BRITANNIAN SUOMALAISTEN KÄSITYKSET BREXITIN VAIKUTUKSISTA HEIDÄN EU-KANSALAISOIKEUKSIINSA
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos
Yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielma Mikael Sarmavuori
Syyskuu 2018
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Mikael Sarmavuori Työn nimi
BRITANNIAN SUOMALAISTEN KÄSITYKSET BREXITIN VAIKUTUKSISTA HEIDÄN EU-KANSALAISOIKEUKSIINSA
Oppiaine
Yhteiskuntapolitiikka
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat Tiina Sotkasiira
Aika
Syyskuu 2018 Sivumäärä
92 + 1 liite Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Britanniassa asuvien suomalaisten käsityksiä brexitin vaikutuksista heidän kansalaisoikeuksiinsa. Tutkimuskysymyksenä on: Mitkä ovat suomalaisten käsitykset brexitin vaikutuksista heidän EU-kansalaisoikeuksiinsa?
Mitkä ovat heidän käsityksensä kansalaisuudesta ja brexitin mahdollisesti tuottamista EU- kansalaisoikeuksien muutoksista? Kansalaisuusteorioina ovat T. H. Marshallin teoria, Gerard Delantyn teoria, Engin S. Isinin teoria ja Bryan Turnerin kansalaisuuden rapautumisen teoria. Tutkimuksen aineisto koostuu haastatteluista, joihin osallistui kymmenen Isossa-Britanniassa asuvaa Suomen kansalaista. Heille tehtiin puolistrukturoitu haastattelu. Analyysimenetelmänä oli teemoittelu. Tutkimuksen luotettavuutta arvioitiin teoriatriangulaatiota käyttäen.
Kaikki haastateltavat olivat kauhistuneita kansanäänestyksen tuloksesta kesäkuussa 2016, jolloin enemmistö eli 51,89 prosenttia äänestäjistä oli jäsenyydestä luopumisen kannalla.
Suomalaiset haastateltavat katsoivat, että britannialaiset eivät tunteneet EU:ta eivätkä tienneet, mistä äänestivät. Tiedotusvälineet olivat kampanjoineet EU:ta vastaan. Brexitistä tiedottaminen oli huonoa. Haastateltavat suomalaiset olivat tyytyväisiä EU- kansalaisuuteensa ja toivoivat, että sen merkitys voisi säilyä Britannian uusissa neuvotteluissa. He uskoivat, että EU-kansalaisella olisi edelleen helpompi matkustaa, saada töitä ja oikeuksia Britanniassa kuin ei-EU-kansalaisilla. Haastateltavat suomalaiset korostivat kansalaisten oikeuksia. He pitivät tärkeänä, että maahanmuuttajilla olisi samat oikeudet riippumatta siitä, mistä maasta he tulevat. Kaikki kansalaisuusteoriat saivat jossain määrin vahvistusta. Haastateltavat edustivat postnationaalista kansalaisuutta, sillä kansallisvaltion oheen heille oli tullut uutta identiteettiä. He tunsivat itsensä kulttuuriltaan suomalaisiksi mutta olivat yhtä vahvasti eurooppalaisia ja EU-kansalaisia.
Asiasanat
brexit, kansalaisuus, EU-kansalaisuus, maahanmuuttaja, ulkosuomalainen Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto
Muita tietoja
University of Eastern Finland Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Department of Social Sciences Author
Mikael Sarmavuori Title
THE VIEWS OF FINNISH NATIONALS LIVING IN THE UK ON THE IMPACT OF BREXIT ON THEIR EU CITIZEN RIGHTS
Academic subject Social policy
Type of thesis Master’s thesis Thesis instructor
Tiina Sotkasiira Time
September 2018 Pages
92 + 1 appendix Abstract
In my master’s thesis, I examine the views of British Finns on Brexit and its effect on their EU citizenship rights. The research question is: How do the Finns experience citizenship and possible changes to their EU citizenship rights due to Brexit?
My research is based on the citizenship theories of T. H. Marshall’s theory, Gerard Delanty’s theory, Engin S. Isin, as well as the erosion theory of Bryan S. Turner. The research sample consists of ten Finns living in Britain: two married couples in Scotland and one person in England. Interviews followed the semi-structured approach and were analyzed thematically. Data were validated through triangulation.
All of these Finns were shocked by the result of the referendum, in which a majority (51,89%) voted for Brexit. In their view, the British did not know the EU or realize what they were voting for. The media had campaigned against the EU. Information about Brexit was poor. The Finns were satisfied with their EU citizenship and hoped that it would be preserved in Britain’s new negotiation. They believed that, as previously, it would be easier for EU citizens than for non-citizens to travel, find work and enjoy rights in Britain.
The Finns stressed the rights of citizens. They considered it important that all immigrants have the same rights regardless of their country of origin. All the above citizenship theories were to some degree corroborated. The Finns represented postnational citizenship, for they no longer thought in terms of the nation state. They viewed themselves as Finns because of their culture, but they felt equally strongly that they were citizens of Europe and the EU.
Keywords
Brexit, citizenship, EU citizenship,immigrant, expatriate Finn
Archive location University of Eastern Finland Library
SISÄLLYS
1 JOHDANTO 1
1.1 Kansanäänestyksen tulos ja seuraukset 1
1.2 Brexitin luonnottomuus 2
1.3 Brexitin aiheuttama epäselvyys 4
1.4 Britannian poliittinen järjestelmä 5
2 KANSALAISUUS KÄSITTEENÄ 6
3 KANSALAISUUDEN NÄKEMYSSUUNTAUKSET JA TEORIAT 10
3.1 Liberalistinen näkemys 11
3.2 Republikanistinen näkemys 12
3.3 Hyvinvointivaltiollinen näkemys 13
3.4 Kommunitaristinen näkemys 14
3.5 T. H. Marshallin näkemys kansalaisuudesta 14
3.6 Gerard Delantyn erittely kansalaisuudesta 17
3.7 Engin F. Isinin kolmen komponentin teoria 18
3.8 Kansalaisuuden rapautumisen teoria 23
4 KANSALAISUUS JA GLOBALISAATIO 25
5 EU-KANSALAISUUS 27
5.1 EU-kansalaisuuden alkuvaiheet 27
5.2 EU-kansalaisuuden kehitys uudelle vuosituhannelle 28
5.3 Kansalaisuus EU-asiakirjoissa 29
5.4 EU-kansalaisuuden teoretisointia ja oikeudet 31
5.5 Asennemittaukset EU:ta kohtaan 33
5.6 Yhteenveto kansalaisuuden näkemyksistä ja teorioista 35
6 KANSALAISUUSTUTKIMUKSIA 37
6.1 Itäsuomalaiset nuoret 37
6.2 Kansallisen identiteetin kysely 39
6.3 Hyvän kansalaisuuden dimensiot 41
7.1 Tutkimuskysymykset 42
7.2 Tutkimuksen aineisto 43
7.3 Tutkimusmenetelmä 45
7.4 Tutkimuksen luotettavuus 47
8 TUTKIMUSTULOKSET 48
8.1 Brexitin lähtökohdat ja seuraukset 48
8.2 Tiedotusvälineiden ja viranomaisten tiedotukset 55 8.3 Suomalaisten käsitykset kansalaisuudesta ja brexitin mahdollisesti
tuottamista EU-kansalaisuusoikeuksien muutoksista 58 8.4 Suomalaisten kokemat EU-kansalaisoikeudet ja –velvollisuudet 61
8.5 Suomalaisten tulevaisuuden huolet 65
8.6 Suomalaisten suhtautuminen politiikkaan 68
9 PÄÄTELMÄT 71
9.1 Skotlannissa (Britanniassa) asuvien suomalaisten suhtautuminen brexitiin 71 9.2 Suomalaisten tyytyväisyys brexit-tiedotukseen 72
9.3 Kansalaisuusnäkemykset 73
9.4 Brexitin vaikutus EU-kansalaisoikeuksiin 78
9.5 Kansalaisuusoikeuksien tila ennen brexitiä 80
9.6 Arviota tutkimuksenteosta ja jatkotutkimuksesta 81
LÄHTEET 84
Liite Haastattelukysymykset 93
1 JOHDANTO
1.1 Kansanäänestyksen tulos ja seuraukset
Vuoden 2016 kesäkuussa Britanniassa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan unionin jäsenyydestä. Tuolloin enemmistö eli 51,89 prosenttia annetuista äänistä oli jäsenyydestä luopumisen kannalla. Skotlantilaisista kuitenkin äänesti EU-jäsenyyden puolesta 62 prosenttia. Euroopassa monet ottivat kansanäänestyksen uutisen järkyttyneinä vastaan. Maaliskuussa 2017 Britannian parlamentti hyväksyi lain, joka valtuutti maan hallituksen aloittamaan toimet eroprosessin toteuttamiseksi.
Kesäkuussa 2017 käynnistyneissä eroneuvotteluissa otettiin ensi kertaa käyttöön artikla 50, jossa määritellään miten EU-jäsenvaltio voi erota unionista. Kyseisen artiklan mukaan EU-eron on tapahduttava kahden vuoden siirtymäajan kuluessa. Britannian on määrä erota EU:sta 29. maaliskuuta 2019.
Brexit on yhdistelmä sanoista Britain ja exit, jotka tarkoittavat suomeksi Britannia ja poistua. Sanalle ei ole ehdotettu suomennosta vaan sen mukaan on kutsuttu Suomen mahdollista EU-erohanketta fixitiksi ja Kreikan eroa grexitiksi.
Eroprosessin toimeenpanon alettua Britanniassa eletään epätietoisuudessa tulevasta. Kansainvälinen oikeus ei yksiselitteisesti määrittele, mitä EU-kansalaisuuden menettäminen britannialaisille tai Britanniassa asuville toisen maan kansalaisille tarkoittaa (Mindus 2017, 62). Mitä Britannian kansalaisille ja Britanniassa asuville EU-kansalaisille tapahtuu eron myötä? Voiko EU-kansalaisten oikeudet jäädyttää?
Brexitin ongelmia ovat käsitelleet mm. Ian Dunt (2016), Gonzales Marrero (2016), Patricia Mindus (2017), Sionaidh Douglas-Scott (2016), Richard Gordon & Rowena Moffatt (2016) ja Dimitry Kochenov (2016). Heitä huolestuttavat kansalaisuus, laillisuuskysymykset, mitä Euroopan unionin kansalaisen poliittisille oikeuksille tapahtuu ja millaista liikkuvuutta sallitaan. Huolen aiheita ovat myös kaupankäynti, yritystoiminta, kustannukset, EU:n sisämarkkinat, yhteistyö, osakemarkkinat ja mahdollinen talouskriisi. Tutkijatohtori Tiina Sotkasiira (Eurooppatiedotus 2017) on jakanut Eurooppatiedotukselle antamassaan haastattelussa Skotlannissa asuvien suomalaisten huolenaiheet
taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja henkilökohtaisiin seikkoihin. Taloudellisia huolia ovat mm.
toimeentuloon ja asumiseen liittyvät piirteet, yhteiskunnallisia kovenevat arvot ja asenteet sekä henkilökohtaisia yksilön tulevaisuuteen liittyvät kysymykset. Henkilöistä, joiden huoliin Tiina Sotkasiira viittaa, on osa samoja, joiden haastatteluja minäkin selvitän, joten mietin huoliluokituksen ottamista mukaan tähän tutkielmaan. Huolet välittyvät haastateltavien suorista sitaateista, mutta keskityin enemmän heidän käsityksiinsä tulevaisuuden huolista. Ne liittyvät paljolti brexit-käsityksiin.
Britannialaiset ovat hakeneet kansalaisuutta erityisesti Irlannista. Vuosi ennen kansanäänestystä 25 207 Britannian kansalaista haki Irlannin kansalaisuutta, kansanäänestyksen jälkeen heinäkuusta 2016 kesäkuuhun 2017 hakemusten määrä oli noussut 64 400:aan. EU-maista lähtöisin olevien henkilöiden Britannian kansalaisuuden hakemukset ovat myös lähes kaksinkertaistuneet. Hakemuksia ovat tehneet eniten puolalaiset, italialaiset, romanialaiset, ranskalaiset ja saksalaiset. (Morris 2017.) Brexitistä äänestämisen tulos vaihteli huomattavasti Ison-Britannian eri osissa. Enemmistö skotlantilaisista ja pohjoisirlantilaisista kannatti EU:ssa pysymistä, kun taas walesilaiset ja englantilaiset halusivat eroa.
(Dunt 2016, 101.)
1.2 Brexitin luonnottomuus
Lakitieteen ad personam professori Elspeth Guild (2016) käsitteli brexitiä ja sen seurauksia kirjassaan Brexit and its consequences for UK and EU citizenship or monstrous citizenship ja katsoi sen tuottavan luonnottoman kansalaisuuden. Britannialaiset siis menettävät EU-kansalaisuuden, kun taas 27 muuta valtiota säilyttävät sen.
Käytän tässä tutkimuksessa useimmiten Britannia-nimitystä, mutta lähdekirjallisuudessa esiintyy nimityksiä Yhdistynyt kuningaskunta ja Iso-Britannia. Virallinen nimitys Yhdistynyt kuningaskunta kattaa Ison-Britannian saaren ja Pohjois-Irlannin Irlannin saarelta. Lisäksi alueeseen kuuluu noin tuhat pienempää saarta varsinkin Skotlannin rannikolta. Yhdistynyt kuningaskunta koostuu neljästä maasta, joita ovat Englanti, Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti. Kielitoimiston ohjepankin mukaan saarivaltiosta voi käyttää yleiskielisessä viestinnässä nimitystä Britannia, Iso-Britannia tai Englanti. Virallisissa
yhteyksissä nimitys on Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta, Iso-Britannia ja Pohjois-Irlanti tai Yhdistynyt kuningaskunta. (Otavan iso tietosanakirja 1961; Kielitoimiston ohjepankki.) EU-asiakirjoissa ja sitä koskevassa kirjallisuudessa käytetään virallisia nimityksiä, joten seuraan terminologiassa yleensä lähdeteosta.
Yhdistynyt kuningaskunta oli liittynyt Euroopan yhteisöön 1973 ja äänestänyt siinä pysymisestä 1975.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääpuolueista, konservatiiveilla ja työväenpuolueen kannattajilla, on ollut EU:n kannattajia ja vastustajia. Margaret Thatcher ei ihaillut Euroopan yhteisön integraatiota.
Pääministeri Tony Blair oli kannattanut EU:ta. Irakin sodasta 2003 tuli käännekohta EU:n hyväksyntään.
Vuonna 2004 Britannian ulkoministeri Jack Straw esitti, että Yhdistynyt kuningaskunta ei voi hyväksyä työntekijöiden vapaata liikkuvuutta ja työnsaantia Keski- ja Itä-Euroopasta. (Guild 2016, 9-10.)
Britannian konservatiivisen puolueen puheenjohtaja David Cameron lupasi 22.6.2013, että Yhdistyneessä kuningaskunnassa järjestetään kansanäänestys EU:ssa pysymisestä. Pääministeri Cameronin mukaan EU tarvitsisi perusteellista uudistusta ja Britannialle pitäisi palauttaa sille kuuluvaa valtaa. Kansanäänestykseen 23.6.2016 saivat osallistua kaikki yli 18-vuotiaat Britannian ja Kansainyhteisön kansalaiset, jotka asuvat Yhdistyneessä kuningaskunnassa, samoin ne kansalaiset, jotka eivät enää asu maassa, mutta jotka ovat olleet vaaliluettelossa viimeisten 15 vuoden ajan. Toisin kuin yleisissä vaaleissa, Gibraltarissa asuvat Kansainyhteisön kansalaiset saivat myös äänestää. Myös Irlannin, Maltan ja Kyproksen kansalaisilla oli äänioikeus Britannian ja näiden maiden välisten historiallisten siteiden vuoksi. Äänestyksen ulkopuolelle jäivät Britannian kansalaiset, jotka olivat asuneet ulkomailla yli 15 vuotta. (Guild 2016, 11-13.)
Pääministeri halusi taloudellisia, kaupallisia ja hallinnollisia uudistuksia EU:ssa. Hän halusi maahanmuuttoon rajoituksia, jotta korkea siirtyvyys EU:sta UK:hon tulisi hallittavammaksi. Guild vertaa kansanäänestystä Englannin symboliin Pyhästä Yrjänästä, joka tappaa keihäällä lohikäärmeen.
Brittiläisten poliitikkojen pelkona oli, että Albanian, Makedonian, Montenegron, Serbian ja Turkin 88 miljoonaa asukasta muuttavat Britanniaan töihin. (Guild 2016, 13-15, 70.)
1.3 Brexitin aiheuttama epäselvyys
Brexitiä pidetään vielä epävarmana, sillä se vaatii Britannian parlamentin hyväksynnän.
Kansanäänestyksessä britit eivät tienneet, mistä äänestivät ja mitkä olisivat EU-eron tarkat seuraukset.
(Guild 2016, 5-7, Sipilä 2018c.) Monet katsovat myös, että pitäisi järjestää uusi kansanäänestys, jossa olisi tarkat tiedot brexitin hyödyistä ja haitoista. Hyötynä on pidetty itsenäisyyden palauttamista, maahanmuuton hillitsemistä ja EU-maksuista vapautumista, mutta tilalle saattaa tulla muita kustannuksia. Britannian EU-eroa vastustavat ovat alkaneet koota rivejään ilmenee Helsingin Sanomien uutisista (Sipilä 2018b, c) helmikuussa 2018. Haitoista ei ole vielä täyttä selvyyttä, mutta ne voivat olla yllättävänkin suuret (Sipilä 2018c). Brexit-kapinallisia eli brexitiä vastustavia on eri puolueissa ja vielä ei tiedetä, kasvaako kapinallisten määrä niin suureksi, että uusi kansanäänestys olisi järjestettävä.
Brexitin vastustajia ovat muun muassa ylähuoneen pääri Andrew Adonis, joka uskoo, että brexit voitaisiin vielä perua. Suuri osa työväenpuolueesta on brexitiä vastaan. Pääministeri Theresa Mayn johtamat konservatiivit kärsivät vaalitappion kesäkuun 2017 ennenaikaisissa parlamenttivaaleissa, joten May johtaa vähemmistöhallitusta. (Sipilä 2018a.)
Brexitin vaikutuksia Britannian taloudelle pidetään mittavina: Koillis-Englannin talouskasvun ennustetaan kutistuvan 16 prosenttia 15 vuoden aikana ja Pohjois-Irlannin vastaavasti 12 prosenttia.
Yritysmaailma kaipaa lisää sopeutumisaikaa. EU-kansalaisten asema on epävarma. Britanniassa asuvat EU-kansalaiset pelkäävät, että he joutuvat poistumaan Britanniasta, jos heidän oikeuksiaan ei turvata brexit-neuvotteluissa. Brexit jakaa hallitusta, konservatiiveja, parlamenttia, työväenpuoluetta sekä äänestäjiä eri puolilla maata. Brexit neuvottelut ovat myöhässä ja epäselvät, yhteistä linjaa ei ole. (Sipilä 2018b.)
Kun neuvottelujen käynnistämisestä oli kulunut vuosi, Lontoosta kerrottiin, että EU-kansalaisten oikeuksista Britanniassa on jo sovittu. Siirtymäaikaa on vuoteen 2020, joten Britannia jatkaa EU:n sisämarkkinoilla ja tulliliitossa, tosin ilman äänivaltaa. Britannian hallitus ajaa kuitenkin kovaa brexitiä eli eroa sisämarkkinoilta ja tulliliitosta. Siihen ei kuulu vapaa maahanmuutto eikä EU-maksut. Britannian parlamentti joutuu hyväksymään brexit-sopimuksen vuoden 2018 lopussa. Alahuoneen ei uskota vaativan uutta kansanäänestystä valmiista brexit-sopimuksesta. (Sipilä 2018d.)
Theresa Mayn brexit-suunnitelmat ovat saaneet aikaan vastustusta ja epäilyjä. Heinäkuussa 2018 Britannian hallituksesta erosi kaksi ministeriä, brexit-ministeri David Davis ja ulkoministeri Boris Johnson. Heidän mielestään May ajaa liian pehmeää brexitiä. Kovan linjan kannattajat ajoivat täydellistä eroa EU:n sisämarkkinoilta ja tulliliitosta. (Sipilä 2018e.) EU:n puolesta neuvotteluja käyvä Michel Barnier on tyrmännyt brittihallituksen idean, että Britannia keräisi kolmansilta mailta tullimaksuja (Sipilä 2018f). Epäillään, että eri osapuolia tyydyttävää brexit-sopimusta ei saada aikaan ajoissa. Silloin ei tule siirtymäaikaa, EU-oikeuden noudattaminen loppuisi ja Britannia jäisi Maailman kauppajärjestön WTO:n sääntöjen varaan. EU-kansalaisten oikeudet raukeaisivat. (Sipilä 2018g.)
The Daily Telegraphin toimittaja Steven Swinford (2018) kertoi artikkelissaan, että Britannia myöntää EU-kansalaisille yksipuolisen oleskeluoikeuden, jos brexit-neuvotteluja ei ehditä käydä. Britannia ei halua työvoimapulaa. Terveydenhoito-, rakennus- ja matkailualalla tarvitaan työvoimaa. Britannian hallitus takaa EU-kansalaisten oikeudet riippumatta siitä, tekeekö EU saman Espanjassa ja muissa maissa asuville britannialaisille. (Swinford 2018.)
1.4 Britannian poliittinen järjestelmä
Brexit-neuvottelujen taustaksi on syytä tarkastella hieman Britannian poliittista järjestelmää. Politiikka on monimerkityksinen käsite. Sen voidaan katsoa tarkoittavan erityisesti konfliktien ratkaisemista (Kavanagh et al. 2006, 14). Lordi Butler määritteli politiikan omaelämäkerrassaan 1971 mahdollisen taidoksi (”politics is the art of the possible”). Siinä tulee esiin osallistumisen prosessi ja yhteisymmärryksen etsintä. (Kavanagh et al. 2006, 11.) Bernard Crick (1974, 141, ref. Kavanagh et al.
2006, 11) on esittänyt, että politiikka ei ole välttämätöntä pahaa. Se on realistista hyvää. Se on moraalista toimintaa, vapaata, uudistusmielistä, joustavaa, viihdyttävää ja humaanista. Terrorismi ei ole moraalista toimintaa ja siksi se ei kuulu politiikan piiriin. Politiikkaan sisältyy konflikti, sillä se perustuu kilpailevien mielipiteiden, erilaisten toiveiden, kilpailevien tarpeiden ja vastakkaisten intressien erimielisyyteen.
Dennis Kavanagh ja muut (2006, 15, 42) esittävät, että Britannian politiikkaa luonnehtii jatkuvuus ja muutos. Se on aikojen kuluessa mukautunut ja omaksunut yhteisön uusia paineita mutta säilyttänyt
perusrakenteensa. Se on kehittynyt feodaalisesta kuningaskunnasta moderniksi kansallisvaltioksi. Se ei ole koskaan romahtanut kuten Venäjä 1917, Saksa 1933 tai Ranska 1940 ja 1958. Sitä on luonnehtinut jatkuvuus ja mukautuminen eikä täysin uuden systeemin luominen tiettynä aikana. Jotkut ovat esittäneet, että syynä on kirjoitetun perustuslain puuttuminen. Vallankumouksilta säästyminen on tuottanut neuvottelevan muutoksen prosessin. Traditionaalinen Westminsterin malli on kuitenkin murtumassa.
Britannian parlamentin sivustolla (www.parliament.uk) kuvataan maan poliittista järjestelmää.
Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijana on kuningatar Elisabet II. Valtaa käyttää monarkin nimissä demokraattisesti valittu parlamentti ja pääministeri. Parlamentti on kaksikamarinen. Siinä on 650- jäseninen vaaleilla valittava alahuone ja ylähuone, joka koostuu nimitetyistä aatelisista ja piispoista.
Pääministeriksi valitaan yleensä alahuoneen suurimman puolueen johtaja. Britanniassa on ollut vallalla kaksipuoluejärjestelmä. Pääpuolueina on ollut 1920-luvulta lähtien Konservatiivipuolue ja Työväenpuolue. Vuodesta 1988 Liberaalidemokraattinen puolue ajaa vaalijärjestelmän muuttamista ja kaksipuoluejärjestelmästä luopumista.
Britannian kaksipuoluejärjestelmä on peräisin 1600-luvulta, jolloin esiintyivät Whig ja Tory –puolueet.
Kuningas ja hänen hovinsa kannattajat olivat Tory-puoluetta. He ovat konservatiivipuolueen edeltäjiä.
Whigit olivat suuraatelia ja rikkaita kauppiaita, jotka vastustivat kuninkaan valtaa. (Ingle 2000, 5-6.) Britannian parlamentti on julkaissut muistion The Brexit White Paper, jossa on yleisiä ohjeita
Britannian ja EU:n tulevaisuuden suhteista (House of Commons Library 2018).
2 KANSALAISUUS KÄSITTEENÄ
Kansalaisuus määritellään Tieteen termipankissa (www.tieteentermipankki.fi) oikeustieteellisin termein.
Siellä erotetaan Suomen kansalaisuus, joka saadaan syntymän ja vanhempien kansalaisuuden perusteella, ja EU-kansalaisuus, joka myönnetään jokaiselle EU:n jäsenvaltion kansalaiselle. Se täydentää, mutta ei korvaa jäsenvaltion kansalaisuutta. Henkilö ei voi olla ainoastaan EU:n kansalainen.
EU:n kansalaisen oikeuksiin kuuluu liikkumis- ja oleskeluvapaus unionin alueella, oikeus äänestää ja asettua ehdokkaaksi Euroopan parlamentin vaaleissa sekä kunnallisvaaleissa, saada suojelua minkä tahansa EU-valtion diplomaatti- ja konsuliviranomaisilta sekä vedota Euroopan parlamenttiin ja kannella Euroopan oikeusasiamiehelle. EU-kansalainen saa opiskella, työskennellä ja harjoittaa ammattia tai perustaa yrityksiä jokaisessa unionin jäsenvaltiossa ilman työluvan tai viisumin hankkimista. Lisäksi artiklat takaavat perhekustannuksiin ja opiskeluun liittyviä oikeuksia. (Tieteen termipankki.)
Kansalaisuuden käsite on peräisin kreikankielisestä ilmaisusta civitas ja civilitas ja se viittaa poliittisen yhteisön jäsenyyteen. Termi tarkoitti alun perin jäsenyyttä poliksessa eli antiikin Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa. Aristoteles esitti määritelmän kansalaisuudesta, jonka mukaan termi viittasi samanaikaisesti mahdollisuuteen osallistua paikalliseen itsehallintoon ja myös hallittuna olemiseen.
Antiikin Kreikassa kansalaisuus kuului vain osalle kaupunkivaltioiden asukkaista eli vapaille miehille.
(Kuusela & Saastamoinen 2006, 9, 14.)
Aristoteles (1991, 64) kutsui henkilöä ”jonkin valtion kansalaiseksi sillä perusteella, että hänellä on mahdollisuus osallistua neuvottelevien ja oikeudellisten virkojen hoitoon”. Henkilön molempien vanhempien tuli olla kansalaisia. Valtion hän määritteli ”tilayhteisöjen ja sukujen hyvää elämää varten”
muodostamaksi yhteisöksi, ”jonka päämääränä on täydellinen ja itseriittoinen elämä”. Aristoteles esitti myös, että oikeissa valtiomuodoissa lait ovat oikeudenmukaisia mutta vääristyneissä epäoikeudenmukaisia. (Aristoteles 1991, 64, 76, 80.)
Modernin kansalaisuuden katsotaan saaneen alkunsa Ranskan suuresta vallankumouksesta vuonna 1789.
Valtion funktiona oli aina 1900-luvun puoliväliin asti jatkuva valmistautuminen sotaan. Valtion ja kansan ja sen mukana kansalaisuuden asema ja merkitys on muuttunut huomattavasti aikojen kuluessa.
Kansalaisyhteiskuntaan kuuluminen merkitsee yksilön osalta oikeuksia, velvollisuuksia, osallistumista ja identiteettiä. Kansalaisuus terminä tarkoitti pitkään kaupungin asukasta, eikä sanalla kansalainen viitattu jonkin valtion kansallisuuteen, kuten nykyisin. (Delanty 2000, 1-12, 70.)
Kansalaisuus-käsitteen kaksinaisuuden voi sanoa näyttäytyvän kansalaisia koskevina oikeuksina ja velvollisuuksina. Se näkyy edelleen keskustelussa siitä, mitä kansalaisuus on, mihin se velvoittaa ja millaisia oikeuksia kansalaisuuden myötä yksilö saa. Kansalainen on yhteisön jäsen sen vuoksi, että hänellä on tiettyjä poliittisia, sosiaalisia tai oikeudellisia oikeuksia ja velvollisuuksia yhteisön sisällä.
Kansalaisuuden määritykset ovat syntyneet erityisesti kaupungeissa. (Kuusela & Saastamoinen 2006, 9, 14-15.)
Kansalaisuus voidaan määritellä yksilöiden passiiviseksi ja aktiiviseksi jäsenyydeksi kansallisvaltiossa (nation-state). Yksilöillä on universalistiset oikeudet ja velvollisuudet tietyllä tasa-arvoisuustasolla.
Siihen kuuluu jäsenyys, aktiivinen mahdollisuus vaikuttaa politiikkaan ja passiiviset oikeudet.
Kansalaisoikeudet ovat kaikille kuuluvia ja lakiin perustuvia, universalistisia oikeuksia. Kansalaisuus perustuu tasa-arvoon. (Janoski 1998, 8-11, Janoski & Gran 2002, 13-14.) Kansalaisuus on moniulotteinen yhdistelmä koostuen ainakin kolmesta yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja sosiaalisesta kansalaisuudesta yhdessä niihin liittyvien instituutioiden kanssa (Roche 2002, 71). Kansalaisuuden ydinmerkitys on jäsenyys, johon liittyy poliittisen osallistumisen oikeuksia itsenäisessä tasavallassa, jota hallinnoi jollain valintatavalla valittu edustus (Smith 2002, 107).
Kansalaisuudessa on kolme merkittävää akselia: ala (inkluusion ja ekskluusion säännöt ja normit), sisältö (oikeudet ja velvollisuudet) ja syvyys (paksuus tai ohuus). Identiteetin ja erilaisuuden kysymykset (olivatpa ne sitten etnisiä, seksuaalisia, rodullisia, diasporisia, ekologisia, teknologisia tai kosmopoliittisia) ovat tulleet esille kansalaisuudesta puhuttaessa. Moderni kansalaisuus, joka on peräisin kansallisvaltio-näkemyksestä, sisältää siviilioikeudet (puhe- ja liikkumisvapaus, lainsäädäntö), poliittiset oikeudet (äänestys) ja sosiaaliset oikeudet (hyvinvointi, työttömyysvakuutus ja terveydenhoito). (Isin &
Turner 2002, 2.)
Liberaalisia demokratioita ovat esimerkiksi USA, Sveitsi ja Australia. Niissä valtio myöntää sosiaaliset oikeudet sekä korostaa siviili- ja poliittisia oikeuksia. Korporatistisissa valtioissa kuten Itävalta, Ranska, Saksa ja Italia sosiaalisille oikeuksille on myönnetty suurempi rooli mutta ne eivät ole saatavilla universaalisti. Sosiaalisesti demokraattisissa valtioissa kuten Ruotsissa, Norjassa, Suomessa, Tanskassa ja Alankomaissa sosiaaliset oikeudet ovat ensisijaisia ja valtio tarjoaa vapaan äänestyksen ja korkeamman koulutuksen. (Isin & Turner 2002, 3.)
Kansalaisuutta ei nähdä enää yksinomaan valtion ilmentymänä. Kansallisvaltionäkemys on katsottu liian kapeaksi. Kansalaisuutta ei enää paikallisteta pelkästään kansallisvaltion poliittiseen yhteisöön. (Wiener 1998, 27, Bosniak 2001, 237.) Kansalaisuuden uusia muotoja on kutsuttu transnationaaliseksi kansalaisuudeksi, globaaliksi kansalaisuudeksi ja postnationaaliseksi kansalaisuudeksi. Kansalaisuuden perusominaisuutena on, että se on laillisessa mielessä käytetty poliittisen yhteisön muodollisen jäsenyyden status. Siihen liittyy oikeuksia, se viittaa identiteettiin ja solidaarisuuteen. Se on idea sekä instituutioiden ja sosiaalisten käytänteiden sarja. (Bosniak 2001, 238-249.) Postnationaalisessa kansalaisuudessa klassiset kansalliset näkemykset eivät enää päde (Soysal 1996, 21).
Viime aikojen suuri pakolaistulva (esim. vuoden 2015 aikana saapui Suomeen 30 000 - 35 000 turvapaikanhakijaa) on tuottanut tutkimuksia ja kirjoituksia pakolaisuudesta ja maahanmuutosta.
Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä on pohdittu kotoutumista (Rask et al. 2016, Pirkkalainen et al. 2016, Tammi 2016). Jaana Vuori on nostanut esiin arjen kansalaisuuden. Arjen kansalaisuudessa huomio kohdistuu muodollisten oikeuksien sijaan osallisuuden ja kuulumisen mahdollisuuksiin ja kokemuksiin.
(Vuori 2015, 395.) Haastateltavien kommenteissa heijastuu tämä aikamme ilmiö eli maahanmuutto ja jossain määrin pakolaisuus, joten esitän viittauksia Yhteiskuntapolitiikka-lehden teemanumeroon.
Esittelen seuraavaksi kansalaisuuden näkemyksistä liberalistisen, republikanistisen, hyvinvointivaltiollisen ja kommunitaristisen perinteen sekä kansalaisuuden määritelmiä, joista olen katsonut keskeisiksi T. H. Marshallin (1893-1981) teorian, koska sitä voidaan pitää klassisena. Se on muita vanhempi ja siihen on viitattu eniten. Marshall oli London School of Economicsin sosiologian professorina 1946-56, joten se kuvastaa brittiläistä hyvinvointivaltiota. Uudempi Gerard Delantyn (s.
1960) teoria on englantilaisen Sussexin yliopiston sosiologian sekä sosiaalipoliittisen ajattelun professorin näkemys, jota hän on kehittänyt vuodesta 1995 lähtien. Kolmantena teoriana on Toronton yliopiston kansalaisuuden professorin Engin F. Isinin (s. 1959) teoria, jota hän on kehitellyt vuodesta 1992. Neljänneksi teoriaksi otan Bryan S. Turnerin kansalaisuuden rapautumisen teorian. Turner (s.
1945) oli sosiologian professori useissa yliopistoissa: Cambridgen yliopistossa 1998-2005 ja Singaporen Kansallisessa yliopistossa 2005-2009 sekä vierailevana professorina Wellesleyn Collegessa. Näistä suuntauksista on runsaasti kirjallisuutta sekä tekijöiden omia kirjoja että muiden tekemiä tulkintoja heidän näkemyksistään.
Teorialla on monia merkityksiä. Tieteellisen teorian tulisi muodostua joukosta lakeja, ”jotka systematisoivat jotakin ilmiöaluetta koskevat empiiriset säännönmukaisuudet”. Sen tulisi selittää ja ennustaa. (Niiniluoto 1980, 193.) Yleisiä säännönmukaisuuksia kattavia lakeja ovat luonnonlait. Niissä voidaan esittää, että aina kun esiintyy jokin ilmiö P, esiintyy myös ilmiö Q. Lait ilmaisevat ilmiöiden välisiä vakioisia suhteita. Luonnonlaki on esim. havainto, että kun vesi kuumennetaan sataan asteeseen, se kiehuu. (Haaparanta & Niiniluoto 2016, 59.) Albert Einsteinin suhteellisuusteoria on matemaattinen kaava. Se on ”teoria painovoimasta ja kuvaa niin aurinkokuntaa kuin kosmosta kokonaisuudessaan”.
(Enqvist 2005, 16-19.) Tässä työssä teoria ei ole luonnonlaki vaan tarkoitan sillä väljästi ”tarkasteltavaa aihetta koskevien näkemysten, jokseenkin yhtenäistä kokonaisuutta” (Haaparanta & Niiniluoto 2016, 56). Teoria auttaa tutkimuskohteen jäsentämisessä ja tutkimusongelman hahmottamisessa. Se mahdollistaa uusia näkökulmia. (Haaparanta & Niiniluoto 2016, 56.) Kansalaisuuden teorioita on ollut syytä ottaa mukaan monia, jotta ilmiö nähtäisiin mahdollisimman monipuolisesti. Tutustuin niihin jo työni teoriaesseessä, minkä jälkeen halusin laajentaa näkemystäni. Luvussa 5.5 esitän teorioiden yhteenvedon.
3 KANSALAISUUDEN NÄKEMYSSUUNTAUKSET JA TEORIAT
Koska kansalaisuusnäkemykset ovat vaihdelleet suuresti historian eri aikoina, on käsite monimutkainen vyyhti toisiinsa kietoutuvista ja silti erillisistä piirteistä, jotka painottuvat monin eri tavoin.
Näkemyssuuntauksissa erotan neljä perinnettä. Kansalaisuuden teoriat kytken eri henkilöiden esittämiin ajatuskulkuihin heidän julkaisemansa kirjallisuuden perusteella. Esitän luvun lopuksi perusteluja valinnoilleni.
Kansalaisuuden näkemyksiä on luokiteltu liberalistiseen, republikanistiseen, hyvinvointivaltiolliseen ja kommunitaristiseen perinteeseen (Kuusela & Saastamoinen 2006, 19-24, Keinänen 2009, 41-60, Rytioja 2015, 21-22). Modernin kansalaisuuden peruspiirre on se, että kansalaisuutta tarkastellaan monen ulottuvuuden valossa suhteessa perinteisiin kansalaisuusteorioihin. On myöskin vaikea löytää yhtäkään kansallisvaltiota, jonka kansalaisuusajattelu olisi liberalismin, republikanismin tai kommunitarismin puhdas muoto, vaan kansalaisuus saa sisältönsä sen pohjalta, miten siinä paikannetaan yksilön asema yhteiskunnan, markkinoiden ja valtion kolmikantakuviossa. (Kuusela & Saastamoinen 2006, 14, 19, 23.)
3.1 Liberalistinen näkemys
Liberalistiseen näkemykseen kuuluu yksilön edun, oikeuksien ja vapauksien korostaminen. Sen vaarana on yksilön passivoituminen. (Isin & Wood 1999, viii, 8.) Materialismi, epätasa-arvo ja uskonnollinen fundamentalismi ovat sen uhkia (Schuck 2002, 142). Liberalistisen näkemyksen mukaan yksilöllä on oltava mahdollisimman suuri vapaus ulkoisista pakoista, samoin yhteiskunnan ja markkinoiden toiminnan tulisi olla mahdollisimman vähän valtion rajoittamaa. Liberalistisen näkemyksen juuret ovat John S. Millin ja John Locken tuotannossa. (Kuusela & Saastamoinen 2006, 19.)
Liberalistisessa näkemyksessä korostetaan yksilöä, moniarvoisuutta ja vapausaatteita. Useimmat oikeudet sisältävät vapauksia, jotka koskevat kaikkia ja jokaista persoonaa. (Isin & Turner 2002, 3, Kokkonen 2016, 15.) Siinä korostetaan yksilön vapauksia. Yksilön tulee olla vapaa valtion painostuksesta. Valtion tulee luoda ja varmistaa olennaiset edut (mm. tulot, terveydenhoito ja koulutus).
Sen etuina on, että yksilö saa vapaasti muodostaa käsityksensä ja mielipiteensä, hoitaa liikeasiansa ilman että valtio puuttuisi niihin. (Schuck 2002, 132-137.)
Liberalistiset yhteisöt ovat vähemmän tasa-arvoisia kuin kommunitaristiset. Näin on erityisesti USA:ssa, jossa tulot ja vauraus ovat jakautuneet vähemmän tasaisesti kuin muissa jälkiteollisissa talouksissa.
Amerikkalaiset arvostavat vähemmän taloudellista tasa-arvoa kuin länsieurooppalaiset. Liberaalisuutta edustavat myös Ranska ja Saksa, joissa kansalaisuuslait on liberalisoitu 1990-luvulta. Myös aikaisemmin monet Aasian ja Latinalaisen Amerikan valtioista, joiden väestöä muuttaa USA:han, helpottivat kaksoiskansalaisuuden rajoituksia auttaakseen USA:han muuttoa ja säilyttääkseen yhteydet entiseen
kotimaahan. USA ei vaadi kansalaisilta muita velvollisuuksia kuin lakien noudattamisen ja valamiehistövelvollisuuden. Äänestystä ei vaadita, kuten Australiassa. Pakollinen armeijapalvelu poistettiin 1970-luvulla. Laillisilla maahanmuuttajilla on melkein samat oikeudet kuin varsinaisilla kansalaisilla. (Schuck 2002, 137-139.)
3.2 Republikanistinen näkemys
Sana republic on peräisin latinan sanoista res publica, mikä tarkoitti julkista asiaa. Publicity tarkoittaa avointa ja julkista vastakohtana yksityiselle ja persoonalliselle. Julkisuus ja itsehallinto on olennaisia osia tasavaltalaisuudessa. Kansalaiselta vaaditaan kansalaishyveitä ja lain noudattamista. (Dagger 2002, 146.) Republikanistinen näkemys korostaa kansalaisen osallistumista. Siinä ylitetään yksilön edun ja yhteisen edun välinen ristiriita. (Beiner 1995, 14-16, Isin & Wood 1999, 9-12, Delanty 2000, 9.)
Asiat on hoidettava julkisesti. Julkinen ei ole vain ryhmä ihmisiä vaan elämän aspekti tai kerros omine vaatimuksineen ja oletuksineen, vaikka se ei olisi helposti erotettavissa yksityisestä. Yleiseksi asia tulee, kun se koskee ihmisiä yhteisön jäseninä. Tässä näkemyksessä yksilö on yhteisen yritteliäisyyden partnerina ja yksilöt näkevät yhteisen edun omien etujensa yli. Siihen kuuluu oikeudenmukainen lainsäädäntö, taloudellisuus, hyvinvoinnin edistäminen, lasten kasvatus vastuuntuntoiseen kansalaisuuteen, hyvät suhteet naapureihin ja yhteishenki. (Dagger 2002, 147, 155.) Republikanistista näkemystä voi nimittää myös tasavaltalaiseksi näkemykseksi, jonka juuret ovat Jean Rousseaun yhteiskuntasopimusajattelussa (Kuusela & Saastamoinen 2006, 21).
Jean-Jacques Rousseau (1997) esitti Yhteiskuntasopimuksesta eli valtio-oikeuden johtavissa aatteissa 1762, että on vain vähän valtioita, joissa olisi hyvät lait. Niiden tärkein tarkoitus on vapaus ja tasa-arvo.
Vapaus vaatii tasa-arvoa. Kullekin kansalle on säädettävä sille ominainen lakijärjestelmä. Rousseau esitti, että kansanvaltainen hallitus (demokratia) sopii pienille valtioille, ylimysvaltainen keskikokoisille ja yksinvaltainen (monarkia) suurille valtioille. Toisaalta hän kehuu kansanvaltaa mutta toisaalta kritisoi sitä, sillä hänen näkemyksensä on, että ”ei ole milloinkaan ollut olemassa todellista kansanvaltaa”.
Kansanvallan ehdoiksi hän esittää mm. säätyluokkien ja varallisuuksien tasa-arvoa. Vain jumalten muodostama kansa voisi hallita itseään kansanvaltaisesti. (Rousseau 1997, 100-124.) Kirjasta tuli
vallankumouksen ja kansanvallan raamattu. Jakobiini vallankumousmies Jean-Paul Marat oli lukenut ja selittänyt innostuneille kuulijoille vallankumouksen aattona 1788 Yhteiskuntasopimusta. Myös muut vallankumoukselliset selittivät Rousseaun ”yleistahtoa” ”kansan tahdoksi”. ”Yleistahto on aina oikea”,
”se tähtää aina yleiseen hyötyyn”. Tähän Rousseau lisäsi kuitenkin, että se ei merkitse sitä, ”että kansan päätökset olisivat aina yhtä oikeita”. (Rousseau 1997, 69.)
Republikanistiset teoriat korostavat sekä yksilöä että ryhmän oikeuksia. Ne korostavat konfliktin ja yhteisymmärryksen roolia oikeuksien laajentamisessa ja rakentamisessa. (Isin & Turner 2002, 4.)
3.3 Hyvinvointivaltiollinen näkemys
Hyvinvointivaltiollinen näkemys perustuu sosiaalisiin oikeuksiin (Kokkonen 2004, 2016, Selkälä 2013).
Se on liitetty erityisesti Pohjoismaihin (Hvinden & Johansson 2007, Kvist et al. 2012a). Jon Kvistin ja muiden toimittamassa kirjassa Changing social equality – The Nordic welfare model in the 21st century tarkastellaan kysymystä, ovatko Pohjoismaat torjumassa epätasa-arvoa paremmin vai huonommin tai vain eri tavalla kuin muut maat. Työttömyysturva on vähentymässä Pohjoismaissa kuten Keski- Euroopassa, mutta lisääntymässä Britanniassa, Irlannissa ja Etelä-Euroopan maissa. Vaikka pohjoismaiset köyhyysluvut ovat kasvaneet, luvut ovat alhaisemmat kuin Euroopassa yleensä. Tuloksena oli havainto, että pohjoismainen etumatka on asteittain häviämässä. (Kvist et al. 2012b, 4; Kvist et al.
2012c, 204-205.)
Hyvinvointi on määritelty parhaaksi mahdolliseksi taloudelliseksi tuloksi ja hyväksi, mitä kansalainen voi saada onnellisuuteensa sisältyen hyvän elämän varmistumiseksi ja välttääkseen elämistä köyhyydessä (Greve 2013, 3). Esitän Bent Greven määritelmän alkuperäisenä, jotta edellä esittämäni referointi tulee lukijalle tutustuttavaksi kokonaisuudessaan.
”– – the highest possible access to economic resources, a high level of well-being, including the happiness of citizens, a guaranteed minimum income to avoid living in poverty, and, finally, having the capabilities to ensure the individual a good life.”
(Greve 2008, 50, ref. Greve 2013, 3).
Hyvinvointia käsitellään monissa tieteissä. Ekonomit puhuvat hyödystä, sosiologit hyvinvoinnista ja filosofit hyvästä elämästä. (Greve 2013, 3-4.) Bent Greven (2013) toimittamassa kirjassa tarkastellaan paitsi Pohjoismaita myös Eurooppaa, USA:ta, Afrikkaa ja Aasiaa sekä pohditaan hyvinvoinnin mittausmahdollisuuksia.
3.4 Kommunitaristinen näkemys
Kommunitaristiseen perinteeseen kuuluu yhteisön ja yhteisen hyvän korostaminen yksilön sijasta.
Yhteisistä asioista neuvotellaan ja päätetään. Yksilöt nähdään tasa-arvoisiksi. (Isin & Wood 1999, 8.) Yhteisöillä on ratkaiseva merkitys yksilön kehitykselle, koska ne muodostavat pohjan moraaliselle ja sosiaaliselle kehitykselle (Kuusela & Saastamoinen 2006, 22).
Kulttuurinen yhteisö nähdään nationaalisena tai subnationaalisena, etnisesti määriteltävänä ryhmänä.
Yhteisö on nyt globaalina aikana tietoinen itsestään kulttuurisesti määriteltynä yksikkönä ja on yleensä joko enemmistöä tai vähemmistöä. Kommunikaatio on yhteisölle keskeistä, se sallii kommunikoinnin yhteisistä ja eriävistä asioista yksikön yli. Sen erona liberalismiin nähden on se, että kansalaisuus poliittisen yhteisön jäsenyytenä nähdään ensisijaisesti kulttuurisen tai moraalisen yhteisön jäsenyydeksi eikä yksilölliseksi jäsenyydeksi kuten liberalismissa. (Delanty 2002, 159, 171-172.)
Kommunitaristinen näkemys korostaa yhteisöä (yksikköä tai kansaa). Sen primaari tarkoitus on toimia kiinteästi yhteisön kanssa. (Isin & Turner 2002, 4.) Kommunitaristisen näkemyksen omaksuneilla kansalaisilla yksilö jää taka-alalle eikä kansalaista nähdä yksilönä kuten liberalistisessa näkemyksessä.
3.5 T. H. Marshallin näkemys kansalaisuudesta
Moderni kansalaisuus rakentuu yleisellä tasolla valtion perustuslaissa säädetyistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Näistä oikeuksista tulkinnan esitti T. H. Marshall Citizenship and Class -luennossaan vuonna 1949 luokitellen ne kansalaisoikeuksiin, poliittisiin oikeuksiin ja sosiaalisiin oikeuksiin.
(Kuusela 2006, 38.) Marshallin luento käsitteli brittiläisen yhteiskunnan modernisoitumista keskiajan jälkeen sekä 1940-luvun lopun yhteiskunnallisen tilanteen analyysiä (Kokkonen 2016, 32).
T. H. Marshallin mukaan kansalaisoikeuksiin kuuluvat yksilölliset vapaudet kuten sananvapaus, uskonnonvapaus, omistusoikeus, sopimisvapaus ja oikeudellinen tasa-arvo. Nämä oikeudet ovat myös lakiin kirjattuja. Poliittisilla oikeuksilla Marshall viittaa yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, johon osallistutaan joko asettumalla ehdolle tai äänestämällä. Sosiaalisilla oikeuksilla Marshall tarkoitti oikeutta tasapuoliseen resurssienjakoon ja turvallisuuteen. (Marshall 1950, 8.)
Marshall (1964) esitti teoksessaan Class, Citizenship, and Social Development, että kansalaisuus suodaan niille, jotka ovat yhteisön täysiä jäseniä. Kaikki, joilla on status, ovat samanarvoisia oikeuksiin ja velvollisuuksiin nähden. Oikeuksien määrittelyyn ei ole mitään universaalia periaatetta. Sosiaalinen luokka puolestaan on epätasa-arvoinen systeemi. Kansalaisuuden törmäys sosiaaliseen luokkaan tuottaa konfliktin vastakkaisten periaatteiden välillä. Kansalaisuus on kehittynyt Englannissa 1600-luvulta ja on samanaikainen kapitalismin nousun kanssa. Kapitalismi perustuu epätasa-arvoon. 1900-luvulla nämä systeemit ovat olleet sodassa. (Marshall 1964, 84.)
Kansalaisten velvollisuuksia ovat verot ja vakuutukset, koulutus ja maanpuolustus sekä työnteko. Muut velvollisuudet ovat epäselvempiä ja liittyvät kansalaisen hyvän elämän vaatimuksiin ja yhteisön hyvinvoinnin edistämiseen. Marshall pohti hyvinvointivaltion piirteitä ja katsoi, että hyvinvointivaltion kansalaisella oli oikeus onnellisuuteen. (Marshall 1964, 117, 236.)
Teoksessaan Social Policy in the twentieth century (1979) Marshall käsitteli sosiaalipolitiikan olemusta, sen aikakausia, köyhyyttä, vakuutuksia, sota-aikaa, hyvinvointia, terveydenhoitoa ja asumista. Hän esittää, että sosiaalipolitiikan tarkkaa määrittelyä ei voi tehdä, koska se on sopimuksenvarainen. Kirja on läpileikkaus brittiläisestä yhteiskunnasta 1970-luvulle.
Stephen Castles ja Alastair Davidson ovat käsitelleet teoksessaan Citizenship and Migration (2000) Marshallin jaottelemia oikeuksia. Kansalaisoikeudet on kirjattu perustuslakiin ja ne on tarkoitettu kaikille valtiossa oleskeleville kyseisen henkilön kansalaisuudesta tai oleskeluluvasta riippumatta. Kuitenkaan aina tilanne ei ole kaikille yhtä tasapuolinen, sillä vähemmistöt eivät usein nauti samoista oikeuksista
lain edessä. Kansalaisoikeudet ovat myös epävarmalla pohjalla maahanmuuttajille, jotka lain mukaan ovat oikeutettuja suojeluun, mutta kokevat sen vaikeaksi asiaksi käytännössä. (Castles & Davidson 2000, 106-108.)
Poliittiset oikeudet eivät myöskään toteudu kaikilta osin kaikkien kansalaisten osalta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa köyhät afroamerikkalaiset eivät äänestä tai heitä ei edes rekisteröidä äänestäjiksi.
Yhdysvallat on näin esimerkki ristiriidasta osallistuvan demokratian ja sosiaalisen syrjäytymisen osalta, kun suurta osaa köyhistä ja etnisiä vähemmistöjä edustaville ei anneta äänioikeutta. Vähemmistöjen ääni on suurelta osin poissa puolueista ja parlamenteista, vaikka poliitikkojen puheet työttömyyden torjumisesta ja syrjäytymisen ehkäisemisestä antavatkin muuta ymmärtää. (Castles & Davidson 2000, 108-109.)
Sosiaaliset oikeudet on vaikeampi määritellä yhtä tarkasti kuin kansalaisoikeudet ja poliittiset oikeudet.
Kuka päättää, mikä on minimistandardi, joten sosiaaliset oikeudet ovat jatkuvasti kiistelyn alainen kohde.
Nämä oikeudet ovat jatkuvassa vaarassa joutua torjutuiksi. Sosiaaliset oikeudet tulivat keynesiläisen talousopin myötä erityisesti esiin. Tähän oppiin linkittyi täystyöllisyys ja sosiaaliset turvaverkot osana hyvinvointivaltiota. (Castles & Davidson 2000, 110.)
Marshallin kolmiosainen määritelmä on muodostunut klassiseksi pohjaksi kansalaisoikeuksille, vaikka sitä onkin myöhemmin kritisoitu kapea-alaisuudestaan. Esimerkiksi Jussi Ronkainen (2009, 41) viittaa väitöskirjassaan Väliviivakansalaiset monikansalaisuus asemana ja käytäntönä Castlesiin (1994) ja van Steenbergeniin (1994), joiden mukaan kansalaisoikeuksia täydentämään on tarjottu ekologista kansalaisuutta, kuluttajakansalaisuutta ja globaalia ja monikulttuurista kansalaisuutta. Castles &
Davidson (2000) esittävät puolestaan T. H. Marshallin määrittelemiä kansalaisoikeuksia täydentämään sukupuoleen perustuvia oikeuksia ja kulttuurisia oikeuksia. Sukupuoleen perustuvia oikeuksia määritteli naisten asema yhteiskunnassa, joka ennen 1900-luvun naisille myönnettyä yleistä äänioikeutta, oli rajoittuneempaa. Työmarkkinoilla sukupuolierot vallitsevat yhä ja naisten keskivertoansio on pienempi kuin miehillä. Kulttuurisiin oikeuksiin kuuluu täysi oikeus puhuttuun kieleen ja kulttuuriin, oikeus vähemmistökielien ja –kulttuurien ylläpitämiseen, oikeus erilaisiin tapoihin ja elämäntapoihin, opetuksellinen tasa-arvo sekä oikeus kulttuurien väliseen ja kansainväliseen kommunikaatioon. (Castles
& Davidson 2000, 121-126.)
Tuomo Kokkonen (2016) analysoi väitöskirjassaan Marshallin sosiaalisen kansalaisuuden käsitettä.
Hänen tutkimusongelmanaan oli selvittää hyvinvointivaltion kehityksen suuntaviivoja Marshallin sosiaalisen kansalaisuuskäsityksen kannalta. Hän halusi selvittää, miten käsitys sosiaalisista oikeuksista muuttui Marshallilla ja hänen seuraajillaan. Hän kysyi, ”millaisia murtumia, muutoksia sekä sisäisiä jakolinjoja tai vastaavasti jatkumia ja luovuttamattomia periaatteita on löydettävissä keskustelussa sosiaalisesta kansalaisuudesta”. (Kokkonen 2016, 20.)
Marshall ei ollut noteerannut sukupuolten välistä tasa-arvoa eikä vähemmistöjä. Hän oli myös liian optimistinen luokkarajojen ylittämisestä. Sosiaalisten oikeuksien ydinsisältöjä olivat Marshallille toimeentuloturva, sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutus- ja asuntopolitiikka. Ne ovat siis taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä eli TSS-oikeuksia. Jo luennossaan 1949 hän oli maininnut toimeentuloturvan, sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutus- ja asuntopolitiikan. Ne koskivat laajasti ihmisoikeuksia ja suuntautuivat tulevaisuuteen. (Kokkonen 2016, 13-14.)
3.6 Gerard Delantyn erittely kansalaisuudesta
Delantyn (2000, 1-6) mukaan valtion ja kansan asema on muuttunut globalisaation myötä. Kansalaiset saavat paljon enemmän vaikutteita muualta kuin aiemmin. Elämme jälkiteollista yhteiskuntaa. Ei ole enää spesifiä eurooppalaista kulttuuria. Universaali riskikulttuuri ja ympäristöllinen destrukturointi muotoilee poliittista mielikuvitusta. (Delanty 2000, 1-6.)
Delantyn (2000, 51-53) mukaan kosmopoliittinen kansalaisuus korvaa kansallisen. Uudenlainen liikkuvuus, teknologia, viestintä ja kulttuuri leimaavat globalisaatiota. Delantyn kirjoittama Citizenship in a global age –teos kohdistuu kosmopoliittisuuden vääriä lupauksia kohtaan. Teoksessa Delanty esittää, että jälkikansallinen kansallisuus on mahdollista. Kansalaisyhteiskunta koostuu oikeuksista, velvollisuuksista, osallistumisesta ja identiteetistä. Kansalaisyhteiskunnan kahdet kasvot — poliittinen ja taloudellinen — kiteyttää kansalaisuuden ambivalenssin, mikä liittyy demokratian ja kapitalismin institutionalisoitumiseen lakien ja yleisen diskurssin kautta. (Delanty 2000, 1-6.)
Delanty (2000, 95-96) esittää, että nationaalisuus ei määrittele enää kansalaisuutta, sillä se on irtautunut alueellisesti ja fragmentoitunut erillisiksi diskursseiksi oikeuksista, osallisuudesta, vastuusta ja
identiteetistä. Hänellä on kansalaisuuden malleista kolme teoriakohdetta: 1) kansalaisuuden liberaali teoria keskittyy oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kansalaisuus on yhteisön jäsenyyttä. Se on oikeuksien, velvollisuuksien, osallistumisen ja identiteetin suhteiden sarja. 2) Kansalaisuuden kommunikaatioteoria kohdistuu osallisuuteen ja identiteettiin. 3) Politiikan radikaalit teoriat käsittelevät kansalaisuutta ja demokratiaa. Kosmopoliittisuuden mukana kansalaisuus ja kansallisuus ovat nykyään eriytyneet.
Globalisaatio sekä uhkaa että tukee kosmopoliittista kansalaisuutta. (Emt. 7-47.)
Delantyn (1995) näkemys Euroopasta tulee esiin hänen kirjassaan Inventing Europe — Idea, identity, reality. Euroopan idea on ollut enemmän konfliktin kuin konsensuksen tuote. On virheellistä pitää Eurooppaa vain alueena, sillä se merkitsee hyvin erilaisia asioita eri ihmisille eri konteksteissa. Sitä ei voi typistää ideaksi, identiteetiksi tai realiteetiksi, koska se on muotoutuva voima. Se on kuvattavissa diskurssiksi, jossa ideat, identiteetit ja historialliset realiteetit muotoutuvat. Euroopan pitäisi olla uuden kulttuurisen pluralismipolitiikan perusta. (Delanty 1995, 2-10.)
Euroopan idea on voitava yhdistää monikulttuurisuuteen ja jälkikansalliseen kansalaisuuteen. Eurooppaa pitää arvioida sen perusteella, kuinka se kohtelee vähemmistöjään ja millainen sen asenne on ei- eurooppalaiseen maailmaan. Kansalaisuus on normatiivinen käsite, Eurooppa taas kulttuurinen idea.
Siitä on murrettava pois etnokulttuurisuus. Jälkikansallisessa kansalaisuudessa on olennaista se, että kansalaisuutta ei määrää syntymä eikä kansallisuus vaan asuinpaikka. Kansalaisuus on kansainvälistä.
Siihen kuuluu sosiaaliset oikeudet. (Delanty 1995, 159-162.)
3.7 Engin S. Isinin kolmen komponentin teoria
Engin F. Isin on julkaissut kansalaisuudesta useita teoksia vuodesta 1992 lähtien. Hän on käsitellyt kansalaisuuden identiteettiä ja aktiivisuutta. Hänen teoriansa keskeisiä elementtejä ovat kansalaisuuden asema, käytännöt ja teot. Tarkastelen hänen päätymistään myös kolmanteen, tekojen elementtiin, seuraten hänen tuotantonsa keskeisiä näkemyksiä aikajärjestyksessä.
Teoksessa Citizenship and identity Isin & Wood (1999, 4-7) etsivät universaalisen kansalaisuuden uutta käsitettä. He etsivät ratkaisuja kapitalismin haasteisiin. Kansalaisuutta voidaan kuvata sekä käytäntöjen
sarjana (kulttuurisia, symbolisia ja taloudellisia) että oikeuksien ja velvollisuuksien nippuna (yhteiskunnallisia, poliittisia ja sosiaalisia). Ne määräävät yksilön jäsenyyttä yhteisössä. Kansalaisuuden aspekteja ovat käytäntö ja status. Monet oikeudet syntyvät käytäntöinä ja siirtyvät myöhemmin lakiin asemaksi. Kansalaisuus ei siksi ole puhtaasti sosiologinen käsite eikä laillisuuskäsite vaan näiden välinen suhde. Se voidaan määritellä yhteisön kompetentiksi jäsenyydeksi. Isin ja Wood (1999, 7) erottivat kolme perspektiiviä: liberalismin, kommunitarismin ja republikanismin. He tarkastelevat kansalaisuuden typologiasta poliittista, siviiliä, sosiaalista, ekonomista, diasporista, kulttuurista, seksuaalista ja ekologista muotoa. Modernin kansalaisuuden rajoituksia ovat globalisaatio, kosmopoliittisuus, postmodernismi, kulutuksellisuus, ekologisuus, teknologia, postkolonialismi, maahanmuutto ja urbaaanisuus ym. (Isin & Wood 1999, 22, 155-160.)
Kirjassa Becoming Political (2002) Isin selittää poliittiseksi tulon kansalaisuuden toiseuden strategioiksi ja teknologioiksi. Kun sosiaaliset ryhmät onnistuvat juurruttamaan arvonsa dominanteiksi, kansalaisuus muodostuu arvojen ilmaisuna ja ruumiillistumana niitä puuttuvia vastaan. Kansalaisuus on vallitsevan näkemyksen dominantti. Mutta universalisaation strategiat eivät ole universaaleja vaan ovat vaihdelleet suuresti historian eri aikoina eri ryhmissä. ”Poliittiseksi tulo on hetki, jolloin vallitsevien arvojen luonnollisuus kyseenalaistetaan ja niiden mielivaltaisuus paljastetaan” (Isin 2002, 176). Muinaisen Kreikan naiset kyseenalaistivat maskuliinisen ylhäisyyden, Rooman plebeijit eivät hyväksyneet enää patriiseja (perinnöllistä aatelistoa), keskiaikainen popolo (kansa) haastoi patriisit, Ranskan sanskulotit julistautuivat laillisiksi kansalaisiksi porvareita vastaan. He paljastivat vallinneen ylivallan mielivaltaiset perusteet. Näillä toimenpiteillä kehitettiin symbolisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja ekonomisia käytänteitä, jotka mahdollistivat muodostamaan uusia positioita. (Isin 2002, 275-276.)
Poliittiseksi tulo on hetki, jolloin ylempi vs alempi, korkea vs alhainen, musta vs valkoinen, jalo vs halpa- arvoinen, hyvä vs paha arvioidaan ja määritellään uudelleen ja niistä ajatellaan uudella tavalla.
Poliittiseksi tulossa vapaudesta tulee vastuuta ja pakosta oikeus. Se sisältää tarmokasta työtä itsen ja muiden hyväksi. Kaikki dominointi on mielivaltaista, sen menestys riippuu sen kyvystä salata mielivaltaisuus. Alistettujen pitää kehittää strategioita ja teknologioita, jotka auttavat heitä tulemaan poliittisiksi. (Isin 2002, 276-277.)
Artikkelissaan kansalaisuustutkimuksesta Isin & Turner (2002) esittävät kansalaisuuden perusakseleiksi:
laajuuden (inkluusion ja ekskluusion säännöt ja normit), sisällön (oikeudet ja velvollisuudet) ja syvyyden (paksuus ja ohuus). Kansalaisuus ei ole vain lakiin kuuluva status vaan myös poliittinen, sosiaalinen ja ekonominen ilmiö. Sen tutkimus on huomattavasti laajentunut ja siitä on tullut monitieteisen tutkimuksen kohde. Moderni kansalaisuus on syntynyt kansallisvaltiosta, jossa sen yksilöille suotiin tietyt oikeudet ja velvollisuudet. Siihen kuuluvat siviilioikeudet (sananvapaus, liikkuvuus, laki), poliittiset oikeudet (äänestäminen) ja sosiaaliset oikeudet (hyvinvointi, työttömyysvakuutus ja terveydenhoito). Oikeudet vaihtelevat jossain määrin valtiosta toiseen. Kansalaisen oikeuksien ja velvollisuuksien oletetaan olevan kombinaationa modernissa demokraattisessa valtiossa. Vaikka joissakin valtioissa siviilioikeudet (lääkkeet, oikeus kontrolloida omaa seksuaalisuutta) on taattu, ne saatetaan kieltää joissakin muissa valtioissa. Monet oikeudet ovat peräisin vasta viime vuosisadalta. Kansalaisten omistusoikeudet on säädetty lailla esim. Australiassa 1901, Britanniassa 1918 ja Kanadassa 1920. Naisten äänioikeus tuli voimaan Australiassa vasta 1902, Kanadassa 1918, Yhdysvalloissa 1920, Britanniassa 1928 ja Ranskassa 1944. (Isin & Turner 2002, 1-3.)
Moderni kansalaisuus on tehnyt joistakin ryhmistä vieraita ja ulkopuolisia. Oikeudet ja velvollisuudet riippuvat historiallisista olosuhteista. Liberaaleissa demokratioissa kuten USA:ssa, Sveitsissä ja Australiassa valtio luottaa kauppaan ja suo sosiaaliset oikeudet sekä korostaa siviili- ja poliittisia oikeuksia. Korporatistisissa valtioissa kuten Itävalta, Ranska, Saksa ja Italia sosiaalisille oikeuksille suodaan suurempi rooli mutta ne eivät ole sallittuja universaalisti. Sen sijaan sosiaalidemokraattisissa maissa, kuten Ruotsissa, Norjassa, Suomessa, Tanskassa ja Alankomaissa, sosiaalisille oikeuksille annetaan suurin arvo ja valtio tarjoaa universaalia hyötyä kuten vapaan äänestysoikeuden ja korkeamman koulutuksen. On tietysti valtioita, jotka eivät sovi näihin tyyppeihin. Kanada yhdistää yksilölliset oikeudet sosiaalidemokraattisen perinteen sosiaalisiin oikeuksiin, erityisesti terveyden ja koulutuksen.
Britannia yhdistää liberaalisen ja sosiaalidemokraattisen tradition. Nämä valtiot vastaavat tyyppejä liberalistinen, kommunitaristinen ja republikanistinen valtio. (Isin & Turner 2002, 3.)
Viime vuosisadan viime vuosikymmeninä kansallisvaltioajattelua ovat murtaneet postmodernisaatio ja globalisaatio. Ne ovat laajentaneet tapaa, jolla kansalaisuutta on ymmärretty ja jolla siitä on kiistelty.
Kansalaisuutta ei enää nähdä vain lakiin liittyvinä oikeuksina vaan sosiaalisena prosessina, jonka kautta yksilöt ja sosiaaliset ryhmät vaativat, laajentavat ja menettävät oikeuksia. Kansalaisuuteen on tullut
sosiologinen määritelmä, jossa korostuvat normit, käytännöt, merkitykset ja identiteetit. (Isin & Turner 2002, 4.)
Kansalaisuudesta on noussut seuraavat peruskysymykset: 1) Laajuus, kuinka jäsenyyden rajat yksikön (polity) sisällä ja niiden välillä pitää määritellä. 2) Sisältö, kuinka jäsenyyden hyödyt ja velvollisuudet esitetään. 3) Syvyys, kuinka jäsenten identiteettien paksuus ymmärretään. Kansallisuus on ollut primaari akseli, jolla ihmiset on luokiteltu. Nyt uudet muodot ovat haastaneet vanhat tavat ja kansalaisuus on määriteltävä uudelleen. Maahanmuutto ja maastamuutto, Euroopan unionin supranationaaliset ja transnationaaliset ryhmät, uudet valtiot, pakolaiset, monikansallisuus ym. ovat ilmiöitä, jotka vaativat uudelleenmäärittelyä. Kansat, jotka ovat pitäneet itseään etnisesti ja rodullisesti homogeenisina, ovat kohdanneet vaikean pulman. Kansalaisuuslakeja on laadittu hyvin vähän yli kansallisten tasojen. (Isin &
Turner 2002, 4-5, Isin 2012, 109-111.)
Kansallisen kansalaisuuden ongelmia suhteessa ihmisoikeuksiin on useita. Isinin ja Turnerin (2002, 7-8) mukaan niitä on kaksi ryhmää: a) Ensiksi tällainen on historiallinen yhteys kansalaisuuden, kansallisuuden ja kansallisvaltion välillä. Kansalaisuus on historiallisesti ja etymologisesti yhteydessä kaupunkiin (city) ja valtioon (state). Kansalainen oli henkilö, joka asui kaupungissa, osallistui kulttuuriin ja sivilisaatioon. Pakanat olivat maaseudulla, kaupunkilaisella oli oikeudet ja kulttuuri. Tässä on geneerinen ongelma, sillä sen mikä sisältyy määritelmään, pitää myös erottaa siihen kuulumattoman sen ulkopuolelle. Ulkopuolelle ovat jääneet vieraat, ulkopuoliset ja alienit. b) Toiseksi kansalaisuus on ollut tärkeä sosiaalisten liikkeiden sosiaalisten oikeuksien laajentamisen komponentti. Tästä ovat esimerkkeinä Yhdysvaltojen naisten liike, rauhanliike ja kansalaisoikeuksien liike. Uusliberaalinen näkemys kansalaisuudesta on Isinin ja Turnerin mukaan kriisissä. Monet ihmiset ovat marginalisoituneet yhteiskunnasta. Äänestysaktiivisuus on laskenut, poliitikkoihin ei luoteta, seurauksena on ollut myös sosiaalisen kapitaalin investoinnin puute ja yliopistojen vähentyminen. (Isin & Turner 2002, 7-8.) Dynaaminen suhde alueen, valtion ja globaalin yhteisön välillä modernissa maailmassa on jatkuvasti vaikuttamassa. ”Maailman kansalaisen” olemassaolo on tunnettu kauan kansalaisuustradition utopistisessa mielikuvituksessa. Se esiintyi Augustinuksella, Kantilla, Goethella ja Marxilla.
Globalisaatioon liittyy kosmopoliittinen demokratia. Kosmopoliittinen kansalainen arvostaa muita
kulttuureja. Modernissa demokratiassa on määriteltävä aluerajat ja integraatio uudella tavalla. (Isin &
Turner 2002, 8-9.)
Isin huomauttaa (Isin 2008, 2-10), että teoillaan kansalainen voi muuttaa vakiintuneita kaavoja ja käytäntöjä. Poliittisesti toimivissa teoissa vaaditaan julkisten kannanottojen avulla oikeuksia. Kun kansalaistoiminta kyseenalaistaa lain, se voi saada aikaan muutoksia lakiin. Alistetut ja vähemmän arvostetut kansanryhmät voivat joutua toimimaan radikaalisti saavuttaakseen heille kuuluvia oikeuksia.
Hän huomauttaa (Isin 2008, 38-39), että tekoja pitää tulkita niiden perusteiden ja seurausten perusteella.
Aktivistiset kansalaiset ovat uutta luovia, aktiiviset kansalaiset taas eivät. Teoilla on motiiveja, tarkoitus ja syy, mutta ne eivät yksin riitä niiden tulkintaan. Teot tuottavat tekijöitä, jotka ovat vastuussa oikeudesta epäoikeutta vastaan. Tekojen ei tarvitse perustua lakiin tai esiintyä lain nimissä.
Isinin uudempaa tuotantoa on digitaalisen kansalaisuuden analyysi (Isin & Ruppert 2015). Hän on julkaissut yhdessä vaimonsa Evelyn Ruppertin kanssa teoksen Being digital citizens (2015). Internet on mullistanut ihmisten elämää ja sen mukana on kehittynyt uusi digitaalinen kansalainen. Internet on vaikuttanut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin, niin sosiaaliseen elämään kuin kulttuuriin ja talouselämään. Uudenlaisiksi tekijöiksi Isin mainitsee kansalaisjournalistit, kansalaistaiteilijat, kansalaistieteilijät, kansalaisfilantroopit ja kansalaissyyttäjät. Hän selvittää, kuinka ihmiset toimivat internetin parissa ja kuinka tietoa tuotetaan. Kuka säätelee internetiä, kuka käyttää sitä sekä miten laki ja säädökset ohjaavat sitä? Millaista on siihen liittyvä teknologia sekä tuottajien että käyttäjien kannalta?
Internetiä hallitsee maltillisen konservatiivinen vähemmistö, siksi internet ei muuta politiikkaa radikaalisti. (Isin & Ruppert 2015, 5-7.)
Internet on muuttanut kansalaisena olemisen merkitystä ja funktiota. Digitaaliset teot (digital acts) ovat kutsumisia (callings), avauksia (openings) ja sulkeumia (closings). Kutsumisiin kuuluvat vaatimukset, paineet ja provokaatiot. Avauksia ovat tilaisuudet, mahdollisuudet ja aloitukset. Sulkeumia ovat jännitteet, konfliktit ja väitteet. Kirjassa selvitetään, kuinka kyberavaruus ja internet toimivat. (Isin &
Ruppert 2015, 13, 44-45.)
3.8 Kansalaisuuden rapautumisen teoria
Bryan S. Turner on esittänyt aikakauskirjassa Brittish Journal of Sociology kansalaisuuden rapautumisen teorian vuonna 2001. Turner (2001, 203-207) on havainnut, että marshallilainen sosiaalisen kansalaisuuden paradigma on rapautunut brittiläisen sodanjälkeisen sosiaalisen ja taloudellisen hyvinvoinnin seurauksena. Teknologinen muutos on ollut merkittävä. On syntynyt kolme uutta sosiaalisen identiteetin muotoa: työläiskansalaiset, sotilaskansalaiset ja vanhemmuuskansalaiset. Turner puhuu reproduktiivisesta kansalaisuudesta. Marshallin (Turner 2001, 207) esittämien oikeuksien (lailliset, poliittiset ja sosiaaliset) sijaan ovat tulleet globaalit (ympäristölliset), aboriginaaliset ja kulttuuriset oikeudet. Ne johtuvat ympäristön, yhteiskunnan ja ihmisen suhteesta.
Marshallin yksilölliset vapaudet olivat puheoikeus, omaisuusoikeus ja juridinen oikeus. Kansalaisella oli oikeus osallistua politiikkaan, oikeus äänestää ja vaalisalaisuusoikeus. Marshall ei erottanut kansalaisuuden erilaisia muotoja eikä tyyppiä aktiivi ja passiivi kansalaisuus. Marshall näki kansalaisuuden passiivisena. Turner näkee sen sijaan kansalaisuuden prosessina. Tehokas kansalaisuus perustuu Turnerin mukaan työhön, sotaan ja lisääntymiseen.
Turnerille on tyypillistä, että hän korostaa ihmisoikeuksia. Ihmisoikeudet ovat korvanneet kansallisvaltion sosiaaliset oikeudet. Marshallin kansalaisuuden vanhoja syymekanismeja olivat luokkakonflikti ja liikehdintä hyvinvointiin. Ne ovat korvautuneet uusilla kausaaliprosesseilla kuten sosiaalisilla liikkeillä, statusvastakohtaisuuksilla ja identiteetillä. Postnationaalisen kansalaisuuden oikeuksista voi erottaa ekologisia, aboriginaalisia ja kulttuurisia oikeuksia. (Turner 2001, 190-207.) Kansalaisuuden ongelmiksi Turner esitti kirjassaan Citizenship and social theory (1993) Itä-Euroopan ja silloisen Neuvostoliiton tapahtumat, jotka herättivät jälleen esiin mutkikkaan suhteen nationalismin, poliittisen identiteetin ja kansalaisten osallistumisen välillä. Globaali pakolaisongelma 1990-luvun alussa on nostattanut valtiottomien henkilöiden uuden kriisin. Euroopan yhteisön institutionaalinen kasvu on myös herättänyt tärkeitä ongelmia kansalaisuusstatuksesta, ei vain vähemmistöille vaan myös kaikille siirto- ja muuttotyöläisille. Kansalaisuus on tullut entistä merkittävämmäksi, kun Euroopan perinteiset kansallisvaltiorajat ovat muuttuneet. Kansalaisuuskäsitettä on murtamassa prosessi nimeltä globalisaatio.
Muutoksia tuottavat teknologia ja lääketeollisuus. Ihmisten sosiaalinen jäsenyys muuttuu ja seurauksena on partikularistista epätasa-arvoa. (Turner 1993, 1-2.)
Turner määritteli kansalaisuuden käytäntöjen sarjaksi (juridisia, poliittisia, ekonomisia ja kulttuurisia), jotka määrittelevät henkilön kompetenttina yhteisön jäsenenä ja muotoilevat henkilöitä ja ryhmiä. Siihen kuuluu käytäntöjä ja tasa-arvovaatimuksia (valtaeroja ja sosiaaliluokka). Kansalaisuuteen kuuluu a) sosiaaliset oikeudet ja velvollisuudet, b) velvollisuuksien ja oikeuksien muoto tai tyyppi, c) sosiaaliset voimat, jotka tuottavat käytäntöjä, d) sosiaalisia järjestelyjä, joilla hyödyt jaetaan yhteisön eri tahoille.
Kansalaisuuden sisältö viittaa sitä määrittävien oikeuksien ja velvollisuuksien tarkkaan luonteeseen.
Kansalaisuuden tyyppi viittaa siihen, onko se passiivista vai aktiivista. Kansalaisuuden osallistumisen muoto määrittää subjektin luonteen. Kansalaisuus on ennen kaikkea poliittisten kollektiivien sosiaalista jäsenyyttä. (Turner 1993, 2-3.)
Turner (1994, 199) erotti kansalaisuuden kehityksestä kaksi dimensiota: Ensimmäinen on passiivi- aktiivi, kun kansalaisuus on kehittynyt ylhäältä (valtiosta käsin) tai alhaalta (lokaalisista instituutioista kuten ammattiyhdistyksistä. Saksassa kansalaisuus on passiivisessa suhteessa valtioon, koska se on valtiotoiminnan primaari efekti. Erottelu on peräisin keskiajalta, jolloin kuningas oli valtias ja subjekti vastaanotti etuja. Toisaalta vapaa mies oli kansalainen, oikeuksien aktiivi kantaja. Englanti edustaa Turnerin dikotomiassa ylhäältä päin tullutta passiivista kansalaisuutta, Saksan fasismi samoin, Ranskan vallankumouksellinen traditio on alhaalta päin tullut kansalaisuus, samoin Amerikan liberalismi. (Turner 1994, 199, 215-218.)
Modernin sekulaarisen kansalaisuuden (secular citizenship) kehitys on nähty tärkeäksi askeleeksi siviilikonfliktien vähentämiseksi. Hallitukset antavat mielellään kansalaisuusstatuksen maahanmuuttajille ilman tarkkoja kriteerejä jäsenyydestä. Lännessä, USA:ssa, Britanniassa ja Alankomaissa on keskusteltu historian, lain ja kielen testeistä, joita vaadittaisiin maahanmuuttajilta kansalaisuuteen valmistautumiseksi. Tosin kaksoiskansalaisuutta on pidetty epänormaalina.
Kvasikansalaisuuteen on suhtauduttu entistä kriittisemmin. (Turner 2010, 178-180.)
Viime aikoina Turner on kirjoittanut erityisesti globalisaatiosta ja uskonnollisesta identiteetistä.
Kansallinen kansalaisuus vuodelta 1890 on tullut päätepisteeseensä, joka on nimeltään globalisaatio. EU
on murtanut kansallisvaltioperiaatetta. Globaalikansalaisuus voi olla toivottava mutta ei mahdollinen.
Kansallisuus voi toimia vain kontekstissa kansa-valtio. Turner korostaa ihmisoikeuksia. Ne eivät ole kuitenkaan verrattavissa kansalaisuuteen, sillä se sisältää vastavuoroisen suhteen velvollisuuksien ja oikeuksien välillä. Ihmisoikeuksilla ei ole vastaavia velvoitteita. (Turner 2010, 211.)
Uskonnolliset identiteetit pyrkivät olemaan transnationaalisia. Neofundamentalististen uskontojen (kristityt, muslimit, juutalaiset, hindut ja buddhistit) ja kansallisen kansalaisuuden valtiopohjaisten identiteettien välillä on jännite. Protestantti, katolinen ja juutalainen tulivat vaihtoehtoisiksi identiteeteiksi siviiliuskonnon yleisen mallin sisällä. (Turner 2010, 180.)
4 KANSALAISUUS JA GLOBALISAATIO
Globalisaatio ja ihmisten kasvanut kansainvälinen liikkuvuus maasta toiseen kyseenalaistaa kansallisvaltioon kuulumisen. Maiden väliset rajat ovat rapautuneet, ihmisillä on monia kansallisuuksia ja he asuvat useammassa maassa. Kansalaisuudesta on tullut ongelmallinen käsite. Monet maat ovat muuttaneet lakejaan koskien kansalaisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Muun muassa maahanmuuttajia, maahanmuuttajien lapsia ja toisia vähemmistöjä koskevia sääntöjä kansalaisuuden hakemiseen on muutettu. (Castles & Davidson 2000, vii, 2.)
Myös ihmisten luottamus politiikkaan on rapautunut. Tämä liittyy kansalaisuuden eroosioon, joka juontaa juurensa työntekijän marginalisointiin ja koulutuksen hajoamiseen, kun neo-liberaalit hallitukset ovat vähentäneet yliopistojen rahoitusta. Rapautumisen voimme nähdä esimerkiksi alhaisena äänestysaktiivisuutena ja epäluottamuksena poliitikkoja kohtaan. (Isin & Turner 2002, 8.) Kosmopoliittisuuden mukana kansalaisuus ja kansallisuus ovat nykyään eriytyneet. Globalisaatio sekä uhkaa että tukee kosmopoliittista kansalaisuutta. (Delanty 2000, 46-47.)
Globalisaatio käsitteenä ilmestyi sosiologiseen kirjallisuuteen 1980-luvun lopussa. Sen genealogia ulottuu Marshall McLuhanin (1964), William Moren (1966) ja Peter Nettlin & Roland Robertsonin
(1968) teoksiin. Vakava teoreettinen keskustelu alkoi 1980-luvun puolivälissä varsinkin USA:ssa.
Johtavan aseman keskustelussa ottivat Roland Robertson (Robertson & Chirico 1985) ja hänen oppilaansa Pittsburghin yliopistossa, Albert Bergesen (1980) Arizonan yliopistossa sekä John Meyer (1980, 1992) Stanfordin yliopistossa. (Ref. Turner & Khondker 2010, 21.) Globalisaatio viittaa maailman keskittymiseen ja maailman kokonaistietoisuuden tiivistymiseen. Se on sosiaalinen, taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen prosessi. Se on jossain määrin yhdistynyt vuoden 2008 lamaan ja koetaan pelottavaksi. Jotkut ovat tulkinneet sen amerikkalaistumiseksi ja teknologisoitumiseksi. Se on ajan ja paikan siirtymistä ja tiivistymistä ja ihmisten tiedostumista siitä. Siinä on piirteitä kansainvälistymisestä ja universalisoitumisesta mutta se on kuitenkin erilainen ja niistä poikkeava omanlaisensa ilmiö. (Turner
& Khondker 2010, 1-29.)
Maahanmuuton globalisaatiosta on esitetty, että maahanmuutto koskee yhä useampaa maata ja asukasta.
Maahanmuutto voi olla ajoittaista, pysyvää ja tilapäisempää. Yhä useammat maahanmuuttajat ovat naisia. Maahanmuutosta on yhä enemmän poliittisia kiistoja. Määränpäämaata vaihdetaan yhä enemmän.
Maahanmuuton globalisaatio tuo esiin kansallisen ja globaalin rajapinnan. Vaikka ihmiset käsittelevät sitä eri tavoin, joskus sovittaen kansallista globaaliin, joskus erottaen ne jyrkästi toisistaan, duaalisuutta ei voi paeta. Maahanmuutto on monimutkaisen sarjan tulos sosiaalisia, poliittisia ja kulttuurisia prosesseja. Se voi olla vapaaehtoista, pakon sanelemaa, ekonomista ja poliittista. Omat kansalliset instituutiot puolustavat kansalaisten vapautta ja sosiaalisia oikeuksia paremmin kuin ulkoiset lailliset tai poliittiset keksinnöt. (Turner & Khondker 2010, 103-104, 173.)
Globalisaatioteoria on kehittynyt kolmen vaiheen kautta varhaisen taloudellisen systeemin korostuksesta kulttuuriin ja lopuksi poliittisten dimensioiden kehittymiseen ja herättänyt debattia maailman hallinnasta ja kosmopoliittisuudesta. Taloudellisen globalisaation (esim. kansainvälisen kaupan kasvun) mittaaminen on helpompaa kuin kulttuurisen. Neuvostoliiton romahtamista 1989-92 monet sosiologit tervehtivät rauhan alkamisen ja kylmän sodan loppumisen sekä kaupan, turvallisuuden ja kulttuurivaihdon potentiaalina. Globalisaatiota myös pelätään. Se tuo väkivaltaa, kansainvälistä rikollisuutta ja ihmiskauppaa. Se tuottaa kansallisvaltion heikkenemistä, maahanmuuton kontrollia ja rajavalvontaa. Merkittävä piirre globalisaatiossa on kansallisvaltion kansalaisuuden ja globaalien ihmisoikeusvaatimusten välinen jännite. (Turner 2010, 4-7.)
