Juha Sihvonen
Mitä kansalais- ja työväenopistot odottavat tutkimukselta
Aluksi pari sanaa taustaksi kansalais- ja työ
väenopistojen viime vuosien kehityksestä.
Opistoihin on saatu kolmen viimeisen vuoden aikana noin 300 uutta päätoimista opettajaa.
Yhteensä heitä on jo yli 650 henkeä. Myös tilat ja välineet ovat kohentuneet monissa opistois
sa. Voidaankin todeta, että maassa on joukko opistoja, joiden resurssitilanne on jo varsin hyvä. Tämä ei kuitenkaan koske kaikkia opis::
toja, vaan valtaosa opistoista on edelleen alku
vaiheessa resurssikehityksessään. Tyydyttävän tilanteen aikaansaamisessa riittää vielä pitkäk
si aikaa työtä.
Mutta hyvin varustetuissa opistoissa olem
me nyt uudessa tilanteessa, sillä opetuksen ta
son kohottamisessa keskeistä ei enää voi olla pyrkimys resurssien lisäämiseen. Kiinnittämäl
lä huomio ainoastaan resursseihin ei enää ole odotettavissa mitään merkittävää laadullista parannusta opetuksen tasossa. Mihin huomio sitten tulisi jatkossa kiinnittää? Mitä opetuk
sen tason parantamiseksi tulisi tässä uudessa ti
lanteessa tehdä?
Vastaus on selvä. Meidän on ryhdyttävä ke
hittämään opetusmenetelmiä. Nyt on pakko lopultakin katsoa, mitä opintoryhmissä oike
astaan tapahtuu. On kysyttävä, mitä näillä kaikilla hienoilla resursseilla aiotaan tehdä.
Päädymme näin vaikeimman asian äärelle:
meidän on ryhdyttävä etsimään entistä parem
pia didaktisia ratkaisuja. Samalla meidän on kysyttävä itseltämme: mitä me itse asiassa tie
dämme aikuisdidaktiikasta ja laajemmin koko aikuiskasvatuksesta.
Tästä seuraa mielestäni kolme tehtävää, joista me emme selviä ilman tutkimusta.
Ensimmäinen on vapaan sivistystyön it
seymmärryksen lisääminen omasta asemastaan ja tehtävästään aikuiskasvatuksen kentässä.
Olisi selvitettävä, missä määrin vapaa sivistys
työ voi edelleen nojautua klassiseen sivistysi
hanteeseensa ja missä suhteessa se pitäisi kor
vata jollakin uudella. Mikä tämä uusi sivistys
näkemys voisi olla? Olen varma; että jos opis
tojen rehtoreilta tiedusteltaisiin, mitä he ym
märtävät vapaalla sivistystyöllä tänä päivänä, vastaukset muodostaisivat todella laajan kir
jon, eikä niissä välttämättä selvin yhteinen ni
mittäjä olisi vapaan sivistystyön perinteinen si
vistyskäsitys. Jos käsitykset vapaan sivistys
työn luonteesta ja tehtävistä poikkeavat toisis
taan, ei ole ihmeellistä, että myös käytännön toiminnassa esiintyy jopa ristiriitaisia ajatuksia siitä, mitä kaikkia tehtäviä kansalaisopistojen tulisi hoitaa. Eräs ilmentymä tästä on se, että opistot ovat valmiita kritiikittömästi hyväksy
mään minkä tahansa uuden tehtäväksiannon, mitä niille satutaan tuputtamaan ulkoapäin. , ---
Toinen tehtävä on opistoissa käytettävien työmuotojen kehittäminen. Opistojen opetuk
sessa yhdistyy tällä hetkellä kaksi piirrettä.
Toisaalta suurin osa opetusmenetelmistä periy
tyy ties kuinka kaukaa, toisaalta säännöllisen aaltofö�k�_e_n tavoin ilmaantuu uusia, muodin
mukaisia menetelmiä, jotka saavat meidän so
kean ihastuksemme osakseen. Vanhat menetel
mät eivät kehity mihinkään ja uusista ei jää kä
teen mitään ennen kuin jo toinen muoti vaatii
Aikuiskasvatus 3/1986 J 53
huomiomme osakseen. Nämä molemmat kehi
tyspiirteet ovat mielestäni seurausta siitä, että meiltä puuttuu pitkäjänteinen aikuisdidaktii
kan kokeilu- ja tutkimustoiminta. Meillä ei ole teoreettista valmiutta sen enempää vanhojen menetelmien kehittämiseksi kuin uusien mene
telmien arvon punnitsemiseksi.
Tämän vuoksi olisikin käynnistettävä tie
teelliseltä pohjalta monimuotoisten ainedidak
tisten kokeilujen ja tutkimusten sarja, jotta teo
reettinen tietämyksemme aikuisopetukseen soveltuvista menetelmistä lisääntyisi. Vasta täl
laisen tietämyksen pohjalle me voimme luoda kestävän opettajakoulutusjärjestelmän.
Kokeilu- ja tutkimusprojektien tulisi tapah
tua kiinteässä yhteydessä yliopistojen tieteelli
siin laitoksiin, jotta projektien tieteellinen taso turvattaisiin. Niiden tulisi myös olla riittävän pitkäaikaisia, jotta kokeiluista ehtisi muodos
tua perusta jatkuvalle opetusmenetelmien tut
kimus- ja kehittämistyölle. Päämääränä pitäisi olla tilanne, jossa meillä itsellämme opistoissa on jatkuvasti valmiudet arvioida, mikä kunkin alan opetussisällöissä on olennaista ja mikä epäolennaista, miten tämä olennainen voitai
siin parhaiten opettaa opiskelijoille, ja miten oppimistuloksia pitäisi arvioida.
Kolmannen tehtävän taustalla on lähestyvä henkilökohtainen tragedia. Tätä voidaan kut
sua esim. rämettymiseksi. Havaintojeni mu
kaan tämä ilmiö uhkaa käytännön tehtävissä noin kymmenen vuotta työskennelleitä. Se il
menee ennen kaikkea siinä, että kiinnostus
154 Aikuiskasvatus3/1986
oman työn kehittämistä kohtaan heikkenee ja lakkaa lopulta kokonaan. Työtä tehdään siksi, että siitä saadaan palkkaa. Rutiinit toteutetaan vuodesta toiseen samanlaisina. Käsitteet alka�
vat seota ja ajatukset puuroutua. Teoria alkaa naurattaa. Tutkimuksella ei tunnu olevan mi
tään annettavaa. Kymmenen vuotta käytäntöä riittää nujertamaan kenet tahansa.
Ennen kuin tähän pisteeseen joudutaan, pi
täisi mahdollisimman monelle käytännön teh
tävissä toimivalle järjestää jonkinlainen mah
dollisuus tieteellisiin täydennysopintoihin. Oli
si saatava aikaan projekteja, joissa käytännön työtehtävissä toimivat saataisiin tutkimaan oman työnsä kehittämistä. Aluksi kiinnostuk
sen suuntana tällaisessa tutkivassa työn kehit
tämisessä olisi varmastikin käytäntö, mutta pi
tempään jatkuessaan se olisi omiaan luomaan perustaa myös oikeille tieteellisille jatko-opin
noille. Vain hyvin harvoilla riittää energiaa ponnistaa suoraan käytännöstä lisensiaattise
minaareihin. Jälleen korostan sitä, että näi
denkin projektien tulee olla riittävän pitkäai
kaisia, jotta niistä voisi tulla aitoja oppimis
prosesseja niihin osallistuville. Ja jotta poh
dinnoilla olisi muutakin kuin vain terapeuttista merkitystä, tulisi projektien toimia kiinteässä yhteydessä tieteellisiin laitoksiin.
Sen verran olen näistä ajatuksista keskustel
lut kollegojeni kanssa, että tiedän samanta
paisten ajatusten askarruttavan muitakin kuin minua. Kenttä on siis huutanut. Aika näyttää, miten tutkimus vastaa.
