PAINONMUUTOS ELINTAPAINTERVENTIOSSA ESIDIABEETTISILLA MIEHILLÄ
Poikonen Heidi Pro gradu -tutkielma Ravitsemustiede Lääketieteen laitos Terveystieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto huhtikuu 2020
Itä-Suomen yliopisto, Terveystieteiden tiedekunta
Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö Ravitsemustiede
POIKONEN HEIDI J: Painonmuutos elintapainterventiossa esidiabeettisilla miehillä Pro gradu -tutkielma, 55 sivua
Ohjaajat: FT, dosentti Maria Lankinen, professori Ursula Schwab
Huhtikuu 2020_______________________________________________________________
Avainsanat: tyypin 2 diabetes, elintapainterventio, paino, ruokavalio, glukoosi
PAINONMUUTOS ELINTAPAINTERVENTIOSSA ESIDIABEETTISILLA MIEHILLÄ Diabetes on yksi nopeimmin yleistyvistä sairauksista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin. Suomessa yli puoli miljoonaa ihmistä sairastaa diabetesta, ja noin 75 prosentilla heistä on tyypin 2 diabetes. Yleensä tyypin 2 diabetekseen sairastutaan myöhemmällä iällä, mutta sairautta tavataan nykyisin myös lapsilla ja nuorilla.
Tyypin 2 diabeteksen kehittymiseen vaikuttavat yksilön geenit, ympäristötekijät ja elintavat.
Yksittäinen suurin riskitekijä sairastumiselle on ylipaino. On havaittu, että elintapoihin vaikuttamalla riski sairastua tyypin 2 diabetekseen voi pienentyä merkittävästi ja vaikutukset voivat säilyä vuosien ajan. Ylipainoisilla henkilöillä 5 prosentin painonpudotuksen on todettu vähentävän sairauden riskiä.
Tämän pro gradu -työn tavoitteena oli tarkastella, miten esidiabeettisten miesten paino muuttuu kahden vuoden ryhmä- ja internetpohjaisen elintapaintervention aikana. Lisäksi tarkasteltiin, onko omatoimisen painonseurannan ja painonmuutoksen välillä yhteyttä.
Tämä pro gradu -tutkielma on osa T2D-GENE -tutkimusta. T2D-GENE -tutkimuksen tarkoituksena on selvittää geenien ja elintapojen yhteisvaikutusta tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä interventioasetelmassa kolmen vuoden ajan. Tutkimuksessa on mukana yhteensä 635 miestä, jotka saavat elintapaohjausta ryhmätapaamisissa ja internetissä. Tutkittaville ei asetettu painotavoitetta. Kontrolliryhmän tulokset ovat käytettävissä tutkimuksen päätyttyä vuonna 2021.
Tässä pro gradu -tutkielmassa ovat mukana ne tutkittavat, jotka olivat olleet mukana tutkimuksessa 2 vuotta kevääseen 2019 mennessä (n=377). Tutkimushenkilöt punnittiin tutkimuskäynneillä tutkimuksen alussa sekä 24 kuukauden kohdalla. Lisäksi tutkimushenkilöt ovat punninneet itseään kotona.
Keskimääräinen painonmuutos kahden vuoden aikana oli -1,3 kilogrammaa (n=377) eli noin - 1,5 prosenttia lähtöpainosta. Tutkimushenkilöillä, joiden painoindeksi oli tutkimuksen alussa alle 28 kg/m2 (n=210), keskimääräinen painonmuutos oli -1,0 kilogrammaa (-1,2 %).
Henkilöillä, joilla painoindeksi oli tutkimuksen alussa yli 28 kg/m2 (n=167), keskimääräinen painonmuutos oli -1,8 kilogrammaa (-2,0 %). Tutkimushenkilöt punnitsivat itseään ensimmäisen tutkimusvuoden aikana keskimäärin 29 kertaa ja toisen tutkimusvuoden aikana 27 kertaa. Punnitsemiskertojen lukumäärässä ei ollut eroa painoindeksiryhmien välillä.
Punnitsemiskerrat korreloivat käänteisesti painonmuutoksen kanssa (r = -0,171, p = 0,001).
Tutkimushenkilöiden paino laski hieman kahden vuoden aikana ryhmä- ja internetpohjaisen elintapaintervention aikana. Aktiivinen omatoiminen painonseuranta oli yhteydessä suurempaan painonpudotukseen.
University of Eastern Finland, Faculty of Health Sciences Institute of Public Health and Clinical Nutrition
Nutrition
POIKONEN HEIDI J: Weight change in a lifestyle intervention in pre-diabetic men Master’s Thesis, 55 p.
Supervisors: PhD, Docent Maria Lankinen, Professor Ursula Schwab April 2020
Key words: type 2 diabetes, lifestyle intervention, weight, diet, glucose
WEIGHT CHANGE IN A LIFESTYLE INTERVENTION IN PRE-DIABETIC MEN
Diabetes is one of the fastest growing diseases both in Finland and worldwide. In Finland, more than half a million people suffer from diabetes, and about 75 percent of them have type 2 diabetes. Usually, type 2 diabetes develops at a later age, but the disease is also found in children and adolescents.
The development of type 2 diabetes is influenced by the genes of the individual, environmental factors and lifestyle. The single biggest risk factor for the disease is being overweight. It has been found that by affecting lifestyle, the risk of developing type 2 diabetes can be significantly reduced, and the effects can persist for years. In overweight individuals, a 5 percent weight loss has been found to reduce the risk of disease.
The aim of this master’s thesis was to look at how the weight of pre-diabetic men changes during a two-year group- and internet-based lifestyle intervention. In addition, it was examined whether there was a correlation between self-performed weight monitoring and weight change.
This master's thesis is part of the T2D-GENE study. The purpose of the T2D-GENE study is to investigate the interaction of genes and lifestyle in the prevention of type 2 diabetes in an intervention design for three years. The study involves 635 men who receive lifestyle guidance in group meetings and online. No weight target was set for the subjects. The results of the control group will be available after the end of the study in 2021.
This master's thesis includes those subjects who had been involved in the study for 2 years by spring 2019 (n = 377). Subjects were weighed during study visits at the beginning of the study and at 24 months. In addition, the subjects have weighed themselves at home.
The average weight change over two years was -1.3 kilograms (n = 377), or about -1.5 percent of the baseline weight. Subjects with a baseline body mass index of less than 28 kg/m2 (n = 210) had a mean weight change of -1.0 kg (-1.2 %). In subjects with a body mass index greater than 28 kg/m2 at baseline (n = 167), the mean weight change was -1.8 kg (-2,0 %). Subjects weighed themselves an average of 29 times during the first study year and 27 times during the second study year. There was no difference in the number of weighing times between the body mass index groups. The number of weighings correlated inversely with weight change (r = - 0.171, p = 0.001).
The weight of the subjects decreased slightly over the two years during the group and internet- based lifestyle intervention. Active self-monitoring of the weight was associated with greater weight loss.
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 5
2 KIRJALLISUUSKATSAUS ... 7
2.1 Tyypin 2 diabetes... 7
2.1.1 Insuliinin eritys, insuliiniresistenssi ja tyypin 2 diabeteksen kehittyminen ... 7
2.1.2 Sairastumisen riskitekijät ... 9
2.1.3 Diagnosointi ... 10
2.1.4 Ehkäisy terveydenhuollossa ... 11
2.1.5 Hoito ... 13
2.1.6 Ruokavalio tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä ja hoidossa ... 14
2.2 Ylipaino ja lihavuus ... 16
2.2.1 Lihavuuden luokittelu ... 16
2.2.2 Ylipainon ja lihavuuden aiheuttamat muutokset elimistössä ja aineenvaihdunnassa ... 17
Laihtumisen vaikutus lihavuuden aiheuttamiin haittoihin ja sairauksiin ... 21
2.2.3 Lihavuuden hoito ... 23
Elintapahoito ... 23
2.3 Diabeteksen ehkäisy elintapoihin vaikuttamalla ... 26
2.3.1 Elintapainterventiot ja painonmuutokset diabeteksen ehkäisytutkimuksissa ... 26
2.4 Omatoiminen painonseuranta ja painonhallinta ... 33
3 TUTKIELMAN TAVOITTEET ... 36
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 37
4.1 Aineisto ... 38
4.2 Tutkimusmenetelmät ... 39
4.3 Tilastolliset menetelmät ... 39
5 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 40
5.1 Antropometriset tulokset ja painonmuutokset ... 40
5.2 Omatoiminen painonseuranta ja painonmuutos ... 42
6 POHDINTA ... 44
6.1 Tulokset ... 44
6.2 Aineisto ja menetelmät ... 45
6.3 Jatkotutkimusideat ... 48
LÄHTEET ... 51
1 JOHDANTO
Diabetes on yksi nopeimmin yleistyvistä sairauksista niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin (Niskanen ja Ilanne-Parikka 2019a). Maailmanlaajuisesti diabetesta sairastaa noin 425 miljoonaa ihmistä, joista 80–90 prosenttia sairaasta tyypin 2 diabetesta. Tällä hetkellä diabetes yleistyy eniten kehittyvissä maissa, ja vuoteen 2045 mennessä diabetesta sairastaa arvioiden mukaan jo noin 649 miljoonaa ihmistä. Suomessa diabeetikkoja on noin 500 000, joista suurin osa (noin 75 %) sairastaa tyypin 2 diabetesta (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). Tyypillisesti tyypin 2 diabetekseen sairastutaan myöhemmällä iällä, mutta sairautta tavataan nykyisin myös lapsilla ja nuorilla. Merkittävin yksittäinen riskitekijä tyypin 2 diabetekseen sairastumiselle on ylipaino (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). FinTerveys 2017 -tutkimuksen mukaan (Koponen ym. 2018) Suomessa on 2,5 miljoonaa ylipainoista aikuista (BMI > 25 kg/m2) ja joka neljäs aikuinen on lihava (BMI > 30 kg/m2).
Lähes joka toinen aikuinen on vyötärölihava. Miehillä lihavuus on yleisintä 50–69-vuotiailla (Koponen ym. 2008).
Diabetes on aineenvaihdunnan sairaus, jossa veren glukoosipitoisuus on kohonnut pitkäaikaisesti normaalia suuremmaksi (Niskanen ja Ilanne-Parikka 2019b). Tyypin 2 diabeteksessa hyperglykemia johtuu puutteellisesta insuliinin erityksestä ja sen puutteellisesta toiminnasta kohdekudoksessa eli insuliiniresistenssistä. Hyperglykemia itsessään voi aiheuttaa oireita ja komplikaatioita, mutta diabetekseen liittyy myös voimakkaasti lisääntynyt riski sairastua erilaisiin sydän- ja verisuonisairauksiin.
Tyypin 2 diabetekseen sairastumiseen vaikuttavat niin perintö- kuin ympäristötekijätkin (Ilanne-Parikka 2019). Sairastumisriski on suurempi, jos henkilön lähisuvussa on tyypin 2 diabetesta sairastavia henkilöitä, mutta ylipaino on tärkein yksittäinen riskitekijä tyypin 2 diabetekseen sairastumiselle (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). On olemassa kuitenkin vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että elintapoihin vaikuttamalla sairastumisriski voi pienentyä merkittävästi ja vaikutukset voivat säilyä vuosien ajan (Haw ym. 2017).
Elintapamuutoksiin kuuluvat painonpudotus ylipainoisilla henkilöillä, fyysisen aktiivisuuden lisääminen ja ravitsemussuositusten mukaisen ruokavalion noudattaminen. Aiemmissa tyypin 2 diabeteksen ehkäisytutkimuksissa on havaittu, että jo 5 prosentin painonpudotus voi ehkäistä sairauden puhkeamista ylipainoisilla henkilöillä (Tuomilehto ym. 2001). Tuoreessa kiinalaisessa kohorttitutkimuksessa tarkasteltiin geenien ja elintapojen yhteisvaikutusta tyypin 2 diabeteksen riskiin (Li ym. 2020). Tutkimuksessa havaittiin, että riippumatta geneettisestä
riskistä, terveellisillä elintavoilla havaittiin olevan yhteys alhaisempaan riskiin sairastua tyypin 2 diabetekseen.
Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli selvittää, mitä ylipainoisten, esidiabeettisten 50–
75-vuotiaiden miesten painolle tapahtuu kahden vuoden aikana ryhmä- ja internetpohjaisessa elintapainterventiossa. Lisäksi tarkasteltiin, onko aktiivinen omatoiminen painonseuranta yhteydessä suurempaan painonpudotukseen. Pro gradu -tutkielma on osa T2D-GENE - tutkimusta, jossa selvitetään perintötekijöiden ja elintapojen yhteisvaikutusta tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä interventioasetelmassa.
2 KIRJALLISUUSKATSAUS
2.1 Tyypin 2 diabetes
Tyypin 2 diabetes on hyvin heterogeeninen sairausryhmä (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito - suositus 2018). Tyypillisin tyypin 2 diabeteksen muoto alkaa aikuisiässä ja sairauden kehittymiseen vaikuttavat perintötekijät, ikä, elintavat ja hyvin tärkeänä tekijänä ylipaino.
Keskeisiä tyypin 2 diabeteksen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä on esitetty kuvassa 1.
Aineenvaihdunnan tasolla keskeistä sairastumisessa on insuliini- ja glukoosiaineenvaihdunnan toiminnan häiriintyminen ja insuliiniresistenssin kehittyminen.
Kuva 1. Tyypin 2 diabeteksen kehittymiseen vaikuttavat tekijät. Perintötekijät, ikä ja elintavat aiheuttavat elimistössä insuliiniresistenssiä. Insuliiniresistenssiin liittyy metabolinen oireyhtymä (MBO), maksan rasvoittuminen ja lisääntynyt valtimotaudin riski.
Insuliiniresistenssin vuoksi haiman tulisi erittää enemmän insuliinia, ja kun tämä ei onnistu, kehittyy tyypin 2 diabetes (Niskanen 2019a).
2.1.1 Insuliinin eritys, insuliiniresistenssi ja tyypin 2 diabeteksen kehittyminen
Insuliini on aminohapoista koostuva hormoni, joka säätelee elimistön energia-aineenvaihduntaa pääasiassa glukoosiaineenvaihduntaan vaikuttamalla (Rönnemaa ja Niskanen 2019a).
Insuliinin vaikutuksesta veren glukoosipitoisuus alenee, kun glukoosi siirtyy verenkierrosta kohdekudoksiin.
Terveessä haimassa Langerhansin saarekkeen beetasolut erittävät proinsuliinia, joka on insuliinin esiaste (Rönnemaa ja Niskanen 2019a). Proinsuliini rakentuu C-peptidistä ja varsinaisesta insuliinimolekyylistä. Haiman beetasolut erittävät insuliinia verenkiertoon muutaman minuutin välein kaiken aikaa, ja syömisen yhteydessä insuliinin eritys kasvaa.
Suurin osa haimasta erittyneestä insuliinista kulkeutuu porttilaskimon kautta maksaan ja pienempi osa kulkeutuu verenkierron mukana kohdekudoksiin, kuten lihaksiin ja rasvakudokseen.
Maksassa insuliini estää glykogenolyysiä ja glukoneogeneesiä (Rönnemaa ja Niskanen 2019a).
Ilman insuliinin vaikutusta maksa tuottaisi jatkuvasti lisää glukoosia verenkiertoon.
Systeemisessä verenkierrossa glukoosi pääsee lihas- ja rasvasoluihin insuliinin avulla, ja insuliinin vaikutuksesta glukoosi varastoituu lihaskudoksissa glykogeeniksi. Insuliini myös lisää lihaskudoksessa proteiinisynteesiä ja estää lihasten hajoamista. Rasvakudoksessa taas insuliini saa aikaan ylimääräisen glukoosin muuttumisen rasvahapoiksi ja triglyserideiksi eli rasvan varastomuodoksi. Insuliini estää hormonisensitiivisen lipaasin toimintaa rasvakudoksessa, minkä myötä triglyseridit eivät hajoa rasvahapoiksi verenkiertoon (Rönnemaa ja Niskanen 2019a).
Insuliiniresistenssillä tarkoitetaan tilaa, jossa insuliinin vaikutus on heikentynyt kohdekudoksissa eli maksassa, lihaksissa ja rasvakudoksessa (Rönnemaa ja Niskanen 2019b).
Insuliiniresistenssin kehittymiseen vaikuttavat perintötekijät sekä ylipaino, erityisesti vatsaonteloon kertyneen rasvan eli viskeraalisen rasvan määrä.
Tyypin 2 diabetes kehittyy elimistössä insuliiniresistenssin ja insuliinin erityksen häiriintymisen seurauksena (Niskanen 2019a). Insuliinin vaikutus elimistössä heikkenee insuliiniresistenssin myötä, minkä seurauksena haima tehostaa insuliinin tuotantoaan. Tässä vaiheessa vaikutus ei vielä näy veren glukoosipitoisuudessa, vaan glukoosiaineenvaihdunta pysyy näennäisesti normaalina suurentuneen insuliininerityksen ansiosta. Myöhemmin haiman insuliinintuotanto kuitenkin hiipuu, minkä seurauksena aterianjälkeinen veren glukoosipitoisuus kohoaa. Lopulta insuliinintuotanto haimassa hiipuu niin merkittävästi, ettei se pysty enää kompensoimaan insuliiniresistenssin vaatimaa insuliinin määrää. Verenkierrossa olevan insuliinin vähäisen määrän takia maksa alkaa tuottaa glukoosia liiallisesti, ja tämän seurauksena veren glukoosipitoisuus kohoaa lopulta myös paastossa (Niskanen 2019a).
2.1.2 Sairastumisen riskitekijät
Yli puolet tyypin 2 diabetekseen sairastuneista on iältään yli 65-vuotiaita ja tyypillisesti sairastuminen tapahtuu 35 ikävuoden jälkeen (Niskanen 2019a). Tyypin 2 diabetes on vahvasti perinnöllinen sairaus. Jos jommallakummalla vanhemmista on tyypin 2 diabetes, on lapsen sairastumisriski 40 prosenttia. Jos taas molemmilla vanhemmista on tyypin 2 diabetes, on lapsen riski sairastumiselle jopa 70 prosenttia. Nykyään tyypin 2 diabetekselle altistavia geenivariantteja tunnetaan jo noin 400 (Mahajan ym. 2018). Suurin osa näistä geeneistä vaikuttaa insuliinin eritykseen.
Perinnöllisen alttiuden lisäksi tyypin 2 diabeteksen sairastumiseen vaikuttavat ympäristötekijät ja elintavat (Niskanen 2019a). Sairauden nopea yleistyminen liittyy pääasiassa ylipainon yleistymiseen. Ylipainon yleistyminen on seurausta elintapojen ja elinympäristöjen muuttumisesta ja liikunnan vähenemisestä. Vähäinen fyysinen aktiivisuus yhdessä energiatiheän ruuan kanssa johtavat helposti painonnousuun. Erityisesti vyötärölihavuus on terveyden kannalta haitallista ja riskitekijä monelle sairaudelle, myös tyypin 2 diabetekselle.
Ylipaino onkin tärkein yksittäinen riskitekijä tyypin 2 diabetekseen sairastumiselle (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). Normaalipainoisiin verrattuna ylipainoisilla on 2–4 - kertainen riski sairastua tyypin 2 diabetekseen, lihavilla henkilöillä riski on 7–20-kertainen normaalipainoisiin verrattuna (Guh ym. 2009). Ylipainon lisäksi todennäköisyyttä sairastua tyypin 2 diabetekseen lisäävät mm. raskausdiabetes, kohonnut verenpaine, uniapnea ja muut unihäiriöt, tietyt lääkkeet ja psykososiaaliset ja sosioekonomiset kuormitukset, kuten pitkäaikainen stressi ja masennus (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018).
Noin 80 prosentilla tyypin 2 diabetesta sairastavista on metabolinen oireyhtymä (Ilanne-Parikka ym. 2019). Metabolisessa oireyhtymässä ihmiselle on kerääntynyt useampi insuliiniresistenssin ilmentymä. Metabolisen oireyhtymän kriteerit on esitetty kuvassa 2. Keskeisimpänä metabolisen oireyhtymän kriteerinä on vyötärölihavuus (naisilla ≥ 80 cm ja miehillä ≥ 94 cm).
Lisäksi tulee ilmetä vähintään kaksi seuraavista: kohonnut veren triglyseridipitoisuus, kohonnut verenpaine (tai jo käytössä oleva verenpainelääkitys), matala veren HDL-kolesterolipitoisuus tai glukoosiaineenvaihdunnan häiriö (kohonnut paastoglukoosi, heikentynyt glukoosinsieto tai jo todettu diabetes). Metaboliseen oireyhtymään liittyy keskeisesti lisääntynyt alttius sairastua valtimosairauksiin.
Kuva 2. Metabolisen oireyhtymän kriteerit. Keskeisenä kriteerinä on vyötärölihavuus, lisäksi täytyy ilmetä ainakin kaksi muuta aineenvaihdunnan häiriötä (Ilanne-Parikka ym. 2019).
2.1.3 Diagnosointi
Tyypin 2 diabeteksen diagnosointi perustuu laskimoverinäytteestä määritettyyn kohonneeseen plasman glukoosipitoisuuteen (Niskanen 2019b). Pitkälle edenneessä sairaudessa saattaa ilmetä myös diabetekselle tyypillisiä oireita veren korkean glukoosipitoisuuden vuoksi, kuten lisääntynyt virtsaneritys, jatkuva janontunne, tahaton laihtuminen ja väsymys, mutta diagnoosi voidaan myös tehdä sattumalöydöksenä oireettomalta ihmiseltä rutiinilaboratoriokokeiden yhteydessä.
Sokeriaineenvaihdunta saattaa olla myös diabetesta lievemmin häiriintynyt, jolloin puhutaan kohonneesta paastoglukoosista (engl. impaired fasting glucose, IFG) ja heikentyneestä glukoosin siedosta (engl. impaired glucose tolerance, IGT) (Niskanen 2019b). Kohonnut paastoglukoosi tarkoittaa, että veren glukoosipitoisuus on paastotilassa normaalin ja diabeettisen arvon välissä. Heikentynyt glukoosinsieto taas tarkoittaa tilaa, jossa veren
Vyötärölihavuus naiset ≥ 80 cm, miehet ≥ 94 cm
Kohonnut verenpaine, systolinen ≥ 130
mmHg tai diastolinen ≥ 85
mmHg
Matala HDL- kolesteroli- pitoisuus, miehet
< 1,0 mmol/l, naiset < 1,3
mmol/l
Glukoosi- aineenvaihdunnan
häiriö Kohonnut
triglyseridi- pitoisuus,
>1,7 mmol/l
glukoosipitoisuus on glukoosirasituskokeessa kahden tunnin kohdalla normaalia korkeampi, mutta diabeettista arvoa matalampi. Kohonneesta paastoglukoosista ja heikentyneestä glukoosinsiedosta voidaan käyttää myös nimitystä esidiabetes. Nämä glukoosiaineenvaihdunnan häiriöt voivat esiintyä joko erikseen tai yhdessä (Niskanen 2019b).
Veren glukoosipitoisuuksien lisäksi verestä voidaan mitata glykohemoglobiinin eli HbA1c:n määrä (Niskanen 2019b). HbA1c kertoo hemoglobiiniin kiinnittyneen glukoosin määrästä, ja antaa viitteitä pitkäaikaisesta verenglukoosipitoisuuden tasosta. Normaali HbA1c ei kuitenkaan sulje pois heikentynyttä glukoosinsietoa tai diabetesta (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito - suositus 2018).
Glukoosiaineenvaihdunnan häiriöiden ja diabeteksen diagnostiset raja-arvot on esitetty taulukossa 1. Maailman terveysjärjestöllä WHO:lla ja American Diabetes Associationilla (ADA) on eri raja-arvot veren glukoosipitoisuuden paastoarvoille, mutta Suomessa käytetään diagnosoinnissa WHO:n arvoja. Tutkimuskäytössä käytetään myös ADA:n arvoja.
Taulukko 1. Glukoosiaineenvaihdunnan häiriöiden ja diabeteksen diagnostiset raja-arvot laskimoverestä mitattuna (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018).
Mitattava suure Normaali IGT IFG Diabetes
paastoarvo (mmol/l) ≤ 6,0 (WHO)
≤ 5,5 (ADA)
6,1–6,9 (WHO) 5,6–6,9 (ADA)
≥ 7,0
2 h arvo
glukoosirasituskokeessa (mmol/l)
< 7,8 7,8–11,0 > 11,0
satunnainen arvo oireisella potilaalla (mmol/l)
> 11,0 HbA1c-pitoisuus
(mmol/mol)
< 42 ≥ 48
ADA=American Diabetes Association; IFG=impaired fasting glucose, kohonnut paastoglukoosi; IGT=impaired glucose tolerance, heikentynyt glukoosinsieto; WHO=World Health Organisation
2.1.4 Ehkäisy terveydenhuollossa
Tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä keskeistä on tunnistaa sairastumisriskissä olevat henkilöt (Ilanne-Parikka 2019). Sairastumisriskiä voidaan arvioida helposti Diabetesliiton tyypin 2 diabeteksen riskitestillä (Diabetesliitto 2019) ja suuressa tai hyvin suuressa sairastumisriskissä olevat henkilöt voidaan ohjata edelleen laboratoriotutkimuksiin mahdollisen diabeteksen
toteamiseksi. Esidiabeetikoille on mahdollista tässä vaiheessa aloittaa elintapoihin kohdistuva interventio, jonka avulla diabetekseen sairastumista voidaan viivästyttää tai jopa kokonaan ehkäistä. Diabetesriskin tunnistaminen ja jatkotoimenpiteet on esitetty kuvassa 3.
Kuva 3. Diabetesriskin tunnistaminen ja jatkotoimenpiteet terveydenhuollossa (Ilanne-Parikka 2019).
Onnistuneet elintapojen muutokset voivat jopa puolittaa riskin sairastua tyypin 2 diabetekseen, jos sairastumisen taustalla on joko heikentynyt glukoosinsieto tai kohonnut paastoglukoosi (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). Elintapamuutoksiin kuuluvat painon pudottaminen (5–10 %) ylipainoisilla, liikunnan lisääminen (vähintään 30 minuuttia kohtuullisen kuormittavaa liikuntaa päivässä) ja yleisten ravitsemussuositusten mukaisesti koostettu ruokavalio, jossa kiinnitetään erityisesti huomiota rasvojen ja hiilihydraattien laatuun.
Elintavat ovat keskeisessä roolissa tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä, eikä lääkehoitoa suositella sairauden ehkäisemiseksi (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). Tyypin 2 diabeteksen ehkäisyä elintapoihin vaikuttamalla on käsitelty tarkemmin kappaleessa 2.3.
2.1.5 Hoito
Tyypin 2 diabeteksen hoidon perustana on elintapahoito (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito - suositus 2018). Hoidon tavoitteet laaditaan aina yksilöllisesti potilaan elämäntilanne ja voimavarat huomioiden. Yleisenä tavoitteena on kuitenkin mahdollisimman hyvä ja normaali elämä, jossa pystytään välttämään sairauden aiheuttamia komplikaatioita ilman kohtuuttomia rajoituksia potilaan elämässä. Konkreettisena tavoitteena tyypin 2 diabeteksen hoidossa on mahdollisimman normaalin veren glukoosipitoisuuden ylläpito. Diabeteksen hoidon tavoitteet glukoositasapainon, veren lipidien sekä verenpaineen osalta on esitetty taulukossa 2.
Taulukko 2. Diabeteksen hoidon tavoitteet glukoositasapainon, veren lipidien sekä verenpaineen osalta (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018 ja ESC/EAS 2020).
Mitattava suure Tavoite
HbA1c (mmol/mol) < 53,0
Paastoglukoosi (mmol/l) < 7,0 Aterianjälkeinen glukoosi 2 h (mmol/l) < 10,0 LDL-kolesterolipitoisuus (mmol/l) < 2,5
< 1,4 jos valtimosairaus,
mikrovaskulaarikomplikaatioita tai muita valtimosairauden
riskitekijöitä
Verenpaine (mmHg) < 140/80
Tyypin 2 diabeteksen hoidossa elintapahoidon lisäksi voidaan ottaa käyttöön tarvittaessa lääkehoito. Diabeteslääkkeistä yleisin on metformiini, joka on ensisijainen hyperglykemian hoidossa (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). Metformiini vähentää maksan glukoosintuotantoa, minkä ansiosta veren glukoosipitoisuus ei pääse nousemaan niin korkeaksi.
Lisäksi metformiini lisää perifeeristen kudosten insuliiniherkkyyttä. Muita tyypin 2 diabeteksen hoidossa käytettäviä lääkeaineita ovat DPP-4:n estäjät eli gliptiinit, sulfonyyliureat, glinidit eli meglinitidit, GLP-1 -analogit ja SGLT-2 -estäjät. DPP-4:n estäjät parantavat glukoosista riippuvaista insuliinituotantoa, sulfonyyliureat tehostavat insuliinin vapautumista haimasta verenkiertoon, glinidit lisäävät haiman insuliiniherkkyyttä, GLP-1 -analogit tehostavat glukoosista riippuvaista insuliinineritystä ja pienentävät suurentunutta glukagonipitoisuutta, ja SGLT-2 -estäjät lisäävät glukoosin eritystä virtsaan. Myös insuliinihoito voi olla aiheellinen
tyypin 2 diabeetikolle vaikean hyperglykemian hallinnassa tai tilanteissa, joissa on viitteitä insuliinin puutteesta (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018).
2.1.6 Ruokavalio tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä ja hoidossa
Tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä ja hoidossa suositellaan yleisten ravitsemussuositusten mukaan koostettua ruokavaliota (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). Diabeteksen ruokavaliohoidon avulla voidaan vaikuttaa myönteisesti glukoositasapainoon ja samalla voidaan toteuttaa myös painonhallintaa (Schwab ja Antikainen 2019). Ruokavalinnoilla voidaan vaikuttaa myös verenpaineeseen ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin, jotka ovat keskeisiä sydän- ja verisuonitautien riskitekijöitä.
Erityisesti rasvan ja hiilihydraattien laatuun tulee kiinnittää huomiota ja tarpeen tullen pienentää ruokavalion energiatiheyttä (Tyypin 2 diabetes: Käypä hoito -suositus 2018). Käytännössä suositeltu ruokavalio sisältää runsaasti juureksia, vihanneksia, marjoja, hedelmiä ja täysjyväviljaa sekä vain vähän ravitsemuksellisesti köyhiä vaaleita viljoja ja sokeria. Ravinnon rasvan tulisi olla pääasiassa laadultaan pehmeää eli tyydyttymätöntä rasvaa ja kovaa eli tyydyttynyttä rasvaa tulisi olla niukasti. Lisäksi tulisi kiinnittää huomiota suolan saantiin ja alkoholin käytön tulisi olla enintään kohtuullista. Diabeteksen hoidossa suositeltavat ruokavalinnat on koottu taulukkoon 3. Samat periaatteet ovat sovellettavissa myös diabeteksen ehkäisyssä.
Väestötutkimuksissa on huomattu runsaan kuidunsaannin olevan yhteydessä pienempään tyypin 2 diabeteksen riskiin (Schulze ym. 2007), kun taas sokerilla makeutettujen juomien (Malik ym. 2010), eläinkunnan proteiinien ja rasvojen (de Koning ym. 2011) sekä punaisen lihan ja lihavalmisteiden (Bendinelli B ym. 2013) runsas käyttö on yhdistetty suurentuneeseen tyypin 2 diabeteksen riskiin.
Taulukko 3. Suositellut ruokavalinnat diabeteksen ehkäisyssä ja hoidossa (muokattu lähteestä Schwab ja Antikainen 2019).
Ruokaryhmä Suositeltu käyttö
Kasvikset, marjat ja hedelmät • jokaisella aterialla
• sisältävät runsaasti kuitua, vitamiineja ja kivennäisaineita
• sisältävät vain vähän energiaa
• vähintään puoli kiloa päivässä
• täysmehuja korkeintaan 1 lasi/vrk Täysjyväviljavalmisteet (leipä, puuro, mysli,
murot, riisi, pasta)
• sisältävät runsaasti kuitua, vitamiineja ja kivennäisaineita
• kuitua ≥ 6 g/100 g (näkkileivässä ≥ 10 g/100 g)
• suolaa < 1,0 % (näkkileivässä < 1,2
• %) naisille kuusi, miehille yhdeksän annosta/vrk
Peruna
• sisältää vähemmän energiaa ja hiilihydraatteja kuin pasta tai riisi
• ilman rasva- tai suolalisää
Maitovalmisteet
• sisältävät proteiinia, kalsiumia ja jodia, D-vitaminoidut valmisteet myös D-vitamiinia
• nestemäiset maitotuotteet rasvattomina tai vähärasvaisina (rasvaa ≤ 1,0 %)
• juusto vähärasvaisena (≤ 17 %) ja vähäsuolaisena (≤ 1,2 %)
• riittävän kalsiumin saamiseksi nestemäisiä maitovalmisteita 5–6 dl/vrk ja 2–3 siivua juustoa
• maustetut nestemäiset
maitovalmisteet vähäsokerisina Ravintorasvat
• suositellut vaihtoehdot sisältävät pääosin tyydyttymätöntä rasvaa, jonka saanti on yleensä liian vähäistä
• hyviä D- ja E-vitamiinien lähteitä
• leipärasvana ≥ 60 % rasvaa sisältävä kasvirasvamargariini
• ruuanvalmistuksessa kasviöljy, pullomargariini tai leivälle suositeltu levite
• 1–2 rkl kasviöljyä päivässä sellaisenaan tai esim.
öljypohjaisena salaatinkastikkeena Liha, kala, kananmuna
• hyviä proteiini lähteitä
• kalassa pehmeää rasvaa ja D- vitamiinia
• kananmunan keltuaisessa runsaasti kolesterolia (imeytyy tehokkaasti osalla henkilöistä)
• vähärasvainen liha, siipikarja ilman nahkaa
• kalaa 2–3 kertaa viikossa kalalajeja vaihdellen
• leikkeleet vähärasvaisina (rasvaa ≤ 4 g/100 g) ja vähäsuolaisina (≤ 2
%)
• kananmunia korkeintaan 4 kpl/vk Sokeri ja makeutusaineet
• sokerissa vain hiilihydraattia ilman suojaravintoaineita
• kohtuudella välipalatuotteissa, leivonnaisissa ja jälkiruuissa
2.2 Ylipaino ja lihavuus
Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että ylipaino ja lihavuus johtuvat energiansaannin ja energiankulutuksen epätasapainosta (Pietiläinen 2015a). Kulutukseen nähden ravinnosta saatu ylimääräinen energia varastoituu elimistöön pääasiassa rasvakudokseen ja osittain myös muihin kudoksiin. Rasva on erittäin hyvä vararavintomuoto, sillä rasvana energia pakkautuu tiiviiseen ja kevyeen muotoon verrattuna glykogeeniin ja proteiineihin (Pietiläinen 2015b).
Rasvakudoksen kyky varastoida runsaasti energiaa turvaa selviytymisen silloin, kun energiaa on niukasti saatavilla. Liiallinen rasvan varastoituminen on kuitenkin haitallista terveydelle.
2.2.1 Lihavuuden luokittelu
Lihavuus tarkoittaa rasvakudoksen ylimäärää elimistössä ja se voidaan luokitella painoindeksin ja vyötärönympäryksen mukaan (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Painoindeksi (BMI, body mass index) kertoo aikuisilla kehon painon ja pituuden suhteen, ja sillä on vahva yhteys kehon rasvakudoksen määrään. Ylipainon raja-arvona pidetään kansainvälisesti painoindeksiä
≥ 25 kg/m2, sillä sen ylittäminen lisää monien sairauksien vaaraa. Painoindeksiä ≥ 30 kg/m2 pidetään lihavuuden raja-arvona. Painoindeksi ≥ 35 kg/m2 kertoo vaikeasta lihavuudesta ja painoindeksi ≥ 40 kg/m2 kertoo sairaalloisesta lihavuudesta. Painoindeksin ylittäessä 30 kg/m2 sairastuvuusriski useiden sairauksien osalta on selvästi suurentunut.
Ikääntyneillä (yli 65-vuotialla) suositeltava painoindeksialue on 23–29 kg/m2 (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Yli 65-vuotiaille, jotka ovat painoindeksiltään 25–29 kg/m2, suositellaan painon vakaana pitämistä terveyttä edistävän ruokavalion ja liikunnan keinoin (Volkert ym.
2019). Tietyissä tilanteissa ylipainon vähentämisestä voi olla hyötyä myös ikääntyneillä.
Esimerkiksi tyypin 2 diabeteksessa tai tuki- ja liikuntaelinelimistön sairauksissa ylipainon vähentämisen myötä voidaan saavuttaa toimintakyvyn paranemista tai sairaudesta aiheutuvien haittojen pienenemistä erityisesti, jos potilaan painoindeksi on ≥ 35 kg/m2 (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020).
Painoindeksiä tulkitessa tulee huomioida, että se ei erota muodostuuko kehon paino esimerkiksi poikkeuksellisen suuresta lihasmassasta tai vaikka nestelastista (Lihavuus: Käypä hoito - suositus 2020). Vyötärön ympärysmitta kuvaa hyvin vatsaonteloon ja sisäelinten ympärille kertyneen rasvan määrää. Vatsaonteloon kertynyt viskeraalinen rasva on terveydelle haitallisempaa kuin esimerkiksi reisiin, lantiolle tai ihonalaiskudoksiin kertynyt rasva
(Pietiläinen 2015c). Vatsaontelossa oleva rasvakudos päästää herkemmin rasvahappoja verenkiertoon, jossa ne häiritsevät esimerkiksi maksan ja lihasten aineenvaihduntaa. Kun verenkierrossa on rasvahappoja, maksan ja lihasten glukoosinottokyky heikkenee. Taulukossa 4 on esitetty vyötärön ympärysmitat naisilla ja miehillä ja siihen liittyvät terveyshaitat.
Taulukko 4. Vyötärönympärys ja siihen liittyvät terveyshaitat (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020).
Vyötärönympärys cm
Tavoite Lievä terveyshaitta Huomattava terveyshaitta
Miehet < 94 94–101 > 102
Naiset < 80 80–87 > 88
Lihavuus lisää merkittävästi monien sairauksien riskiä (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020).
Mitä varhaisemmassa iässä lihavuus ilmenee ja mitä vaikeammasta lihavuudesta on kysymys, sen suurempi riski on sairastua erilaisiin sairauksiin. Lihavuus lisää riskiä sairastua dementiaan, masennukseen, diabetekseen, kihtiin, maksa- ja munuaissairauksiin, nivelrikkoon, sappi- ja haimasairauksiin, erilaisiin syöpiin, uniapneaan sekä verenkiertoelimistön sairauksiin.
2.2.2 Ylipainon ja lihavuuden aiheuttamat muutokset elimistössä ja aineenvaihdunnassa Kun energiansaanti on pitkäaikaisesti kulutusta suurempi, muuttuu rasvojen varastoituminen elimistössä haitalliseksi (Pietiläinen 2015b). Lihomisen aikaansaamat aineenvaihduntamuutokset johtuvat pääasiassa rasvan lisääntyneestä määrästä elimistössä.
Rasvan määrän kasvaessa rasvakudoksessa yksittäiset rasvasolut kasvavat. Joillakin ihmisillä ilmeisesti myös rasvasolujen määrä kasvaa, vaikka pitkään on ajateltu, että rasvasolujen määrä ei muutu lihoessa tai laihtuessa. Terveyden kannalta suotuisampi vaihtoehto olisi, että rasvasolujen määrä kasvaisi lihoessa. Tämä auttaisi elimistöä sopeutumaan rasvan lisääntyneeseen määrään, mikä todennäköisesti suojaa lihavuuteen liittyviltä sairauksilta.
Terveyden kannalta ongelmallista on se, että rasvasolut kasvavat ihmisen lihoessa, minkä seurauksena ne suurentuvat ja muuttuvat huonokuntoisiksi (Pietiläinen 2015b).
Suurentuneet, huonokuntoiset rasvasolut alkavat tuottaa tulehdusvälittäjäaineita eli adiposytokiineja, jotka houkuttelevat rasvakudokseen makrofageja (Pietiläinen 2015b).
Makrofagien tarkoituksena on poistaa rasvakudoksesta huonokuntoiset solut. Makrofagit tuottavat myös itse erilaisia tulehdusvälittäjäaineita ja näin ollen saavat aikaan uusien tulehdussolujen kertymisen rasvakudokseen. Tämä ilmiö aiheuttaa rasvakudokseen matala-
asteisen tulehduksen, joka on rasvakudoksen keskeisin häiriö. Rasvakudoksen matala-asteinen tulehdus saa rasvasolut toimimaan epänormaalisti ja aiheuttaa muun muassa rasvasolujen mitokondrioissa häiriöitä. Heikko fyysinen kunto voi olla myös yhteydessä rasvakudoksen mitokondrioiden huonoon toimintaan. Näiden tekijöiden seurauksena rasvasolujen oma energia-aineenvaihdunta voi heiketä, mikä puolestaan saattaa omalta osaltaan hankaloittaa painonhallintaa tai laihdutusta. Alhaisen fyysisen aktiivisuuden ja vähäisen liikunnan myötä myös lihaskudoksen mitokondrioiden määrä voi vähentyä. Mitokondrioiden toimintaa rasva- ja lihaskudoksessa voi saada elvytettyä liikunnan ja aktiivisuuden määrää kasvattamalla (Pietiläinen 2015b).
Ylipainoon ja lihavuuteen liittyvien aineenvaihduntahäiriöiden kehittymiseen vaikuttaa rasvakudoksen määrän ja terveyden ohella se, miten rasvakudos on jakautunut elimistössä ja kuinka paljon elimistön muut kudokset ovat rasvoittuneet (Pietiläinen 2015c). Lihavuus voi aiheuttaa häiriöitä elimistön rasva- ja sokeriaineenvaihdunnassa. Häiriöt voivat ilmetä kohonneina triglyseridi- ja LDL-pitoisuuksina, matalana HDL-kolesterolipitoisuutena, kohonneena verensokeripitoisuutena ja insuliiniresistenssinä. Lisäksi lihavuus voi aiheuttaa esimerkiksi veren uraattipitoisuuden nousua, sukuhormonitoiminnan häiriöitä sekä naisilla että miehillä, lisääntynyttä veren hyytymistaipumusta ja aineenvaihdunnan muutoksia, jotka johtavat verenpaineen nousuun (Pietiläinen 2015c). Lihavuuteen liittyviä aineenvaihduntahäiriöiden mekanismeja ja vaikutuksia on esitetty taulukossa 5.
Taulukko 5. Lihavuuteen liittyvien aineenvaihduntahäiriöiden mekanismit ja vaikutukset (Pietiläinen 2015c)
Mekanismi, aineenvaihdunnan muutos Häiriötila
Rasvakudoksen suurentuneet
rasvasolut Mitokondrioiden toimintavaje
• rasvahappojen, aminohappojen sekä glukoosin käytön hidastuminen kudoksissa sekä kertyminen verenkiertoon
• rasvasolujen elinvoimaisuuden heikentyminen
• tulehdussolujen ja tulehdusvälittäjäaineiden lisääntyminen
Laihtumisen vaikeutuminen, elimistön tulehdustila
Rasvakudoksen tulehdustila
• suuret, huonosti toimivat rasvasolut houkuttelevat tulehdussoluja rasvakudokseen
• rasvakudos tuottaa tulehdusvälittäjäaineita
• muiden, kuin rasvakudoksen solujen rasvoittuminen
Elimistön tulehdustila
Maksan rasvoittuminen, insuliiniresistenssi
Glukoosiaineenvaihdunnan häiriintyminen
• insuliiniresistenssi
• glukoosintuotannon lisääntyminen
Kohonnut verensokeri
Rasva-aineenvaihdunnan häiriintyminen
• triglyseridipitoisuuden suureneminen
• HDL-kolesterolipitoisuuden pieneneminen
• LDL-kolesterolipitoisuuden mahdollinen suureneminen
Rasva-aineenvaihdunnan häiriöt
Tulehduksenvälittäjäaineiden erityksen lisääntyminen Elimistön lievä tulehdustila
Hyytymistekijöiden erityksen lisääntyminen Kohonneet hyytymistekijäpitoisuudet (jatkuu)
(Taulukko 5, jatkuu)
Mekanismi, aineenvaihdunnan muutos Häiriötila
Lihasten rasvoittuminen, insuliiniresistenssi
Glukoosin, valkuaisaineiden ja rasvahappojen käytön heikkeneminen
• insuliiniresistenssi
• sokeri, valkuaisaineet ja rasva eivät kulu lihaksissa vaan kertyvät verenkiertoon
Kohonneet verensokeri, valkuaisaineet ja rasva-arvot
Rasvakudoksen tuottamien
hormonien toiminnan muutokset Leptiinin erityksen lisääntyminen, leptiiniresistenssi Kylläisyyden ja ruokahalun säätelyn häiriintyminen
Adiponektiinin erityksen väheneminen Insuliiniherkkyyden väheneminen ja tulehdusherkkyyden lisääntyminen Suolistohormonien toiminnan
muutokset
Inkretiinivaikutuksen heikkeneminen, jonka seurauksena insuliinieritys jää vajaaksi
Kohonnut verensokeri Maksan glukoosintuotannon lisääntyminen
Suolistomikrobien muutokset Määrän, lajien kirjon ja koostumuksen muutokset Suolistosyöpien riskin kasvu
Mahdollisesti elimistön tulehdustilan kehittyminen
Mahdollisesti
aineenvaihduntahäiriöiden kuten esidiabeteksen kehittyminen
Aineenvaihdunnalle on erityisen haitallista, jos normaalisti rasvattomat elimet rasvoittuvat (Pietiläinen 2015c). Rasvaa voi kertyä maksaan, lihaksiin, munuaisiin, haimaan tai aivoihin.
Tällöin puhutaan ektooppisesta rasvasta. Kudosten rasvoittuminen lisääntyy iän myötä ja siihen vaikuttaa myös, kuinka kauan ihminen on ollut ylipainoinen tai lihava, ja kuinka suuresta ylipainosta on kysymys. Kudosten rasvoittumisella on kuitenkin suurta eroa yksilöiden välillä, sillä perimä saattaa vaikuttaa ektooppisen rasvan kertymiseen.
Rasvoittuneet kudokset ovat tyypillisesti insuliiniresistenttejä (Pietiläinen 2015c).
Insuliiniresistentti lihaskudos ei käytä glukoosia yhtä tehokkaasti energiaksi kuin terve lihas, ja myös proteiinien ja rasvahappojen hyödyntäminen heikkenee. Tämän seurauksena verenkiertoon kertyy niin glukoosia, proteiineja kuin rasvaakin, mikä heikentää insuliinin vaikutusta lihaksissa edelleen.
Maksan rasvoittuminen on melko tyypillistä lihavilla henkilöillä ja on arvioitu, että noin 80 prosentilla lihavista henkilöistä maksa on rasvoittunut ainakin lievästi (Pietiläinen 2015d).
Maksan rasvoittumisesta voivat antaa viitteitä kohonneet maksa-arvot ALAT ja GT (alaniiniaminotransferaasi ja glutamyylitransferaasi), kohonnut triglyseridipitoisuus, matala HDL-kolesterolipitoisuus sekä kohonnut paastoinsuliini. Rasvoittunut maksa aiheuttaa häiriöitä rasva- ja glukoosiaineenvaihdunnassa sekä lisää muun muassa veren hyytymistekijöiden muodostumista ja tulehdusvälittäjäaineiden määrää elimistössä.
Painonpudotus on tehokas keino hoitaa rasvamaksaa, sillä maksan rasvamäärä vähenee suhteellisesti paljon, vaikka paino laskisi vain vähän (Ei-alkoholiperäinen rasvamaksatauti (NAFLD): Käypä hoito -suositus 2020). Esimerkiksi viiden prosentin painonlasku pienentää maksan rasvaa keskimäärin 30 prosenttia ja yli 10 prosentin painonpudotuksella voidaan saavuttaa jopa rasvamaksan paraneminen. Laihdutus vähentää myös maksaan mahdollisesti kehittynyttä sidekudosta.
Laihtumisen vaikutus lihavuuden aiheuttamiin haittoihin ja sairauksiin
Lihavuuteen liittyvien sairauksien puhkeamista voi viivästyttää tai jopa kokonaan estää laihduttamalla (Pietiläinen 2015e). Sairauksien riski pienenee ainoastaan, jos painonlasku on pysyvä ja paino pysyy jatkossakin hallinnassa. Terveyden kannalta merkittäviä aineenvaihdunnallisia muutoksia saavutetaan usein jo 5 prosentin painonlaskulla (Tuomilehto
ym. 2001, Liu ym. 2013, Franz ym. 2015), ja tällainen maltillinen painonmuutos on usein realistinen myös saavuttaa. Selkeimmin painonlaskusta hyötyvät lihavat henkilöt, joilla on todettu glukoosiaineenvaihdunnan häiriö (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Kiinalaisen Da Qing -diabeteksenehkäisytutkimuksen seurannassa havaittiin, että jo 3–5 kilogramman painonlasku elintapoja muuttamalla lähes puolittaa tyypin 2 diabeteksen sairastumisriskin 7–
10 vuoden aikana henkilöillä, joilla on heikentynyt glukoosinsieto (Li ym. 2008). Myös jo tyypin 2 diabetekseen sairastuneet henkilöt hyötyvät painonlaskusta, sillä laihtuminen on yhteydessä parempaan glukoositasapainoon (Norris ym. 2004).
Kanadalaisessa Liun ym. (2013) toteuttamassa interventiotutkimuksessa tavoitteena oli selvittää, millä tavoin vähintään 5 prosentin painonlasku vaikuttaa metabolisiin riskitekijöihin aineenvaihdunnaltaan terveissä ja sairaissa henkilöissä. Tutkimukseen osallistui yhteensä 392 18–88 -vuotiasta henkilöä, jotka olivat painoindeksiltään ylipainoisia tai lihavia (BMI ≥ 25 kg/m2 tai ≥ 30 kg/m2). Tutkittavat jaettiin kahteen ryhmään sen perusteella, oliko heillä metabolisia riskitekijöitä tai ei. Metabolisiksi riskitekijöiksi tutkimuksessa luokiteltiin paastoglukoosipitoisuus ≥ 7,0 mmol/l, lääkärin diagnosoima tyypin 2 diabetes tai siihen käytössä oleva lääkitys, triglyseridipitoisuus ≥ 2,26 mmol/l, lääkärin diagnosoima hyperlipidemia tai siihen käytössä oleva lääkitys, kohonnut verenpaine (systolinen paine yli 140 mmHg, diastolinen paine yli 90 mmHg), lääkärin diagnosoima verenpainetauti tai siihen käytössä oleva lääkitys, matala HDL-kolesterolipitoisuus (< 1,04 mmol/l) tai korkea LDL- kolesterolipitoisuus ( > 4,14 mmol/l). 79 prosentilla tutkittavista (n = 309) oli vähintään yksi metabolinen riskitekijä ja 21 prosenttia tutkittavista (n = 83) oli aineenvaihdunnaltaan terveitä.
Molemmat ryhmät kävivät läpi samanlaisen laihtumiseen tähtäävän elintapaintervention, joka keskittyi ruokailutottumusten ja liikuntatapojen pysyviin muutoksiin. Interventio kesti reilun vuoden ja sen aikana tutkittavat kävivät useissa ryhmä- ja yksilötapaamisissa. Tutkimuksen tuloksena 41,3 prosenttia kaikista tutkittavista onnistui pudottamaan painoaan vähintään 5 prosenttia alkuperäisestä. Kaikilla heillä tapahtui merkittävä muutos metabolisissa riskitekijöissä parempaan suuntaan. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että jos henkilöllä oli tutkimuksen alussa metabolisia riskitekijöitä, myös alle 5 prosentin painonlaskulla oli myönteinen vaikutus verenpaineeseen ja kolesteroliarvoihin.
Vuonna 2015 laaditussa systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa (Franz ym. 2015) selvitettiin, miten yli tai alle 5 prosentin painonlasku vaikuttaa HbA1c-arvoon ja veren lipidipitoisuuksiin ylipainoisilla tai lihavilla henkilöillä, jotka sairastavat tyypin 2 diabetesta.
Katsaukseen sisällytettiin yhteensä 11 satunnaistettua interventiotutkimusta, joissa oli yhteensä 6754 tutkimushenkilöä. Interventioiden kesto oli vähintään 12 kuukautta. Alle 5 prosentin painonlaskulla ei havaittu olevan vaikutusta aineenvaihdunnan terveydelle, kun taas yli 5 prosentin painonlasku johti hyödyllisiin muutoksiin verenpaineessa, HbA1c-arvossa ja veren lipidipitoisuuksissa.
2.2.3 Lihavuuden hoito
Terveydenhuollossa lihavuuden hoidon tarkoituksena on ehkäistä ja hoitaa lihavuuteen liittyviä tai lihavuuden vuoksi pahenevia sairauksia ja parantaa työ- ja toimintakykyä sekä elämänlaatua (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Lihavuuden hoidon tavoitteena ovat myönteiset ja pysyvät elintapojen muutokset, joiden avulla tavoitellaan riittävää laihtumista tai nykypainon ylläpitoa. Painonnousun pysäyttäminen voi olla merkittävä muutos, jos paino on ollut pitkään noususuuntainen.
Lihavuuden Käypä hoito -suosituksen (2020) mukaan lihavuuden hoitomenetelmän valintaan vaikuttavat potilaan oma toive hoidosta, hänen elämäntilanteensa, käytettävissä olevat voimavarat sekä lihavuuden määrä ja siihen mahdollisesti liittyvät muut sairaudet.
Hoitomuodosta riippumatta lihavuuden hoidossa keskeisessä roolissa ovat potilaan motivointi omatoimiseen lihavuuden hoitoon ja useita ohjauskertoja sisältävä tavoitteellinen elintapahoito. Elintapahoito voidaan toteuttaa joko ryhmä- tai yksilöohjauksen avulla ja siinä voidaan hyödyntää muun muassa internetiä ja etäohjausta. Painoindeksin ja mahdollisten liitännäissairauksien perusteella elintapahoitoon voidaan yhdistää erittäin niukkaenerginen ruokavalio (ENE), lääkitys tai leikkaushoito.
Elintapahoito
Lihavuuden elintapahoidolla tarkoitetaan hoitomuotoa, jossa potilaalle tarjotaan useita ohjauskertoja ryhmässä tai yksilöllisesti lähi- tai etäohjauksena (Lihavuus: Käypä hoito - suositus 2020). Ryhmässä tapahtuva elintapahoito tarjoaa ryhmään osallistuville vertaistukea ja ryhmämuotoinen ohjaus on myös usein kustannustehokasta. Yksilö- ja ryhmäohjaus näyttävät olevan yhtä tehokkaita keinoja elintapahoidon toteuttamisessa.
Ohjausten sisältö määräytyy kunkin potilaan painonhallinnan kannalta keskeisten elintapojen ympärille ja tavoite asetetaan aina yksilöllisten tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaisesti (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Tavoitteena voi olla painonhallinta, jolloin tavoitellaan nykypainon ylläpitämistä, tai vähintään 5 prosentin painonlasku sekä saavutetun painon ylläpito. Asetetun painonlaskutavoitteen tulisi olla saavutettavissa oleva, ja monissa tapauksissa normaalipainon tavoittelu ei ole realistinen tavoite.
Elintapahoidon suunnittelusta ja toteuttamisesta tulisi vastata terveydenhuollon ammattihenkilöiden muodostama moniammatillinen tiimi, jossa työskentelevät ainakin lääkäri, sairaanhoitaja ja ravitsemusterapeutti (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Elintapahoidon ohjauskertoja tulisi olla ensimmäisen 6–12 kuukauden aikana yhteensä vähintään 14 kertaa (Jensen ym. 2014). Alussa ohjauksen tulisi olla viikoittaista, myöhemmin 1–2 ohjauskertaa kuukaudessa on riittävä. Seuranta painonpudotuksen jälkeen yleensä johtaa parempaan laihtumistuloksen säilymiseen (Webb ja Wadden 2017).
Elintapahoidossa on keskeistä kartoittaa potilaan nykytilanne, edistää elintapamuutosta ja motivaatiota sekä asettaa realistisia tavoitteita (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020).
Käytännössä tämä tarkoittaa potilaan muutostarpeiden tunnistamista, muutosta tukevien tekijöiden ja voimavarojen kartoittamista, sekä muutoksen mahdollisia esteitä ja muutoksen pysyvyyttä uhkaavien tekijöiden tunnistamista.
Syömisen ja ravitsemuksen osalta elintapaohjauksen tulisi keskittyä erityisesti painonhallintaa tukevien ruokailutottumusten omaksumiseen ja syömisen hallinnan vahvistamiseen (Lihavuus:
Käypä hoito -suositus 2020). Keskeistä on, että ruokailutottumuksia on mahdollista toteuttaa ja ylläpitää pitkällä aikavälillä. Käytännössä laihtumista ja painonhallintaa tukeva syöminen on mahdollista toteuttaa monella tapaa. Ravitsemussuositusten mukainen syöminen tukee painonhallinnan ohella myös kokonaisterveyttä. Tarkka energiarajoitus ei ole useinkaan tarpeen, vaan pysyvää painonhallintaa tukevat muun muassa säännöllinen ateriarytmi, rauhallinen syöminen, pienen energiatiheyden omaavien elintarvikkeiden suosiminen, runsasenergisten ruokien annoskokojen pienentäminen ja riittävästä proteiinin saannista huolehtiminen. Jotta painonhallinta olisi pysyvää, on potilaan tärkeä oppia myös joustavaa syömisen hallintaa. Tässä keskeisiä teemoja ovat muun muassa nälän ja kylläisyyden tunnistaminen ja niiden mukaisesti syöminen, syömisen hallinnan riskitekijöiden tunnistaminen sekä niihin vaikuttaminen ja tietoisen syömisen lisääminen.
Ruokailutottumusten lisäksi elintapahoidossa tulee kiinnittää huomiota fyysisen aktiivisuuden määrään (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Päähuomio tulisi kiinnittää päivittäisen fyysisen aktiivisuuden lisäämiseen sekä paikallaan olon vähentämiseen. Keskeistä on kartoittaa myös riittävä unen määrä ja laatu.
Lihavuuden hoidon elintapaohjausta voidaan toteuttaa myös internetin välityksellä tai videoyhteyden avulla etänä. Internetpohjaiset hoito-ohjelmat näyttävät tukevan laihdutusta ja painonhallintaa, mutta niiden tuloksellisuus vaihtelee suuresti käytössä olevan menetelmän ja sisällön mukaan (Lihavuus: Käypä hoito -suositus 2020). Internetpohjaiset tai videovälitteiset hoito-ohjelmat voivat helpottaa ohjauksen antamista esimerkiksi tilanteissa, joissa vastaanoton järjestäminen on haastavaa pitkien välimatkojen tai jonkin muun syyn vuoksi. Erilaisia älypuhelinsovelluksia voidaan myös hyödyntää painonhallinnassa (Semper ym. 2016, Stuckey ym. 2017). Internetissä tapahtuva ohjaus voidaan myös yhdistää kasvokkain tapahtuvaan ohjaukseen, jolloin ohjaus saattaa olla tehokkaampaa kuin kumpikaan ohjausmenetelmä yksinään (Sorgente ym. 2017). Verkkopohjaisessa ohjauksessa vuorovaikutus ohjaajan kanssa on keskeistä ja myös ohjauksen yksilöllisyys tulee ottaa huomioon. Pelkkään tiedonantoon perustuvat ohjelmat eivät ole tehokkaita, vaan ohjelman tulisi perustua käyttäytymisen muutokseen ja ammattilaisen antamaan palautteeseen (Manzoni ym. 2011). Verkko-ohjelmien käyttö voi vahvistaa potilaan sitoutumista hoitoon, sillä internetpohjainen hoito on läsnä potilaan arjessa tiiviimmin kuin ohjaajan kanssa tapahtuva kasvokkain tapaaminen (Sorgente ym. 2017). Usein myös omaseuranta on verkkopohjaisissa ohjauksissa keskeisessä roolissa.
Tutkimusten mukaan hyvin toteutetun elintapahoidon keinoin ylipainoa ja lihavuutta voidaan saada vähennettyä (Curry ym. 2018, LeBlanc ym. 2018). LeBlancin ja kumppaneiden vuonna 2018 julkaisemassa meta-analyysissä, jossa oli mukana yhteensä 67 tutkimusta ja 22065 painoindeksiltään yli 25 kg/m2 olevaa tutkimushenkilöä, elintapahoitoa saaneiden henkilöiden paino laski keskimäärin 2,4 kilogrammaa enemmän kuin verrokkiryhmäläisillä 12–18 kuukauden aikana. Toisessa, vuonna 2010 julkaistussa meta-analyysissä (Dombrowski ym.
2010) oli mukana yhteensä 15 tutkimusta ja 4048 tutkimushenkilöä, joiden painoindeksi oli ≥ 30 kg/m2, ja heillä oli vähintään yksi lihavuuteen liittyvä liitännäissairaus. 12 kuukauden jälkeen elintapahoitoa saaneiden henkilöiden paino oli laskenut 2,9 kilogrammaa enemmän kuin verrokkiryhmällä.
2.3 Diabeteksen ehkäisy elintapoihin vaikuttamalla
Mahdollisuutta ehkäistä tyypin 2 diabetesta elintapoihin vaikuttamalla on tutkittu useissa tutkimuksissa, ja niistä saadut tulokset ovat olleet hyviä. Vuonna 2017 ilmestyneen laajan systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin tavoitteena oli arvioida erilaisten interventioiden pitkäaikaista vaikutusta diabeteksen ilmaantuvuuteen (Haw ym. 2017). Artikkelissa oli mukana yhteensä 43 tutkimusta, joissa oli yhteensä 49 029 tutkimushenkilöä. Haw´n ym. meta- analyysin mukaan elintapainterventioissa (n = 19) tyypin 2 diabetekseen sairastumisen riski pieneni 39 prosenttia. Interventioissa, joissa tutkittiin lääkityksen vaikutusta (n = 19), riski sairastua diabetekseen laski 36 prosenttia. Haw tutkimusryhmineen totesi, että elintapoihin vaikuttamalla saadaan aikaan pitkäaikaisempi vaikutus sairastumisriskin pienenemiseen verrattuna lääkehoitoon. Lääkkeiden avulla toteutetut interventiot olivat tehokkaita diabeteksen ehkäisyssä, mutta niiden vaikutus ei kestänyt yhtä pitkään kuin elintapainterventioiden. Elintapainterventiossa mukana olleilla henkilöillä oli pienempi riski sairastua diabetekseen kontrolliryhmään verrattuna vielä 5–9 vuotta intervention päättymisen jälkeen, vaikutus tosin pieneni ajan myötä. Elintapainterventioissa ruokavaliomuutokset yhdessä liikunnan lisäämisen kanssa olivat tehokkaampia kuin jompikumpi yksinään. Haw ja kumppanit (2017) havaitsivat artikkelissaan myös, että jokainen pudotettu painokilo vähensi riskiä sairastua diabetekseen 7 prosenttia.
2.3.1 Elintapainterventiot ja painonmuutokset diabeteksen ehkäisytutkimuksissa
Eriksson ja Lindgärde (1991) tutkivat interventiotutkimuksessaan painonpudotuksen ja fyysisen aktiivisuuden lisäämisen vaikutusta glukoosiaineenvaihduntaan. Tutkimushenkilöt jaettiin neljään eri ryhmään, joissa kahdesta tutkimushenkilöt kävivät läpi intervention ja kahdessa eivät. Tutkimus ei ollut satunnaistettu. Toisessa interventioryhmässä oli vastadiagnosoituja tyypin 2 diabeetikkoja (n = 41) ja toisessa oli henkilöitä, joilla glukoosinsieto oli heikentynyt (n = 181). Kahdessa vertailuryhmästä toisessa oli henkilöitä, joiden glukoosinsieto oli heikentynyt (n = 79) ja toisessa henkilöitä, jotka olivat saaneet normaalin tuloksen glukoosirasituskokeessa (n = 114).
Viiden vuoden seurannassa intervention läpikäyneistä tyypin 2 diabeetikoista 53,8 prosenttia oli saavuttanut remission, ja heikentyneen glukoosinsiedon omaavista henkilöistä
glukoosinsieto oli parantunut 75,8 prosentilla (Eriksson ja Lindgärde 1991). Vertailuryhmässä olleista heikentyneen glukoosinsiedon omaavista henkilöistä glukoosinsieto oli heikentynyt entisestään 67,1 prosentilla ja 28,6 prosentille henkilöistä oli kehittynyt tyypin 2 diabetes.
Interventioryhmissä paino oli laskenut viiden vuoden kohdalla keskimäärin 2,0–3,3 kilogrammaa, kun vertailuryhmissä se oli keskimäärin noussut 0,2–2,0 kilogrammaa (p <
0,001). Glukoosiaineenvaihdunnassa tapahtuneet myönteiset muutokset olivat yhteydessä painonlaskuun (r = 0,19, p < 0,02) ja fyysisen kunnon paranemiseen (r = 0,22, p < 0,02).
Kiinalaisessa vuonna 1986 alkaneessa Da Qing -tutkimuksessa (Pan ym. 1997) havaittiin diabeteksen ilmaantuvuuden vähenevän merkittävästi ruokavalion, liikunnan tai näitä yhdistävän intervention avulla (Pan ym. 1997). Tutkimukseen osallistui yhteensä 577 miestä ja naista, joilla oli todettu heikentynyt glukoosinsieto. Tutkimushenkilöt olivat iältään keskimäärin 45-vuotiaita ja keskimääräinen painoindeksi tutkimusjoukossa oli 25,8 kg/m2. Tutkittavat satunnaistettiin hoitokeskuksittain neljään ryhmään: kontrolli-, ruokavalio-, liikunta- tai ruokavalion ja liikunnan yhdistävään ryhmään kuuden vuoden intervention ajaksi.
Kaikissa ryhmissä tutkimushenkilöt jaoteltiin lisäksi painoindeksin mukaisesti kahteen eri ryhmään (BMI < 25 kg/m2 ja BMI ≥ 25 kg/m2). Intervention kävi läpi lopulta 530 henkilöä.
Ruokavalioryhmään osallistuneita henkilöitä, joiden painoindeksi oli alle 25 kg/m2, ohjeistettiin syömään 25–30 kcal painokiloa kohti päivässä, käyttämään runsaasti kasviksia ja vähentämään alkoholin ja sokerin käyttöä (Pan ym. 1997). Henkilöille, joiden painoindeksi oli 25 kg/m2 tai enemmän, asetettiin tavoitteeksi 0,5–1,0 kilogramman painonlasku kuukaudessa, kunnes he saavuttaisivat painoindeksin 23 kg/m2. Ruokavaliointerventioryhmässä tutkimushenkilöt saivat henkilökohtaista ohjausta ruokavalioon liittyen ja lisäksi he kävivät pienryhmäkäynneillä ensimmäisen kuukauden ajan viikoittain, seuraavan kolmen kuukauden ajan kerran kuussa ja loppuajan kolmen kuukauden välein. Liikuntaryhmässä tavoitteena oli lisätä fyysistä aktiivisuutta iän mukaan esimerkiksi kävelyn muodossa 30–60 minuuttia päivässä. Ryhmätapaamiset toteutettiin samalla kaavalla kuin ruokavaliointerventioryhmässä.
Ruokavalion ja liikunnan yhdistävässä interventioryhmässä nämä edellä mainitut ohjaustavat yhdistettiin. Kontrolliryhmäläiset saivat yleistä tietoa diabeteksesta ja heikentyneestä glukoosinsiedosta. Heille ei järjestetty yksilöllistä ohjausta tai ryhmätapaamisia (Pan ym.
1997).
Kuuden vuoden intervention jälkeen diabeteksen ilmaantuvuus oli kontrolliryhmässä 67,7 prosenttia, ruokavalioryhmässä 43,8 prosenttia, liikuntaryhmässä 41,1 prosenttia ja ruokavalion ja liikunnan yhdistävässä ryhmässä 46,0 prosenttia (p < 0,05) (Pan ym. 1997). Kun tulosten analysoinnissa otettiin huomioon erot tutkimushenkilöiden painoindekseissä ja paastoglukoositasoissa tutkimuksen alussa, diabeteksen riski pieneni ruokavalioryhmässä 31 prosenttia (p < 0,03), 46 prosenttia liikuntaryhmässä (p < 0,0005) ja 42 prosenttia (p < 0,0005) ruokavalion ja liikunnan yhdistäneessä ryhmässä kontrolliryhmään verrattuna.
Diabeteksen ilmaantuvuus oli ylipainoisilla kontrolliryhmäläisillä suurempi verrattuna normaalipainoisiin kontrolliryhmäläisiin (p < 0,05). Painoindeksien muutokset painoindeksi- ja interventionryhmittäin on esitetty taulukossa 6.
Taulukko 6. Painoindeksien muutokset Da Qing -tutkimuksessa painoindeksi- ja interventioryhmittäin (Pan ym. 1997).
Kontrolli Ruokavalio Liikunta Ruokavalio ja liikunta
BMI-ryhmä A
(n=50) B (n=83)
A (n=55)
B (n=75)
A (n=57)
B (n=84)
A (n=46)
B (n=80) BMI:n muutos 0,6
± 1,8 -0.9
± 2,9 0,8
± 1,5 -1,1
± 2,0 0,2
± 1,5 -0,9
± 1,6 0,4
± 2,2 -1,6
± 1,6 A = BMI < 25 kg/m2; B = BMI ≥ 25 kg/m2
Da Qing -tutkimukseen osallistuneita henkilöitä on seurattu pitkään intervention päättymisen jälkeen. 20 vuoden seurannan jälkeen diabeteksen ilmaantuvuus oli edelleen 43 prosenttia pienempi intervention läpikäyneillä henkilöillä kontrolliryhmään verrattuna (Li ym. 2008). Li ja kumppanit (2008) toivat artikkelissaan esiin, että kuuden vuoden intervention päätteeksi kontrolli- ja interventioryhmien välinen ero painonmuutoksessa oli hyvin pieni. He pohtivat, vähentävätkö ruokavalion muutokset ja fyysisen aktiivisuuden lisääminen itsenäisesti diabetesriskiä riippumatta painonmuutoksesta. Vuonna 2019 julkaistun 30-vuotisseurannan mukaan elintapaintervention avulla heikentyneestä glukoosinsiedosta kärsivien henkilöiden sairastumista tyypin 2 diabetekseen on saatu viivästytettyä, sydän- ja verisuonisairauksien ja mikrovaskulaarikomplikaatioiden ilmaantuvuus on vähentynyt, ja sydäntauti- ja kokonaiskuolleisuus on pienentynyt sekä elinajanodote pidentynyt (Gong ym. 2019).
Suomalainen tyypin 2 diabeteksen ehkäisytutkimus (DPS, Diabetes Prevention Study) osoitti, että elintapamuutoksien avulla pystytään ehkäisemään tyypin 2 diabetesta keski-ikäisillä,
ylipainoisilla henkilöillä, joilla on heikentynyt glukoosinsieto (Tuomilehto ym. 2001).
Tutkimushenkilöt (n = 522, 172 miestä ja 350 naista) olivat keskimäärin 55-vuotiaita ja heidän keskimääräinen painoindeksinsä tutkimuksen alussa oli 31 kg/m2. Tutkittavat satunnaistettiin interventio- ja kontrolliryhmiin keskimäärin 3,2 vuoden seurannan ajaksi. Interventioryhmään kuuluvat henkilöt saivat henkilökohtaista ravitsemusohjausta ravitsemusterapeutilta ensimmäisen tutkimusvuoden aikana 7 kertaa ja sen jälkeen kolmen kuukauden välein. Lisäksi he saivat henkilökohtaista ohjausta liikunnan lisäämiseksi. Interventioryhmään kuuluville tutkittaville asetettiin seuraavat tavoitteet: painonlasku vähintään 5 prosenttia alkuperäisestä painosta, rasvojen osuus kokonaisenergiansaannista alle 30 prosenttia, tyydyttyneiden rasvojen osuus kokonaisenergiansaannista alle 10 prosenttia, kuitujen osuus vähintään 15 grammaa 1000 kcal kohti ja keskiraskaan liikunnan harrastaminen vähintään 4 tuntia viikossa.
Kontrolliryhmä sai yleistä tietoa ravitsemuksesta ja liikunnasta kirjallisesti ja suullisesti tutkimuksen alussa ja vuosittaisilla tutkimuskäynneillä.
DPS-tutkimuksen tuloksena tyypin 2 diabeteksen ilmaantuvuus oli 58 prosenttia matalampi interventioryhmässä verrattuna kontrolliryhmään (p < 0,001) (Tuomilehto ym. 2001).
Painonmuutos ensimmäisen tutkimusvuoden aikana oli interventioryhmässä keskimäärin -4,2 kilogrammaa (keskihajonta (SD) 5,1 kg) ja kontrolliryhmässä -0,8 kilogrammaa (SD 3,7 kg).
Prosentuaalinen painonmuutos oli interventioryhmässä keskimäärin -4,7 prosenttia (SD 5,4 %) ja kontrolliryhmässä -0,9 prosenttia (SD 4,2 %) alkupainoista. Vähintään 5 prosentin painonpudotustavoitteeseen ylsi ensimmäisen tutkimusvuoden aikana interventioryhmästä 43 prosenttia ja kontrolliryhmästä 13 prosenttia tutkittavista (p < 0,001). Toisen tutkimusvuoden jälkeen painonmuutos oli interventioryhmässä -3,5 kilogrammaa (SD 5,5 kg) ja kontrolliryhmässä -0,8 kilogrammaa (SD 4,4 kg). Painonmuutosten erot interventio- ja kontrolliryhmien välillä olivat tilastollisesti merkitseviä molemmissa aikapisteissä (p < 0,001).
DPS-tutkimuksen seurantatutkimusten mukaan elintapainterventio vaikuttaa pitkäaikaisesti diabetesriskiä alentavasti (Lindström ym. 2006 ja Lindström ym. 2013). Seitsemän vuoden seurannan kohdalla diabetesriski oli interventioryhmässä 23 prosenttia ja kontrolliryhmässä 38 prosenttia (Lindström ym. 2006). 13 vuoden kohdalla interventioryhmään osallistuneiden sairastumisriski oli edelleen 38 prosenttia pienempi kuin kontrolliryhmässä (Lindström ym.
2013). Myös ryhmien välinen painoero säilyi merkitsevänä pitkään intervention päättymisen jälkeen (Lindström ym. 2013).
Myös yhdysvaltalaisessa diabeteksen ehkäisytutkimuksessa (DPP, Diabetes Prevention Program) todettiin, että elintapamuutokset ovat tehokas keino vähentää diabetekseen sairastumista korkean riskin henkilöillä (Diabetes Prevention Program Research Group 2002).
Tutkimukseen osallistui yhteensä 3234 henkilöä (1043 miestä ja 2191 naista), joilla oli joko kohonnut paastoglukoosi tai heikentynyt glukoosinsieto. Osallistujien keski-ikä oli 51 vuotta ja heidän keskimääräinen painoindeksinsä tutkimuksen alussa oli 34,0 kg/m2. Tutkittavat satunnaistettiin kolmeen eri ryhmään: elintapainterventio- (n=1079), lääkehoito- (metformiini) (n=1073) ja kontrolliryhmään (n=1082). Lääkehoito- ja kontrolliryhmä saivat elintapaohjausta kirjallisen materiaalin ja vuosittain tapahtuneen lyhyen yksilöohjauksen muodossa.
Elintapainterventioryhmä sai intensiivistä yksilöohjausta elintapojen muuttamisen tueksi yhteensä 16 tapaamiskerran verran 24 viikon aikana. Tämän jälkeen toteutettiin vielä kuukausittaisia yksilötapaamisia sekä ryhmätapaamisia. Tapaamisissa käsiteltiin ruokavaliota, liikuntaa ja käyttäytymisen muutoksia elintapamuutosta tehdessä. Elintapainterventioryhmään osallistuneille asetettiin tavoitteeksi vähintään 7 prosentin painonpudotus alkuperäisestä painosta, saavutetun painon ylläpitäminen terveellisen, vähäenergisen ja -rasvaisen ruokavalion avulla, ja keskiraskaan liikunnan harrastaminen vähintään 150 minuuttia viikossa (Diabetes Prevention Program Research Group 2002).
DPP-tutkimuksen seuranta-aika oli keskimäärin 2,8 vuotta (Diabetes Prevention Program Research Group 2002). Elintapainterventioryhmään osallistuneista henkilöistä puolet saavutti asetetun vähintään 7 prosentin painonpudotustavoitteen 24 viikon kohdalla. Viimeisimmän tutkimuskäynnin kohdalla vähintään 7 prosentin painonpudotustavoitteen täytti 38 prosenttia elintapainterventioon osallistuneista henkilöistä. Liikuntatavoitteeseen ylsi 24 viikon kohdalla 74 prosenttia interventioryhmäläisistä ja tutkimuksen lopussa heidän osuutensa oli 58 prosenttia. Keskimääräinen painonlasku oli 0,1 kilogrammaa kontrolliryhmässä, 2,1 kilogrammaa metformiiniryhmässä ja 5,6 kilogrammaa elintapainterventioryhmässä (p <
0,001). DPP-tutkimuksessa todettiin 58 prosenttia matalampi diabeteksen ilmaantuvuus elintapainterventioryhmässä verrattuna kontrolliryhmään (Diabetes Prevention Program Research Group 2002). Elintapainterventio oli myös lääkehoitoa tehokkaampi diabeteksen ehkäisyssä, metformiinia saaneessa ryhmässä diabeteksen ilmaantuvuus oli 31 prosenttia matalampi kontrolliryhmään verrattuna.
DPP-tutkimuksessa mukana olleita tutkimushenkilöitä tutkittiin myös 10 vuotta satunnaistamisen jälkeen suoritetussa seurantatutkimuksessa (Diabetes Prevention Program
Research Group 2009). Siinä huomattiin, että elintapainterventioryhmässä olleet henkilöt saivat pudottamaansa painoa pikkuhiljaa takaisin, ja painoivat 10 vuoden seurannassa keskimäärin enää 2 kilogrammaa vähemmän kuin tutkimuksen alussa. Lääkehoitoryhmässä olleet tutkimushenkilöt onnistuivat pitämään suurimman osan pudottamastaan painosta poissa.
Diabeteksen ilmaantuvuus 10 vuotta satunnaistamisen jälkeen oli elintapainterventioryhmässä 34 prosenttia matalampi ja lääkehoitoryhmässä 18 prosenttia matalampi kontrolliryhmään verrattuna.
Japanissa tehtyyn diabeteksen ehkäisytutkimukseen osallistui yhteensä 458 30–69-vuotiasta miestä, joilla oli heikentynyt glukoosinsieto. Heidät satunnaistettiin kontrolli- (n = 356) ja interventioryhmiin (n = 102) (Kosaka ym. 2003). Kontrolliryhmässä keskimääräinen painoindeksi oli 23,8 kg/m2 ja interventioryhmässä 24,0 kg/m2. Kontrolliryhmässä henkilöitä, joiden painoindeksi oli 24 kg/m2 tai enemmän, ohjeistettiin nauttimaan 5–10 prosenttia pienempiä aterioita kuin mihin he olivat tottuneet. Lisäksi heitä ohjeistettiin lisäämään fyysistä aktiivisuuttaan ja heitä kannustettiin laihduttamaan. Kontrolliryhmän henkilöitä, joiden painoindeksi oli alle 24 kg/m2, ohjeistettiin välttämään painonnousua ruokavalion ja liikunnan avulla. Näitä ohjeita kerrattiin kontrolliryhmän tutkimushenkilöille 6 kuukauden välein tapahtuneilla tutkimuskäynneillä. Interventioryhmässä henkilöitä, joiden painoindeksi oli 22 kg/m2 tai enemmän, ohjattiin tavoittelemaan laskennallista ihannepainoa (BMI 22 kg/m2) laihduttamalla 0,5–1,0 kilogrammaa kuukaudessa. Lisäksi heitä kannustettiin punnitsemaan itsensä kotona vähintään kerran viikossa. Interventioryhmäläiset saivat ohjausta 3–4 kuukauden välein tutkimuskäynneillä. Interventio keskittyi mm. annoskoon pienentämiseen, kasvisten lisäämiseen, rasvan ja alkoholin kulutuksen vähentämiseen sekä fyysisen aktiivisuuden lisäämiseen. Interventio- ja kontrolliryhmät eivät eronneet alkutilanteessa painoindekseiltään (Kosaka ym. 2003).
Diabetesriski väheni elintapainterventioryhmässä 67,4 prosenttia kontrolliryhmään verrattuna 4 vuoden seurannan aikana (Kosaka ym. 2003). Kontrolliryhmässä tutkimushenkilöiden paino laski keskimäärin 0,39 kilogrammaa (SD 1,42 kg) ja interventioryhmässä 2,18 kilogrammaa (SD 1,63 kg) (p<0,001). Kontrolliryhmässä olleet henkilöt jaoteltiin kolmeen ryhmään painonmuutoksen mukaan: ne, joiden paino oli noussut enemmän kuin 1 kilogramman (ryhmä A); ne, joiden paino oli pysynyt muuttumattomana (±1 kg, ryhmä B) ja ne, joiden paino oli laskenut enemmän kuin 1 kilogramman (ryhmä C). Ryhmät eivät eronneet painoindeksiltään tutkimuksen alussa. Neljän vuoden seurannassa diabeteksen ilmaantuvuus oli ryhmässä A 14,7
