Positiivisen psykologian näkökulma trauman tai kriisin jälkeiseen selviytymiseen aikakauslehtiaineiston valossa
Elina Härkänen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia
Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Helmikuu 2017
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
Sosiaalipsykologia
HÄRKÄNEN, NINA ELINA: Positiivisen psykologian näkökulma trauman tai kriisin jälkeiseen selviytymiseen aikakauslehtiaineiston valossa
Pro gradu -tutkielma, 95 sivua
Ohjaajat: professori Vilma Hänninen
YTL, yliopisto-opettaja Mikko Saastamoinen Helmikuu 2017
Avainsanat: trauma, kriisi, selviytyminen, positiivinen psykologia, aikakauslehdet
TIIVISTELMÄ
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisena ilmiönä trauman tai kriisin jälkeinen selviytymi- nen näyttäytyy Kauneus ja Terveys -lehdessä julkaistujen selviytymiskertomusten valossa. Tutki- muskysymyksinä on, millainen selviytymistarina on tarinana ja millä keinoin kertojat kokevat selviy- tyneensä trauman tai kriisin jälkeen. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään positiivista psyko- logiaa, jossa mielenkiinto kohdistuu yksilön vahvuuksiin sekä kykyyn sopeutua muutoksiin ja selviy- tyä elämän vaikeuksista.
Aineistona on käytetty Kauneus ja Terveys -lehden kahta viimeisintä vuosikertaa ja niissä julkaistuja selviytymiskertomuksia. Kertomuksia on yhteensä 29 ja ne käsittelevät kaikki joko äkillistä tai pit- käkestoista sairautta tai vammaa ja sen kanssa selviämistä. Analyysimenetelminä on hyödynnetty narratiivista analyysia selviytymistarinoiden analyysiin ja sisällön analyysia selviytymiskeinojen analyysiin.
Tutkimuksen narratiivisen analyysin tuloksina syntyi neljä erilaista selviytymispolkutyyppiä: 1) sin- nittelystä sopeutumiseen, 2) sisukkaat selviytyjät, 3) itsetutkiskelu ja havahtuminen sekä 4) kielteisen kautta voittoon. Selviytymiskeinoja koskevan sisällön analyysin pohjalta syntyi neljä eri selviyty- miskeinokategoriaa, jotka nimesin 1) yksilöllisiksi voimavaroiksi, 2) sosiaalisiksi keinoiksi, 3) konk- reettisiksi keinoiksi ja 4) sairauden hoitoon liittyviksi keinoiksi.
Tämä tutkimus toi esille erilaisia polkuja, joita pitkin trauman tai kriisin jälkeinen selviytymisproses- si voi kulkea. Tutkimuksen mukaan sosiaalisten turvaverkkojen ja vertaistuen merkitys selviytymi- selle oli ratkaiseva. Selviytymisen kannalta tärkeässä roolissa olivat myös optimistinen ajattelu ja myönteisten tunteiden kokeminen. Lisäksi tasapainoinen arki, liikunta ja huumori olivat osalle kerto- jista avaimia parempaan selviytymiseen. Tutkimuksen tulokset vahvistivat aiempaa tietämystä opti- mismin, toiveikkuuden, kiitollisuuden, sisun ja elämän mielekkyyden kokemuksen merkityksestä hyvinvoinnille ja vaikeuksista selviytymiselle.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences
Social Psychology
HÄRKÄNEN, NINA ELINA: The positive psychology perspective on coping with trauma or crisis based on the survival stories in magazines
Master’s thesis, 95 pages
Advisors: Professor Vilma Hänninen
Lic.Soc.Sc. University teacher Mikko Saastamoinen February 2017
Key words: trauma, crisis, coping with, positive psychology, magazines
ABSTRACT
This is a study concerning on coping with trauma or crisis based on the survival stories published in the Finnish “Beauty and Health” magazine. The research questions of the study are to reflect on the survival story as a narrative and to explore the coping methods used in dealing with trauma or crisis.
As a theoretical framework I use the positive psychology perspective on human strengths, and the ability to adapt to changes and overcoming adversities in life.
The data were collected from two volumes of the “Beauty and Health” magazine containing a total of 29 survival stories. All stories concerned either dealing with acute or long-term illnesses or injury.
The data were analyzed by means of narrative analysis and qualitative content analysis.
As a result of the narrative analysis four narrative survival pathways were formed. These pathways were named as: 1) from holding out to adaptation, 2) persevering survivors, 3) self-reflection and epiphanies, and 4) from pain to gain. As a result of qualitative content analysis four main categories of coping methods were formed: 1) personal resources, 2) social strategies, 3) concrete strategies and 4) methods related to the treatment of illness.
This research showed that there are various pathways through which the coping process can proceed.
Based on the results social safety nets and pair support have a great meaning in coping with trauma or crisis. Also optimistic outlook and experiencing positive emotions played an important role in coping. In addition, balanced life, physical exercise and humor were seen as key factors for success- ful coping in some stories. The results confirmed the previous knowledge whereby optimism, hope, gratitude, perseverance and sense of purpose are important in terms of well-being and overcoming adversities.
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkielman aihe ja rajaus ... 3
1.2 Tutkimuskysymykset ... 4
1.3 Aiempi tutkimus ... 5
1.4 Tutkielman rakenne ... 7
2 KRIISI- JA TRAUMATUTKIMUS ... 8
2.1 Kriisi- ja traumapsykologian historiaa ... 8
2.2 Kriisin käsite ja kriisiprosessin kulku ... 9
2.3 Traumatisoituminen ... 12
2.4 Kriisin yksilöllisyys ... 14
3 POSITIIVISEN PSYKOLOGIAN NÄKÖKULMA SELVIYTYMISEEN ... 15
3.1 Teoreettinen viitekehys ... 15
3.2 Positiivisen psykologian historiaa ... 16
3.3 Resilienssi ... 17
3.4 Myönteiset tunteet ... 20
3.5 Optimismi ... 22
3.6 Trauman jälkeinen kasvu ... 23
4 TUTKIMUKSEN MENETELMÄT ... 26
4.1 Tutkimuksen metodologiset valinnat ... 26
4.2 Aikakauslehtiaineiston tutkimisesta ... 27
4.3 Narratiivinen analyysi ... 29
4.4 Sisällön analyysi ... 31
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 33
5.1 Aineistonkeruu ja -kuvailu ... 33
5.2 Aineistoon tutustuminen ja alustava analyysi ... 35
5.4 Selviytymiskeinojen analyysi... 39
5.5 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 40
6 TULOKSET ... 45
6.1 Selviytymispolkujen neljä eri tyyppiä ... 45
6.1.1 Sinnittelystä sopeutumiseen ... 46
6.1.2 Sisukas selviytyminen ... 49
6.1.3 Havahtuminen ja itsetutkiskelu ... 52
6.1.4 Kielteisen kautta voittoon ... 55
6.1.5 Kaksi poikkeuksellista selviytymispolkutyyppiä ... 57
6.2 Selviytymiskeinot ... 61
6.2.1 Päätulokset lyhyesti ... 62
6.2.2 Sosiaaliset keinot ... 63
6.2.3 Yksilölliset voimavarat ... 65
6.2.4 Konkreettiset keinot ... 68
6.2.5 Sairauden hoitoon liittyvät keinot ... 69
7 POHDINTA ... 71
7.1 Selviytymistarinoiden pohdintaa ... 71
7.2 Selviytymiskeinojen pohdintaa ... 77
7.3 Tutkimuksen arviointia ... 80
7.4 Lopuksi ... 83
LÄHTEET ... 85
Taulukko 1. Selviytymispolkujen tiivistelmä………...45 Taulukko 2. Selviytymiskeinojen luokittelu………...62
LIITTEET
Liite 1. Selviytymispolkujen luokittelu (2 sivua) Liite 2. Selviytymiskeinojen luokittelu (2 sivua) Liite 3. Lehtiartikkeliaineisto (1 sivu)
1 JOHDANTO
Erilaiset henkilökohtaisen elämän kriisit ovat läsnä tavalla tai toisella jokaisen ihmisen elämässä. Kriisi voi aiheutua esimerkiksi muutoksista, menetyksistä, järkyttävistä tapah- tumista tai kuormittavista elämäntilanteista. Monilla kriisit liittyvät joko omaan tai lä- heisen ihmisen sairastumiseen. Tässä tutkimuksessa tarkastelen sitä, millaisena ilmiönä trauman tai kriisin jälkeinen selviytyminen näyttäytyy Kauneus ja Terveys -lehdessä julkaistujen selviytymiskertomusten valossa. Tarkemmin ottaen tutkin sitä, millainen selviytymistarina on tarinana ja millä keinoin kertojat kokevat selviytyneensä trauman tai kriisin jälkeen. Kaikki aineiston kertomukset käsittelevät joko äkillistä tai pitkäkes- toista sairautta tai vammaa ja sen kanssa selviämistä.
Selviytymisen tutkiminen on tärkeää jatkuvasti muuttuvassa ja monimutkaistuvassa maailmassa, jossa ihmiset tuntuvat helpommin jäävän yksin ongelmiensa kanssa, syr- jäytyvän tai putoavan yhteiskunnan kelkasta – jotkut jo varhain, jotkut myöhemmin.
Nikolas Rose (1998) on puhunut ”yritteliäistä yksilöistä”, millä hän tarkoittaa yritys- kulttuurin ajatus- ja toimintamallien leviämistä yksilöiden omaan elämänhallintaan.
Ajatuksen mukaan nyky-yhteiskunnassa ihmisten oletetaan harjoittavan yksilöllistä ris- kienhallintaa selviytyäkseen onnistuneesti vastuullisen kansalaisen roolistaan. Toisin sanoen länsimaisen kulttuurin yksilöllistymiskehitys on johtanut siihen, että vastuu yk- silöiden elämästä, hyvinvoinnista ja selviytymisestä on ”ulkoistettu” lähes täysin yksi- lön omille harteille. Tällaisessa yhteiskunnan tilassa olisi yhtä tärkeää vahvistaa yksilön omia voimavaroja kuin paikata murtuvia yhteisöllisiä rakenteita. Tutkimukseni pyrkii osaltaan vastaamaan tähän haasteeseen valottamalla tietämystämme kriisistä selviytymi- sestä – siitä, miten eri tavoin selviytyminen on mahdollista ja millaisia voimavaroja selviytymisessä voidaan hyödyntää.
Käytän tutkimukseni aineistona Kauneus ja Terveys -lehden kahta viimeisintä vuosiker- taa ja niissä julkaistuja selviytymiskertomuksia. Aineisto koostuu yhteensä 29 selviyty- miskertomuksesta, jotka analysoin narratiivisen analyysin ja sisällön analyysin keinoin.
Selviytymisen tutkiminen nimenomaan narratiivisesta näkökulmasta on tärkeää, sillä trauma, kriisi, sairaus ja selviytyminen hahmottuvat tällöin autenttisina ihmiselämään kuuluvina ilmiöinä. Voimme katsella maailmaa sen henkilön silmin, joka kriisin kokee
ja sen kanssa elämäänsä elää. Lehtiartikkeleiden käyttäminen aineistona on perusteltua sen vuoksi, että aikakauslehtien selviytymiskertomukset sekä ilmentävät että rakentavat kulttuurista käsitystämme kriiseistä, traumoista ja niistä selviytymistä. Aikakauslehdet ja muu painettu media toimivat ikkunana kulttuuriimme. Ne edustavat sosiaalista valta- virtaa ja vallitsevia diskursseja, minkä kautta ne tarjoavat yhteiskuntatieteilijälle hyvän näköalapaikan sosiaaliseen todellisuuteen ja kulttuurisiin merkityksiin (Mautner 2008, 32).
Sovellan selviytymisen tutkimukseen myös positiivisen psykologian näkemyksiä yksi- lön vahvuuksista sekä kyvystä sopeutua muutoksiin ja selviytyä elämän vaikeuksista.
Positiivisen psykologian ajatukset toimivat tutkimukselle teoreettisena viitekehyksenä, vaikka analyysin toteutuksessa onkin pyritty aineistolähtöisyyteen. Näen, että positiivi- sen psykologian soveltaminen trauma- ja kriisitutkimukseen tarjoaa sille voimavaraläh- töisen lisäulottuvuuden. Lisäksi positiivisen psykologian ajatusten hyödyntäminen sosi- aalipsykologian alalla voi tuoda uudenlaista näkökulmaa selviytymisen ilmiön kuvaa- miseen.
Toisen maailmansodan jälkeisessä psykologiassa tutkimuksen painopiste on ollut lähin- nä mielenterveysongelmien synnyssä, kehityksessä ja hoidossa. 1900-luvun aikana tie- tämyksemme erilaisista mielenterveysongelmista onkin kasvanut huimasti, mutta sa- manaikaisesti tieto on myös muokannut ihmiskuvaamme. Ihminen on näyttäytynyt pas- siivisena uhrina, joka elää ulkoisten voimien ja vallitsevien olosuhteiden armoilla. Posi- tiivisessa psykologiassa kysymyksenasettelu on toisenlainen. Kiinnostus kohdistuu sii- hen, miksi ihminen selviytyy, sopeutuu ja menestyy muuttuvista olosuhteista huolimat- ta. Positiivisessa psykologiassa ihminen nähdään aktiivisena, luovana ja itseohjautuva- na. Seligmanin (2002) mukaan psykologian ei tulisi keskittyä vain sairauteen, heik- kouksiin ja vaurioihin, sillä inhimillisen toiminnan monimutkaiseen kirjoon kuuluvat myös työnteko, opiskelu, oivallukset, rakkaus ja psykologinen kasvu (Seligman 2002, ref. Hefferon & Boniwell 2011, 6).
Viime vuosina positiivinen psykologia on kehittynyt ja kasvanut valtavalla vauhdilla.
Tieteenalan nousu voidaan nähdä osana laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä, jota luon- nehtii lisääntynyt kiinnostus hyvinvointia ja onnellisuutta koskeviin kysymyksiin. Toi- saalta se voidaan kytkeä osaksi yhteiskunnan yleistä yksilöllistymiskehitystä ja siihen
liittyvää yksilöiden oman elämänhallinnan korostumista. Positiivisen psykologian alan tutkimus on myös Suomessa kasvanut huimalla vauhdilla ja ajatuksia on lähdetty sovel- tamaan niin varhaiskasvatuksessa, aikuiskoulutuksessa kuin työelämässäkin. Yleinen kiinnostus myönteiseen on kasvanut ja käsitteet ”resilienssi”, ”optimismi” ja ”myöntei- set tunteet” vilisevät jo vilkkaasti myös arkipäivän puheessamme.
Tämä on tutkimus trauman tai kriisin jälkeisestä selviytymisestä ja sen keinoista. Tut- kimuksen tavoitteena on tarkastella selviytymistä ilmiönä, mikä voi tukea ymmärrys- tämme selviytymisestä ja tarjota uutta tietoa myös auttamistyötä tekeville. Edellisen pohdinnan valossa on perusteltua sanoa, että myönteisen tutkiminen kielteisen yhtey- dessä on tärkeää ja että tutkimusaiheelle on myös yhteiskunnallista tilausta. Markku Ojasen (2014, 129) mukaan tarvitsemme kipeästi lisää tutkimustietoa elämän myöntei- sistä puolista, jotta voisimme lievittää sitä kärsimystä, mikä on osa ihmisen elämää.
1.1 Tutkielman aihe ja rajaus
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen trauman tai kriisin jälkeistä selviytymistä aika- kauslehdissä julkaistujen selviytymiskertomusten valossa. Tutkimuksessa kiinnostus kohdistuu siihen, millä tavoin trauman tai kriisin läpikäyneet henkilöt kertovat selviyty- neensä ja millaisia selviytymiskeinoja he ovat hyödyntäneet. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän positiivisen psykologian näkemyksiä yksilön vahvuuksista, so- peutumisesta ja selviytymisestä. Lähestymistapa eroaa perinteisestä psykologiasta, jossa mielenkiinto kohdistuu lähinnä kielteisiin tunteisiin, häiriöihin ja poikkeavuuksiin. Tut- kimuksen aineisto koostuu Kauneus ja Terveys -lehden kahdesta viimeisimmästä vuosi- kerrasta ja niissä julkaistuista selviytymiskertomuksista. Tutkimukseni sijoittuu nykyi- sen laadullisen tutkimuksen perinteeseen, jossa kiinnostus kohdistuu sosiaaliseen todel- lisuuteen ja tätä kautta myös kieleen, jonka kautta sosiaalinen todellisuus välittyy ja rakentuu. Tutkimuksen analyysissa yhdistetään sekä narratiivista näkökulmaa että sisäl- lön analyysia.
Pro gradu -työni tutkimus koskee niitä henkilöitä, jotka ovat kohdanneet elämässään jonkin kriisin tai traumaattisen kokemuksen − ja kokevat selviytyneensä siitä. Aineis- tonani olevat selviytymiskertomukset liittyvät kaikki joko äkilliseen sairastumiseen,
vammautumiseen tai toisaalta pysyvän sairauden tai vamman kanssa elämiseen ja sen kanssa selviytymiseen. Tässä tutkimuksessa kriisillä viitataan siis joko elämänkriiseihin tai äkillisiin kriiseihin (ks. luku 2.2). Osa kriiseistä ovat olleet kokijalleen traumaattisia, mutta mukana on myös kertomuksia pitkäaikaisista – jo lapsuudesta tai nuoruudesta asti vaivanneista sairauksista – kuten vaikkapa paniikkihäiriöstä tai syömishäiriöstä.
Tutkimus ei kohdistu niihin, joilla käsittelyprosessi tai surutyö on vielä aktiivisesti kes- ken. Onkin esitetty, että kriisin käsittelyvaiheeseen osuva tutkimusinterventio voi pitää sisällään tutkimuseettisiä ongelmia ja häiritä luonnollista kriisiprosessia (Bonanno 2008, 103). Yleisesti ottaen tutkimukseen osallistuminen edellyttää, että ihminen on jo työstä- nyt tapahtumaa ja ottanut etäisyyttä tapahtuneeseen, jolloin tapahtuneesta voidaan ker- toa muille traumatisoitumatta uudelleen (Laitinen & Uusitalo 2008, 127). Omassa tut- kimuksessani käytän aineistonani lehtiartikkeleita, jolloin tutkittavat henkilöt ovat vali- koituneet niin, että mukana olevat haluavat vapaaehtoisesti kertoa selviytymisestään.
Toisin sanoen tapahtuneesta on kulunut jo jonkin verran aikaa: tapahtuma on integroitu- nut osaksi elämänhistoriaa ja kokemus halutaan tietoisesti jakaa muille.
Tutkimuksen ulkopuolelle rajaan myös lapsuuden aikana tapahtuneet traumaattiset ko- kemukset. Lapsuuden kehitysvaiheen aikaisia tapahtumia ei voida suoraan rinnastaa aikuisuudessa kohdattuihin kriiseihin. Lapsuusajan traumoilla on omat erityispiirteensä ja tapahtumat kytkeytyvät usein myös osaksi lapsen persoonallisuuden kehitystä ja mi- näkuvaa. Lapsuuden traumat voivat ilmetä vääristyneenä minäkuvana, käsityksenä omasta huonommuudesta tai vahvoina turvattomuuden ja hallitsemattomuuden tunteina.
Käsitykset ovat syvälle juurtuneita ja tiedostamattomia, jolloin niiden purkaminen edel- lyttää usein terapiaprosessia. (Saari 2003, 252, 316−321.)
1.2 Tutkimuskysymykset
Tässä tutkimuksessa on tarkoitus selvittää, millaisena ilmiönä trauman tai kriisin jälkei- nen selviytyminen näyttäytyy Kauneus ja Terveys -lehdessä julkaistujen selviytymisker- tomusten valossa. Kiinnostus kohdistuu niihin yksilöllisiin merkityksiin, joita henkilöt selviytymiselleen antavat ja millaisen tarinan he selviytymisestään kertovat. Lisäksi
olen kiinnostunut siitä, millä tavoin kriiseistä selviydytään ja millaisia selviytymiskei- noja kertomuksissa nostetaan esille.
Tutkimuskysymys:
Millaisena ilmiönä trauman tai kriisin jälkeinen selviytyminen näyttäytyy Kauneus ja Terveys -lehden selviytymiskertomuksissa?
Tarkentavat kysymykset:
Millainen selviytymistarina on tarinana?
Millä keinoin trauman tai kriisin jälkeen on selviydytty?
1.3 Aiempi tutkimus
Elämänmuutoksien tutkimuksessa on perinteisesti hyödynnetty narratiivista näkökulmaa (Riessman 2008). Lisäksi viime vuosikymmeninä on tehty yhä enemmän narratiivista tutkimusta juuri henkilökohtaisesti vaikeista kokemuksista tai kielteisistä elämänmuu- toksista (Hänninen 2008, 123). Suomessa sairauksiin ja niistä selviytymiseen liittyvää narratiivista tutkimusta on tehty 1980-luvun puolivälistä alkaen (Hänninen 2002, 132).
Oman tai läheisen sairaudesta selviytymisestä on tehty lukuisia väitöskirjoja (ks. mm.
Savukoski 2008; Jähi 2004; Huotari 1999; Siponen 1999; Lillrank 1998), joissa kaikissa tutkimusote on ollut narratiivinen. Viime vuonna ilmestyi myös suomalainen autoetno- grafinen väitöskirja psyykkisestä sairastumisesta ja siitä kuntoutumisesta (Rissanen 2015). Väitöskirjoja on tehty myös koskien muista elämänkriiseistä selviytymistä. Vii- me vuonna Heli Vihottula (2015) julkaisi väitöskirjansa, joka käsitteli traumaattisista kokemuksista selviytymistä narratiivisesta näkökulmasta käsin. Aiemmin muun muassa Auli Vähäkangas (2004) on tutkinut lapsettomuuden narratiiveja ja Auli Ojuri (2004) naisten väkivaltakokemuksia ja niistä selviytymistä. Itsemurhia ja itsemurhamenetyksiä ovat tutkineet Tuula Uusitalo (2006) ja Irmeli Järventie (1993).
Selviytymiseen liittyvää positiivisen psykologian alan tutkimusta on tehty 1990-luvulta alkaen etenkin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa. Positiivisen psykologian alalla on tehty eniten tutkimusta resilienssistä ja trauman jälkeisestä kasvusta. Resilienssiä on tutkittu etenkin vaikeissa oloissa kasvaneilla lapsilla ja nuorilla (ks. Masten, Cutuli, Herbers & Reed; Zollkoski & Bullock 2012) sekä yhä enemmän myös aikuisilla. Ny- kyinen tutkimus käsittää resilienssin dynaamisena ja kehitettävänä ominaisuutena. Re- silienssistä onkin viime vuosina puhuttu myös työntekijän ja työyhteisöjen ominaisuu- tena, sillä resilienssin nähdään olevan avaintekijä työssäjaksamiselle ja tätä kautta myös työn tuottavuudelle. Trauman jälkeistä kasvua on tutkittu etenkin vakavien sairauksien yhteydessä (ks. mm. Hefferon, Grealy & Mutrie 2009; Park, Chmielewski & Blank 2010). Lisäksi trauman jälkeistä kasvua on tutkittu myös terroristi-iskuista, maahan- muutosta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä selviytyneillä sekä ihmissuhteisiin liittyvien elämänkriisien ja menetysten yhteydessä. Tutkimusta on tehty viime vuosina yhä enemmän myös narratiivisesta näkökulmasta käsin.
Suomessa positiivista psykologiaa soveltava tutkimus on lisääntynyt nopealla tahdilla aivan viime vuosien aikana. Vuonna 2014 julkaistu teos ”Positiivisen psykologian voi- ma” antaa kattavan kuvan siitä, millaisiin tutkimuskysymyksiin positiivisen psykologian ajatuksia on viime vuosina sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa. Yhteiskuntatietei- den alalla esimerkiksi Jari Hakanen on tehnyt tutkimusta työn imusta ja työhyvinvoin- nista ja Anne Birgitta Pessi on tutkinut auttamista ja onnellisuutta. Tällä hetkellä Anne Birgitta Pessi johtaa myös monitieteellistä CoPassion -tutkimushanketta myötätunnosta.
Soveltavan psykologian alalla Emilia Lahti (2013) on tutkinut sisua ja valmistelee par- haillaan väitöskirjaansa sisusta ja selviytymisestä (ks. luku 3.3). Filosofian alalla Frank Martela on tutkinut hyvää elämää, onnellisuutta ja sisäistä motivaatiota sekä Lauri Jär- vilehto on kirjoittanut ajattelun taidosta ja uusista oppimisratkaisuista. (Ks. lisää Uusita- lo-Malmivaara (toim.) 2014.)
Eniten positiivista psykologiaa soveltavaa tutkimusta on kuitenkin tehty psykologian, kasvatustieteiden ja erityispedagogiikan alalla. Tällä hetkellä psykologian alalla tutki- taan muun muassa nuorten positiivisia polkuja aikuisuuteen ja työelämään (Salmela- Aro), oppimista ja motivaatiota (Niemivirta; Tuominen-Soini; Salmela-Aro) sekä lasten stressinsäätelyä ja ryhmätoimintaan sitoutumista (Sajaniemi). Erityispedagogiikan alalla tehdään tutkimusta muun muassa lasten ja nuorten kiinnostuksesta, motivaatiosta ja
oppimisesta (Tapola), luonteenvahvuuksien ja toiveikkuuden merkityksestä oppimisvai- keuksien hoidossa (Uusitalo-Malmivaara) sekä käyttäytymisen ja tunteiden vahvuuksis- ta peruskouluoppilailla (Sointu). Kasvatustieteiden alalla tutkitaan parhaillaan leikillistä oppimista (Lipponen), lasten sinnikkyyden rakentumista (Mikkola), dialogista opetusta ja oppilaiden toimijuutta (Rajala; Hilppö) sekä nuorten aikuisten minäkäsityksen, it- searvostuksen, vahvuuksien, koulutusvalintojen ja työelämään siirtymisen yhteyksiä (Lappalainen & Hotulainen). (Ks. lisää Uusitalo-Malmivaara (toim.) 2014.)
Positiivisen psykologian ajatuksia on sovellettu myös eri alojen opinnäytetöissä, joissa on käsitelty muun muassa positiivisia tunteita, onnellisuutta, työn imua, työhyvinvoin- tia, työ- ja opiskelumotivaatiota, opiskeluissa menestymistä sekä mielenterveyskuntou- tujien selviytymistä. Positiivisen psykologian ajatuksia on sovellettu myös joissakin väitöskirjoissa. Esimerkiksi Kaisa-Maria Peltokorpi (2011) tarkastelee väitöskirjassaan lottien selviytymistä sodan kriisissä ja soveltaa tutkimuksessaan positiivisen psykologi- an hyveiden ja vahvuuksien näkökulmaa selviytymiseen.
1.4 Tutkielman rakenne
Tämä tutkielma koostuu johdannosta, kahdesta teorialuvusta, kahdesta menetelmäluvus- ta, tulososiosta sekä pohdintaluvusta. Ensimmäisessä teorialuvussa esittelen trauma- ja kriisipsykologian alalla tehtyä tutkimusta ja aiempaa teoriaa. Toisessa teorialuvussa esittelen tämän tutkimuksen varsinaisen teoreettisen viitekehyksen eli positiivisen psy- kologian tarjoaman näkökulman trauman ja kriisin jälkeiseen selviytymiseen. Neljän- nessä luvussa siirryn käsittelemään tutkimuksen metodologista taustaa sekä perustelen aineiston ja menetelmien valintaa. Viidennessä luvussa käyn läpi tutkimusprosessin toteuttamista vaihe vaiheelta ja pohdin myös tutkimuksen eettisyyteen ja luotettavuu- teen liittyviä kysymyksiä. Kuudennessa luvussa esittelen tutkimuksen tuloksena synty- neet selviytymispolut ja selviytymiskeinot. Seitsemännessä luvussa tarkastelen tutki- muksen tuloksia suhteessa teoreettiseen viitekehykseen sekä aiempaan tietämykseen trauman ja kriisin jälkeisestä selviytymisestä. Tutkielman lopussa esitän myös arvion tutkimusprosessin onnistumisesta ja luotettavuudesta sekä pohdin tutkimuksen yhteis- kunnallista relevanssia ja mahdollisia jatkotutkimuskysymyksiä.
2 KRIISI- JA TRAUMATUTKIMUS
Tässä luvussa esittelen kriisi- ja traumapsykologian alalla tehtyä tutkimusta ja aiempaa teoriaa. Aloitan luvun tarkastelemalla sitä, miten suhtautumisemme kriiseihin ja trau- moihin on muuttunut viime vuosisadan kuluessa. Sen jälkeen pureudun tarkemmin krii- sin käsitteeseen ja esittelen perinteisen, Johan Cullbergin muotoileman, kriisiprosessin vaihemallin. Luvun lopussa tarkastelen vielä lähemmin trauman käsitettä ja traumatisoi- tumisen prosessia.
2.1 Kriisi- ja traumapsykologian historiaa
1800-luvun puolella kriisin kokeneen ihmisen käyttäytymiselle oli olemassa monenlai- sia selityksiä, vaikka itse kriisiä prosessina ei vielä tunnettu. Kaikkia sen aikaisia tulkin- toja yhdisti kuitenkin vahvasti käsitys kriisikäyttäytymisen epänormaaliudesta. Rajuja tunteiden osoituksia ja epärationaalista käyttäytymistä pidettiin normaalista poikkeava- na. Tällaista toimintaa saatettiin selittää toisinaan hysterian ja hulluuden käsitteillä, toi- sinaan ihminen nähtiin vitsauksen tai synnin piinaamana. (Leino 2008.) Kriisin käsite saapui psykologiseen kirjallisuuteen 1900-luvun alkupuolella. Sigmund Freudin elä- mäntyöllä oli merkittävä vaikutus kriisin käsitteen syntyyn ja vakiintumiseen osaksi psykologista käsitejärjestelmää. Hän toi mukanaan ”trauman” käsitteen, joka ajan myötä antoi tilaa ja mahdollisuuksia myös kriisin tutkimukseen. Käsitteellä ”trauma” tarkoite- taan sananmukaisesti haavaa tai vammaa, jonka Freud laajensi koskemaan myös mielen ilmiöitä. (Saari 2003, 15.)
Erityinen tarve kriisin käsitteen muodostamiselle syntyi ensimmäisen ja toisen maail- mansodan jaloissa. Suuri osa sotilaista kärsi jonkinasteisia kriisin oireita ja elivät trau- maattisessa tilassa sodan aikana, sillä he olivat joutuneet katselemaan vierestä ja elä- mään keskellä kuolemaa. Potilaiden oirehtimista alettiin kutsua ”taisteluneuroosiksi”, mikä ilmeni muun muassa fyysisinä kouristuksina sekä erilaisina psyykkisinä oireina, kuten tilanteen jatkuvana uudelleen elämisenä. Taisteluneuroosien yhteydessä havait- tiin, että kuka tahansa saattoi kohdata kriisitilan eikä voimakasta oirehtimista pidetty enää epänormaaliuden merkkinä. (Leino 2008; Hammarlund 2010, 29–30, 146.)
Toisen maailmansodan jälkeen 1940−1960 -lukujen aikana eri puolella maailmaa nousi kiinnostus onnettomuuden ja surun tutkimiseen. Erich Lindemann, eräs tunnetuimmista onnettomuustutkijoista, näki voimakkaan reagoinnin normaalina. Hän korosti lisäksi, että surusta vaikeneminen ja puhumattomuus voi johtaa suruprosessin jumittumiseen.
1970-luvulla lääketieteen piirissä alettiin tehdä stressiä koskevaa tutkimusta ja kehitel- tiin niin sanottuja stressiteorioita. Ajatuksena oli, että osa stressistä on normaalia ja osa epänormaalia stressiä. Kriisiin liittyvät oireet siis osaltaan patologisoitiin ja tavoitteena oli toteuttaa kriisi-interventioita niissä tapauksissa, joissa henkilöllä esiintyy epänor- maalin stressin oireita. 1980-luvulla psykologi Jeffrey Mitchell erikoistui tutkimaan erityisesti hätätyöntekijöiden työssäjaksamista ja kehitti tutkimustyönsä pohjalta psyko- logisen jälkipuintimenetelmän, jonka tavoitteena oli ehkäistä traumaattisen kokemuksen jälkeisiä psyykkisiä oireita tukemalla kriisin käsittelyä ja integroimista osaksi elämänta- rinaa (vrt. Bonanno 2004, ks. luku 3.3). (Leino 2008; Hammarlund 2010, 28, 148.)
2.2 Kriisin käsite ja kriisiprosessin kulku
Nykyisin kriisin käsite on juurtunut osaksi arkista kielenkäyttöämme. Tästä huolimatta voi olla epäselvää, mitä tällä käsitteellä tarkoitamme. Kriisipsykologi Eija Palosaaren (2007, 22−23) mukaan kriisin käsitteen merkitys on väljentynyt sitä mukaa, kun sen käyttö on yleistynyt eri tieteenaloilla ja arkipäivän puheessa. Hän korostaa, että ilmiö on kuitenkin vain merkki käsitteen hyödyllisyydestä ja ajankohtaisuudesta. Yleisesti ottaen kriisillä viitataan sellaiseen tilanteeseen, jossa aikaisemmin toimineet selviytymiskeinot – kokemukset, tiedot ja reaktiotavat – osoittautuvat riittämättömiksi (Caplan 1961, ref.
Hammarlund 2010, 91). Tyypillisiä kriisin aiheuttajia voivat olla esimerkiksi objektin tai läheisen henkilön menetykset, itsenäisyyden tai itsehallinnan menetykset, luottamuk- sen rikkomukset, sosiaalisen häpeän kokemukset, talouslama, paikkakunnan vaihto työn perässä, ammatin katoaminen tai tilanteet, joissa sosiaalinen identiteetti tai oma usko- musjärjestelmä on uhattuna (Cullberg 1977, 139–159; Cullberg 1973, 11–21).
Kriisipsykologiassa kriisit on perinteisesti jaettu kehityskriiseihin, elämänkriiseihin ja äkillisiin kriiseihin. Kehityskriiseillä tarkoitetaan haasteellisia, mutta usein myönteisiksi koettuja elämäntilanteita, kuten lapsen syntymää tai eläkkeelle jäämistä. Elämänkriiseil-
lä viitataan pitkäkestoiseen rasitustilanteeseen, kuten pitkäaikaissairauteen tai avioero- prosessiin. Äkillisestä kriisistä puhutaan silloin, kun jokin ennalta odottamaton tapah- tuma aiheuttaa yksilölle huomattavaa kärsimystä. Äkillisiä kriisejä ovat onnettomuudet, läheisen ihmisen kuolema, äkillinen vammautuminen tai sairastuminen. Äkilliset kriisit saattavat usein aiheuttaa traumatisoitumista, jonka vuoksi niitä kutsutaan myös trau- maattisiksi kriiseiksi. Joskus myös pelkkä traumaattisen tapahtuman todistaminen tai siitä kuuleminen riittää jo laukaisemaan traumaattisen kriisin. (Palosaari 2007, 23−25.)
Kriisin seurauksia ihmiselle voidaan lähestyä eri näkökulmista. Lääketieteessä kriisin on todettu ajavan ihmiskehon voimakkaaseen stressitilaan, josta seuraa biologisia muu- toksia muun muassa autonomisessa hermostossa ja hormonierityksessä. Lisäksi kriiseil- lä on myös kognitiivisia ja sosiaalisia seurauksia. Kriisi usein aiheuttaa tietynasteisen kognitiivisen romahduksen ja narratiivin repeytymisen. Omaa elämäntarinaa on alettava rakentaa hieman toisenlaiseksi – tosin muutos voi olla jossain tapauksissa hyvin perus- tavanlaatuinenkin. Kriisi panee usein alulle myös henkisen kasvun prosessin. (Leino 2008.) Tutkimustieto tukee sitä, että kriiseillä ja traumaattisilla tapahtumilla on usein pitkäaikaisia seurauksia ja ne vaativat myös muutoksien tekemistä yksilölliseen elämän- tarinaan (Hefferon ym. 2011, 115; Saari 2003, 22−25).
Kriisin jälkeisiä kokemuksellisia vaiheita on yleensä jäsennetty kriisiprosessin tyypillis- ten vaiheiden kautta. 1970-luvun alussa Johan Cullberg (1973) esitti nyt jo vakiintu- neeksi ajattelutavaksi muodostuneen kriisireaktioiden vaihemallin. Vaihemallin mukaan traumaattinen tapahtuma laukaisee traumaattisen kriisin, joka etenee vaihe vaiheelta tarkoituksena sopeuttaa psyyke vähitellen muutokseen. Kriisiprosessi alkaa shokkivai- heella. Keho laukaisee shokkitilan yleensä välittömästi silloin, kun ihminen joutuu traumaattiseen tilanteeseen. Shokista toivutaan vasta silloin, kun tilanne tulkitaan turval- liseksi – shokin kesto voi siis vaihdella muutamasta minuutista useisiin viikkoihin.
(Hammarlund 2010, 101.)
Shokki tarkoittaa elimistön automaattista suojareaktiota uhkaavaan tilanteeseen, jolloin kehontoimintojen tarkoituksena on maksimoida ihmisen mahdollisuus selvitä tilanteesta hengissä. Tästä kehon ”valmiustilasta” kertovat erilaiset shokkiin liittyvät fysiologiset muutokset, kuten stressihormonina tunnetun kortisolin ja adrenaliinin tasojen nousu.
Lisäksi autonomisen hermoston sympaattinen hermostonosa aktivoituu. Seurauksena
esiintyy muun muassa sykkeen ja vireystilan kohoamista sekä toisaalta puolustautumi- sen kannalta toissijaisten elintoimintojen hidastumista. Elimistön kiputoleranssi on shokkitilassa myös huomattavasti korkeampi, mikä on ajatuksena lohduttava. Pienet haaverit tuntuvat pahalta, mutta järkyttävämmissä tapauksissa moni ei välttämättä edes muista tunteneensa kipua. (Palosaari 2007, 43−45.)
Shokkitila on elimistön keino suojella mieltä turvallisuusilluusion järkkyessä. Puolus- tusreaktiona mieli pyrkii sopeutumaan tilanteeseen ja selviytymään monin keinoin. Ih- minen yleensä kuvittelee olevansa itse suurimmassa vaarassa ja näin keskittyy ensisijai- sesti vain omaan selviytymiseensä. Tämä on luonnollinen toimintamalli varsinkin sil- loin, kun muihin paikalla oleviin ei ole kehittynyt tunnesiteitä. Lisäksi ajantaju saattaa vääristyä ja toiminta muuttua epätavalliseksi tai irrationaaliseksi. Tyypillisiä seurauksia ovat äärimmäisten tunnereaktioiden syntyminen, tai toisaalta hyvin traumaattisessa ta- pauksessa niin sanottu ruumiista irtaantumisen kokemus. Ihminen saattaa alkaa toimia shokkitilassa täysin päämäärättömästi tai jäädä toistamaan jotakin tiettyä toimintoa.
Toisaalta ihminen voi saada tilanteessa käyttöönsä jopa yliluonnollisilta tuntuvia kyky- jä. Esimerkiksi aistit saattavat terästäytyä niin, että ihminen muistaa tapahtuneesta aivan pikkutarkkoja asioita. Hetkellisen ”supermuistinsa” ansiosta ihminen voi myös saada käyttöönsä aikaisemman elämänkokemuksensa tuomaa tietoa juuri oikealla hetkellä – ja näin selviytyä tilanteesta. (Saari 2003, 42−45; Palosaari 2007, 58−61.)
Shokkivaiheen jälkeen seuraa reaktiovaihe, jolloin kriisiin joutuneen henkilön on ikään kuin pakko avata silmänsä sille, mitä on tapahtunut. Tapahtuneelle yritetään löytää mer- kitystä lukuisten ”miksi”-kysymysten avulla sekä syyllisiä etsimällä. Reaktiovaiheessa hyvin tavallisia oireita ovat masennuksen, syyllisyyden, pelon tunteet sekä unen aikai- nen traumaattisen tapahtuneen läpikäynti. Reaktiovaiheessa koetulla kärsimyksellä on kuitenkin hyvin tärkeä tehtävä traumamuistojen ja voimakkaiden elämysten käsittelyssä ja muokkaamisessa. (Hammarlund 2010, 102; Cullberg 1977, 172–173.) Reaktiovai- heessa voi esiintyä myös erilaisia psyyken puolustuskeinoja. Esimerkiksi erilaiset reg- ression muodot, kuten vaikkapa alkoholin tai muiden päihteiden käyttö (ks. myös akuut- ti stressihäiriö luvussa 2.3) voivat toimia psyyken puolustuskeinona. Nämä puolustus- keinot auttavat kriisin kokenutta kohtaamaan todellisuus asteittaisemmin, mutta pitkit- tyessään ne voivat estää kriisiprosessin etenemisen. (Cullberg 1977, 175–176.) Kun traumaattinen tapahtuma on tunnettu ja koettu, haava voi alkaa vähitellen paranemaan.
Seuraava kriisiprosessin vaihe on käsittelyvaihe, jossa menneisyyden sijaan aletaan vä- hitellen suuntautua tulevaisuuteen. Tapahtumia käsitellään edelleen aktiivisesti, mutta käsittely siirtyy ikään kuin taka-alalle, samalla kun arki alkaa jälleen kulkea. (Cullberg 1973, 27; Hammarlund 2010, 103.) Lopulta seuraa kriisiprosessin viimeinen vaihe eli uudelleensuuntautumisen vaihe, jolloin traumakokemus vähitellen ”arpeutuu”. Arpi tulee aina säilymään, mutta se ei estä kriisin kokenutta löytämään uudelleen kosketusta elämään. Uudelleensuuntautuminen edellyttää kuitenkin, että kriisin herättämät tunteet on pystytty käsittelemään ja kriisikokemus työskentelemään läpi. (Cullberg 1977, 189.)
2.3 Traumatisoituminen
Psyykkisellä traumalla viitataan kehon fyysiseen ja psyykkiseen reaktioon, mikä syntyy traumaattisen tapahtuman jälkeen. Traumatisoitumista voidaan luonnehtia ”traumamuis- tojen lukkiutumisena mieleen ja kehoon”. (Palosaari 2007, 26). Trauma kehittyy ihmi- sen jäädessä uhkaavan tilanteen ”armoille”. Traumaattisen tapahtuman tunnusmerkkejä ovat äkillisyys, ennustamattomuus ja hallitsemattomuus (Saari 2003, 22−25; Ojanen 2007, 289). Traumaattisen tapahtuman järkyttävä luonne perustuu pitkälti siihen, että se haastaa perusoletuksemme itsestämme ja maailmasta (Baumgardner & Crothers 2009, 67; Saari 2003, 25). Traumatutkimuksen klassikon Ronnie Janoff-Bulmanin (1992, 6–
21) mukaan nämä universaalit perusoletukset ovat: 1) usko omaan haavoittumattomuu- teen 2) usko ympäröivän maailman mielekkyyteen ja hallittavuuteen sekä 3) ajatus it- sestä pääosin myönteisessä valossa. Traumaattinen tapahtuma järkyttää näitä universaa- leja perusoletuksia ja niistä syntyvää turvallisen elämän illuusiota, jolloin epäilys pääsee valtaamaan mielen: ”jos jotain pahaa voi sattua minulle, niin mikä tahansa on mahdol- lista”.
Lähes kaikki trauman kokeneet kärsivät traumaattisen stressin oireista, jotka kuitenkin normaalisti heikkenevät noin kolmen kuukauden kuluttua tapahtuneesta. Tätä niin sa- nottua normaalia traumaattista stressiä on kutsuttu myös nimellä akuutti stressihäiriö (ASD). Siihen liittyvät oireet saatetaan joskus tulkita yleisesti ottaen masennukseksi, mutta jälkeenpäin saatetaankin löytää taustalta traumatisoitumisen laukaissut kriisi.
Akuutin stressihäiriön oireina esiintyy muun muassa ylivireyttä, unihäiriöitä, keskitty- misvaikeuksia ja tunnepurkauksia. Traumaattinen tilanne elää mielessä pitkään paina-
jaisten tai muistikuvien muodossa. Yleensä osa traumaattisesta kokemuksesta tallentuu myös implisiittiseen muistiin, jolloin muistikuva aktivoituu täysin automaattisesti eri ärsykkeiden seurauksena synnyttäen näin psyykkisen tai fyysisen reaktion. Akuuttiin stressihäiriöön kuuluu myös asioiden tietoinen tai tiedostamaton kieltäminen, mikä saat- taa ilmetä monenlaisena välttelykäyttäytymisenä. Jotta traumaattisesta stressistä toivut- taisiin, asioiden läpikäyminen ja tapahtuneen hyväksyminen ovat olennainen osa kriisi- prosessia. (Hammarlund 2010, 264–265.)
Aina skeemat eivät pääse mukautumaan aivoissa ja trauma voi patologisoitua. Tällöin puhutaan posttraumaattisesta stressihäiriöstä (PTSD), mikä ilmenee muun muassa ylit- sevuotavina tunnepurkauksina tai mielikuvien jatkuvana läpikäymisenä. Posttraumaatti- sessa stressissä kehon jatkuva fyysinen vireystila on kuitenkin pitemmän päälle mahdo- ton, minkä johdosta saattaa esiintyä totaalista uupumusta tai paniikinomaista ahdistusta.
Mieli voi puolustusreaktionaan pyrkiä tapahtuneen tai sen merkityssisällön äärimmäi- seen kieltämiseen, jotta keho voisi palautua stressitilasta ennalleen. (Hammarlund 2010, 267–269.)
Traumatisoituminen voi aiheuttaa myös niin kutsuttua dissosiaatiota eli persoonan ja- kautumista osiin, missä eri osat hoitavat eri tehtäviä. Tavallisesti yksi persoonan osa jatkaa arkielämää ja suoriutuu velvollisuuksista, kun toinen persoonan osa ottaa kan- taakseen traumaan liittyvän muiston ja kivun. Vähitellen traumamuisto alkaa tunkeutua myös toisen persoonan osan puolelle muistikuvina tai psykosomaattisina oireina. Usein kiireettömät elämänvaiheet tai lomailu nostavat suljetut muistot esiin. Dissosiaatio voi olla hyvin lievää ja ohimenevää, mutta myös vakavaa aiheuttaen erilaisia dissosiaatio- häiriöitä tai jopa trauman täydellistä unohtamista. (Palosaari 2007, 27−28.)
Joskus traumaattiset tapahtumat ovat toistuvia, ilman mahdollisuutta palautua kokemus- ten välissä. Peräkkäiset traumaattiset kriisit voivat aiheuttaa niin sanotun ”ketjuuntu- neen trauman”, jolloin uudet tapahtumat aktivoivat vanhoja traumoja. Osa aiemmista kriiseistä on voitu ”varastoida”, sillä elämäntilanne ei ole mahdollistanut niiden käsitte- lyä. Joskus traumojen varastoiminen voi olla ainoa tapa selvitä, mutta käsittelemättömät traumat kuluttavat aina voimavaroja ja johtavat usein kyynisyyteen ja uupumiseen myös muilla elämänalueilla. (Palosaari 2007, 33−34.) Äärimmäinen tilanne on esimerkiksi sodan keskellä elävillä tai toistuvan väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi joutuvilla
henkilöillä (Ojanen 2007, 309). Traumaattisten tapahtumien toistuvuus voi tällöin ai- heuttaa pitkittyneen shokkivaiheen, joka suojaa tehokkaasti ihmisen psyykettä, mutta vie samalla voimavaroja ja estää kriisiprosessin etenemisen (Palosaari 2007, 62; Saari 2003, 51). Lisäksi kriisien käsittelyssä on tärkeä tiedostaa, että aiemmilla lapsuudenai- kaisilla traumaattisilla kokemuksilla voi olla oma vaikutuksensa aikuisiässä kohdattui- hin kriiseihin. Esimerkiksi lapsuudessa koettu voimattomuuden tunne suhteessa ympä- rillä tapahtuviin asioihin voi aktivoitua myöhemmin elämässä kohdatuissa vaikeissa elämäntilanteissa. (Palosaari 2007, 31.)
2.4 Kriisin yksilöllisyys
Kriisiprosessin vaihemalli voi auttaa ymmärtämään kriisin käsittelyn etenemistä, mutta se on kuitenkin yksinkertaistava jaottelu. On korostettu, että kriisin työstäminen ei aina etene vaihe vaiheelta. Toisaalta vaiheet voivat esiintyä myös limittäin. (Hammarlund 2010, 99.) Henkilöllä voi olla myös samanaikaisesti useita aktiivisia kriisejä päällek- käin, jolloin kriisiprosessi luonnollisesti hidastuu tai siihen voi tulla muutoksia. Esimer- kiksi äkillisen kriisin ilmaantuessa taustalla voi olla jokin aiempi haasteellinen elämän- kriisi, jota ei ole vielä käsitelty. Kriisiin voi liittyä myös jokin aiempi kokemus, joka saa ihmisen reagoimaan erityisen voimakkaasti. Samanlainen tapahtuma on voitu myös ko- kea aiemmin, mutta tällöin sitä ei ole pystytty syystä tai toisesta käsittelemään. Tällöin kriisireaktiot ja toipuminen vievät enemmän aikaa. (Hammarlund 2010, 105; Palosaari 2007, 26.) Kriisien suuri määrä menneisyydessä ei siis väistämättä tarkoita psykologista kasvua. Olennaista on se, miten kriisit on käsitelty. (Palosaari 2007, 33.) Kriiseistä pu- huttaessa on muistettava myös kriisikokemuksen yksilöllisyys. Se, mikä toiselle on aito kriisikokemus, voi toiselle olla vain haasteellinen elämäntilanne, jonka ratkaisemiseen riittävät aikaisempi kokemus ja tieto. Seuraavassa luvussa siirryn tarkastelemaan posi- tiivisen psykologian tarjoamia vaihtoehtoja hahmottaa kriisistä selviämistä.
3 POSITIIVISEN PSYKOLOGIAN NÄKÖKULMA SELVIYTYMISEEN
Tässä luvussa käsittelen positiivisen psykologian alalla tehtyä aiempaa tutkimusta liitty- en yksilön hyvinvointiin, vahvuuksiin sekä kykyyn sopeutua muutoksiin ja selviytyä elämän vaikeuksista. Ensimmäiseksi perustelen teoreettisen viitekehyksen valintaa ja valotan hieman teoriasuuntauksen historiaa. Tämän jälkeen tarkastelen neljää positiivi- sen psykologian tutkimuskohdetta: resilienssiä, myönteisiä tunteita, optimismia ja trau- man jälkeistä kasvua. Näihin ilmiöihin liittyen on tehty paljon tutkimusta positiivisen psykologian alalla ja ne liittyvät olennaisesti myös trauman tai kriisin jälkeiseen selviy- tymiseen.
3.1 Teoreettinen viitekehys
Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on positiivisen psykologian näkökulma yksi- lön selviytymiseen. Positiivisessa psykologiassa kiinnostus kohdistuu siihen, miksi ih- minen selviytyy, sopeutuu ja menestyy muuttuvista olosuhteista huolimatta. Tätä ku- vaavat hyvin positiivisessa psykologiassa usein käytetyt käsitteet ”thriving”
ja ”flourishing”, joilla tarkoitetaan sanamukaisesti ”menestymistä” tai ”kukoistamista”
tietyissä olosuhteissa. Positiivisen psykologian tavoitteena on ongelmien korjaamisen sijaan ennaltaehkäisy. Pyrkimys on ymmärtää ja edistää niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin ja optimaaliseen toimintaan. Mielenkiinto kohdistetaan siis inhi- millisen toiminnan, ajattelun ja tunteiden myönteisiin puoliin. Tieteenalalla tutkitaan muun muassa onnellisuutta, optimistista ajattelua, myönteisiä tunteita, yksilön vahvuuk- sia sekä psykologista kasvua. (Hefferon ym. 2011, 2−3.)
Positiivinen psykologia on tuonut tieteelliseen keskusteluun sellaisia kysymyksiä, joita on pohdittu jo vuosisatoja sitten, mutta jotka ovat viime aikoina nousseet uudelleen kes- kustelun kohteeksi. Voidaan olettaa, että tällainen ”ajattomuus” myös perustelee ilmiöi- den tärkeyttä tutkimuksen kohteina. Näen, että positiivisen psykologian esille tuomilla näkökulmilla on sovellusarvoa myös sosiaalipsykologian alalla. Positiivisessa psykolo- giassa kiinnostus kohdistuu hyvin samanlaisiin ilmiöihin kuin sosiaalipsykologiassakin:
tunteisiin, vuorovaikutukseen, arvoihin, toimintaan ja päätöksentekoon. Lisäksi positii- visessa psykologiassa pyritään lähestymään ihmistä mahdollisimman kokonaisvaltaises-
ta näkökulmasta käsin (Hefferon ym. 2011, 176). On kuitenkin muistettava, että kysees- sä on nimenomaan psykologian tieteenala. Tutkimus ja teoria perustuvat siis psykologi- seen näkemykseen ihmisestä ja inhimillisestä toiminnasta, mikä tulee myös ottaa huo- mioon sovellettaessa tietoa yhteiskuntatieteisiin.
3.2 Positiivisen psykologian historiaa
Lähtölaukauksena positiivisen psykologian synnylle voidaan pitää yhdysvaltalaisen psykologin Martin Seligmanin 1990-luvulla esittämää avointa kritiikkiä perinteistä psy- kologiaa ja sen patologista luonnetta kohtaan. Positiivisessa psykologiassa on tämän lisäksi kritisoitu myös perinteistä lääketieteellistä sairausmallia, jossa sairaus määrittyy suoraan lääketieteellisen diagnoosin ja tautiluokituksen mukaan. Sairaus ja terveys näh- däänkin paljon moniulotteisempina ilmiöinä. (Hefferon ym. 2011, 5−8.) Esimerkiksi sosiologi Corey Keyes on vuosien tutkimustyönsä jälkeen päätynyt siihen olettamuk- seen, että yksilön mielenterveys ja toisaalta mielenterveysongelmat ovat kaksi erillistä jatkumoa. Keysin mukaan mielenterveyden edistämisen tulisi siis olla yhtä tärkeä tavoi- te kuin mielenterveysongelmien hoitaminen. (Keyes & Michalec 2009, ref. Hefferon ym. 2011, 5−8.)
Positiivisen psykologian esille nostamat näkökulmat eivät ole uusia. Tieteenalan kau- kaisin esi-isä löytyy jo Antiikin Kreikasta, jolloin Aristoteles pohti samoja kysymyksiä hyvästä elämästä sekä järjen ja tunteiden välisestä tasapainosta. Tämän jälkeen 1700- luvulla eläneet tunnetut utilitarismin edustajat Jeremy Bentham ja John Stuart Mill us- koivat, että yhteiskunnassa olisi pyrittävä mahdollisimman suuren hyödyn tavoittelemi- seen mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Utilitaristit olivat myös ensimmäisiä, jotka uskoivat onnellisuuden mitattavuuteen ja kehittivät tätä varten ensimmäisen onnel- lisuusmittarin. 1800-luvulla vaikuttanutta yhdysvaltalaista psykologia William Jamesia voidaan myös pitää tärkeänä edeltäjänä positiivisen psykologian suuntaukselle. William James tutki tunteita ja uskoi, että tunne-elämyksemme syntyvät fysiologisista reaktioista tehtyjen havaintojen pohjalta. Tämä radikaali näkemys tunteiden synnystä oli ensim- mäisiä yrityksiä yhdistää tunne-elämykset ja fysiologiset reaktiot toisiinsa. William Jamesin ajatukset ovatkin pohjana myös nykyisille pohdinnoille mielen, ruumiin ja ai- votoiminnan välisistä yhteyksistä. (Hefferon ym. 2011, 8−9.)
Yksi tärkeimmistä edeltäjistä positiiviselle psykologialle oli humanistinen psykologia, joka kehittyi 1950- ja 60-lukujen vaihteessa vastaiskuna vallalla oleville psykologian teorioille. Humanistisessa psykologiassa korostettiin laadullisen menetelmän ja koko- naisvaltaisen näkemyksen tärkeyttä ihmistieteellisessä tutkimuksessa. Positiivisen psy- kologian edustajat ovat kuitenkin kritisoineet humanistisen psykologian tieteenalaa siitä, ettei se ole kehittänyt kunnollista empiiristä ja teoreettista pohjaa ajatuksilleen. Tämän vuoksi se ei ole päässyt kehittymään ja kasvamaan. Positiivisessa psykologiassa onkin pyritty vahvasti tieteellisen tiedon kerryttämiseen ja kvantitatiivisen tutkimuksen koros- tamiseen. Toisaalta myös tämä on herättänyt kritiikkiä. On nähty, että laadullista tutki- musta aliarvioimalla suljetaan samalla pois tärkeitä tutkimuksen alueita ja heikennetään näin tutkimustulosten yleistettävyyttä. (Hefferon ym. 2011, 10.)
3.3 Resilienssi
Positiivisen psykologian alalla on tutkittu muun muassa sitä, mitkä tekijät vaikuttavat yksilön sietokykyyn vaikeuksien keskellä. Tätä ilmiötä on kutsuttu resilienssiksi. Eng- lanninkielen termi resilience tarkoittaa suomennettuna sitkeyttä, sinnikkyyttä tai sieto- kykyä. Se voidaan myös määritellä ”joustavuutena vastata vaihteleviin, tilanteen aset- tamiin vaatimuksiin sekä kykynä palautua kielteisistä tunnekokemuksista” (Tugade ym.
2004, ref. Hefferon ym. 2011, 115). Resilienssiä voidaan myös luonnehtia takaisin- pomppaamisena ja hellittämättömänä uudelleen yrittämisenä (Lahti 2014, 330.) Tutkijat korostavat, että resilienssissä on kyse pohjimmiltaan ihmisen luonnollisesta sopeutumis- ja suojautumisjärjestelmästä (ks. Masten 2001), mutta resilienssin kehittyminen näyttäi- si edellyttävän jonkinasteisten vaikeuksien kohtaamista elämässä (Luthar, Cicchetti &
Becker 2000). Bonannon (2008, 102) mukaan resilienssillä ei viitata kuitenkaan täysin samaan asiaan kuin palautumisella (recovery). Hän täsmentää, että resilienssillä tarkoi- tetaan nimenomaan sitä, että yksilö kykenee säilyttämään psyykkisen ja fyysisen toi- mintakykynsä suhteellisen vakaana ja tasapainossa. Resilienssiin voi kuulua osana joi- takin ohimeneviä oireita tai toimintakyvyn muutoksia, mutta nämä eivät kuitenkaan uhkaa yksilön toimintakykyä ja hänellä säilyy kyky muun muassa myönteisten tuntei- den kokemiseen. (Emt., 102, 106.)
Resilienssitutkimus alkoi 1970-luvulla, kun kehityspsykologian alalla tutkittiin vaikeis- sa oloissa kasvaneita lapsia ja huomio kiinnittyi siihen suureen joukkoon, joka selviytyi hyvin vaikeista elämäntilanteista, kuten sodasta, köyhyydestä tai epävakaasta perhetaus- tasta (Baumgardner ym. 2009, 62.) Tutkimuksissa on havaittu, että hyvin kuormittavis- sakin olosuhteissa kasvaneet lapset voivat selviytyä kokemuksistaan yllättävän hyvin (ks. Masten 2001). Kehityspsykologian alalla tehdyn tutkimuksen mukaan lapsilla esiin- tyvän resilienssin voidaan nähdä rakentuvan erilaisista yksilö-, ryhmä- ja yhteisötason tekijöistä. Yksilötasolla resilienssiä ennustavia tekijöitä ovat muun muassa hyvät on- gelmanratkaisutaidot sekä kyky sietää ja hallita muutoksia. Samoin myönteinen minä- kuva, taipumus optimistiseen ajatteluun sekä kyky käyttää huumoria suojaavat lasta vaikeuksien edessä. Näillä yksilöllisillä tekijöillä ei viitata kuitenkaan synnynnäisyy- teen. Monet niistä kehittyvät juuri vuorovaikutuksessa muiden kanssa sekä haastavissa elämäntilanteissa.
Perheen tasolla suojaavia tekijöitä ovat muun muassa läheiset ihmissuhteet, emotionaa- lisesti myönteinen, kannustava ilmapiiri sekä selkeä ja tukea antava kasvatustyyli. Yh- teisön tasolla riskitekijöiltä suojaavat hyvät koulutusmahdollisuudet, paikallisyhteisön tuki ja turvallisuus sekä julkisten palvelujen toimivuus. (Masten ym. 2002.) Lisäksi re- silienssiä on tutkittu myös vaikeuksien keskellä elävillä nuorilla. Tutkimusten perusteel- la resilienssiä nuorilla ennustavat hyvät älylliset kyvyt, koulumenestys ja ongelmarat- kaisutaidot sekä kyky ylläpitää myönteistä minäkuvaa. Tärkein ennustava tekijä tutki- muksen mukaan oli kuitenkin kyky kognitiiviseen ja emotionaaliseen itsesäätelyyn, mil- lä viitataan muun muassa joustavuuteen, organisointikykyyn sekä taitoon solmia sosiaa- lisia suhteita ja ylläpitää niitä. (Buckner, Mezzacappa & Beardslee 2003.)
Vaikeissa oloissa kasvaneilla lapsilla resilienssin on siis todettu olevan hyvinkin yleistä.
Sen sijaan aikuisia koskevan trauma- ja kriisitutkimuksen painopiste on ollut perintei- sesti traumaperäisen stressihäiriön, kriisireaktioiden, kriisiavun ja jälkipuintimenetel- män tutkimuksessa. Bonanno (2008, 101) huomauttaa, että tämä tutkimuksellinen vi- nouma kuitenkin vääristää sitä empiiristä tosiasiaa, että resilienssi on yleistä myös ai- kuisiällä koettujen menetysten ja kriisien yhteydessä. Tutkimuksen mukaan vain murto- osa traumaattisen tapahtuman kokeneista sairastuu niin sanottuun traumaperäiseen stressihäiriöön (Kangas ym. 2002; Cordova 2008, ref. Hefferon ym. 2011, 115). Bonan- no (2008, 103) on myös kritisoinut erilaisten traumainterventioiden, kuten jälkipuinti-
menetelmän (vrt. luku 2.1) hyödyntämistä niin sanottujen ”luonnollisten” surureaktioi- den yhteydessä. Meta-analyysien mukaan interventioista on hyötyä vain niille, jotka kamppailevat aktiivisesti vakavien oireiden kanssa. Bonannon mukaan jälkipuintimene- telmän laaja soveltaminen aliarvioi ihmisen luonnollisia selviytymiskeinoja sekä jois- sain tapauksissa myös patologisoi normaaleja reaktioita sekä häiritsee luonnollisia pa- lautumisprosesseja. (Bonanno 2008, 103−104.)
Viime aikoina tietoisuus resilienssin ilmenemisestä aikuisilla on kuitenkin lisääntynyt ja resilienssitutkimus on kasvanut myös Suomessa. Esimerkiksi juuri julkaistussa Heidi Losoin (2015) väitöstutkimuksessa resilienssin todettiin edistävän lievästä aivovammas- ta selviytymistä. Nykytutkimuksen mukaan resilienssi nähdään dynaamisena prosessina ja kykynä, jota voidaan kehittää. Resilienssiä voidaan pitää myös jonkinlaisena yläkäsit- teenä sellaisille toimintamalleille ja ominaisuuksille, jotka tukevat selviytymistämme vaikeuksista. Muita tällaisia käsitteitä ovat muun muassa sisu, periksiantamattomuus (perseverance) ja sinnikkyys (grit). (Lahti 2014, 330.) Emilia Lahti on tarkastellut sisua suhteessa muihin samantyyppisiin käsitteisiin. Hänen mukaansa sisu eroaa lähitermeis- tään ja on näin ainutlaatuinen käsite. Lahden tekemän kyselytutkimuksen (2013) mu- kaan ”,sisun nähdään alkavan sieltä mihin sinnikkyys loppuu” (Lahti 2014, 324). Toisin sanoen sisua pidetään psyykkisenä voimavarana, joka saa syntynsä äärimmäisissä tilan- teissa. Tutkimuksen tulosten yhteenvetona sisu näyttäytyy ”universaalina psyykkisenä voimavarana ja dynaamisena toiminnan tahtotilana, joka mahdollistaa kurottautumisen yli oletettujen resurssien”. (Emt., 336).
Lahden mukaan ensimmäiset kirjalliset ilmaukset sisusta ovat peräisin jo 1500-luvulta, jolloin sanalla ”sisu” tarkoitettiin ”jotakin eläimen tai ihmisen sisällä olevaa”.
1800−1900-luvulla sisulla alettiin tarkoittaa lannistumattomuutta, päättäväisyyttä ja rohkeutta. Aikojen halki sisun käsitteeseen on kuitenkin yhdistetty jonkinlainen sisuk- sista kumpuava voimakas tunnelataus ja räjähtävä energia. Se, miksi sisu on nähty suo- malaisten kansallisominaisuutena, voidaan nähdä liittyvän Suomen historiaan ankarien ilmasto-olosuhteiden ja raskaan poliittisen ilmapiirin varjossa. Lahden kyselytutkimuk- sen (2013) tulosten mukaan sisusta voidaan erottaa myös kaksi, usein yhteen kietoutu- nutta, ulottuvuutta: vankkumaton sisu ja räjähtävä sisu. Ensimmäisellä viitataan sisuun, jolla kestämme vaikeata elämäntilannetta ja räjähtävällä sisulla taas siihen voimaan, jolla teemme suuria elämänmuutoksia ja selviämme ääritilanteista. (Lahti 2014, 319,
325.) Lahti (2014, 330) esittää lisäksi oman hypoteesinsa sisun yhteyksistä resilienssiin.
Hänen mukaansa sisu kasvattaa kykyämme vastata haasteisiin ja toimii siten kanavana resilienssiin. Tietyissä tilanteissa sisu voi olla myös edellytys resilienssille, sillä jotkut tilanteet ikään kuin vaativat sisua, jotta niistä voitaisiin selvitä.
Resilienssin käsite voidaan yhdistää myös laajempaan ”voimavaralähtöiseen” näkökul- maan, jonka alun perin toi keskusteluun 1980-luvulla vaikuttanut sosiologi Aaron Anto- novsky. Hänen tavoitteenaan oli siirtyä patologisesta ajattelutavasta niin sanottuun salu- togeeniseen näkemykseen eli terveyden ja tasapainon vaalimiseen. Antonovskyn teori- aan kuului olennaisena ajatus koherenssin tunteesta (sense of coherence), jolla viitataan yksilön käsitykseen oman elämänsä hallittavuudesta. Vahva koherenssin tunne pitää sisällään uskomuksen elämäntapahtumien ymmärrettävyydestä, mielekkyydestä ja hal- littavuudesta. Tutkimusten mukaan alhainen koherenssin tunne ilmenee muun muassa vihamielisyytenä, ärtymyksenä, ahdistuksena ja masennuksena. Toisaalta ne, joilla on vahva koherenssin tunne, kestävät paremmin psyykkisiä rasituksia. (Antonovsky 1987;
1993.) Koherenssin tunteesta on olemassa suhteellisen paljon tutkimustietoa ja sitä pide- tään myös muita vastaavia käsitteitä universaalimpana ja yhtenäisempänä konstruktiona (ks. esim. Grevenstein, Aguilar-Raab, Schweitzer & Bluemke 2016).
3.4 Myönteiset tunteet
Positiivisen psykologian alalla on tehty tutkimusta myönteisistä tunteista ja niiden yh- teydestä trauman tai kriisin jälkeiseen selviytymiseen. Vuosikymmenten vertailevan tutkimusaineiston pohjalta onkin voitu luokitella kaikkein yleisimmät myönteiset tun- teet, joita ovat ilo, kiitollisuus, seesteisyys, kiinnostus, toiveikkuus, ylpeys, huvittunei- suus, innostus, kunnioitus ja rakkaus (Fredrickson 2013). Toisaalta tällainen tunteiden luokittelu, joko myönteisiksi tai kielteisiksi, on herättänyt myös kritiikkiä. Esimerkiksi suuttumus ja viha voidaan joissakin olosuhteissa nähdä jopa välttämättömänä keinona puolustautua eli tilanteen kannalta myönteisinä tunteina. Toisaalta tunteet ovat usein myös sekoittuneita keskenään. Esimerkiksi toiveikkuus voi yhdistyä epätietoisuuteen ja huoleen tai vaikkapa iloa ja surua voi tuntea samanaikaisesti. (Larsen & McGraw 2014.)
Yhdysvaltalainen psykologi Barbara Fredrickson kehitti 1990-luvun alussa myönteisten tunteiden ”broaden-and-build” -teorian, jolle hän on saanut myös vahvistusta monivuo- tisen tutkimustyönsä kautta (ks. Fredrickson 2001; Fredrickson 2013). Teorian mukaan myönteisten tunteiden kokeminen laajentaa ajattelu- ja toimintamallejamme. Myönteiset tunteet edistävät ongelmien ratkomista, oppimista, suunnitelmallisuutta ja luovuutta. Ne siis laajentavat tarkkaavaisuutta ja lisäävät toiminnan vaihtoehtoja. Sen sijaan masen- nuksen ja ahdistuneisuuden on todettu johtavan ajattelun kapeutumiseen ja urautumi- seen. Fredricksonin teoria olettaa, että myönteiset tunteet toimivat myös resurssien ra- kennuspuina. Ne rakentavat sekä fyysisiä, psykologisia että sosiaalisia resurssejamme, ja tätä kautta mahdollistavat myös uusien positiivisten tunteiden kokemisen. (Fredrick- son 2001.)
Myönteisten tunteiden on todettu olevan yhteydessä resilienssiin eli kykyymme selviy- tyä vastoinkäymisistä. Ensinnäkin myönteisillä tunteilla on tehokas välitön vaikutus stressiin, sillä ne palauttavat meidät tehokkaasti kielteisten tunteiden ja stressitilojen aiheuttamasta fysiologisesta jännitystilasta. Toiseksi ne ovat yhteydessä resilienssiin kasvattamalla fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia resurssejamme. Myönteisten tunteiden kokeminen kasvattaa fyysisiä resursseja vaikuttamalla terveydentilaan ja immuunipuo- lustukseen. Myönteisten tunteiden kokeminen kasvattaa myös psykologisia resursseja esimerkiksi lisäämällä aktiivisten stressinhallintakeinojen hyödyntämistä (Tugade &
Fredrickson 2004; Baumgardner ym. 2009, 45). Lisäksi kasvava tutkimusaineisto osoit- taa, että myönteiset tunteet edesauttavat merkittävästi ajattelua ja kykyä toimia paran- tamalla kognitiivista joustavuutta, uusien näkökulmien omaksumista, luovuutta ja on- gelmanratkaisutaitoja. Nyky-ymmärtämyksen mukaan tunteet ovatkin tärkeä osa ajatus- prosesseja, motivaatiota ja tavoitteiden käsittelyä. (Isen 2006, 187−190).
Kaikkein vahvimmin myönteiset tunteet ovat yhteydessä resilienssiin niiden sosiaalisia resursseja kasvattavan vaikutuksen vuoksi. Myönteisillä tunteilla on vahva sosiaalinen funktio. Tutkijoiden mukaan niiden kokeminen mahdollistaa halumme olla yhteydessä muiden ihmisten kanssa (Waugh & Fredrickson 2006). Myönteisten tunteiden kautta kykenemme myös paremmin ymmärtämään ja ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia, mikä on omiaan vahvistamaan yhteyden tunnetta. Tällöin voidaan todeta, ettei halu ko- kea myönteisiä tunteita olekaan itsekäs pyrkimys. Ajatusta myönteisten tunteiden ja
sosiaalisen vuorovaikutuksen yhteyksistä on sovellettu myös ryhmienvälisiin suhteisiin ja kulttuurien väliseen kommunikaatioon (Hefferon ym. 2011, 31).
3.5 Optimismi
Psykologian ja filosofian historiassa optimismi on perinteisesti nähty naiivina, pinnalli- sena ja kärsimyksen kieltävänä lähestymistapana todellisuuteen. 1960-luvulta alkaen on kuitenkin alettu tunnistamaan myös sen hyötyjä. Optimismi voidaan nähdä vaihtoehtoi- sesti joko yksilön luonteenlaatuna (ks. Carver & Scheier 1987; 2014) tai opittuna tulkin- tamallina (ks. Seligman 1998). Optimismia on tutkittu paljon ja yleisesti ottaen sillä on todettu olevan myönteinen vaikutus subjektiiviseen hyvinvointiin (Forgeard & Seligman 2012). Sen on todettu olevan yhteydessä myös aktiivisiin stressinhallintakeinoihin, ku- ten suunnitteluun ja sosiaalisen tuen etsimiseen (Avvenuti, Baiardini & Giardini 2016).
Optimismilla on todettu myös terveysvaikutuksia vastustuskykyä heikentävien sairauk- sien hoidossa (Rasmussen, Scheier & Greenhouse 2009; Avvenuti ym. 2016).
Optimistinen ajattelu johtaa usein myös terveellisempiin elintapoihin ja tätä kautta myös korkeampaan elinikään. Optimistinen ajattelu ei myöskään merkitse silmien sulkemista elämän riskitekijöiltä, sillä tutkimusten mukaan optimistit suhtautuvat mahdollisiin oi- reisiinsa vakavammin ja hakeutuvat hoitoon aiemmin (Kim ym. 2017; Avvenuti ym 2016; Soliah 2011). Viime vuosina on tutkittu vastaavasti myös pessimistisen elämän- asenteen yhteyksiä terveyteen. Esimerkiksi suomalaisen tutkimuksen (Joutsenniemi ym.
2013) mukaan pessimistinen elämänasenne oli yhteydessä korkeampaan kolesteroliin, epäterveellisiin elintapoihin, ihmissuhdevaikeuksiin ja lyhyempään elinajanodotteeseen.
Samoin suomalaisen seurantatutkimuksen (Pänkäläinen, Kerola, Kampman, Kauppi &
Hintikka 2016) mukaan pessimistisen elämänasenteen on todettu lisäävän riskiä kuolla sepelvaltimotautiin.
Tutkimustiedon perusteella on syytä otaksua, että ihminen olisi perusluonteeltaan hie- man optimisti. Taylorin ja Brownin (1988) mukaan jaamme kolme universaalia positii- vista illuusiota. Näiden illuusioiden mukaan (1) ajattelemme olevamme hieman keski- vertoa parempia, (2) odotamme elämältämme enemmän hyviä asioita kuin huonoja, (3) yliarvioimme oman kykymme vaikuttaa asioihin. Näiden positiivisten illuusioiden on
todettu johtavan parempaan terveydentilaan ja onnellisuuden kokemukseen sekä autta- van meitä selviämään stressistä ja traumaattisista kokemuksista (Baumgardner & Crot- hers 2009, 203). Toisaalta Taylorin ja Brownin malli on herättänyt myös kritiikkiä ja positiivisten illuusioiden todellisesta vaikutuksesta hyvinvointiimme on kiistelty (ks.
esim. Young 2014). Myöskään aivan kaikissa tilanteissa optimismi ei ole kannattavaa.
Toisin sanoen myös pessimismi voi toimia suojakeinona (defensive pessimism). Tällöin varaudutaan ennalta tulevaan ja käydään mielessä läpi pahin mahdollinen skenaario, mitä jossakin tilanteessa voi tapahtua. Odotukset lasketaan tarkoituksellisesti alemmas ja pohditaan mahdollisten ongelmatilanteiden ratkaisemista jo etukäteen. (Hefferon ym.
2011, 102−103.)
Optimismiin liittyvät läheisesti myös käsitteet itsetunto (self-esteem), itseluottamus (self-confidence) sekä pystyvyyden tunne (self-efficacy), sillä näillä kognitiivisilla ra- kenteilla on havaittu olevan suora yhteys motivaatioon ja tekoihin (Hefferon ym. 2011, 107). Itsetunto voidaan määritellä ”uskona siihen, että on oikeutettu onnelliseen elä- mään ja kykenevä selviytymään elämän haasteista” (Hewitt 2009, ref. Hefferon ym.
2011, 107). Itseluottamus taas tarkoittaa uskoa omiin kykyihin, muihin ihmisiin, suunni- telmiin ja tulevaisuuteen. Pystyvyyden tunteella (Bandura 1997) tarkoitetaan yksilön käsitystä siitä, kuinka todennäköisesti hän uskoo saavuttavansa asetetut tavoitteet (Hef- feron ym. 2011, 7−9). Pystyvyyden tunteen on todettu vaikuttavan suoraan päätöksiin ja toimintaan sekä muihin kognitiivisiin ja emotionaalisiin tekijöihin, jotka taas vaikutta- vat suorituksiin (Caprara & Cervone 2002, 76). Yksilön elämänhallinnan kannalta tär- keää on myös kyky reflektoida ja valita elämän suunta sekä pyrkiä kohti asetettuja ta- voitteita. Tavoitteet tuovat järjestystä ja merkitystä päivittäiseen elämään sekä pienem- pien osatavoitteiden saavuttaminen kohentaa myös itsetuntoa ja pystyvyyden tunnetta (Carver & Scheier 2002, 99−106).
3.6 Trauman jälkeinen kasvu
Ajatus siitä, että inhimillinen kärsimys voi tuoda mukanaan kasvua, on ikivanha. Se on esiintynyt niin kirjailijoiden, filosofien kuin myös eri uskonoppien esille tuomissa aja- tuksissa. Positiivisessa psykologiassa samaa ilmiötä on tutkittu trauman jälkeisenä kas- vuna (post-traumatic growth). Käsitteellä viitataan kehityskulkuun, jonka seurauksena
toimintakyky voi jopa parantua trauman seurauksena. Seurauksena voidaan siis saavut- taa jotain, mikä ilman traumaattista kokemusta ei olisi ollut mahdollista. Trauman jär- kyttävä luonne perustuu pitkälti siihen, että se haastaa perusoletuksemme itsestämme ja maailmasta (ks. luku 2.3). Kuitenkin itse kasvu ja myönteiset seuraukset ovat mahdolli- sia juuri näiden uskomusten ja oletusten haastamisen kautta. (Baumgardner & Crothers 2009, 68.) Carver ja Scheier (2002, 108) muistuttavat, että monenlainen kasvu tapahtuu ainoastaan reaktiona stressiin ja rasitukseen. Tällä tavoin kehittyvät myös kognitiiviset taidot silloin, kun aiempi ymmärtämys on liian rajoittunut uusien kokemuksien käsitte- lyyn. Psykologisen kasvun myötä voimavaramme venyvät, mikä tarkoittaa sitä, että pystymme käsittelemään yhä suurempaa monimutkaisuutta kerralla. Kasvun myötä omaksumme uusia taitoja, minkä myötä myös hallinnan tunne ja itseluottamus kasvaa.
(Emt., 107−109.)
O’Leary ja Ickovics (1995) ovat esittäneet mallin trauman jälkeisistä mahdollisista kehi- tyskuluista yksilön psykologisessa kehityksessä. Mallin mukaan trauman jälkeisen pro- sessin ajatellaan etenevän näiden peräkkäisten vaiheiden jälkeen, mutta yksilö voi myös päätyä johonkin vaiheeseen, eikä trauman jälkeistä kasvua välttämättä tapahdu. Mallin mukaan ensimmäinen mahdollinen kehityskulku on alistuminen, jolloin yksilö omaksuu uhrin roolin suhteessa tapahtuneeseen. Seuraava kehityskulku on kärsiminen, jolloin omaksutaan uhrin rooli, mutta samalla pohditaan syytä sille, miksi juuri minä olen jou- tunut kohtaamaan kaiken tämän. Kolmas mahdollinen kehityskulku on selviytyminen.
Tässä kehityskulussa yksilö ei anna periksi, vaikka uupuisi arjessa. Neljäs kehityskulku on toipuminen, jossa yksilö palautuu traumaa edeltävälle tasolle. Viidettä kehityskulkua kutsutaan tässä jaottelussa nimellä kukoistaminen (thriving), mutta sen voidaan ajatella vastaavan myös aiemmin esiteltyjä ajatuksia resilienssistä ja trauman jälkeisestä kasvus- ta. Olennaista tälle vaiheelle on yksilön toimintakyvyn parantuminen sekä rohkeus muuttuneen elämäntilanteen edessä. (Ojanen 2007, 312−313.)
Tutkimusten mukaan trauman jälkeinen kasvu näkyy usein muutoksina yksilön persoo- nallisuudessa. Traumaattisen kokemuksen haastamat perusoletukset liittyvät vahvasti yksilön identiteettiin, jonka vuoksi trauman jälkeinen kasvu edellyttääkin aina jonkinas- teista identiteetin uudelleenmäärittelyä. Samoin ympäröivää maailmaa koskevat perus- oletukset määritellään uudelleen. Oma haavoittuvuus ja rajallisuus hyväksytään uudella tavalla. Joissain tapauksissa koetaan myös vapautumista ja luopumista erilaisista kah-
leista, jotka ovat aiemmin hallinneet ja määritelleet elämää. Monet kertovat, että arvos- tus elämää kohtaan kasvaa ja samastuminen toisten ihmisten kokemaan kärsimykseen lisääntyy. (Tedeschi & Calhoun 2004, 2; Joseph & Linley 2006, 1042.)
Lisäksi trauman jälkeisen kasvun seurauksena suhteet läheisiin ihmisiin usein vahvistu- vat ja muuttavat muotoaan. Elämän arvot voivat muuttua ja kiinnostus olemassaoloon ja henkisyyteen liittyviin kysymyksiin usein kasvaa. Trauman jälkeinen kasvu ilmenee myös tehokkaampana stressinhallintana ja parempana sopeutumiskykynä. (Tedeschi ym. 2004, 2; Joseph ym. 2006, 1042.) Yleisten tulosten mukaan erilaisilla taustatekijöil- lä tai trauman aiheuttajalla ei pitäisi olla ratkaisevaa merkitystä trauman jälkeisen kas- vun kannalta. Kuitenkin tutkimuksissa on saatu selville joitakin tekijöitä, jotka ennakoi- vat trauman jälkeistä kasvua. Näitä ovat muun muassa aktiivisten ja dynaamisten selviy- tymiskeinojen soveltaminen, optimismi, sosiaalinen tuki sekä uskonnollisuus tai henki- syys. (Linley & Joseph 2004, 11, 16; ks. myös esim. Hasson-Ohayon ym. 2016; Prati &
Pietrantoni 2009; Shaw, Joseph & Linley 2005.) Tähän mennessä olen tarkastellut tut- kimuksen teoreettista puolta. Seuraavaksi siirryn käsittelemään tarkemmin tutkimuksen menetelmällisiä valintoja sekä tutkimuksen toteuttamista.
