Hermoja raastavaa vai palkitsevaa työtä päiväkodissa?
Päivähoito on perinteisesti tarkoittanut lapsille ja heidän perheilleen kuntien tarjoamaa sosiaalipalvelua, joka on mah- dollistanut lasten hoidon ja kasvatuksen vanhempien ol- lessa töissä. Suomessa subjek- tiivinen päivähoito-oikeus on vuodesta 1996 taannut jokai- selle lapselle sosioekonomisesta asemasta tai perhetilanteesta riippumatta tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia osallistumisen mahdollisuuksia, ja se on ollut sosiaalista oikeudenmukaisuut- ta vahvistavaa. Sittemmin päi- vähoitojärjestelmän sisälle on tullut käsite varhaiskasvatus, joka tarkoittaa tavoitteellista pedagogista toimintaa, jossa yhdistyvät opetukselliset, kas- vatukselliset ja hoidolliset ulot- tuvuudet. Näin ollen painotus perheille tarjotusta sosiaalipal- velusta on siirtynyt vahvemmin lapsilähtöiseksi, lapsen par- haaksi tarkoitetuksi pedagogi- seksi toiminnaksi. Päiväkotien tarjoaman varhaiskasvatuksen keskeiseksi tavoitteeksi voi- daankin todeta lasten kehityk- sen ja oppimisen tukeminen moniammatillisessa yhteis- työssä. Tiedetään, että laaduk- kaalla varhaiskasvatuksella on myönteisiä vaikutuksia lapsen tuleviin oppimistuloksiin ja hy- vinvointiin, ja se voi suunnata
rajoittaminen ovat haasteita laadukkaan työn toteuttamisel- le. Muutokset tulevat monella tapaa vaikuttamaan lasten ja heidän perheidensä elämään.
Erityisesti tämä voi heikentää naisten ja maahanmuuttaja- taustaisten henkilöiden asemaa työelämään sijoittumisessa.
Rikkonaiset ja epäsäännölliset päiväkotipäivät luovat haastei- ta lapselle ryhmään liittymises- sä ja osallisuuden kokemises- sa. Epäselvää on myös, miten taataan osa-aikaisesti hoitoon osallistuville lapsille samat mahdollisuudet laadukkaaseen varhaiskasvatukseen mikäli päiväkotipäivistä katoaa sään- nölliset rutiinit. Huoli kohdis- tuu olennaisesti varhaiskasva- tuksen alalla työskenteleviin.
Herää kysymys, mitä säästö- toimista seuraa päiväkodin kasvattajien työssä suoriutu- miselle, ja millainen vaikutus säästöillä on heidän työssä jaksamiselleen? Miten käy pe- dagogisen työn laadun?
Väitöstutkimukseni aihe osoittautuu nykytilanteessa hyvin ajankohtaiseksi. Vaikka tutkimus katsoo ajassa taakse- päin, voidaan saatuja tuloksia käyttää tulevaisuuden suunnan tueksi. Tutkimukseni keskei- nen tavoite oli tutkia varhais- kasvattajien työhyvinvointia, stressin säätelyä ja pedagogis- ta työtä, sekä selvittää millä tavoin nämä ovat yhteydessä toisiinsa. Tutkimuksessa selvi- tettiin millaiseksi päiväkodin kasvattajat kokevat työssä jak- samisensa; millaisia voimava- roja ja vaatimuksia he työssään kohtaavat, ja millä tavoin he kokevat työssään imua ja mah-
L e c t i o p r a e c u r s o r i a
kehitystä suotuisaan suuntaan.
Ennen kaikkea laadukas var- haiskasvatus voi mahdollistaa lapsille parhaimman nykyhet- ken, turvallisen, oppimista tu - kevan kasvuympäristön, sosiaa- lisia taitoja kehittäviä vertais- suhteita ja luottamuksellisen suhteen aikuisiin. Tästä syystä laadukas varhaiskasvatus on mitä parhainta varhaista puut- tumista. Vaikuttaminen var- haisvuosiin tiedetään olevan yksi tehokkaimmista keinosta tasata sosioekonomisesta taus- tasta, yksilöllisistä tuen tarpeis- ta tai perhetilanteesta johtuvia eroja lasten välillä. Päiväkodeis- sa tehtävän pedagogisen työn laadulla on siis väliä. Ilman osaavia ja korkeasti koulutettu- ja kasvattajia laadukas varhais- kasvatus ei kuitenkaan toteudu.
Onkin siksi ristiriitaista, että yhteiskunnallisesti varhaiskas- vatusta ei nähdä merkittävänä opetus- ja kasvatustyönä, ala on naisvaltaista ja matalasti palkattua.
Varhaiskasvatustyö on kes- kellä murrosta. Tällä hetkellä Suomessa vallitsevan taloudel- lisen ja poliittisen ilmapiirin seurauksena varhaiskasvatus ei saa ansaitsemaansa arvostus- ta, ja siitä on tullut yksi niistä kohteista, joihin huomattavat säästötoimenpiteet lankeavat.
Muutokset eivät ole pedagogi- sesti harkittuja ja tarkkaan punnittuja, ja niillä voi olla ennakoimattomia seurauksi.
Hal lituksen ehdottamat sääs- tötoimenpiteet ovat aito uhka laadukkaan varhaiskasvatuk- sen toteutumiselle. Ryhmä- koon suurentaminen ja subjek- tiivisen päivähoito-oikeuden
SOSIAALILÄÄKETIETEELLINEN AIKAKAUSLEHTI 2016: 53: 218–222
dollista työuupumusoireilua.
Tämän lisäksi tutkittiin kas- vattajien stressin säätelyjärjes- telmän toimintaa mittaamalla heidän stressihormonitasojaan työpäivän ja viikonlopun aika- na. Tutkimuksessa haluttiin myös selvittää, millaista peda- gogisen työn laatu on päiväko- tiryhmissä. Keskeinen kysymys oli; miten varhaiskasvattajien itsensä kokema ja fysiologi- sesti mitattava työhyvinvointi ja heidän toteuttama pedago- ginen työ ovat yhteydessä toi- siinsa?
Väitöstutkimukseni ”Nerve- wracking or rewarding?: A multidisciplinary approach to investigating work-related well- being, stress regulation and quality of pedagogical work among early childhood pro- fessionals” liittyy Helsingin yliopiston Opettajankoulu tus- laitoksen Varhaiserityiskas va- tuk sen tutkimusryhmän kah
-
teen tutkimushankkeeseen, joissa selvitettiin lasten stressin säätelyä, hyvinvointia ja oppi- mista päiväkodin lapsiryhmis- sä. Tutkimukseni aineis to ke- rättiin vuosina 2009 ja 2012 3–5-vuotiaiden lasten ryhmissä kahdessa kunnassa pääkau- punkiseudulla sekä integroi- duissa erityisryhmissä Helsin- gissä. Tutkimukseen osallistui varhaiskasvattajia, jotka toimi- vat ryhmissä opetus- ja kasva- tustehtävissä.
Opetus- ja kasvatusalalla työskentelevien työssä jaksa mi- sesta on runsaasti tietoa, ja opet- tajien ammattiryhmä onkin yksi tutkituimmista kohdejoukoista työhyvinvointi tut kimuksissa.
Päiväkodin kas vattajat ovat näissä tutkimuksissa kuiten- kin vähemmän edustettuina.
Tutkimukset ovat osoittaneet,
että opetus- ja kasvatusaloilla työskentelevillä on huomatta- va riski myötätuntouupumuk- seen. Työtä pidetään haas- tavana, ja työssä jaksamista kuormittavat useat tekijät. Pe- dagogisessa työssä varhaiskas- vattajilta vaaditaan herkkyyttä vastata lapsen viesteihin, ja kykyä huomioida lasten yksi- lölliset tarpeet. Osa lapsista tarvitsee tukea oppimiseen ja toiminnanohjaukseen. Lapsilla voi olla emotionaaliseen kehi- tykseen, käyttäytymiseen ja säätelytaitoihin liittyviä haas- teita, joihin kasvattajan tulee vastata tarkoituksenmukaisel- la tavalla, ja tukea kehitystä myönteiseen suuntaan. Var- haiskasvatuksessa työ on vah- vasti vuorovaikutteista ihmis - suhdetyötä, joka haastaa var- haiskasvattajien jaksamisen mo- nella tapaa. Työssään varhais- kasvattajat ovat tiiviissä vuo- rovaikutussuhteessa lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Odotuk- sia varhaiskasvattajien työlle suuntautuu vanhempien, lasten ja yhteiskunnan taholta. Tämä voi paikoin tuntua raskaalta, ja koetella ammatillista itse- tuntoa ja riittävyyden koke- musta. Työtehtävät vaativat nopeaa reagointia, ennakointia ja joustavaa päätöksentekoa.
Laadukas varhaiskasvatus riip- puukin hyvin pitkälti juuri var- haiskasvattajien osaamisesta – taidosta toimia pedagogisesti tarkoituksenmukaisesti, mutta olennaista on myös, miten työ- olosuhteet — niin fyysiset kuin psyykkiset, mahdollistavat laa- dukkaan varhaiskasvatuksen toteuttamisen. Näiden tekijöi- den systemaattinen, monitie- teellinen tarkastelu on ollut aiemmassa kirjallisuudessa vähäisempää, ja tutkimukseni
pyrkiikin paikkaamaan tätä aukkoa.
Työhyvinvointitutkimuksis- sa on perinteisesti painottunut työhyvinvointia uhkaavien teki- jöiden kartoittaminen, ja täl- löin keskiössä on ollut työhön liittyvien kielteisten ilmiöiden tarkastelu. Tällaisessa tutki- muksessa näkökulma hyvin- vointiin typistyy lähinnä olet- tamuksesi, että hyvinvointi on pääteltävissä pahoinvoinnin puuttumisella. Sittemmin rin- nalle on noussut tutkimus- suuntaus, jossa ollaan yhä vah- vemmin kiinnostuneita siitä, mikä työssä innostaa ja moti- voi työntekijää. Tutkimukseni nojaa positiivisen psykologian viitekehykseen, jossa tarkas- telun kohteena on tavalliset, terveet ihmiset, ja mikä heitä innostaa ja kannattelee työssä, ja millaiset tekijät mahdollises- ti lisäävät hyvinvointia ja iloa.
Positiivisessa psykologiassa ei kuitenkaan kielletä negatiivisia, hyvinvointia uhkaavia tekijöitä, vaan nekin huomioidaan, jotta voidaan saada laajempi näkö- kulma hyvinvoinnin rakentu- misesta. Työssä koetut haas- teetkaan eivät välttämättä ole uhka jaksamiselle, mikäli työn- tekijällä on riittävästi suojaavia voimavaroja käytettävissään.
Haasteista huolimatta pedago- gisessa työssä on myös paljon piirteitä, jotka voivat edistää ja vahvistaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointia. Lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen, ja sen tukeminen voivat tuottaa kas- vattajalle ilon ja onnistumisen kokemuksia, ja ruokkia näin vahvan ammatillisen itsetun- non kehittymistä. Aiemmissa tutkimuksissa onkin todettu, että juuri arjen vuorovaikutus- tilanteissa lasten kanssa piilee
varhaiskasvatustyön kultainen ydin. Pedagoginen työ suoma- laisissa päiväkodeissa on suh- teellisen autonomista, ja var- haiskasvatuksen ammattilaiset saavat melko vapaasti mää- rittää työnsä sisältöä. Työ on myös luonteeltaan moniamma- tillista, ja yhteistyötä tehdään oman tiimin lisäksi esimerkik- si psykologien ja terapeuttien kanssa. Eri alojen ammattilai- silta on mahdollista saada tu- kea omaan työhönsä.
Stressin käsite yhdistetään usein puhuttaessa työn kuor- mittavuudesta tai rasituksesta.
Stressiä ajatellaan seuraavan silloin, kun yksilö kokee haas- tavassa tilanteessa voimava- ransa vaatimuksiin nähden vä- häisiksi, eikä asiaan ole tarjolla tyydyttävää ratkaisua. Syntyy kuormitustila, jolla voi olla va- kavia psykologisia ja fysiologi- sia seurauksia. Stressi nähdään näin määriteltynä kuitenkin liian kapea-alaisesti, ja sillä on turhan kielteinen maine.
Stressi on nimittäin pienissä määrin hyväksi ja ehdottoman tarpeellista elämälle. Stressin säätelyjärjestelmä on ihmisen biologinen valpastumisjärjes- telmä, joka vastaa toimintaval- miuden ylläpidosta, reagoin- nista uuteen ja vieraaseen sekä monien peruselintoimintojen, kuten ruoansulatuksen, uni- rytmin ja hengitystoimintojen, tasapainosta. Stressin säätelyä siis tarvitaan ihan kaikessa arkipäiväisessä toiminnassa.
Stressihormonien tasot eivät nouse ainoastaan stressaa- vassa tilanteessa, vaan niiden erittyminen on jatkuvaa. Ta- sapainoinen stressin säätely on elintärkeää joustavan ja sopeu- tuvan käyttäytymisen kannalta.
Tavoittee na ei siis suinkaan ole
stressitön elämä, vaan pyrki- mys kohti resilienssiä – jousta- vaa ja kimmoisaa tapaa reagoi- da haasteellisissa tilanteissa, ja säilyttää sopivan rento, mutta valpas olotila. Stressin sääte- lyjärjestelmän toimintaa voi- daan arvioida kortisolin ja alfa- amylaasin tasoista, syljestä mittaamalla. Näitä pidetään luotettavina biomarkkereina kuvaaman elimistön fysiolo- gisia stressivasteita. Liian kor- keat tai poikkeuksellisen ma- talat tasot tai epäsäännöllinen päivittäinen erittyminen voivat liittyä poikkeavaan säätelyyn, joka voi työhyvinvoinnin nä- kökulmasta viitata heikkoon palautumiseen työn kuormi- tuksesta. Vakaa stressin sääte- ly on olennaista muistitoimin- noille, emootioiden säätelylle ja järkevälle toiminnanohjauksel- le. Tiedetään, että kroonisessa stressireaktiossa kyseisistä toi- minnoista vastaavat aivoalueet himmenevät stressihormonien vaikutuksesta, ja tämä voi nä- kyä säätelemättömänä käyttäy- tymisenä, impulssikontrollin puutteena ja mielialan vaihte- luina. Säätelyn pettäminen voi tarkoittaa ulospäin suuntautu- via hallitsemattomia purkauk- sia, kuten työtoverille tiuski- mista ja pimahtamista, mutta se voi myös ilmetä apaattisuu- tena, vetäytymisenä ja ilotto- muutena. Näin ollen, stressin säätely ei ole vain yksilön sisäi- nen tapahtuma, vaan sillä on ympäristöön leviävä vaikutus.
Stressin säätely on vahvasti si- dottu sosiaalisen ympäristöön, joka voi joko tukea optimaa- lista säätelyä tai heikentää sitä.
Väitöstutkimukseni on ot- teeltaan monitieteellinen ja mo nimenetelmällinen. Vaade moni- ja poikkitieteelliseen
tut kimukseen on esiintynyt tie - depolitiikassa vahvana. Ajatus aidosta, tieteiden raja-aitoja purkavasta ja tieteiden väli- sestä dialogista yhdistyy konsi- lienssin käsitteessä. Konsi- lienssi tarkoittaa tiedon yh te - näisyyttä, joka voidaan tutki- muksen kentällä nähdä pyrki- myksenä kohti yhteistä käsitys- tä ja ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä. Umpimielinen oman alan puolustaminen ja mui- den alojen pitäminen uhkana alan itsenäisyydelle, ei edistä poikkitieteellistä tutkimusta, eikä varsinkaan vahvista yksit- täisten tieteenalojen asemaa.
Näkisin, että kasvatustieteel- lisessä ja erityispedagogisessa tutkimuksessa tieteenvälinen yhteistyö, esimerkiksi neuro- tieteiden kanssa antaa vain li- sää ymmärrystä oppimiseen ja kehitykseen liittyvistä ilmiöis- tä. Väitöstutkimukseni tieteen filosofinen ajattelutapa nojaa konsilienssiin, ja pyrkii toimi- maan avauksena kohti poik- kitieteellistä tutkimusta tuo- malla yhteen kasvatustieteen, psykologian ja neurobiologian tutkimuskenttiä. Tutkimukse- ni tuo siten uutta näkökulmaa päiväkodin varhaiskasvattajien työssä jaksamiseen, sillä aiem- min tutkimuksissa ei ole yh- distetty hyvinvointikyselyillä ja stressihormonimäärityksillä kerättyä aineistoa pedagogisen työn laadun arviointeihin. Näin tutkimus on vahvasti kiinni pedagogiikassa, ja tällä tavoin tulee huomioitua varhaiskas- vattajien työkontekstin omalei- maisuus.
Tutkimuksen tulokset ovat rohkaisevia ja osoittavat, että keskimäärin varhaiskasvatta jat suhtautuivat työhönsä myön- teisesti ja kokivat työnsä voima -
varat hyviksi. Heidän stressin säätelynsä näyttäytyi tasapai- noisena ja säännöllisenä. Li- säksi pedagoginen laatu oli varsin hyvää, vaikkakaan se ei ollut tasaisesti korkealaatuista kaikissa ryhmissä. Kasvattajat kokivat huomattavaa työn imua, joka tiedetään olevan työmotivaation ja työhön si- toutumisen kannalta tärkeää, mutta se on myös työyhteisössä leviävää ja näin kaikkien mui- den hyvinvointia rikastavaa.
Sosiaalinen tuki kollegoilta ja esimiehiltä arvioitiin yleisesti riittäväksi, ja sillä oli yhteyttä emotionaalisen kuormituksen kokemukseen. Aiemmat tutki- mukset ovat vahvistaneet, että tuki ja arvostus työyhteisöltä on olennainen työssä jaksa- mista tukeva tekijä, ja eritoten silloin, kun työssä on paljon haasteita. Vaikka tutkimukseni tulokset eivät anna vastausta ilmiöiden välisestä kausaali- suudesta, voi aiempaan kirjal- lisuuden vedoten olettaa, että työyhteisössä, jossa vallitsee ar- vostava, tukeva ja kannustava ilmapiiri, työntekijät kokevat työnsä vähemmän emotionaa- lisesti kuormittavaksi. Toinen tärkeä voimavara työssä on autonomian kokemus. Se että työntekijä saa päättää työnsä sisällöstä ja kokee hallitsevansa työtehtävänsä, on merkittävää työssä jaksamisen kannalta.
Tuloksista nousee esille, että enemmän autonomiaa koki- vat lastenhoitajat ja avustajat verrattuna ryhmien opettajiin.
Tämä herättää pohtimaan, joh- tuuko opettajien vähäisempi autonomian kokemus siitä, et- tä he eivät pääse toteuttamaan työtään kuten toivoisivat. Tut- kimuksissa on noussut nimit- täin esille, että päiväkotien
tiimeissä varhaiskasvattajien keskinäinen työnjako ja roolit eivät ole aina selkeästi määri- teltyjä. Kokemus työn hallin- nasta ja päätäntävallasta voi olla silloin uhattuna, mikäli työyhteisössä esiintyy rooliris- tiriitoja. Tällöin työntekijöiden pätevyys ja osaaminen eivät tu- le hyödynnetyksi tehokkaasti.
Vaikka pääsääntöisesti tut- kimukseen osallistuneet kas- vattajat raportoivat työssä jak- samisensa hyväksi, oli joukossa myös kasvattajia, jotka eivät arvioineet työnsä voimavaroja yhtä hyväksi, ja heitä, jotka ko- kivat uupumusasteista oireilua ja vähäistä työn imua. Osalla varhaiskasvattajia päivittäinen kortisolin eritys oli epäsään- nöllistä, mikä saattaa viitata säätelyjärjestelmän kuormittu- neisuuteen ja heikompaan pa- lautumiseen työstä. Jaksamisen pulmat on myös syytä ottaa vakavasti, sillä pitkittyessään kuormittuneisuuden kokemus ja epävakaa stressi säätely voi olla aito uhka työssä jaksami- selle ja suoriutumiselle sekä kokonaisvaltaiselle hyvinvoin- nille. On ilmeistä, että jokaisel- la työpaikalla on työntekijöitä, jotka ovat muita herkempiä reagoimaan stressiin. Tämä voi johtua yksilöllisistä tem- peramenttipiirteistä ja sääte- lytaidoista, jotka vahvistuvat ja joita opitaan läpi elämän.
Tutkimukseni tuloksissa nou- see esiin stressin säätelyn ja pedagogisen työn laadun, eri- tyisesti tiimityöskentelyn, väli- set yhteydet, ja tulokset antavat vahvistusta käsitykselle, että stressin säätelyssä ei ole kyse vain yksilön sisäisestä tapah- tumasta, vaan ennen kaikkea se riippuu siitä sosiaalisesta työilmapiiristä, joka työpai-
kalla vallitsee. Ratkaisevaa on, miten työyhteisössä osataan tukea toisia työntekijöitä ja kannatella heitä haasteiden hetkellä. Voidaan siis olettaa, että stressin säätely on vahvasti sosiaalista ja yhteisöllistä. Ai- van kuten lapset, myös aikui- set tarvitsevat kanssasäätelyä.
Tämä tarkoittaa virittäytymis- tä toisen viesteille, myötätun- toista ja toisen emotionaalista tilaa kunnioittavaa käyttäyty- mistä ja tekoja. Uskoisin, että kanssasäätelyn merkityksen oivaltaminen voi edistää työn- tekijöiden välisen vuorovaiku- tuksen laatua ja vahvistaa myönteistä keskinäistä viestin- tää. Päiväkoti työympäristönä pitää sisällään lukuisia vuoro- vaikutuskytkentöjä lasten ja aikuisten välillä. Pedagogisen työn ytimessä on aikuisen taito virittäytyä vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Ryhmätasolla tätä herkkyyttä voisi kuvata käsitteellä systeeminen sensi- tiivisyys, joka huomioi kaikki ryhmässä vallitsevat vuorovai- kutukselliset takaisin kytken- nät. Jotta voidaan ymmärtää laadukkaan pedagogisen työn rakentumista, ei riitä että tar- kastellaan vain kaksisuuntais- ta lapsi-aikuinen suhdetta tai lapsiryhmän toimintaa, vaan huomio pitää kiinnittää myös aikuisten keskinäisen vuoro- vaikutuksen piirteisiin. Ei ole vähäpätöistä lasten eikä työ- tovereiden kannalta, millaista toisen ihmisen kohtelu työyh- teisössä on, ja minkä sävyistä aikuisten välinen viestintä on.
Lapset peilaavat aikuisilta so- siaalisen käyttäytymisen sään- töjä, ja mallittavat aikuisten tapaa olla. Systeemisestä näkö- kulmasta kaikki vuorovaikutus ryhmässä kytkeytyy takaisin,
E.E. (2014) Preschool teacher wellbeing: A review of the literature. Early Childhood Education Journal, 42(3), 153 Hellhammer, D. H., Wüst, S., & Kudielka, B. M.
(2009). Salivary cortisol as a biomarker in stress research.
Psychoneuroendocrinology, 34, 163–171.
Nater, U. M., & Rohleder, N.
(2009). Salivary alpha-amylase as a non-invasive biomarker for the sympathetic nervous system: Current state of research.
Psychoneuroendocrinology, 34(4), 486-496. doi: 10.1016/j.
psyneuen.2009.01.014.
Porges, S. W. (1992). Vagal tone:
a physiologic marker of stress vulnerability. Pediatrics, 90(3), 498–504.
Seligman, M., & Csikszentmihalyi, M.. (2000). Positive Psychology:
An Introduction. American Psychologist, 55(1), 5–14.
Wilson, E.O. (2001). Konsilienssi.
Tiedon yhtenäisyys.[Consilience.
The Unity of Knowledge.].
Helsinki: Terra Cognita.
Mari Nislin FT, tutkijatohtori Helsingin yliopisto ja varhaiskasvattajilla on hieno
mahdollisuus toimia vuorovai- kutusta myönteiseen suuntaan vahvistavina roolimalleina. Sys - teeminen sensitiivisyys luo ryh- mään avoimuutta, joustavuut- ta ja sopeutuvuutta muutosten keskellä.
Tutkimukseni osoittaa, että varhaiskasvatus työ ei suin- kaan ole vain hermoja raasta- vaa ja kuormittavaa, vaan se on ennen kaikkea innostavaa ja palkitsevaa. Vaikka Suomes- sa käynnissä olevat uudistuk- set eivät anna ruusuista kuvaa varhaiskasvatuksen tulevaisuu- desta tai alaan kohdistuvas- ta arvostuksesta, varhaiskas- vattajat eivät kuitenkaan ole vietävissä ja ylhäältä alas oh- jailtavissa. Tarvitaan vahvaa ammatti-identiteettiä ja ammat - tiylpeyttä, ja halua puolustaa oman ammatin asemaa, arvos- tusta ja työoloja. Varhaiskas- vattajilla on ennen kaikkea ryhmätasolla mahdollisuus pedagogisen työnsä kehittämi-
seen ja merkityksellisyyden kokemuksen saavuttamiseen.
Selkeät roolit ja työnjako, sekä kanssasäätelevä työyhteisö voi- vat auttaa työn mielekkyyden säilymisessä ja työssä jaksami- sessa. Toivon, että tutkimukse- ni toimii keskustelun avaajana monitieteellisen tutkimusot- teen käytöstä pedagogisen työn ja varhaiskasvatuksen alalla työskentelevien stressin sääte- lyn ja hyvinvoinnin tutkimi- seen. Jatkotutkimuksia tarvi- taan selvittämään, millaisista tekijöistä rakentuu päiväkoti- yhteisö, joka on sekä lasten että aikuisten hyvinvointia, oppimista ja onnellisuutta vah- vistava.
LäHteet:
Bakker, A.B., & Demoerouti, E.
(2012). Job demands-resources theory. In Chen, P. & Cooper, C.
(Eds.), Well-being: A complete reference guide. Chichester: Wiley- Blackwell.
Hall-Kenyon, K.M., Bullough, R.V., MacKay, K.L., & Marshall,
