Agora vai kulissi? Kansalaisvaikuttamisen ja verkkodemokratian rooli tietoyhteiskuntaohjelmien toteuttamisessa

Sanna Niiranen AGORA VAI KULISSI?

Kansalaisvaikuttamisen ja verkkodemokratian rooli tietoyhteiskuntaohjelmien to- teuttamisessa

Tampereen yliopisto

Politiikan tutkimuksen laitos Valtio-oppi

Pro gradu -tutkielma Toukokuu 2006

Tampereen yliopisto

Politiikan tutkimuksen laitos

NIIRANEN, SANNA: Agora vai kulissi? Kansalaisvaikuttamisen ja verkkodemokratian rooli tietoyhteiskuntaohjelmien toteuttamisessa.

Pro gradu -tutkielma, 133 s. + 3 liites.

Valtio-oppi Toukokuu 2006

_____________________________________________________________

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdolli- suuksien ja verkkodemokratian (e-demokratia, teledemokratia) roolia tietoyhteiskuntaoh- jelmien toteuttamisessa. Tutkielma liittyy uudenlaisen kansalaisvaikuttamisen teemaan, ja sen laajana kontekstina toimii tämä aika, jolle on tyypillistä individualismin ja kollekti- vismin kamppailu sekä tiedon ja teknologian merkityksen korostuminen.

Tutkin työssäni kolmea erilaista tietoyhteiskuntaohjelmaa (eEurope, eTampere ja Netti- maunula) kansalaisvaikuttamisen ja verkkodemokratian näkökulmasta. Analysoin ohjel- mien strategioita ja toimintasuunnitelmia siltä osin kuin ne käsittelevät kansalaisten osal- listumismahdollisuuksien parantamista, ja vertaan näitä havaintoja hankkeiden suunnitte- lijoiden kokemuksiin. Selvitän, ovatko hankkeiden suunnittelijoiden ja toteuttajien näke- mykset ja kokemukset samansuuntaisia kuin strategioissa esitetyt tavoitteet ja visiot. Sa- malla tutkin sitä, kuinka tietoyhteiskuntaohjelmien suunnittelijat suhtautuvat kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamiseen ja erityisesti internetiin kansalaisosallistumi- sen foorumina. Havaintojani vertaan osallistuvan demokratian, kansalaisyhteiskunnan, teledemokratian, deliberatiivisen demokratian ja julkisen tilan teorioihin. Laajempana viitekehyksenä havainnoilleni toimivat teoriat länsimaisen tietoyhteiskunnan kehityksestä ja nykytilasta.

Käytän tutkielmassani kahta erilaista aineistotyyppiä: hankkeiden virallisiadokumentteja (asiakirjoja ja strategisia toimintasuunnitelmia) sekä teemahaastatteluista ja sähköposti- kyselyistä saatujahaastattelutekstejä. Analysoin tekstien ja puhuntojen luomia merkityk- siä diskurssianalyysia ja retorista luentaa hyödyntäen. Haastattelu- ja kyselyaineiston ku- vaamisen ja järjestelyn välineenä työssäni on sisällönanalyysi, jota käytän argumenttien kategorisoimiseksi.

Tutkielman johtopäätöksissä ja loppuluvussa suhteutan esimerkkihankkeiden keskeiset piirteet teoreettiseen viitekehykseen ja tarkastelen analyysin antia tutkimuksen ydinky- symysten osalta. Lopuksi nostan esiin aineistosta nousseita kiinnostavia ristiriitoja, jotka tarjoavat haasteita myös jatkotutkimuksia varten.

Sisällysluettelo

1. JOHDATO………..1

2. KANSALAISOSALLISTUMINEN JA VERKKODEMOKRATIA TEORI- OIDEN VALOSSA……….4

2.1. Osallistuva demokratia………..4

2.2. Kansalaisyhteiskunta.………..11

2.3. Tietoyhteiskunta………..………14

2.4. Teledemokratia….………...21

2.5. Deliberatiivinen demokratia………....24

2.6. Julkinen tila……….28

3. INTERNET JA KANSALAISOSALLISTUMINEN……….…...32

3.1. Internet julkisena tilana………...32

3.2. Digitaalisen demokratian ulottuvuudet ja moniääninen demokratia……...34

3.3. Demokratian ongelmat………..………..39

4. AINEISTO JA MENETELMÄT………41

4.1. Empiirinen aineisto………..41

Asiakirjat……….41

Haastattelut ja kyselyt……….42

4.2. Aineiston kuvaamisen ja analyysin tekniikat………...44

Diskurssianalyysi………44

Sisällönanalyysi………..47

5. TULOKSET………..50

5.1. eEurope………50

Asiakirjat……….50

Haastattelut………..63

Yhteenveto………..72

5.2. eTampere………..72

Asiakirjat……….73

Haastattelut………..85

Yhteenveto……….101

5.3. Nettimaunula………..102

Asiakirjat………...102

Haastattelut………111

Yhteenveto……….122

6. JOHTOPÄÄTÖKSET……….124

6.1. Hankkeiden vertailu………124

TAULUKKO 2: Hankkeiden keskeiset piirteet suhteessa teoreettiseen vii- tekehykseen………127

6.2. Osallistuminen ja vaikuttaminen……….128

6.3. Lopuksi………131

LÄHTEET………134

LIITTEET LIITE 1, Teemahaastatteluiden ja sähköpostikyselyiden kysymysrunko……...139

LIITE 2, TAULUKKO 1: Esimerkki haastatteluaineiston temaattisesta katego- risoinnista………141

LIITE 3, TAULUKKO 2: Hankkeiden keskeiset piirteet. Haastatteluaineiston ka- tegorisointi………..142

”Ei vain verkosta vaan yhteiskunnasta ylimalkaan puuttuvat sellaiset viestinnälliset tilat, käytännöt ja muo- dot, joiden lähtökohtana on kansalaisten julkisen osallistumisen legitiimiys, jotka edesauttavat julkisten vuorovaikutussuhteiden syntymistä yli sosiaalisten ja roolirajojen ja joiden kautta julkinen keskustelu kyt- keytyy osaksi päätöksenteon aktuaalisia prosesseja.”

(Mansefoorumin tutkimuksellinen ponnin)

1. Johdanto

Suomalaiset kokevat poliittiset vaikuttamismahdollisuutensa heikoiksi. Hyvä Hallinto - tutkimusprojektissa tehtiin 2000-luvun alussa kysely, jossa 2 327 suomalaista vastasi po- liittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiään koskeviin kysymyksiin. Suomen poliittista jär- jestelmää tuettiin ja instituutioihin luotettiin yleensä kohtuullisesti, mutta poliittisia insti- tuutioita ja erityisesti puolueita kohtaan tunnettiin epäluottamusta. Keskimäärin suoma- laiset pitivät poliittisia vaikutusmahdollisuuksiaan huonoina. Etenkin ne, joiden henkilö- kohtaiset resurssit (ammattiasema, koulutus- ja tulotaso sekä oma arvio yhteiskuntaluo- kasta) olivat alhaisemmat, kokivat muita useammin kaikki puolueet itselleen vieraiksi.¹

Lukuisat Hyvä Hallinto -projektin kaltaiset tutkimukset ovat viime vuosien aikana todis- taneet niin kutsuttua edustuksellisen demokratian kriisiä. Kansalaiset eivät luota poliitti- siin instituutioihin, äänestysprosentti laskee ja tyytymättömyys lisääntyy. Huolestuttavat merkit ovat saaneet niin päättäjät kuin tutkijat pohtimaan, mitä ongelmalle voitaisiin teh- dä: kuinka luottamusta demokratiaan voitaisiin lisätä? Lääkkeeksi on tarjottu poliittisen päätöksenteon ja hallinnon entistä suurempaa avoimuutta ja kansalaisten osallisuuden li- säämistä heitä koskevissa päätöksentekoprosesseissa. Vastapainoksi edustukselliselle demokratialle on pyritty luomaan kanavia, joiden kautta kansalaiset voivat tuoda oman mielipiteensä asioista päättäjien tietoisuuteen ja erilaisia foorumeita, joilla yhtäältä kansa- laiset keskenään sekä toisaalta kansalaiset ja päättäjät voivat kokoontua keskustelemaan ja päättämään yhteisistä asioista.

Kuntatasolla osallistumista on pyritty legitimoimaan lainsäädännöllä. Kuntalain 4. luku tuo osallistumisen oikeuden perustuslakiin. Lain 27. pykälän 1. momentin mukaan val-

1 Konttinen, 2003.

tuustojen on pidettävä huolta siitä, että kunnan asukkailla ja palvelujen käyttäjillä on edellytykset osallistua ja vaikuttaa kunnan toimintaan. Sana ”edellytykset” tuo pykälään osallistumisen kannalta merkittävää painoarvoa, sillä se ei yksinomaan suosita osallistu- mismahdollisuuksien tarjoamista, vaan velvoittaa kuntia toimimaan sen eteen, että kansa- laisten olisi todellisuudessa välineitä osallistua ja vaikuttaa päätöksentekoon.

Pro gradu -tutkielmaniAgora vai kulissi? Kansalaisvaikuttamisen ja verkkodemokratian rooli tietoyhteiskuntaohjelmien toteuttamisessa liittyy uudenlaisen kansalaisvaikuttami- sen teemaan. Tutkielman laajana kontekstina toimii tämä aika, jolle tyypillistä on indivi- dualismin ja kollektivismin kamppailu sekä tiedon ja teknologian merkityksen korostu- minen.

Olen graduntekijänä mukana Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella ke- väällä 2002 alulle saatetussa Online-keskustelut poliittisena toimintana -projektissa (ONDIS, On-line Discussions as Political Action). Hanke toimi Turun kauppakorkeakou- lun Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa 1.1.2003 – 30.10.2003, jonka jälkeen projektin tutkijat ovat toimineet Tampereen yliopiston Politiikan tutkimuksen laitoksella. Tutki- musprojekti on Suomen Akatemian rahoittama. Projekti päättyy 30.12.2006. Hankkeen johtajina toimivat dosentti Auli Keskinen (vastuullinen) ja professori Vilho Harle.

Hankkeessa analysoidaan sekä Internetin teledemokraattisia kansalaiskeskustelufoorumeja, joita ylläpitämällä länsimaisissa demokraattisissa yhteisöissä pyritään kehittämään päätöksen- teon avoimuutta ja kansalaisosallistumista, että kansalaisten omaehtoisuuteen perustuvia po- liittisia Internetin toimintatyyppejä. Tutkimuskohteena ovat ensisijaisesti poliittinen osallis- tuminen ja toiminta Internetin keskustelufoorumeissa sekä Internetissä tapahtuvan poliittisen toiminnan suhde demokratiaan.²

Tutkin työssäni kolmea erilaista tietoyhteiskuntaohjelmaa (eEurope, eTampere ja Netti- maunula) kansalaisosallistumisen ja -vaikuttamisen sekä niin kutsutun verkkodemokrati- an näkökulmasta. Analysoin ohjelmien strategioita ja toimintasuunnitelmia siltä osin kuin ne käsittelevät kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamista, ja vertaan näitä havaintoja hankkeiden suunnittelijoiden kokemuksiin. Tarkoituksena on selvittää, kuinka kyseiset tietoyhteiskuntaohjelmat toimivat kansalaisosallistumisen ja kansalaisten vaikut-

tamismahdollisuuksien edistämiseksi. Edelleen pyrin ottamaan selvää siitä, ”pitääkö lin- ja”; ovatko hankkeiden suunnittelijoiden ja toteuttajien näkemykset ja kokemukset sa- mansuuntaisia kuin strategioissa esitetyt tavoitteet ja visiot. Näin selvitän, kuinka ohjel- mien suunnitelmat ovat käytännössä toteutuneet. Samalla tutkin sitä, kuinka tietoyhteis- kuntaohjelmien suunnittelijat suhtautuvat kansalaisten osallistumis- ja vaikuttamismah- dollisuuksien parantamiseen ja erityisesti internetiin kansalaisosallistumisen foorumina.

Havaintojani vertaan osallistuvan demokratian, kansalaisyhteiskunnan, teledemokratian, deliberatiivisen demokratian ja julkisen tilan teorioihin. Laajempana kontekstina havain- noilleni toimivat teoriat länsimaisen tietoyhteiskunnan kehityksestä ja nykytilasta.

Tutkielmassa on tietoisesti keskitytty käsittelemään strategioiden sisältöä ja nimenomaan avainhenkilöiden ja suunnittelijoiden näkemyksiä. Yksi vaihtoehto olisi ollut ottaa mu- kaan myös tietoyhteiskuntaohjelmien piirissä olevien kansalaisten kokemuksia, mutta sil- loin työ olisi paisunut liian laajaksi. Tuolloin näkökulmana olisi voinut olla esimerkiksi, kohtaavatko hallinnon ja kansalaisten näkemykset uusien osallistumiskanavien toimivuu- desta, tarkoituksenmukaisuudesta ja demokratiapotentiaalista – ja kohtaavatko hallinto ja kansalaiset toisensa näissä foorumeissa

Tutkielman rakenne

Toisessa ja kolmannessa luvussa luon tutkielmalleni teoreettisen taustan erittelemällä ai- empaa aihetta käsitteleviä teorioita ja niihin perustuvia tutkimuksia. Neljännessä luvussa esittelen aineistoni ja käyttämäni tutkimusmenetelmät. Viidennessä luvussa erittelen ana- lyysin tuloksia, ja viimeisessä, kuudennessa luvussa kokoan yhteen tutkielman antia ja esitän johtopäätökseni.

2 ONDIS-kuvaus, Online-keskustelut poliittisena toimintana, 2005.

2. Kansalaisosallistuminen ja verkkodemokratia teorioiden valossa

Tässä luvussa perehdyn graduni aihepiiriä koskevaan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen ja työni kannalta keskeisiin teorioihin. Esittelen työni teoreettisen viitekehyksen ja perus- teemat erittelemällä tutkielman peruskäsitteitäosallistuva demokratia, tietoyhteyskunta, teledemokratia, deliberatiivinen demokratia, kansalaisyhteiskuntaja julkinen tila. Pyrin selvittämään, mitä nämä toisaalta teoreettiset käsitteet ja toisaalta konkreettiset ilmiöt pi- tävät sisällään, mitä niistä on kirjoitettu ja kuinka ne suhteutuvat omaan työhöni.

2.1. Osallistuva demokratia

Suomen kunnissa on 1990-luvun lopulta alkaen tehty useita kokeiluja, joissa on pyritty kohti entistä laajempaa osallistumista. Pekka Kettusen mukaan kokeilut ovat osoittaneet, että monia eri osa-alueita tulee kyetä kehittämään samanaikaisesti. Kyseessä on ennen kaikkea pyrkimys muuttaa kulttuurisia arvoja.³

Keskeistä osallistumisessa on yleisen edun ymmärtäminen mahdollisimman laajasti. Mi- käli osallistuminen halutaan määritellä pelkkää kansalaisten kuulemista laajemmin, on poliitikkojen ja virkamiesten oltava valmiita jakamaan omaa valtaansa, ottamaan huomi- oon enemmän näkökantoja, keskustelemaan ja neuvottelemaan sekä perustelemaan kan- tansa entistä paremmin. Samoja kykyjä vaaditaan myös kansalaisilta, jotta osallistuminen tapahtuisi rakentavassa hengessä.

Jotta osallistuminen voisi toimia vastapainona edustukselliselle demokratialle, sen lisäarvon täytyy löytyä yleisen edun paremmasta esilletulosta. Aina ei voida olettaa, että päätöksenteon sisältö muuttuu, mutta osallistuvien kuntalaisten tulisi saada varmuus siitä, että heitä on kuul- tu⁴.

Briitta Koskiahon mukaan vahvassa demokratiassa yksilöt ymmärretään kansalaisina, ja yhteiskunnalle on ominaista yhteisyys ja tasa-arvoisuus. Kun osallistuvat kansalaiset jou- tuvat perustelemaan kantojaan, he joutuvat myös pohtimaan omia vaikuttimiaan muiden

3 Kettunen 2002, 32.

4 Emt, 33.

perusteluihin nähden. Sama koskee päättäjiä. Vahvaan demokratiaan kuuluvat prosessit, joissa ristiriidoista päästään keskustelemalla ja neuvottelemalla kompromisseihin. Vahva demokratia muuttaa konfliktin yhteiseksi mahdollisuudeksi.⁵

Vahvassa demokratiassa politiikkaa ei tehdä kansalaisille, vaan kansalaiset ovat itse poli- tiikan toimijoita. Vahva demokratia myös edellyttää kansalaisten voimakasta sitoutumista ja halua osallistua päätöksentekoon. Sitoutumista edesauttavat toimivat instituutiot ja foo- rumit, jotka tekevät osallistumisesta mahdollisimman helppoa.⁶

Osallistuvan demokratian teoriat lähtevät siitä oletuksesta, että ihmisillä on halu ja tarve osallistua itseään koskevien päätösten tekoon. Poliittisen järjestelmän rakenteita tulisi muokata siihen suuntaan, että tämä olisi mahdollista. Osallistuvan demokratian teoreeti- kot pyrkivät vastaamaan yhteiskunnallisten muutosten asettamiin haasteisiin. Osallistuva demokratia voidaan nähdä esimerkiksi kansalaisten mahdollisuutena vaikuttaa niihin jul- kisiin palveluihin, jotka kohdistuvat heihin itseensä, vaikkapa sairaanhoitoon. Toisaalta osallistuvaa demokratiaa voivat olla edustuksellisen demokratian rinnalle ja oheen raken- nettavat päätöksentekokoneistot, kuten kaupunginosavaltuustot. Edelleen osallistuvaa demokratiaa ovat myös jo ennestään edustukselliseen demokratiaan kuuluvat suoran de- mokratian muodot, kuten kansalaisaloitteet ja kansanäänestykset.Vaatimukset osallistu- van demokratian lisäämistä valtiollisen demokratian rinnalle tarkoittavat kansalaisyhteis- kunnan poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen merkityksen kasvamista. Osallistuva de- mokratia pohjautuu pluralistiseen ajatteluun ja pyrkii siis purkamaan elitistisiä käytäntei- tä. Poliittiseen osallistumiseen liittyy ajatus toiminnasta (aktiivisuutta passiivisuuden si- jaan), kansalaisten omaehtoisesta organisoitumisesta yhteisten intressien ajamiseksi sekä kansalaisten ja hallinnon yhteistoiminnasta.⁷

Osallistumiskeskusteluiden ja osallistumisen tutkimuksen voidaan nähdä jakautuvan muun muassa käytettyjen osallistumisdiskurssien mukaan. Diskurssit voivat vaihdella

5 Koskiaho 2002, 40–42.

6 Barber 1984, 133 ja 261.

7 Emt, 117–138, 163–212. Osallistumisesta toimintana ks. myös Arendt, 1958, Lappalainen 2002 sekä Lai- ne & Peltonen 2003.

myönteisiä esimerkkejä korostavista skeptisiin. Samoin tutkijoiden asennoituminen vaih- telee individualismi–kollektivismi-ulottuvuudella.⁸

Osallistumista on tutkittu paljon, mutta melko hajanaisesti. Erilaisia lähtökohtia ovat ol- leet muun muassa 1) osallistuvan demokratian teorian ja mallien tutkimus, 2) poliittisten järjestelmien tutkimus, 3) kansalaisuuden tutkimus, 4) kansalaisten osallistuvan toimin- nan tutkimus ja 5) kansalaisyhteiskunnan tutkimus.⁹ Viime vuosien aikana osallistumisen tutkimus on lisääntynyt ja monipuolistunut.

Kettusen mukaan kansalaisten politiikkaa kohtaan tunteman kiinnostuksen vähentyminen ja luottamuspula suhteessa poliittis–hallinnollisiin instituutioihin ovat merkki siitä, että pelkkä äänestämiseen rajoittuva osallistuminen vaatii täydennykseksi uusia, aktiivisia ja välittömiä vaikutuskanavia.¹⁰

Suora osallistuminen voidaan nähdä demokraattisesti valittujen edustajien valvontana.

Toisaalta myös edustajat tarvitsevat tuekseen kytköksiä kansalaisyhteiskuntaan. Suoran osallistumisen mahdollisuutta voidaankin pitää tärkeänä kansalaisyhteiskunnan kehittä- misen kannalta. Samaan aikaan on syytä muistaa, että suomalaisissa osallisuushankkeissa kansalaisten osallistumismahdollisuuksien lisäämisen taustalla on ennen muuta ajatus edustuksellisen demokratian tukemisesta ja edustuksellisen järjestelmän legitimoinnista.

Suomalaisessa pluralistisen osallistumisen perinteisessä mallissa suoran osallistumisen ei siis ole tarkoitus horjuttaa vaan vahvistaa edustuksellista demokratiaa. Esimerkiksi oike- usministeriön koordinoiman, keväällä 2005 alkaneen kansalaisvaikuttamisen politiikka- ohjelman tavoitteena on ohjelmajohtaja Seppo Niemelän mukaan ”tehdä edustuksellisesta demokratiasta vetovoimainen”¹¹.

Osallistumisen kytkeminen vallitsevaan rakenteeseen voi kuitenkin muodostua ongelmal- liseksi. Päätöksentekijät saattavat olla haluttomia avautumaan. Kansalaisosallistumiselle

8 Kettunen & Kiviniemi 2000, 45–46.

9 Emt, 52–53.

10 Kettunen 2002, 18.

11 Niemelä 2004.

voi olla vaikeaa löytää sopivaa roolia. Lisääntyvän osallistumisen aiheuttaman syötteiden tulvan voidaan pelätä tukkivan päätöksentekoa. Usein ongelmia saattavat olla silkka vai- keus muuttaa totuttuja menetelmiä ja pelisääntöjen puuttuminen. Samoin ongelmia voivat aiheuttaa osallistumisen kontrolloimattomuus (kuka osallistuu) ja päätöksentekoprosessi- en mutkistuminen sekä päätöksentekoon kohdistuvien vaatimusten moninkertaistuminen.

Kettusen mukaan edustuksellisen demokratian ei kuitenkaan tulisi merkitä kansalaisten mielipiteiden ja tarpeiden halveksimista.¹² Lähtökohtaisesti edustuksellisuuteen onkin kuulunut usko siihen, että edustajat kykenevät ottamaan huomioon laajempia kuin omaa elämänpiiriään koskevia näkökantoja.

Hallintoon kytkettyjä osallistumisen ja vaikuttamisen keinoja ovat esimerkiksi kunnalliset kansanäänestykset sekä internet-pohjaiset palaute- ja ehdotusjärjestelmät. Hallinnon pa- rempi yhteys kuntalaisiin (ja päinvastoin) voidaan saavuttaa valtuuston ja lautakuntien avoimilla työtavoilla. Erilaisten raatien ja paneelien avulla voidaan rajata mielipiteiden kartoitusta tietyn toiminta-alueen mukaan (esim. nuorisovaltuustot). Kettunen kuitenkin korostaa, että moninaisten keinojen soveltaminen ilman selkeää käsitystä niiden vah- vuuksista ja heikkouksista voi joissakin tapauksessa pikemminkin heikentää demokratiaa kuin vahvistaa sitä.¹³

Osallistumista voidaan analysoida sen laajuuden ja sisällön mukaan. Laajuudella viitataan siihen, kuinka monella kuntalaisella on mahdollisuus osallistua, sisällöllä puolestaan sii- hen, millainen on osallistumiskeinojen merkitys suhteessa kunnalliseen päätöksente- koon.¹⁴ Heikointa osallisuutta edustavat Kettusen mukaan esimerkiksi mielipidekyselyt, astetta vahvempaa vaikuttamista osallistuminen keskusteluihin esimerkiksi raadin tai joh- tokunnan jäsenenä, ja edelleen vahvempaa osallisuutta kuntalaisten kannanottojen merkit- tävyyden vahvistuminen virallisiin kunnallisiin toimijoiden nähden. Äärimmäistä kunta- laisten valtaa ilmentäisi kaiken päätöksenteon hyväksyttäminen laajan, kaikkia kuntalai- sia koskettavan keskustelun ja päätöksenteon kautta. Kettunen lisää, että Kööpenhaminan Christianian kaltainen paikallinen autonomia ja jättäytyminen kokonaan kunnallisen pää-

12 Kettunen 2002, 21.

13 Emt, 21–22.

töksenteon ulkopuolelle saattaisi taata kaikkein suurimman vallankäytön asteen, mutta hän pitää epätodennäköisenä, että tällaisille paikallisyhteisöille voitaisiin antaa kovin suurta toimivaltaa.¹⁵

Vaikka kansalaisten ja kuntalaisten osallistumista on Suomessa viime vuosina tutkittu paljon, ei konkreettisten osallistumiskeinojen toimivuutta ole juuri käsitelty. Samoin vä- hälle tarkastelulle ovat jääneet kysymykset siitä, haluavatko kuntalaiset ylipäänsä vaikut- taa enemmän ja millä ehdoin, haluavatko luottamushenkilöt ja virkamiehet lisää kunta- laisosallistumista ja jos, niin millä ehdoilla – sekä sen kartoittaminen, miten uusia osallis- tumiskeinoja on tähän mennessä sovitettu kunnallisten asioiden valmisteluun ja päätök- sentekoon. Kuntalaisten osallistumista on käsitelty paljon myös kuntia koskevassa lain- säädännössä, mutta Kettusen mukaan lainsäädäntö ei vielä takaa osallistumista. Osallis- tuminen riippuu myös eri toimijaryhmien aktiivisuudesta sekä osallistumista tukevasta ilmapiiristä.¹⁶

Kansalaisten osallistaminen ja osallisuus

Kiinnitän tutkielmassani huomiotaosallistumisen lisäksi myösosallistamiseen. Osal- lisuutta, osallistumista ja näiden käsitteiden suhdetta demokratiaan on tutkittu paljonkin, mutta osallistamisen tematiikka on uudempaa, eikä käsitettä ole tutkimuskirjallisuudessa suuremmin määritelty. Omassa työssäni lähden siitä, että osallistaminen on hallinnon ta- holta lähtevää kansalaisten aktivoimista osallistumaan yhteisistä asioista päättämiseen ja keskustelemiseen sekä monipuolisten ja toimivien osallistumiskanavien luomista ja yllä- pitoa tämän tarkoituksen toteuttamiseksi. Osallistavien prosessien ja hankkeiden taustalla vaikuttaa näkemys siitä, että kansalaisten mahdollisuus osallistua päätöksentekoon on

”hyvää demokratiaa”. Tosin kiistatta on olemassa myös sellaisia ”näennäisosallistavia”

hankkeita, joiden tarkoituksenakaan ei ole lisätä kansalaisten osallistumismahdollisuuk- sia, vaan ainoastaan hakea hallinnon toiminnalle legitimiteettiä. Tällöin toimet kansalai-

14 Emt, 22.

15 Emt, 23. Vrt. myös ”osallistumisen tikapuut”, Arnstein 1969 sekä Horelli & Kukkonen 2002.

16 Emt, 25–26.

sosallistumisen lisäämiseksi ovat eräänlainen kulissi eikä kansalaisilla lopulta ole

asioiden suunnitteluun ja päätöksentekoon sen suurempaa vaikutusvaltaa kuin ennenkään.

Osallisuuden ja osallistumisen problematiikka liittyy lähes kaikkiin yhteisöllisen vallan- käytön kysymyksiin. Pia Bäcklundin, Jouni Häklin ja Harry Schulmanin mukaan vallan- käyttöä pohdittaessa joudutaan kysymään, edustavatko poliittiset järjestelmät ja poliitikot kansalaisia riittävästi vai tarvitaanko laajempia osallistumiskäytäntöjä.¹⁷

Koskiahon mukaan osallisuus laaja-alaisesti ymmärrettynä voi tarkoittaa osallistumista, osallistamista tai valtaistamista (empowerment). Syvällisemmin käsitettynä osallisuus sisältää sitoutumisen vaatimuksen. Koskiahon mukaan osallisuus voi alkaa valtaistami- sesta tai osallistamisesta, mutta se ei voi jäädä näihin. Osallisuus vaatii omaehtoista osal- listumista.¹⁸ Osallisuus voidaan ymmärtää osallisuuden tuntemuksena, kansalaisen tun- teena siitä, että hänellä on halutessaan kyky ja mahdollisuus osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon, ja että häntä kuunnellaan.

Osallisuuden käsite viittaa kuulumiseen yhteiskuntaan tai yhteisöön sekä kysymykseen poliit- tisten yhteisöjen toimintatavoista, poliittisesta kulttuurista. Osallistuminen puolestaan liittyy konkreettisemmin kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin itseään ja lähipiiriään koskevas- sa päätöksenteossa.¹⁹

Pertti Lappalainen määrittelee osallistamisen ”kansalaisyhteiskunnan alue- ja paikallista- son stabiloiviksi rakenteiksi”. Metsähallituksen Osallistavan suunnittelun opasta²⁰ esi- merkkinään käyttäen Lappalainen kuvaa, kuinka osallistamisen tavoitteena on estää eri- laisten mielipiteiden kärjistyminen avoimiksi ristiriidoiksi. Osallistamisella tarjotaan Lappalaisen mukaan selkeä vaihtoehto ruohonjuuritason vaikuttamiselle, kuten mielen- osoituksille ja omaehtoiselle poliittiselle aktivismille.²¹

17 Bäcklund, Häkli ja Schulman 2002, 7.

18 Koskiaho 2002, 37–37.

19 Ibid.

20 Osallistavan suunnittelun opas luonnonvara-ammattilaisille, Loikkanen ym. 1997.

21 Lappalainen 2002, 44–45.

Osallistamista on tutkittu myös vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennus- lain käytäntöön soveltamisessa. Laki tähtää siihen, että jokaisen osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun turvataan.²²

Helena Leino arvioi Osallisuus kaupungissa ja kylässä -projektissa (1999–2000) osalli- suuden järjestämistä Tampereen Vuoreksen kaupunginosan kaavoitusprosessissa. Arvi- oinnissa ei seurata yksityisiä keskusteluita osallisten ja virkamiesten tai poliitikkojen kanssa eikä suoria yhteydenottoja päätöksentekijöihin, vaan hallinnon järjestämiä osallis- tumismuotoja. Koskiaho määrittelee nämä osallisuuden muodot, joissa aloite on hallinnon käsissä, ”virallisiksi” ja toteaa, että tällöin kyse on osallistamisesta.²³

Osallistamisen muotoja esimerkiksi Vuoreksen kaavoitusprosessissa olivat 1) yleisötilai- suudet (esittely, keskustelu), 2) yhteistyöryhmä (yhdistykset, asukkaat ja kaksi kunnan virkamiestä), 3) e-demokratia ja internet-osallistuminen (tiedotus, palaute, kaupunkilais- ten välinen keskustelu), 4) suunnittelijan (ulkopuolinen konsultti) kahdenkeskiset tapaa- miset, 5) kirjallinen kommentointi (avoin mahdollisuus koko ajan sekä lisäksi konsultin lähialueen asukkaille lähettämä kysely), 6) tiedotus (normaalisti lehdissä, radiossa ja in- ternetissä sekä lisäksi ympäristövalvonnan palvelupisteessä ja lähialueen asukkaille osoi- tetuissa kirjeissä sekä lehdistötiedotteissa) ja 7) lehtikirjoittelu (virkamiesten haastattelut sekä vähäisemmässä määrin poliitikkojen ja virkamiesten omia kirjoituksia).²⁴

Virallisessa osallistamisjärjestelmässä Leino havaitsi keskeisiksi kunnan ja kuntalaisten välisen luottamussuhteen, osapuolten välisten roolien muotoutumisen (vuoropuhelun laa- tu, kuntalaisten aloitteellisuus ja aktiivisuus, kuntalaisten keskinäiset suhteet jne.) sekä osallisten selkeän määrittelyn ja osallistumismahdollisuuksista tiedottamisen.²⁵

Koskiaho huomauttaa, että osallistamisjärjestelmä Vuoreksen tapauksessa ei koskenut koko suunnitteluprosessia. Osallisten (osallistettujen) rooli keskittyi lähtökohtien asetta-

22 Koskiaho 2002, 43.

23 Emt, 46.

24 Emt, 46–47.

25 Emt, 49.

miseen ja suunnitteluvaihtoehtojen laatimiseen. Valtakysymyksissä vahvassa asemassa olivat virkamiehet ja (johtavat) poliitikot sekä maanomistajat ja elinkeinonharjoittajat.

”Valta pakenee asukkaita ja kansalaisjärjestöjä sekä muita toimijoita”, Koskiaho sum- maa.²⁶

Vuosina 1998–2001 toteutettu, sisäministeriön koordinoima osallisuushanke tuotti paljon uutta tietoa osallisuudesta. Kahdeksassatoista kunnassa toteutettujen osallisuusprojektien tarkoituksena oli

saada 1) parempia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia kansalaisille sekä avoimem- paa ja julkisempaa hallintoa, 2) sisältöä kansalaisyhteiskuntakäsitteelle ja konkreettisia käy- täntöjä, toimintatapoja, malleja ja muotoja osallisuuden moninaiselle toteutumiselle sekä 3) välittömiä keskustelukanavia kansalaisten arjen kokemuksen ja edustuksellisen päätöksente- on välille²⁷.

Vaikka osallistuminen lisääntyi, ei Kettusen mukaan voida puhua jyrkästä muutoksesta.

Projekteissa havaittiin laadullisia muutoksia osallistumisessa. Useissa tapauksissa osallis- tuminen tuli säännöllisemmäksi, ja kiinnostus omaa aluetta kohtaan kasvoi. Toisaalta monet osallisuushankkeen aikana käyntiin polkaistujen hankkeiden toimintamuodoista saattavat kuihtua. Osallistumista tukevissa hankkeissa onkin tärkeää seurata muutosta pitkällä aikavälillä.²⁸

2.2. Kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskuntaon usein määritelty sosiaalisten suhteiden joukoksi, joka toimii suh- teellisen riippumattomana valtiosta. Valtion ja kansalaisyhteiskunnan erillisyyttä on pi- detty nykyaikaisen yhteiskunnan pluralistisen ja parlamentaarisen demokratian edellytyk- senä.²⁹

26 Emt., 51.

27 Kettunen 2002., 26.

28 Emt, 30.

29 Splichal, Calabrese & Sparks 1994, 1–2.

Kansalaisyhteiskunta voidaan nähdä hegeliläisen teorian mukaisena valtion ja perheen väliin sijoittuvana vapaan yhdistymisen muotona, tai liberaalin politiikan teorian mukai- sena markkinasuhteita heijastavana tilana, jossa kansalaiset käyttävät valtiosta riippuma- tonta taloudellista valtaa. Radikaalin kansalaisyhteiskuntakäsityksen mukaan puolestaan kansalaisyhteiskunta voi pyrkiä muuttamaan sekä valtion että markkinoiden rakenteita.

Nykyään liberaalin tulkinnan mukaiset vapaat markkinat nähdäänkin ennemmin kansa- laisyhteiskunnan vastapelurina kuin osana sitä. Hegeliläiseen traditioon nojaten kansa- laisyhteiskunta on tyypillisesti nähty muutosta vaativina sosiaalisina ja poliittisina liik- keinä. Kansalaisyhteiskuntaa luonnehtii myös muutos. Siinä missä valtio nojaa vakiintu- neisiin instituutioihin ja rakenteisiin, ei kansalaisyhteiskunnalla ole tiettyä muotoa. Tämä tulkinnanvaraisuus tekee myös kansalaisyhteiskunnan käsitteen määrittelystä haasteelli- sen.³⁰

John Keanen mukaan kansalaisyhteiskunta koostuu itsereflektiivisistä ja itseorganisoitu- vista (NGO- eli kansalaisjärjestö-tyyppisistä) organisaatioista. Pluralismi on Keanen mu- kaan toimivan kansalaisyhteiskunnan ja demokratian edellytys, samoin kuin sellainen yh- teiskunnallinen ilmapiiri, joka ”suvaitsee suvaitsemattomuutta ja säälii niitä, jotka eivät tunne sääliä."³¹

Adam B. Seligmanin mukaan kansalaisyhteiskunta aktualisoituu julkisen ja yksityisen välimaastossa, eikä niitä voidakaan täysin erottaa toisistaan. Seligman siteeraa G.W.F.

Hegeliä esittäessään, että kansalaisyhteiskunta on ”individualismia tietyn (yksilöllisen) tahdon ilmaisemisena universaalin (yhteiskunnallisen) kehyksen puitteissa."³² Demo- kraattisen valtion tehtävänä voidaan nähdä ylläpitää ja edesauttaa kansalaisyhteiskunnan kehitystä sekä tarjota sille puitteita ja edellytyksiä, koska demokraattinen valtio hyötyy vahvasta ja eläväisestä kansalaisyhteiskunnasta.³³ Seligmanin mukaan avainsana on luot-

30 Emt., 68–69, 138–138.

31 Keane 1998.

32 Seligman 1992, 49. Käännös omani. Alkuperäinen sitaatti: ”[C]ivil society[…]is individuality as the ex- pression of particular (individual) will within the universal (social) framework.”

33Voidaan kuitenkin kysyä, voivatko hallinnon ylläpitämät foorumit koskaan tuottaa sellaista transformaa- lista politiikkaa, joka kohdistuisi mahdollisesti myös niihin itseensä: kuinka pitkälle kansalaisosallistumista halutaan edistää, jos on olemassa mahdollisuus, että kansalaiskritiikki kääntyy voimakkaasti valtiollisia instituutioita ja rakenteita vastaan?

tamus. Hallinnon usko yksilöihin ja yksilöiden usko sekä hallintoon että omiin mahdolli- suuksiinsa edistää kansalaisyhteiskunnan ja hallinnon rakentavaa yhteiseloa.³⁴ Molempi- en tulisikin pitää toista legitiiminä toimijana.³⁵

Donatella Della Porta ja Mario Diani viittaavat Alexis de Tocquevillen kuuluisaan vertai- luun ”heikon” amerikkalaisen ja ”vahvan” ranskalaisen hallinnon välillä. de Tocqueville teki eron valtion ja kansalaisyhteiskunnan välille ja esitti, että Yhdysvalloissa, missä val- tio oli heikko ja kansalaisyhteiskunta vahva, oli odotettavissa kansalaisten jatkuvia, mutta maltillisia protesteja. Sen sijaan vahvan valtion ja heikon kansalaisyhteiskunnan Ranska tulisi kohtaamaan hetkellisiä, mutta väkivaltaisia kapinoita.³⁶ Della Porta ja Diani jatka- vat, että Sidney Tarrow tosin on kritisoinut de Toquevillen hypoteesia huomauttamalla, että esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissota osoitti kaikkea muuta kuin ”heikon” valtion ky- kyä sovitella ristiriitaisia intressejä, ja taas toisaalta esimerkiksi tutkimukset Ranskan val- lankumouksesta osoittavat, että maassa oli tuolloin erittäin vahva ja toimiva kansalaisyh- teiskunta.³⁷ Joka tapauksessa de Tocquevillen ajatus siitä, että valtion ”heikkous” tai

”vahvuus” vaikuttavat kansalaisliikkeiden strategioihin ja toimintaan, on säilynyt keskei- senä kollektiivista toimintaa käsittelevässä kirjallisuudessa. Tocquevillen lähestymistapa on tavattu yhdistää pluralistiseen käsitykseen siitä, että mahdollisimman moninaiset mah- dollisuudet ottaa osaa poliittiseen järjestelmään kertovat avoimuudesta.³⁸

Yhteiskunnalliset liikkeet ja toimintaverkot

Dianin mukaan yhteiskunnallisten liikkeiden analyysissa tulisi siirtyä yksilöllisen rekry- toitumisen ja kollektiivisen toiminnan käsittelystä kohti laajempaa kokonaisuutta. Tutki- muksessa tulisi tunnistaa liikkeiden luonne monimutkaisina sosiaalisina systeemeinä sekä kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, miten osallistuminen erilaisiin organisaatioi- hin ja henkilökohtaisiin verkostoihin luo kontaktiverkkoja, jotka yhdistävät eri kollektii-

34 Kyse on siis myös siitä, kuka saa 'politikoida' ja siitä, kukaosaa osallistua. Jälkimmäiseen kysymykseen liitettyä sosiaalisen pääoman käsitettä ei kuitenkaan tulisi käyttää liian kevein perustein, sillä käsite on epä- selvä ja monimerkityksinen.

35 Emt, 170.

36 Della Porta & Diani 1999, 196.

37 Emt, 196–197. (Ks. myös Tarrow 1994, 62–65 ja Tarrow 1998, 54–67.)

visen toiminnan, poliittisten protestien ja kulttuurien välisen toiminnan tapoja toisiinsa.

Verkostoja ei tulisi nähdä ensisijaisesti yksilöiden tapana toteuttaa henkilökohtaisia in- tressejään, vaan yksilöiden, organisaatioiden ja tapahtumien välisten yhteyksien ilmen- tyminä.³⁹

Dianin mukaan olisi erityisen tärkeää tutkia, mikä merkitys virtuaalisilla yhteyksillä on etenkin tietokonevälitteiseen yhteydenpitoon perustuviin verkostoihin rekrytoitumisessa ja osallistumisessa. Uusien kommunikaatiomuotojen leviämisellä on monenlaisia syvälli- siä vaikutuksia yhteiskunnallisiin organisaatioihin ja tämä vaatii Dianin mukaan sosiolo- gisten – samoin kuin sosiaalisia suhteita koskevien – käsitteiden uudelleenmuotoilua.

Ydinkysymys yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksessa on Dianin mukaan, tulevatko

”virtuaaliset”, tietokonevälitteiset kontaktit korvaamaan ”oikeat” kontaktit – ei vain käy- tännön toiminnassa, vaan myös yhteisymmärryksen ja keskinäisen luottamuksen luomi- sessa, joita on perinteisesti pidetty kollektiivisen toiminnan tärkeinä osatekijöinä.⁴⁰

2.3. Tietoyhteiskunta

Tietoyhteiskunta on käsitteenä hankala ja monimerkityksinen. Se ei ilmaise kovinkaan täsmällisesti sitä, mistä koko yhteiskunnan organisoitumisessa, kehittymisessä ja sosiaali- sissa rakenteissa on kyse. Ari-Veikko Anttiroiko, Jari Aro ja Erkki Karvonen esittävätkin, että monet sosiologiset käsitteet, kuten moderni ja postmoderni yhteiskunta, teknokapita- lismi, refleksiivinen modernisaatio, hyvinvointiyhteiskunta ja riskiyhteiskunta kuvaavat kyseistä ilmiötä huomattavasti syvällisemmin ja monipuolisemmin. Muita syitä tietoyh- teiskunta-käsitteen vieroksumiseen ovat sen kapea-alaisuus ja vahva normatiivisuus sekä teknologia-värittyneisyys.⁴¹

38 Emt, 197.

39 Diani 2003, 339–352.

40 Emt. Palaan tähän kysymykseen tutkielman loppuluvussa 6.3.

41 Anttiroiko, Aro & Karvonen 2001, 22.

Tietoyhteiskunnan historia

Sana tietoyhteiskunta (knowledge society) ilmaantui suomen kieleen käännöksenä 1970- luvun alussa. Englanninkielisellä alueella alettiin puhua samaan aikaan informaatioyh- teiskunnasta (information society) ja ilmaus vakiintui englannin kieleen kuvauksena ja näkökulmana jälkiteollisesta yhteiskunnasta. Suomessa ”tietoyhteiskunnasta” tuli viralli- nen termi, joskin ”informaatioyhteiskuntaa” on käytetty osittain sen rinnalla eikä tiedon ja informaation käsitteiden välille ole yleensä tehty eroa, vaikka filosofisesti käsitteiden voidaan nähdä viittaavan eri asioihin.⁴²

Monet tietoyhteiskuntaan kytkeytyvät teoreettiset jäsennykset ovat kehittyneet sosiologi- sen ajattelun piirissä. Sosiologiset analyysit yhteiskunnasta syntyivät 1700-luvun filosofi- asta, poliittisesta taloustieteestä ja kulttuurihistoriasta. Tuolloin kytkettiin tieto yhteis- kunnan kehitykseen nimenomaan tieteen ja teknologian muodossa.⁴³

1800-luvun lopulla kehittynyt klassinen sosiologia, johon kuuluivat vieraantumisen, kau- punkielämän, rationalisaation ja byrokratisoitumisen teemat, loi kuvaa modernin yhteis- kunnan kaksinaisesta luonteesta. Samalla kun klassinen sosiologia paljasti yhteiskunnan

’vieraannuttavat ja patologiset elementit’, kehittyi myös ajatus modernisoitumisen ja tie- teen mahdollisuudesta luoda rationaalinen, humaani ja demokraattinen yhteiskunta.⁴⁴

Toisen maailmansodan jälkeen, etenkin 1950- ja 1960-luvuilla, elettiin optimismin ja edistysuskon aikakautta niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Taloustieteellisten ja tek- nologiaa koskevien näkemysten taustalla oli tuolloin se keskeinen havainto, että tieto on yritysten suorituskyvyn ja yleisemminkin talouskasvun kannalta olennainen tekijä. Tie- don taloudellinen merkitys, globalisoituminen ja viestinnällistyminen heijastuivat myös yhteiskunnan luonteesta ja muutoksesta käytävään keskusteluun.⁴⁵

42 Emt, 24. (Ks. myös samassa teoksessa Karvonen, 81–108)

43 Emt, 25.

44 Emt, 27.

45 Emt, 29.

1960- ja 1970-lukujen taitteessa tuotiin eri tieteenalojen piirissä esiin näkemyksiä siitä, että yhteiskunnan dynamiikka ja kehityspiirteet olivat muuttumassa. Jälkiteollisesta yh- teiskunnasta käydyn akateemisen keskustelun keskushahmoja olivat ranskalainen sosio- logi Alain Touraine (The Post-Industrial Society, 1971; ransk.La société post-

industrielle, 1969) ja amerikkalaissosiologi Daniel Bell (The Coming of Post-Industrial Society, 1973).⁴⁶ Sekä Touraine että Bell kehittivät kirjoissaan moniulotteista näkemystä uudenaikaisesta yhteiskunnasta. Tietoyhteiskuntaa koskevan keskustelun kannalta kirjo- jen merkitys oli siinä oivalluksessa, etteivät yhteiskunnan rakenteelliset määrityskriteerit enää nousekaan yksityisen omaisuuden tai luokkaristiriidan, vaan teoreettisen tiedon tuot- tamisen, käsittelyn ja siirtämisen pohjalta.⁴⁷

Aron mukaan varsinaineninformaatioyhteiskuntaa koskeva keskustelu alkoi 1970- ja 1980-luvuilla. Uusien tietoteknologioiden nähtiin muuttavan muun muassa työelämää niin, että voitiin alkaa puhua informaatioammateista ja informaatiosektorista. Uudenlai- sen yhteiskunnan katsottiin syntyvän viestintävälineiden ja tietokoneiden yhdistämisestä verkostoksi, joka muuttaa työelämää, joukkoviestintää, perhe-elämää ja koulutusta. Tieto esitettiin uuden yhteiskunnan keskeiseksi strategiseksi resurssiksi. Keskustelua leimasi myös epävarmuus. Uuden teknologian käyttöönoton nähtiin saavan aikaan yhteiskunnan, jossa sellaiset ongelmat kuin työttömyys ja kansalaisten eriarvoisuus joko kyetään ratkai- semaan – tai sitten nämä ilmiöt kärjistyvät entisestään.⁴⁸

Viime vuosikymmenellä yhteiskuntateoreettinen keskustelu informaatio- tai tietoyhteis- kunnasta laajeni yhteiskuntarakenteen kysymyksistä koskemaan laajempia, globaaleja muutoksia. Yleinen käsitys globaalista kapitalistisen talouden uudelleenjärjestymisestä on tuottanut sellaisia käsitteitä kuininformationalisoituminen (Castells 1996),organisoitu- neen kapitalismin loppu(Lash ja Urry 1994) jauusi tiedon talous (Stehr 1994). Yhteistä näille tulkinnoille on tiedon ja informaation keskeisen roolin korostaminen nykyisessä taloudellisessa toiminnassa.⁴⁹

46 Emt, 31.

47 Emt, 33.

48 Aro 1997, 26–28.

49 Emt, 28-29

Uusi talous ja teknologinen determinismi

Keskeinen tietoyhteiskuntaa määrittävä termi onuusi talous. Manuel Castells kuvaa teok- sessaanThe Rise of the Network Society uutta taloudellista järjestystä, jossa informatio- naalisuus⁵⁰ ja globaalisuus kietoutuvat yhteen. Castells kutsuu globaalia informationaalis- ta yhteiskuntaa verkostoyhteiskunnaksi. Tärkeimmät (ennen kaikkea taloudelliset) toi- minnot ja prosessit organisoituvat entistä selvemmin verkostoissa, joissa mukana olo on vallan ehdoton edellytys. Uuden talouden toiminta perustuu Castellsin mukaan verkosto- jen dynamiikkaan.⁵¹

Castellsin esittelemä verkostoyhteiskunta rakentuu pääoma-, informaatio- ja symbolivir- tojen ympärille. Samoin organisaatioiden välinen vuorovaikutus perustuu virtoihin. Ajan ja paikan suhteen merkitys vähenee, kun kehittyvä informaatioteknologia tekee mahdolli- seksi näiden virtojen yhä nopeamman liikkeen. Castellsin mukaan ihmiskunta onkin siir- tynytpaikkojen tilasta (space of places)virtojen tilaan (space of flows).⁵² Uusi talous merkitseeinformationaalista kapitalismia, jonka ytimenä on globaalisti toisiinsa kytket- tyjen finanssimarkkinoiden verkosto. Verkosto toimii informaatioteknologian varassa, ja sijoittajat siirtävät sijoituksiaan tietokonemalleilla analysoidun informaation perusteella.

Yritykset toimivat saman informationaalisen mallin mukaan ja myös työvoima organisoi- daan alati muuntuvaksi, informaatiota käsitteleväksi ja sitä luovaksi verkostoksi yrityksen ympärille.⁵³

Andrew Feenberg luo eräänlaisen vastadiskurssin Castellsin tulkinnoille, jotka paikoittain lähentelevät teknologista determinismiä. Hänen mukaansa hegemonian modernit muodot perustuvat sille, että yhä useammat sosiaaliset toiminnot yhteiskunnassamme ovat tek- niikkavälitteisiä (muun muassa tuotantotalous, lääketiede, koulutus ja maanpuolustus), ja tämän vuoksi yhteiskuntamme demokratisaatio vaatii radikaaleja teknisiä ja poliittisia

50 Toiminnot perustuvat informaatioteknologialle, ovat organisoituneet verkostomaisesti ja operoivat in- formaatiolla.

51 Castells 1996.

52 Emt.

53 Emt.

muutoksia.⁵⁴ Feenbergin mukaan perinteinen näkemys teknologiasta rajoittaa demokrati- an yksinomaan valtioihin kuuluvaksi. Hän painottaa, että jollei demokraattisia käytäntöjä kyetä laajentamaan niiden traditionaalisten rajojen yli myös sosiaalisen elämän tekniik- kavälitteisiin muotoihin, koko demokratian käyttöarvo jatkaa pienenemistään, osallistu- minen heikkenee ja instituutiot, joita vielä pidetään vapaan yhteiskunnan tunnusmerkkei- nä, katoavat lopulta kokonaan.

Teknologisella determinismillä tarkoitetaan oletusta, jonka mukaan teknologioilla on tiet- ty autonominen toimintalogiikka, jota voidaan selittää viittaamatta lainkaan yhteiskun- taan. Feenberg korostaa, ettei teknologista kehitystä tulisi käsitellä irrallisena yhteiskun- nasta, koska sillä on mittavia sosiaalisia vaikutuksia. Hänen mukaansa on tärkeää haastaa modernin ”teknologismin” deterministiset visiot, jotta demokratiaa kyettäisiin vahvista- maan.⁵⁵ Feenberg peräänkuuluttaa laajempaa näkemystä teknologiasta. ”Kumouksellinen rationalisaatio” perustuu siihen, että otetaan vastuu teknologian vaikutuksista sekä ihmi- sille että luonnolle. Feenbergin mukaan lähestymistapa edellyttää dominoivan teknologi- sen hegemonian radikaalia kyseenalaistamista.⁵⁶

Tietoyhteiskunnan monet ulottuvuudet

Samaan aikaan talouden uudelleenorganisoitumisen kanssa on tapahtunut muutoksia so- siaalisen ja kulttuurisen alueen ilmiöissä. Erilaiset tekniset prosessit muokkaavat tietoyh- teiskunnissa elävien ihmisten identiteettiä ja elinympäristöä.

1980- ja 1990-luvun näkemyksille oli yhteistä pyrkimys laajaan synteettiseen näkemyk- seen yhteiskunnallisesta muutoksesta teknis–taloudellisena, sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Frank Webster on pyrkinyt kokoamaan lähes koko 1980-luvun yhteiskuntateo- reettisen keskustelun informaatioyhteiskuntateeman piiriin.⁵⁷ Webster erottaa seitsemän lähestymistapaa tietoyhteiskunnan kysymyksiin. Websterin mukaan tietoyhteiskuntaa

54 Feenberg 1995, 4.

55 Emt, 5.

56 Emt, 18–20.

57 Aro 1997, 28.

voidaan tarkastella 1) jälkiteollisena yhteiskuntana (post-industrial society, esim. Bell), 2) tarkkailun (surveillance) yhteiskuntana (esim. Giddens ja Foucault), 3) uusmarxilaisesti, kehittyneenä kapitalismina (Schiller), 4) informaation hallinnoinnin ja manipuloinnin nä- kökulmasta (Habermas), 5) teknis-teollisen restrukturoitumisproblematiikan yhteydessä (Aglietta, Lipietz, Boyer, Harvey, Lash ja Urry sekä Piore ja Sabel), 6) postmodernista näkökulmasta (Lyotard, Baudrillard, Vattimon, Lash ja Urry) sekä 7) urbaanien muutos- ten kautta (Castells).⁵⁸

Tietoyhteiskunta voidaan nähdä myösoppimisyhteiskuntana. Kyky hankkia ja käsitellä tietoa, ja myös kritisoida sen alkuperää korostuu nykyisessä tietotulvan yhteiskunnassa.

Osallistuminen demokraattiseen päätöksentekoon vaatii aina tietoa sekä käsiteltävästä aihepiiristä että osallistumisen tavoista ja käytännöistä. Halu ja kyky osallistua yhteisistä asioista päättämiseen eivät kuitenkaan synny itsestään, vaan ne opitaan.

Eero Panzarin mukaan oppimisyhteiskunta on sellainen yhteiskunta,

[…]joka eri keinoin pyrkii tehokkaasti edistämään ja tukemaan jäsentensä oppimista[…]

Määrittelyssä korostuu ajatus siitä, että oppimisyhteiskunnassa yhteiskunta ensisijaisesti edis- tää ja tukee oppimista, toissijaisesti mahdollisesti vaatii sitä⁵⁹.

Tällaisen yhteiskunnan keskeisinä piirteinä Panzar pitää ensinnäkin sitä, että tiedon tuot- tajat, välittäjät ja vastaanottajat ymmärtävät informaation oppimisprosessin raaka- aineeksi, eivät pelkkää tiedon siirtoa oppimiseksi. Ollakseen oppimisyhteiskunta tietoyh- teiskunnassa tulee siis olla rakenteita ja instituutioita, jotka varmistavat tarjolla olevat in- formaation jalostuksen oppimiseksi. Toiseksi oppimista ja itsenäisen tiedonhankinnan taitoja tulee tukea ja kehittää: oppimisyhteiskunta varustaa jäsenensä omaan aktiivisuu- teen perustuvassa oppimisessa tarvittavin valmiuksin. Kolmanneksi oppiminen tulee mahdollisuuksien mukaan kytkeä todellisiin arki- ja työelämän tilanteisiin. Neljänneksi oppimisyhteiskunnalle on luonteenomaista pyrkimys jäsentensä sosiaalisen kasvun edis- tämiseen yksilön oppimisen ohella. Näiden lisäksi on tärkeää, ettei oppiminen perustu

58 Webster 1995. Ks. Myös Webster 2002.

59 Pantzar 1997, 117.

ainoastaan kasvatusinstituutioiden valmiiden opetussuunnitelmien mukaiseen tarjontaan, vaan yksilöllisten oppimisprosessien läpivienti on mahdollista.⁶⁰

Tietoyhteiskunnan keinot mahdollistavat entistä paremmin monipuolisen elinikäisen op- pimisen. Pantzarin mukaan kaikki mahdollisuudet sivistyksellisen tasa-arvon takaamisek- si ovat olemassa, joskin kehittynyt informaatio- ja kommunikaatioteknologia voi myös lisätä jo nyt tunnistettavaa eriarvoisuutta.⁶¹ Olennaista on oivallus, että tietoyhteiskunta voi tuottaa voimavaroja, joilla yhä useampien oppimista voidaan edistää.

Suomalainen tietoyhteiskunta

Suomessa tietoyhteiskuntakeskustelu aloitettiin Anttiroikon, Aron ja Karvosen mukaan melko varhain. Informaatioyhteiskunnan käsite nousi esiin valtioneuvoston asettaman teknologiakomitean mietinnössä vuonna 1980. Komitea suositti tuolloin tietoteknologian kehitystyön nopeuttamista. Tiedon merkityksen kasvu nähtiin keskeisenä tekijänä, joka tuli ottaa huomioon kansallista strategiaa muotoiltaessa. Niiniluodon mukaan Suomessa alettiin 1980-luvun alussa puhua jo yleisenä tosiseikkana ”tietoyhteiskuntaan siirtymises- tä”. Keskeisiä tietoyhteiskuntakeskustelun alkuvaiheen teoksia ovat muun muassa Martti TiurinTulevaisuus alkaa nyt(1984), liikenneministeriön vuonna 1986 julkaisemaTieto- yhteiskunta meissä – pelot, toiveet, teot, Tarja CronberginTyö, aika ja asuminen tietoyh- teiskunnassa (1986) sekä Matti KortteisenHallittu rakennemuutos? (1987) ja Matti Vir- tasenTehtaasta studioon (1987), jotka liittivät tietoyhteiskuntaa koskevat kysymykset työn luonteen muuttumiseen. Internet ei ollut vielä tässä vaiheessa levinnyt Suomeen.

Tietoyhteiskuntakeskustelun ratkaiseva käänne tapahtui 1990-luvulla, kun internet ran- tautui Suomeen ja sekä kansalliset että ylikansalliset kehittämisohjelmat alkoivat pohjau- tua erilaisiin tietoyhteiskuntavisioihin.⁶² Vuonna 1997 Suomessa oli vireillä noin 450 tie- toyhteiskuntahanketta. Leena Lintilän, Reijo Savolaisen ja Matti Vuorensyrjän mukaan Suomen yhteiskuntaprofiilille vuosituhannen vaihteessa oli ominaista a) voimakas inves-

60 Emt, 120.

61 Ibid.

toiminen korkeaan teknologiaan, b) tuotantorakenteen verrattainen kehittymättömyys in- formaation tuotannosta erillisen, muun palvelutuotannon suhteen ja c) vahva investoimi- nen korkeaan koulutukseen.⁶³

Suomi on sijoittunut 1990-luvun puolivälistä alkaen kärkipäähän kansainvälisissä tietoyh- teiskunnan kehittyneisyyttä vertailevissa kartoituksissa. Suomen vahvuuksia ovat olleet pitkälle kehittynyt tiedon infrastruktuuri sekä väestön korkea koulutustaso ja koko maan kattava kirjastolaitos.⁶⁴ Lintilän, Savolaisen ja Vuorensyrjän mukaan Suomi voidaan luo- kitella ”ykköstietoyhteiskuntamaaksi” teknisten innovaatioiden käyttöönottajana ja sovel- tajana. Ennen muuta Suomi voidaan nähdä matkapuhelinten, internetin ja yleisten kirjas- tojen maana. Merkittävimmät tietoyhteiskuntakehityksestä aiheutuvat ongelmat 2000- luvun alkupuolella eivät olekaan teknisiä, vaan taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia vai- keuksia. Ihmisten arkipäivään heijastuviin ongelmiin kuten työttömyyteen, asuntopulaan, maaseudun tyhjentymiseen ja palvelujen heikentymiseen informaation kasvu ei ole tuot- tanut uusia ratkaisuja.⁶⁵

2.4. Teledemokratia

Teledemokratiassa yhdistyvät suora osallistuminen päätöksentekoon ja uusimpien vies- tintätekniikkojen hyödyntäminen. Taustalla on ajatus demokraattisen päätöksenteon ra- kenteiden uudistamisesta ja tätä kautta kansalaisten osallistumismahdollisuuksien paran- tamisesta. Erilaisista tietoverkoista saadut kokemukset viittaavat siihen, että tietoverkot voisivat tarjota uuden välineen kansalaisten ja hallinnon dialogin parantamiseksi edistä- mällä päätöksenteon joustavaa valmistelua, hajauttamalla päätöksentekoa ja lisäämällä kansalaisten osallistumismahdollisuuksia. Sen sijaan demokraattiseen päätöksentekoon kuuluvaa harkintaa (deliberaatio) ja argumentaation syvällisyyttä nopea tiedonvälitys ei välttämättä lisää.⁶⁶

62 Anttiroiko, Aro ja Karvonen 2001, 40–41.

63 Lintilä, Savolainen ja Vuorensyrjä 2001, 42 ja 46.

64 Emt, 48–49.

65 Emt, 75–77.

66 Savolainen 1998, 157–164.

Teledemokratiasta (tai e-demokratiasta/verkkodemokratiasta) puhuttaessa voidaan tar- koittaa sekä äänestämistä tietokoneen välityksellä että laajemmin kansalaisten osallistu- mista itseään koskevaan päätöksentekoon internetin kautta esimerkiksi keskustelemalla, vastaamalla kyselyihin, esittämällä itse kysymyksiä päättäjille ja tekemällä aloitteita.

Tiukasti hallintoon kytketyt ja päätöksentekoproseduurin mukaan rajatut osallistumis- muodot ovat saaneet osakseen kritiikkiä siitä, että niissä käsiteltävät asiat ja niiden ratkai- sutavat määritellään valmiiksi ylhäältä käsin. Toisaalta tällainen menettelytapa saattaa lopulta suoda kansalaisille enemmän todellisia vaikuttamismahdollisuuksia kuin avoimet, vapaan sanan foorumit, joissa keskustelu käydään irrallaan varsinaisen päätöksenteon prosessista. Molemmat tavat ovat kuitenkin tärkeitä, jotta internetiä osallistumisen ja vai- kuttamisen välineenä kehitettäisiin monipuolisesti.

Sinänsä se, että jokin asia ”pannaan verkkoon” ei tee siitä demokraattista. Tämä on tärkeä huomio, kun lähdetään pohtimaan teledemokratiaa. Monet internetin ”klikkaa ja vaikuta!

-toiminnot lisäävät helposti kvasidemokratian vaaraa. Käytännössä esimerkiksi kunnalli- seen päätöksentekojärjestelmään on helppoa luoda ”vaikuttamiskulisseja”, mutta kansa- laisten todellisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen on lähes aina haastava ja moni- mutkainen prosessi. Se, että mielipiteen ilmaisemiselle on paikka, ei ole vielä demokrati- aa. Demokratiaa ei ole vielä sekään, että ihmiset käyvät kirjaamassa vastauksensa rajat- tuihin kysymyksiin, vaikka kysymykset koskisivatkin päätöksentekoa. Yksittäisten aja- tusten kerääminen vailla vuorovaikutusta ei ole demokraattista toimintaa, koska se ei si- sällä dialogia.

Ted Becker ja Christa Slaton ovat olleet teledemokratian uranuurtajia Yhdysvalloissa. He ovat kehitelleet ajatustaneuvottelevasta äänestysmenettelystä (deliberative poll), jolla tarkoitetaan monipuolista kansalaismielipiteiden kartoittamista teledemokratian keinoin.

Beckerin ja Slatonin esittelemiä keinoja ovatteleäänestys(televote), jota voidaan laajen-

taa ottamalla mukaan useita eri välineitä⁶⁷,sähköinen kaupunkikokous (electric town meeting), jonka yhteydessä teleäänestys usein toteutetaan, ja niin sanottukansalaislauta- kunta (citizens’ jury), joka koostuu sattumanvaraisesti valituista kansalaisista, ja joka ko- koontuu keskustelemaan laajasti ja monipuolisesti päätettävistä asioista.⁶⁸ Ruotsissa yksi teledemokraattisen ajattelun edelläkävijöistä on ollut Thomas Olin, Tanskassa puolestaan Marcus Smith. Suomessa teledemokratian pilottihankkeita ovat olleet muun muassa Es- poon nuorisoparlamentti ja Nettimaunula-hanke. Nettimaunulassa erityistä on, että se on lähtenyt täysin maunulalaisten omista motiiveista ja edennyt heidän omassa tahdissaan.

Muita suomalaisia e-demokratiahankkeita ovat muun muassa eTampere ja Otakantaa.fi, jonka tarkoituksena on ollut tuoda valtionhallinto (ministeritasoa myöten) ja kansalaiset yhteen.

Seija Ridell nostaa esille julkisuuden keskeisen aseman demokratiassa.⁶⁹ Ridellin mukaan yhteiskunta on julkisuudella ylläpidettävä ja viestinnällinen ilmiö. Internetissä esiintyvän kansalaisjournalismin Ridell näkee kansalaisten reaktiona poliittisiin instituutioihin tur- hautumiseen sekä pelastus- ja pelastautumisyrityksenä. Kun julkinen vuorovaikutus ei paikallistasollakaan toimi, ihmiset yrittävät saada äänensä kuuluviin uusin keinoin. Pelk- kä tekniikka, Ridell muistuttaa, ei kuitenkaan koskaan mahdollista todellista vuorovaiku- tusta.

Auli Keskisen mukaan⁷⁰ päätöksentekoprosessi esimerkiksi kunnallisella tasolla kulkee niin sanotun hypersyklin mukaan. Aluksi on kuntalaisten ja päätöksentekijöiden yhteinen tietopohja käsiteltävästä asiasta. Tietovarantoon syntyy uutta tietoa ja tieto jalostuu, kun asiasta käydään yleisiä keskusteluja. Tässä vaiheessa tietotekniikka on hyödyllistä. Inter- net on yhteinen jotakuinkin kaikille ja se mahdollistaa pääsyn (access) tiedon lähteille.

Seuraava taso ontietovirtojen taso. Tällä tasolla käydään rajoitetumpaa vuorovaikutusta:

67Muita teledemokratian menetelmiä ovat vuorovaikutteinen televisio ja internetin tai digi-tv:n välityksellä tapahtuvat julkiset kuulemiset. Suomessa digitaalisen television käyttöönotto ei ole toistaiseksi sujunut suunnitelmien mukaan, joten televisiota ei voida täällä pitää merkittävänä vuorovaikutuskanavana. Suoma- laiset teledemokratiakokeilut ovat tapahtuneet ennen kaikkea internetin välityksellä.

68 Becker & Slaton 2000, 57–62, 77–123.

69 OSSE – e-demokratian seminaarisarja. Seminaari II, e-Demokratian tutkimus. 23.4.2003

70 sama

ne, joita asia koskee esittävät argumenttejaan, jolloin syntyy tietotuotantoa. Tässä apuna toimivat tietotekniikka ja muut kommunikaatiovälineet. Kolmas taso on nimeltäänpää- töstoimi. Tämä on päätösprosessien ja dialogin taso. Tässä vaiheessa on huomioitava, ett- ei demokraattinen dialogi synny yksinomaan tietotekniikan avulla. Näiden kolmen tason tulisi toimia keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Asioiden tulisi ”kulkea” enemmän, sofis- tikoitua ja argumentoitua. Olennaista on kansalaisten mukana oleminen ja deliberaatio.

Internetin (ja tekniikan ylipäänsä) tulee palvella tätä tarkoitusta. Keskisen mukaan on siis harkittava, missä vaiheessa päätöksentekoprosessia tietotekniikkaa on järkevää hyödyntää milläkin tavalla.

2.5. Deliberatiivinen demokratia

Deliberatiivisen demokratianperusajatus on, että vain avoimelle keskustelulle perustuvat päätökset voivat olla legitiimejä ja sitovia. Kaikkien, joita päätöksenteko koskee, tulee voida vapaaehtoisesti osallistua keskusteluun. Päätöksenteon tavoitteena on löytää yksi- mielinen ratkaisu ja yhteisymmärrys. Tässä keskustelevassa (tai neuvottelevassa) demo- kratiassa päätösten legitiimiys perustuu mahdollisimman monen preferenssin toteutumi- seen tai kompromissin saavuttamiseen. Tämä demokratian muoto nostaa tarkoitukselli- sesti esiin ristiriitoja ja kiistoja. Neuvotellessaan asioista vastakkaiset osapuolet paitsi pe- rehtyvät käsiteltävään asiaan perinpohjaisesti, voivat myös löytää uutta, tärkeää ja olen- naista tietoa, ja lopulta parhaassa tapauksessa saavuttavat yhteisymmärryksen.⁷¹ Julkinen argumentaatio myös toteuttaa läpinäkyvän päätöksenteon periaatetta. Deliberatiivisen demokratian ydinajatus on, että kaikilla asianosaisilla on mahdollisuus osallistua keskus- teluun. Se ei siis saa kääntyä elitistiseksi sisäpiirin toiminnaksi.

Diskurssi, eli keskustelu on deliberatiivisesta näkökulmasta ideaali demokraattisen pää- töksenteon proseduuri. Demokraattisessa päätöksenteossa on kyse eräänlaisesta sosiaali- sen oppimisen prosessista, jossa asianosaiset saavat tietoa toistensa intresseistä ja näke-

71 Dryzek 2000, 31.

myksistä. Tehdyt päätökset ovat legitiimejä, koska ne ovat käyneet läpi vapaiden ja tasa- arvoisten yksilöiden deliberatiivisen prosessin.⁷²

Kaisa Herneen ja Maija Setälän mukaan deliberatiivisen demokratian teoriat ovat synty- neet osittain vastineeksi edustukselliselle demokratialle, mutta demokraattisen deliberaa- tion muotoja on löydettävissä myös edustuksellisesta demokratiasta (muun muassa par- lamentin yleiskeskustelut, puolueiden kokoontumiset ja tiedotusvälineissä käydyt poliitti- set keskustelut). Setälä ja Herne listaavat kuusi kriteeriä, jotka kuvaavat deliberatiivisen demokratian keskeisiä piirteitä: kollektiivinen päätöksenteko, inklusiivisuus ja tasa-arvo, deliberatiivinen keskustelu, preferenssien muuttuminen, legitimiteetti ja kansalaiskasva- tus.⁷³

Kaikki poliittinen toiminta ei voi aina olla deliberatiivista, mutta neuvottelevan demokra- tian periaatteet voivat koskea kaikkea politiikkaa. Demokraattinen toiminta ei myöskään voi olla vain päättymätöntä diskurssien myllytystä, vaan jossain vaiheessa on kyettävä tekemään myös kollektiivisia päätöksiä. Näiden päätösten muodostamisessa ja lopullisik- si saattamisessa tarvitaan useimmiten valtion tai muun hallinnoivan tahon kapasiteettia.⁷⁴ Deliberatiivisen demokratiateorian lähtökohta on, että jotta ajatus kansanvallasta edustuk- sellisessa demokratiassa toteutuisi, täytyy lakien voimaan saattamisen sisältää kansalais- keskustelua ja kommunikaatiota kansalaisten ja päätöksentekijöiden välillä.⁷⁵

Simo Kyllönen nimittää deliberatiivista demokratiaa ”kommunikoivaksi kansanvallaksi”.

Kyllösen mukaan liberaali demokratia elää 1900-luvun voittokulusta huolimatta jatkuvas- sa muutospaineessa. Uudenlaiset yhteiskunnalliset ristiriidat, kuten ympäristöongelmien ratkaiseminen, eivät enää noudata perinteisten yhteiskunnallisten, tulonjakoon perustuvi- en kiistojen logiikkaa, vaan ne vaativat uudenlaisten eturyhmien, kuten ympäristöjärjestö- jen, kuluttajaliikkeen ja paikallisten ihmisten huomioonottamista. Yhteiskuntien moni- mutkaisuus ja moniarvoisuus ovat lisääntyneet, jolloin myös päätettävien asioiden ja nii-

72 Wiklund, 2002, 53–57.

73 Herne & Setälä 2005, 175–179.

74 Dryzek 2000., 78–79.

75 Kyllönen 2002.

den vaikutusten arviointi sekä erilaisten painotusten yhteensovittaminen ovat tulleet mo- nimutkaisemmiksi. Kyllösen mukaan nämä muutokset ovat luoneet tarpeen demokraattis- ten instituutioiden uudistamiselle. Kaikkia nyky-yhteiskunnan kiistoja ei voida ratkaista lisäämällä tosiasiatietoa asiasta tai rajaamalla arvoristiriidat asian käsittelyn ulkopuolelle.

Tyypillistä sovittamattomille kiistoille (intractable controversy) on ”episteeminen epä- varmuus”: tieteellinen tieto tosiasioista perustuu erilaisiin teorioihin ja tulkintoihin, yhtei- seen kokemukseen perustuvaa evidenssiä ei ole.⁷⁶

Sovittamattomat kiistat nostavat usein esiin ongelman asiantuntijoiden ja kansalaisten työnjaosta. Tähän liittyy myös Kyllösen mukaan myös Jürgen Habermasin kriittisen yh- teiskuntateorian väite siitä, että asiantuntijoiden hallitsemat instituutiot etääntyvät yhä kauemmaksi keskivertokansalaisesta.⁷⁷Ratkaisua demokratian legitimiteettiongelmiin sekä kansalaisten ja päätöksentekijöiden etääntymiseen toisistaan on haettu deliberatiivi- sesta demokratiasta. Neuvottelevassa demokratiassa olennaista on neuvottelujen kyky nostaa esiin kiistan useat tasot. Kun käsiteltävän kysymyksen monimutkaisuus tiedoste- taan, on helpompi aloittaa päätöksenteko sopimalla kiistan luonteeseen parhaiten sopivas- ta päätöksentekotavasta.⁷⁸

Deliberatiivisessa päätöksentekotilanteissa ongelmaksi saattaa aluksi muodostua toisia osapuolia kohtaan tunnettu epäluottamus. Neuvottelun edetessä osapuolet kuitenkin voi- vat löytää yhteisesti jaettuja periaatteita suhteessa käytäntöihin, toimintatapoihin ja käsi- tyksiin, jolloin kyetään luomaan uudenlainen tulkinta kiistasta. Edelleen yhteisten periaat- teiden selvittäminen saattaa edistää ongelman ratkaisua, kun suhtautuminen kiistakysy- mykseen päätetään ensin ”ylemmällä”, periaatteellisella tasolla, jota sitten sovelletaan käytäntöön. Lisäksi toisten osapuolten erilaisten arvonäkökulmiin ja kulttuuriseen taus- taan asennoituminen auttaa solidaarisuuden ja luottamuksen luomisessa niissäkin tilan- teissa, joissa yhteisiä periaatteita ei löydy.⁷⁹

76 Emt 90–92.

77 Emt, 93–95.

78 Emt, 97–98.

79 Emt, 98.

Deliberatiivisen demokratian ongelmat liittyvät myös interaktiotilanteen saavuttamiseen sekä osapuolten kykyyn ja tahtoon keskustella ja argumentoida rakentavassa hengessä.

Kriitikot ovat arvostelleet teorian ideaa siitä, että se saattaa käytännössä johtaa täysin päinvastaiseen lopputulokseen, kuin on tarkoitus: tilanteeseen, jossa päätöksiä tekevät vaikutusvaltaiset demagogit ja kyvykkäät argumentoijat. Vaatimus laajemmasta demo- kratiasta kääntyy elitismiksi.⁸⁰

Neuvottelevaan demokratiaan liittyviä ongelmia pohdittaessa on syytä kiinnittää huomio ennemmin demokraattisiin prosesseihin kuin demokratian muotoihin. John S. Dryzek lis- taa kolme näkökulmaa, joista käsin demokraattisia päätöksentekoprosesseja tulee arvioi- da: 1) demokraattiseen päätöksentekoon osallistumaan kykenevän ihmisjoukon laajuus, 2) demokraattisesti päätettävien ja valvottavien asiakysymysten laajuus sekä 3) se, missä määrin päätöksenteko ja demokraattinen hallinto aidosti syntyvät ihmisten keskinäisten julkisten keskustelujen pohjalta.⁸¹

Samoin kuin Habermas, joka rajoittaa deliberaation lähes yksinomaan mielipiteenmuo- dostukseen julkisessa keskustelussa, myös Dryzek haluaa erottaa deliberatiivisen toimin- nan tiukasta yhteydestä hallintoon. Dryzekin ’diskursiivisen suunnittelun’ mallissa

yksilölliset toimijat osallistuvat kommunikaatioon kansalaisina eivätkä minkään organisaati- on, valtion tai korporaation edustajina. Koska ketään asianosaista ei saa sulkea ulkopuolelle, kommunikaation edellyttämät kyvyt tulisi taata koulutuksella⁸².

Tällöin diskursiivisen suunnittelun paikka olisi siis valtionhallinnon ulkopuolella, julki- suudessa, jossa kansalaiset voisivat toimia hallinnon ja talouden vastapainona.⁸³

Keskinen ja Tuomo Kuosa sen sijaan esittävät ”kansalaislähtöisessä mallissaan” (Citizen- Oriented Model) päätöksenteon proseduurin, jossa kansalaisia pidettäisiin luottamushen- kilöiden kanssa tasa-arvoisina päätöksentekijöinä, ja kansalaiset myös asettaisivat päätök- senteon agendan. Mallissa ad hoc -tyyppisten kansalaisryhmien jäsenet tekisivät päätök-

80 Emt, 100. (Ks. myös Dryzek 2000, 58–80.)

81 Emt, 101. (Ks. myös Dryzek 2000, 29.)

82 Dryzek 1990, 43.

siä deliberatiivisten keskusteluprosessien avulla. Tällöin näkemykset olisivat huolellisesti argumentoituja ja perusteellisia, ja niillä olisi päätöksenteon kannalta riittävä painoarvo.

Keskinen ja Kuosa korostavat, että kansalaislähtöistä mallia voidaan käyttää sekä tekno- logisessa että poliittisessa mielessä kunhan käytettävästä osallistumistavasta vallitsee laa- ja yhteisymmärrys. Olennaista on, että kaikki osapuolet todella haluavat tämän kaltaista kansalaisvaikuttamista.⁸⁴

Deliberatiivinen demokratia ei ole välttämättä vastaus poliittisen päätöksenteon helpot- tamiseksi ja sujuvoittamiseksi (kuten esimerkiksi teledemokratia voi teknisessä mielessä olla), vaan ennemmin vastaus edustuksellisessa demokratiassa koetun ”demokratiava- jeen” ongelmaan. Erilaisten ryhmien oikeudenmukainen osallistuminen heitä koskevista asioista käytäviin neuvotteluihin voi parantaa päätösten sitovuutta ja hyväksyntää. Keski- sen ja Kuosan mukaan onkin haaste tulevaisuuden yhteiskunnalliselle päätöksenteolle, miten spontaani ja kansalaislähtöinen päätöksenteko saataisiin sisällytettyä edustukselli- seen päätöksentekojärjestykseen⁸⁵.

2.6. Julkinen tila

Julkinen tila voidaan nähdä demokratian edellytyksenä ja demokratiaa legitimoivan julki- sen argumentaation paikkana. Demokratiassa enemmistön tahto muodostuu julkisuuden kautta, joten demokratia edellyttää sekä kansalaisten keskinäistä että kansalaisten ja pää- töksentekijöiden välistä julkista keskustelua. Elävä ja vaikuttava kansalaiskeskustelu ja - toiminta vaativat toteutuakseen julkista tilaa.⁸⁶

Ideaali näkemys julkisesta tilasta muistuttaa antiikin Ateenan agoraa. Sinne on kaikilla vapaa pääsy⁸⁷, ja siellä keskustellaan julkisesti yhteisistä asioista. Keskusteluissa jokainen yksilö on tasa-arvoisessa asemassa, ja keskustelu päättyy yhteisen intressin löytymiseen.

Taustalla on voimakas oletus siitä, että yhteinen intressi on olemassa, se täytyy vain ke-

83 Emt.

84 Keskinen & Kuosa 2005, 3–7.

85 Emt, 7.

86 Ks. esim. Habermas 1989 ja Nieminen 2000.