muuttamisesta 1994) ja lähestymiskiellon laajentaminen perheen sisäiseksi (Laki lähestymiskiellosta annetun lain muuttamisesta 2004).

Nyqvistin (2006) mukaan väkivalta voidaan myös avoimesti kieltää, jolloin auttaja joutuu usein hankalaan tilanteeseen, koska luotettavia merkkejä väkivallan käytöstä on vaikeaa saada.

Lähisuhdeväkivallan muuttuminen vuonna 2011 virallisen syytteen alaiseksi syyteharkintaan kuuluvaksi rikokseksi on edistänyt sitä, että väkivaltaa ei pidetä enää niin yksityisenä asiana kuin se on ollut ennen. Lakimuutoksen ja sitä seuranneen julkisen keskustelun myötä lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen on helpottunut ja uusia, erilaisia hoitomalleja on alettu kehittää. (Holma ym. 2005, 30.) Ihanteellista kotia kuvataan usein sanoilla rakastaminen, kasvattaminen ja hoivaaminen. Se on keskeisimpiä perhesuhteissa elämisen paikkoja, johon liittyy voimakkaasti turvallisuuden ja suojan merkitys. Kylmässä maailmassa koti on turvapaikka. (Notko & Sevón 2008, 120.) Perheväkivallan käsitteessä oleellisinta on se, että väkivalta tapahtuu perheen sisällä riippumatta siitä, kuka tai ketkä väkivaltaisesti käyttäytyvät ja keneen väkivalta kohdistuu. Perheessä voi kuitenkin olla useampia väkivaltaa käyttäviä ja väkivallan kohteeksi joutuneita, joten tekijän ja kohteen määritteleminen voi olla haastavaa. (Eskonen 2005, 20–21.) Ongelmat koskettavatkin yleensä koko perhettä, joten perheväkivallasta puhuttaessa voidaan yleisesti puhua yksilöimättä perheenjäseniä (Laine 2004, 89).

Perheväkivallalla on perheenjäsenten lisäksi vaikutusta kotona vallitsevaan ilmapiiriin. Väkivallan luonteeseen kuuluu toistuvuus ja sillä on usein tapana muuttua vähitellen vakavammaksi. Lisäksi väkivaltaan liittyy usein myös vaiheita, muotoja ja rituaaleja, jotka toistuvat. Esimerkiksi perheenjäsenten välinen ilmapiirin kiristyminen voi ennakoida väkivaltaa. Tilanteiden ennakoiminen ja arvioiminen sekä väkivallan pelko ovatkin osa väkivaltaisessa kodissa elävien ihmisten arkea.

(Husso 2003, 199.)

Marita Husson (2003, 298) väitöskirjatutkimuksessa huomattiin, että kun väkivaltaisesta käytöksestä tulee arkipäivää ja se aletaan mieltää kotona tapahtuvaksi asiaksi, kodin merkitys alkaa uhrin mielessä liittyä väkivaltaan. Samaan aikaan koti on toisaalta myös paikka, jossa häpeän kokemuksilta saa helpotuksen, koska sinne ulkopuolisen arvosteleva silmä ei yllä. Eristäytyminen ja häpeän kokemus vain kuitenkin sitovat väkivallan tekijää ja uhria entisestään toisiinsa, jolloin suhteesta lähteminen ja kodin jättäminen vaikeutuvat. Flinckin (2006, 94) mukaan tällaisessa tilanteessa ongelma on erityisen tärkeää osata tiedostaa ja kohdentaa oikein. Näin tekijä osaa ottaa vastuu tekemistään ja tilanne saadaan muuttumaan paremmaksi.

Väkivallan kokemuksen häpeäminen, siitä vaikeneminen ja eristäytyminen kotiin vahvistavat toisiaan ja tuottavat sosiaalisten kontaktien hiipumisen. Samaan aikaan kun kynnys väkivallasta puhumiselle kasvaa, monet kokevat häpeää ja syyllisyyttä eristäytymisestä, salailemisesta, ystävien ja sukulaisten välttelemisestä sekä valehtelemisesta.

Tämä johtaa häpeäkierteeseen ja vetäytymiseen, lopulta uhri sulkee itsensä ulos vastavuoroisuuden kokemisen ja tunnustetuksi tulemisen mahdollisuuksista. (Husso 2003, 270.)

Parisuhdeväkivallan käsitteelle on olennaisinta, että väkivalta tapahtuu parisuhteessa. Parisuhde sanana määrittelee väkivaltaa käyttävän ja kokijan välisen suhteen, mutta ei ota kuitenkaan kantaa esimerkiksi heidän asumiseensa tai muiden perheenjäsenten olemassaoloon. (Laine 2005, 18.) Parisuhdeväkivallassa käyttäjänä on siis oma kumppani ja tapahtumat sijoittuvat usein omaan kotiin.

Tämä tekeekin kokemuksesta erityisen. Kuten perheväkivallassakin, kodin merkitys muuttuu väkivallan myötä tutusta ja turvallisesta pelottavaksi paikaksi. (Husso 2003, 298.) Flinckin (2006) mukaan parisuhdeväkivaltaan johtavat lapsuudenkoti, aiemmat kielteiset parisuhdekokemukset, kumppanien erilaiset ihanteet ja toiveet suhteesta, keinottomuus käsitellä asioita sekä ulkopuolisista olosuhteista kuormittuminen.

Suomessa parisuhdeväkivallasta puhutaan edelleen melko perinteisten käsitteiden avulla (Nyqvist 2008, 159–160). Esiin ei nosteta käyttävien ja kokijoiden sukupuolta, perheenjäsenten erilaista asemaa, perheen keskinäisiä valtasuhteita tai seksuaalisuuden ja väkivallan välistä yhteyttä. Kodin seinien sisäpuolella tapahtuvaa väkivaltaa ei nähdä aina edes väkivaltana, eikä siten siihen liittyvää yhteiskunnallista näkökulmaa juuri huomioida. Parisuhdeväkivalta on kuitenkin pariskunnan osapuolten välisen ongelman lisäksi myös yhteiskunnallinen ja kulttuurisidonnainen ilmiö. Tällöin ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan myös yhteiskuntapoliittista vastuuta ja erilaisten ratkaisumahdollisuuksien kehittämistä. Läheissuhteessa tapahtuvan väkivallan läsnäolo jätetään kuitenkin helposti yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kysymysten ulkopuolelle. Se, että väkivaltaan liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä ei tunnisteta, voi myös omalta osaltaan pitää yllä läheissuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa. (Husso 2003, 322–326.)

Omassa tutkimuksessani päädyin käyttämään käsitteitä lähisuhdeväkivallan käyttäjä ja lähisuhdeväkivallan uhri. Osa haastateltavista kertoi väkivaltansa kohdistuneen vain puolisoon, joten näissä yhteyksissä puhun parisuhdeväkivallasta. Jos väkivalta oli kohdistunut lisäksi muihin perheenjäseniin, käytän lähisuhdeväkivallan käsitettä. Yhdessä haastattelussa väkivaltaa oli kohdistettu myös perheen lemmikkiin. Valitsin lähisuhdeväkivaltaa käyttänyttä kuvaamaan käyttäjä käsitettä sen neutraalin luonteen vuoksi. Tekijä antaisi mielestäni liian yksinkertaisen kuvan lähisuhdeväkivallasta ilmiönä ja asettaa vastakkain uhrin ja väkivaltaa tehneen. Kuten tulokseni osoittavat, lähisuhdeväkivaltaa käyttänyt kokee usein myös itse kohdanneensa väkivaltaa. Väkivaltaa käyttänyt voi siis myös kokea olevansa sen uhri.

Tutkimuksessani esiintyy useita eri väkivallan muotoja. En nähnyt tarpeelliseksi nimetä tutkimukseeni osallistuvien käyttämää väkivaltaa, koska se ei ollut tutkimukseni tarkoitus. Tosin haastateltavat nimesivät käyttämänsä väkivallan joskus itse. Haastattelussa, jossa haastateltava kielsi käyttäneensä väkivaltaa, päädyin analyysissäni kuitenkin nimeämään eristämisen henkiseksi väkivallaksi, joka on minun tulkintani siitä, että tilanteessa käytettiin väkivaltaa. Huomionarvoista tuloksissani on, että osalle haastateltavista väkivallan muotojen tunnistaminen oli vaikeaa ja esimerkiksi fyysistä väkivaltaa ei tunnistettu, koska siitä ei aiheutunut vammoja. Käyn tätä ilmiötä läpi lisää Pohdinta-luvussa.

3 LÄHISUHDEVÄKIVALTAA KÄSITTELEVÄ AIEMPI EMPIIRINEN TUTKIMUS

Lähisuhdeväkivaltaa käsittelevää tutkimusta on tehty paljon. Tutkimukset keskittyvät kuitenkin pääosin uhrin kokemukseen väkivallasta (ks. esim. Husso 2003; Ojuri 2004; Flinck 2006.) Toisaalta Husson (2003) ja Flinckin (2006) väitöskirjoissa kuvataan myös lähisuhdeväkivaltaan johtavia tekijöitä. Lasten kokemuksia lähisuhdeväkivallasta on tutkinut puolestaan esimerkiksi Lepistö (2010) ja Oranen ja Keränen (2006). Väkivaltaa käyttäjien näkökulmasta ovat tutkineet muun muassa Jari Hautamäki (2003), Emmi Lattu (2016) ja Leo Nyqvist (2001).

Marita Husson (2003) väitöskirjassa parisuhdeväkivallan syitä tarkastellaan naisuhrien kirjoituksista.

Aineiston perusteella yhtenä väkivallan syynä näyttäytyy miesten mustasukkaisuus, joka johtuu huonosta itsetunnosta. Mustasukkaisuus ilmenee esimerkiksi naisten rajoittamisena, kontrolloimisena ja alistamisena. Husso tulkitsee mustasukkaisuudesta johtuvan väkivallan eräänlaisena yrityksenä miehisyyden palauttamiseksi ja toteaa, että mustasukkaisuus liitetään usein vahingollisesti rakkauteen ja seksuaalisiin suhteisiin kuuluvaksi. Naisiin kohdistuvan väkivallan liittäminen eroottisromanttiseen rakkauteen onkin yleinen tapa luonnollistaa ja epäpolitisoida tapahtunutta.

(Husso 2003, 107–111.) Husson väitöskirjassa väkivallan kokemuksiin ja siitä aiheutuvaan häpeän tunteeseen, liitetään myös Goffmanin rooliteoria (emt., 227).

Auli Ojuri (2004) on tutkinut väitöstutkimuksessaan naisten parisuhdeväkivaltakokemuksia, väkivallasta selviytymisen prosessia, selviytymättömyyden prosessia sekä ammatillisen tuen tarvetta ja avun kohtaamista. Tutkimus on toteutettu narratiivisena haastattelututkimuksena ja siihen osallistui 20 Ensi- ja turvakotien asiakkaana ollutta naista. Ojuri huomasi, että selviytyäkseen väkivaltaisessa parisuhteessa naiset käyttivät erilaisia tunne- ja ongelmasuuntautuneita keinoja. Käänteentekeviä kokemuksia, jotka osoittivat muutoksen välttämättömyyden, olivat muun muassa väkivallan paheneminen, herääminen lasten tilanteeseen ja useat turvakotikäynnit. Oma selviytymisprosessi lähti liikkeelle vasta, kun väkivaltaisesta suhteesta oli irtauduttu. Naisten haastatteluista löytyi selviytyjän, etsijän ja epäilijän tarinoita, jotka määrittyivät eheytymisen, identiteetin löytämisen ja tulevaisuuteen suuntautumisen mukaan. Tutkimuksessa huomattiin myös, että Turvakodin tarjoama väkivaltaspesifi apu oli merkittävässä roolissa naisten selviytymisessä. Julkisilla palveluilla on kuitenkin edelleen haastetta väkivaltailmiön tunnistamisessa ja sen kohtaamisessa.

Parisuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa miehen ja naisen kokemana on tutkinut Aune Flinck (2006).

Väitöskirjassaan hän kuvaa parisuhdeväkivaltaan johtavia tekijöitä, kohteeksi joutumista, kokemuksia omasta väkivaltaisesta käyttäytymisestä sekä ilmiön yleistä merkitysrakennetta.

Väkivaltaan johtavia tekijöinä olivat esimerkiksi lapsuudessa koetut laiminlyönnit, aiemmat negatiiviset parisuhdekokemukset, keinottomuus käsitellä ongelmia ja ulkopuoliset olosuhteet.

Kohteeksi joutumisen kokemuksissa korostuivat henkisen väkivallan kokemukset: mitätöinti, hylkääminen, vapauden rajoittaminen ja verbaaliset loukkaukset. Omaan väkivaltaiseen käytökseen suhtauduttiin kieltämällä tai vähättelemällä sekä oikeuttamalla se esimerkiksi itsepuolustautumiseen vedoten. Väkivaltaisen käytöksen myöntäminen oli sekä miehelle että naiselle vaikeaa.

Jari Hautamäen (2003) teoksessa ”Mikä minuun meni?” käydään läpi suomalaista perheväkivaltaa tekijöiden ja uhrien näkökulmasta. Kirjassa tekijät ovat suurimmaksi osaksi miehiä, mutta mukana on myös yksi naistekijä. Tarinoissa näkyy pääosin fyysinen väkivalta, jota tekijät perustelevat itsensä ulkopuolelta tulevista syistä, kuten olosuhteista. Perheväkivallan käyttäjät ovat Hautamäen mukaan tavallisia ihmisiä, joiden väkivallan käyttö alkaa pienistä sanoista ja teosta muuttuen vähitellen vakavaksi henkiseksi ja fyysiseksi väkivallaksi.

Emmi Latun (2016) väitöskirjatutkimuksen kohteena on naisten tekemä fyysinen väkivalta.

Tutkimuksen naiset ovat väkivaltarikoksesta vankeusrangaistusta suorittavia (N=13) ja perheneuvolan asiakkaita (N=4). Aineistosta selvisi, että suurin osa väkivallan teosta oli kohdistunut kumppaniin tai lapsiin. Toisaalta väkivaltaa oli kohdistunut myös muihin lähipiirissä oleviin ihmisiin ja myös lemmikkieläimiin. Väkivaltaa selitettiin muun muassa itsepuolustuksella, arjessa väsymisellä, päihteillä tai omalla temperamenttisella luonteella. Osa naisista kertoi kohdanneensa itse väkivaltaa ja omat uhrikokemukset sekä traumaattinen menneisyys olivat selityksiä väkivallalle.

Väkivaltaisten kokemusten jakaminen näyttäytyi Latulle kuitenkin enemmän oman väkivaltaisen käytöksen ymmärtämisen keinona kuin selityksenä väkivallalle. Vaikka väkivaltainen käytös aiheutti naisissa häpeää ja syyllisyyttä, siihen liitettiin myös positiivisia tunteita. Tekohetkellä he saattoivat kokea hallinnan ja voiman tunteita. Väitöskirjatutkimuksen naisten ensimmäinen askel kohti väkivallattomuutta oli ollut oman väkivaltaisuuden tunnistaminen. Apua oli haettu kuitenkin usein väkivaltaisuuden sijaan muihin ongelmiin, kuten päihteidenkäyttöön tai mielenterveysongelmiin.

Leo Nyqvistin (2001) väitöstutkimuksen kohteena on miesten tekemän väkivallan prosessiluonne.

Aineisto koostuu turvakodeissa tehdyistä haastatteluista, joista miehiä oli 18 ja naisia 16.

Haastattelujen pohjalta Nyqvist tyypitteli miesten puheet kolmeen eri neutralisaationäkökulmaan.

Ensimmäisessä näkökulmassa oma väkivaltainen käytös rationalisoitiin erilaisilla keinoilla, kuten kumppanin käytöksellä.

Miehet näkivät oman väkivaltaisuuden toiseutena, johon kohdistettiin moraalinen tuomio.

Tuomittavana pidetty väkivalta ja oma väkivaltainen käytös näyttäytyivät puheissa erillisinä asioina.

Toisessa näkökulmassa väkivalta projisoitiin poispäin sen kohteeseen eli puolisoon, hänen sosiaalisiin verkostoihinsa tai auttajatahoihin. Tämän ryhmän miehet olivat usein keskellä parisuhteen päättymiseen liittyvää prosessia ja he kokivat väkivaltasyytökset salaliitoksi itseään vastaan. Viimeinen näkökulma oli harvinaisempi. Siinä miehet tunnustivat väkivallan ja ottivat siitä vastuun ilman ehtoja. Eniten miehiä kuului ensimmäiseen ryhmään, jossa oma väkivaltainen käytös osittain myönnettiin ja oikeutettiin. Nyqvist toteaakin, että: ”väkivallan käytön oikeuttaminen ja vielä jyrkempi kieltäminen heikentävät väkivallan käyttöön liittyvää vastuuta ja moitearvostelua sekä tekee siten käyttäytymisen mahdolliseksi jatkossakin.”

4 TEOREETTINEN TAUSTA

Tutkimukseni teoreettisena taustana käytän Marvin B. Scottin ja Stanford M. Lymanin (1968) selonteon teoriaa sekä Erving Goffmanin (1971) rooliteoriaa. Teoriat kuuluvat tutkimusperinteeseen, jossa tarkastellaan vuorovaikutuksessa muodostuvaa sosiaalista maailmaa. Tässä luvussa esittelen ensin selonteon teorian ja sen jälkeen rooliteorian.

4.1 Selonteon teoria

Marvin B. Scottin ja Stanford M. Lymanin (1968) mukaan selonteot ovat tekoja, joita liitetään ongelmatilanteisiin. Selonteon tarve syntyy silloin, kun ihminen poikkeaa yleisesti hyväksytystä moraalisesta järjestyksestä ja sen vuoksi toiminta vaatii selityksen. Antamalla selonteon ihminen siis paikkaa sosiaalisesti harmillista tai poikkeavaa tilannetta. Selonteon teoriassa selonteot ryhmitellään sen mukaan, millaisia vastuita niihin kytkeytyy. Ryhmät ovat puolusteleva (excuses) ja oikeuttava (justifications) selonteko. Jos henkilöä syytetään jostain negatiivisesta, kuten pahan tai väärän tekemisestä, jompikumpi tai molemmat voivat aktivoitua. Puolusteleva selonteko on sellainen, joka poistaa henkilökohtaisen vastuun poikkeavasti käyttäytyneeltä. Oikeuttavassa selonteossa poikkeava teko puolestaan oikeutetaan jonkin moraalisen syyn perusteella. (Scott & Lyman 1968, 47.)

Puolustelevat ja oikeuttavat selonteot voidaan edelleen jakaa alakategorioihin. Puolustelevat selonteot voidaan jakaa seuraavasti a) vetoaminen onnettomuuteen tai sattumaan, b) vetoaminen syyntakeettomuuteen, c) vetoaminen biologisiin vietteihin ja d) syntipukkiajattelu. Oikeuttavia selontekoja sen sijaan ovat a) vahingon kieltäminen, b) uhrin kieltäminen c) tuomitsijoiden tuomitseminen, d) vetoaminen lojaliteettiin, e) surullinen tarina ja f) itsensä toteuttaminen. Käyn seuraavaksi lyhyesti läpi edellä esitetyt kategoriat.

4.1.1 Puolustelevat selonteot alakategorioittain a) Vetoaminen onnettomuuteen tai sattumaan

Vetoamalla onnettomuuteen tai sattumaan yritetään usein lieventää omaa vastuullisuutta tapahtuneesta. Henkilö voi esimerkiksi pyrkiä osoittamaan ympäristössä olevia vaaratekijöitä.

Vetoaminen onnettomuuteen tai sattumaan on yleisesti hyväksyttävä selitys siksi, että onnettomuuksiin liittyy epäsäännöllisyys ja ennalta odottamattomuus. Toisaalta yhden henkilön ei odoteta kokevan samaa onnettomuutta usein, joten selitystä hyväksyttäessä ihminen tekee eräänlaista tilastointia ja arvioi sen pohjalta, oliko kyseessä onnettomuus vai ei. Jos sama ihminen kokee jatkuvasti ”onnettomuuksia”, hänet saatetaan leimata esimerkiksi kömpelöksi. Leimaaminen toimii siten varoittavana esimerkkinä muille, että he eivät tulevaisuudessa edistäisi tilanteita, joissa henkilö voisi joutua taas ”onnettomuuteen”. Onnettomuuteen vetoavan selityksen hyväksymiseen vaikuttaa lisäksi se, että näkikö kukaan onnettomuutta tai voiko sitä tutkia myöhemmin. Onnettomuuteen vetoamista kunnioitetaankin todennäköisimmin silloin, kun niitä ei tapahdu usein ja samalle henkilölle. (Scott & Lyman 1968, 47–48.)

b) Vetoaminen syyntakeettomuuteen

Yleisesti toimintaan ajatellaan liittyvän tietoa ja tahtoa. Syyntakeettomuuteen vetoamalla henkilö voi puolustautua esimerkiksi sanomalla, että häntä ei oltu informoitu asianmukaisesti tai hän ei toiminut täysin omasta tahdostaan. Tähän kategoriaan liittyy myös tiedon ja tahdon ”vinoutuminen”, jolloin henkilö voi selittää vastuun vähenemistä esimerkiksi päihteistä tai mielenvikaisuudesta johtuen.

(emt., 48.)

c) Vetoaminen biologisiin vietteihin

Yleisesti ottaen biologisten viettien nähdään jossain määrin vaikuttavan ihmisen käyttäytymiseen.

Biologisiin vietteihin vedotessa ihminen yleensä vetoaakin kontrolloimattomaan seksuaaliviettiin.

Toinen biologinen tekijä, jota voidaan käyttää selityksenä, on vartalo itsessään. Tällä voidaan tarkoittaa esimerkiksi stereotyyppistä oletusta rikollisen ihmisen ”hämärästä” ulkonäöstä, jolloin

”uhrien” olisi ollut syytä varoa enemmän. (emt., 49–50.) d) syntipukkiajattelu

Syntipukkiajattelussa henkilö kertoo, että hänen kyseenalainen tekonsa oli vastaus jonkun toisen ihmisen tekoon tai asenteeseen (emt., 50). Tällöin voidaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, että teko ei vaikuta enää niin väärältä tai henkilö poikkeavalta, koska joku toinen sai teon aikaan tai kyseessä saattoi olla ”oikeutettu” kosto.

4.1.2 Oikeuttavat selonteot alakategorioittain a) Vahingon kieltäminen

Tähän kategoriaan vetoamalla henkilö myöntää teon ja väittää sen olleen sallittua, koska kukaan ei loukkaantunut ja näin ollen seuraukset olivat mitättömiä. Oikeutusta voidaan käyttää ihmisten lisäksi asioihin, kuten auton anastamiseen määrittämällä se uudelleen lainaamiseksi. (Scott & Lyman 1968, 51.)

b) Uhrin kieltäminen

Uhrin kieltäminen-kategoriaan vetoamalla henkilö oikeuttaa teon sillä, että uhri ansaitsi häneen kohdistuvan teon. Henkilö voi kokea uhrin esimerkiksi loukanneen häntä jollain tavoin. (emt., 51.) c) Tuomitsijoiden tuomitseminen

Tässä kategoriassa teko oikeutetaan sillä, että teko ei ole kovinkaan tärkeä, koska muutkin ovat tehneet samoin tai vielä pahempia tekoja. Henkilö siis myöntää teon, mutta osoittaa samalla teon vähäisen tärkeyden. Henkilö ajattelee, että muut ovat selvinneet teosta ilman paheksuntaa ja syyllistämistä, joten hänkään ei ansaitse niitä. (emt., 51.)

d) Lojaliteettiin vetoaminen

Lojaliteettiin vetoamalla henkilö katsoo tekonsa olleen oikeutettu, koska se palvelee jonkin/jonkun sellaisen etua, joka on henkilölle tärkeä (emt., 51). Lojaliteettia voidaan osoittaa esimerkiksi liittoutumisen tai rakkauden vuoksi.

e) Surullinen tarina

Surullisen tarinan kategoriassa henkilö esittää asiat ja tapahtumat järjestellysti siten, että surkeaa menneisyyttä painottamalla henkilön nykyinen tila on selitettävissä. Usein tämä selitys toteutetaan vääristellysti. (emt., 52.)

f) Itsensä toteuttaminen

Itsensä toteuttaminen on erittäin tyypillinen oikeutuksen muoto nykypäivänä. Esimeriksi huumeiden käyttäjä saattaa oikeuttaa toimintansa toteamalla päihteen laajentavan tajuntaansa ja näin ollen hänellä on enemmän voimavaroja käytössään kuin aikaisemmin. Tämän vuoksi hänen on vaikeaa ajatella huumeidenkäyttöä tuomittavana asiana. (emt., 52.)

Scottin ja Lymanin (1968, 52–54) mukaan annetut selonteot voidaan hyväksyä tai hylätä. Jos selonteko hyväksytään, vuorovaikutuksessa olevien osapuolten välinen suhde säilyy tasapainoisena.

Onnettomuudet ja muut ”lipsahdukset” ovat yleisimpiä syitä hyväksyä selonteko. Siihen, hyväksyykö kuulija selonteon, vaikuttavat muun muassa sosiaalinen konteksti, vuorovaikutusosapuolten taustaoletukset sekä ulkoiset puitteet. Myös Juhilan (2012, 148) mukaan ei-toivottavien ja odottamattomien tapahtumien selittämiseen liittyy yleensä pohdintaa niiden syntyehdoista ja syistä.

Rakentamalla kausaalisia selontekoja, ihminen selittää sitä, mistä mikäkin johtuu ja mistä tapahtuma sai alkunsa. Myös tässä tutkimuksessa haastateltavat pohtivat kausaalisesti omaa väkivaltaista käytöstään ja muodostivat sen pohjalta erilaisia selontekoja.

4.2 Rooliteoria

Erving Goffmanin rooliteorian mukaan ihminen suorittaa esitystä ja toteuttaa rooliaan seurassa ollessaan. Yksilö säätelee omaa toimintaansa pyrkien säilyttämään näyttämöllä tapahtuvan vuorovaikutuksen mahdollisimman yhdenmukaisena. Hän tuo esille ja painottaa joitakin tosiasioita ja salaa toisia. Vuorovaikutussuhde ja rooli vaarantuu, jos yksilö paljastuu siitä, että pitää yllä valheellista vaikutelmaa. Mikäli yleisö huomaa näytelmässä tapahtuvan jotain epärehellistä, epäilyksen varjo saattaa ulottua myös niille alueilla, joilla näyttelijällä ei ole mitään salattavaa.

Tällainen tilanne on haasteellinen myös näyttelijälle itselleen: hän saattaa kokea ahdistuneisuutta ja pelkoa paljastumisen mahdollisuudesta koko esityksensä ajan. (Goffman 1971, 27–76.)

Vaikka roolien esittämiseen kuuluu mahdollisimman huolellinen suoritus, voi siihen kuulua myös tietoista paljastamista. Ihmisellä on inhimillinen tarve päästä sosiaalisiin kontakteihin ja kokea kumppanuutta. Tämä tarve ilmenee kahdella eri tavalla: toisaalta esitykselle halutaan saada katsojia, joiden edessä minuuden mahdollisuuksia voi koetella, toisaalta halutaan löytää ryhmäkumppaneita, joiden kanssa voi kokea tuttavallisuutta ja tehdä erillisiä salassapitosopimuksia. Jälkimmäisten kanssa tuttavallisuus johtaa parhaimmillaan siihen, että he pääsevät näyttelijän takahuoneeseen.

Takahuoneeseen pääsyyn liittyy kuitenkin vastavuoroisuuden vaatimus: kun yksilö paljastaa itsestään asioita, hän vaatii, että myös toinen vastavuoroisesti tekee samoin. Mikäli tätä yhteyttä ei synny ja katsojat näkevät liikaa, he kiusaantuvat ja alkavat epäillä jonkin olevan vinossa näytöksessä. Jotta hämmentäviä ja liian paljastavia tilanteita ei pääsisi syntymään, täytyy olla näyttämöuskollisuutta ja varjelumenetelmiä. (emt., 210–261.)

Näyttämöuskollisuudella tarkoitetaan tiettyjen moraalivelvoitteiden tunnustamista, kuten se, että salaisuuksia ei saa kavaltaa esityksen väliaikoina. Varjelumenetelmät puolestaan pelastavat esiintyjät kuiville, jos näytelmä etenee väärään suuntaan. Tällainen varjelumenetelmä on esimerkiksi uskollisuus. Myös katsojilla ja ulkopuolisilla on käytössää samankaltaisia menetelmiä, joita he voivat soveltaa auttaakseen näyttelijöitä pelastautumaan. He voivat esimerkiksi esittää, etteivät nähneet kiusallista virhettä. Esityksen häiriintymisestä aiheutuu kolmenlaisia seurauksia persoonallisuuden, vuorovaikutuksen ja sosiaalisen rakenteen tasolla. Persoonallisuuden tasolla se muokkaa minäkuvaa, vuorovaikutustasolla aiheuttaa hämmentäviä tilanteita jatkossa ja sosiaaliseen rakenteeseen tulee muutoksia esimerkiksi sosiaalisen aseman horjumisena. (emt., 210–261.)

Onnistuneesta roolisuorituksesta voidaan puhua onnistuneena kasvojen säilyttämisenä.

Epäonnistuessaan näyttelijä puolestaan menettää kasvonsa. Goffmanin (2012) mukaan ihmisestä on vastenmielistä joutua todistamaan sitä, kun toinen menettää kasvonsa. Itsekunnioitukseen ja toisten huomioonottamiseen liittyvät säännöt saavat ihmiset käyttäytymään kohtaamisissaan siten, että sekä omat että muiden osanottajien kasvot pysyvät yllä. Tällainen molemminpuolinen hyväksyntä on kaiken vuorovaikutuksen perusta ja erityisesti se pätee kasvokkain käytyyn keskusteluun. Pelätessään kasvojen menettämistä yksilö saattaa pelätä aloittamasta kontakteja, joista voisi olla hänelle apua.

Turvallinen yksinäisyys näyttäytyy houkuttelevammalta kuin sosiaalisiin kohtaamisiin liittyvät vaarat.

Goffmanin rooliteoria voidaan tutkimuksessani yhdistää siihen, miten lähisuhdeväkivaltaa käyttänyt kertoo omasta väkivaltaisesta käytöksestään minulle. Osa tutkimukseeni osallistuneista päästivät minut näyttämönsä takahuoneeseen kertomalla kipeitäkin ajatuksia omaan väkivaltaisuuteen liittyen.

Yksi haastateltava kielsi käyttäneensä lähisuhdeväkivaltaa, mutta toisaalta halusi osallistua tutkimukseeni tutkimuskysymykseni tietäen. Tämän voisi tulkita Goffmanin rooliteorian mukaan olleen roolisuoritus, jossa kasvot haluttiin säilyttää. Halu säilyttää kasvot voi liittyä esimerkiksi häpeän tunteeseen. Toisaalta osa tutkimukseen osallistuvista halusi säilyttää kasvonsa päinvastaisella tavalla: kertomalla, että oma väkivaltainen käytös aiheuttaa häpeää siksi, että väkivalta ei ole hyväksyttävää. Haastatteluissa ilmeni myös varjelumenetelmiä. Tällainen varjelumenetelmä oli esimerkiksi suora kieltäytyminen kysymykseen vastaamiseen tai aiheen ohi puhuminen. Myös minä haastattelijana käytin varjelumenetelmää esimerkiksi olemalla kertomatta omaa mielipidettäni väkivaltaisesta käytöksestä.

5 MENETELMÄT

Tässä luvussa käsittelen tutkimukseni metodologisia perusratkaisuja, aineistonkeruun toteutusta, aineiston esikäsittelyä, analyysitapaa ja sen arviointia. Luvun lopussa pohdin tutkimukseni tekoon liittyviä eettisiä kysymyksiä.

5.1 Laadullinen tutkimus

Pyrin tutkimuksessani ymmärtämään sitä, millaisista ajatuksista ja kokemuksista läheisimpiä ihmisiään väkivaltaisesti kohtelevan toiminta kumpuaa. Koska tarkoituksenani on muodostaa mahdollisimman laaja ymmärrys tutkittavieni väkivaltaan liittyvästä kertomuksesta, valitsin tutkimustavakseni laadullisen tutkimuksen. Eskolan ja Suorannan (2008, 18) mukaan kvalitatiivista tutkimusta kuvaa juuri se, että siinä keskitytään suhteellisen pieneen määrään tapauksia, joita pyritään analysoimaan mahdollisimman perusteellisesti. Tämän vuoksi aineiston tieteellisyyden kriteeri ei ole sen määrä vaan laatu. Laadullisessa tutkimuksessa tutkijan tavoite on sijoittaa tutkimuskohde yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä. Kiviniemi (2018, 73) puolestaan toteaa, että laadullinen tutkimus on prosessi, jossa tutkimuksen eri vaiheita ei välttämättä voi etukäteen selkeästi jäsentää. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi tutkimustehtävää koskevat ratkaisut voivat muotoutua vielä tutkimuksen edetessä. Pidin itse juuri tätä laadullisen tutkimuksen piirrettä omaa tutkimustani palvelevana, sillä aineistoni analyysimenetelmä varmistui vasta aineiston keruun jälkeen.

Laadullisessa tutkimuksessa keskitytään yleensä enemmän sanallisesti tai kielellisesti tuotettuun tietoon, kuin numeerisesti tuotettuun tietoon. (Hammersley 2013, 13–14.) Tässä tutkimusmenetelmässä kiinnostuksen kohde on ihmistenvälisessä sosiaalisessa merkitysten maailmassa, jotka ilmenevät suhteina ja niistä järjestyvinä merkityskokonaisuuksina. Laadullinen tutkimus pyrkiikin saavuttamaan henkilökohtaiset kuvaukset koetusta todellisuudesta, sillä se ilmentää elämässä tärkeinä ja merkityksellisinä pidettäviä asioita. (Varto 1992, 23–24, 58–59; Vilkka 2015, 75.)

Hammersleyn (2013) mukaan laadullisessa tutkimuksessa korostetaan kuvausten ja selitysten luomista ja kehittämistä ennemminkin kuin ennalta määriteltyjen hypoteesien testaamista. Tämä näkyy myös tavassa analysoida aineistoa: tarkoituksena on tuottaa avoimia ja joustavia luokkia sen sijaan että tieto sijoitettaisiin ennalta määrättyihin luokkiin.

Laadullisessa tutkimuksessa käytetäänkin suhteellisen jäsentämättömiä tietoja, eikä tiedon tarvitse olla määrällisessä muodossa. Tarkoituksena on, että tutkittavien näkemyksestä tutkittavaan asiaan saataisiin mahdollisimman paljon tietoa.

Laadullinen tutkimus sopii väkivaltatutkimukseen hyvin ja siitä on jo aiemmin tehty runsaasti laadullista tutkimusta (ks. esim. Hautamäki 2003, Lattu 2016 ja Flinck 2006). Tutkimuskentältä puuttuu kuitenkin tietoa siitä, miten läheissuhteessa väkivaltaa käyttävä selittää tekojaan ja millaisen kertomuksen käyttäjä väkivallan selitykseksi muodostaa. Laadullisesti näitä kysymyksiä on hyvä tutkia siksi, että sen avulla on mahdollisuus saavuttaa tekijän itsensä kuvaama todellisuus väkivallasta. Määrällisen tutkimuksen avulla tutkijana minun ei olisi mahdollisuutta muodostaa yhtä syvällistä ymmärrystä tutkittavien kertomuksista.

5.2 Haastattelu aineistonkeruumenetelmänä

Minulle oli alusta lähtien selvää, että toteuttaisin aineistonkeruun haastatteluina. Tutkimushaastattelu onkin tarkoituksenmukainen, kun tutkija haluaa kuulla ihmisten käsityksiä ja uskomuksia tai ymmärtää miksi ihminen toimii tietyllä tavalla. Tutkimushaastattelu on käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteitten käytetyimpiä menetelmiä. Haastattelu menetelmänä on lähellä arkista keskustelutilannetta, joten ihmiset kokevat sen yleensä miellyttävänä. Kun haastateltavia kutsutaan mukaan, he usein suurin piirtein tietävät, mitä on odotettavissa. Haastattelun perustana on kielellinen vuorovaikutus, joten keskustelunomaisuus voi avata tutkijalle mahdollisuuden päästä lähelle vaikeitakin tutkittavia asioita, kuten ihmisten ymmärryksiä maailmasta ja erilaisia merkityksenantoja.

Vapaamuotoiset keskustelut voivat muodostua syvällisiksikin keskusteluiksi ja siten tuoda esille asioita, joita ei muilla keinoilla välttämättä saavutettaisi. Haastattelun haasteena on kuitenkin se, että haastattelijalta vaaditaan taitoa ja kokemusta, jotta aineiston keruuta voidaan säädellä tilanteen edellyttämällä tavalla ja vastaajia myötäillen. Lisäksi analysointi, tulkinta ja raportointi ovat vapaamuotoisessa haastattelussa ongelmallisia, koska valmiita malleja ei ole tarjolla. (Hirsjärvi &

Hurme 2008, 11, 35.)

Haastattelu tutkimusmenetelmänä oli minulle jo aiemmista opinnoista tuttu. Lisäksi koin, että minun on luontevaa olla haastattelijan roolissa. Omassa elämässänikin minun on usein miellyttävämpää olla keskusteluissa enemmän kuuntelijana kuin aktiivisena puhujana. Totesinkin jo ensimmäisen haastattelun jälkeen, että oma jännitykseni oli poistunut ja seuraaviin haastatteluihin olisi todella helppoa mennä.

Toteutin haastatteluni puolistrukturoituna eli olin laatinut etukäteen taustakysymyksiä ja tarkentavia kysymyksiä haastateltavan omasta väkivaltaisesta käytöksestä (Liite 1). Taustakysymyksinä kysyin haastateltavan ikää, perheenjäsenten määrää ja sitä, ketkä asuvat samassa taloudessa, elämäntilannetta sekä mahdollisia aiempia väkivaltakokemuksia. Loput kysymykset käsittelivät haastateltavan omaa väkivaltaista käytöstä, sen mahdollisia syitä ja avun hakemista. Kysymysten laatimisessa käytin apuna Emmi Latun (2016) väitöskirjatutkimuksessa käytettyjä kysymyksiä.

Valmiiden kysymysten lisäksi haastatteluun sisältyi vapaata kerrontaa, jota joihinkin haastatteluihin tuli pitkästikin. Osa haastateltavista vastasi vain lyhyesti kysymyksiini, joten saatoin kysellä heiltä lisäksi tarkentavia kysymyksiä. Haastattelun etu tutkimusmenetelmänä onkin se, että haastattelija voi halutessaan selventää ilmausten sanamuotoa tai käydä keskustelua haastateltavan kanssa (Tuomi &

Sarajärvi 2009, 73).

Vaihtoehtona puolistrukturoidulle haastattelulle olisi ollut avoin haastattelu. Avoimessa haastattelussa tarkkojen kysymysten sijaan tilanne olisi ollut keskustelunomainen ja kaikkien haastateltavien kanssa ei käydä läpi samoja teemoja (Eskola & Suoranta 2008, 85–86). Koska tutkimuskysymykseni rajautuu siihen, miksi ihminen käyttäytyy läheissuhteessaan väkivaltaisesi, halusin keskustelun pysyvän tämän aihepiirin ympärillä. Pyrin valmiiden kysymysten avulla saavuttamaan ymmärrystä siitä, millaisia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia on lähisuhdeväkivaltaa käyttävän ihmisen tarinassa. Jotta pystyin saamaan vastauksia kertomuksen muodostamiseen, oli perusteltua esittää kaikille haastateltaville samat kysymykset. Valmiiden kysymysten avulla pystyin myös ohjaamaan puhetta takaisin väkivalta-aiheeseen, mikäli keskustelu oli lähdössä ei-toivottuun suuntaan.

Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluna, koska tarkoituksenani on tutkia nimenomaan yksilön kokemuksia ja ajatuksia. Hirsjärven ja Hurmeen (2008) mukaan pari- tai ryhmämuotoisessa haastattelussa muiden tutkittavien läsnäolo ja ryhmädynamiikka voivat vaikutta siihen, millaisia asioita tulee esiin. Omien kokemusten syvällinen avaaminen voi olla hankalampaa ryhmässä kuin vain tutkijan kanssa yksilöhaastattelussa. Ryhmätilanne saattaa siis vaikuttaa siihen, miten tutkittava oman asemansa ryhmässä kokee, jolloin ryhmähaastattelu ei välttämättä mahdollista tutkittavan subjektiivista toimintaa. Haastateltava on tutkimuksen kannalta aktiivinen, merkityksiä luova osapuoli, joten on tärkeää antaa hänelle tilaa mahdollisimman vapaaseen ilmaisuun itseään koskevissa asioissa. Haastattelu sopiikin menetelmäksi tilanteessa, jossa vastausten suuntia ei voi tietää etukäteen.

5.3 Aineistonkeruun toteutus

Tutkittavien rekrytointi tapahtui harjoitteluni aikana syys-marraskuussa 2019. Toteutin harjoitteluni Kuopion kriisikeskuksella toimivassa Kuopion seudun mielenterveysseuran Hyvä Mieli ry:n Turvallinen perhe -hankkeessa. Hankkeeseen osallistuu Pohjois-Savon alueella asuvia pareja/perheitä, jotka ovat kokeneet väkivaltaa ja päättäneet pysyä siitä huolimatta yhdessä (Suomen mielenterveysseura 2019). Kutsukirjeen tutkimukseeni laadin Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeitten mukaan. Haastateltaville annettuihin tietoihin tulisi sisältyä tutkijan yhteystiedot, tutkimuksen aihe ja tavoite, haastattelun paikka, ajankohta, kesto ja tallennus, osallistumisen vapaaehtoisuus sekä haastattelun käsittelyn luottamuksellisuus (TENK 2009, 6).

Kutsukirjeitten (Liite 2) jakaminen tapahtui siten, että aluksi annoin niitä hankkeen työntekijöille jaettavaksi paritapaamisiin. Tämä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, eikä yhteydenottoja tullut. Päädyin siihen, että alan jakaa kutsukirjeitä niissä tapaamisissa, joissa saan olla mukana. Kerroin ensin pariskunnalle lyhyesti mistä on kyse, annoin paperin ja pyysin vastausta joko paritapaamisen jälkeen tai seuraavalla tapaamiskerralla. Tämän seurauksena sainkin mukaan neljä osallistujaa. Alkuperäinen toiveeni haastateltavien määräksi oli 10, mutta huomasin nopeasti, ettei se toteudu. Olin ajatellut, että aiheen sensitiivisyyden vuoksi haastateltavia voisi olla haastavaa saada, mutta en ajatellut, että se olisi vieläkin vaikeampaa. Toiveeni oli myös, että saisin mukaan sekä miehiä että naisia ja pidinkin kiinni tästä ajatuksesta haastateltavia rekrytoidessani.

Haastattelujen aluksi kertasin vielä tutkimukseni tarkoituksen, haastateltavien anonymisoinnin, mahdollisuuden lopettaa haastattelu kesken ja varmistin, että haastateltava suostuu tutkimukseeni.

Lisäksi kertasin aineiston käsittelyyn liittyvät periaatteet: tulisin säilyttämään aineistoa muistitikulla lukollisessa kaapissa ja aineiston tuhoaminen tapahtuisi tyhjentämällä muistitikku heti tutkimukseni päätyttyä. Kysyin myös, olisiko haastateltavalla herännyt mitään kysymyksiä liittyen tutkimukseeni.

Haasteeksi useissa haastatteluissa muodostui se, että olin ollut pariskuntien mukana heidän paritapaamisissaan harjoitteluni aikana. Vaikka kerroin tutkimuksen osallistujille ennen haastattelua, että voin tutkimuksessani käyttää vain nauhurille tallentunutta puhetta, he saattoivat viitata haastattelun aikana johonkin paritapaamiseen, jossa muistivat minun olleen läsnä. Tämä luo haasteen erityisesti analyysivaiheeseen, sillä minulla on enemmän tietoa haastateltavan elämästä kuin mitä nauhuriin on tallentunut. Viimeisen haastattelun jälkeen huomasin, että on ollut kysynyt osallistujilta palautetta haastattelijan roolistani. Tämä jäi harmittamaan erityisesti siksi, että aloittelevana tutkijana minulla on vielä hyvin epävarma olo roolini onnistumisesta.

Litteroinnin toteutin siten, että jätin haastattelun alussa käymäni tutkimuksen perusasiat kirjoittamatta. Minun ja haastateltavan keskustelusta litteroin omat äännähdykseni, kuten ”joo” ja

”mm”, haastateltavan puheista litteroin kaiken yhtä haastattelua lukuun ottamatta. Tässä haastattelussa haastateltava puhuu hänelle henkilökohtaisesta asiasta, joka ei ole tutkimukseni kannalta oleellinen asia. Lisäksi poistin kaikista haastatteluista läheisten nimet ja lapsista puhuttaessa sukupuolet. Jo litterointivaiheessa aloitin siis tutkittavien anonymisoinnin. Litterointivaiheessa kirjasin hiljaisuudet jaotellen ne lyhyisiin ja pitkiin hiljaisuuksiin, lisäksi kirjasin hengityksessä tapahtuvat muutokset, kuten ”vetää syvään henkeä” ja ”puhaltaa ulos”. Hiljaisuudet ja hengitysmuutokset voivat viestiä siitä, että aiheesta on hankala puhua, sillä tällaisia reaktioita sain erityisesti kysyttäessä omaan väkivaltaiseen käytökseen liittyvistä tunteista. Litteroinnissa en kirjannut äänenpainon muutoksia, sillä en pitänyt niitä merkityksellisinä. Hirsjärven ja Hurmeen (2008) mukaan litterointi voidaankin tehdä koko haastattelusta tai se voidaan tehdä valikoiden esimerkiksi tietyistä teema-alueista tai vain haastateltavan puheesta.

Sain lopulta mukaan viisi osallistujaa, kolme miestä ja kaksi naista. Haastateltavat olivat iältään 36–

70-vuotiaita. Keski-ikä oli 56 vuotta. Haastattelut toteutettiin Kuopion kriisikeskuksen tiloissa marraskuussa 2019. Haastattelujen kesto oli yhteensä 2 tuntia 17 minuuttia ja haastattelujen keskimääräinen kesto oli 27 minuuttia. Aineiston purkamisen toteutin litteroimalla. Litteroitua eli puhtaaksi kirjoitettua aineistoa kertyi 36 sivua. Ruusuvuoren (2010) mukaan aineiston analyysi laadullisessa haastattelututkimuksessa on perusteltua tehdä litteroidusta aineistosta, sillä suurempien kokonaisuuksien hahmottaminen nauhoitetusta puheesta olisi hankalaa. (Ruusuvuori 2010, 427–428).

5.4 Aineiston arviointi

Vaikka sain tutkimukseeni mukaan pienemmän määrän osallistujia kuin olin alun perin suunnitellut, aineistoa on kuitenkin riittävästi. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että mukana on sekä miehiä että naisia, sillä yleensä tutkimus on painottunut miesten tekemään väkivaltaan ja naisiin sen uhreina (ks.

esim. Hautamäki 2003, Ojuri 2004, Flinck 2006). Oma käsitykseni väkivallan sukupuolisidonnaisuudesta pohjautuu kuitenkin Husson (2003) väitöskirjatutkimuksen näkemykseen: Husson mukaan väkivaltaa ei voida palauttaa sukupuolten väliseen vastakkainasetteluun.

Tämä vastakkainasettelu, jossa mies käyttää fyysistä väkivaltaa ja nainen henkistä, on tuotettu kulttuurisesti. Nainen voi toimia miestapaisesti fyysistä väkivaltaa käyttäen ja mies naistapaisesti henkisen väkivallan keinoin.

Aineisto koostuu pääosin haastatteluista, joissa oma väkivaltainen käytös tunnustetaan ja siitä kerrotaan suoraan. Yksi osallistuja kuitenkin toteaa, ettei ole käyttänyt läheissuhteessaan väkivaltaa.

Tämä haastattelu osoitti aloittelevalle tutkijalle sen, että haastattelussa voi todella tapahtua joskus jotain odottamatonta ja tutkija saattaakin joutua tekemään nopeita ratkaisuja samalla eettiset ja tiedolliset kysymykset huomioiden. Haastattelun aikana koin oikeaksi kunnioittaa tutkittavan kasvoja jättämällä pois kysymykset, jossa kysyttiin omasta väkivaltaisesta käytöksestä. Sen sijaan annoin tutkittavan kertoa vapaasti ajatuksistaan väkivaltaan liittyen, joita hän ilmensikin kertomalla omista väkivaltaisen käytöksen kohteeksi joutumisen kokemuksistaan. Koska tutkimukseni tarkoitus on tutkia omaa väkivaltaista käytöstä, voi jo haastatteluun osallistumisen päätellä olevan osoitus siitä, että haastateltava on itse käyttänyt väkivaltaa. Jouduin siis haastattelijana ristiriitaiseen tilanteeseen, koska minun oli valittava oletuksen ja haastateltavan kasvojen säilyttämisen väliltä. Haastattelun jälkeen olin epävarma siitä, olinko toiminut tilanteessa oikein. Toisaalta olin iloinen siitä, että aineistonkeruumenetelmäni oli juuri puolistrukturoitu haastattelu, joka mahdollisti ennalta laadittujen kysymysten poisjättämisen lennosta. Hirsjärven ja Hurmeen mukaan (2008, 35) haastattelu sopiikin käytettäväksi tilanteessa, jossa vastausten suuntia on vaikeaa tietää etukäteen. Tutkijaa saattaa jo ennalta aavistaa, että tutkimuksen aihe tuottaa moninaisia vastauksia ja haastateltavan esiin tuomat asiat on tarkoitus sijoittaa laajempaan kontekstiin.

Toinen haastava tilanne aloittelevan tutkijan näkökulmasta oli sellainen, jossa haastateltava vastasi kysymyksiini poiketen usein aiheesta. Jouduin pohtimaan sitä, milloin minun täytyy palauttaa haastateltavaa takaisin aiheen pariin. Toisaalta kaarteleva puhetyyli saattoi viestiä siitä, että aiheesta oli vaikeaa puhua. Halusin tutkijana kunnioittaa myös puhumiseen liittyviä vaikeita tunteita tai ajatuksia, joten olin tarkkana siitä, etten painosta haastateltavaa puhumaan. Oli tärkeää, että haastattelut rakentuvat mahdollisimman paljon haastateltavien oman kerronnan mukaan, mutta olennaista oli myös pysytellä aiheessa. Ratkaisin haastattelussa tilanteen siten, että annoin haastateltavan puhua, mutta kun kerronta ajautui liikaa aiheen ulkopuolelle, kommentoin puhetta lyhyellä dialogipartikkelilla, kuten toteamalla ”okei”. Halutessaan haastateltava sai jatkaa kerrontaa kuitenkin edelleen. Tästä haastattelusta poistin litterointivaiheessa yhden kohdan. Vaikka haastatteluissa kohtasin joitakin yllättäviä tilanteita, olen kokonaisuuteen tyytyväinen. Aineisto, vastaa tutkimuskysymykseeni siitä, miksi läheissuhteissa käyttäydytään väkivaltaisesti.