KIIREELLISET SOSIAALIHUOLLON TEHTÄVÄT IKÄIHMISTEN PALVELUISSA Sosiaalityöntekijöiden määritelmiä ikäihmisten kriisitilanteista ja niiden arvioinnista sekä ajatuksia
ikäihmisten asemasta yhteiskunnassa
Heidi Koivisto Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Huhtikuu 2020
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yksikkö
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Heidi Koivisto
Ohjaaja
Veli-Matti Poutanen Työn nimi
Kiireelliset sosiaalihuollon tehtävät ikäihmisten palveluissa - Sosiaalityöntekijöiden määritelmiä ikäihmisten kriisitilanteista ja niiden arvioinnista sekä ajatuksia ikäihmisten asemasta yhteiskun- nassa
Pääaine
Sosiaalityö Työn laji
Pro gradu -tutkielma Aika
Huhtikuu 2020 Sivuja
110 (+3liitettä) Tiivistelmä
Tutkimuksessa tarkastellaan kiireellistä sosiaalihuoltoa ikäihmisten palveluissa ja ikäihmisten yh- teiskunnallista asemaa. Kiireellisen sosiaalihuollon toteuttaminen on sosiaalihuoltolain edellyttä- mää toimintaa, jolla pyritään turvaamaan ihmisten oikeus sosiaalipalveluihin myös silloin, kun avuntarve vaatii välittömiä toimia. Tutkimuksessa on haastateltu sosiaalityöntekijöitä, jotka työs- kentelevät yksiköissä, joissa vastaanotetaan ja arvioidaan ikäihmisiin liittyviä kiireellisiä sosiaali- huollon tehtäviä. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
1) Minkälaisia ovat vanhuksiin liittyvät kiireelliset sosiaalihuollon tehtävät ja miten niitä arvioi- daan sosiaalityön asiantuntijuuden lähtökohdista?
2) Miten palvelujärjestelmä vastaa ilmi tulleisiin avuntarpeisiin kiireellisten tehtävien osalta?
3) Minkälaisena vanhusten asema yhteiskunnassa näyttäytyy sosiaalityön näkökulmasta tarkastel- tuna?
Tutkimus on kuvailevaa laadullista tutkimusta, jonka tarkoituksena on ymmärtää sitä, miten sosi- aalityöntekijät ymmärtävät ja tulkitsevat omaa sosiaalityön asiantuntijuuttaan ja vanhuutta arvioi- dessaan kiireellisiä tehtäviä ja miten käsitykset muovautuvat yhteen vallitsevassa ajassa ilmiöön vaikuttavien yhteiskunnallisten tekijöiden kanssa. Haastatteluita oli yhteensä kuusi ja ne toteutet- tiin yksilö-, pari- ja ryhmähaastatteluina. Aineiston analyysi on toteutettu sisällönanalyysinä.
Aineistosta esiin nousseet teemat ovat kokonaisvaltainen tilannearvio, ikäihmisten sosiaaliset krii- sit, toimenpiteet kriisitilanteissa sekä sosiaalityöntekijöiden havaintoja ikäihmisistä yhteiskunnan jäseninä. Keskeiseksi kriisitilanteiden arvioinnissa osoittautui avuntarpeen tilannekohtainen ja laaja-alainen kartoittaminen. Arviointi on prosessi, jossa tilannearvion kautta määritellään minkä- laisesta kriisitilanteesta on kysymys sekä mitä toimenpiteitä se edellyttää. Tarvittavien palveluiden järjestäminen etenkin virka-ajan ulkopuolella näyttäytyi aineistossa haasteellisena, eikä asiakkai- den yhdenvertaisuus aina toteudu kiireellistä sosiaalihuoltoa toteutettaessa. Ikäihmisten yhteiskun- nallinen asema näyttäytyi moniulotteisena ilmiönä. Huomiota tulisi kiinnittää erityisesti heikossa asemassa oleviin ikäihmisiin sekä heidän asemaansa yhteiskunnassa. Sosiaalityöntekijöille kertyy työssään ikäihmisten elämäntilanteisiin liittyvää tietoa, jota sosiaalityöntekijöiden tulisi aktiivi- semmin kerätä ja välittää eteenpäin, ja näin osallistua aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskuste- luun.
Avainsanat
Kiireellinen sosiaalihuolto, ikäihmisten sosiaaliset kriisit, kriisitilanteiden arviointi, ikäihmisten yhteiskunnallinen asema
Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department Social Sciences Author
Heidi Koivisto
Supervisor
Veli-Matti Poutanen Title
Emergency social services of elderly people – Social workers’ definitions of social crisis and their evaluation in services for elderly and ideas of elderly people as members of society
Academic subject Social Work
Type of thesis Pro Master’s thesis
Date April 2020
Pages
110 (+3 appendices) Abstract
This master’s thesis examines emergency social services and social status of elderly people. Emer- gency social services are legislated in social welfare act which provides security when one is in need of urgent help. Social workers who work in social services where they handle and evaluate social crisis of elderly people were interviewed. The research questions of my thesis are the fol- lowing:
1) Which are social crisis of elderly people and how are they evaluated on basis of social workers’
expertise?
2) How service system meets the requirements that arise from elderly people’s social crisis?
3) How social workers see the social status of elderly through social work’s perspectives?
This study is descriptive qualitative research that seeks to understand how social workers under- stand and interpret their own expertise and ageing when they evaluate social crisis of elderly and how those perspectives connect with their conception of social factors. All together six individual, pair and group interviews were conducted. Analysis was conducted as content analysis.
The themes that emerged from the data were comprehensive evaluation of the situation, social crisis of elderly, procedures in crisis situation and social workers’ perspectives of elderly as members of society. Essential in evaluation proves to be extensive evaluation “here and now” when crisis situ- ation is met. Comprehensive evaluation is a process that includes definition of the crisis and re- quired procedures. Services proved to be insufficient especially outside office hours which indi- cates that rights to equal social services are not fulfilled. The social status of elderly proved to be multidimensional question and special focus needs to be directed to those elderly whose position in society is weakest. Social workers saw that they are in a position where they can collect and pass information forward about the societal situation of elderly. Social workers also saw that as social work professionals they have duty to take part in public debate and highlight the social status of elderly as they have first-hand knowledge about the conditions of elderly living in their homes.
Key words
Emergency social services, social crisis of elder, evaluation of social crisis, social status of elderly in society
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkimuskysymykset ... 3
2 IKÄÄNTYMINEN ILMIÖNÄ ... 4
2.1 Vanhenemisen määrittelyä ... 4
2.2 Ikääntymispolitiikka... 7
2.3 Oikeudellisia näkökulmia vanhenemiseen ... 12
3 SOSIAALITYÖN ASIANTUNTIJUUS... 16
3.1 Sosiaalityön asiantuntijuuden rakentuminen ... 16
3.2 Sosiaalityön asiantuntijuus kiireellistä sosiaalihuoltoa toteutettaessa ... 21
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 26
4.1 Tutkimuksen metodologiset valinnat ... 26
4.2 Aineistonkeruu ... 28
4.3 Aineiston analyysi ... 33
4.4 Tutkimuseettiset kysymykset ... 38
5 TULOKSET ... 40
5.1 Kokonaisvaltainen tilannearvio... 40
5.1.1 Alkukartoitus ... 42
5.1.2 Tietojen kerääminen ... 45
5.1.3 Asiakkaan itsenäisen pärjäämisen arviointi ... 50
5.1.4 Moniammatillisen yhteistyön tarpeen arviointi ... 53
5.1.5 Sosiaalityön asiantuntijuus kriisitilanteiden arvioinnissa ... 55
5.2 Ikäihmisten sosiaaliset kriisit ... 61
5.2.1 Omaishoitoon liittyvät kriisit ... 62
5.2.2 Asiakkaan harhailuun ja muuhun pärjäämättömyyteen liittyvät kriisit ... 63
5.2.3 Taloudellinen kriisi ... 65
5.2.4 Lähisuhdeväkivalta ja kaltoinkohtelu ... 66
5.2.5 Onnettomuustilanteet ... 66
5.2.6 Asiakas tavoittamattomissa ... 67
5.3 Toimenpiteet kriisitilanteissa ... 68
5.3.1 Asiakkaan kotona pärjäämisen tukeminen ... 69
5.3.2 Asiakkaan sijoittaminen ... 74
5.4 Sosiaalityöntekijöiden havaintoja ikäihmisistä yhteiskunnan jäseninä ... 81
5.4.1 Ikäihmisiin liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu ... 83
5.4.2 Ikäihmisten hyvinvointi ... 85
5.4.3 Sosiaalityön rooli asiakkaan asian ajajana ... 89
7 POHDINTA ... 102
LÄHTEET ... 105
LIITTEET ... 111
KUVIOT KUVIO 1 Hallitusohjelman ikäystävällisyyden edistämisen keinot tiivistettynä ... 10
KUVIO 2 Sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuudet analyysissa ... 35
KUVIO 3 Sosiaalityön asiantuntijuuden rakentuminen ... 60
KUVIO 4 Kiireellisten sosiaalihuollon tehtävien arviointiprosessi ... 80
KUVIO 5 Sosiaalityössä kertyvän tiedon vuorovaikutuksellisuus ... 96
TAULUKOT TAULUKKO 1 Kokonaisvaltaisen tilannearvion luokittelu ... 42
TAULUKKO 2 Ikäihmisten sosiaalisten kriisien luokittelu ... 62
TAULUKKO 3 Toimenpiteet kriisitilanteessa luokittelu ... 69
TAULUKKO 4 Sosiaalityöntekijöiden havaintoja ikäihmisistä yhteiskunnan jäseninä luokittelu ... 82
1 JOHDANTO
Väestön ikärakenne muuttuu historiallisella tavalla, millä on yhteiskuntaan moninaisia vaikutuksia. Väestöllinen huoltosuhde pienenee, minkä lisäksi työikäisen väestön keski- ikä kasvaa nopeasti. Eliniän piteneminen vaikuttaa myös siihen, että elossa saattaa olla neljä tai jopa viisi perättäistä sukupolvea samanaikaisesti. Myös perherakenteissa on ta- pahtunut muutoksia. Perhekoot ovat pienentyneet ja mukaan on tullut erilaisia kokoon- panoja muun muassa uusperheiden muodossa. Sen lisäksi yhden hengen talouksien ja etenkin yksin elävien iäkkäiden naisten talouksien osuus Suomessa on kasvanut nopeasti.
Ikärakenteen muutoksen johdosta iäkkäiden osuus yksinasuvista siis kasvaa. Syitä tähän ovat esimerkiksi leskeytyminen sekä puolison siirtyminen laitoshoitoon. (Koskinen ym.
2008, 34; Nurmi ym. 2014, 249.)
Vanhuus muuttuu myös suhteessa sosiaaliseen osallistumiseen. Eläkkeelle jäädään aiem- paa nuorempana ja odotuksena usein on, että eläkkeellä on useita terveitä vuosia edessä, jolloin on mahdollista tehdä ja kokea asioita. Ikääntyneen väestön odotetaankin olevan eläkkeelle jäädessään kunnoltaan ja toimintakyvyltään lähempänä työkykyistä väestöä.
(Higgs ym. 2005, 28.) Huomioitavaa on myös se, että eläkeläisiksi kutsumamme ihmiset ovat joukko erilaisia ihmisiä hyvinkin erilaisissa elämänvaiheissa, joissa ikäero voi vaih- della 65- ja 90 -vuoden välillä. (Sankari & Jyrkämä 2001, 8.)
Vuoden 2019 loppuun mennessä 65-vuotta täyttäneiden osuus Suomen väkiluvusta on ollut 22,3 prosenttia, mikä tarkoittaa noin 1,2 miljoona henkeä. (Tilastokeskus 2020) So- siaali- ja terveysministeriön vanhuspalveluiden laatusuosituksia antavassa mietinnössä korostetaan tarvetta ymmärtää väestön ikärakenteen muutosta ilmiönä sekä sitä, kuinka merkittävästä ilmiöstä yhteiskunnallisesti on kysymys. Muutoksen ymmärtäminen edel- lyttää sitä, että palvelujärjestelmällä pystytään turvaamaan ikääntyvän väestön hyvin- vointia. Edellytyksenä on myös vaikuttavat ja taloudellisesti kestävällä pohjalla olevat palvelut. Vuonna 2017 säännöllisesti kotiin annettavia palveluita on saanut noin 95 000 henkeä, suurin osa ikäihmisitä on siis elänyt arkeaan itsenäisesti (Sosiaali- ja terveysmi- nisteriö 2017, 10-11.)
Iäkkäiden määrä erityisesti vanhimmissa ikäluokissa kuitenkin kasvaa kaikista voimak- kaimmin, joten voidaan olettaa, että myös niiden henkilöiden määrä lisääntyy, jotka tar- vitsevat enemmän palveluita ja tukea. Tämä siitäkin huolimatta, että ikääntyvän väestön toimintakyky on parantunut viimeisen 20 vuoden aikana. Mitä vanhemmaksi ihminen elää sitä enemmän elämässä esiintyy myös sairauksia ja haasteita toimintakyvyssä. Suu- rimpia haasteita ikäihmisten elämässä ovat erilaiset liikuntaongelmat, muistisairaudet, masennus sekä yksinäisyys. (Sarvimäki & Heimonen 2010, 15.)
Idea tutkimukseen syntyi työskennellessäni Helsingin sosiaalipäivystyksessä opiskelu- jeni aikana. Työskentelyn ohessa huomioni on kiinnittynyt siihen, millä tavalla ikäihmi- siin liittyviä tehtäviä arvioidaan. Sosiaalipäivystykseen ollaan yhteydessä muun muassa omaisten, ensihoidon, poliisin, hätäkeskuksen ja kotihoidon tahoilta, kun ikäihmisen ti- lanne kotona on niin vaikea, että kotiin jääminen voi vaarantaa asiakkaan turvallisuuden.
Ikäihmisen elämässä voi olla myös monenlaisia muita kriisejä. Rajanveto siinä, milloin ikäihmisen on turvallista jäädä yksin kotiin voi olla haastavaa, ja myös ikäihmisen sijoit- tamiseen kodin ulkopuolelle tilanteen niin vaatiessa voi olla vaikeaa löytää ratkaisuja. On herännyt kysymys siitä, miten sosiaalihuoltolain (1301/2014, myöhemmin SHL) mukai- nen yhdenvertaisuus ja asiakkaan oikeus hyvään palveluun ja kohteluun ikäihmisiin liit- tyvissä päivystyksellisissä tehtävissä toteutuu.
Tutkimus on toteutettu Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyspalvelujen yksiköissä, joissa hoidetaan ja arvioidaan ikäihmisiin liittyviä kiireellisiä sosiaalihuollon tehtäviä.
Helsinki on alueeltaan yhtenäinen ja väkiluvultaan suuri. Helsinki myös ikääntyy, mikä vastaa Suomen yleistä väestöennustetta ikääntymisen osalta. (Helsingin kaupunki 2019a) Helsingin väkiluku vuonna 2019 on ollut 653 835 henkeä, joista yli 65-vuotiaiden osuus on 17,2 prosenttia. (Tilastokeskus 2020) Iäkkäiden osalta taas huomioitavaa on, että suur- ten ikäluokkien siirryttyä eläkkeelle kuluvan vuosikymmenen alussa, kasvoi 65-70-vuo- tiaiden ikäluokka nopeasti. Vuoteen 2019 tultaessa on kasvu taittunut ja näkyy nyt van- hemmissa ikäluokissa. Yli 75-vuotiaiden määrän Helsingissä odotetaan kasvavan 24 000 hengellä vuosien 2019-2030, mikä tarkoittaa 50 prosentin kasvua. 2020-luvun loppupuo- lella kasvun odotetaan painottuvat yli 80-vuotaisiin. (Helsingin kaupunki 2019a, 6 & 13.)
Kiireellisellä tehtävällä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa sosiaalihuoltolain 36.1 §:n mu- kaisia tehtäviä. Pykälän mukaan ”kun kunnallisen sosiaalihuollon palveluksessa oleva on
tehtävässään saanut tietää sosiaalihuollon tarpeessa olevasta henkilöstä, hänen on huo- lehdittava, että henkilön kiireellisen avun tarve arvioidaan välittömästi”. Tämä asettaa sosiaalityöntekijälle velvollisuuden arvioida hänen tietoonsa tullut kiireellinen avuntarve viipymättä. Kiireellisissä tapauksissa myös päätös sosiaalihuollon palveluista ja asian kä- sittely on tehtävä viipymättä käytettävissä olevien tietojen perusteella. Päätöksen on vas- tattava asiakkaan tarvitsemaan kiireelliseen avuntarpeeseen niin, että asiakkaan oikeus välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon eivät vaarannu. (SHL 45§.)
Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten sosiaalityön asiantuntijuuden kautta arvioidaan ikäihmisiin liittyviä kiireellisiä sosiaalihuollon tehtäviä sekä sitä, miten kunnan palvelu- järjestelmä pystyy vastaamaan ilmi tulleeseen avuntarpeeseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan sitä, millainen kuva vanhusten asemasta yhteiskunnassa työn kautta avautuu.
Tutkimus on kuvailevaa laadullista tutkimusta, jonka tarkoituksena on ymmärtää sitä, mi- ten työntekijät tulkitsevat omaa sosiaalityön asiantuntijuuttaan ja vanhuutta arvioidessaan kiireellisiä tehtäviä ja toisaalta, miten käsitykset muovautuvat yhteen vallitsevassa ajassa ilmiöön vaikuttavien yhteiskunnallisten tekijöiden kanssa. Tutkimuksen aineistonkeruu on toteutettu yksilö-, pari- ja ryhmähaastatteluin. Analyysi on toteutettu sisällönanalyy- sina.
1.1 Tutkimuskysymykset
Tutkimuksessa on kolme tutkimuskysymystä. Kahdella ensimmäisellä tutkimuskysy- myksellä on haluttu kartoittaa ikäihmisiin liittyviä kiireellisiä sosiaalihuollon tehtäviä ja niiden arviointia sekä sitä, minkälainen palvelujärjestelmä ikäihmisten palveluissa on ja miten se vastaa olemassa olevaan tarpeeseen kiireellisten tehtävien osalta. Tutkimuksessa on haluttu myös kartoittaa sitä, miten sosiaalityöntekijät hahmottavat ikäihmisten yhteis- kunnallista asemaa ja sosiaalityön roolia siinä. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
1) Minkälaisia ovat vanhuksiin liittyvät kiireelliset sosiaalihuollon tehtävät ja miten niitä arvioidaan sosiaalityön asiantuntijuuden lähtökohdista?
2) Miten palvelujärjestelmä vastaa ilmi tulleisiin avuntarpeisiin kiireellisten tehtävien osalta?
3) Minkälaisena vanhusten asema yhteiskunnassa näyttäytyy sosiaalityön näkökulmasta tarkasteltuna?
2 IKÄÄNTYMINEN ILMIÖNÄ 2.1 Vanhenemisen määrittelyä
Ihmisen vanhenemiseen vaikuttavat monet tekijät. Vanhenemista tutkimalla on pyritty selvittämään sitä, miten ihminen muuttuu ikääntyessään, millä tekijöillä voitaisiin vaikut- taa niihin tekijöihin, jotka ovat yhteydessä vanhetessa ihmisessä tapahtuviin muutoksiin ja minkälaisia seurauksia yksilöille ja yhteisöille seuraa vanhenemisprosesseista. Lisäksi tutkimuksella on haluttu selvittää, onko löydettävissä sellaisia tekijöitä, joilla voidaan vaikuttaa elämän pituuteen. Vanhenemista määriteltäessä on huomioitava niin sosiaaliset, psykologiset ja fyysiset kuin myös sosiaalis-yhteiskunnalliset sekä ympäristölliset tekijät.
(Nurmi ym. 2014, 245.) Puhutaan gerontologiasta. Gerontologista tieteellistä tutkimusta ja siihen liittyvää koulutusta ja tiedonvälitystä toteutetaan monilla eri tieteenaloilla, kuten myös sosiaalityön alalla. Gerontologia on tieteenala, jonka tutkimuksellinen mielenkiinto kohdistuu vanhuuteen ja vanhenemiseen. (Heikkinen 2008, 16.)
Ihmisen syntymän jälkeen alkaa prosessi, jonka etenemistä voidaan kutsua ikäänty- miseksi ja vanhenemiseksi. Ikääntyminen on yksilöllistä ja tarkkaa vanhuuden alkamisen ikärajaa onkin vaikeaa määritellä. (Niemelä 2007, 169.) Vanhenemiseen ja siihen, miten vanhuus ja myöhemmän iän elämänlaatu koetaan vaikuttaa koko elämänkulku. Muun mu- assa taloudelliseen pärjäämiseen vaikuttaa mennyt työhistoria ja sen myötä kertynyt eläke. Sosiaaliset suhteet ja verkostot taas luodaan usein jo aiemmissa elämänvaiheissa.
Terveydentilaan taas voidaan vaikuttaa koko elämän mittaisilla elintavoilla. (Higgs 2005, 44.) Elämänvaiheita kuvataan usein etenevänä aikajanana, joihin kuuluvat nuoruus, ai- kuisuus ja vanhuus. Huomioitavaa tässä ajattelutavassa on se, että luokittelemalla aikui- suus ja vanhuus eri elämänvaiheisiin, suljetaan vanhuus aikuisuuden ulkopuolelle. Tämä voi näyttäytyä ongelmallisena, sillä jos esimerkiksi tarkastellaan vanhuutta pelkästään eläkkeelle pääsyn näkökulmasta, voidaan virheellisesti ajatella ihmisen menettävän tuol- loin aikuisuutensa sekä henkisen ja ruumiillisen kyvykkyytensä tai oikeustoimikelpoi- suutensa. (Marin 2001, 20.)
Vanhuuden määrittelemiseen siis vaikuttavat monet tekijät. Yksilötasolla henkilö itse voi antaa vanhenemiselle merkityksiä, jolloin vanhuus ja itsensä vanhaksi määritteleminen
lähtee yksilöstä itsestään. Toisaalta taas usein määrittelyä ohjaavat yhteiskunnalliset te- kijät, kuten vallitseva lainsäädäntö, joka esimerkiksi ohjaa siirtymistä työelämästä eläk- keelle. Iän lisääntyessä myös ikääntyneen väestön keskinäiset erot kasvavat. Iäkkäät eivät muodosta yhtä homogeenistä väestöryhmää, vaan eroavaisuuksia löytyy niin terveyden- tilan, elämänkokemusten, taloudellisten voimavarojen kuin fyysisen, psyykkisen ja sosi- aalisen toimintakyvyn suhteen. Vaikka ikääntymistä on pyritty määrittelemään ikävuo- sien mukaan, toimii pelkkä ikävuosijaottelu huonona mittarina. (Nurmi ym. 2014, 245.)
Ihmiset myös vanhenevat aina osana yhteiskuntaa, jolloin biologisen vanhenemisen rin- nalla kulkee yhteiskunnan eri osa-alueiden ja toimintojen vaikutukset siihen, minkälaiset puitteet vanheneminen saa. Voidaan puhua sosiaalisesta vanhenemisesta, jossa yhteis- kunta jaksottaa ja vaiheistaa ihmisen elämää ja sen kulkua. Yhteiskunta toimintoineen myös luo sosiaalista järjestystä sen rinnalle, miten ihminen vanhenee kronologisesti, bio- logisesti ja psyykkisesti. Yksilöt eivät kuitenkaan näyttäydy ainoastaan passiivisina koh- teina, joihin yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat. Vanheneminen on myös vuorovaiku- tusta yhteiskunnan kanssa, jossa yksilöt voivat vaikuttaa omaan olemiseensa ja olla oman elämänsä toimijoita. (Jyrkämä 2001, 275-277.)
Vanhuutta on määritelty myös ikävuosien mukaan. Vanhusväestön elinajanodotteen ja toimintakykyisten vuosien odotetaan pidentyvän tulevina vuosina. Vanhuutta ei nähdä enää yhtenä yhtenäisenä elämänvaiheena, joka seuraa aikuisuutta ja päättyy kuolemaan.
Vanhuus nähdään elämänvaiheena, joka saattaa jatkua jopa 30-40 vuotta ja tästä syystä sitä on pyritty jakamaan eri vaiheisiin. Tämä on johtanut keskusteluun kolmannen ja nel- jännen iän välillä. Kolmas ikä kuvataan ajaksi, jossa eläkkeellä oleva henkilö on vielä toimintakykyinen, terveydeltään suhteellisen hyvässä kunnossa ja pystyy elämään itse- näistä ja omatoimista elämää sekä on toimintakyvyltään samalla tasolla kuin työelämässä ollessaan. Toisin sanoen se kuvastaa ihmistä toimijana, joka vastaa toimintakyvyltään keski-ikäistä ilman siihen liittyviä sosiaalisia velvoitteita, kuten työssäkäyntiä. Kolman- nen iän voidaan myös katsoa liittyvän läheisesti siihen, miten ihminen itse subjektiivisesti arvioi ikänsä. Pitkäikäisyyden lisääntyessä kolmatta ikää elävällä voi olla myös velvoit- teita perhesuhteissa, jotka kohdistuvat sekä omiin vanhempiin että lapsiin ja lapsenlap- siin. Suomessa kolmannen iän on määritelty jatkuvan 75-80-vuotiaaksi. (Jyrkämä 2001, 309; Marin 2001, 21-22.; Nurmi ym. 2014, 248; Sarvimäki & Heimonen 2010, 19.)
Neljäs ikä kuvastaa kolmatta ikää seuraavaa ikäkautta. Tällöin ajatellaan, että yksilön fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky sekä terveydentila alkavat selkeästi las- kemaan erilaisista sairauksista, vammoista ja muista elimistön vanhenemismuutoksista johtuen. Seurauksena on yksilön omatoimisuuden väheneminen. (Nurmi ym. 2014, 248.) Neljäs ikä kuvastaakin perinteistä käsitystä vanhuudesta sisältäen sen mukanaan tuomat oletukset raihnaisuudesta ja riippuvuudesta. (Jyrkämä 2001, 309) Yksilö joutuu myös tu- keutumaan enenemissä määrin ulkopuoliseen apuun. Kotiin tuotava ulkopuolinen apu voi mahdollistaa ikäihmisen asumisen ja elämisen kotona. Vaihtoehtoisesti yksilö voi siirtyä asumaan laitokseen, jossa asumisen tuki voi vaihdella vähäisemmästä tuesta aina ympä- rivuorokautisesti hoitoon. (Nurmi ym. 2014, 248.)
Neljättä ikää tarkasteltaessa yhdeksi keskeiseksi tekijäksi nousee yksilön toimintakyky.
Toimintakykyä arvioitaessa tarkastellaan erityisesti terveydentilaa ja fyysistä toimintaky- kyä, jossa myös ihmisen omalla objektiivisella näkemyksellä on suuri merkitys. Toimin- takyvyllä mitataan sitä, miten henkilö suoriutuu päivittäistoiminnoista. (Niemelä 2007, 169.) Toimintakyvyssä on myös muita ulottuvuuksia. Kognitiivisella toimintakyvyllä tar- koitetaan muistiin, oppimiskykyyn, tiedon käsittelyyn, toiminnan ohjaukseen ja kielelli- seen toimintakykyyn liittyviä tekijöitä. Lisäksi voidaan puhua psyykkisestä toimintaky- vystä, jossa tarkastellaan yksilön elämänhallintaa, mielenterveydellisiä ja psyykkiseen hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä sekä myös itsensä arvostukseen, mielialaan, omiin voimavaroihin ja haastavista tilanteistä selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Viimeisenä ulottuvuutena toimintakykyä tarkasteltaessa on sosiaalinen toimintakyky, jolla tarkoite- taan kykyä toimia ja olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Keskeisiä tekijöitä sosiaalisessa toimintakyvyssä ovat myös suhteet omaisiin ja ystäviin. (Seppänen 2006, 36-37.)
Vanhuutta on pyritty määrittelemään myös lainsäädännössä. Ikääntyneen väestön toi- mintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012, myö- hemmin vanhuspalvelulaki) säädetyssä laissa iäkäs henkilö määritellään henkilöksi, jonka fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on alentunut. Toi- mintakyvyn aleneminen edellyttää, että sen voidaan katsoa johtuvan ”korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi taikka korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta”. Lisäksi laissa määritellään ikääntynyt
väestö, jolla laissa tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa isässä olevia henki- löitä. (Vanhuspalvelulaki 3 §)
Yhteiskunnallinen keskustelu vanhuudesta jakautuu usein kahteen osaan, jota myös kes- kustelu kolmannesta ja neljännestä iästä heijastaa. Tedre (2007) haastaa tätä ajattelua.
Keskusteluissa ikäihminen nähdään yleensä joko aktiivisena toimijana tai avun tarvitsi- jana, avuttomana henkilönä, joka on passiivinen hoivan vastaanottaja. Avuttomuusnäkö- kulmassa korostuu myös puhe laitospaikoista, henkilöstövajeesta sekä palvelujen organi- soinnin ongelmista. Ikäihmistä harvoin, jos koskaan nähdään oman elämänsä toimijana, joka voi samalla olla avuton ja avun tarpeessa. Avuttomuus nähdään tilana, jossa korostuu ikääntyneen puolesta tietäminen, puolesta toimiminen sekä ikääntyneen äänenä toimimi- nen. Voidaankin puhua institutionalisoituneesta vanhuudesta, jossa korostuu ensi sijai- sesti auttajan, ei autettavan toimijuus. (Tedre 2007, 100.)
2.2 Ikääntymispolitiikka
Ikääntymiseen kohdistuvaa politiikkaa kutsutaan ikääntymispolitiikaksi. Ikääntymispoli- tiikassa tavoitellaan sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan keinoin erityisesti ikääntyvän väes- tön hyvän elämänlaadun ja hyvinvoinnin edistämistä. Ikääntymispolitiikka sisältää myös ikääntyvien kansalaisten elämälaadun parantamiseen suunnatut tavoitteet, strategiat, oh- jelmat, suositukset ja hankkeet. Lisäksi siihen katsotaan kuuluvaksi näitä toimintoja sää- televä lainsäädäntö sekä toiminnan rahoitusjärjestelmät. Keskeisiä ikääntymispolitiikan osa-alueita ovat eläkepolitiikka ja palvelujärjestelmä. Palvelujärjestelmällä tarkoitetaan ikääntyville suunnattuja palvelukokonaisuuksia, kuten kulttuuri-, sosiaali- ja terveyspal- veluja. Eläkepolitiikka taas suuntautuu työelämästä pois jäävien kansalaisten toimeentu- lon turvaamiseen. (Seppänen & Koskinen 2010, 388, 391.) Suomessa on viimevuosina käyty vilkasta yhteiskunnallista keskustelua vanhuspalvelujen laadusta. Keskustelua ovat virittäneet erilaiset julkisuuteen tulleet vanhusten hoivaan liittyneet epäkohdat. Tämä on johtanut siihen, että vanhuspalvelut yleisesti ovat olleet esillä myös poliittisessa keskus- telussa. (Ray & Seppänen 2017, 239.)
Rinteen (sittemmin Marinin) hallituksen hallitusohjelmassa hyvinvoinnin perustana näh- dään sosiaalinen kestävyys, joka määritellään yhteisenä vastuuna toisista ihmisistä sekä
yhteisestä tulevaisuudesta. Se nähdään myös ihmisten välisenä oikeudenmukaisuutena ja tasa-arvona. Hyvinvointia tuetaan laadukkailla julkisilla sosiaali- ja terveydenhuollon palveluilla, minkä ajatellaan herättävän luottamusta siitä, että yksilöstä pidetään huolta vaikeissa elämäntilanteissa. Iäkkäiden ihmisten osalta tämä tarkoittaa sitä, että vanhene- mista ei tarvitse pelätä. Erityisiä ryhmiä, joiden asemassa nähdään vakavia puutteita, ovat esimerkiksi lähisuhdeväkivallan uhrit, vanhukset, vammaiset, sukupuolivähemmistöt, et- niset vähemmistöt sekä turvapaikanhakijat. (Valtioneuvosto 2019, 6, 83.)
Ikääntymiseen liittyvien menojen vaikutukset julkiseen talouteen nähdään usein haas- teena talouden kehittymisen kannalta. Puhutaan kestävyysvajeesta, millä tarkoitetaan pit- källä aikavälillä julkisen talouden tulojen riittämättömyyttä suhteessa menoihin. Menot syntyvät muun muassa ikääntyvän väestön lisääntyvästä terveydenhuolto- ja hoivatar- peista, josta aiheutuvien kulujen kattamiseen nykyinen kokonaisveroaste ei tule riittä- mään. Toisena puolena kestävyysvajeessa on työikäisen väestön määrän väheneminen, mikä taas aiheuttaa haasteita talouden kasvulle ja tätä kautta julkisten hyvinvointipalve- lujen ja etuuksien rahoitukselle. (Valtiovarainministeriö 2019, 5-6.)
EU:n alueella huoltosuhdetarkastelun näkökulmasta Suomi on nopeimmin vanheneva EU-maa. Huoltosuhdetarkastelussa on kuitenkin syytä huomioida, että se käsittää kaikki yli 65-vuotiaat, joiden katsotaan olevan huollettavia. Todellisuudessa suurin osa yli 65- vuotiaista elää aktiivista elämää ja antaa panoksensa yhteiskunnalle osallistumalla niin lapsenlasten kuin sairaiden hoitamiseen. Huoltosuhteen kautta ikääntymisen tarkastelu yksinään ei siis vastaa täysin todellisuutta. (Seppänen & Koskinen 2010, 394.)
Suomessa eläkepoliittiseen päätöksentekoon liittyvät ratkaisut tehdään valtakunnallisesti.
Vuonna 1993 tehtiin ohjaus- ja valtionosuusjärjestelmän uudistus, jonka jälkeen vastuu ikääntyneiden hoiva- ja palvelupolitiikkaan liittyviin ratkaisuihin on siirtynyt vahvemmin kunnille. Palvelurakenneuudistuksen keskeisenä tavoitteena oli supistaa vanhusten laitos- hoitoa ja siirtää palveluita kotiin erilaisten avo- ja välimuotoisten palveluiden keinoin.
Rakenneuudistuksen seurauksena laitoshoito onkin vähentynyt. Ikääntymispolitiikan keskeisiä tavoitteita on siis kehittää kotona asumista tukevia palveluita. Tällä halutaan turvata ikääntyvien kotona asuminen niin, että yhä huonompikuntoiset vanhukset voivat asua kotona. Kunnissa yleisesti kotona asumisen tuki on järjestetty kotihoidon tuella,
missä yhdistyy niin arkielämää tukevat kuin sairaanhoidolliset toimenpiteet. Muita kes- keisiä tuen keinoja ovat siivous-, ateria -ja kuljetuspalvelut. Merkittävä tekijä ikääntyvän kotona asumisen mahdollistaja on myös omaishoidon lisääntyminen ja tukeminen. Pal- veluasumisen osalta ikääntymispolitiikka keskittyy tehostettuun palveluasumiseen, jossa palveluita on tarjolla ympärivuorokautisesti. (Emt. 2010, 390, 409-410.)
Ikäpolitiikan suuntaa, jonka tavoitteena on tukea ratkaisuja, jotka edistävät ikäihmisten kotona asumista ja vähentävät laitoshoidon tarvetta vahvistettiin vuonna 2013 voimaan tulleella vanhuspalvelulailla. Vanhuspalvelulain painopiste on kotihoidon ja kodinomais- ten ratkaisujen painottaminen suunnittelussa. Vastuu on erityisesti kunnilla ja niiden tu- leekin suunnittelutyössä huomioida erityisesti väestön ikääntymiseen liittyvät tekijät.
(Noro ym. 2014, 20.)
Uusin hallitusohjelma jatkaa edellä mainittua ikäpolitiikan suuntaa. Hallitusohjelmassa tavoitellaan ikääntyneiden palveluiden kehittämisellä ikääntyvien toimintakyvyn ja toi- mijuuden lisäämistä, mutta myös itsenäisen elämän ja aktiivisen osallisuuden lisäämistä yhteiskunnassa. Itsenäisen elämän katsotaan tarkoittavan etenkin mahdollisuutta asua omassa kodissa ja tutussa ympäristössä mahdollisimman pitkään. Kotona asumisen edel- lytyksinä nähdään olevan esteettömyyden, turvallisuuden ja toimivuuden edistäminen.
Tämä näkyy hallitusohjelmassa erityisesti ikäystävällisyyden edistämisenä. Keskiössä on ikääntymisen mukanaan tuoman yhteiskunnallisen muutoksen tiedostaminen ja siihen va- rautuminen. Terveiden elinvuosien määrää pyritään lisäämään ja samalla toimintakykyä lisäämään. Palveluiden tulisi olla oikea-aikaisia ja tehokkaita. Kuvioon 1 on tiivistetty hallitusohjelman ikäystävällisyyden edistämisen keinot. Keinot jakaantuvat hyvinvoinnin ja toimintakyvyn vahvistamiseen sekä palveluiden parantamiseen. (Valtioneuvosto 2019, 147.)
Hallituskaudella hyvinvoinnin ja toimintakyvyn vahvistamiseksi on tarkoitus laatia ikä- ohjelma, joka tehdään yhteistyönä eri ministeriöiden, kuntien, kolmannen sektorin ja mui- den tahojen kanssa. Muistisairaudet nostetaan ennaltaehkäisyn näkökulmasta muiden kansansairauksien rinnalle. Lisäksi tavoitteena on perustaa vanhusasiavaltuutetun tehtävä ja toimisto. Erityistä huomiota on tarkoitus keskittää eläkkeelle jäävään väestöön. Palve- luneuvontaa kehitetään ja lisätään elämäntapaohjausta, neuvontaa ja tukea sekä aletaan toteuttamaan kohdennetusti hyvinvointitarkastuksia. Tavoitteena on kokonaisvaltaisesti
kehittää ja edistää iäkkäiden hyvinvointia ja terveyttä sekä ravitsemusta. Huomio kohdis- tetaan myös vanhuspalvelujen tuottajakenttään ja sen moninaisuuteen esimerkiksi kehit- tämällä perhehoitoa ja muita välimuotoisia ratkaisuja. Myös veteraanien palvelut ja tuki turvataan ja palveluiden laadukkuus varmistetaan. (emt., 147.) 147
KUVIO 1 Hallitusohjelman ikäystävällisyyden edistämisen keinot tiivistettynä (Valtioneuvosto 2019, 147-148.)
Vanhuspalveluiden laadun, oikea-aikaisuuden ja saatavuuden parantamiseksi keskeisinä keinoina hallitusohjelmassa nähdään resurssien lisääminen ja toimintatapojen kehittämi- nen. Keskeisiä toimenpiteitä ovat vanhuspalvelulain päivittäminen sekä vanhuspalvelu- jen laadun ja vaikuttavuuden lisääminen. Lainsäädäntöön tavoitellaan säädettäväksi hoi- vahenkilöstön vähimmäismitoitus, joka koskisi ympärivuorokautisen hoivan yksiköitä.
Myös kotona asuvien ikäihmisten oloihin on kiinnitetty huomiota. Niiltä osin tavoitteena on kotihoidon resurssien ja laadun vahvistaminen sekä omaishoidon kehittäminen. Pal- velujärjestelmän kehittämiseksi tavoitteet keskittyvät hyvään johtamiseen, henkilöstön osaamisesta ja jaksamisesta huolehtimiseen, tavoitteellisen henkilöstöpolitiikan toteutta- miseen sekä toimintojen yhtenäistämiseen. Lisäksi tavoitellaan uudistuneita tapoja toteut- taa palveluja. Käyttöön halutaan kehittää uusia työtapoja ja työssä hyödyntää teknologiaa.
Viimeiseksi keinoksi toteuttaa palveluiden parantamista panostetaan omavalvonnan sekä
paikallisen ja valtakunnallisen valvonnan kehittämiseen sekä kielellisten oikeuksien ja rationaalisen lääkehoidon edistämiseen vanhuspalveluissa. (emt., 147-148)
Ikääntyvien palveluilla tavoitellaan siis ikääntyvien toimintakyvyn ja toimijuuden edis- tämistä. Lisäksi niillä tavoitellaan aktiivista osallisuutta yhteiskunnan eri osa-alueilla sekä itsenäisen elämän tukemista. Puhutaan ikäintegroidusta yhteiskunnasta, jossa tavoi- tellaan kaikenikäisten hyvää elämänlaatua. Tavoitteena on myös luoda yhteiskunta, jossa sukupolvien välistä solidaarisuutta ja oikeudenmukaisuuden toteutumista edistetään. Jul- kisuudessa tämä on näkynyt keskustelussa vanhusten hoivan liiallisesta medikalisoitumi- sesta ja ikääntyvien syrjinnästä, jossa ikääntyvää väestöä syyllistetään yhteiskunnallisen keskustelun keskittyessä ikääntymisen mukanaan tuomiin uhkakuviin. Sosiokulttuurinen käsitys vanhenemisesta taas tarjoaa tilalle myönteisempää kuvaa ikääntymisestä. (Seppä- nen & Koskinen 2010, 400.)
Pyrkimyksestä ikäintegroituun yhteiskuntaan voidaan esimerkkinä mainita vuonna 2012 silloisen sosiaali- ja terveysministerin Paula Risikon asettaman ”Kaikenikäisille hyvä Suomi” hankkeen, jonka tavoitteena oli ajatushautomo-tyyppisesti pohtia sitä, miten Suo- messa voitaisiin turvata mahdollisimman korkea hyvinvoinnin taso kaiken ikäisille väes- tön ikääntyessä. Hankkeen työskentelyssä lähtöajatuksena oli, että hyvinvointivaltion palvelut tulee turvata kaikissa elämänvaiheissa. Sukupolvet ovat riippuvaisia toisistaan ja vastakkainasettelun sijasta keskiöön haluttiin nostaa sukupolvipolitiikka ja lisätä eri- ikäisten välistä yhteistyötä sukupolvinäkemysten tukemiseksi. Teemoina hankkeen työs- kentelyssä olivat arvot ja asenteet, esteetön ja turvallinen elinympäristö, asuminen, sosi- aaliturva, yksityiset ja julkiset palvelut, sosiaaliturva ja sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoittaminen, työn ja perheen yhteensovittaminen, eri-ikäisten kykyjen tukeminen sekä kansalaisten osallistumismahdollisuudet. (Vaarama 2013, 16-17.)
Sosiaali- ja terveysministeriössä on alkanut keväällä 2019 hanke, jonka tavoitteena on iäkkäiden palvelujen uudistaminen. Hankkeen tavoitteisiin kuuluu ikääntyneen väestön palvelujen kokonaisuudistus ja varautuminen väestön ikääntymiseen hallitusohjelman mukaisesti. Hanketta varten perustetun työryhmän tuli valmistella esityksensä lainsää- däntöön vaadittavista muutoksista vuoden 2019 loppuun mennessä, mutta työ on edelleen keväällä 2020 kesken. Keskeisiksi asiakokonaisuuksiksi on nostettu ennaltaehkäisy ikääntyneen väestön toimintakyvyn ylläpitämiseksi, vanhuspalveluissa työskentelevän
henkilöstön määrä ja osaaminen, hoidon laadun varmistaminen, palvelutarpeen arviointi, lainsäädännön päällekkäisyyksien poistaminen sekä asumiseen ja elinympäristöihin liit- tyvät ratkaisut. Työn lähtökodissa nostetaan esiin huoli iäkkäiden palveluiden tilasta, joka on noussut myös julkiseen keskusteluun ja josta on paljastunut epäkohtia valvontaviran- omaisten tekemän valvonnan yhteydessä sekä henkilöstön, asiakkaiden ja läheisten esiin tuomana. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2019a; Sosiaali- ja terveysministeriö 2019b, 1.)
2.3 Oikeudellisia näkökulmia vanhenemiseen
Sosiaalihuollosta säädetään sosiaalihuoltolaissa. Sosiaalihuoltolailla tavoitellaan hyvin- voinnin edistämistä sekä ylläpitämistä ja sosiaalista turvallisuutta. Tavoitteena on myös vähentää ihmisten välistä eriarvoisuutta sekä edistää osallisuutta. Ihmisillä tulee olla oi- keus riittäviin ja laadukkaisiin sosiaalipalveluihin sekä oikeus hyvään palveluun ja koh- teluun sosiaalihuollossa. Lakia sovelletaan kunnalliseen sosiaalihuoltoon. (SHL 1 & 2§)
Yksi keskeisiä tekijöitä ikäihmisten oikeusturvaa tarkasteltaessa on oikeus yhdenvertai- seen kohteluun. Yhdenvertaisuudella tarkoitetaan sitä, että jokaisen yksilön tarpeet ovat yhtäläisen tärkeitä. Nämä yhtäläiset tarpeet tulisi huomioida yhteiskunnan toimivuutta ja palveluita suunniteltaessa niin, että jokaisen yksilön osallistumismahdollisuudet toteutu- vat tasavertaisesti. Syrjintä taas on sitä, että yksilö asetetaan perusteetta erilaiseen ase- maan muihin kansalaisiin nähden. Yhdenvertaisuudesta säädetään myös perustuslain (731/1999, myöhemmin PL) 6§:ssä, jonka mukaan ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuk- sen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perus- teella”. Syrjinnän kielto sisältyy myös useisiin Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoi- keussopimuksiin. (Mäki-Petäjä-Leinonen 2013, 54-55.)
Merkittävä parannus ikäihmisten oikeudelliseen asemaan saatiin vuonna 2013, kun voi- maan tuli vanhuspalvelulaki. Lain säätämisen taustalla on vaikuttanut julkinen keskus- telu, joka nosti esiin haasteet ikäihmisten oikeusturvan toteutumisessa. Yhteiskunnalli- sessa keskustelussa on myös ikäihmisten osalta noussut yhdeksi keskeiseksi näkökul- maksi ikääntyvän väestön syrjintä ja toimintakyvyltään heikkojen ikäihmisten eriarvoi-
nen kohtelu suhteessa muihin sairausryhmiin. Esimerkiksi sosiaaliturvalainsäädäntöä tul- kittaessa saattaa muistisairautta sairastava henkilö joutua eriarvoiseen asemaan, kun eri- laisia sosiaaliturvan tukimuotoja, kuten kuljetuspalveluja, sopeutumisvalmennusta tai muita kuntoutuksellisia tukimuotoja evätään muistisairautta sairastavilta. Muistisairaus nähdään helposti toissijaisena suhteessa muihin sairaus- tai vammaisryhmiin ja tukimuo- toja myönnetään vasta, kun henkilö sairastuu muistisairauden lisäksi muuhun toiminta- kykyä rajoittavaan sairauteen. (emt, 20, 55, 57-58.)
Vanhuspalvelulain yhtenä keskeisimmistä tavoitteista on varmistaa ikääntyneen väestön perusoikeuksien toteutuminen. Vanhuspalvelulain keskeisin perusoikeudellinen näkö- kulma liittyy perustuslain 19.§:n 1 ja 3 momenttiin sekä Euroopan neuvoston sosiaalisen peruskirjan (Sops 78/2002) 23 artiklaan. (emt., 20.) Euroopan neuvoston sosiaalisen pe- ruskirjan 23 artiklan mukaan ikääntyneillä henkilöillä on oikeus sosiaaliseen suojeluun.
Tämä tarkoittaa sitoutumista edistämään ja toteuttamaan ikääntyvien mahdollisuuksia toimia yhteiskunnan täysipainoisina jäseninä mahdollisimman pitkään. Perustuslain 19 § taas takaa ihmisille yhtäläisen oikeuden sosiaaliturvaan. Jokaisella on oikeus ihmisarvoi- sen elämän edellyttämään turvaan sekä oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolen- pitoon. Lisäksi julkista valtaa velvoitetaan turvaamaan jokaiselle riittävät sosiaali- ja ter- veyspalvelut sekä edistämään väestön terveyttä (PL 19.1 & 19.3§).
Vanhuspalvelulain tarkoituksena on tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia, terveyttä, toimintakykyä ja itsenäistä suoriutumista. Lisäksi lailla halutaan parantaa ikääntyneen väestön mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon, joka koskettaa ikäihmisten elinolo- suhteita sekä palvelujen kehittämistä. Yksilötasolla laki tavoittelee iäkkään henkilön mahdollisuuksia vaikuttaa häntä koskevaan päätöksentekoon hänelle soveltuvia sosiaali- ja terveyspalveluja valittaessa sekä varmistamaan, että tarjotut palvelut ovat laadukkaita.
Iäkkäälle henkilölle on annettava neuvontaa tarjolla olevista palveluista, jolloin hänen yksilölliset tarpeensa tulevat huomioiduksi. Palveluita tulee tarjota riittävän ajoissa yksi- lön toimintakyky huomioiden. (Vanhuspalvelulaki 1§)
Sosiaalipalvelut tulee järjestää tavalla, joka varmistaa kunnan ikääntyneen väestön yh- denvertaisuuden toteutumisen. Sosiaalipalvelujen on oltava sisällöltään, laadultaan ja laa- juudeltaan sellaisia, että kunnan ikääntyneen väestön hyvinvointi, sosiaalinen turvallisuus ja toimintakyky eivät vaarannu. Hyvinvointia edistävät palvelut tulee kunnassa järjestää
niin, että tarjolla on ikääntyneen väestön hyvinvointia ja itsenäistä suoriutumista tukevaa neuvontapalvelua. Lisäksi kunnan tulee tarjota terveyspalveluja, vastaanottoja tai koti- käyntejä erityisesti niille ikääntyneille, joiden elämäntilanteeseen nähdään kuuluvan eri- tyisiä palveluntarvetta lisääviä riskitekijöitä. Riskitekijöitä tulee arvioida tutkimustiedon tai yleisen elämänkokemuksen perusteella. (vanhuspalvelulaki 7 & 12§)
Merkittävä tekijä ikäihmisten oikeudellisessa tarkastelussa on yksilön itsemääräämisoi- keus. Itsemääräämisoikeus on perusoikeus, jolla oikeustieteessä tarkoitetaan toisaalta ih- misen kompetenssia ja toisaalta taas immuniteettia. Kompetenssi tarkoittaa ihmisellä ole- vaa oikeutta, jonka perusteella hänen on mahdollista tehdä muutoksia oikeuksiinsa sekä velvollisuuksiinsa omilla tahdonilmauksilla. Immuniteetillä tarkoitetaan sitä, ette muilla kuin henkilöllä itsellään ei ole kelposuutta saattaa voimaan muutoksia yksilön oikeusase- massa. (Mäki-Petäjä-Leinonen 2013, 41.) Perustuslain mukaan jokaisella on oikeus elä- mään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen ja turvallisuuteen, eikä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen tule puuttua mielivaltaisesta tai ilman lainsäädän- nöllä säädettyä perustetta. Lisäksi perustuslaki edellyttää, että julkinen valta edistää yk- silön mahdollisuuksia vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. (PL 7 &
14.1§)
Itsemääräämisoikeudessa keskeinen tekijä on yksilön ymmärryskyky itsenäisiä päätöksiä tehdessään. Kyse ei siis ole pelkästään iästä ja ikäihmisillä on lähtökohtaisesti absoluut- tinen oikeus tehdä itseään koskevia päätöksiä. Haasteita ikäihmisten osalta itsemäärää- misoikeuden suhteen saattaa aiheuttaa esimerkiksi etenevä muistisairaus, joka ei sinänsä automaattisesta tarkoita ihmisen oikeudellisen toimintakyvyn heikkenemistä. Toiminta- kyky voi kuitenkin laskea sairauden edetessä. Oikeus tulla kuulluksi omissa asioissa ei aina toteudu ja etenkin yksin asioitaan hoitavien ikäihmisten osalla kohtelu saattaa olla huonompaa kuin omaisen kanssa asioitaan hoitavalla. Ikäihmisen itsemääräämisoikeu- den kunnioittamisessa onkin keskeistä kysymys siitä, mitä ikäihminen itse tekisi tilan- teessa eli mikä on hänen oletettu tahtonsa, olettaen että vanhus ei ole määritellyt tahtoaan jo ennen terveydentilansa heikkenemistä. (Mäki-Petäjä-Leinonen 2013, 44-45, 47.)
Itsemääräämisoikeuteen liittyy osallisuuden käsite. Osallisuudella tarkoitetaan ihmisen mahdollisuutta ottaa osaa ja vaikuttaa omassa asiassaan, yhteisössä ja yhteiskunnassa. Se on myös yhteenkuuluvuutta ja tunnetta osallisuudesta. Voidaan siis sanoa, että osallisuus
on myös kokemuksen tunne siitä, että on saanut olla osa jotain. Osallisuus on myös konk- reettista osallistumista, toimintaa ja vaikuttamista yhteisön jäsenenä. Osallisuus voi olla rajoittunutta, jos ihminen ei sairauden tai muun toimintakyvyn aleneman vuoksi pysty osallistumaan samalla tavalla kuin terveenä ollessaan. Esimerkiksi ikääntyneen henkilön kohdalla merkitykselliseksi nousee ammattilaisten kyky tunnistaa erityisen haavoittu- vassa asemassa oleva henkilö ja huomioida tämä kohtaamisessa. Osallisuutta tulee myös tukea mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi antamalla neuvontaa, mahdollistamalla avustajan käyttö tai tukemalla henkilö päätöksenteossa. (Karvonen-Kälkäjä 2017, 156.)
Itsemääräämisoikeus ei ole ristiriidaton oikeusperiaate. Siksi on aiheellista tarkastella myös yksilön suojaamisen periaatetta, joka keskittyy erityisesti heikompien ryhmien, ku- ten lasten, vammaisten, vanhusten ja mielenterveyspotilaiden, oikeuteen saada suojelua ulkopuolisten tai heidän itsensä toimesta aiheuttamia oikeudenloukkauksia vastaan. Täl- löin suojaamisen tarpeesta ei päätä henkilö itse, vaan joku muu tekee päätöksen hänen puolestaan. Tarkasteltavaksi suojaamisen periaatetta tarkasteltaessa nousee myös yksilön etu, jota päätöksillä pyritään suojaamaan. Päätöksen tekijä voi olla esimerkiksi tuomiois- tuin, viranomainen tai edunvalvoja. Suojaamisen periaate voi johtaa myös siihen, että henkilön itsemääräämisoikeus ei täysimääräisesti toteudu. Suojaamisen periaatetta tulisi toteuttaa vasta tilanteessa, missä suojaamisen tarve on ilmeinen. (Mäki-Petäjä-Leinonen 2013, 50-51.)
Ikäihmisten osalta oikeusturvan toteutumisen kannalta on keskeistä, että huomio kiinnit- tyy lakia soveltaviin henkilöihin, kuten sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöön. Oi- keusperiaatteiden tuntemus ja noudattaminen päätöksiä tehtäessä on keskeistä oikeustur- van toteutumisen kannalta. Oikeusjärjestelmä antaa päätöksentekoon joustoa, joka mah- dollistaa hyvien ja kestävien päätösten tekemisen ikäihmisen oikeuksien toteutumisen kannalta. Keskeistä on päätöksentekijän tietoisuus lainsäädännöstä ja sen tulkitsemista ohjaavista periaatteista. (emt., 60.)
3 SOSIAALITYÖN ASIANTUNTIJUUS
3.1 Sosiaalityön asiantuntijuuden rakentuminen
Keskeistä ammattien synnylle ja kehittymiselle on, että niille nähdään olevan jokin yh- teiskunnallinen tarve. Sosiaalityön tehtävien ja ammatillisten käytäntöjen kehittymiseen vaikuttavat niin yhteiskunnan erilaiset sosiaaliturvaa ja hyvinvointipalveluja ohjaavat rat- kaisut kuin käytettävissä olevat voimavarat. Yhteiskunnallisella kehityksellä on vaiku- tusta ihmisten elämäntilanteisiin ja sitä kautta siihen, miten sosiaalityötä toteutetaan. Voi- daankin sanoa, että sosiaalityön yhteiskunnallinen tehtävä luo sosiaalityölle sen perustan, johon nojautuen rakentuu sosiaalityön etiikka, tieto, osaaminen sekä erilaiset tehtävät ja käytännöt. (Kananoja 2017, 29.)
Sosiaalityön yhteiskunnallisen tehtävän ja aseman vahvistumisesta voidaan mainita esi- merkkinä laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (817/2015, myöhemmin sosiaalihuol- lon ammattihenkilölaki), joka astui voimaan vuonna 2015. Laki määrittää ne edellytykset, jotka antavat henkilölle oikeuden toimia sosiaalityöntekijänä. Lupaa oikeuteen harjoittaa sosiaalityöntekijän ammattia anotaan sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastosta ja edellytyksenä on ylempi korkeakoulututkinto. (sosiaalihuollon ammattihenkilölaki 7§)
Sosiaalityön asiantuntijuutta voidaan kuvata monella tavalla. Sosiaalityö on professio, jolla on kansainvälisesti tunnustetut ydinpiirteet riippumatta siitä, mitkä ovat sen alkupe- räiset lähtökohdat, ympäröivän yhteiskunnan vauraus, yhteiskuntajärjestelmä tai sitä oh- jaava sosiaalihuollon lainsäädäntö. Ominaista sosiaalityölle onkin, että vaikka eri yhteis- kunnissa sen kehityshistoria on saattanut olla erilaista, on kehitystä eteenpäin vievät pe- riaatteet yhteneviä. (Kananoja 2017, 27.) Suomessa sosiaalityö professiona on kehittynyt hyvinvointivaltion rinnalla ja sen tarpeista käsin. Myös käsitykset sosiaalityön asiantun- tijuudesta ovat vaihdelleet sen mukaan, miten sosiaalityö on ammattina ymmärretty.
(Krok 2012, 58.)
Sosiaalityön asiantuntijuutta voidaan hahmottaa myös sosiaalityön määritelmien kautta.
Sosiaalityön kansainvälinen järjestö (International federation of social work, IFSW) mää- rittelee sosiaalityön käytäntöön perustuvaksi ammatiksi ja akateemiseksi tieteenalaksi,
joka pyrkii edistämään sosiaalista muutosta ja kehitystä sekä sosiaalista yhteenkuulu- vuutta, mutta myös ihmisten voimaannuttamista ja valtaistumista. Keskeisiä elementtejä sosiaalityössä ovat määritelmän mukaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden periaatteet, ihmisoikeudet, yhteinen vastuu ja monimuotoisuuden kunnioittaminen. Sosiaalityö on si- toutunut työskentelemään ihmisten ja sosiaalisten rakenteiden muuttamiseksi ja hyvin- voinnin edistämiseksi työn pohjautuessa sosiaalityön teorioihin sekä yhteiskuntatieteisiin ja humanistisiin tieteisiin sekä tietoon alkuperäiskansoista ja paikallisyhteisöistä. (IFSW 2014; Sosnet 2014)
Valtakunnallisen sosiaalityön yliopistoverkoston Sosnetin määritelmässä taas sosiaalityö määrittyy yliopistokoulutuksen saaneen ammattihenkilön toiminnaksi. Sosiaalityön pe- rustana on tieteellisesti tutkittu tieto sekä ammatillis-tieteellinen osaaminen ja sosiaali- työn eettiset periaatteet. Sosiaalityöllä pyritään tukemaan sellaisia olosuhteita, jotka vah- vistavat ihmisten hyvinvointia ja yhteisöjen toimivuutta. Yksilötasolla sosiaalityöllä py- ritään vahvistamaan yksilöiden toimintakykyä. Työ on yksilöiden, perheiden, ryhmien ja yhteisöjen sosiaalisten ongelmien arvioimista ja ratkaisuprosesseihin pohjautuvaa koko- naisvaltaista muutostyötä, jonka tavoitteena on tukea ihmisten pärjäämistä. (Sosnet 2019)
Sosiaalityön rooli nousee keskeiseksi menetelmiltään ja ammattiosaamiseltaan tilan- teissa, joissa työskentelyn kohteena ovat vaikeat elämäntilanteet ja sosiaaliset ongelmat.
Sosiaalityön käytännöissä yhdistyvät toisiinsa yhteiskunnalliset, yhteisölliset ja yksilölli- set näkökulmat. (Kananoja 2017, 27, 30.) Sosiaalityön asiantuntijuus koostuu useista eri ulottuvuuksista, jotka ovat nähtävissä myös sosiaalityön määritelmissä. Sosiaalityön asi- antuntijuus ja ammattisivistys edellyttävät laaja-alaista tieto-taidollista perustaa, mutta myös arvo-osaamista ja ammattieettistä kyvykkyyttä hahmottaa työtä. (Sipilä 2011, 136.)
Sosiaalityöntekijältä vaaditaan tietoa laaja-alaisesti eri osa-alueilta. Sosiaalityö on hyvin- vointityötä, joka edellyttää laajaa yhteiskunnallisen tietopohjan hallitsemista. Tieto ja tie- täminen siis kohdistuvat siihen, minkälainen on asiakkaana olevan ihmisen ja yhteiskun- nan välinen suhde sekä sen arvioimiseen. (Sipilä 2011, 137.) Sosiaalityön asiantuntijuus siis koostu tutkittuun tieteelliseen tietoon tietämyksestä, mutta merkityksellistä on myös kyky soveltaa opittua tietoa käytäntöön. Ammatillinen tieto mahdollistaa sosiaalityönte- kijälle kyvyn hahmottaa asiakkaan tilanne kokonaisuutena ja soveltamaan työskentelyssä olennaista tietoa. Näin myös osataan valita oikeat auttamisen tavat. (Krog 2012, 63-65.)
Sosiaalityöntekijä kohtaa asiakkaita monine ongelmineen, jolloin yhtenä auttamisen edel- lytyksenä on tieto psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen vaikuttavista tekijöistä sekä psy- kososiaalinen tieto, jossa merkitykselliseksi nousee ymmärrys asiakkaan kohtaamisessa vaadittavasta tiedosta ja vuorovaikutukseen liittyvästä tiedosta. (Sipilä 2011, 137-138.) Keskeistä on asiakaslähtöisyys, mikä tarkoittaa asiakkaan itsemääräämisoikeuden ja va- linnanvapauden kunnioittamista. Tällöin asiakas ei ole pelkästään työskentelyn kohteena, vaan toimii työskentelyssä sosiaalityöntekijän rinnalla. (Krog 2012, 64-65.)
Kyky reflektoida sosiaalityön tietoa suhteessa paikalliseen tietoon on yksi osa sosiaali- työn asiantuntijuutta. Tieto ymmärretään kontekstisidonnaiseksi suhteessa sosiaalityötä ohjaaviin paikallisiin ammattikäytäntöihin ja teoreettiseen tietoon. (emt., 66, 69.) Reflek- tointi on sosiaalista asiantuntijuutta. Tämä tarkoittaa kykyä toimia neutraalina asiantun- tijana, joka kykenee tavoitteelliseen työskentelyyn asiakkaan ongelmien ratkaisemiseksi moninaisessa ja muuttuvassa toimintaympäristössä. Tärkeää on myös oikeudellinen tieto, jonka merkitys korostuu asiakkaan oikeusturvan varmistamisen kannalta. Sosiaalityön asiantuntijuus sisältää kyvyn soveltaa lainsäädäntöä ja kuntien hallinnollisia tarpeita sa- malla tasapainotellen moninaisiin sosiaalisiin ongelmiin liittyvän tiedon kanssa. Asian- tuntijuus saa siis merkityksensä kyvystä yhdistää eri lähteistä pohjautuvaa tietoa. Kes- keistä on ymmärtää asiakkaan lähtökohdista nousevat tarpeet ja antaa asiakkaalle tilaa tehdä lopulta omat ratkaisunsa. Lähtökohtana on tällöin myös asiakkaalta saatava tieto.
(Sipilä 2011, 137-139.)
Asiantuntijuuden merkitys saa monenlaisia tulkintoja. Toisaalta se merkityksellistyy or- ganisaation kautta toimivaltana, jonka työntekijä saa instituution antamana. Asiantunti- juus on myös tietämistä ja varmuutta, joka ilmenee oman ammatti-identiteetin kautta.
Identiteetti ja varmuus kehittyvät kokemuksen myötä. Kokematon sosiaalityöntekijä tu- keutuu enemmän yleisiin toimintaperiaatteisiin ja sääntöihin, kuin kokenut työntekijä.
(Krog 2012, 68-69.) Sosiaalityön asiantuntijuudessa korostuu kyky kehittää sosiaalityötä sen arvoista ja ideologiasta käsin. Toisaalta taas sosiaalityö muotoutuu osittain yhteis- kunnallisista tarpeista käsin, jolloin sen on vastattava palvelutarpeisiin niissä instituutio- naalisissa rakenteissa, joissa työtä tehdään. (Sipilä 2011, 140.)
Eettisten periaatteiden noudattaminen työssä on yksi keskeisiä sosiaalityönasiantuntijuu- den tunnusmerkkejä. Raunio (2004) pohtii arvojen ja tiedon välistä suhdetta. Arvot oh- jaavat sosiaalityön eettisiä periaatteita ja antavat pohjan sille, millaisia ammatin perustalla olevien eettisten lähtökohtien tulisi olla. Sosiaalityö ei kuitenkaan perustu pelkästään ar- voihin eli siihen, miten toimitaan oikein tai väärin. Arvojen rinnalle tarvitaan empiirisesti tutkittua tietoa ohjaamaan mahdollisimman tehokkaiden keinojen valintaa työskente- lyssä. Arvot merkityksellistyvät kuitenkin siinä, millaisia keinoja valitaan. Arvojen tulisi siis vaikuttaa siihen, että sosiaalityöntekijä kykenee työssään valitsemaan sosiaalityön ar- voja vastaavia keinoja ja toimenpiteitä asiakastyötä tehdessään. (Raunio 2004, 71-72.)
Keskeiseksi tekijäksi eettisten toimintaperiaatteiden näkökulmasta nousee myös asiak- kaan ihmisarvoinen kohtaaminen, mikä edellyttää myös asiakkaan oikeudenmukaista ja tasa-arvoista kohtaamista. Sosiaalityön asiantuntijuuteen kuuluu myös velvollisuus toi- mia sääntöjen mukaan, mikä tarkoittaa velvollisuutta toimia lainsäädännön ja sosiaalityön yhteiskunnallisten ehtojen edellyttämällä tavalla. Eri eettisyyteen vaikuttavat ulottuvuu- det aiheuttavat myös ristiriitoja. Esimerkiksi ristiriita sen välillä, miten kunnan tarjoamat resurssit suhteessa siihen, miten asiakkaan etua ja lainsäädännön asiakkaalle suomia oi- keuksia tai turvaa pystytään työskentelyssä toteuttamaan, ei aina toteudu. Sosiaalityön asiantuntijuus sisältääkin velvollisuuden asiakkaan puolustamisesta niissä tilanteissa, joissa päätöksenteon edellytykset ovat ristiriidassa asiakkaan edun kanssa. (Sipilä 2011, 141-142.)
Sosiaalityö voidaan nähdä humaanina professiona, joka ymmärtää erilaisuutta ja herättää vastavuoroista keskustelua erilaisten näkemysten sekä sosiaalityön ammatillisten arvojen ja yhteiskunnan arvojen välillä. Yksi sosiaalityön keskeisistä tehtävistä onkin nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia ja puolustaa heikompiosaisi kansalaisia. (emt., 141-142.) Sosiaa- lityön arvoista ja eettisistä toimintaperiaatteista lähtevälle asiantuntijuudelle on myös tar- vetta sosiaalisektorin lääketieteellistyessä ja juridisoituessa. Vaarana on myös, että sosi- aalityön asiantuntemus jää taka-alalle muiden ammattikuntien viedessä tilaa omalla asi- antuntemuksellaan. Sosiaalisen asiantuntemuksen vahvistaminen edellyttääkin sitä, että sosiaalityö kykenee arvopohjaansa perustuvalla tiedollisella asiantuntemuksella saamaan arvostusta ja paikkansa muiden ammattialojen rinnalla. (Raunio 2004, 74.)
Sosiaalityön asiantuntijuutta tarkasteltaessa on syytä tarkastella myös sitä erityisosaa- mista, mitä työskentely iäkkäiden ihmisten parissa edellyttää. Puhutaan gerontologisesta sosiaalityöstä. Seppäsen (2006, 47) määritelmän mukaan ”gerontologisen sosiaalityön tavoitteena on vahvistaa vanhusten hyvinvointia edistäviä olosuhteita, yhteisöjen toimi- vuutta ja vanhusten toimintakykyisyyttä. Gerontologinen sosiaalityö on luonteeltaan muutostyötä, joka perustuu yksilöjen, perheiden, ryhmien ja yhteisöjen sosiaalisten on- gelmien tilannearviointiin ja ratkaisuprosesseihin.”
Gerontologisella sosiaalityöllä siis tavoitellaan asiakkaan sosiaalisen toimintakyvyn vah- vistamista, millä tarkoitetaan asiakkaan kykyä olla vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin sekä suhteiden ylläpitämistä omaisiin ja muihin läheisiin ihmisiin. Keskeistä on asiakkaan elämäntilanteen huomioiminen kokonaisvaltaisesti samalla asiakkaan ja sosiaalityönteki- jän kumppanuutta vahvistaen. Toimintakykyä sekä elämänlaatua ja kotona pärjäämistä pyritään mittaamaan palvelutarpeen arvioinnin yhteydessä laaja-alaisesti niin, että koko asiakkaan elämänkulku huomioidaan arvioinnissa. Arvioon sisältyy myös elämäntilan- teet, jotka juontavat juurensa rakenteellisesta eriarvoisuudesta sekä ikäperusteisesta syr- jinnästä. Palvelutarpeen arvioinnin tavoitteena on yhteistyössä asiakkaan kanssa tarkas- tella asiakkaan kykyä pärjätä kotona sekä kartoittaa palvelujen välitöntä ja tulevaa tar- vetta. (Liikanen 2007, 72-73; Ray & Seppänen 2017, 240-241.)
Gerontologisessa sosiaalityössä korostuu asiakaskeskeinen työote, jossa sosiaalityönte- kijä toimii niin asiakkaan kannustajana, edustajana kuin huolenpitäjänä. Keskeiseen roo- liin gerontologisessa sosiaalityössä nousee myös ammatillinen substanssiosaaminen.
Työntekijöiden tulee hallita suuria asiakokonaisuuksia, kuten yksityiskohtainen tieto van- husasiakkaista, ammattietiikka, palvelujärjestelmän tuntemus sekä työskentelyorganisaa- tioiden erilaisten toiminta- ja menettelytapaprosessien hyvä tuntemus. Ammattiosaamista tukee keskeisesti myös vanhusten sairauksiin sekä sosiaaliturvaan ja lainsäädäntöön liit- tyvä osaaminen. (Salonen 2007, 57-59.)
3.2 Sosiaalityön asiantuntijuus kiireellistä sosiaalihuoltoa toteutettaessa
Sosiaalityön ydintä on ja on aina ollut kohtaamiset asiakkaiden kanssa, jotka ovat koh- danneet elämässään erinäisiä vaikeuksia ja akuutteja kriisitilanteita. Merkitykselliseksi kiireellistä apua tarvitsevan asiakkaan kohtaamisessa nouseekin se, miten arvioimme asi- akkaan tilannetta ja kriisiä. Arvio vaikuttaa muun muassa siihen, minkälaisia ratkaisuja ja menetelmiä sosiaalityöntekijä tilanteessa käyttää. (Rapoport 1983, 22.) Kiireellisen so- siaalipalvelun tarve voi syntyä vuorokauden ajasta rippumatta. Kiireellistä sosiaalipalve- lua tarvitaan esimerkiksi tilanteissa, joissa lapsi on jäänyt hoivaa vaille, nuorella on on- gelmatilanne, henkilön tilanne vaatii välitöntä hoitoa päihteiden käytön johdosta, ikäih- misen kunnon heikentyessä äkillisesti tai esimerkiksi lähisuhdeväkivaltatilanteessa.
Myös erilaiset vaara- ja uhkatilanteet sekä onnettomuudet edellyttävät kiireellisiä sosiaa- lipalveluja. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 13.)
Velvoite tarjota kiireellisiä sosiaalipalveluita perustuu sosiaalihuoltolakiin. Sosiaalihuol- tolain 11§ määrittelee sitä, miten sosiaalihuoltoa on järjestettävä. Pykälän kuudennen kohdan mukaisesti sosiaalipalveluja on järjestettävä myös äkillisiin kriisitilanteisiin liit- tyvään tuen tarpeeseen. Sosiaalihuoltolaki täydentää perustuslakia takaamalla jokaiselle kunnassa oleskelevalle oikeuden saada kiireellisissä tapauksissa sosiaalipalveluita asiak- kaan yksilöllinen tarve huomioiden. Kiireellisiä sosiaalipalvelujen toteutus on palveluko- konaisuus, jossa kaikilla eri toimijoilla on omat tehtävänsä ja kiireellisen avun tarpeessa oleva henkilö on osattava ohjata viivytyksettä oikeaan palvelun piiriin. Palvelukokonai- suus sisältää myös ennalta sovitut järjestelyt jatkotoimenpiteiden toteutuksesta, jolloin ihminen osataan ohjata tarvittaessa myös jatkoavun piiriin. (emt., 13.)
Kiireellisen sosiaalihuollon tarpeita voidaan tarkastella myös kriisin käsitteen kautta.
Kriisit ovat luonnollinen osa ihmiselämää ja kaikki kohtaavat elämässään kriisejä niin henkilökohtaisella kuin yhteisöllisellä tasolla. Yhteiskunnan muuttuessa aiemmin tukea tarjonnut tiivis perheen ja lähisuvun muodostama verkosto ei enää välttämättä tarjoa yhtä vahvaa tukea elämän kriiseihin, kuin aiemmin. Kriisityö onkin ammattimaistunut ja sitä tarjotaan laajasti terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden piirissä. Sosiaalityöntekijältä vaaditaan myös tuntemusta niistä riskitekijöistä, jotka altistavat henkilöä kriisitilanteille.
Tällaisia riskitekijöitä ovat esimerkiksi työttömyys, päihdeongelmat, huono itsetunto ja
turvattomuuden tunteet, tukiverkostojen puute sekä vähäiset sosiaaliset kontaktit. (Hen- dricks & Byers 2014, 3-5.)
Kriisiä voidaan määritellä monin tavoin. Usein kriisi liitetään johonkin tapahtumaan, ku- ten luonnonkatastrofiin, joka tapahtuu yllättäen ja on ulkopuolisen voiman aiheuttama.
Kriisin voi myös aiheuttaa jokin muu yllättävä tapahtuma, kuten läheisen kuolema. Voi- daankin sanoa, että kriisi on jokin ennakoimaton tapahtuma tai tapahtumien sarja, jonka ihminen kohtaa yllättäen ja joka aiheuttaa ihmisessä tai yhteisössä jonkinlaisen reaktion.
Reaktio voi ajaa ihmisen kriisiin, joka aiheuttaa ylitsepääsemätöntä stressiä ja vaikeuksia sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Toisaalta reaktio kriisitilanteeseen voi myös luoda ih- misessä uusia, selviytymistä tukevia reaktioita ja selviytymismekanismeja. Huomioitavaa on myös se, että kriisitilanne on suhteellinen tapahtuma. Mikä toiselle aiheuttaa kriisin, ei toisen elämässä aiheuta kokemusta kriisistä. Kriisitilanteen kohtaaminen edellyttää yksilöltä toimimista poikkeavalla tavalla suhteessa aiempaan elämänkokemukseensa.
Osa ihmisistä pystyy sopeuttamaan toimintaansa suhteessa kriisitilanteeseen, kun taas osa ei kykene sopeutumaan ja näin kriisin aiheuttama stressi saattaa lamaannuttaa ihmisen.
(Hendricks & Byers 2014, 4-6; Rapoport 1983, 22-25.)
O’Hagan huomauttaa, että kriisityön pioneerien määritelmissä on korostunut mielenter- veydellinen näkökulma ja hoito, kun taas sosiaalityön parissa kriisityö on muuttanut suu- resti muotoaan. Sosiaalityön erityinen kontribuutio kriisityölle on uudenlainen näkö- kulma, jossa huomioidaan laajemmin rakenteelliseen syrjintään ja rasismiin sekä muihin sosiaalisiin tekijöihin liittyvien näkökulmien merkitys kriisien syntyyn ja taustalla vai- kuttaviin tekijöihin. (O’Hagan 2002, 137, 144.)
Sosiaali- ja terveysministeriön (2005, 15) kiireellistä sosiaalipäivystystä ohjeistavan op- paan mukaan kiireellistä sosiaalihuoltoa toteutettaessa ja avuntarpeen tullessa tietoon, on työntekijän otettava avuntarvitsijaan yhteyttä puhelimitse, tekemällä kotikäynti tai muu- toin tapaamalla asiakasta. Keskeistä on, että päivystävällä henkilöllä on tarpeen vaatiessa edellytykset mennä paikanpäälle selvittämään tilannetta. Päivystävälle työntekijälle on myös vartattava riittävät resurssit tarvittavan avun ja tuen järjestämiseksi. Keskeistä on ratkaista tilanteiden hoitaminen alueen väestön tarpeiden sekä muiden päivystysluontois- ten palveluiden analysoinnin perusteella, arvioimalla mitä apua tarvitaan sekä minkälaisia
voimavaroja on käytettävissä. Kiireellistä sosiaalihuoltoa suunniteltaessa on myös varau- duttava siihen, että sosiaalihuollon ympärivuorokautisilla hoitolaitoksilla on mahdolli- suuksia tukea päivystystyötä. Päivystyksellisissä tilanteissa tulee usein tarvetta kiireelli- sille laitossijoituksille niin vanhusten kuin lastensuojelullisten tarpeiden osalta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 15-16.)
Kiireellisen sosiaalihuollon toteuttaminen vaatii sosiaalityöntekijältä erityisiä tietoja ja taitoja. Annettaessa kiireellistä apua, sosiaalityöntekijältä vaaditaan kykyä hahmottaa ti- lanne nopeasti, varmistaa tilanteessa vallitsevien olosuhteiden oikeellisuus sekä toimia välittömästi olosuhteiden edellyttämällä tavalla. Asiakkaan oletukset siitä, minkälaista apua hän tarvitsee eivät aina kohtaa sosiaalityöntekijän arvioita siitä, miten asiakasta voisi parhaiten auttaa. Sosiaalityöntekijältä vaaditaankin myös kykyä motivoida asiakasta ja luoda häneen luottamuksellinen suhde, jotta asiakas sitoutuu ottamaan tarjottua apua vas- taan. Kiireellistä apua edellyttävät tilanteet voivat johtua ulkoisista olosuhteista tai hen- kisistä tarpeista tai olla molempien yhdistelmä. Keskeistä työssä onkin ymmärrys siitä, että mikäli olosuhteista nousevaa kiireellistä avuntarvetta ei tunnisteta, voi se kiihdyttää asiakkaan tilanteen kehittymistä syvemmäksi kriisiksi. (Chaskel 1983, 239.) Kriisitilanne vaatiikin tehokasta väliintuloa, jotta ihmisen fyysinen ja psyykkinen romahdus ja pysyvä haitta voidaan välttää. (Hendricks & Byers 2014, 5.)
Kiireellisen sosiaalihuollon toteuttamista voidaan tarkastella myös kriisi-interventioiden kautta. O’Hagan nostaa esiin modernin kriisityön intervention keskeisiä tekijöitä sosiaa- lityön näkökulmasta. Ensinnäkin kriisityön tulee pohjata vankalle eettiselle pohjalle, sillä kriisityötä tehtäessä kohdataan usein eettisiä ristiriitoja. Eettisen pohjan kriisityössä tulee siis olla vankka ja perustua syrjimättömyyteen, tietoon ja kokemukseen, aseman muka- naan tuoman vallan ja kontrollin oikeasuhtaiseen käyttöön sekä riittäviin resursseihin työnantajan puolelta, jotta kriisityö on mahdollista toteuttaa asiakkaan edun mukaisesti.
Kriisi-inervention suorittaminen eettisesti edellyttääkin sitä, että asiakkaan auttaminen ei jää kiinni resursseista, kuten riittävästä taloudellisesta tuesta tai asiakkaalle soveltuvasta majoituksesta. Toiseksi kriisityötä toteuttavalla henkilöstöllä on oltava riittävä ammatti- taito ja riittävä teoreettinen tietämys kriisityön tukena. Kolmanneksi tärkeää on, että työn- tekijä on tietoinen niistä riskeistä ja haasteista, joita kriisityö voi tuoda tullessaan. Esi- merkiksi turvattomuuden tunne työssä voi johtua ympäristöstä, johon työntekijä joutuu
tai niistä henkilöistä, joita tehtävä koskee. Etukäteen haasteiden tunnistaminen auttaa so- peutumaan muuttuviin tilanteisiin. Neljäntenä ja viimeisenä tekijänä O’Hagan nostaa esiin työntekijät taidot ja tekniikat kriisityössä, joiden hallinta helpottaa joskus ennakoi- mattomankin kriisityön tekemistä. (O’Hagan 2002, 137, 141-143.)
Saadessaan avunpyynnön asiakkaan kiireellistä avuntarvetta koskevassa tilanteessa, kes- keistä sosiaalityöntekijän toiminnassa on tarkentaa sitä, mistä tilanteessa on kysymys.
Kriisitilanteen hoitamisessa ensimmäisen askeleen tuleekin olla ongelmanratkaisukes- keistä. Vasta toisessa vaiheessa kriisiä keskeistä on fokusoida huomio tunteiden kohtaa- miseen ja hallintaan, jolloin auttajan on tiedostettava ne tunnereaktiot, joita kriisitilanne voi ihmisessä aiheuttaa. Kolmanneksi kriisitilanteessa tulee huomioida resurssien tarve ja saatavuus. Etenkin laajemman katastrofitilanteen yhteydessä on todettu tarve sosiaali- sille verkostoille, joihin tukeudutaan kriisin aiheuttaman stressin lievittämiseksi. Kriisiti- lanteessa työskentelyn näkökulmasta huomioitavaa on, kuinka merkityksellistä voi olla pienelläkin avulla, joka annetaan oikeassa ajassa ja hyvin kohdennetusti. Konkreettinen apu kriisitilanteessa voi myös tukea tilanteen aiheuttamasta stressistä toipumisesta ja tu- kea jatkotyöskentelyä. (Rapoport 1983, 29-30.)
Kun asiakas on kohdannut kriisitilanteen, tulee sosiaalityöntekijän siis pystyä fokusoi- maan työskentelynsä nimenomaan kriisitilanteen ratkaisemiseen. Toisin sanoen kriisiti- lanteessa ei hoideta ihmisen elämäntilannetta laajemmin, vaan pyritään ainoastaan ratkai- semaan kriisitapahtuman aiheuttamat välittömät seuraukset. Tarpeen vaatiessa tulee krii- sin kokenut henkilö ohjata pidempiaikaisen avun piiriin. (Hendricks & Byers 2014, 14.)
Kriisitilanteessa on myös syytä huomioida ne edut, mitä avun tarjoamisessa oikealla het- kellä tilanteen ollessa akuutti, voi saavuttaa. Ihminen voi olla vastaanottavaisempi apua tarjottaessa, kun akuutin vaiheen jälkeen. Ihminen voi myös kohdatessaan sosiaalityön- tekijän olla kriisitilanteessa avoimempi kertomaan laajemmin elämäntilanteestaan ja on- gelmistaan. Kiireellisen avun tarjoaminen voi siis olla tietyllä tavalla portti, jonka avaa- malla ihminen voidaan saada sitoutumaan ja vastaanottamaan pitkäaikaisempaakin apua.
Keskeistä tässä on sosiaalityöntekijän sinnikkyys ja kyky pysähtyä asiakkaan asiaan krii- sin hetkellä. (Chaskel 1983, 241-243.) Tehokas työkalu asiakkaan kohtaamisessa on
myös empatia, jonka avulla voidaan asiakkaaseen luoda luottamuksellinen suhde. Em- paattisen kohtaamisen kautta luotu suhde edesauttaa ihmistä hyväksymään tarjottu apu.
(Hendricks & Byers 2014, 15.)
Kiireellistä sosiaalihuoltoa toteutettaessa on työssä edellytyksenä, että sosiaalityöntekijä tuntee myös oman alueen palvelujärjestelmän. Asiakasta on pystyttävä ohjaamaan hänen tarvitsemiensa palvelujen piiriin kiireellisen avun lisäksi. Kiireellisen avuntarpeen ilme- tessä tehdään siis välittömät tarvittavat tukitoimet, jonka jälkeen varmistetaan avunsaanti asianmukaiselta taholta. Keskeistä päivystystyössä on siis myös jatkopalveluihin ohjaa- minen ja palveluiden saatavuuden varmistaminen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 18.)
Keskeistä kohdatessa asiakkaita lyhytkestoisissa, kiireellistä sosiaalihuoltoa edellyttä- vissä kohtaamisissa on ymmärtää tilanteiden monimuotoisuus. Merkityksellistä on koh- data asiakas kriisitilanteessa yksilönä ja luoda jokaiselle kohtaamiselle juuri siihen het- keen ja asiakkaaseen sopiva lähestymistapa. Sosiaalityöntekijältä vaaditaan joustavuutta ja sopeutumiskykyä kohdata alati vaihtuvat tilanteet ja asiakkaat. (Chaskel 1983, 246.) Päivystyksellisessä työssä keskeistä siis on kyky tilanteen kokonaisvaltaiseen ja viivy- tyksettömään arviointiin. Usein päätöksenteko on myös tehtävä nopeasti ja ilman kattavaa informaatiota tapahtuneesta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2005, 19.)
