Nuorten aikuisten poliittisen osallistumisen luokkamekanismit

(1)

Nuorten aikuisten poliittisen osallistumisen luokkamekanismit

Auri Uusoksa Pro gradu -tutkielma Yhteiskuntapolitiikka

Yhteiskuntatieteiden laitos

Itä-Suomen yliopisto Toukokuu 2019

(2)

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Auri Uusoksa Työn nimi

Nuorten aikuisten poliittisen osallistumisen luokkamekanismit Oppiaine

Yhteiskuntapolitiikka

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja

Professori Eeva Jokinen Aika

Toukokuu 2019 Sivumäärä

84 sivua, 4 liitettä (7 sivua) Tiivistelmä

Selvitän pro gradu -tutkielmassani nuorten aikuisten (18–29-vuotiaiden) asenteita politiikkaa kohtaan sekä millä tavoin he osallistuvat politiikkaan. Liitän poliittisen osallistumisen luokkatutkimuksen viitekehykseen ja nostan esille niitä mekanis- meja, jossa nuorten aikuisten luokkatausta ohjaa heidän asenteitaan ja käyttäyty- mistään. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun teorioita ennen kaikkea pääomista ja habituksesta.

Tutkielman aineisto on kerätty käyttämällä puolistrukturoitua teemahaastattelua ja analysoitu sisällönanalyysin keinoin. Haastatellut nuoret aikuiset edustavat koulutustaustaltaan tai lapsuudenkodin luokka-asemalta työväen- sekä keskiluok- kaista. Bourdieun käyttö viitekehyksenä osoittautui toimivaksi, ja pystyin nosta- maan haastateltavia erottavia pääomia sekä erontekoja esille. Juuri pääomien koos- tumus ja habitus toimi työkaluina yksilöiden välisten erojen havaitsemisessa.

Haastateltavista nousi esille neljä erilaista, itse nimeämääni, poliittista profiilia: poliittisesti aktiiviset, lähipiirin aktivoimat, kansalaisvelvollisuuden velvoittamat sekä poliittisesti passiiviset. Kodin poliittisella ilmapiirillä sekä pääomista sosiaali- sella sekä kulttuurisella pääomalla oli yksilöä aktivoiva vaikutus poliittisen osallistumisen suuntaan. Yleisesti ottaen poliittinen osallistuminen kytkeytyi myös aja- tukseen ”kunnon kansalaisesta”, jota edustaa poliittisesti aktiivinen keskiluokkainen. Yleinen puhe nuorten poliittisesta passiivisuudesta ei myöskään näyttäytynyt aineistoni kautta synkältä: nuorilla oli halua ja keinoja toimia. Heidän luokka-asemansa sekä hallussaan pitämät pääomat viittaavat pitkälti siihen, millaisia poliittisia osallistujia he ovat.

Asiasanat

Yhteiskuntaluokat, pääoma, habitus, poliittinen osallistuminen

Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

(3)

University of Eastern Finland Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Auri Uusoksa Title

The social class mechanisms that guide young adults’ political engagement Academic Subject

Social Policy

Type of Thesis Master’s Thesis Advisor

Professor Eeva Jokinen Date

May 2019

Pages

84 pages, 4 appendixes (7 pages) Abstract

In my thesis, I will research young adults’ (18–29-year-old) attitudes towards politics and in which ways they engage to politics. I will study political engagement from the perspective of class studies and bring out the social class mechanisms that guide young adults’ attitudes and behavior. As my theoretical framework I use French sociologist Pierre Bourdieu’s concepts about capital and habitus.

Material for the study is collected with semi-structured theme interviews. The interviews were analyzed by using content analysis. The young adults represented working and middle class by their educational background or by the social class of their childhood home’s. Bourdieu turned out to be workable as a theoretical framework, and I was able to point out how interviewees had different amount of capitals and how they made distinctions towards others. I used idea about capitals and habitus as my tool in finding the differences between individuals.

I named four different ”political profiles” from the material: politically active, acti- vated by the circle of acquaintances, obligated by duty of citizen and politically passive. The political atmosphere at home and social and cultural capital had an activating effect towards political engagement. In general, political engagement was also associated with the concept of ”good citizenship” which refers to a politically active middle class. General speech about young adults’ political passivity did not seem that dark from the perspective of my material: young adults had willingness and means to participate. Their social class and the amount of capitals pave the way to what kind of political participants they are.

Keywords

Social class, capital, habitus, political engagement

Archive location University of Eastern Finland Library Additional information

(4)

SISÄLLYS

1 JOHDANTO ... 1

1.1 Suomalaisnuorten poliittiset valmiudet ja poliittinen osallistuminen ... 5

2 YHTEISKUNTALUOKKA POLIITTISEN OSALLISTUMISEN YMMÄRTÄMISESSÄ 7 2.1 Yhteiskuntaluokka taloudellisena rakenteena ... 7

2.2 Yhteiskuntaluokka sosiaalisena rakenteena ... 9

2.2.1 ”Kentät, pääomat, distinktio, habitus” – Johdatusta Pierre Bourdieun käsitteistöön... 9

2.2.2 Pääomat ja habitus yksilöiden välisten luokkaerojen selittäjänä ... 11

2.2.3 Bourdieun kriittistä arviointia ... 17

3 OLENNAISET KÄSITTEET ÄÄNESTYSKÄYTTÄYTYMISEN TUTKIMUKSESSA . 20 3.1 Poliittinen tietämys ... 20

3.2 Poliittinen osallistuminen ... 23

4 TUTKIMUSASETELMA, AINEISTON KERUU JA ANALYSOINTI ... 26

4.1 Tutkimuskysymykset ... 26

4.2 Aineiston kuvaus ja haastattelujen suorittaminen ... 27

4.3 Laadullinen sisällönanalyysi ja haastatteluaineiston analyysivaiheet ... 31

4.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 34

5 NUORTEN AIKUISTEN EDUSTAMAT POLIITTISET PROFIILIT ... 37

5.1 Poliittisesti aktiiviset ... 38

5.2 Lähipiirin aktivoimat ... 49

5.3 Kansalaisvelvollisuuden velvoittamat ... 57

5.4 Poliittisesti passiiviset ... 68

6 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 74

LÄHTEET: ... 79

Painetut lähteet ... 79

Elektroniset lähteet ... 83

LIITTEET ... 85

Liite 1. Haastattelupyyntö ... 85

Liite 2. Suostumuslomake haastatteluun ... 86

Liite 3. Kyselylomake haastateltavalle ... 87

Liite 4. Kysymysrunko ... 89

TAULUKOT Taulukko 1. Haastateltavien taustatiedot 28

(5)

1

1 JOHDANTO

Edustuksellisessa demokratiassa äänestäminen on näkyvin ja tavanomaisin kansalaisosallistu- misen muoto (Rapeli & Leino 2013, 4). Suomessa valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa edustuskuntaan valittu joukko kansanedustajia. Puitteet yksilöiden osallistumiselle sekä osallistumisen kriteereille luodaan perustuslaissa (ks. PL pykälät 2 ja 14). Äänestämisen kautta yksilö voi osallistua poliittiseen päätöksentekoon osoittamalla tukensa tietylle henkilölle ja puolueelle tai vastaavasti osoittaa kritiikkiä toista kohtaan. Kiinnostukseni tutkielmassa kohdistuu siihen, kuka osallistuu politiikkaan äänestämällä ja kuka jättää osallistumatta sekä, mitkä luokkamekanismit ohjaavat päätöksen taustalla. Yleisesti poliittista osallistumista ja tietämystä koskeva tutkimustieto on keskittynyt koko väestön kattavaan vertailuun (ks. esim. Rapeli 2010). Lisäksi poliittisen osallistumisen ja yksilön taustan välistä suhdetta on pohdittu paljon (ks. esim. Gidengil, Wass & Valaste 2017; Martikainen, Martikainen & Wass 2005; Paloheimo 2005; Wass 2007). Kiinnostus on kohdistunut myös nimenomaan nuorten poliittiseen tietä- mykseen sekä poliittiseen kiinnostukseen (esim. Koskimaa 2011 toisen asteen opiskelijat; Me- rikivi, Myllyniemi & Salasuo 2016 sekä Myllyniemi 2014 Nuorisobarometrissä 15–29-vuotiaat; Kupari & Siisiäinen (toim.) 2012 sekä Suoninen, Kupari & Törmäkangas 2010 ICCS tutkimuksessa 14-vuotiaat).

Keskustelu poliittisesta osallistumisesta kiinnittyy laajemmin kysymykseen koko demokratian toimivuudesta. Mikäli äänestäminen näyttäytyy yksilöille ei-varteenotettavana vaihtoehtona, se osoittaa, että kyseinen järjestelmä ei toimi toivotulla tavalla. Lauri Rapeli ja Sami Borg (2016) tarkastelevat poliittista osallistumista vuoden 2015 eduskuntavaaleista tehdyssä tutkimuksessa. He esittävät (emt. 358–359), että poliittiseen aktiivisuuteen liittyy oleellisesti yksi- lön kiinnittyminen yhteiskuntaan, mikä puolestaan johtaa poliittiseen kiinnittymiseen. Heidän mukaansa yksilö, joka on kiinnittynyt hyvin yhteiskuntaansa, näkee poliittisen osallistumisen hyödylliseksi sekä pitää osallistumista on merkityksellisenä. Poliittisen kiinnittymisen nähdään osoittavan se, kuinka hyvin poliittinen järjestelmä toimii. Mikäli yksilöt eivät osallistu politiikkaan, he saattavat samalla osoittaa epäluottamusta koko demokratiaa kohtaan. Onkin tärkeää selvittää niitä syitä, miksi yksilö osallistuu äänestämällä tai jättää äänestämättä, jotta mahdol- lisiin epäkohtiin voidaan puuttua.

(6)

2

Kansalaisten äänestysaktiivisuuden lasku on puhututtanut lukuisia tutkijoita, ja esimerkiksi Kimmo Grönlund, Heikki Paloheimo sekä Hanna Wass (2005, 121–22) huomauttavat, kuinka äänestysinnokkuus jatkaa edelleen laskemista vuoden 1962–1983 huippuvuosista. Äänestys- aktiivisuus on laskenut kaikkien ikäluokkien ja yhteiskuntaluokkien keskuudessa, mutta ennen kaikkea nuorten ja matalasti kouluttautuneiden kohdalla (emt. 126). Myös Sakari Nurmela ja Juhani Pehkola (2003, 59–60) osoittavat, kuinka äänestysaktiivisuus on laskenut nuorten keskuudessa erityisen voimakkaasti vuoden 1987 eduskuntavaaleista lähtien. Nuorten äänestämät- tömyys on yleistynyt muita ikäluokkia selvästi nopeammin. Miksi laskeva äänestysaktiivisuus huolestuttaa tutkijoita? Sami Borg (2008, 12) esittää yhdeksi perusteeksi sen, että korkean vaa- livilkkauden ajatellaan ainakin karkeasti olevan demokratian tilan mittari. Mitä useampi osallistuu poliittisesti äänestämällä, sitä paremmin ideaali demokratiasta ja tasa-arvosta toteutuu.

Erityisesti nuorten matala osallistumisaste huolestuttaa, sillä pelkona on, että passiiviset nuoret eivät missään elämänvaiheessa kiinnostu olemaan poliittisesti aktiivisia. Tutkielmassani kes- kityn nuoriin 18–29-vuotiaisiin ja heidän asenteisiin sekä kokemuksiin poliittisesta osallistumisesta. Koska yhtenä osa-alueena on äänestyskäyttäytymisen tarkastelu, alle 18-vuotiaat jää- vät tutkielman ulkopuolelle.

Wass (2008, 295) kuvaa, kuinka sosioekonomisen aseman ja äänestysaktiivisuuden välinen suhde vain voimistuu yleisen äänestysaktiivisuuden tason laskiessa. Tällöin äänestäminen voi toimia yhtenä mittarina yhteiskunnan jakautumista yhä voimakkaammin hyvä- ja huono-osai- siin (Lahtinen ym. 2017). Siinä, missä korkeammin koulutetut käyttävät äänioikeuttaan, mata- lammin koulutetut jättäytyvät sivuun. Hyväosaisten yliedustus äänestäneissä tuottaa helposti politiikkaa, joka suosii hyväosaisia huono-osaisten kustannuksella (emt.). Myös esimerkiksi David Marsh, Theresa O’Toole & Su Jones (2007, 13) nostavat esille, kuinka matalasti koulutetut ja työväenluokka puolustavat innokkaimmin yhteiskunnan tarjoamia universaaleja palve- luja kuten terveydenhuolto ja ilmainen koulutus. Mikäli nämä ryhmät eivät äänestä, voivat va- lituksi tulleet poliitikot olla valmiina edustamaan toisenlaisia arvoja universaaleja palveluita tukevien sijaan. Eri yhteiskuntaluokkien osallistuminen esimerkiksi äänestämällä vaikuttaa siis merkittävästi siihen, keitä kansanedustajaksi valitaan sekä, millaisia asioita valitut poliitikot tulevat ajamaan (Lijphart 1997, 4.) Näin ollen sillä on merkitystä, kuka osallistuu tai jättää osallistumatta.

(7)

3

Sami Borg, Elina Kestilä-Kekkonen ja Jussi Westinen (2015, 9) nostavat esille, kuinka äänes- täminen yleisesti mielletään yksilön omaksi valinnaksi osallistua politiikkaan. Todellisuudessa se on kuitenkin riippuvainen yksilön käytössä olevista resursseista, joita ovat esimerkiksi lapsuuden ympäristössä opitut toimintamallit, koulutus ja taloudellinen sekä sosiaalinen pääoma.

Näennäisesti tasa-arvoa tuottava yleinen äänioikeus ei tuota haluttuja tuloksia, kun sekä äänes- tysaktiivisuus jatkuvasti laskee että eri yhteiskuntaluokat osallistuvat politiikkaan epätasaisesti.

Se, millainen merkitys yksilön yhteiskuntaluokalla mahdollisesti on poliittisen osallistumisen kannalta, kiinnostaa minua. Käytän tutkielmassani apuna Pierre Bourdieun ajatuksia ennen kaikkea pääomia ja habitusta koskien. Yksilön hallussa olevat pääomat sekä habitus antavat yksilölle erilaiset valmiudet osallistua politiikkaan. Bourdieun (1995, 136) mukaan yhteiskun- tatieteellisen tutkimuksen yhtenä päätavoitteena on tunnistaa ne ominaisuudet ja pääomat, jotka määrittelevät tietyn kentän toimintaa. Tutkielmassani tämä kenttä on politiikka ja siinä toimiminen.

Poliittisen osallistumisen kohdalla on merkitystä sillä, nähdäänkö poliittinen osallistuminen kansalaisvelvollisuutena vai ei (Grönlund, Paloheimo & Wass 2005, 128). Grönlund työryh- mineen esittää, että tänä päivänä äänestämistä ei nähdä enää velvollisuutena, mikä johtaa ää- nestysaktiivisuuden laskemiseen. Koska yhteiskunnan ohentuneet kollektiiviset sidonnaisuu- det ja vastuu ovat heikentyneet, vahvistuu yksilön henkilökohtaisten kannustimien merkitys (emt. 145–146.) Näin ollen yksilön oma kiinnostus politiikkaa kohtaan, poliittinen tietämys sekä luottamus omiin vaikutusmahdollisuuksiin ja demokratian toimivuuteen vaikuttavat vahvemmin siihen osallistuuko yksilö politiikkaan vai ei. Täten onkin tärkeää selvittää, millaiseksi yksilöt kokevat oman poliittisen tietämyksensä tason sekä miten tämä mahdollisesti edistää tai estää heidän osallistumistaan politiikkaan.

Jani Erola ja Pekka Räsänen (2014, 76) tiivistävät, että yhteiskuntaa tutkivan velvollisuus on tuoda yhteiskunnassa vallitsevat epäkohdat esille sekä tarjota ratkaisuja havaittuihin epäkoh- tiin. Edellä mainitut tutkimustulokset osoittavat, miten erityisesti nuorten osallistumisaste on vähentynyt nopeammin kuin muilla ikäryhmillä. Tämä antaa hyvä perusteen sille, miksi tutki- mukseni kohdistuu nimenomaan nuoriin. Ajattelen, että nuoria kannattaa ottaa tutkittavaksi, sillä heidän asenteitaan on vielä mahdollista muuttaa. Mikäli yksilö on ollut parikymmentä vuotta äänestämättä, saattaa hänen ajatusmaailmaansa olla hankalampi lähteä muuttamaan siihen suuntaan, että äänestäminen nähtäisiin myönteisenä asiana. Esimerkiksi Hanna Wass

(8)

4

(2008) esittää, että muutamissa ensimmäisissä vaaleissa omaksuttu tapa äänestää tai olla ää- nestämättä on merkittävä tulevan osallistumisen kannalta. Mikäli henkilö ei 18 vuotta täytetty- ään äänestä muutamissa ensimmäisissä vaaleissa, äänestämättömyys jää tavallisesti pysyväksi tavaksi. On tärkeää tuoda nuorten ajatuksia ja kokemuksia esille, jotta tulevaisuudessa voitai- siin tehdä tarvittavia muutoksia siihen, että nuoret saataisiin paremmin mukaan päätöksente- koon. Toiseksi haluan nostaa esille erot eri yhteiskuntaluokkien poliittisessa osallistumisessa.

On tärkeää tutkia eri luokkien valmiuksia ja mahdollisuuksia poliittiseen osallistumiseen.

Wass (2008, 293) huomauttaa, että vaikka poliittista osallistumista koskevaa tutkimusta on runsaasti, ovat tutkijat kyenneet vain pintapuolisesti esittämään äänestysaktiivisuuteen mahdollisesti vaikuttavia taustatekijöitä. Tästä syystä lisätutkimukselle on kysyntää. Lisäksi suuri osa tutkimuksesta painottuu kvantitatiiviseen tutkimukseen, jolloin yksilöiden oma ääni ja ko- kemus jäävät taustalle. Oma ratkaisuni on tutkia aihetta kvalitatiivisen tutkimuksen menetel- min. Annan yksilöiden omille kokemuksille ja ajatuksille enemmän tilaa. Pyrin ennemmin tuo- maan esille yksilöiden subjektiivisia kokemuksia kuin esittämään väitteitä nuorten aikuisten käyttäytymistrendeistä kokonaisuudessaan.

Seuraavaksi tuon esille aikaisempaa tutkimustietoa nuorten poliittisista valmiuksista sekä hei- dän osallistumisestaan politiikkaan äänestämällä. Tämän jälkeen esittelen luvuissa 2. ja 3. tut- kimukseni kannalta tärkeimmät käsitteet, joiden kautta käsittelen yhteiskuntaluokan ja poliittisen osallistumisen välistä suhdetta. Nostan esille erilaisia määritelmiä yhteiskuntaluokalle, mikä osoittaa käsitteen laajuuden. Lisäksi käyn läpi yksityiskohtaisemmin Bourdieun esittämiä ajatuksia yhteiskuntaluokasta ennen kaikkea pääomien ja habituksen kautta. Bourdieu toimii tutkielmassani teoreettisena viitekehyksenä, joten hänen tarkempi tarkastelu on perusteltua.

Politiikkaa koskien esittelen määritelmiä poliittiselle tietämykselle sekä poliittiselle osallistumiselle. Nämä ovat ydinteemat, joiden kautta analysoin tutkielmassani yksilön asenteita ja valmiuksia osallistua politiikkaan. Tämän jälkeen esitän tutkimuskysymykseni sekä avaan tutkimuksen teon konkreettisia vaiheita. Kuvaan, miten keräsin aineiston sekä ketkä toimivat infor- mantteina, miten analysoin aineistoni sekä millä tavoin olen huomioinut tutkimuksen tekoon liittyvät eettiset periaatteet. Sitten vuorossa on analyysiluku, jossa tuon esille aineistostani löy- detyt tulokset. Johtopäätöksissä peilaan, miten hyvin analyysini vastaa tutkimuskysymyksiini, nostan esiin tärkeimmät havainnot sekä keskustelen tutkimuksen yleisestä onnistumisesta.

(9)

5

1.1 Suomalaisnuorten poliittiset valmiudet ja poliittinen osallistuminen

Nuoret ovat se ikäluokka, joka osallistuu heikoimmin politiikkaan äänestämällä. Esimerkiksi vuoden 2018 presidentinvaaleissa 18–34-vuotiaiden keskuudessa äänestysprosentti koko maassa oli keskimäärin 52% (Suomen virallinen tilasto SVT 2018). Koko maan keskiarvo kaikkien ikäluokkien kohdalla oli 69%, joten nuorten ikäluokkien luku jäi selvästi koko maan kes- kiarvon alapuolelle. Kunnallisvaaleissa vuonna 2017 18–34-vuotiaista äänioikeutensa käytti keskimäärin 39%, kun kaikkien ikäluokkien keskiarvo oli 58% (SVT 2017).

Nuorten heikko äänestysosallistuminen on ristiriitaista sen suhteen, että heillä on yleisesti hyvä tietämys politiikkaa koskevista aiheista, mutta he eivät tästä huolimatta osallistu politiikkaan ainakaan äänestämällä. Annikka Suoninen työryhmineen (2010) tarkasteli vuoden 2009 kan- sainvälisen ICCS-tutkimuksen (International Civic and Citizenship Education Study) esitulok- sia. Tutkimuksessa tutkittiin eri maalaisten 14-vuotiaiden yhteiskunnallista tietämystä, kiin- nostusta poliittisia ja yhteiskunnallisia aiheita kohtaan sekä osallistumisaktiivisuutta. Suoni- nen ja muut nostavat esille (emt. 32), kuinka suomalaisnuorten poliittisen tietämyksen taso on kansainvälisesti kärkiluokkaa, mutta tästä huolimatta he eivät osoita erityistä kiinnostunei- suutta politiikkaa kohtaan. Toisaalta poikkeavia tuloksia esittävät Kimmo Elo ja Lauri Rapeli (2008) tutkimuksessaan suomalaisten politiikkatietämyksestä. Vertaillessa eri ikäluokkien tie- tämyksen tasoa he havaitsivat, että 18–30-vuotiaiden ikäluokka on selvästi yliedustettuna hei- koimman tietämyksen luokassa ja päinvastoin aliedustettuna korkeimman tietämyksen luokassa (emt. 40). Näiden tutkimusten valossa näyttäisi siltä, että kansainvälisesti mitattuna suo- malaisen nuorison tietämyksen taso on hyvällä pohjalla, mutta väestön sisällä nuorison tietä- mys jää muita ikäluokkia heikommalle tasolle.

Nuorten hyvää tietämystasoa perustelee esimerkiksi se, että nuoremmat ikäluokat ovat koulut- tautuneet vanhempia ikäluokkia korkeammalle ja tästä syystä he ovat saaneet paremmat valmiudet osallistua. Nuoret aikuiset (25–34-vuotiaat), jotka ovat käyneet korkeakoulun äänestä- vät 2,5 kertaa todennäköisemmin kuin pelkän perusasteen koulutuksen suorittaneet (Wass &

Borg 2016, 185). Michael X. Delli Carpini ja Scott Keeter (1996) ovat sitä mieltä, että koulutus on paras poliittisen tietämyksen selittäjä (Rapeli 2010, 104). Lisäksi poliittinen informaatio on nykyisin paremmin saatavilla esimerkiksi internetin avulla, joten jokainen voi halutessaan kartoittaa tietämystään. Täten korkean ja laadukkaan koulutuksen sekä helposti saatavilla olevan

(10)

6

politiikkainformaation eri tiedotusvälineiden kautta luulisi parantavan poliittista tietämystä (Rapeli & Borg 2016, 376.)

Rapeli (2010, 122) esittää, että korkea poliittinen tietämys on yhteydessä korkeaan koulutustasoon, korkeaan ikään, keskimääräistä korkeampiin tuloihin sekä jossain määrin myös ammattitasoon. Toisaalta Pekka ja Tuomo Martikainen sekä Hanna Wass (2005, 645) nostavat esille eri ikäryhmien väliset erot. Heidän mukaansa vanhemmilla ikäluokilla tulotaso sekä luokka- asema vaikuttavat merkittävimmin äänestysaktiivisuuteen, kun nuoremmilla ikäluokilla puolestaan koulutustaso on merkittävin taustavaikuttaja. Yleistäen voidaan olettaa, että ylemmillä yhteiskuntaluokilla on parempi poliittinen tietämys sekä paremmat resurssit poliittisen tietä- myksen hankkimiseen, minkä takia he myös osallistuvat aktiivisemmin politiikkaan. Haluan selvittää, pitävätkö nämä ennakko-oletukset paikkaansa. Toisaalta ei pidä yleistää, että poliittinen osallistuminen noudattaisi aina samanlaista kaavaa sen suhteen, että ne, joilla on enem- män resursseja sekä parempi poliittinen tietämys, automaattisesti osallistuisivat aktiivisemmin.

Tämän takia yksilöille on annettava mahdollisuus kertoa mielipiteistään aihetta koskien.

(11)

7

2 YHTEISKUNTALUOKKA POLIITTISEN OSALLISTUMISEN YM- MÄRTÄMISESSÄ

Seuraavissa alaluvuissa 3.1 ja 3.2 esitän erilaisia lähestymistapoja yhteiskuntaluokkiin sekä luokkatutkimukseen. Ensimmäinen lähestymistapa perustuu jaotteluun taloudellisten resurssien perusteella, mitä oletan suurimman osan haastateltavista käyttävän yhteiskuntaluokan määrittelyssä. Toinen lähestymistapa on tarkastella yhteiskuntaluokkia sosiaalisena rakenteena, mikä puolestaan toimii omana lähestymistapanani tutkielmassa. Koen kuitenkin oleelliseksi esitellä molemmat lähestymistavat, jotka valaisevat samalla myös käsitteen moniulot- teisuutta.

2.1 Yhteiskuntaluokka taloudellisena rakenteena

Yhteiskuntaluokat pitävät sisällään ajatuksen väestönryhmistä, jotka eroavat toisistaan merkit- tävillä tavoilla (Erola 2010, 22). Eri teoreetikot painottavat erilaisia erilaisuutta tuottavia teki- jöitä, joista yleisimmin esitetyt ovat koulutus, ammatti ja tulotaso. Lisäksi eronteot voivat liit- tyä erilaisiin sosiaalisiin tai kulttuurisiin tekijöihin. Erolan (emt. 22) mukaan jako yhteiskuntaluokkiin tehdään usein joko yksilön nykyisen, aikaisemman tai muiden perheenjäsenten ammatin perusteella. Luokka-asema voidaan ymmärtää eri tavoin oman taustan ja elämänkoke- muksien seurauksesta. Omaa luokka-asemaa voidaan mieltää myös puolison, vanhempien tai lasten luokka-aseman kautta. Lisäksi yksilö voi pohtia aihetta oman työllisyystilanteensa kautta eli millaisessa ammatissa hän työskentelee tai onko vaikka työttömänä (emt. 40.) Näin ollen luokkiin samaistuminen pohjautuu pitkälti ammattiasemaan. Raimo Blom ja Harri Melin (2014, 41) nostavat esille, miten yhteiskunnallinen asema ja saavutettu koulutustaso ovat yh- teyksissä toisiinsa. Koulutus nähdään edelleen tärkeänä tekijänä tietyn yhteiskunta-aseman saa- vuttamiseksi. Martikainen, Martikainen ja Wass (2005, 664) täsmentävät, että koulutustausta osoittaa merkitsevästi yksilön luokka-asemaa sitä kautta, millaisia työmahdollisuuksia tietyn koulutustaustan hankkineen on mahdollista saada. Tästä johtuen voidaan ajatella, että koulutus ja ammattiasema ovat kytköksissä toisiinsa. Myös tulotaso on kytköksissä edellä mainittuihin, joskaan ei aina yksi yhteen. Seuraavaksi tarkastelen, millainen on suomalainen luokkahierar- kia.

(12)

8

Toisen maailmansodan jälkeen elinkeinorakenne sekä yhteiskuntarakenne Suomessa muuttui- vat. Tästä ajanjaksosta vuosien 1950–1970 välillä puhutaan suurena muuttona. Yhä enemmän suomalaisia siirtyi pois maataloudesta ja muutti kaupunkeihin töihin teollisuuden palvelukseen sekä erilaisiin palveluammatteihin (Jokinen & Saaristo 2006, 87–89.) Samaan aikaan myös yksilön mahdollisuudet kouluttautua kasvoivat. Muuttaminen kaupunkeihin yleisesti ottaen pa- ransi yksilöiden sosioekonomista asemaa, sillä he kouluttautuivat ja sijoittuivat työelämässä korkeammalle kuin heidän vanhempansa. Suuri muutto on johtanut hiljalleen työväenluokan supistumiseen sekä lähenemiseen keskiluokan kanssa. Työväenluokan ja alemman keskiluokan välinen eronteko on vaikeampaa, sillä luokat ovat niin lähellä toisiaan. Tämä johtaa tilantee- seen, missä Suomi aletaan mieltää keskiluokkaistuneeksi. Kuitenkin samaan aikaan, kun työ- väenluokka ja alempi keskiluokka muodostavat tiiviimmän ryhmän, ylempi keskiluokka er- kaantuu lähemmäs yläluokkaa. Liikehdintä eri luokkien välillä aiheuttaa myös selvemmät tu- loerot – yläluokasta ja ylemmästä keskiluokasta tulee entistä varakkaampi ja laajasta keskiluokasta sekä työväenluokasta köyhempi. Tämä johtaa selvään eriarvoistumiseen ihmisten välillä.

(Silvasti, Lempiäinen & Kankainen 2014, 7–8.)

Blomin ja Melinin (2014, 23) mukaan suomalainen yhteiskunta on monella tapaa kuitenkin keskiluokkainen. Heidän mukaansa tämä näkyy niin ammatin perusteella tehtävässä luokitte- luissa, yksilöiden elämäntavassa (kuten kulutustottumukset) sekä poliittisessa suuntautumi- sessa. Blom ja Melin tutkivat vuonna 2012 suomalaisten eriarvoisuutta ”Jakautunut Suomi”- tutkimuksessa. Tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita siitä, miten yhtenevä on yksilön objektiivisesti luokiteltu luokka-asema sekä hänen subjektiivinen kokemuksensa luokastaan. Tuloksissa johtajien ja asiantuntijoiden samaistuminen vastasi heidän objektiivista sijoittumistaan siten, että henkilöt arvioivat itsensä ylempään keskiluokkaan tai keskiluokkaan. Ammattitaitoisista työläisistä kaksi kolmasosaa samaistui keskiluokkaan (alempi keskiluokka, keskiluokka tai ylempi keskiluokka) ja yksi kolmasosa työläisiin. Ammattitaidottomista lähes puolet samaistui työläisiin. Opiskelijat samaistivat itsensä ennakoivasti keskiluokkaan.

Uskon, että suurin osa tutkielmaani haastatelluista mieltää omaa yhteiskuntaluokkansa koulutuksen, ammatin tai varallisuuden kautta. Nämä ovat näkyvät ja konkreettiset tavat verrata

(13)

9

omaa asemaa esimerkiksi ympärillä olevien ihmisten asemiin. Oma asema on selvemmin pe- rusteltavissa ja osoitettavissa tulojen määrällä, tutkintotodistuksilla tai ammattinimikkeen kautta. Edellä nousi esille myös se, kuinka keskiluokkaiseksi suomalaiset mieltävät itsensä.

Kenties tämä johtuu siitä, että keskiluokka antaa määritelmän ”jotain ylä- ja työväenluokan väliltä”. Minua kiinnostaa selvittää, miten yksilöt mieltävät oman luokka-asemansa sekä yli- päätään yhteiskuntaluokat. Lisäksi minua kiinnostaa ajatus luokkien pysyvyydestä: ajattele- vatko nuoret, että he automaattisesti toisintavat esimerkiksi perheensä asemaa vai onko heidän oma luokka-asemansa perheestä eroava.

2.2 Yhteiskuntaluokka sosiaalisena rakenteena

Seuraavissa luvuissa tuon esille Pierre Bourdieun teorian pääkohdat sekä, miten ne ovat sovellettavissa graduni aiheeseen. Esittelen ensin Bourdieun käyttämät pääkäsitteet, jotka tulee omaksua ymmärtääkseen tämän tuotantoa. Tämän jälkeen kuvaan Bourdieun distinktio-ja pää- omateorian ydinkohdat ja esitän, miten eri käsitteet kietoutuvat toisiinsa. Bourdieun käyttämät termit ovat olemassa vain toistensa kautta, minkä takia niitä tulee tarkastella keskinäisyhteyk- sissään (Siisiäinen 2005, 100).

2.2.1 ”Kentät, pääomat, distinktio, habitus” – Johdatusta Pierre Bourdieun käsitteistöön

Pierre Bourdieun ja Loïs J.D. Wacquantin (1995, 26) mukaan sosiologian tärkein tehtävä on paljastaa maailmaa konstruoivat rakenteet ja sosiaaliset todellisuudet sekä ne mekanismit, jotka mahdollistavat näiden rakenteiden ja todellisuuksien uusintamisen tai muokkaamisen. Tämä tapahtuu kahdessa osiossa: ensiksi rajataan sosiaaliset toimijat ulkopuolelle ja keskitytään tuo- maan esille ne objektiiviset rakenteet, joiden puitteissa vuorovaikutus tapahtuu. Kun nämä säännöt on tehty näkyviksi, otetaan rakenteissa toimijat takaisin tarkasteluun ja selvitetään ne arvotukset ja mallit, joiden kautta yksilöt toimivat. Tarkoituksena on selvittää ne säännöt, joiden puitteissa yksilöt toimivat sekä ne arvostukset, jotka toiminnalle annetaan (emt. 30–31).

(14)

10

Bourdieun distinktio- ja pääomateoriaa on lähtökohtaisesti käytetty paljastamaan koulutusjär- jestelmässä vallitsevat valtarakenteet. Koulutusjärjestelmän valtarakenteiden avulla ylläpide- tään eriarvoisuutta eri yhteiskuntaluokista tulevien välillä. Yläluokasta tulevat lapset saavat etulyöntiaseman koulutuksen kentällä, sillä he ovat saaneet perheeltä koulutuksessa tarvittavaa kulttuurista ja symbolista pääomaa. Maalais- ja työläistaustaiset lapset eivät ole saaneet sama- laisia valmiuksia toimia ja pärjätä koulussa (Mäkelä 1994, 250.) Suomessa Bourdieun teoriaa on sovelluttu myös esimerkiksi eri luokkien välisen kulttuurimakujen tarkasteluun (esim. Pur- honen ym. 2014; Virtanen 2007).

Bourdieun tuotantoon tutustuvan on tärkeää sisäistää ne pääkäsitteet, joiden kautta hän jäsentää sosiaalista maailmaa. Bourdieu näkee sosiaalisen maailman muodostuvan erilaisista kentistä, joilla yksilöt pyrkivät kasvattamaan tai ylläpitämään pääomia. Kentät ovat asemien välisten objektiivisten suhteiden verkostoja (Bourdieu & Wacquant 1995, 125.) Tällainen kenttä on esimerkiksi politiikan kenttä, missä käydään taistelua sosiaalisesta statuksesta ja arvovallasta (Purhonen ym. 2014, 11). Valta-asemat eri kentillä muotoutuvat kentällä olevien yksilöiden pääomien mukaan: se kenellä on hallussaan eniten kentällä arvossa olevaa pääomaa (tai usein pääomien yhdistelmiä) pystyy määrittämään kentän pelisäännöt. Pääomia on kolmea eri lajia:

taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista. Pääomat ovat osaltaan perittyjä, osaltaan ne ovat vaihdettavissa tai kerrytettävissä. Bourdieu ja Wacquant (1995, 129) huomauttavat, kuinka pää- omat ovat olemassa ja toimivat vain suhteessa tiettyyn kenttään. Tämä tarkoittaa sitä, että tietty pääoma on arvokasta vain tietyllä kentällä. Kentältä toiselle siirryttäessä pääomien arvostus saattaa muuttua merkittävästi. Se, millaisilla pääomilla on merkitystä ja jotka antavat hyötyä omistajalleen politiikan kentällä, eivät ole välttämättä samoja koulutuksen, taiteen tai yritys- maailman kentillä.

Yhteiskunnan yksilöt on mahdollista jaotella luokkiin sen mukaan, miten paljon pääomia heillä on hallussaan. Se väestönosa, jolla on hallussaan eniten taloudellista, sosiaalista ja/tai kulttuurista pääomaa, muodostaa yläluokan (eliitin). Tämän alapuolelle jäävät keskiluokka ja työvä- enluokka. Yläluokka pyrkii jatkuvasti tekemään eroa alempiin luokkiin ja ylläpitämään omaa asemaansa. Samoin tämä toistuu keskiluokan ja työväenluokan välillä. Samaan aikaan yksilöt haluavat osoittaa samankaltaisuutta siihen luokkaan, johon kuuluvat tai haluaisivat kuulua (Virtanen 2007, 49). Eronteko luokkien välillä tapahtuu distinktioiden avulla (Bourdieu 1984,

(15)

11

66). Hallitsevammassa asemassa oleva luokka pyrkii antamaan arvoa sellaisille ominaisuuk- sille, esineille tai toiminnoille, joihin alemmilla luokilla ei ole mahdollisuutta. Eronteko teh- dään erottautumisen avulla. Hallitseva luokka esimerkiksi harrastaa sellaisia aktiviteetteja, jotka vaativat aikaa ja rahaa, eikä toisille luokilla siten ole samassa määrin mahdollisuutta kuin hallitsevalla luokalla. Taru Virtanen (2007, 32) käyttää termiä ”barriers of participation”. Tällä hän viittaa siihen, että esimerkiksi tietyt kulttuurituotteet määritellään siten, että sen kuluttami- nen tai siihen osallistuminen vaatii sellaisia pääomia, joihin kaikilla ei ole resursseja. Nämä esimerkiksi taloudelliset ”muurit” pitävät huolen, että tietty toiminto tai esine on vain yläluo- kan saavutettavissa. Esimerkkinä hän esittää oopperan ja television katselun välisen eron.

Koska television katselu on sellaista, mitä jokainen television omistaja voi tehdä, sitä ei lueta korkeakulttuuriksi. Koska puolestaan ooppera sijoittuu tiettyihin suljettuihin tiloihin, voi sinne pääsyä rajoittaa esimerkiksi korkeilla lippuhinnoilla. Tämän takia se lasketaan korkeakulttuuriksi.

Yhteiskuntaluokkien välisessä eronteossa ei ole kuitenkaan kyse ainoastaan siitä, kenellä on mahdollisuus kuluttaa esimerkiksi tiettyjä kulttuurituotteita. Kyse on myös habituksen kautta omaksutusta kyvystä arvostaa oikeanlaisia tuotteita (Bourdieu 1984, 5). Habitus tarkoittaa yk- sinkertaistaen tietylle ryhmälle tai yhteiskuntaluokalle ominaisia arvostuksia tai olennaisia toi- mintatapoja (Purhonen ym. 2014, 11). Habitus on siis tietylle väestönryhmälle tyypillistä käyt- täytymistä, toimintamalleja ja arvostuksia, joiden mukaan yksilöt toimivat. Nämä toimintamallit ja arvostukset ovat ennen kaikkea perheeltä opittuja, mutta ne voivat muuttua koulutuksen johdosta. Koulujärjestelmän kautta yksilö oppii arvostuksia ja malleja legitiimiä kulttuuria kohtaan (Bourdieu 1984, 23.) Legitiimi tarkoittaa yleisesti hyväksyttyä tai arvostettua. Riippuu kuitenkin kotoa omaksutun ja saadun kulttuuripääoman määrästä, kuinka suuri vaikutus kou- lutuksella voi olla.

2.2.2 Pääomat ja habitus yksilöiden välisten luokkaerojen selittäjänä

Pääomalajeja on kolme: taloudellinen, sosiaalinen sekä kulttuurinen. Lisäksi Bourdieu puhuu symbolisesta pääomasta, joka ilmenee usein sosiaalisissa suhteissa. Pääoman eri lajit ovat mer- kityksellisiä ja vaikuttavia nimenomaan symbolisen pääoman kautta (Siisiäinen 2005, 91–92).

Bourdieu puhuu symbolisesta pääomasta myös legitiiminä, sillä se kuvastaa pääoman luonnetta

(16)

12

tarkemmin. Symbolinen pääoma ei ole objektiivisesti havaittavissa, vaan se on muiden yksi- löiden havaitsemaa ja arvottamaa (emt. 95.) Pääomalla on siis arvoa, kun sen haltijalle annetaan valtaa johtuen siitä, että hänellä on tiettyä pääomaa tai tiettyjä ominaisuuksia. Pääoman omistaja nauttii symbolista arvostusta, mikä mahdollistaa sen, että tällä on valtaa määritellä tietyn kentän pelisäännöt.

Taloudellinen pääoma on Bourdieun (1986, 243) mukaan vaihdettavissa suoraan rahaan tai rahallisiin hyötyihin. Taloudellinen pääoma on yksilön tai perheen varallisuutta sekä sitä, millaisia mahdollisuuksia varallisuutta on kuluttaa. Varallisuus ja rahankäyttö liittyvät esimerkiksi siihen, onko yksilöllä omistusasuntoa vai asuuko vuokralla tai miten asunto on sisustettu. Li- säksi varallisuus ja rahankäyttö näkyvät siinä, millaisia vaatteita ostetaan ja onko varaa matkustaa tai harrastaa (Järvinen 2010, 234).

Taloudellinen pääoma on kiinteästi yhteydessä kulttuuriseen pääomaan, sillä esimerkiksi eri kulttuurituotteiden kuluttamiseen tai harrastamiseen saatetaan tarvita paljonkin rahaa. Täten taloudellinen pääoma mahdollistaa tiettyjen kulttuurituotteiden kuluttamisen. Lisäksi se, mil- laisiin tavaroihin, harrastuksiin tai aktiviteetteihin käytössä olevaa varallisuutta kulutetaan, osoittaa yksilön tai perheen luokka-asemaa. Esimerkiksi se, mitä yksilö harrastaa, miten hän on sisustanut asuntonsa tai missä hän matkustaa, noudattaa usein tietylle luokalle tyypillisiä piirteitä. Lisäksi taloudellista pääomaa voi hyödyntää sosiaalisen pääoman kartuttamisessa. Ne, kenellä on paljon taloudellista pääomaa, on myös mahdollisuuksia vapaa-aikaan enemmän kuin muilla luokilla (Siisiäinen 2005, 94.) Tämä on mahdollista esimerkiksi sen kautta, että henkilö työskentelee lyhyempää työpäivää, palkkaa kodinhoitajan tai esimerkiksi syö ulkona ravintoloissa. Tällöin aika, joka kuluisi muuten esimerkiksi kodinhoitoon tai ruoan valmista- miseen, voidaan käyttää sosiaalisen pääoman kerryttämiseen.

Sosiaalinen pääoma on käytössä olevien sekä potentiaalisten resurssien summa, joka yksilöllä on sen perusteella, että hänellä on verkosto enemmän tai vähemmän organisoituneita tuttavuus- ja arvostussuhteita (Bourdieu & Wacquant 1995, 149). Bourdieu (1986, 249) täsmentää, että sosiaalisen pääoman kautta saatava hyöty voi olla aineellista, kuten suhteiden kautta saatavat

(17)

13

palvelut tai symbolista, kuten ryhmäjäsenyys tiettyyn klubiin tai ryhmään. Sosiaalisen pää- oman logiikka on Bourdieun mukaan mahdollista ymmärtää vain symbolisen pääoman kautta.

Ryhmiin kuuluminen ja henkilöiden väliset tuttavuus- ja arvostussuhteet sekä niihin liittyvä luottamus tuotetaan ja ylläpidetään symbolisesti (Ruuskanen 2001, 27.) Bourdieun (1986) mukaan sosiaalisen pääoman saaminen edellyttää sosiaalistumisen kautta syntyvien luokkaerojen ja samankaltaisuuksien hahmottamista sekä tietyllä kentällä saatavan kunnioituksen ja maineen hankkimista. Vain näiden kautta henkilölle voi muodostua hyödynnettävissä olevia arvostus- suhteiden verkostoja (Ruuskanen 2001, 27.) Yksilö luo erilaisia tuttavuus-ja arvostussuhteita erilaisiin tarkoituksiin, ja niistä saatavia hyötyjä yksilö ei aina tiedosta. Osa suhteista on luon- teeltaan lyhytaikaisia, jolloin siitä saatava hyöty käytetään nopeammin. Osa suhteista on luon- teeltaan pitkäaikaisia, jolloin siitä saatava hyöty nähdään vasta pitkän ajan kuluttua (Bourdieu 1986, 249.)

Politiikan kentällä sosiaalinen pääoma näkyy ennen kaikkea yksilön kontakteissa, joiden kautta tämä kiinnostuu ja oppii enemmän politiikan kentästä. Martikainen työryhmineen (2005, 650) lainaavat Milbrathin ja Goelin (1977, 92) yhteenvetoa ylempien yhteiskuntaluokkien parem- mista mahdollisuuksista osallistua politiikkaan. He toteavat, että ylemmät yhteiskuntaluokat yleisesti ottaen kohtaavat enemmän sellaisia yksilöitä, jotka ovat kiinnostuneet politiikasta ja tätä kautta oppivat ja kehittävät omaa poliittista tietämystään. Tietyissä yhteyksissä sosiaaliset kontaktit voivat myös yhdistää yksilön suoraan politiikan kentän merkittäviin ”pelaajiin” eli esimerkiksi poliitikkoihin.

Kulttuurinen pääoma sisältää erilaisia perinteitä, aineettomia arvoja ja hyvän maun standardeja.

Konkreettisesti tällaisia ovat esimerkiksi kulttuurin harrastaminen (lukeminen, konsertit, tai- denäyttelyt) sekä henkisistä ja yhteiskunnallisista asioista keskusteleminen (Järvinen 2010, 234.) Kulttuuripääoma esiintyy Bourdieun (1986, 243) mukaan kolmessa muodossa: ruumiil- lisena, objektivoituneena sekä institutionalisoituneena. Ruumiillinen kulttuuripääoma on yksi- lön sisäistämä kulttuuritietämys ja –arvostus. Ruumiillinen kulttuuripääoma on yhteyksissä ha- bitukseen, sillä se tarkoittaa yksilön sisäistämiä oppeja ja malleja kulttuurista. Objektivoitu- nutta kulttuuripääomaa ovat erilaiset kulttuurituotteet, kuten taulut, kirjat tai veistokset. Objek- tivoitunut kulttuuripääoma voi ilmetä taloudellisena kulttuurituotteiden rahallisen arvon kautta tai kulttuurisena kulttuurituotteen nauttiman arvostuksen kautta. Institutionalisoitunut pääoma

(18)

14

ilmenee todistusten ja sertifikaattien muodossa. Yksilö kerryttää institutionalisoitunutta pää- omaa ennen kaikkea koulutuksen ja tutkintojen myötä.

Kulttuuripääoman avulla on mahdollista selittää lapsien erilaiset valmiudet kouluttautua sekä menestyä eri kouluinstituutioissa (Bourdieu 1986, 243). Tämä johtuu ennen kaikkea kotoa saadun kulttuuripääoman määrästä. Ne, jotka omaavat enemmän kulttuuripääomaa, tietävät koulutuksen kentän säännöt ja osaavat toimia siellä. Politiikan kontekstissa kulttuurinen pääoma on poliittisia resursseja. Kulttuuripääoma on tietoa politiikasta sekä sen toiminnasta. Yksilöt ymmärtävät, miten politiikka toimii sekä millaista kieltä ja millaisia termejä politiikan kentällä käytetään. Toisaalta se on myös kykyä tietää, mistä he voivat saada lisätietoa politiikkaa koskevista asioista. Lukuisat tutkimukset osoittavat esimerkiksi kotoa saadun kulttuuripääoman merkityksen poliittisen osallistumisen kannalta (ks. esim. Elo 2011, Gidengil, Wass & Valaste 2016; Kupari & Siisiäinen 2012, Myllyniemi 2014). Ne nuoret, joiden vanhemmat osallistuvat politiikkaan ja joiden kotona on keskusteltu poliittisista ja yhteiskunnallisista aiheista, ovat myös todennäköisesti itse poliittisesti aktiivisempia. Merkittävä vaikutus poliittisen osallistumisen kannalta tulee siis kotoa saadusta kulttuuripääomasta.

Habitus on Bourdieun (1984, 101) mukaan luokan sisäistetty muoto ja sen asettamat ehdot (käyttäytymis- ja arvostusmallit). Nämä toiminta- ja ajatusmallit ovat opittuja perheessä sekä lapsuuden kasvuympäristössä (Virtanen 2007, 52). Jo pienestä pitäen yksilö ”oppii” tietynlai- sen elämäntavan ja arvostukset, joita hän koko elämän tiedostamattaankin noudattaa. Edellä tuotiin jo esille, kuinka tiettyjä arvostuksia on mahdollista oppia koulujärjestelmän kautta. Täl- laisia ovat esimerkiksi tietynlaisista kulttuurituotteista tietäminen ja pitäminen. Kuitenkin osa maun osa-alueista, kuten kodin sisustus, ulkonäkö ja pukeutuminen sekä ruoka ja ruoanlaitto, jäävät koulun vaikutusalueen ulkopuolelle. Siksi nämä – arjen perusvalinnat – erityisesti pal- jastavat yksilön habitusta (Bourdieu 1984, 77.)

Habituksen kautta yksilö toteuttaa omalle luokalleen tyypillistä elämäntapaa. Tämä on mahdollista tehdä näkyväksi ennen kaikkea kulttuurisen pääoman kautta. Esimerkiksi Taru Virta- nen (2007) sekä Semi Purhonen työryhmineen (2014) ovat hyödyntäneet Bourdieun luokkatut- kimusta ja osoittaneet, kuinka makutottumukset ovat luokkasidonnaisia. Bourdieun Distinktio- teokseen (1984) pohjautuva aineisto kattaa seuraavat aihealueet: kodin sisustus, pukeutuminen

(19)

15

ja ulkonäkö, ruoka ja ruoanlaitto, musiikki ja laulajat, lukeminen, elokuvat, maalaukset, valo- kuvaus, radio sekä vapaa-ajan vietto. Semi Purhosen tutkimus suomalaisten makumieltymyk- sistä pitää lisäksi sisällään tv-sarjat sekä eritellymmin vapaa-ajanvieton. Vapaa-ajanviettoa on tutkimuksessa tarkasteltu urheilun, kulttuuritapahtumiin osallistumisen sekä vapaa-ajan ja lo- manvieton kautta. Koska kaikkien yksilöiden eletty elämä ja kokemukset ovat erilaisia, ei ole olemassa kahta samanlaista habitusta. Kuitenkin samaan luokkaan kuuluvilla yksilöillä on niin paljon yhteneviä makutottumuksia ja –mieltymyksiä, että voidaan puhua luokkahabituksesta (Sanaksenaho 2006, 31.)

Habituksen avulla on mahdollista osoittaa se, kuinka yksilöt käyttäytyvät järkevästi, vaikka eivät olekaan rationaalisia (Bourdieu & Wacquant 1995, 161). Yksilöt punnitsevat Bourdieun mukaan intressejään osallistua tietyn kentän toimintaan (Sanaksenaho 2006, 32). Intressit vaikuttavat siihen, näkeekö yksilö tietylle kentälle osallistumisen hyödyllisenä vaiko ei. Eli tarjo- aako kentän peliin osallistuminen tiettyjä hyötyjä ja voittoja yksilölle. Yksilöt eivät kuitenkaan laskelmoi toimintaansa, vaan toimivat jo ”olemassa olevien” toimintamallien mukaisesti. Yk- silöt ovat kasvuprosessinsa kautta oppineet ja sisäistäneet ne objektiiviset mahdollisuudet, joita heillä on. He osaavat ”lukea” sitä todellisuutta, joka heille sopii, ja joka on tehty heitä varten (Bourdieu & Wacquant 1995, 161.) Yksilöt ovat elämänsä aikana oppineet eri konteksteissa, miten tietyissä tilanteissa tulee toimia ja tämä määrittää sitä, miten he tulevat tulevaisuudessa- kin toimimaan. He tietävät sitä enemmän ajattelematta, mitkä ovat heille mahdollisia elämän- suuntia esimerkiksi koulutuksen tai työn suhteen.

Bourdieun mukaan maussa on aina kyse myös maun mahdollisuuksista. Yläluokka ja tietyssä määrin keskiluokka omaavat paljon pääomia, joten he voivat kuluttaa ja hankkia sellaisia tuotteita, joista nauttivat. Työväenluokalle kulutuksessa ja maussa on aina kyse välttämättömyy- destä. Bourdieu tuo esimerkkinä ruoan. Siinä, missä työväenluokalle ruoan tärkein ominaisuus on se, että se on edullista ja ravitsevaa, yläluokalle ruoassa on kyse myös estetiikasta ja maku- nautinnoista (Bourdieu 1984, 177.) Johanna Mäkelä (1994, 251) kuvastaa, kuinka erottautumi- nen tekee kuitenkin myös erontekoa yläluokan ja keskiluokan välille. Siinä, missä tietyt kulttuurituotteet itsessään ovat yläluokalle arvostuksessa, perustuu keskiluokan arvostus ennemmin kulttuurituotteen tarjoamaan hyötyyn, jonka avulla keskiluokka olisi lähempänä yläluok-

(20)

16

kaa. Kulttuurituotteen arvostus on heille väline, ei itseisarvo. Tässä mielessä ylä- ja keskiluokka tulevat aina erottumaan toisistaan, sillä heidän väliltään on mahdollista erottaa synnyn- näinen ja opittu arvostus jotain tiettyä asiaa kohtaan. Täten keskiluokasta ei milloinkaan voi tulla aidosti yläluokkaista.

Bourdieun näkemyksen mukaan yksilöt osallistuvat poliittisesti sen mukaan, mikä on heidän habitukselleen odotettavaa:

”Ihmisiä ”kiinnostavat” nykyhetken määräämät tulevaisuuteen sijoittuvat asiat vain siinä määrin, kun heidän habituksensa heidät niille herkistää ja saa heidät ne havaitse- maan ja niitä tavoittelemaan” (Bourdieu & Wacquant 1995, 47).

Graduni kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että yksilöt osallistuvat politiikkaan sen mukaan, millaisia arvostuksia he antavat politiikkainstituutiolle sekä eri toimintamuodoille (kuten ää- nestäminen tai puolueeseen kuuluminen). Tietyt ryhmät voivat pitää politiikkaan osallistumista tärkeänä, sillä sen kautta heillä on mahdollisuus esimerkiksi luoda tai ylläpitää ihmissuhteita ja näin kasvattaa tai ylläpitää sosiaalista pääomaansa. Tai politiikkaan osallistuminen voi toimia välillisenä keinona saavuttaa ryhmän etua ajavia poliitikoita. Päinvastoin tietyt väestön- ryhmät voivat nähdä politiikan kentän elitistisenä, johon heillä ei ole tarvittavia pääomia eli tietoa siitä, kuinka kentällä tulisi toimia. Nämä toimintamallit eivät kuitenkaan välttämättä ole tiedostettuja, vaan yksilö käyttäytyy habituksensa mukaisella tavalla asiaa sen enempää ajattelematta.

Suomessa politiikkainstituutio on määritelty kaikille avoimeksi niin, että tietyt kriteerit täyttä- vät henkilöt voivat osallistua politiikkaan. Nämä kriteerit liittyvät esimerkiksi ikään ja Suo- messa asuttuun aikaan. Bourdieu ja Wacquant (1995, 195; 106–107) huomauttavat, että tämä antaakin alistetuille väestöryhmille tiettyä voimaa, sillä mikäli yksilö voi astua jollekin ken- tälle, hänellä on aina myös valtaa vaikuttaa kentän pelisääntöihin. He nostavat esille Paul Wil- lisin (1977) tutkimuksen työväenluokkaisista pojista. Tutkimustulokset esittävät, kuinka pojat vastustavat koulutusjärjestelmää rettelöimällä, ja tällöin samoin ehkä tiedostamattaankin sul- keutuvat koulun ulkopuolelle ja uusintavat alistettua asemaansa. Mikäli pojat rettelöimisen sijaan omaksuisivat koulun säännöt ilman vastarintaa, he tulisivat samalla osaksi kouluinstituu- tiota. Sama pätee politiikan kentällä. Mikäli tietyt väestönryhmät jättävät osallistumatta poli-

(21)

17

tiikkaan, he samalla uusintavat asemaansa politiikkainstituution ulkopuolella. Jos he päättäisi- vätkin osallistua politiikkaan, he oppisivat kentän pelisäännöt ja tulisivat osaksi sitä. Tämä ta- saisi henkilöiden tasavertaisia mahdollisuuksia vaikuttaa itseään ja elinympäristöään koskeviin asioihin.

2.2.3 Bourdieun kriittistä arviointia

Bourdieu tutki distinktioteoksessaan ranskalaista yhteiskuntaa 1960-luvulla. Siksi on pohdittava sen soveltuvuutta suomalaiseen 2010-luvun yhteiskuntaan. Esimerkiksi Sanna Sanakse- naho (2006, 37) nostaa esille, kuinka Suomessa talonpojilla ja työväestöllä on ollut suhteellisen vahva asema, mikä on vaikuttanut siihen, etteivät luokkien väliset makuerot ole päässeet kas- vamaan niin suuriksi kuin esimerkiksi Ranskassa. Ottaen yleisesti huomioon, kuinka Bour- dieuta on sovellettu myös suomalaisessa luokkatutkimuksessa, en näe ongelmalliseksi käyttää häntä teoreettisena viitekehyksenä. Näen, kuten myös Purhonen työryhmineen (2014, 29–30), että elämäntyylit ja maku menevät päällekkäin yhteiskunnan sosiaalisten jakojen kanssa, minkä seurauksesta tietyt elämäntyylit ja maut kasaantuvat tietyille yhteiskuntaluokille. Lisäksi Pur- honen esittää, kuinka bourdieulaisittain yksittäiset asiat tai ilmiöt eivät ole niinkään merkittäviä yksistään vaan aina suhteessa kokonaisuuteen. Se, miten haastateltavani viettävät vapaa-aikaa tai suhtautuvat politiikkaan, voivat antaa kiinnostavia yksittäisiä näkökulmia, mutta pääpaino on kokonaiskuvan muodostamisessa. Siinä, millä tavoin yksilön habitus kokonaisuutena saa hänet käyttäytymään tietyllä tavalla tai arvostamaan tiettyjä asioita. Tähän tarjoaa Bourdieu omat näkökulmansa, jotka eivät ole aikaan sidottuja.

Toiseksi tulee tarkastella kysyttyjen kulttuuripääoman lajien soveltuvuutta. Tosin sanoen, ovatko kaikki Bourdieun tarkastelemat kulttuurituotteet sekä harrastus- ja vapaa-ajanviettota- vat relevantteja Suomen kontekstissa. Lisäksi on ylipäätään pohdittava, ovatko Bourdieun esit- tämät kulttuuripääoman lajit sovellettavissa tämän päivän yhteiskuntaan. Esimerkiksi Virtanen (2007) pohtii korkeakulttuuria ja nostaa sen rinnalle ”modernin korkeakulttuurin”. Mikäli korkeakulttuurin tunnuspiirteenä on esimerkiksi se, että vain pieni murto-osa yksilöistä kuluttaa ja arvostaa sitä, olisi modernin määritelmän mukaan esimerkiksi rap-musiikki nostettavissa uu- denlaiseksi korkeakulttuurin ominaisuudeksi. Bourdieun tutkimukset sijoittuvat aikaan, jolloin

(22)

18

esimerkiksi internet ja sosiaalinen media eivät olleet vielä merkittävä osa yksilöiden arkielä- mää. Nämä on ehdottomasti otettava tutkielmaan mukaan, mutta niiden tulkinta pohjautuu muiden kuin Bourdieun ajatuksiin. Purhonen nostaa työryhmineen (2014, 310) esille myös nyky- ajan luokkatutkijoiden (teoksessaan esittelevät Richard A. Petersonin) määritelmän ”kulttuuri- sesta kaikkiruokaisuudesta” (eng. omnivorousness), joka haastaa ajatuksen tiettyjen makumiel- tymysten jakaantumisesta vain tietylle yhteiskuntaluokalle. Kulttuurisen kaikkiruokaisuuden määritelmän mukaan ennen kaikkea ylempien yhteiskuntaluokkien elitistinen maku on muuttunut monipuolisemmaksi. Jos aiemmin yläluokka kuunteli esimerkiksi vain klassista musiik- kia, heidän musiikkimakunsa on monipuolistunut niin, että he ovat avoimempia eri musiikki- tyyleille.

Aikaisemmin Suomessa tehdyt tutkimukset suomalaisten makutottumuksista ovat ottaneet Bourdieun käsittelemät kulttuuripääomien lajit sellaisenaan mukaan, joten uskon niiden sovel- tuvan myös omaan tutkielmaani. Kuten aiemmin toin esille, Purhonen työryhmineen (2014) lisäsivät omia kategorioita tutkimukseensa esimerkiksi vapaa-ajanviettoa koskien, jotka olivat soveltuvia juuri suomalaiseen yhteiskuntaan. Hyödynsin näitä kategorioita myös omassa haas- tattelurungossani, joten mielestäni haastattelurunkoni kattaa hyvin kulttuurin eri osa-alueet. En pidä ajatusta kulttuurisesta kaikkiruokaisuudesta myöskään Bourdieun teoriaa kumoavana. Pi- dän aineiston analyysivaiheessa mielessä näkökulman siitä, kuinka myös eri tyylilajeista pitä- minen voi liittyä korkeampaan luokka-asemaan. Myöskään Purhonen ja muut (2014, 310) eivät näe ”kaikkiruokaisuuden” kumoavan ajatusta korkeasta ja matalasta kulttuurista. Päinvastoin se antaa uuden näkökulman siihen, kuinka korkeassa luokka-asemassa olevien on mahdollista yhdistää ja omaksua useampia makumieltymyksiä. He eivät ole ”sidottuja” luokka-asemansa habitukselle tyypillisiin makumieltymyksiin toisin kuin alemmat luokat.

Neljäs kriittinen näkökulma Bourdieuhun liittyy ennen kaikkea feminististen tutkijoiden kri- tiikkiin siitä, kuinka Bourdieu ei ota tutkimuksissaan sukupuolta huomioon. Hänen tutkimuk- sensa keskittyy luokkaan ja sen tuottamiin eroihin yksilöiden välillä, mutta jättää sukupuolen tuottamat kokemukset tarkastelun ulkopuolelle (Adkins 2004, 3.) Kuitenkin usein luokka ja sukupuoli kietoutuvat yhteen (esim. Käyhkö 2006). Vaikka oma tutkielmani ei keskity suku- puolentutkimukseen, näen oleelliseksi kuitenkin nostaa esille niitä kohtia, missä sukupuoli mielestäni jäsentää vahvasti yhdessä luokka-aseman kanssa haastateltavien kertomuksia.

(23)

19

Sukupuolen jäsennyksiä on mahdollista havaita kaikissa niissä tilanteissa, joissa sukupuoli näyttäytyy ”luonnollisena”. Patriarkaattiteorian mukaan naiset on asetettu ensisijaisesti kodin ja perheen piiriin, minkä kautta syntyy myös näkemys ”luonnollisista” sukupuoli-identitee- teistä (Koivunen & Liljeström 1996, 15). Miehet ovat olleet julkisia, näkyviä, toimijoita työ- paikoilla ja politiikassa. Naiset ovat toimineet pääasiassa kotona, jolloin he ovat näyttäytyneet muulle yhteiskunnalle ”näkymättöminä”. Sosiaalinen sukupuoli eroaa biologisesta sukupuo- lesta, sillä se ei muodostu biologisin perustein vaan kulttuurisesti ja historiallisesti määritty- neistä sekä sisäistetyistä malleista siitä, millaisia ominaisuuksia naisiin ja miehiin liitetään.

Nämä ominaisuudet näyttäytyvät toisilleen vastakkaisina, mutta toisiaan täydentävinä (emt.

22). Tällainen on esimerkiksi ajatus miesten älyn ja naisten tunteiden korostumista.

Anu Koivunen ja Marianne Liljeström (1996, 25) kirjoittivat seuraavasti:

”Naiset ovat edelleen yhteiskunnassa materiaalisesti alistettuja ja symbolisesti ”epäpä- teviä”. Tämä tarkoittaa, että kulttuurisesti ja historiallisesti miehinen normi ja sitä kan- nattavat valtarakenteet merkitsevät naiset symbolisesti ja materiaalisesti ”toisiksi”.”

Naiset voivat tuntea, ettei heidän kompetenssinsa ole kyllin riittävä esimerkiksi politiikan ken- tällä. He voivat tuntea tämän alemmuudentunteena miehiin nähden: että heidän poliittinen tie- tämyksensä ja valmiudet osallistua ovat aina miesten tason alapuolella. Lisäksi miehillä on pidempi historia politiikassa: alun perin miehet ovat olleet ne, jotka ovat saaneet osallistua politiikkaan. Vaikka tilanne on ajan saatossa muuttunut, tietyt ajatusmallit voivat olla niin sy- vään juurtuneita ja sisäistettyjä, että ne vaikuttavat edelleenkin siihen, miten naiset puhuvat tai toimivat.

(24)

20

3 OLENNAISET KÄSITTEET ÄÄNESTYSKÄYTTÄYTYMISEN TUT- KIMUKSESSA

Politiikkaa, ja tutkielmani kontekstissa äänestyskäyttäytymistä, tutkittaessa on tärkeä määri- tellä ydinkäsitteet, joiden kautta aihetta on tarkoitus tutkia. Tällaisia tutkielmassani ovat poliittinen tietämys sekä poliittinen osallistuminen. Poliittinen osallistuminen on se kokonaisuus, mihin esimerkiksi vaaleissa äänestäminen kuuluu. Poliittinen tietämys taas liittyy olennaisesti niihin ominaisuuksiin, joita yksilöllä pitäisi olla, jotta hän olisi kykenevä tekemään harkittuja äänestyspäätöksiä. Esittelen seuraavissa alaluvuissa aiempien tutkijoiden määritelmiä käsit- teistä sekä aiempia tutkimustuloksia.

3.1 Poliittinen tietämys

Tutkielmani käsitteellisenä apuna toimii Kimmo Elon ja Lauri Rapelin (2008) tutkimus suomalaisten poliittisesta tietämyksestä sekä Rapelin (2010) väitöskirja ”Tietääkö kansa? Kansa- laisten politiikkatietämys teoreettisessa ja empiirisessä tarkastelussa”. Kyseiset teokset tarjoa- vat yleiskatsannon suomalaisten tietämyksen tasoon sekä tarjoavat tutkimustuloksia, joihin voin peilata havaintojani tutkielman aineistosta. Rapelin väitöskirja keskittyy itsellenikin oleel- lisiin käsitteisiin poliittisesta tietämyksestä sekä poliittisesta osallistumisesta. Väitöskirjassa Rapelin tutkimuskysymyksenä on selvittää, miten politiikkatietämys on jakaantunut yhteiskunnassa yksilöiden kesken sekä vaikuttavatko havaitut erot yksilöiden poliittiseen käyttäytymi- seen (2010, 23). Lisäksi hän tuo esille, kuinka politiikkatietämystä koskeva tutkimus on haja- naista, sillä tutkijoilla on erilaisia käsityksiä politiikkatietämyksen määritelmästä. Tutkimustu- loksinaan Rapeli esittää (emt. 122), että korkea poliittinen tietämys on yhteydessä korkeaan koulutustasoon, korkeaan ikään, keskimääräistä korkeampiin tuloihin sekä jossain määrin myös ammattitasoon.

Poliittiseen tietämykseen liittyvää kansainvälistä tutkimusta löytyy jo 1950-luvulta lähtien.

Tällaisia ovat esimerkiksi Bernard Berelsonin (1952) tutkimus kansalaisiin kohdistuvista odo- tuksista sekä oletuksista ja kuinka hyvin nämä tosiasiassa pitävät paikkaansa. Poliittisen tietä- myksen tutkimuksessa usein viitattu teos on Michael X. Delli Carpinin sekä Scott Keeterin

(25)

21

(1996) tutkimus ”What Americans Know About Politics and Why it Matters?”. He ovat kiinnostuneita politiikkaan liittyvästä perustiedosta ja tietoihin yhteydessä olevista taustatekijöistä sekä tietämyksen suhteesta poliittiseen käyttäytymiseen (Rapeli 2010, 34.)

Tutkijat esittävät huolestuneita näkemyksiä siitä, kuinka matalalla tasolla yksilöiden politiik- katietämys on. Aina Gallegon (2009, 27) mukaan yksi syy yksilöiden puutteelliseen tietoon politiikasta on nykyisen informaation määrä. Erilaisten tietolähteiden ansiosta informaatiota on valtavasti tarjolla, mikä johtaa osaltaan siihen, että tietoa on helppo myös ohittaa. Kun muun- laista tietoa on tarjolla, voi poliittinen informaatio jäädä huomioimatta. Tällöin korostuu Grön- lundin työryhmineen (2005, 145–146) esittämä, jo aiemmin mainitsemani, henkilökohtaisten kannustimien merkitys. Onko yksilön omasta mielestä tärkeää hankkia politiikkaa koskevaa tietoa ja olla perillä politiikkaa koskevista ajankohtaisista asioista. Tai antavatko tietyt yhteiskuntaluokat arvoa yhteiskunnallisten asioiden seuraamiselle. Tässä kytkökset tulevat Pierre Bourdieun ajatuksiin habituksesta ja sen kautta opituista arvostuksista ja tavoista suhtautua politiikkaan.

Edustuksellisen demokratian toimintalogiikka asettaa kansalaisille ”pätevyysvaatimuksen”:

mielipiteenilmaisu äänestämisen kautta tai muulla osallistumistavalla oletetaan olevan yhtey- dessä politiikan tosiasioihin ja tapahtumiin (Rapeli & Leino 2013, 4). Lauri Rapelin ja Mikko Leinon (emt. 5) mukaan poliittisen osallistumisen, esimerkiksi äänestämisen, ei oleteta olevan sattumanvaraista, vaan perustuvan vähimmilläänkin alkeelliselle ymmärrykselle poliittisesta järjestelmästä. Näin ollen yksilöllä tulee olla tietämystä ja tuntemusta siitä, millaista politiikka on ja miten se toimii. Rapeli ja Leino (emt. 5) lainaavat Berelsonin (1952) määritelmää kom- petentista kansalaisesta:

”(---) toimii yksilön sijaan yhteisön parhaaksi, käy keskustelua politiikasta, kykenee ha- vainnoimaan politiikan reaaliteetteja objektiivisesti, omaa tietoa politiikasta sekä sen ta- pahtumista ja lopulta osallistuu poliittisesti”.

Yllä esitetty kuvaus asettaa vaatimustasoa poliittisesta tietämyksestä, joka yksilön tulisi täyttää, jotta tämä voisi osallistua politiikkaan. Puolestaan Delli Carpini ja Keeter (1996) esittävät olennaisia politiikkatietämyksen aihealueita, joista yksilöllä tulisi olla tietämystä. Tällaisia ovat poliittisen järjestelmän instituutiot ja prosessit, politiikan teemat ja tuotokset, historia sekä ajan- kohtaiset poliittiset ryhmittymät (Rapeli 1010, 87.)

(26)

22

Kimmo Grönlund, Heikki Paloheimo, Jan Sundberg ja Hanna Wass (2005, 107 lainaavat Hy- man 1959) nostavat esille ”poliittisen sosialisaation” (engl. political socialization) käsitteen, joka kuvastaa oppimiseen perustuvaa yhteiskunnallisten kaavojen ja mallien omaksumista.

Eniten poliittiseen sosialisaatioon vaikuttavat Elisabet Ljungbergin (2003) mukaan perhe, koulu, ystävät sekä tiedotusvälineet (Wass 2007, 3). Kyseiset yksilön elämään eniten vaikuttavat tahot vaikuttavat siihen. millaiseksi yksilön suhde politiikkaan ja osallistumiseen muodos- tuu. Poliittinen sosialisaatio jatkuu koko ihmiselämän aina varhaislapsuudesta kouluun, työelä- mään sekä vapaa-ajalle. Sen aikana yksilö oppii poliittiset arvot, asenteet, normit ja toiminta- tavat (Grönlund ym. 2005, 107.) Itse en tutkielmassani niinkään keskity poliittisen sosialisaation käsitteeseen, mutta nostan tärkeiksi poliittisen tietämyksen lähteiksi aiemmin mainitut tahot (perhe, koulu, ystävät ja tiedotusvälineet).

Politiikkaa koskevan tiedon ja kiinnostuksen sekä subjektiivisen kansalaispätevyyden yhteys äänestysaktiivisuuteen on muuttunut (Grönlund, Paloheimo & Wass 2005, 127). Tällä he tar- koittavat sitä ristiriitaa poliittisen tietämyksen korkeasta tasosta, mikä ei kuitenkaan johda korkeaan äänestysaktiivisuuteen. Rapeli ja Borg (2016, 366) nostavat esille Karvosen (2014, 143) esittämän näkökulman siihen, miksi suomalaiset kokevat subjektiivisesti poliittisen tietämyk- sensä tason heikommaksi kuin mitä eri tutkimuksissa mitattuna tietämyksen taso todellisuudessa on. Tähän on syynä se, että politiikan puolueet toisistaan erottavat jakolinjat ovat kaven- tuneet, mistä johtuen selkeitä eroja puolueiden välillä on vaikea erottaa (Bengtsson & Grönlund 2005, 148). Lisäksi asiat ovat laajempia ja moniulotteisempia Euroopan unioniin liittymisen seurauksesta.

Tässä tutkielmassa ymmärrän poliittisen tietämyksen sisältävän perustiedot poliittisesta insti- tuutiosta sekä sen toiminnasta. Ajattelen, että äänestäessään yksilöillä on jonkinlainen perus- käsitys siitä, millainen prosessi vaalit ovat ja minkälainen vaikutus äänestämisellä on tulevaan päätöksentekoon. Lisäksi yksilöt osaavat arvioida eri puolueiden välisiä eroja ja tämän kautta löytää heille itselle sopivimman ehdokkaan. Jonkin verran tulee seurata myös ajankohtaista politiikkaa ja ilmiöitä. Tietämys poliittisista ajankohtaisista asioista lisää yksilön tietämystä esimerkiksi puolueiden suhtautumisesta ajankohtaisiin asioihin.

Tutkielmani kannalta ei kuitenkaan ole relevanttia lähteä testaamaan yksilöiden poliittisen tie- tämyksen tasoa vaan haastateltavien annetaan itse arvioida tietämyksensä taso. Toki tulee ottaa huomioon se, että haastateltaviksi suostuvat saattavat pyrkiä antamaan itsestään aktiivisemman

(27)

23

kuvan kuin mitä he tosiasiassa ovat. Elo ja Rapeli (2008, 22) huomasivat tutkimuksessaan, jossa testattiin yksilöiden politiikkatietämystä, että yksilöiden itsearvio politiikkatietämykses- tään vastasi melko hyvin saatuja tuloksia. Näin ollen voidaan olettaa, että yksilö kykenee koh- talaisen objektiivisesti arvioimaan oman tietämyksensä tasoa. Tässä yhteydessä he myös itse määrittelevät, mitä heille tarkoittaa poliittinen tietämys. Tämän ansiosta tutkielmani aineistosta voi nousta esiin aiemmasta tutkimuksesta eroavia näkemyksiä poliittisesta tietämyksestä.

Vaikka tutkielmani pääpaino ei kiinnity poliittiseen tietämykseen, on se oleellinen osa poliittisen osallistumisen tutkimuksessa. Poliittisen tiedon taso liittyy siihen, millaiset resurssit yksilö tuntee omaavansa ja miten nämä resurssit vaikeuttavat tai edistävät politiikkaan osallistumista.

3.2 Poliittinen osallistuminen

Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg (2012, 200) määrittelevät poliittisen osallistumisen olevan:

”(…) mukanaoloa poliittisessa toiminnassa. Poliittinen toiminta on sellaista ihmisten vä- lisessä vuorovaikutuksessa esiin nousseiden asioiden käsittelyä, missä ihmiset pyrkivät edistämään omia tavoitteitaan erilaisin vallankäytön keinoin.”

Tutkielmassani ymmärrän poliittisen osallistumisen äänestämisen näkökulmasta. Poliittinen toiminta pitää sisällään kuitenkin valtavasti erilaisia muotoja, jotka on hyvä tuoda esille teoria- osuudessa. Saattaa myös olla, että muunlaiset osallistumisen tavat kuin äänestäminen ovat mer- kittävä osa haastateltavien poliittista osallistumista.

Poliittinen osallistuminen on jaettavissa kahteen erilaiseen osallistumismuotoon, joista esimerkiksi Pertti Pesonen ja Risto Sänkiaho (1979) käyttävät käsitteitä sovinnainen (eng. conventi- onal) ja ei-sovinnainen (eng. unconventional) osallistuminen (Samuel Barnesin työryhmän 1979 esittämät määritelmät). Sovinnainen politiikka pitää sisällään vaalitoimintaan liittyvän osallistumisen (myös puoluetyö), äänestämisen, päätöksentekijöihin vaikuttamisen sekä suorat yhteydenotot viranomaisiin (Pesonen & Sänkiaho 1979, 187). Ei-sovinnaisia osallistumismuo- toja voivat olla esimerkiksi vetoomusten allekirjoittaminen, lailliset tai laittomat mielenosoitukset, boikotit (esimerkiksi ostolakot), rakennusten valtaaminen tai henkilöihin kohdistuva väkivalta (emt. 205). Åsa Bengtsson ja Kimmo Grönlund (2005, 149) taas käyttävät termejä perinteinen ja ei-perinteinen osallistumien. Ei-perinteisestä osallistumisesta käytetään joissain yhteyksissä myös nimitystä protestipolitiikka sen mahdollisesti lainvastaisen tai väkivaltaisen luonteen vuoksi.

(28)

24

Valtioneuvoston demokratiapolitiikan selonteko (2014, 18) esittää mahdollisia syitä vähenty- neelle kiinnostukselle osallistua politiikkaan äänestämällä. Tällaisiksi esitetään julkisen sekto- rin kasvanutta tehtäväkenttää, asioiden monimutkaistumista sekä päätöksenteon ruuhkautu- mista. Lisäksi politiikka on entistä enemmän sidoksissa kansainväliseen vuorovaikutukseen esimerkiksi Euroopan unioniin kuulumisen johdosta. Aina Gallego (2009) esittää artikkelis- saan “Where Else Does Turnout Decline Come From? Education, Age, Generation and Period Effects in Three European Countries” lukuisia syitä yksilöiden vähentyneelle kiinnostukselle osallistua. Kulttuurisen selityksen mukaan äänestysilmapiiri on muuttunut ja yksilöt tekevät päätöksen äänestää tai olla äänestämättä omasta tahdostaan eivätkä esimerkiksi velvollisuuden tunteesta (emt. 26–28). Eva Anduiza Perea (2002, 645–646) huomauttaa, että vähentynyttä ää- nestysinnokkuutta ei voida tulkita tyytyväisyytenä nykyiseen politiikkaan ja politiikkoihin. Hä- nen mukaansa kyse on ennen kaikkea apaattisuudesta sekä erkaantumisesta. Yksilö ja poliittinen instituutio ovat erkaantuneet liikaa toisistaan, minkä seurauksesta yksilö tuntee jääneensä päätöksenteon ulkopuolelle. Gallegon mukaan tällainen erkaantuminen voi olla yksi syy nuorten vähentyneelle osallistumiselle. Nuoret voivat tuntea, että he eivät saa ääntään kuuluviin perinteisin keinoin vaan he tuovat mielipiteensä esille uusin ei-konventionaalisin tavoin, kuten ostoboikotit tai mielenosoitukset (Gallego 2009, 39.)

Paloheimo ja Wiberg (2012, 202–203) näkevät äänestämisen ennen kaikkea välineellisenä poliittisen osallistumisen tapana. Heidän mukaansa yksilöt äänestävät voidakseen edistää omia tai sen ryhmän etuja, mihin kokevat kuuluvansa. Tai tarkoituksena on edistää joitakin aatteel- lisia tavoitteita. Osa voi äänestää, jotta saisi itselleen valtaa. Sami Borg on tutkinut suomalaisten äänestysaktiivisuutta sekä pohtinut erilaisia keinoja nostaa äänestysprosentteja teoksessa

”Hiljaa hyvä tulee. Puheenvuoro äänestysprosenteista ja vaaliaktivoinnista” (2008). Teok- sessa hän nostaa esille (emt. 27) myös yksilöiden erilaiset motiivit osallistua politiikkaan ää- nestämällä. Yksi taustalla vaikuttava syy on tunne äänestämisestä kansalaisvelvollisuutena.

Henkilö joko on aina vaalien tullessa käynyt äänestämässä, jolloin siitä on tullut tapa, tai hän kokee, että se on jotain, mitä jokaisen pitäisi tehdä. Toisaalta yksilö voi perustella äänestämistä tapana vaikuttaa. Hän haluaa, että tietty puolue tai henkilö, jonkun ryhmän tavoitteet tai yksit- täiset asiat toteutuisivat. Kysyttäessä, miksi henkilö ei käynyt äänestämässä, olivat suurimmat kannatuksen saaneet syyt se, että politiikka ei kiinnosta tai äänestämistä ei koeta hyödylliseksi (emt. 29–30). Osa pitää hankalana itselle sopivan ehdokkaan tai puolueen löytämistä, mikä

(29)

25

Borgin mukaan kuvastaa poliittista kiinnittymättömyyttä. Toisaalta osa vastasi myös, että ää- nestämättä jättäminen oli hänen tapansa protestoida ja näin ollen tietoinen päätös. Sami Myl- lyniemi (2014, 38) esittää nuorten suurimmiksi syiksi olla äänestämättä sopivan ehdokkaan tai puolueen puuttuminen tai periaate jättää äänestämättä.

Eri yhteiskuntaluokilla ei myöskään ole yhtäläisiä edellytyksiä osallistua politiikkaan. Marti- kainen työryhmineen (2005, 650) lainaavat Milbrathin ja Goelin (1977, 92) yhteenvetoa niistä tekijöistä, jotka selittävät ylempien yhteiskuntaluokkien parempia mahdollisuuksia osallistua politiikkaan. Ensinnäkin ylemmät yhteiskuntaluokat yleisesti ottaen kohtaavat enemmän sellaisia yksilöitä, jotka ovat kiinnostuneet politiikasta ja tätä kautta oppivat ja kehittävät omaa poliittista tietämystään. Toiseksi heillä on laajempi pääsy poliittiseen informaatioon, sillä he osaavat lukea ja tulkita informaatiota paremmin. Kolmanneksi he todennäköisesti kokevat poliittisen osallistumisen velvollisuutenaan vahvemmin kuin alemmat yhteiskuntaluokat. Tämä johtuu siitä, että poliittinen aktiivisuus nähdään ”kunnon kansalaisuutena”, mitä ennen kaikkea keskiluokkaiset edustavat. Keskiluokkaan kuuluvat ottavat vastuuta itsestään ja yhteiskunnasta (Kahma 2010, 88.)

Teoksessa ”Vastademokratia: politiikka epäluulon aikakaudella” Pierre Rosanvallon (2008) esittää vaihtoehtoja nykyiselle poliittiselle järjestelmälle. Hänen mukaansa esimerkiksi kan- sanedustajat eivät enää edusta selvästi tiettyjä identiteettejä tai intressejä, joihin äänestäjät voi- sivat samaistua, minkä seurauksesta äänestäjien ja edustajien suhde on heikentynyt (emt. 12).

Tai se, että yksilöt osallistuvat yhteiskuntaan monimuotoisimmilla konventionaalisilla ja ei- konventionaalisilla tavoilla, jotka eivät rajoitu enää pelkkään äänestämiseen ovat merkkejä siitä, että nykyinen demokratian malli ei toimi (emt. 202). Siksi tulisikin pohtia uusia osallistumisen muotoja. Tutkielmassani onkin tarkoituksena kartoittaa sitä, millä tavoin ja miksi nuoret aikuiset osallistuvat politiikkaan erilaisilla konventionaalisilla ja ei-konventionaalisilla tavoilla.