Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Kauppatieteiden laitos
Itäsuomalaisten pienten – ja keskisuurten perheyritysten taloudellinen suorituskyky
Pro gradu -tutkielma Laskentatoimi ja rahoitus Aleksi Leskinen (250759) 22.5.2018
Tiivistelmä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yksikkö
Kauppatieteiden laitos
Tekijä
Aleksi Leskinen
Ohjaaja
Professori Mervi Niskanen
Työn nimi
Itäsuomalaisten pienten – ja keskisuurten perheyritysten taloudellinen suorituskyky. Financial performance of family-owned small- and medium sized businesses in Eastern Finland.
Pääaine
Laskentatoimi ja rahoitus
Työn laji
Pro gradu -tutkielma
Aika 22.5.2018
Sivuja 76 Tiivistelmä
Perheyritykset muodostavat erittäin merkittävän osuuden sekä Suomen että koko maailman taloudesta.
Myös pienillä – ja keskisuurilla yrityksillä on valtava vaikutus talouteen kansainvälisellä tasolla. Näistä faktoista huolimatta perheyritysten taloudellisen suorituskyvyn aikaisempi tutkimus painottuu suuriin ei–
suomalaisiin yhtiöihin. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia perheyritysten taloudellista suorituskykyä itä-suomalaisten pk-yritysten keskuudessa. Tutkimusongelma on kaksiosainen.
Ensimmäinen kysyy, onko perheyritysten ja ei-perheyritysten välillä eroavaisuuksia taloudellisessa suorituskyvyssä. Toisena ongelmana puolestaan on, kuinka tietyt perheyritysten sisäiset tekijät vaikuttavat perheyritysten taloudelliseen suoriutumiseen.
Pro gradu -tutkimus suoritetaan kvantitatiivisin menetelmin ja siinä käytetään regressioanalyysia.
Kummallekin tutkimusongelmalle on rakennettu oma regressiomalli. Ensimmäisessä mallissa selittävänä muuttujana on perheyritys-dummy, joka erottelee perheyritykset ja ei-perheyritykset. Toisessa mallissa selittävinä muuttujina ovat perheen prosentuaalinen omistusosuus, toimitusjohtajan kuuluminen perheeseen, sukupolvi sekä perheomistajien lukumäärä hallituksessa. Kummassakin mallissa ovat selitettävinä muuttujina kannattavuuden tunnusluvut ROA ja EBIT sekä vakavaraisuutta kuvaava omavaraisuusaste.
Ennen empiiristä osiota tutkimuksessa tutustutaan teorioiden kautta perheyritysten toimintaympäristön odotettuihin vahvuuksiin, heikkouksiin ja erityispiirteisiin. Samalla käydään läpi myös teorioiden oletettuja yhteyksiä perheyritysten taloudelliseen suorituskykyyn ja otetaan katsaus aiempiin tutkimustuloksiin. Taustateorioina toimivat agenttiteoria, stewardship-teoria, resurssipohjainen teoria, sosioemotionaalisen hyvinvoinnin näkökulma ja stagnaatioteoria. Kokonaisuudessaan aiemman tutkimuksen valtavirta ja taustateoriat indikoivat perheyritysten parempaa taloudellista suorituskykyä.
Tutkimuksessa havaittiin perheyritysten olevan tilastollisesti merkitsevästi kannattavampia ja omavaraisempia. Toimitusjohtajan tullessa perheen sisältä, tulokset osoittivat perheyritysten kannattavuuden heikkenevä, mutta omavaraisuuden paranevan. Sukupolvenvaihdoksen havaittiin puolestaan heikentävän perheyritysten kannattavuutta ja omavaraisuutta osittain tilastollisesti merkitsevästi.
Avainsanat
Perheyritys, pk-yritys, kannattavuus, vakavaraisuus
Sisällys
ESIPUHE ... 4
1 JOHDANTO ... 5
1.1 Tutkimuksen tavoitteet, tutkimusongelmat ja tutkimuskysymykset ... 6
1.2 Tutkimuksen rakenne ... 6
1.3 Perheyritys ... 8
1.4 Taloudellinen suorituskyky ... 13
2 PERHEYRITYKSET TOIMINTAYMPÄRISTÖNÄ ... 17
2.1 Agenttiteoria ja sen ilmeneminen perheyrityksissä ... 17
2.2 Stewardship-teoria ja sen vaikutukset perheyrityksissä ... 20
2.3 Agenttiteorian ja stewardship-teorian yhteisvaikutus perheyrityksissä ... 21
2.4 Resurssipohjainen teoria ... 22
2.5 Sosioemotionaalisen hyvinvoinnin näkökulma ... 23
2.6 Perheyritysten heikkoudet ... 25
3 PERHEYRITYKSET JA TALOUDELLINEN SUORITUSKYKY ... 28
3.1 Perheyritysten kannattavuus ... 29
3.2 Sukupolvenvaihdos ja kannattavuus ... 32
3.3 Perheyritysten vakavaraisuus ... 33
3.4 Sukupolvenvaihdoksen vaikutus vakavaraisuuteen ... 36
3.5 Hypoteesit ... 39
4 TUTKIMUSAINEISTO JA -MENETELMÄT ... 42
4.1 Tutkimusmenetelmät ... 46
4.2 Selitettävät muuttujat ... 47
4.3 Selittävät muuttujat ... 48
4.4 Kontrollimuuttujat ... 49
4.5 Regressiomallit ... 50
4.6 Aineiston tarkempi kuvailu ... 51
5 EMPIIRISET TULOKSET ... 58
6 YHTEENVETO JA JATKOTUTKIMUS ... 65
LÄHTEET ... 68
ESIPUHE
Kirjoitan tätä esipuhetta mahtavilla fiiliksillä. Yliopistourani loppuaika ei ollut kaikista helpoin, ja motivaatiota loppurutistukseen sai hakea pitkänkin kaavan kautta. Oli myös aikoja, jolloin tosissani kyseenalaistin, saanko opintojani koskaan maaliin. Vuoden 2018 kevätaurinko sekä pieni huili opinnoista palauttivat onneksi motivaationi, ja saan nyt ylpeänä rustata graduni ja samalla koko opintojeni viimeisiä lauseita.
Haluan kiittää erityisen suuresti vanhempiani ja sisaruksiani monipuolisesti tuesta opintojeni ja graduprosessini aikana. Lisäksi suuri kiitos kuuluu myös mahtaville ystävilleni, eritoten kaikille Warkis-yhteisön pelikavereille. Kiitos, että jaksoitte jatkuvalla toistohuumorilla pitää hauskaa yllä ettekä unohtanut myöskään ajoittain ns. ”vaihtaa vapaalle”. Lisäksi ystävistä poimittakoon Hollannissa tätä nykyä vaikuttava Joonas Huovinen, joka auttoi muun muassa tietoteknisissä asioissa graduni alkutaipaleella. Hän jaksoi myös aktiivisesti soitella, jolloin vaihdoimme ajatuksia opiskelusta – ja usein muustakin.
Yliopiston henkilökunnasta haluan kiittää graduohjaajaani Mervi Niskasta hyvästä ohjauksesta ja kohtalaisen typeriin kysymyksiini vastaamisesta. Iso kiitos kuuluu myös Markus Mätölle, joka jakoi ensiluokkaista SPSS-osaamistaan graduprosessin aikana.
1 JOHDANTO
1980-luvun pääomamarkkinoiden vapautuminen on saanut aikaan kasvottoman omistuksen ilmiön, jota leimaavat omistuksen kansainvälisyys ja hajautuneisuus sekä johdon ja omistuksen eriytyminen toisistaan. Perheyritykset tekevät tähän trendiin kuitenkin poikkeuksen. Niissä valtaosa omistuksesta on saman perheen jäsenillä, ja usein perheomistajat toimivat myös yrityksen johdossa. Tässä tutkimuksessa on tarkoitus syventyä tarkemmin itäsuomalaisten pienten- ja keskisuurten perheyritysten ainutlaatuiseen toimintaympäristöön ja niiden taloudelliseen suorituskykyyn. Tutkimuksessa hahmotellaan teorioiden kautta perheyritysten vahvuuksia ja heikkouksia sekä ennakko-oletuksia perheyritysten taloudellisesta suorituskyvystä. Teorioiden ja aikaisemman tutkimuksen kautta muotoiltavia hypoteeseja testataan lopulta määrällisen tutkimuksen keinoin.
Sekä perheyrityksillä että pk-yrityksillä on kiistattoman suuri taloudellinen vaikutus maailman elinkeinoelämässä. Perheyrittäjyys on nimittäin maailmanlaajuisesti yleisin tapa harjoittaa liiketoimintaa, ja noin kaksi kolmasosaa maailman yrityksistä luetaan perheyrityksiksi (Family Firm Institute). Lisäksi koko maailman bruttokansantuotteesta arvioilta jopa 70–90% on perheyritysten tuottamaa (Family Firm Institute). European Family Businesses (2012) puolestaan arvioi, että 50–80% maailman työpaikoista on perheyritysten tarjoamia.
Tilastokeskuksen ja Perheyritysten liiton selvityksen (2017) mukaan Suomessa yrityssektorin henkilöstöstä noin 37% työskentelee perheyrityksissä. Selvityksen mukaan joillakin alueilla, esimerkiksi Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa perheyritykset työllistävät yli 55% alueiden henkilöstöstä. Lisäksi perheyritysten arvioidaan tuottavan 30% suomalaisten yritysten jalostusarvosta (Perheyritysten liitto 2017). Edellä esitetyt faktat puoltavat Donckelsin &
Fröhlichin (1991) näkemystä, jonka mukaan perhevetoiset yritykset dominoivat maailman taloutta.
Pieniä – ja keskisuuria yrityksiä on puolestaan arvioitu olevan noin 99% kaikista Euroopan unionin alueen yrityksistä, minkä lisäksi ne työllistivät vuonna 2014 peräti 67% Euroopan unionin alueen työvoimasta (Euroopan komissio 2014). Suomen taloudessa pk-yritysten rooli korostuu vieläkin enemmän, sillä Suomen Yrittäjien, Finnveran & Työ- ja elinkeinoministeriön (2016) toteuttaman Pk-yritysbarometrin mukaan jopa 99,8% suomalaisyrityksestä lukeutuu pk- yrityksiin. Lisäksi Suomen bruttokansantuotteesta yli 40% arvioidaan olevan pk-sektorin
luomaa, ja noin 65% Suomen työvoimasta työllistyy pk-yrityksiin (Suomen Yrittäjät, Finnvera
& Työ- ja elinkeinoministeriö 2016).
Edellä esitettyjä taustoja vasten on tarpeen tutkia perheyritysten taloudellista suoriutumista myös suomalaisyritysten ja pk-yritysten kontekstissa aiemman perheyritystutkimuksen painottuessa vahvasti suuriin, ei-suomalaisiin yrityksiin. Lisäksi tämä pro gradu –tutkimus painottuu Savo-Karjalan alueeseen, jossa perheyrittäjyyden rooli korostuu edellä esitettyjen tilastojen valossa.
1.1 Tutkimuksen tavoitteet, tutkimusongelmat ja tutkimuskysymykset
Tutkimuksen tavoitteena on tutustua teorioiden kautta perheyritysten spesifiin toimintaympäristöön sekä tutkia kvantitatiivisen tutkimuksen menetelmin itäsuomalaisten pienten – ja keskisuurten perheyritysten taloudellista suorituskykyä. Tutkimusongelmana on, ilmeneekö perheyritysten ja ei-perheyritysten taloudellisessa suoriutumisessa eroja sekä kuinka tietyt perheyritysten sisäiset tekijät vaikuttavat perheyritysten taloudelliseen suorituskykyyn.
Tutkimusongelma jakautuu siten kahteen osaan: perheyritysten vertailuun ei-perheyrityksiin ja perheyritysten sisäiseen analyysiin. Se muotoillaan seuraaviksi tutkimuskysymyksiksi:
1) Onko perheyritysten ja ei-perheyritysten taloudellisessa suoriutumisessa eroja itäsuomalaisten pienten – ja keskisuurten yritysten keskuudessa?
2) Kuinka toimitusjohtajan valinta, sukupolvenvaihdos, perheen prosentuaalinen omistusosuus ja perheen osallistuminen hallitukseen vaikuttavat itäsuomalaisten pienten – ja keskisuurten perheyritysten taloudelliseen suorituskykyyn?
1.2 Tutkimuksen rakenne
Tutkimus jatkuu keskeisimpien käsitteiden määritellyllä. Johdannon lopussa käydään läpi perheyritysten ja taloudellisen suorituskyvyn käsitteet. Ensin käydään läpi perheyritysten määritelmän monitulkintaisuutta, ja yleisimpien määritelmien keskeisimpiä kriteereitä.
Erilaisia perheyrityksiä hahmotellaan Dyerin (2006) nelikentän avulla. Taloudellisen suorituskyvyn käsitettä esitellään ensin yleisesti, minkä jälkeen syvennytään tämän tutkimuksen kohteena oleviin kannattavuuden ja vakavaraisuuden osa-alueisiin.
Toisessa kappaleessa esitellään teorioiden kautta perheyritysten toimintaympäristön erityispiirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia. Tämän lisäksi kappaleessa käydään läpi myös teorioiden oletettuja vaikutuksia taloudelliseen suoriutumiseen. Aiemmassa perheyritystutkimuksessa usein esiintyvät agenttiteoria, stewardship-teoria, resurssipohjainen teoria, sosioemotionaalisen hyvinvoinnin näkökulma ja stagnaatioteoria muodostavat tämän kappaleen rungon.
Perheyritykset ja taloudellinen suorituskyky –kappale toimii puolestaan eräänlaisena kirjallisuuskatsauksena aiempaan perheyritysten taloudellista suoriutumista koskevaan tutkimukseen. Tässä tutkimuksen kolmannessa kappaleessa testataan siten teorioiden ennakko- oletuksia taloudellisista vaikutuksista. Kappale rakentuu siten, että ensin käydään läpi kannattavuuden osa-alueen tutkimustuloksia ja perheyrityksiin kiinteästi liittyvän sukupolvenvaihdoksen vaikutuksia kannattavuuden tunnuslukuihin. Tämän jälkeen otetaan tarkasteluun vakavaraisuuden tutkimustulokset ja niin ikään sukupolvenvaihdoksen vakavaraisuusvaikutukset. Kappaleen lopussa esitellään tutkimuksen hypoteesit, jotka muotoillaan teorian ja aiemman tutkimuksen pohjalta.
Neljännessä kappaleessa siirrytään empiiriseen osioon. Ensin esitellään tutkimuksen kohteena oleva aineisto ja siihen liittyviä frekvenssitaulukoita sekä käydään läpi tutkimuksessa käytettävät kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät. Lisäksi kappaleessa esitellään regressiomallit ja niissä käytettävät muuttujat. Tässä yhteydessä tuodaan ilmi myös tutkimuksessa käytettävät rajaukset perheyrityksiin ja taloudelliseen suorituskykyyn liittyen. Neljännen kappaleen viimeisessä luvussa kuvaillaan puolestaan tarkemmin tutkimusdataa ja muuttujia. Tämä kappale sisältää muuttujien keskiarvotaulukot ja korrelaatiomatriisit sekä niiden analysointia.
Regressioanalyysin tulokset ja niiden tulkinta muodostavat tutkimuksen viidennen kappaleen.
Tässä kappaleessa hyväksytään tai hylätään tutkimushypoteesit ja analysoidaan saatuja tutkimustuloksia. Tutkimuksen lopun yhteenveto tiivistää tutkimuksen ja sen keskeisimmät tulokset. Lisäksi tässä kuudennessa kappaleessa käydään läpi potentiaalisia jatkotutkimusaiheita perheyritysten taloudelliseen suoriutumiseen liittyen.
1.3 Perheyritys
Perheyrityksen määritelmälle ei ole löydetty konsensusta tutkijoiden keskuudessa ja sen tulkinnat vaihtelevat suuresti eri kirjoittajien välillä (European Foundation for the Improvement of Living and Working Conditions 2002; Astrachan, Klein & Smyrnios 2002).
Suurin osa erimielisyyksistä koskee perheyrityksen käsitteen laajuutta, ja sitä, kuinka paljon ja millä muotoa perheen tulee osallistua yrityksen toimintaan ollakseen perheyritys. Tästä syystä on tarpeellista aloittaa selventämällä perheyrityksen käsitettä ja sen tulkintaa. Tämän lisäksi kappaleessa kerrotaan, millaista määritelmää tässä tutkielmassa käytetään. Huolimatta perheyrityksen käsitteen monitulkintaisuudesta, vähintään yhden perheenjäsenen omistus ja sen myötä määräysvalta yhtiössä voidaan nähdä määritelmästä riippumatta niiden yhteisenä tekijänä. Eroja määritelmien välillä ilmenee erityisesti perheomistajien lukumäärässä ja prosentuaalisessa omistusosuudessa sekä hallintoon ja johtoon osallistumisessa.
Esimerkiksi Miller, Le Breton-Miller, Lester & Cannella (2007) määrittävät perheyrityksen yritykseksi, jossa saman perheen jäsenet ovat yrityksen enemmistöomistajana tai johtajana joko samanaikaisesti tai peräkkäin. Myös Koiranen (1998; 24) näkee perheyrityksen ominaispiirteenä sen, että päätöksentekoon oikeuttava äänivalta on perheenjäsenten hallussa.
Hänen mukaansa juuri yrityksen ja perheen välinen vuorovaikutus tuo perheyritysten toimintaympäristöön sellaisia ainutlaatuisia ulottuvuuksia, jotka erottavat ne muista yrityksistä.
Perheyritysten liitto (2009) on koonnut neljä kriteeriä, jotka perheyrityksen tulee täyttää.
Neljännessä kriteerissä luodaan ero julkisten ja yksityisten perheyritysten määritelmien välille.
Nämä ehdot ovat seuraavat:
1. Enemmistö äänivallasta on luonnollisella henkilöllä, hänen puolisollaan tai suvun jäsenellä.
2. Äänivalta voi olla joko välillistä tai välitöntä.
3. Vähintään yksi perheen tai suvun jäsenistä on joko yrityksen hallinnossa tai johdossa.
4. Pörssiyritysten kohdalla vähintään 25% osakkeiden tuomasta äänivallasta tulee olla yhdellä henkilöllä, perheellä tai suvulla.
Churchill ja Hatten (1997) puolestaan ottavat määritelmään mukaan sukupolvenvaihdoksen ja määrittelevät perheyrityksen yritykseksi, jota sen perustaja operoi ja jossa odotetusti tapahtuu sukupolvenvaihdos. Myös Ward (1988) liittää liiketoiminnan siirtymisen seuraaville
sukupolville kiinteästi perheyrityksen määritelmään. Yleisimmin sukupolvenvaihdoksessa perheen vanhin poika siirtyy isänsä tilalle yrityksen johtoon (Saito 2008). Perheyrityksistä noin 30% on havaittu seuraavalle sukupolvelle, ja ainoastaan noin 10% edelleen kolmannelle sukupolvelle (Beckhard & Dyer 1983).
Lisäksi on useita määritelmiä, joiden mukaan perheyrityksen tulee täyttää tietyt ehdot tai osan tietyistä ehdoista. Esimerkiksi Smyrnios, Tanewski & Romanom (1998) ovat laatineet neljä ehtoa, joista yrityksen tulee täyttää vähintään yksi lukeutuakseen perheyritykseksi. Nämä ehdot ovat seuraavat: vähintään 50% omistus yhdellä perheellä, vähintään 50% omistus useammalla kuin yhdellä perheellä, yksittäinen perhe kontrolloi liiketoimintaa tehokkaasti ja/tai suurin osa yrityksen johdosta on saman perheen hallussa. (Smyrnios ym. 1998.)
European Family Businesses taas vaatii, että lukeutuakseen perheyritykseksi kaikkien yritysten koosta riippumatta tulee täyttää tietyt ehdot. Kyseisissä ehdoissa ilmenee myös yksityisen ja julkisen perheyrityksen määritelmän erot. Ensimmäisen ehdon mukaan enemmistön päätösvallasta tulee olla yhdellä tai useammalla yrityksen perustajajäsenellä tai yhdellä tai useammalla henkilöllä, jotka ovat hankkineet yrityksen osakepääomaa tai heidän puolisoillaan, vanhemmillaan, lapsillaan tai lasten suorilla perillisillä. Toisen vaatimuksen mukaan enemmistön päätösvallasta on oltava epäsuoraa tai suoraa. Kolmantena European Family Businesses vaatii, että perheyrityksessä vähintään yhden perheen edustajan tai sukulaisen tulee olla muodollisesti osallisena yhtiön hallinnossa. Neljäntenä ja viimeisenä ehtona mainitaan, että julkiset yritykset ovat perheyrityksiä, jos yrityksen perustajajäsenellä tai henkilöllä, joka osti yrityksen osakepääomaa tai heidän jälkeläisillään on hallussaan vähintään 25%
osakepääoman perusteella määräytyvästä päätösvallasta. (European Family Businesses.)
Koska perheyrityksellä ei siis ole yksittäistä, laajalti hyväksyttyä määritelmää (Astrachan ym.
2002), ovat useat tutkijat lähestyneet käsitettä erilaisten, perheen osallistumisen muodosta riippuvien kategorioiden kautta. Esimerkiksi Mustakallio, Autio & Zahra (2002) tiivistävät perheyrityksen lukuisat erilaiset määritelmät painotuksen kohteen mukaan kuuteen kategoriaan, jotka ovat omistajuus, johtaminen, sukupolvenvaihdos, perheen aikomus jatkaa perheyritystä, perheen päämäärät sekä perheen ja liiketoiminnan välinen vuorovaikutus.
Astrachan ym. (2002) taas korostavat, että perhe voi olla mukana yrityksen liiketoiminnassa kolmella tavalla: omistuksen, hallinnon ja johdon kautta. Lisäksi on myös esitetty malli, jonka mukaan perhe voi vaikuttaa yrityksen liiketoimeen ja sitä kautta taloudelliseen suorituskykyyn neljää väylää pitkin, jolloin omistukseen, johtoon ja hallitukseen lisätään vielä toimitusjohtaja (Chen, Gray & Nowland 2013).
Perheyritysten tutkimuskentällä on ollut joitain yrityksiä, joissa tutkijat ovat pyrkineet luomaan erilaisia perheyritysten typologioita. Näissä jaotteluissa lähtökohtana ovat usein olleet corporate governance –tekijöihin, kuten johtoon, omistukseen ja hallintoon liittyvät eroavaisuudet. Dyer (2006) lähestyi perheyritysten eroavaisuuksia pääosin agenttiteorian näkökulmasta painottaen lisäksi perheyritysten etuja ja haittoja. Tässä perheyritysten nelikentässä perheyritykset ovat eritelty neljään eri kategoriaan: klaaniperheyritys (the clan family firm), ammattimainen perheyritys (the professional family firm), äidin ja isän perheyritys (the mom & pop family firm) ja itsekäs perheyritys (the self-interested family firm).
Kuvio 1 havainnollistaa Dyerin nelikentän, jossa x-akseli kuvaa perheyritysten agenttikustannuksia ja y-akseli puolestaan perheen tuomia etuja ja haittoja.
Agenttikustannukset kasvavat x-askelia oikealle siirryttäessä. Perheyritysten edut ovat puolestaan kuvattu x-askelin yläpuolella siten, että ne kasvavat mentäessä origosta y-akselia pitkin ylöspäin. Perheyritysten haitat ovat vastaavasti x-askelin alapuolella ja kasvavat siirryttäessä y-akselia origosta alaspäin.
Klaaniperheyritykset sijaitsevat nelikentän vasemmassa yläkulmassa, mikä viittaa alhaisiin agenttikustannuksiin ja korkeisiin perhe-etuihin. Perheomistuksen ja –johdon tavoitteet ovat näissä yrityksissä yhtenevät, mikä vähentää agenttikustannuksia. Klaaniperheyrityksissä yrittäjäperhe pyrkii toiminnassaan tyydyttämään sekä perheen että yrityksen tarpeet ja näin ollen niiden pitkän aikavälin tavoitteet kohtaavat. Tämä kategoria saa nimensä yrityksessä vallitsevasta klaanikontrollista (clan control), joka vähentää yritysten agentti- ja transaktiokustannuksia. Klaanikontrolli tekee yritystoiminnan säännellyksi ja ennustettavaksi, koska yrittäjäperheen jäsenet jakavat samat normit, arvot ja tavoitteet. Habbershon & Williams (1999) näkevät, että klaaneissa vallitsee korkea luottamus, joka vähentää
transaktiokustannuksia, vahvistaa kommunikaatiota ja yhteistyötä sekä luo lisäarvoa omistajille. Klaaniperheyritysten perhe-edut viittaavat korkeaan inhimilliseen – ja sosiaaliseen pääomaan yrityksen sisällä. Esimerkkinä tämän kategorian yrityksistä Dyer mainitsee pienet, ensimmäisen sukupolven omistamat ja johtamat perheyritykset, joissa ollaan vahvasti sitoutuneita sekä perheen että yrityksen menestymiseen.
Ammattimaiset perheyritykset ovat puolestaan nelikentän oikeassa yläkulmassa, mikä indikoi korkeita agenttikustannuksia ja klaaniyritysten tavoin vahvoja perhe-etuja. Tällaisissa yrityksissä vallitsee ammattimainen kulttuuri, ja toiminta perustuu ammattimaisiin menettelyohjeisiin ja arvoihin. Ammattimaisissa perheyrityksissä perheellä on tavanomaisesti merkittävä omistusosuus, mutta ammattimainen johto palkataan sen sijaan ulkopuolelta. Tästä syystä omistukselle syntyy kannustin kontrolloida ja monitoroida johtoa, mikä edelleen kasvattaa agenttikustannuksia. Toisaalta ammattimaisissa perheyrityksissä ilmenee vähemmän monille perheyrityksille tyypillisiä opportunismia ja nepotismia, minkä lisäksi omistuksen ja johdon eriyttämisen vuoksi perhe ei tuhlaa yrityksen resursseja. Tähän luokkaan kuuluvat perheyritykset ovat normaalisti kooltaan suurempia. Esimerkeiksi Dyer nostaa pörssissä noteeratut WalMart ja Marriot Corporation.
Nelikentän vasemmasta alakulmasta löytyvät äidin ja isän perheyritykset, joilla on klaaniperheyritysten tavoin matalat agenttikustannukset, mutta toisaalta kohtaavat tiettyjä perheomistuksen aiheuttamia haittoja. Agenttikustannukset vähenevät, koska yhtenevät tavoitteet ja käyttäytymismallit jakavat perheenjäsenet ovat vastuussa yrityksestä, mikä vähentää edelleen monitorointikustannuksia. Vastaavasti perheen tuomaa aineetonta pääomaa ei kyetä tällaisissa yrityksissä käyttämään tehokkaasti hyväksi, vaan niistä muodostuu päinvastoin aina kasvuun ja suorituskykyyn negatiivisesti vaikuttavia haittoja liiketoimintaan.
Näistä Dyer mainitsee esimerkeiksi nepotismin ilmentymisen ja sen, että yritysten sosiaalista pääomaa ei vahvisteta asiakkaiden ja tavarantoimittajien avulla. Useamman sukupolven ajan perheellä olleet pienet ravintolat ja maatilat mainitaan esimerkkeinä tämän kategorian yrityksistä, joissa perhepääomaa ei kyetä valjastamaan yrityksen kasvuun ja kehitykseen.
Neljännen kategorian itsekkäät perheyritykset sijoittuvat nelikentän oikeaan alakulmaan, mikä viittaa korkeisiin agenttikustannuksiin ja runsaisiin haittoihin. Tällaisissa yrityksissä perheenjäsenet toimivat itsekkäästi ja tavoittelevat omaa hyötyä yrityksen sekä muiden perheenjäsenten hyödyn kustannuksella. Nepotismin mainitaan olevan itsekkäissä perheyrityksessä normi. Yrityskulttuurin itsekkyyden ja puutteellisten valvontajärjestelmien katsotaan itsekkäissä perheyrityksissä tuhoavan perhepääomaa ja aiheuttavan edelleen opportunismia, vastuunpakoilua ja haitallista valikoitumista. Lisäksi perheenjäsenten tavoitteet saattavat poiketa toisistaan, mikä lisää konflikteja, lisää toiminnan itsekkyyttä ja lopulta heikentää yrityksen suorituskykyä. Esimerkkinä itsekkäistä perheyrityksistä Dyer mainitsee sellaiset sisäisille konflikteille alttiit perheyritykset, joiden liiketoiminnassa on mukana useampi sukupolvi. (Dyer 2006.)
Johtuen käytettävästä rajauksesta pk-yrityksiin, tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena olevat perheyritykset painottuvat äidin ja isän yrityksiin, klaaniperheyrityksiin sekä itsekkäisiin perheyrityksiin.
Kuvio 1: Perheyritysten nelikenttä Lähde: Dyer 2006
1.4 Taloudellinen suorituskyky
Yrityksen taloudellinen suorituskyky ja sen mittarit kertovat, kuinka voittoa tavoitteleva yritys on onnistunut pääsemään ensisijaiseen tavoitteeseensa, jona yleensä pidetään omistajien varallisuuden maksimointia (Kaplan & Norton 1992). Laitinen (1988) jakaa taloudellisen suorituskyvyn edelleen kolmeen tekijään, jotka ovat kannattavuus, vakavaraisuus ja maksuvalmius. Näistä ensin mainittu on koko yritystoiminnan perusedellytys, ja siten yleensä kaikkien yrityksen sidosryhmien kiinnostuksen kohde. Vakavaraisuus ja maksuvalmius kiinnostavat puolestaan erityisesti yrityksen oman – ja vieraan pääoman ehtoisia rahoittajia.
Kaikki kolme osatekijää ovat kuitenkin tiiviisti yhteydessä toisiinsa eikä osa-alueita tulisi
tarkastella toisistaan irrallaan. Kunkin alueen mittaaminen tapahtuu ulkoisilla, tilinpäätösanalyysin avulla saatavilla tunnusluvuilla. (Laitinen 1988; 189-190.)
Lähtökohtaisesti kannattavuudella viitataan kulujen ja tuottojen suhteeseen.
Yksinkertaisimmillaan kannattava yritystoiminta määritelläänkin sellaiseksi, jossa syntyy tuloja enemmän kuin menoja (Kinnunen, Leppiniemi, Martikainen & Virtanen 2000; 129).
Kannattavuus voidaan jakaa edelleen suhteelliseen ja absoluuttiseen kannattavuuteen.
Absoluuttinen kannattavuus kertoo tuottojen ja tilikaudelle jaksotettujen menojen erotuksen, kun taas suhteellinen kannattavuus suhteuttaa absoluuttisen kannattavuuden johonkin tilinpäätöserään, tavallisesti taseen pääomaeriin (Niskanen & Niskanen 2007; 57).
Kannattavuus mielletään yleensä yrityksen tärkeimmäksi toimintaedellytykseksi, jonka ylläpitäminen on välttämätöntä yritystoiminnan jatkuvuuden kannalta. Täten kannattavuus liittyy kiinteästi taloudelliseen suorituskykyyn ja muodostaa yhdessä vakavaraisuuden ja maksuvalmiuden kanssa sen rungon. Kinnunen ym. (2000; 247) nimeävätkin kannattavuuden ydintavoitteeksi markkinataloudessa toimiville yrityksille.
Yleisesti kannattavuutta on tutkimuksissa mitattu kahden tunnusluvun, koko pääoman tuottoasteen (return on assets, ROA) ja oman pääoman tuottoasteen (return on equity, ROE) kautta. Nämä ovat nimenomaan suhteellisia tunnuslukuja, mikä tekee erikokoisten yritysten vertailun oikeudenmukaisemmaksi. Koko pääoman tuottoprosentin tarkastellessa kannattavuutta koko yrityksen näkökulmasta, oman pääoman tuottoprosentti sen sijaan kertoo nimensä mukaisesti vain omistajien yritykseen sijoittaman oman pääoman tuoton jättäen vieraan pääoman huomioitta (Niskanen & Niskanen 2005; 57-58).
Sekä kokonaispääoman – että oman pääoman tuottoa arvioitaessa käytetään usein pohjana valtion pitkien joukkovelkakirjalainojen korkoa, jota pidetään tavallisesti riskittömänä.
Karkeasti voidaan sanoa, että yrityksen koko pääoman tuottaessa valtion joukkovelkakirjalainan korkoa enemmän, voidaan katsoa lisäarvoa syntyneen. Oman pääoman tuottoaste sen sijaan määräytyy pitkälti yrityksen riskisyyden ja siitä johtuvan omistajan tuottovaateen mukaan. Mitä suurempi riski kohdeyritykseen sisältyy, sitä enemmän oman pääoman ehtoinen sijoittaja lisää riskittömään tuottoon riskilisää kompensoidakseen riskiä.
Vakavaraisuuden nähdään yleisesti muodostavan taloudellisen suorituskyvyn rungon yhdessä kannattavuuden ja maksuvalmiuden kanssa. Lähtökohtaisesti vakavaraisuudessa on kyse yrityksen velkaantuneisuudesta ja siten pääomarakenteesta, joka kertoo oman ja vieraan pääoman suhteen. Yhtä lailla sitä voidaan nimittää eräänlaiseksi tappionsietokyvyksi, jolla taataan yritystoiminnan jatkuvuus myös tappiollisina aikoina. (Kinnunen ym. 2000.)
Kysymys yrityksen arvon maksimoivasta optimaalisesta pääomarakenteesta on kiehtonut yritysrahoituksen tutkimuksen kenttää jo pitkään. Käytännössä vieraan ja oman pääoman optimaaliselle suhteelle ei kuitenkaan voida nähdä yhtä oikeaa ratkaisua. Usein kuitenkin lähdetään siitä, että yritys saavuttaa parhaan mahdollisen rahoitusrakenteen minimoidessaan sen keskimääräisen painotetun pääoman kustannuksen (weighted average cost of capital, WACC). Tämä luku kertoo yrityksen keskimääräisen riskisyyden ja se saadaan kertomalla vieraan - ja oman pääoman kustannus niiden suhteellisella määrällä koko pääomasta.
Kummallakin pääomalajilla on omat etunsa ja haittansa. Liiallisen velankäytön haittana nähdään yleisesti rahoitusriskin lisääntyminen, joka edelleen aiheuttaa konkurssikustannuksia ja nostaa oman pääoman tuottovaatimusta. Lisäksi vieraan pääoman kustannukset, esimerkiksi lainojen korot, joudutaan maksamaan riippumatta yrityksen taloudellisesta tilanteesta. Oman pääoman ehtoiset maksut, kuten osingot, voidaan sitä vastoin jättää halutessa maksamatta.
Velankäyttö vähentää siten yrityksen rahoituksellista joustavuutta. Vieraan pääoman etuina mainitaan taas tavallisesti sen omaa pääomaa edullisempi hinta ja korkojen vähennyskelpoisuus. Onnistuneella velkavivun käytöllä yritys voi lisäksi kasvattaa oman pääoman tuottoa. Vieraan ja oman pääoman ohella yritys voi rahoittaa toimintaansa myös niin kutsutuilla välirahoitusinstrumenteilla, kuten esimerkiksi pääomalainalla. (Leppiniemi &
Puttonen 2002: 151-157, 172-191.)
Yleisimmin vakavaraisuutta mitataan oman ja vieraan pääoman suhdetta kuvaavilla tunnusluvuilla. Näistä yleisimmin käytettyjä ovat omavaraisuusaste ja nettovelkaantumisaste (gearing). Omavaraisuusaste kertoo oman pääoman prosenttiosuuden koko pääomasta, ja nettovelkaantumisaste puolestaan likvideillä rahavaroilla vähennetyn korollisen vieraan pääoman suhteen omasta pääomasta. Kolmas usein käytetty tunnusluku on suhteellinen
velkaantuneisuus, jossa vieras pääoma suhteutetaan liikevaihtoon. (Niskanen & Niskanen 2007, 59.)
Edellä esitetyt yleisimmät vakavaraisuuden tunnusluvut ovat luonteeltaan staattisia ja mittaavat yrityksen rahoitusrakennetta. Tällaisten tunnuslukujen lisäksi on olemassa myös dynaamisia, tulorahoituksen riittävyydestä kertovia tunnuslukuja. (Laitinen & Luotonen 1996, 49-50.) Näistä esimerkkeinä mainittakoon vieraan pääoman takaisinmaksuaika, nettorahoituskuluprosentti ja lainojen hoitokate.
2 PERHEYRITYKSET TOIMINTAYMPÄRISTÖNÄ
Tutkittaessa keskittyneen perheomistuksen ja hajautuneen omistuksen vaikutuksia yrityksen taloudelliseen suorituskykyyn, on tutkimusongelmaa aiemmissa tutkimuksissa lähestytty pääosin agenttiteorian perspektiivistä. Myös stewardship-teoria ja resurssipohjainen teoria ovat olleet taustateorioina tutkimuksissa, joskin agenttiteoriaa vähemmän. Viime aikoina perheyritystutkimukseen on noussut edellisten lisäksi myös sosioemotionaalisen hyvinvoinnin näkökulma. Näiden neljän teorian lisäksi perheyritysten taloudellista suorittamista on tutkittu keskittymällä perheen liiketoimintaan tuomiin erityispiirteisiin. Muun muassa perheyritysten toiminnan epäitsekkyyden (altruism) yhteyttä taloudelliseen suorituskykyyn on tutkittu verrattain paljon. Siinä missä edelliset teoriat ennustavat pääsääntöisesti perheyritysten parempaa taloudellista menestystä, perheyritysten heikkoudet ovat puolestaan usein tiivistetty perheyritysten heikompaa suorituskykyä ennakoivan stagnaatioteorian ympärille.
2.1 Agenttiteoria ja sen ilmeneminen perheyrityksissä
Rahoitusteorian perusajatuksen mukaan yrityksen ja yritysjohdon ensisijaisena tavoitteena on maksimoida omistajan varallisuus. Yritykseen palkatun johdon intressit ja tavoitteet voivat kuitenkin poiketa tästä yksiselitteisestä tehtävästä. (Niskanen & Niskanen 2007; 14-15.) Juuri tähän ongelmaan liittyen Jensen & Meckling kehittivät vuonna 1976 agenttiteorian tavoitteenaan selvittää kahden osapuolen välille asymmetrisen, eli epätasaisesti jakautuneen, informaation johdosta syntynyttä tilannetta, jossa toisella osapuolista on informaatioetu.
Vaikka tällainen agenttiongelma voi syntyä minkä tahansa kahden sidosryhmän välille, yleensä agenttiongelmalla viitataan juuri omistuksen ja johdon väliseen eturistiriitaan, jonka niiden eriytyminen toisistaan on saanut aikaan. (Jensen & Meckling 1976.)
Agenttiteoria liittyy kiinteästi hyvään hallintotapaan (corporate governance), ja se syntyi eräänlaiseksi perusteoriaksi hyvän hallintotavan tutkimuksen alueelle.
Arvopaperimarkkinayhdistys määrittelee hyvän hallintotavan yhtiön ohjaus- ja hallintojärjestelmäksi, joka määrittelee yritysjohdon velvollisuudet ja heidän suhteensa osakkeenomistajiin. Se tähtää siihen, että kaikkien yhtiön sidosryhmien edut tulevat tasaisesti huomioiduiksi. Ikäheimo, Lounasmeri & Walden (2009; 225-226) lisäävät edelleen, että hyvää hallintotapaa vaalivassa yrityksessä toiminnan valvonta ja suunnittelu, yhtä lailla kuin
kannustaminen ja tiedottaminen, ovat järjestetty valjastamalla yrityksen resurssit tehokkaaseen käyttöön.
Agenttiteorian taustalla on yleensä omistuksen ja johdon eriytymisen seurauksena syntynyt tilanne, jossa yrityksen päätösvaltainen johto ei ota päätöksenteossaan huomioon varallisuusvaikutusta, koska se kohdistuu johdon sijaan yrityksen omistajiin (Fama & Jensen 1983). Jensen & Meckling (1976) määrittelevät agenttisuhteen sopimukseksi, jossa yrityksen yksi tai useampi henkilö palkkaa toisen henkilön suorittamaan hyväkseen jotain palvelusta, minkä yhteydessä myös päätöksentekovalta delegoituu kohdehenkilölle. Näistä agenttisuhteen osapuolista käytetään yleisesti nimityksiä agentti ja päämies. Jos molemmat osapuolet edellä esitetyssä tilanteessa maksimoivat oman hyötynsä, on Jensenin & Mecklingin (1976) mukaan syytä olettaa, ettei agentti aina toimi päämiehen edun mukaisesti.
Tästä agenttiteorian mukaisesta eturistiriitatilanteesta aiheutuu taas kustannuksia, joita nimitetään agenttikustannuksiksi. Niskanen & Niskanen (2007; 14-16) määrittelevät nämä agenttikustannukset yrityksen omistajille koituviksi kustannuksiksi, jotka syntyvät heidän täytyessään valvoa johdon toimia. Jensen & Meckling (1976) jakavat nämä kustannukset seuraaviin kolmeen kategoriaan: päämiehen monitorointikustannukset (monitoring expenditures), agentin sitouttamiskustannukset (bonding expenditures) ja jäännöskustannukset (residual loss).
Monitorointikustannukset syntyvät niistä valvontakeinoista, joita päämies kohdistaa agenttiin valvoakseen hänen toimiaan. Esimerkkinä voidaan mainita tilintarkastuksen aiheuttamat kustannukset, kuten tilintarkastajan palkkiot. Sitouttamiskustannuksilla taas tarkoitetaan päämiehen ja agentin välillä tehtävistä sopimuksista koituvia kustannuksia. Näillä sopimuksilla pyritään saamaan agentti tekemään päämiehen kannalta parhaita päätöksiä. Muun muassa optiot ja bonukset kuuluvat tähän kategoriaan. Näiden lisäksi agenttikustannuksiin luetaan jäännöskustannukset, joilla tarkoitetaan päämiehen kannalta optimaalisen päätöksen ja agentin tekemän päätöksen tuloksen väliin jäävää rahallista eroa. Jäännöskustannukset ovat siis seurausta siitä, ettei agentti kykene valvonnasta ja sopimuksista huolimatta kuitenkaan täysin toimimaan päämiehensä edun mukaisesti. (Jensen & Meckling 1976.)
Rahoituksellisesta näkökulmasta agenttiongelmat on tavallisesti jaettu kolmeen luokkaan riippuen ongelman osapuolista. Villalonga & Amit (2006) kutsuvat johdon ja omistuksen
ristiriitoja ensimmäisen tyypin agenttiongelmiksi, ja suuromistajien ja pienomistajien välille syntyviä ongelmia toisen tyypin agenttiongelmiksi. Kolmanneksi agenttiteoreettisia ongelmia syntyy usein myös omistajien ja velkojien välille (Niskanen & Niskanen 2007; 17).
Perheyrityksiä käsittelevässä tutkimuksessa agenttiteoriaa on keskitytty tarkastelemaan pääosin omistuksen ja johdon näkökulmasta, mutta myös suuromistajien ja pienomistajien välisten agenttisuhteiden näkökulmasta (Chrisman, Chua & Sharma 2005). Lisäksi ainakin Anderson, Mansi & Reeb (2003) käsittelivät tutkimuksessaan juuri omistajien ja velkojien välistä intressiristiriitaa ja vieraan pääoman agenttikustannuksia perheomistajuuden kontekstissa.
Agenttiteoria olettaa, että perheyrityksissä omistus ja johto ovat keskittyneet perheenjäsenille, minkä lisäksi yrityksessä on myös perheen ulkopuolisia, institutionaalisia pienomistajia.
Lähtökohtaisesti keskittyneen omistuksen pitäisi vaikuttaa positiivisesti yrityksen arvoon, koska se lieventää omistuksen ja johdon välisiä intressiriitoja. Tätä mielipidettä on myös haastettu toteamalla, ettei omistuksen keskittymisellä pitäisi olla vaikutusta yrityksen suorituskykyyn ja arvoon (Demsetz 1983; King & Santor 2008). Sen sijaan suuromistajien ja pienomistajien välinen toisen tyypin agenttiongelma vaikuttaa enemmän keskittyneen omistuksen yrityksiin mukaan lukien perheomisteiset yritykset. Mainittakoon, että perheyritykset nähdään usein parhaana esimerkkinä tällaisista keskittyneen omistuksen yrityksistä, mikä tekee niiden tarkastelun tässä yhteydessä perustelluksi. (Villalonga & Amit 2006.)
Perheyrityksissä on luonnollisesti havaittu esiintyvän vähemmän ensimmäisen tyypin agenttiongelmaa, koska suuromistajalla on enemmän kannustimia valvoa yrityksen johtoa (Villalonga & Amit 2006). Jensen & Meckling (1976) havaitsivat, että omistuksen ja johdon yhdistyessä ja niiden keskittyessä yhdelle tai muutamalle henkilölle, on mahdollista toteuttaa hyvää hallintotapaa. Omistuksen ja johdon välisen agenttiongelman pienentyessä myös kaikki edellä esitetyt kolmen kategorian agenttikustannukset luonnollisesti pienenevät. Sen sijaan toisen tyypin agenttiongelman on tutkittu vaikuttavan perheyrityksiin sitäkin enemmän suuromistajan käyttäessä parempaa asemaansa yrityksessä ajaen omaa etuaan pienomistajien kustannuksella (Villalonga & Amit 2006). Anderson ym. (2003) puolestaan totesivat perheomisteisuuden vähentävän omistaja-velkoja -agenttiongelmaa ja perheomisteisten yhtiöiden saavan siten halvempaa vierasta pääomaa.
2.2 Stewardship-teoria ja sen vaikutukset perheyrityksissä
Donaldson & Davis (1991) loivat agenttiteorialle haastajan lähestymällä organisaation omistaja-johtaja –ristiriitaa uudesta näkökulmasta stewardship-teoriallaan. Teoria syntyi kritiikkinä hallintotutkimuksen kenttää dominoivan agenttiteorian individualistiselle ihmiskäsitykselle, jonka mukaan päämies ja agentti toimivat aina omaa hyötyään maksimoiden. Donaldson & Davis (1991) ajattelivat, ettei agenttiteorian mukainen ihmiskäsitys päde kaikkiin organisaation toimijoihin, ja he perustivatkin teoriansa luotettavaan, epäitsekkääseen ja kollektiivisesti organisaation etua tavoittelevaan ihmiskuvaan.
Stewardship-teorian mukaan johtajan ja omistajan välille ei synny intressiristiriitaa, koska ihminen ajattelee päätöksenteossaan kollektiivisesti organisaation etua (Davis, Schrooman &
Donaldson 1997). Tällöin stewardin maksimoidessa oman hyötynsä, myös osakkeenomistajan hyöty maksimoituu.
Sosiologian ja psykologian kentiltä oppinsa ammentavan stewardship-teorian merkittävin ero agenttiteoriaan piilee ihmisen motivaation lähteessä. Kun agentteja motivoi ennen kaikkea ulkoiset, rahassa mitattavat palkinnot, stewardit sen sijaan motivoituvat parhaiten ei- rahallisista, sisäisistä palkinnoista. Esimerkkeinä agenttien motivaattoreista voidaan mainita rahalliset bonukset, kun taas stewardship-teorian mukaisessa ihmiskäsityksessä esimerkiksi itsensä toteuttaminen ja saavuttaminen motivoivat eniten stewardeja. (Davis ym. 1997.)
Stewardship-asenteiden uskotaan yleisesti vaikuttavan merkittävästi perheyrityksissä, joissa yrityksen johto koostuu joko omistajaperheen jäsenistä tai henkilöistä, joilla on muuten vahva tunneside omistajaperheeseen. Millerin & Le Breton-Millerin (2006) mukaan tällaisissa yrityksissä johdon uskotaan arvostavan suuresti työntekijöitään ja osakkeenomistajiaan, sitoutuvan tosissaan yrityksen missioon ja tekevän parhaansa omistajaperheen sekä organisaation yhteisen hyvän eteen. He lisäävät edelleen, että tällaiset asenteet taas luovat yrityksen toimintaan kaukonäköisyyttä, synnyttävät erityisiä kyvykkyyksiä ja sitä kautta taas parantavat yrityksen taloudellista tulosta.
Miller & Le Breton-Miller (2006) näkevät kolme syytä, joiden ansiosta stewardship-teoria edistää perheyritysten toimintaa, luo niille kilpailuetua ja auttaa suoriutumaan taloudellisesti muita yrityksiä paremmin. Ensinnäkin toiminnan jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden ansiosta perheyrityksen omistaja-johtajat investoivat perheen ja yrityksen pitkän aikavälin hyötyä
silmälläpitäen. Toiseksi, stewardship-ajattelu parantaa työskentelyilmapiiriä, koska se luo luottamusta, uskollisuutta ja keskinäistä kunnioitusta organisaation eri toimijoiden välille.
Kolmantena syynä mainitaan yritystoiminnan pitkäjänteisen luonteen aikaansaamat pitkäkestoiset luottamussuhteet osakkeenomistajiin. (Miller & Le Breton-Miller 2006.)
2.3 Agenttiteorian ja stewardship-teorian yhteisvaikutus perheyrityksissä
Kaiken kaikkiaan agentti-ja stewardship-teorian yhteisvaikutus perheyritysten taloudelliseen suorituskykyyn voidaan nähdä positiivisena. Ensinnäkin perheyritysten ei tarvitse investoida niin sanottuihin vapaamatkustaja-agenttikustannuksiin. Tässä yhteydessä vapaamatkustamisella ja sen kustannuksilla viitataan omistuksen ja johdon eriytymisen seurauksen syntyviin kustannuksiin, jotka ovat yritysjohdon aiheuttamia, mutta joiden varallisuusvaikutus kohdistuu kuitenkin omistajille. Tämän lisäksi stewardship-ajattelu on perheyrityksissä erityisen korkealla tasolla, mikä puolestaan edesauttaa niitä muuntautumaan ja pysymään liikkeessä. Miller & Le Breton-Miller (2006) vetoavat edellä esitettyihin syihin perustellessaan, mikä saa perheyritykset luomaan erityisiä kyvykkyyksiä ja siten suoriutumaan taloudellisesti muita yrityksiä paremmin. Kuviossa 2 on havainnollistettu edellä esitetty ajattelumalli agenttiteorian ja stewardship-teorian positiivisesta yhteisvaikutuksesta yrityksen suorituskykyyn. (Miller & Le Breton-Miller 2006.)
Kuvio 2: Agenttiteorian ja stewardship-teorian yhteisvaikutus taloudelliseen suorituskykyyn perheyrityksissä
Lähde: Miller & Le Breton-Miller 2006
2.4 Resurssipohjainen teoria
Agenttiteorian ja stewardship-teorian lisäksi perheyritysten ja taloudellisen suorituskyvyn korrelaatiota on tarkastelu myös resurssipohjaisesta näkökulmasta (resource-based view).
Tämä strategisen johtamisen alueelta lähtöisin oleva teoria lähestyy yrityksen menestystä ja kilpailuedun saavuttamista painottaen yrityksen sisäisiä resursseja ja sisäistä oppimista. Juuri tässä resurssipohjainen teoria tekee merkittävän eron sen kanssa kilpailevaan markkinapohjaiseen teoriaan, joka taas korostaa ulkoisten tekijöiden tärkeyttä kilpailuedun saavuttamisessa. (Habbershon & Williams 1999.)
Resurssipohjaisen teorian juuret ovat Edith Penrosen 1950-luvun kirjoituksissa, jotka käsittelevät yrityksen menestystä ja kasvua selittäviä tekijöitä. Hän korosti erityisesti yrityksen aineettomien voimavarojen tärkeyttä, ja toi ne aineellisten resurssien rinnalle yleiseen keskusteluun. Teorian mukaan kaikki resurssit eivät tuo yritykselle kilpailuetua, vaan yritykset tarvitsevat menestyäkseen nimenomaan uniikkeja resursseja. Barney (1991) esitti neljä kriteeriä, jotka yksittäisen resurssin tulee täyttää ollakseen ainutlaatuinen, ja tuodakseen siten yritykselle lisäarvoa. Hänen mukaansa resurssin tulee olla harvinainen, arvokas ja korvaamaton, minkä lisäksi resurssia ei tule voida kopioida. Vain tällaiset resurssit parantavat Barneyn mukaan yrityksen taloudellista suorituskykyä, ja tuovat sitä kautta pysyvää kilpailuetua muihin nähden.
Myös heterogeenisuuden käsite ja ajatus yritysten resurssien heterogeenisuudesta on keskeistä resurssipohjaisessa teoriassa. Resurssien heterogeenisuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, etteivät yritykset kykene täysin jäljittelemään muiden yritysten resursseja, mikä johtaa ajan myötä kilpailuetuun. Pysyvä kilpailuetu puolestaan syntyy, kun yritys kykenee jatkuvasti kehittämään tällaisia resursseja. Heterogeeniset resurssit on nähty perimmäisenä syynä yrityksen menestymiseen. (Barney 1991.)
Lähestyessä perheyrityksiä resurssipohjaisesta näkökulmasta keskiöön nousee itse perheen liiketoimintaan mukanaan tuomat erityisresurssit, jotka tekevät eron niiden ja muiden yritysten välille. Resurssipohjaisesta aspektista perheyrittäjyyttä tarkastelevissa tutkimuksessa ilmenee usein termi perheellisyys (familiness), jolla tarkoitetaan perheen, sen yksittäisten jäsenien ja liiketoiminnan välisen vuorovaikutuksen ansiosta perheyrityksiin syntyviä ainutlaatuisia voimavaroja (Habbershon & Williams 1999). Näillä resursseilla tarkoitetaan tavallisesti
ihmisten, eli tässä perheenjäsenten, liiketoimintaan mukanaan tuomaa aineetonta pääomaa.
Esimerkiksi Sirmon & Hitt (2003) listaavat viisi ainutlaatuista resurssia, jotka erottelevat perheyritykset muista yrityksistä: sosiaalinen pääoma, hallintorakenne, selviytymispääoma, inhimillinen pääoma ja kärsivällisyyspääoma.
Kuvio 3 tiivistää vielä Habbershonin & Williamsin (1999) kehittelemän perheellisyyden käsitteen vaikutuksen perheyrityksissä. Siinä liiketoiminnan, perheen ja yksilöiden vuorovaikutus synnyttää yritystoiminnan keskiöön ainutlaatuisia resursseja eli perheellisyyttä.
Kuvio 3: Perheellisyys (familiness)
Lähde: Habbershon & Williams 1999
2.5 Sosioemotionaalisen hyvinvoinnin näkökulma
Agenttiteoria, stewardship-teorian ja resurssipohjaisen teorian rinnalle perheyritysten tutkimuskentällä on hiljattain noussut myös neljäs suurempi teoriakokonaisuus, sosioemotionaalisen hyvinvoinnin näkökulma (socioemotional wealth, SEW). Näkökulma painottaa resurssipohjaisen teorian tavoin perheyritysten ei-taloudellisia aspekteja, jotka nähdään erottavan ne muista yrityksistä. Yksinkertaistettuna näkökulma olettaa, että perheyritysten toimintaa motivoi taloudellista menestystä enemmän sosioemotionaalisten tekijöiden ylläpitäminen. Sen mukaan perheyritysten toiminta sitoutetaan näihin sosioemotionaalisiin tekijöihin, ja niissä tapahtuvat muutokset ohjaavat vahvasti myös
yritysten suuria strategisia ja poliittisia päätöksiä. Monien tutkijoiden mukaan juuri sosioemotionaalisten tekijöiden painottaminen on suurin perheyrityksen muista yrityksistä erottava tekijä, ja auttaa siten selittämään liiketoimintakäyttäytymisen eroja. (Berrone, Cruz &
Gomez-Mejia 2012.)
Sosioemotionaalisen näkökulman juuret ovat Gomez-Mejian, Haynesin, Nunez-Nickelin, Jacobsonin & Moyano-Fuentesin (2007) tutkimuksessa, joissa he kehittivät sosioemotionaalisen mallin selittäessään löydöksiä perheyritysten ja muiden yritysten merkittävistä eroavaisuuksista. Kyseinen malli perustuu pitkälti behavioristiseen agenttiteoriaan, jossa puolestaan on agenttiteorian ja behavioristisen teorian lisäksi vaikutteita myös prospektiteoriasta. Mallin mukaan perheyritysten johto arvioi kaikkia toimiaan ja päätöksiään sen mukaan, kuinka ne vaikuttavat yrityksen sosioemotionaaliseen pääomaan.
Tällöin yritysjohto saattaa esimerkiksi tehdä päätöksiä ilman taloudellista logiikkaa ja tarvittaessa jopa lisätä yritystoiminnan riskejä sosioemotionaalista pääomaa suojellakseen.
(Berrone ym. 2012.)
Perheyritysten sosioemotionaalisen hyvinvoinnin painottaminen voi ilmetä liiketoiminnassa useana eri muotona. Näistä esimerkkeinä on mainittu muun muassa perheen arvojen ja dynastian korostaminen, perheen halu vallankäyttöön, yhteenkuuluvuuden tunteen ja intiimiyden tarve, vahvan perheidentiteetin ylläpitäminen, epäitsekkyys perheenjäseniä kohtaan sekä sisäisen sosiaalisen pääoman suojelu. Myös nepotismin mukainen sukulaisten suosiminen kompetenssin kustannuksella on liitetty olennaisena osana sosioemotionaalisen hyvinvoinnin teorian ilmenemiseen. Teorian mukaan sosioemotionaalisen pääoman väheneminen merkitsee läheisyyden ja intiimiyden katoamista, yrityksen statuksen heikentymistä sekä perheen odotuksista poikkeavaa toimintaa. (Gomez-Mejia ym. 2007.)
Pitkälti Gomez-Mejian ym. (2007) tutkimuksen mukaisesti, Berrone ym. (2012) ovat tutkimuksessaan tiivistäneet sosioemotionaalisen hyvinvoinnin ilmenemisen viiteen pääulottuvuuteen. Nämä ovat perheen kontrolli ja vaikutus, perheenjäsenien samaistuminen yritykseen, sosiaaliset suhteet, emotionaalinen side sekä perheen ja yrityksen välisen siteen dynastinen jatkaminen. Perheen kontrollin ja vaikutuksen nähdään olevan erottamaton osa
perheyrityksen sosioemotionaalista pääomaa. Päästäkseen tavoitteeseen ylläpitää sosioemotionaalisen hyvinvoinnin tasoa, perheenjäsenten tulee säilyttää jatkuva kontrolli yrityksessä. Tästä johtuen perheyritykset saattavat priorisoida perheomistajien suoran tai epäsuoran kontrollin ja vaikutusvallan kasvattamisen jopa taloudellisen menestymisen edelle.
Perheenjäsenten samaistuminen yritykseen ilmenee puolestaan esimerkiksi siinä, että perheomistajien nimi ja identiteetti ovat usein vahvasti sidoksissa yrityksen nimeen ja yritys nähdään sidosryhmien silmissä usein ikään kuin perheen laajentumana. Tämä taas tekee perheomistajien toimet sensitiivisiksi esimerkiksi yrityksen imagolle, ja saattaa edelleen vaikuttaa sidosryhmien asenteisiin aina yrityksen tuotteisiin ja palveluihin saakka. Kolmas ulottuvuus, sosiaaliset suhteet, viittaa puolestaan kaikkiin niihin perheyrityksen sisäisiin ja ulkoisiin sosiaalisiin verkostoihin, joiden katsotaan luovan sosiaalista pääomaa, luottamusta, läheisyydentunnetta ja ihmistenvälistä solidaarisuutta. Perheyrityksillä on usein pitkäaikaiset suhteet esimerkiksi tavarantoimittajiin ja myyjiin. Lisäksi perheyritysten sisäinen yhteenkuuluvuuden tunne ja identiteetti heijastuvat usein myös perheen ulkopuolisiin työntekijöihin, mikä edelleen lisää heitän vakauden tunnetta ja sitoutuneisuutta yritykseen (Miller & Le Breton-Miller 2006). Neljäs pääulottuvuus viittaa puolestaan perheen yritykseen mukanaan tuomiin ainutlaatuisiin tunteisiin, kuten onnellisuus ja rakkaus. Nämä tunteet eivät ole staattisia, vaan muuttuvat ja kehittyvät perheyrityksen päivittäisessä toiminnassa. Viides ja viimeinen ulottuvuus taas viittaa erityisesti perheyritysten yleiseen halukkuuteen tehdä sukupolvenvaihdos, ja siten ylläpitää sukupolvien välistä pysyvyyttä. Tämän voi edelleen ajatella lisäävän perheyritysten toiminnan pitkäjänteisyyttä. (Berrone ym. 2012.)
2.6 Perheyritysten heikkoudet
Edellä tarkasteltiin perheyritysten toimintaympäristöä neljän teoriakokonaisuuden kautta.
Nämä teoriat painottavat pääosin perheyritysten erityisiä vahvuuksia, ja ennustavat niille siten muita yrityksiä parempaa suorituskykyä. Perheen ja liiketoiminnan yhdistäminen tuo kuitenkin mukanaan myös monia hankaluuksia, jotka saattavat vaikuttaa negatiivisesti perheyritysten kilpailukykyyn (Lee 2006). Kaiken kaikkiaan perheyritysten heikkoudet voidaan tiivistää niin kutsuttuun stagnaatioteoriaan, joka lähestyy perheyrityksiä kriittisesti ja keskittyy tarkastelemaan niissä yleisesti havaittuja heikkouksia sekä syitä näiden takansa (Miller, Le Breton-Miller & Scholnick 2008).
Stagnaatioteorian puolestapuhujien mukaan perheyrittäjyys on yritysmuotona muita huonompi johtuen liiketoiminnan kannalta kriittisistä heikkouksista, jotka taas ovat seurausta toiminnan stagnaatiosta. Esiin on nostettu pääsääntöisesti neljä heikkoutta, joiden on havaittu vaikuttavan negatiivisesti perheyritysten kilpailukykyyn. Nämä ovat resurssien puute, kasvun hitaus, konservatismi ja lyhytikäisyys. Erityisesti stagnaationäkökulma nousee esiin sukupolvenvaihdoksen yhteydessä ja vertaillessa taloudellista suorituskykyä toisiinsa eri sukupolvien välillä. (Miller ym. 2008.)
Millerin ym. (2008) mukaan perheyrityksissä sekä rahalliset että liikkeenjohdolliset resurssit ovat muita yrityksiä puutteellisempia. Rahoituksen vähäisyyteen on nähty syyksi muun muassa perheen halu pitää yrityksen omistus itsellään, mikä edelleen rajoittaa ulkopuolisen oman pääoman hankintaa. Liikkeenjohdollisten resurssien puutteellisuus on puolestaan monien tutkijoiden toimesta väitetty ainakin osittain johtuvan perheyritysten suosimasta nepotismista eli perheenjäsenten suosimisesta. Stagnaatioteorian mukaan nepotismi saattaa johtaa siihen, että epäpäteviä perheenjäseniä nimitetään johtotehtäviin sen sijaan, että yritys palkkaisi ulkopuolista, laadukkaampaa työvoimaa. Lisäksi nepotismi saattaa ilmetä edelleen työntekijöiden epäreiluna, perhepiiristä tulevia työntekijöitä suosivana palkkauksena. (Lee 2006; Miller ym. 2008.)
On todettu, että edellä esitettyjen resurssien puute voi lopulta johtaa toiseen stagnaationäkökulman havaitsemaan heikkouteen, kasvun ja kehityksen hidastumiseen.
Konservatismilla taas viitataan siihen, että perheyritysten päätöksentekoa sitoo usein vanhat perinteet, ja muutoshalukkuus on siten vähäistä. Lisäksi konservatismi voi stagnaatioteorian mukaan aiheuttaa muun muassa riskinkarttamista päätöksenteossa. Vastoin teorioiden ja tutkimuksen valtavirtaa, viimeisenä heikkoutena stagnaationäkökulma ennustaa perheyritysten lyhytikäisyyttä. Tällä viitataan eritoten perheen sisäisiin erimielisyyksiin ja riitoihin, jotka saattavat lyhentää yritysten elinikää. (Miller ym. 2008.)
Osin stagnaatioteorian oppien mukaisesti, myös Gonzalez, Guzman, Pombo & Trujillo (2014) näkevät perheyritysten päätöksentekijöiden intressit usein normaalista poikkeavina. Heidän mukaansa liiketoiminnan keskiössä on usein perheen ja yrityksen selviytyminen eikä varallisuuden maksimointi. Käytännössä tämä voi vaikuttaa edellä mainittuun riskinkarttamiseen, ja edelleen yrityksen investointipäätöksiin, ja esimerkiksi kannattavien
investointien laiminlyönteihin. Motiivina tällaiselle toiminnalle saattaa usein olla halu siirtää terve yritys seuraavalle sukupolvelle. (Gonzalez ym. 2014.)
Stagnaatioteoreettisten haittojen lisäksi on syytä nostaa esiin vielä Davisin & Harvestonen (1999) kehittelemä sukupolvien välinen varjo (generational shadow), jonka nähdään usein aiheuttavan sisäisiä konflikteja perheyrityksissä erityisesti sukupolvenvaihdosten yhteydessä.
Lähtökohtaisesti sukupolvien välisellä varjolla viitataan tilanteeseen, jossa edellisen sukupolven vaikutus organisaatioon ja sen kriittisiin prosesseihin säilyy vahvana sukupolvenvaihdoksen jälkeenkin. Tämä saattaa edelleen johtaa epätäydelliseen sukupolvenvaihdokseen, riitoihin ja uuden sukupolven motivaation vähenemiseen sekä lopulta vaikuttaa negatiivisesti yrityksen suorituskykyyn. Ilmiön on todettu olevan voimakkaimmillaan kontrollin siirtyessä perustajasukupolvelta toiselle sukupolvelle, ja vaikutuksen vähenevän jälkimmäisissä sukupolvenvaihdoksissa. Sukupolvien välinen varjo voi toki vaikuttaa yritykseen myös päinvastaisesti, jolloin uuden sukupolven kuva esimerkiksi yrityksen suunnasta ja arvoista selventyy. (Davis & Harvestone 1999.)
3 PERHEYRITYKSET JA TALOUDELLINEN SUORITUSKYKY
Tähänastiset tutkimustulokset jättävät vielä kysymyksen perheyritysten muita yrityksiä paremmasta suorituskyvystä täysin avoimeksi, ja tutkimustulokset ovat ristiriitaisia (Villalonga
& Amit 2006). Useimmat tutkimustulokset kuitenkin puhuvat perheyritysten muita yrityksiä paremman taloudellisen suorituskyvyn puolesta. Tutkituimpia suorituskyvyn osa-alueita tässä kontekstissa ovat olleet kannattavuus ja vakavaraisuus. Perheyritysten maksuvalmiutta käsitteleviä tutkimuksia on sen sijaan hyvin vähän.
Muun muassa Daily ja Dollinger (1992) havaitsivat, että perheyritykset menestyvät taloudellisesti muita yrityksiä paremmin yritystoiminnan pitkäjänteisyyden ansioista.
Anderson ym. (2003) taas raportoivat perheyritysten saavan halvempaa vierasta pääomaa pienempien agenttikustannusten kautta. Myös perheyritysten paremmasta kannattavuudesta on tehty empiirisiä havaintoja erityisesti yhdysvaltalaisyritysten kontekstissa (Martikainen, Nikkinen & Vähämaa 2009; Lee 2006). Andersin (2008) tutkimuksen mukaan myös saksalaiset perheyritykset ovat paitsi yleisesti hajautuneen omistuksen yrityksiä kannattavampia, myös muita keskittyneen omistuksen yrityksiä kannattavampia. Lisäksi perheomistus ja –johto havaittiin korreloivan positiivisesti yrityksen taloudelliseen suorituskykyyn myös libanonilaisten yritysten keskuudessa (Charbel, Elie & Georges 2013).
Toisaalta esimerkiksi Miller ym. (2007) eivät havainneet markkinoiden arvostavan perheyrityksiä muita yrityksiä enemmän silloin, kun useampi kuin yksi perheenjäsen oli mukana yrityksen omistuksessa tai johdossa. Heidänkin tutkimansa yritykset olivat julkisia yhdysvaltalaisyrityksiä. Joissakin tutkimuksissa on myös tutkittu, etteivät perheyritykset ole muita yrityksiä kannattavampia, ja saattavat sen sijaan olla jopa kannattamattomampia (Cronqvist & Nilsson 2003; Thomsen & Pedersen 2000). Lisäksi Barth, Gulbrandsen & Schone (2005) liittivät perheen mukanaolon yrityksessä yrityksen heikompaan tuottavuuteen.
Edellä esitettyjen tutkimustulosten lisäksi monet tutkijat ovat raportoineet myös neutraaleista tuloksista perheoyritysten ja ei-perheyritysten taloudellisen suorituskyvyn välillä. Näistä esimerkkinä mainittakoon Kingin & Santorin (2008) havainnot, joiden mukaan omistuksen keskittymisellä perheyrityksissä ei pitäisi olla ennustettavaa positiivista vaikutusta suorituskykyyn. On myös havaittu, että tulokset perheyritysten muita yrityksiä paremmasta
suorituskyvystä ovat pitkälti riippuvaisia siitä, kuinka perheyritys määritellään kussakin tutkimuksessa (Miller ym. 2007; Villalonga & Amit 2006).
3.1 Perheyritysten kannattavuus
Perheyrityksen ja kannattavuuden välisen korrelaation tutkimusta on hallinnut pääosin kolme teoriaa: agenttiteoria, stewardship-teoria ja resurssipohjainen teoria. Koska nämä teoriat lähestyvät perheyritysten hyötyjä ja haittoja erilaisista näkökulmista, niiden ennakko-oletukset perheyritysten kannattavuudesta poikkeavat niin ikään toisistaan. Siinä missä stewardship- teoria ja resurssipohjainen teoria näkevät perhejohdon ja –omistajuuden vaikuttavan positiivisesti yrityksen kannattavuuteen, agenttiteorian perspektiivistä perheyritysten ja kannattavuuden korrelaatio on puolestaan ristiriitaisempi. Ensimmäisen tyypin agenttikustannusten vähentymisen ja toisen tyypin lisääntymisen seurauksena agenttiteorian kannattavuusvaikutus perheyrityksiin on kaksisuuntainen. (Sciascia, Mazzola & Kellermanns 2014.)
Saito (2008) vertaili tutkimuksessaan japanilaisten perheyritysten taloudellista suorituskykyä muihin japanilaisyrityksiin käyttämällä yhtenä tunnuslukuna koko pääoman tuottoastetta.
Kyseisen tutkimuksen aineisto kerättiin yhteensä 1818 pörssinoteeratusta japanilaisyrityksestä vuosina 1990–1998. Näistä yrityksistä 697 oli perheyrityksiä, ja loput 1121 muita yrityksiä.
Tutkimuksessa perheyritykset osoittivat koko pääoman tuottoasteella mitattuna hieman muita yrityksiä parempaa kannattavuutta. Perheyritysten koko pääoman tuottoasteen keskiarvo oli 7,64%, kun taas muiden yritysten keskiarvo oli 6,43%.
Samansuuntaisia tuloksia saivat myös Villalonga & Amit (2006) käyttäessään tutkimusaineistona Fortune-500 –listan yrityksiä vuosina 1994-2000. Yhteensä tutkimuksen kohteena oli 508 yritystä, joista 193 oli perheyrityksiä ja 336 muita yrityksiä. Kannattavuutta mitattiin tässäkin tutkimuksessa koko pääoman tuottoasteella, jonka keskiarvo oli perheyrityksillä 11,6% ja muilla kuin perheyrityksillä 10,9%. Perheyritykset osoittivat siis hieman parempaa kannattavuutta.
Yhtä lailla perheyritysten paremman kannattavuuden puolesta puhuvat myös Lontoon pörssiin listautuneita isobritannialaisyhtiöitä tutkineet Poutziouris, Savva & Hadjielias (2015). Heidän aineistonkeruunsa ajoittui vuodesta 1998 vuoteen 2008, ja tutkimuksen pieneen otosjoukkoon kuului 34 perheyritystä ja 107 muuta yritystä. Tutkimuksessa perheyritykset saivat koko pääomalle tuottoa keskimäärin 6,227%. Muiden yritysten koko pääoman tuottoprosentin keskiarvo oli sen sijaan vain 3,75%.
Kowalewski, Talavera & Stetsyuk (2010) havaitsivat perheomistajuuden vaikuttavan positiivisesti kannattavuuteen vielä edellä käytyjä tutkimuksia paljon voimakkaammin.
Heidän vuosina 1997-2005 toteutetun tutkimuksensa otos koostui yhteensä 217 Varsovan pörssistä noteeratusta puolalaisyrityksestä. Tutkimuksessa vertailtiin sellaisten perheyritysten, joissa perheen omistus on yli 25%, oman – ja koko pääoman tuottoa muihin yrityksiin. Etenkin oma pääoma tuotti perheyrityksissä muita yrityksiä merkittävästi paremmin, ja perheyritysten oman pääoman tuottoaste oli jopa 15,3 prosenttiyksikköä muita yrityksiä korkeampi. Koko pääoma tuotti puolestaan perheyrityksissä 7,9 prosenttiyksikköä muita yrityksiä enemmän.
Näiden tulosten lisäksi Kowalewski ym. (2010) havaitsivat perheomistuksen määrän ja kannattavuuden korreloivan toistensa kanssa konkaavin muotoisen käyrän mukaisesti.
Tutkimus osoitti, että perheomistuksen määrän kasvaessa myös oman pääoman tuottoaste kasvaa aina 40% omistukseen asti, jolloin saavutetaan huippu. Tämän jälkeen, kun perheen hallussa olevien osakkeiden määrä kasvaa yli 40%:n, oman pääoman tuottoasteen tutkittiin kuitenkin kääntyvän laskuun. Saman havainnon tekivät myös Sciascia ym. (2014), joskin kokonaispääoman tuoton suhteen. Heidän tutkimuksensa mukaan kokonaispääoman tuottohuippu saavutetaan silloin, kun perheen omistusosuus on 47,5%. Kuvio 3 (Sciascia ym.
2014) kuvaa tätä kokonaispääoman tuoton ja perheomistajuuden määrän välistä konkaavia suhdetta.
Kuvio 4: Kokonaispääoman tuottoprosentin (ROA) ja perheen omistusosuuden suhde
Lähde: Sciascia ym. 2014
Maury (2006) ei sen sijaan havainnut merkittäviä eroja perheyritysten ja muiden yritysten kannattavuudessa tutkiessaan länsieurooppalaisia yhtiöitä. Tutkimuksen kohteena oli yhteensä 1672 yritystä 13 eri Länsi-Euroopan maasta. Tässä tutkimuksessa perheyritysten keskimääräinen koko pääoman tuottoprosentti jäi hieman muita yrityksiä alemmaksi ollen 5,56% muiden yritysten 5,69%:n tuottoa vastaan. Lisäksi tutkimuksessa vertailtiin myös perhejohteisten yritysten kannattavuutta sellaisiin perheyrityksiin, jossa perheenjäsenet eivät osallistu yrityksen johtoon. Tuloksena oli, että perheenjäsenten osallistuessa johtoon yrityksen kannattavuus on parempi koko pääoman tuottaessa keskimäärin 6,52%. Sellaisten perheomisteisten yritysten, joissa perhe ei osallistunut johtoon, koko pääoman tuottoprosentti ylsi puolestaan vain 5,09%:iin. Tämän eron voisi nähdä johtuvan ainakin osittain ensimmäisen tyypin agenttiongelman lisääntymisestä omistajaperheen jäädessä yrityksen johdon ulkopuolelle.
Edellä käydyt tutkimukset käsittelevät pääosin suuria, julkisia yhtiöitä. Vaikka valtaosa tutkimuksesta käsittelee suuria yhtiöitä, perheyritysten kannattavuutta on kuitenkin tutkittu myös pienempien, yksityisten perheyritysten kontekstissa. Muun muassa Lopez-Delgado &
Dieguez-Soto (2014) toteuttivat tutkimuksen, jossa tutkittiin nimenomaan pienempien yksityisten espanjalaisyritysten taloudellista suorituskykyä vuosina 2006–2007.
Tutkimuksessa kävi ilmi, että yksityiset perheyritykset saavat sekä omalle - että koko pääomalle hieman paremman keskimääräisen tuoton muihin yksityisiin yrityksiin verrattuna.
Perhevetoisten yritysten oman pääoman tuottoprosentti oli keskimäärin 14,5, ja muiden yritysten 13,4. Koko pääoman tuottoprosentti oli puolestaan perheyrityksillä keskimäärin 6,4%
ja muilla yrityksillä 6%.
3.2 Sukupolvenvaihdos ja kannattavuus
Yksi perheyritysten kontekstissa laajalti tutkittu aihe on sukupolvenvaihdoksen vaikutus yrityksen taloudelliseen suorituskykyyn. Useimpien tutkimusten mukaan yrityksen siirtyessä perustajasukupolvelta jälkeläisten omistukseen ja johtoon, sen taloudellinen suorituskyky laskee (Miller ym. 2008). Esimerkiksi Cucculelli & Micucci (2008) toteavat, että perheyritysten parempi taloudellinen suorituskyky on yleensä pitkälti perustajasukupolven aikaansaamaa. Yhtenä syynä tähän on nähty nepotismin ilmeneminen sukupolvenvaihdoksen yhteydessä (Lee 2006). Tällöin ei välttämättä kyetä objektiiviseen ja yrityksen kannalta parhaaseen mahdolliseen valintaan, mikä heijastuu lopulta yrityksen suorituskykyyn. Syyt tällaiseen jälkeläisten suosimiseen löytyvät usein resurssipohjaisesta näkökulmasta. Muun muassa Saito (2008) puhuu tähän liittyen perhepääomasta (family-spesific capital) tarkoittaen termillä sitä perheyrityksiin syntyvää aineetonta pääomaa, jota on mahdoton siirtää perheen ulkopuolisille.
Sciascia ym. (2014) taas lähestyvät sukupolvien välisiä eroja taloudellisessa suorituskyvyssä sukupolvien eriävien intressien kautta. Heidän mukaansa perustajasukupolvella on vahva tunneside yritykseen ja sosioemotionaaliset tavoitteet ovat liiketoiminnan keskiössä, kun taas seuraavat sukupolvet tähtäävät enimmäkseen rahalliseen hyvinvointiin. Jälkimmäisten sukupolvien painottama rahallinen menestys nähdäänkin vaikuttavan ensimmäisen sukupolven korostamia ei-rahallisia aspekteja positiivisemmin yrityksen suorituskykyyn. (Sciascia ym.
2014). Kuten kohta nähdään, tutkimustulokset sotivat kuitenkin pääosin tätä teoriaa vastaan.
Lopez-Delgado & Dieguez-Soto (2014) tutkivat sukupolvenvaihdoksen kannattavuusvaikutusta vertailemalla ensimmäisen ja toisen sukupolven aikaisia tunnuslukuja.
Tutkimustulokset puoltavat tutkimuskenttää dominoivaa näkemystä perustajasukupolven paremmasta kannattavuudesta. Koko pääoman tuottoprosentti näet laski sukupolven vaihtuessa
