ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
5
On selvää, että Suomen korkeakoulujärjestel- mä on laajuudessaan tullut äärirajoille. Kaik- kiaan maassa taitaa olla 57 korkeampaa ope- tusta antavaa yliopistoa, yliopistokeskusta ja ammattikorkeakoulua, joilla on lisäksi miltei toinen mokoma toimipisteitä varsinaisen ko- tipaikkansa ulkopuolella. Pienen maan talou- delliset resurssit eivät yksinkertaisesti riitä kaikkien näiden yksiköiden täysimittaiseen kehittämiseen, eikä niiden toiminnalliseen ja alueelliseen laajenemiseen.
Tiedepolitiikassa tapahtuu aika ajoin kääntei- tä, jotka jättävät pysyviäkin vaikutuksia. Tämä sananvalinta tarkoittaa sitä, että on myös näen- näiskäänteitä, joiden vaikutus jää lyhytaikaisek- si ja välilliseksi. Yksi suuri käänne Suomen tie- depolitiikassa tapahtui 1960-luvun jälkipuolis- kolla, jolloin muun muassa luotiin nykymuotoi- nen Suomen Akatemia perustutkimusta rahoit- tavana julkisena organisaationa. Toinen käänne ajoittuu 1980-luvun alkuun, jolloin rahoituksen painopiste siirtyi teknologiaan. Silloin perus- tettiin Tekes ja pantiin alulle tutkimusohjelmia, jotka tulivat vaikuttamaan informaatioteknolo- gian ja -teollisuuden nousuun.
Kolmas käänne voidaan ajoittaa 1990-luvun alku- ja puoliväliin, jolloin syvän talouslaman voittamiseksi käynnistettiin innovaatioita ko- rostava schumpeteriläinen strategia. Sen mu- kaisesti muun muassa sijoitettiin valtion omis- taman yritystoiminnan myyntituloja teknolo- gian ja tieteen rahoittamiseen. Samalla omak- suttiin rahoituksessa lopullisesti tieteellisen kilpailun periaate ja huippuyksikköpolitiik- ka. Nyt voidaan kysyä, olemmeko tulleet tie- depolitiikan neljänteen käänteeseen. Alustava vastaukseni on myönteinen ja perustelen mik- si näin on.
Korkeakoulujärjestelmämme laajuus äärirajoillaan
Jo jonkin aikaa on ollut selvää, että Suomen kor- keakoulujärjestelmä on laajuudessaan tullut ää- rirajoille. Yhteen laskien maassa taitaa olla 57 korkeampaa opetusta antavaa yliopistoa, yli- opistokeskusta ja ammattikorkeakoulua, joil- la on lisäksi miltei toinen mokoma toimipistei- tä varsinaisen kotipaikkansa ulkopuolella. Pie- nen maan taloudelliset resurssit eivät yksinker- taisesti riitä kaikkien näiden yksiköiden täysi- mittaiseen kehittämiseen, eikä niiden toimin- nalliseen ja alueelliseen laajenemiseen.
Viime syksyn ja kuluneen talven aikana maassa on nähty varsinainen raporttien ja arvi- ointien suma. Niissä on keskitytty valtion tut- kimuslaitosten, korkeakoulujärjestelmän ja tek- nologian välittäjäorganisaatioiden arviointiin.
Lisäksi on pohdittu Suomen asemaa maailman- taloudessa ja sen vaatimia toimenpiteitä. Sitran asettamana istuu parasta aikaa korkeatasoinen työryhmä kehittämässä uutta innovaatiopoliit- tista strategiaa. Lisäksi yksittäisissä yliopistois- sa on joko jo toteutettu tai parhaillaan meneil- lään laajoja, koko yliopistoa kattavia arvioita.
Ilmestyneiden raporttien pohjalta ryhtyi val- tion tiede- ja teknologianeuvosto ja sen jaostot jatkotyöhön viime syksynä. Tuloksena oli neu- voston kokouksessaan 4.2.2005 hyväksymä toi- menpideohjelma, jonka viimekätinen siunaa- minen kuuluu valtioneuvostolle. Ohjelman keskeisenä sanomana on korkeakoulujärjestel- män laajenemisen pysäyttäminen ja painopis- teen siirtäminen sen sisällölliseen kehittämi- seen sekä opetuksen ja tieteen laadun että kan- sainvälistymisen osalta.
Tämän tulisi merkitä pistettä uusien korkea- koulujen ja niiden toimipisteiden perustamisel- le. Luonnollisesti yliopistojen ja korkeakoulu- jen kehittämisen on voitava jatkua perustamal-
Tiedepolitiikan uusi suunta
Raimo Väyrynen
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
6
la uusia ohjelmia ja lakkauttamalla vanhoja.
Uusien ohjelmien käynnistämisessä täytyy kui- tenkin osoittaa suurta malttia samalla kun van- hojen ohjelmien laatua ja vaikuttavuutta arvioi- daan kriittisesti. Samoin maisteriohjelmien pe- rustamisessa täytyy pitää mielessä niiden tar- vitsema riittävän vankka tieteellinen pohja sekä tarve välttää liian kapea-alaisia muotiaiheita.
Suomalaisten korkeakoulujen yhteistyötä tu- lee olennaisesti tiivistää, jotta saataisiin aikaan nykyistä suurempia yliopistokokonaisuuksia.
Monissa tapauksissa nämä kokonaisuudet muodostuvat verkottumalla, jolloin samanlai- sia etuja omaavat yliopistojen yksiköt kehittä- vät keskenään koulutuksessa ja tutkimuksessa uusia yhteistyöjärjestelyjä. On epätodennäköis- tä, että Suomessa ryhdytään laajemmin yhdis- tämään yliopistoja alueellisilla tai muilla me- kaanisilla kriteereillä.
Tosin ensimmäisessä vaiheessa Helsingissä sijaitsevat neljä taideyliopistoa voitaisiin saat- taa saman hallinnollisen katon alle ja yhteisten tukipalveluiden piiriin. Tällainen ratkaisu te- hostaisi hallintoa, hyödyntäisi synergiaa, joka niillä toimiessaan lähitaiteissa sekä vahvistaisi taideyliopistojen omintakeista asemaa korkea- koulujärjestelmässä.
Tarve yliopistojen erikoistumiseen
Yliopistokokonaisuuksien kehittämisen lisäk- si toinen kantava periaate on korkeakoulujär- jestelmän eri yksiköiden tehtävien keskinäinen selkeyttäminen. Tämä merkitsee muun muassa tarvetta täsmentää yksiselitteisesti ammattikor- keakoulujen rooli yhteiskunnassa ja niiden suh- de tiedeyliopistoihin. Ammattikorkeakoulujen ei tule pyrkiä tiedeyliopistoiksi, vaan keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä: alueelliseen innovaa- tiotoimintaan sekä työelämää palvelevaan kou- lutukseen ja soveltavaan tutkimukseen.
Tehtävien selkeyttäminen yleensäkin merkit- see tarvetta yliopistojen keskinäiseen erikoistu- miseen niiden omille vahvuusalueille. Jo po- liittisista syistä tuskin yhtään korkeakouluyk- sikköä tullaan tässä maassa kuitenkaan sulke- maan. Erikoistumisen täytyykin tapahtua ensi- sijaisesti yliopistojen oman strategiatyön kaut- ta. Suomessa ei ole yhtäkään yliopistoa, jolla ei ole kansainvälisessäkin mitassa omia vahvuus- alueitaan, eikä yhtään yliopistoa, joka olisi vah- va kaikilla aloilla.
Näitä vahvuusalueita ei kuitenkaan saada esiin ilman kansallista toimintatapaa. Rehtori-
en neuvosto nykymuodossaan tuskin kykenee ottamaan vastuuta yliopistojen toiminnan koor- dinoinnista ja työnjaon kehittämisestä, vaikka sen toiminta on viime vuosina aktivoitunut. On olemassa kuitenkin muitakin mahdollisuuksia.
Opetusministeriön tulosohjausta tulee asteit- tain kehittää tutkintomäärien korostamisen si- jasta tutkimuksen ja opetuksen laadun painot- tamiseen sekä strategisen suunnittelun suosi- miseen. Tämä on vaikea tehtävä, joka vaatii tie- depolitiikalta ennakkoluulotonta ja päättäväis- tä ajattelua.
Toinen keino liittyy Suomen Akatemian tutki- musrahoitukseen. Akatemia on kansainvälisessä arvioinnissa saanut hyvän todistuksen vertais- arviointijärjestelmänsä tehokkuudesta ja puolu- eettomuudesta. Tämän lisäksi Akatemia on ti- lannut valmistumassa olevan ulkopuolisen arvi- on toiminnastaan monitieteisten ja tieteidenvä- listen hankkeiden rahoituksessa, mikä on jokai- sen rahoittajaorganisaation suuri haaste. Akate- mian täytyykin jatkuvasti ja kriittisesti reflektoi- da oman toimintansa laatua ja seurauksia.
Miten saada ulkomaisia huippututkijoita Suomeen?
Maaliskuun puolivälissä pidetyssä budjettike- hysneuvotteluissa valtioneuvosto esitti edus- kunnalle, että Akatemialle myönnettäisiin vuo- siksi 2006–2007 lisärahoitusta jo hyväksytyn budjettikehyksen päälle yhteensä 19,7 milj. eu- roa eli noin 10 milj. euroa vuodessa. Kyse ei ole määräaikaisesta panoksesta, vaan se jäisi myö- hempiin budjetteihin tasokorotukseksi. Valtio- neuvoston kannan mukaan nämä varat tulee käyttää ensisijaisesti ulkomaisten huippututki- joiden rekrytointiin. Lisäksi todetaan sanatar- kasti, että ”Akatemian käyttöön luodaan uusi, nykyistä joustavampi rahoitusmalli”. Mitä tämä mahtaa tarkoittaa konkreettisesti?
Akatemiassa on noin vuoden ajan kehitetty, osittain Kanadan kokemusten mukaan, ns. Fin- nish Research Chair -järjestelmää. Sen tavoit- teena on rekrytoida Suomeen mahdollisimman päteviä ulkomaisia tai ulkosuomalaisia tutkijoi- ta yliopistojen itsensä määrittelemille vahvuus- alueille. Tarkoituksena on tehdä näistä profes- suureista houkuttelevia sekä palkkatason että tutkimusrahoituksen osalta. Tällaiseen oppi- tuoliin voitaisiin nimittää määräaikaisesti kai- killa tieteenaloilla tutkijoita, jotka olisivat val- miita sitoutumaan työskentelyyn Suomessa riittävän pitkäksi ajaksi.
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
7
Tällaisen Finnish Research Chair -järjestel- män toteuttaminen ei ole helppoa. Suomeen ei välttämättä saada kansainväliseen huippuun kuuluvia tutkijoita muuten kuin tarjoamal- la heille vahva tutkimusympäristö, joka toimii samalla suomalaisen tutkimuksen moottorina.
Itsestään selvästi järjestelmän tavoitteena on edistää suomalaisen tieteen kansainvälistymis- tä molempiin suuntiin. Se mittaa myös suoma- laisen tutkimusjärjestelmän kykyä integroida omaan toimintaansa kansainvälistä osaamista.
Finnish Research Chair -järjestelmän toteut- taminen edellyttää myös uudenlaista ja luotta- muksellista yhteistyötä yliopistojen ja Akatemi- an välillä, koska prosessissa ei arvioida vain yk- sittäisiä tutkijoita, vaan kantaa joudutaan otta- maan kilpailun hengessä myös yliopistojen tut- kimusstrategioihin ja vahvuusalueisiin. Toivon hartaasti, että tämä yhteistyö onnistuu, sillä ky- seessä on suomalaisen tutkimuksen kannalta merkittävä avaus.
Valtioneuvoston ehdotuksessa mainittu uusi rahoitusmalli liittynee ajatuksiin Akate- mian rahoituksen joustavuuden lisäämisestä.
Jo nyt Akatemian rahoitusmenettelyt ovat san- gen joustavia. Niitä pyritään rationalisoimaan ja yksinkertaistamaan aivan lähiaikoina valmis- tuvassa ns. instrumenttityöryhmän raportissa.
Akatemian rahoitusmallin tulisi olla niin käyt- täjäystävällinen kuin mahdollista.
Taustalla on kuitenkin kysymys siitä, kyke- neekö Akatemian nykyinen rahoitusjärjestelmä havaitsemaan erinomaisen tutkimuksen lisäksi myös lupaavia hankkeita, vaikka niiden esittäji- en cv olisikin vielä rajallinen. Jos nykyisessä ra- hoitusjärjestelmässä on jäykkyyttä, niin silloin on pohdittava, tulisiko Akatemiaan luoda mää- rällisesti rajoitettu riski- tai kehitysrahoituksen väline. Vaikka tämä ei olekaan Akatemian ensi- sijainen prioriteetti, niin tällaista joustavaa ra- hoitusinstrumenttia tulee vakavasti harkita.
Tämä ei tietenkään merkitse sitä, etteikö nuo- ria tutkijoita ja ennakkoluulottomia suunnitel- mia suosivan riskielementin tulisi olla mukana kaikessa Akatemian rahoituksessa.
Yhteistyön imperatiivi
Kolmas kantava periaate tiede- ja teknologia- neuvoston mietinnössä on sen eri instituutioi- den yhteistyölle antama painotus. Tämä yhteis- työn imperatiivi heijastuu eri tasoilla. Se koskee ministeriöiden yhteistyötä keskenään sekä nii- den suhteita sektoritutkimuslaitoksiin, joiden
käytössä Suomessa on erittäin merkittäviä re- sursseja. On selvää, että ministeriöiden tulee te- hostaa keskinäistä yhteistyötään tutkimustyön koordinaatiossa ja luoda tehokkaampi ohjaus- järjestelmä suhteessa alaisiinsa laitoksiin.
Valtion tutkimuslaitosten lisäksi yhteistyön imperatiivi koskee myös rahoittajaorganisaa- tioiden, ennen kaikkea Suomen Akatemian ja Tekesin, välistä yhteistyötä. Tiede- ja teknolo- giapolitiikan koherenssivaatimuksen lisäksi jo terve järki edellyttää näiden toimijoiden välis- tä yhteistoimintaa. Tässä tarkoituksessa Tekes ja Akatemia solmivat viime syksynä useita eri aloja kattavan yhteistyösopimuksen. Tämän li- säksi Akatemialla ja Tekesillä on alkamassa yh- teinen hanke tieteen ja teknologian tulevan ke- hityksen ennakoimiseksi. Sen toteuttamiseen tarvitaan parhaat Suomessa olevat asiantunti- jat sekä käytettävissä oleva kansainvälinen tie- tous.
Akatemialla ja Tekesillä on molemmilla ha- lua edistää yhteistyössä Finnish Research Chair -järjestelmän täysimittaista toimeenpanoa.
Luonnollisesti molemmat organisaatiot käyttä- vät ulkomaisten tutkijoiden rekrytoimisessa ja arvioinnissa omia menetelmiään. On kuitenkin paikallaan sopia yhteisestä aikataulusta sekä oppituolien alojen kokonaiskuvasta.
Liikkuvuutta edistettävä
Tiedepoliittinen keskustelu ei tietenkään pysäh- dy nyt tehtyihin selvityksiin ja päätöksiin, vaan se jatkuu koko ajan. Hyvin keskeinen kysymys koskee tutkijanuran tekemistä nykyistä houkut- televammaksi ja ennustettavammaksi. Sitä poh- ditaan parasta aikaa kansleri Eero Vuorion joh- tamassa työryhmässä.
Urakehityksen lisäksi tutkijoiden palkkata- so on nousemassa yhä suuremmaksi huolenai- heeksi.
Määräaikaiset nimitykset kuuluvat osana akateemiseen uraan, mikä ei kuitenkaan tarkoi- ta sitä, että uran pitäisi degeneroitua kohtuutto- man lyhyihin pätkänimityksiin. Ulkoisen rahoi- tuksen kasvun vuoksi pätkätyöt varmaankin säilyvät osana akateemista työyhteisöä, mutta niiden vähentämiseen ja haittavaikutusten mi- nimointiin on syytä kiinnittää tarkkaa huomio- ta. Tämä edellyttää uudenlaista yhteistyötä mi- nisteriöiden, rahoittajien, yliopistojen ja tutki- muslaitosten välillä.
Suomen tiedejärjestelmässä voisi olla liikku- vuutta nykyistä paljon enemmän, vaikka järjes-
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
8
telmä ei olekaan niin jähmeä kuin välillä väite- tään. Liikkuvuutta edistäisi myös yliopistojen nykyistä aktiivisempi rekrytointipolitiikka. Ti- lastokeskuksen viime vuonna julkaiseman ra- portin mukaan vuosina 1998–99 liikkui yliopis- tojen välillä 220 tohtoria, kun taas yliopistoista yrityksiin siirtyi 100 tohtoria, mikä oli määrälli- sesti suurin sektorien välinen liikkuvuusvirta.
Minne sijoittaa tohtorit?
Suomalaisesta tohtorikoulutuksesta on myös syytä keskustella. Kysymys ei ole vain vuosit- tain väittelevien tohtoreiden määrästä, vaikka hieman hätkähdyttääkin se, että nykyään joka vuosi väittelee yhtä monta tohtoria kuin 1950- ja 1960-luvuilla yhteensä. Kyse on myös väitös- kirjojen laadusta ja tohtoreiden sijoittumisesta työelämään.
Keskimäärin suomalaisten väitöskirjojen taso on luultavasti noussut, vaikka yleispätevän ar- vion tekeminen taitaa olla mahdotonta. Toisen- lainen kehitys olisikin kestämätöntä tutkija- koulujen perustamisen ja tieteen lisärahoituk- sen vuoksi. Samalla on kuitenkin luultavaa, että väitöskirjojen laadun varianssi on kasvanut. Tä- män ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan väi- töskirjojen ohjausjärjestelmän kehittämistä. Sii- hen yksi keino voisi olla monijäseniset ohjaus- ryhmät, joiden tehtävänä on nopeuttaa väitös- kirjojen valmistusta ja varmistaa niiden laatua.
Sellaisen toteuttaminen edellyttää kuitenkin yliopistoilta voimavaroja, joita niillä ei ole aina käytössään.
Tohtoreiden sijoittuminen työmarkkinoille on ratkaisevan tärkeä kysymys.
Arvioiden mukaan ehkä neljäsosa väitelleis- tä sijoittuu pysyvämmin yliopistoihin. Lisäksi ammattikorkeakoulut tarjoavat tohtoreille uu- sia työmahdollisuuksia, sillä nyt vain 6 prosen- tilla niiden opettajista on takanaan väitöskir- ja. Siitä huolimatta selvälle enemmistölle toh- toreista on löydettävä työtä korkeakoulujen ul- kopuolelta. On hyvä muistaa, että vuonna 2002 tutkimus- ja kehitystyön parissa työskenteli 61 prosenttia kaikkiaan 13403 tohtorista. Toisin sanoen 2/5 tohtoreista toimi jossakin muussa kuin tutkimusammatissa.
Tällä hetkellä vain 2,2 prosenttia väitelleis- tä on työttömänä, mikä ei kuitenkaan merkit- se ongelmatonta tulevaisuutta. Tohtoreiden lu- kumäärän kasvu näkyy esimerkiksi Akatemi- aan tulevien hakemusten määrän kasvuna ja siten hakupaineiden voimistumisena. Tohtori-
työllisyyden jatkuminen suhteellisen hyvänä edellyttää heidän sijoittumistaan nykyistä laa- jemmin julkiseen hallintoon ja erityisesti yri- tyksiin, joiden tutkimus- ja kehityshenkilökun- nasta vain 3 prosenttia on väitelleitä. Tosin eri alojen välillä on tuntuvia eroja: elektroniikka ja biotekniikka ovat huomattavasti tohtori-inten- siivisempiä kuin paperi- ja metalliteollisuus.
Suomen Akatemia on pyrkinyt etsimään rat- kaisua omassa IndAca-työryhmässä, jossa on ollut mukana sekä akateemisen että yritysmaa- ilman vahva edustus. Sen raportti tullaan lähi- aikoina käsittelemään Akatemian hallitukses- sa. Tavoitteena on edistää tutkijakoulutuksen ja tutkimusyhteistyön lisäksi yritystutkijoiden mahdollisuuksia työskennellä yliopistoissa ja päinvastoin. Akatemialla on valmiutta rahoit- taa myös kokeneempien tutkijoiden liikettä yli- opistojen ja yritysten välillä.
Kansallinen infrastruktuuriohjelma
Suomalaisen tiedepolitiikan yksi suuria ratkai- semattomia kysymyksiä on, se kuinka maan tie- teessä ja sen opetuksessa tarvittava infrastruk- tuuri voidaan pitää kilpailukykyisenä. Heti al- kuun on muistettava, että infrastruktuuri si- sältää tutkimuslaitteiden lisäksi monia muita- kin elementtejä kuten koe-eläimiä ja tietokan- toja sekä myös henkilökuntaa. Infrastruktuuri on myös yhä enemmän kansainvälistä, meidän tapauksessamme varsinkin pohjoismaista ja eu- rooppalaista luonteeltaan. Kaiken lisäksi se on miltei poikkeuksetta kallista.
Yliopistojen perusvoimavarat eivät riitä kai- kilta osin infrastruktuurissa tarvittaviin inves- tointeihin. Hankintoja ei myöskään riittävästi koordinoida ja välillä tuntuu olevan käynnissä melkoista lobbausta ”oman” hankkeen toteut- tamiseksi. Infrastruktuurin yhteiskäyttöä on myös mahdollista edistää.
Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi tarvi- taan kansallinen infrastruktuuriohjelma, jossa sovitaan yhteisvastuullisesti keskeisten ja suur- ten hankkeiden toteuttamisesta ja rahoittami- sesta. Yliopistojen lisäksi tähän ohjelmaan tulisi osallistua tutkimuslaitoksia ylläpitävät ministe- riöt, yritykset sekä tutkimuksen rahoittajaorga- nisaatiot, Suomen Akatemia ja Tekes. Akatemia on valmis kantamaan oman kortensa tähän ke- koon kuten se on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana rahoittamassaan kolmessa infra- struktuuriohjelmassa.
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
9
Tutkijayhteisön kannalta kaikkein keskei- sintä on perustutkimuksen merkityksen ja le- gitimiteetin tunnustaminen. Perustutkimus ei ole ylellisyyttä, vaan se on välttämättömyys.
Se on sosiaalisten ja teknologisten innovaatioi- den välttämätön, joskaan ei aina riittävä edelly- tys, koska tutkimuksen lisäksi tarvitaan toimi- via instituutioita ja rahoitusjärjestelmää. Tuot- taakseen tieteellisiä läpimurtoja ja niiden avulla uusia innovaatioita perustutkimus tarvitsee va- paata toimintamahdollisuutta, joka kytkeytyy likeisesti yliopistojen riittävään hallinnolliseen ja taloudelliseen autonomiaan. Tieteen oma ete- neminen on varmin tapa taata sen korkea laatu kansainvälisessä kilpailussa.
Perustutkimuksen, sen rahoituksen ja auto- nomian puolesta on puhuttava jatkuvasti. Tämä tehtävä kuuluu yliopistoille, tiedeakatemioille, tieteellisille seuroille, Suomen Akatemialle sekä
professoreiden ja tutkijoiden ammatillisille jär- jestöille, siis kaikille tiedeyhteisön jäsenille. El- lei tässä tehtävässä onnistuta, niin riskinä on se vaihtoehto, että perustutkimusta aletaan suun- nata ulkoisten intressien pohjalta, mistä ei voi koskaan seurata kestävää tieteellistä kehitystä.
Kun Suomessa tuotetaan vain pieni osa maailman tieteellisestä tiedosta, niin olemme tällä(kin) alalla kansainvälisen yhteistyön va- rassa. Sekin on välttämättömyys, eikä harras- tus. Kyky hyödyntää muualla tuotettavaa tie- teellistä tietoa edellyttää vahvaa kotimaista pe- rustutkimusta, sillä ilman sitä emme kykene ar- vioimaan ja soveltamaan sitä tehokkaasti.
Kirjoittaja on Suomen Akatemian pääjohtaja. Kir- joitus perustuu esitelmään Tieteellisten seurain val- tuuskunnan vuosikokouksessa 18.3.2005.
