T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta.
Suom. Markku Päkkilä, WSOY 2005, 578 s. (Al- kuteos A Short History of Nearly Everything, Transworld Publishers/Doubleday 2003.)
Joskus muinoin WSOY edusti jonkinmoista kansanvalistuksellista aatetta, mutta sittemmin sen kuten monien muidenkin suurten kustan- tamojen julkaisupolitiikkaa ovat alkaneet mää- räillä kvartaalitalouden taskulaskinmiehet. Tie- tokirjallisuudessa tämä tarkoittaa keskittymis- tä muutamien ulkomaisten myyntimenestys- ten käännösten julkaisemiseen – tai sitten kir- jat hinnoitellaan Markus Hotakaisen ihan mai- nion Mars-kirjan tavoin niin kalliiksi, että taval- linen lukija miettii ensin pari kertaa ja jättää sit- ten kirjan ostamatta. Hömppä sen sijaan myy aina hyvin, joten sitä voi julkaista aina kun sat- tuu huvittamaan. Vuoden 2006 alussa WSOY:n kotisivulla mainostetaan astrologiakirjaa, mikä sopiikin huuhaa-palkitunkustantajan imagoon.
Lisää astrologiaa löytyy tietokirjojen osiosta ja homeopatiaa tiedekirjoista.
Vaikka kirja olisikin ulkomainen (käytän- nössä amerikkalainen tai ainakin englanninkie- linen) myyntimenestys, sen ei välttämättä tar- vitse olla huono. Amerikkalaiset bestsellerit ovat kuitenkin yleensä melko köykäistä luetta- vaa. Tai sitten kirja on ollut menestys tekijän ni- men vuoksi, kuten Stephen Hawkingin Ajan ly- hyt historia, vaikka kirja ei olisikaan kovin kak- sinen. Bill Brysonin Lyhyt historia, jonka nimes- sä olen vainuavinani laskelmointia, kuuluu tä- hän myyntimenestysten kategoriaan.
Bill Bryson on saanut mainetta mm. muuta- malla matkakirjallaan. Eikä ihme, sillä hän on sujuva kirjoittaja, jonka tekstiä on nautinto lu- kea. Suomennoksessakaan ei ole valittamista.
Sisältö onkin sitten ongelmallisempi juttu.
Bryson toteaa heti alkuun, että hänen kou- luaikanaan luonnontieteiden oppikirjat olivat puisevia ja vaikeaselkoisia, mikä epäilemättä herätti vastenmielisyyttä tiedettä kohtaan. Kun vertaan omia ankeahkoja koulukirjojani nykyi- siin, kirjat ovat kyllä muuttuneet värikkääm- miksi, kun väripainotekniikka on kehittynyt ja tullut edullisemmaksi. Sen sijaan asioiden esi- tystapa ei ole juuri parantunut, kun yksityis-
kohtia on tullut rutkasti lisää, eikä tilaa ole jää- nyt asioiden syy–seuraus-suhteiden selittämi- selle, mikä tekisi tekstistä ymmärrettävämpää ja helpommin mieleenpainuvaa. Lisäksi oppi- kirjojen tekijät usein vain kopioivat tekstiä kir- jasta seuraavaan hieman sanamuotoa muutta- malla, ja esimerkiksi tähtitiedettä koskevissa osuuksissa toistuvat yhä uudelleen epämääräi- set ilmaukset jasuoranaiset virheet.
Bryson toteaa kirjassaan, ettei ”tiennyt mikä oli protoni ja mitä proteiini, en erottanut kvark- kia kvasaarista -- -- En tiennyt kerta kaikkiaan mitään.” Täytyy nostaa hattua henkilölle, joka tällaisen taustan jälkeen onnistuu kirjoittamaan paksun kirjan maailmankaikkeuden, Maan ja elämän kehittymisestä. Haastava aihe kenel- le tahansa, sillä sen selittämiseksi on hallittava melkoiset tiedot ainakin tähtitieteestä, geologi- asta ja biologiasta.
Virheitä ja epätarkkuuksia
Kokonaisuutena ottaen Bryson selviytyy teh- tävästä kohtuullisesti. Voiko kirjaa siis suosi- tella sellaiselle, joka ei vielä tiedä mitään elä- mästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta? Ky- symys herättää ristiriitaisia tunteita. Suuret lin- jat ovat suunnilleen oikein, mutta yksityiskoh- dat ovat jääneet viimeistelemättä, kuten monis- sa maantieteen oppikirjojen tähtitiedettä käsit- televissä luvuissa. Kirja vilisee pieniä virheitä ja epätarkkuuksia.
Kirjan alussa Bryson sanoo: ”Yhtään liioitte- lematta voidaan sanoa, että protonit ovat suo- rastaan mikroskooppisen pieniä.” Yhtään lii- oittelematta voi myös sanoa, että onpa sangen laimea vertaus. Muutama rivi myöhemmin to- detaan: ”Tämä pohjautuu tietenkin sille oletta- mukselle, että tarkoituksena on saada aikaan laajeneva maailmankaikkeus. Jos kuitenkin ha- luaisimme mieluummin vanhanmallisen, aivan tavallisen alkuräjähdyksessä syntyvän maail- mankaikkeuden, tarvitsemme hieman lisäai- neksia.” Eikö siis laajeneva maailmankaikkeus syntynytkään alkuräjähdyksessä vai mistähän lienee kysymys?
Epätarkka esitys vähän kaikesta
Hannu Karttunen
I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
69
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Brysonin mukaan ”Avaruudella ei ole reu- naa: jos matkaamme riittävän kauan johonkin suuntaan, palaamme lopulta lähtöpaikkaam- me.” Totta, avaruudella ei ole reunaa. Jos ava- ruus on suljettu, palaamme lopulta takaisin; se- kin on totta. Nykytiedon mukaan avaruus näyt- täisi kuitenkin olevan avoin ja oikeasti ääretön, jolloin matka jatkuu yhä vain kauemmas.
Ja edelleen: ”Matka tähtiin vie liki valon no- peudellakin vuosikausia, mikä on matkaajalle rasittava kokemus.” Vaikka Bryson selostaakin myöhemmin suhteellisuusteoriaa, hän ei ilmei- sesti ole tullut ajatelleeksi, että sitä voisi sovel- taa myös avaruusmatkoihin. Lähes valon no- peudella matkaavan astronautin mielestä mat- kaan kuluva aikahan on paljon lyhempi kuin meidän Maahan jäävien mielestä.
Brysonin mukaan ”Asteroidien liikkeet ovat niin kaoottisia, ettei niitä voi ennustaa pitkäl- le tulevaisuuteen.” Kyllä voi, kaoottisuudella ei ole mitään tekemistä satunnaisuuden kans- sa. Hän toteaa aivan oikein, että Betelgeuse on hyvä ehdokas seuraavaksi supernovaksi. Hän kuitenkin sanoo, että onneksi sen etäisyys on 50 000 valovuotta. Tuossa luvussa on kaksi nollaa liikaa, mutta ei kai nollilla ole niin väliä.
”Tietomme Venuksen pinnasta perustuvat kiertoradalta otettuihin tutkakuviin ja muuta- miin hätkähdyttäviin signaaleihin, joita saatiin Venuksen pilvikehään lähetetystä neuvostoluo- taimesta vuonna 1972”, kirjoittaa Bryson. Hä- nen lähteensä ovat ilmeisesti vanhentuneita, sil- lä 1975 kaksi Venera-luotainta laskeutui Venuk- sen pinnalle ja lähetti sieltä kuvia.
Kirjan mukaan ”Tieteellisessä tarkastelus- sa ilmakehä jaetaan neljään eripaksuiseen ker- rokseen: troposfääriin, stratosfääriin, mesos- fääriin ja ionosfääriin (jota kutsutaan nykyään usein termosfääriksi).” Ionosfääri liittyy kyl- läkin Maan magneettikenttään ja muut sfää- rit lämpötilaan: troposfäärissä ja mesosfääris- sä lämpötila laskee ylöspäin mentäessä, strato- sfäärissä ja termosfäärissä nousee. Tosin ionos- fääri sijaitsee termosfäärissä, mutta kyseessä ei ole sama asia.
Bryson toteaa, että ”Jos emme tietäisi vedes- tä mitään ja perustaisimme olettamuksemme kemiallisesti sitä lähinnä olevien yhdisteiden ominaisuuksiin -- veden voisi olettaa kiehuvan -93 asteessa ja kaasuuntuvan huoneenlämmös- sä.” Tämä kai tarkoittaa, että hänen mielestään -93 astetta on normaali huoneenlämpö.
On myös erikoista, että kirjassa käsitellään melko laajasti Darwinin Lajien synnyn historiaa mainitsematta lainkaan Lamarckia.
Tällaiset lipsahdukset ovat sinänsä jokseen- kin harmittomia. Eihän muutama tällainen pik- kuvirhe kirjaa kaada, mutta kun niihin törmää kovin usein, uskottavuus alkaa kärsiä. Kun niitä löytyy lukuisia jo omaan alaan liittyvis- tä osuuksista, alkaa epäillä, voiko sen enempää luottaa niihinkään asioihin, joihin oma asian- tuntemus ei ulotu.
Hupaisia anekdootteja, värikkäitä kertomuksia
Kirjassa on runsaasti hupaisia anekdootteja ja värikkäitä kertomuksia. Valitettavasti sellaiset ovat usein juuri sitä perimätietoa, joka jää elä- mään omaa elämäänsä siirtyen kirjasta toiseen ilman, että kukaan muistaa tarkistaa tarinan paikkansapitävyyttä alkuperäisistä lähteistä.
Bryson on erityisen ihastunut tarinoihin, jot- ka kuvaavat tutkijoita hieman (tai täysin) pöhe- löinä eksentrikkoina, syrjäänvetäytyvinä nys- veröinä, jotka eivät saa oikeutettua ansiota kek- sinnöistään, tai riistäjinä, jotka käyttävät edel- listen tuloksia oman asemansa edistämiseen.
Kyllähän tieteen historiaan sisältyy paljon inhi- millistä raadollisuutta, mutta suurin osa on kui- tenkin arkipäiväistä puurtamista. Harmaa arki vain ei ole mediaseksikästä, joten siitä ei kan- nata kirjoittaa.
Kirjassa on kattava lähdeviitteiden luette- lo, mikä saattaa antaa sille lujaa uskottavuuden tuntua. Lähteet ovat kuitenkin lähinnä yleista- juisia teoksia ja ei-tieteellisten lehtien artikkelei- ta, siis toisen käden tietoa. Vaikka sellainen tieto usein onkin suunnilleen paikkansapitävää, se ei enää vastaa täysin alkuperäisen tieteellisen ar- tikkelin sisältöä, vaan on sen suodatettu, keven- netty ja yksinkertaistettu versio.
Kun kirjoittaja perustaa esityksensä tällai- siin lähteisiin, tuloksena on edelleen muun- nettu versio, joka voi joskus harhautua omil- le teilleen. Viittausten rajoittuminen yleistajui- siin teksteihin on tyypillistä erityisesti pseudo- tieteellisille julkaisuille. Välittömästi on koros- tettava, ettei Brysonin kirjalla ole mitään teke- mistä sellaisen humpuukin kanssa, mutta silti menettelytapa näivertää sen uskottavuutta. Li- säksi monissa nykyisen luonnontieteen kannal- ta triviaaleissa asioissa Bryson antaa lähdeviit- teen, mikä osoittaa, että kirjoittajan tieteellinen yleissivistys on jotakuinkin heiveröistä.
Tähtitieteen kuuluisimman popularisoi- jan Carl Saganin tavaramerkiksi tuli sana ”bil- lions”. Bryson on vielä innostuneempi suurista luvuista. Kirja vilisee miljoonia, biljoonia, tril-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
joonia, kvadriljoonia ja biljoonia biljoonia. Vaik- ka amerikkalainen yleisö ei ymmärtäisikään eksponenttimerkintää, eivät tällaiset ilmauk- setkaan tee asiaa sen selvemmäksi, sillä harva- pa muistaa, millainen luku kvadriljoona oikein on. Asiaa sekoittaa vielä sekin, että biljoona, triljoona ja kvadriljoona tarkoittavat eri luku- ja suomen- ja englanninkielisissä teksteissä. Oi- keastaan lukija tajuaa vain, että jostakin hirve- än isosta on kysymys. Alaviitteessä Bryson tote- aa, ettei ymmärrä, miten eksponenttiesitys voi- si olla havainnollisempi kuin sanallinen ilmaus.
Ehkäpä me suomalaiset olemme tässä(kin) suh- teessa amerikkalaisia valistuneempia.
Sisältö neljännen käden tietoa?
Bryson on konsultoinut useita tutkijoita, joi- ta kiitetään kirjan lopussa. Ilmeisesti kysees- sä ovat kuitenkin vain näiden tutkijoiden haas- tattelut. Tekstistä ei ilmene, ovatko nämä asi- antuntijat nähneet, mihin muotoon heidän lau- suntonsa on lopulta kirjattu, puhumattakaan siitä, että kukaan heistä olisi tarkistanut lopul- lista tekstiä kokonaisuudessaan.
Varsinkin tällaisen poikkitieteellisen kirjan tapauksessa tekstin tarkistamiseen tarvittai- siin koko joukko eri alojen asiantuntijoita. Ny- kyisinhän useimpien tutkijoiden tietämys on
pakostakin varsin kapea-alaista, joten he eivät välttämättä huomaa virheitä, elleivät ne liity heidän omaan erikoisalaansa.
Brysonin kirjasta jää ikävä kyllä semmoinen vaikutelma, ettei tekstiä ole tarkastettu riittä- vän huolellisesti, varsinkin kun monet virheis- tä ovat melko alkeellisia. Niinpä lopputulos on sekoitus faktaa, vähän sinnepäin olevaa tarinaa ja aikaisemmista kirjoista periytynyttä legen- daa. Tarvittaisiin varsin laajalti oppinutta luki- jaa erottamaan mikä on mitäkin, mutta tuskin- pa sellainen tällaista kirjaa viitsii lukea, aina- kaan ilman kohtuullista korvausta.
Yhteenvetona voisi todeta, että tämä on haus- ka kirja, joka toivottavasti herättää kiinnostusta tieteeseen ja tieteen historiaan ja parhaimmil- laan innostaa ottamaan asioista selvää luotetta- vampien lähteiden avulla. Lähdeteoksena kir- jaa ei uskalla käyttää, sillä sen sisältö on jonkin- laista kolmannen tai neljännen käden tietoa.
Eipä tosin ole omassanikaan tietojen hankin- nassa kehumista. Vasta tämän kirjoitettuani mi- nulle selvisi, että Bryson on saanut tästä kirjas- taan viime joulukuussa 50 000 euron suuruisen EU:n Descartes-tiedeviestintäpalkinnon. Kiitos- puheessaan Bryson on todennut, ettei ketään ole koskaan palkittu yhtä ruhtinaallisesti tie- tämättömyydestään. Ainakin Bryson ansaitsee kiitokset rehellisyydestä.
Kirjoittaja on tähtitieteen dosentti.
