Dependenssikielioppi j a sen sovellus suomen kieleen
K A L E V I TARVAINEN Dependenssikielioppi.
Gaudeamus, Helsinki 1977. 108 s.
KALEVI TARVAINEN Suomen kielen lauseen- jäsennys dependenssikieliopin mukaan. Oulun yli-
opiston suomen j a saamen kielen laitoksen tutkimusraportteja 10. Oulu 1977. 51 s.
U u d e m p i e n kielioppimallien esittele- misen j a soveltamisen tarpeellisuudesta on viime aikoina p u h u t t u useissa eri yh-
1 Lyhenteellä DK viittaan aina po. kirjaan teoriaan.
teyksissä. Kalevi Tarvaisen kirjat Depen- denssikielioppi ( e d e m p ä n ä lyhenteenä D K )1 j a Suomen kielen lauseenjäsennys dependenssikieliopin m u k a a n (SKL) ovat monesta syystä tervetulleita: yksi teoreet- tinen aukko saa ensimmäiset systemaatti- set suomenkieliset täyttäjänsä, on hedel- mällisiä vertailukohteita paitsi perintei- selle kieliopille myös muille uudemmille kielioppiteorioille j a eri kielten tutkimus saattaa lähentyä toinen toistaan. D e p e n - denssikielioppi j a siihen läheisesti liittyvä valenssiteoria ovat olleet n i m e n o m a a n germanistien kehittämä j a h a r r a s t a m a ala, vaikka u r a n u u r t a j a n maineessa onkin ranskalaisen Lucien Tesnieren teos E l e - ments de syntaxe structurale (1959). T u n - t e m a t o n ei dependenssiteoria meikäläi- sessäkään kielitieteessä silti ole; m m . J o r - m a Vuoriniemi on verbitutkimuksissaan
(1973, 1974) liikkunut tällä saralla.
Tarvaisen kirjoista D K on teorian yleis- esittely, esimerkkiaineistona lähinnä suo- mi, saksa j a englanti. S K L on teorian sovellus m u u t a m i i n suomen lauseopin keskeisiin kohtiin; tuttujen asioiden tar- kastelu uudesta näkökulmasta on aina mielenkiintoista, eikä T a r v a i n e n tässä suhteessa lukijoitaan p e t ä .
D K : s s a on kuusi lukua, joissa käsitel- lään lauseen rakenteellisia perussuhteita (mm. dependenssiä j a konstituenssia), valenssin käsitettä, verbin valenssia sekä ns. lausemalleja eli peruslausetyyppejä.
Prepositioita j a postpositioita T a r v a i n e n ei käsittele, vaikka niillä voitaneen katsoa olevan valenssinsa siinä missä verbeillä j a adjektiiveillakin.
Dependenssikieliopista j a valenssiteo- riasta p u h u t a a n joskus melkein synonyy- meina, j a näin n ä y t t ä ä T a r v a i n e n k i n käytännössä tekevän. D K : n perusteella lukijalle j ä ä se käsitys, että dependenssi- kielioppi j a valenssiteoria ovat s a m a asia tai ainakin erottamattomasti kytköksissä toisiinsa. N ä i n ei kuitenkaan v ä l t t ä m ä t t ä
ja sanalla »dependenssikielioppi» ao. yleiseen
ole (vrt. myös Nikula 1978). Dependenssi tarkoittaa suuntaista alistussuhdetta, ele- m e n t i n alistusta toiselle, valenssi taas mitä tahansa r i i p p u v u u t t a , joka yleensä on alistussuhde — m u t t e i aina. Selviä de- pendenssisuhteita ovat esim. perinteisen kieliopin adverbaalisen adverbiaalin suh- de verbiin sekä attribuutin suhde p ä ä - sanaansa ; strukturaalikielitieteessä on näissä tapauksissa p u h u t t u endosentri- sistä rakenteista. M u t t a neksussuhteet eli eksosentriset rakenteet kuten subjekti—
predikaatti j a prepositio—sen »puoliso»
eivät ole yhtä helposti tulkittavissa alis- tussuhteiksi, vaikka ne ovatkin valenssi- ilmiöitä: subjekti on predikaattiverbin j a
»puoliso» taas preposition valenssin edel- lyttämä. Selvä k a n n a n o t t o dependenssin j a valenssin suhteisiin olisi ollut paikal- l a a n ; hienoinen ristiriita, on nyt siinä, että kirjan n i m e n ä on Dependenssikielioppi, kun taas useimpien päälukujen otsikoissa m a i n i t a a n valenssi.
T a r v a i n e n tuo mielenkiintoisesti esiin sen dependenssikieliopin peruseron perin- teiseen kielioppiin v e r r a t t u n a , että lau- seessa ei tulkita olevan k a h t a pääjäsentä
(subjekti j a p r e d i k a a t t i ) , v a a n yksi, v e r b i , lauseen rakenteellinen keskus, j o h o n kaikki N P - j a adverbiaalimääritteet liittyvät. H i u k a n dramatisoiden voi sa- noa, että dependenssikielioppi sysää sub- jektin siltä valtaistuimelta, missä se on ollut sitten Platonin aikojen, j a »degradoi»
sen m u i d e n nominaalisten jäsenten jouk- koon. T ä m ä subjektin uudelleenarviointi on pitkälle aiheellinen: subjekti ei ole siinä m ä ä r i n m u i d e n nominaalijäsenten yläpuolella, että sitä voitaisiin perustel- lusti p i t ä ä predikaatin puolisona lauseen tasolla. Toisaalta tulisi edelleen p i t ä ä mie- lessä se tosiasia, että subjekti on rakenteel- lisesti keskeisempi j a esiintymisyleisyy- d e l t ä ä n taajempi kuin objekti, predika- tiivi j a sidonnaiset adverbiaalit: se on nominaalijäsenten joukossa primus inter pares eli p r i m a a r i n e n aktantti (ks.
t a r k e m m i n H a k u l i n e n & Karlsson 1979).
Dependenssikieliopissa verbin asema siis korostuu, j a teorian suurin anti onkin
verbisyntaksin kuvauksessa, erityisesti ver- bin l e k s i k a a l i s e n k u v a u k s e n kehittämisessä. Saksan kielestä pn j o m u u - tamia valenssisanakirjojakin, etenkin Helbig & Schenkel (1973) j a Engel &
Schumacher (1976). Yksi teorian keskei- simpiä pyrkimyksiä on nimittäin verbin j a sen a k t a n t t i e n eli valenssin edel- lyttämien nominaalisten jäsenten liitosten kiinteysasteen selvittäminen. O n kehitetty menetelmiä j a testejä, joiden avulla yrite- t ä ä n erottaa toisaalta pakolliset aktantit fakultatiivisista, toisaalta v a p a a t määrit- teet aktanteista. Pakollisia aktantteja ovat subjektit, k o p u l a a n liittyvä predikatiivi, useimmat objektit j a monet adverbiaalit, fakultatiivisia esim. objektit j a adverbiaa- lit tapauksissa x odottaa (y:tä), x syö (y:tä), x matkustaa (y.hyn). V a p a i t a määritteitä ovat m m . lauseadverbiaalit, attribuutit j a v a p a a t predikatiivit eli predikatiiviset
lauseenvastikkeet.
Kiinteyserot t o d e t a a n yleensä poisto- testin avulla. Esim. attribuutti j a lause- adverbiaali samoin kuin fäkultatiivinen aktantti v o i d a a n j ä t t ä ä pois lauseen kieli- opillisuuden k ä r s i m ä t t ä : Söin (kuuman) makkaran; (Todennäköisesti) tämä on mak- kara; Söin (makkaran). Tässä kohden j ä ä k a i p a a m a a n k a n n a n o t t o a siihen, mikä on k o n t e k s t i n osuus, kun kiinteys- eroja selvitellään poistokokeen avulla.
D K : n y h t e n ä peruspremissinä on, että tutkitaan neutraaleja, kontekstittomia lauseita (vrt. myös Piitulainen 1979), m u t t a t ä t ä ei selvästi ilmoiteta. K u i t e n k i n tiedetään, että sopivassa kontekstissa mikä tahansa pakollinenkin lauseenjäsen voi elliptisesti heittyä. Kiinteyseroihin liitty- viä vaikeita ongelmia ei siis ole vielä rat- kaistu, m u t t a jo tutkimuksen kohdistami- nen niihin on tähdellistä. M u u t e n h a n ei voida ajatellakaan kunnon teoriaa verbien leksikaalisesta kuvauksesta.
V e r b i n valenssia j a aktantteja koskeva luku on D K : n pisin, melkein puolet kir- jasta, mikä osoittaa teorian painopisteen.
T o i n e n keskeinen lohko on l ä h i n n ä verbin valenssisuhteisiin perustuva l a u s e m a l - I i e n selvittely. Valenssiin perustuvia
5 65
malleja on D K : n m u k a a n yhdeksän tyyp- piä (A = a k t a n t t i ) : V kuten Sataa, V At
kuten Kalle työskentelee, V A1 A2 kuten Turku sijaitsee Aurajoen varrella, V Ax (A2) kuten Isä leipoo (kakkua), V At A2 A3
kuten Opettaja totuttaa lapset koulunkäyntiin j n e .
Valenssimallien lisäksi voidaan selvi- tellä myös lauseenjäsenmalleja kuten V , SV, S V O , SVA j n e . (S = subjekti, O = objekti, A = adverbiaali). Tässä olisi voinut viitata m m . Jesperseniin (1969 [1937]), joka lienee lauseenjäsenmallien ensimmäisiä pohdiskelijoita (äskeinen n o - taatio onkin Jespersenin eikä D K : n ) . Valenssi- j a lauseenjäsenmallien selvittely on ilmeisen hedelmällinen tie kielen perus- lausetyyppien paljastamiseksi.
D K :n p a r h a i t a kohtia on selvitys objek- tin j a adverbiaalin suhteista (s. 4 2 — ) : konkreettisen esimerkin avulla saa selkeän käsityksen dependenssikieliopin metodii- kasta. J a k a u m a a j a korvaustestiä käyttä- mällä v o i d a a n todeta, että m u o d o l t a a n identtiset jäsenet kaupungista ovatkin syn- taktisesti erilaisia sellaisissa tapauksissa kuin Kalle tulee kaupungista j a Kalle kertoo kaupungista. Edellinen pronominaaliste- t a a n proadverbilla {sieltä), j ä l k i m m ä i n e n pronominilla [siitä); edellinen toisin kuin j ä l k i m m ä i n e n sallii paradigmaattisia vaih-
toehtoja (esim. Kalle tulee Riihimäeltä;
* Kalle kertoo Riihimäeltä). T ä h ä n vedoten T a r v a i n e n vetää objektin j a adverbiaalin välisen rajan toisin kuin meikäläisessä valtatraditiossa on ollut t a p a n a : h ä n lukee objektiksi myös tapaukset kertoa jostakin.
( S K L : n esittelyn yhteydessä p a l a a n vielä t ä h ä n ongelmaan.)
Dependenssikieliopin s u u r i m p a n a p u u t - teena p i d ä n sitä, ettei tehdä (ainakaan tarpeeksi selvää) e r o a l e k s i k o n j a s y n t a k s i n v ä l i l l ä . Valenssin
lajeista tärkein, syntaktinen valenssi, m ä ä - ritellään n ä i n : »valenssinkantajana oleva sana m ä ä r ä ä sanaluokkansa mukaisesti j a asianomaisin taivutuksellisin keinoin ak- tanttiensa aseman j a morfologisen m u o - don» ( D K s. 29). Käytännössä jokaisen verbin kaikkien eri käyttöjen kohdalla
luetellaan kaikki sanaluokat j a pintasijat, joita aktantteina esiintyy, esim. näin
( D K s. 22, 9 3 ; S = substantiivi, n = nominatiivi, a = akkusatiivi, p a r t = partitiivi):
(1) Sn Opettaja vastaa.
Sn, (SivuI ....) Opettaja vastaa, että
(ettei h ä n tule).
Sn, (Sa) Poika lukee (kirjan).
Sn, (Spart) Poika odottaa (ystäväänsä).
Tällaisia valenssikuvauksia ei voi p i t ä ä onnistuneina siitä syystä, että n e toistavat verbikohtaisina ominaisuuksina paljon sellaista, minkä voi ilmoittaa m u u t a m a l l a yleisellä syntaktisella säännöllä. (Lähes) k a i k k i e n suomen verbien subjekti voi olla nominatiivissa, j o k a tietysti on subjektin tunnusmerkitön sija. Sellainen kuvaus, j o k a ei ilmoita t ä t ä yleistystä ylei- senä sääntönä on riittämätön, sääntö taas tekee yksityistapausten luettelemisen tar- peettomaksi. S a m a a n t a p a a n akkusatiivin esiintymät, odottaa-hxoka.n verbien part.- objekti, vastata-luok&n verbien lauseen- muotoisen objektikomplementin että-kon- j u n k t i o sekä se, että mainituilla j a melkein
kaikilla muillakin verbeillä on substantiivi y h t e n ä mahdollisena subjektina, voidaan j a p i t ä ä kuvata n i m e n o m a a n syntaktisina sääntöinä (kuten useimmissa teorioissa t e h d ä ä n k i n ) . Verbikohtaisina ominai- suuksina on m a i n i t t a v a vain ne, joita ei voi ennustaa j a j o i t a ei siksi voi yleisem- m i n kuvata, esim. kertoa-verbin toisen aktantin elatiivimuotoisuus j a tiettyjen modaaliverbien lausesubjektisuus (syvä- rakenteen tasolla esim. täytyy [ ] s ) -
Syntaktisen valenssin lisäksi DKrssa t e h d ä ä n selkoa myös ns. loogis-käsitteelli- sestä (LK-) valenssista sekä semanttisesta valenssista. Näissä kohdin esitys ei ole aivan selkeää. LK-valenssilla T a r v a i n e n tarkoittaa lähinnä Bondzioon (esim. 1971) liittyen »sitä merkityksen ominaisuutta, että se a v a a käsitteellisen sisältönsä perusteella paikkoja relaatioloogisessa mielessä» ( D K s. 17). T ä t ä voisi myös p i t ä ä syntaktiseen
valenssiin k u u l u v a n a ilmiönä, varsinkin jos syntaktisen valenssin ulkopuolelle j ä t e - t ä ä n sellaiset ennustettavat pintailmiöt, joista äsken oli p u h e . N ä i n h ä n t e h d ä ä n m m . Fillmoren (esim. 1969) sijakieliopis- sa, jolla m u u t e n k i n on m o n i a kosketus- kohtia valenssiteoriaan. Verbi rakastaa on siis syntaktisesti kaksipaikkainen, verbi kävellä yksipaikkainen, prepositio pitkin yksipaikkainen j n e .
J o nimestä käy ilmi, että LK-valenssi on notionaalinen kategoria, j a se n ä y t t ä ä tuovan m u k a n a a n kaikki ne epäselvyydet, m i t ä notionaalisiin kategorioihin yleensä- kin liittyy. T u n t u u ristiriitaiselta sanoa toisaalla, että LK-valenssilla tarkoitetaan
»merkityksen ominaisuutta» (vrt. ed.), toisaalla että LK-valenssi on »kielen ulko- puolella oleva käsitteellinen kategoria»
(s. 18), toisaalla taas, että LK-valenssin edellyttämien paikkojen olemassaolo
»riippuu käsitteellisestä merkityksestä» (s.
17). Merkitys on j o k a tapauksessa kielen
»sisällä», käsitteet ovat missä ovat (tästä sekä filosofit että psykolingvistit kiistele- v ä t ) , j a logiikka on periaatteessa merki- tyksestä y h t ä hyvin kuin käsitteistäkin r i i p p u m a t o n ilmiö.
Epäilen myös semanttisen valenssin tarpeellisuutta, josta T a r v a i n e n tekee selkoa l ä h i n n ä Schmidtin (1963) hen- gessä. T ä l l ä tarkoitetaan t u t t u a s e- l e k t i o t a : ei voi sanoa esim. * Kalle antoi pöydälle omenan tai * Varpaani laulavat viisiäänisiä madrigaaleja. 1970-luvulla käyty selektiota koskeva vilkas keskustelu on p ä ä t y n y t lähinnä siihen tulokseen, ettei selektio ole niinkään syntaktinen eikä s e m a n t t i n e n k a a n kuin p r a g m a a t t i - n e n ongelma.
Merkityksen käsittelyjä siihen liittyvien käsitteiden käyttö on D K :ssa h i e m a n epä- täsmällistä; pitkälti avoimeksi j ä ä kysy- mys, missä keskinäisissä suhteissa syntakti- n e n , semanttinen j a LK-valenssi lopulta-
kin ovat. M u u t a m i a esimerkkejä: (syn- taktisesti m ä ä r i t e t t ä v ä t ) aktantit ovat »ao.
regentin merkityksensä puolesta vaati- mia» (s. 11); m u i d e n kielten vastaavien verbien »merkityksillä» on sama funktio- rakenne eli paikkaluku kuin suomen antaa-verbillä (s. 18), esim. engl. give, saks. geben; lauseen Hän taitaa tulla kotiin
»käsitteellisenä» (syntaktisena?) valens- sinkantajana on verbi tulla (s. 3 5 ) ; sivu- lause on »sisällöllisesti - - varsinainen aktantti» tapauksessa Me valmistamme opis- kelijoita siihen, että he menestyvät käytännössä
(s. 3 9 ) ; predikatiivin semanttinen suhde subjektiin on »anaforinen» (s. 13, 4 9 )a, j o t a toisaalla sanotaan myös »loogis-
semanttiseksi» suhteeksi (s. 8 6 ) ; »satami- sen käsite ei vaadi toimivaa subjektia»
(s. 5 9 ) ; lauseessa Löytäjä palautti rahan on sanojen löytää j a rahan välillä »looginen suhde, m u t t a ei kieliopillista» (s. 8 2 ) ; artikkeli on »käsitteellisesti täysin tyhjä»
tapauksessa the center (s. 13); substantii- villa puolet on »nominaalinen merkitys»
(s. 8 0 ) ; perussubstantiivien valenssi p e - rustuu niiden »käsitteelliseen nominaali- seen merkitykseen» (s. 8 0 ) ; v a p a a adver- biaali on »sisällöltään asiamäärite» (s.
66) j a adverbiaali kokonaisuutena »seik- kamäärite» (s. 4 2 ) ; tekijänninaen attri- b u u t i n fakultatiivisuus tapauksessa (Ko- tiin) tulija on poika j o h t u u siitä, että »subs- tantiivin v a a t i m a käsite esiintyy lauseessa verbin aktanttina» (s. 81). N ä i h i n kohtiin kaivattaisiin selvempää k a n n a n o t t o a syn- taksin j a semantiikan suhteisiin sekä pit- kälti luopumista käsitteestä »käsite»!
D K : s t a mainitsen vielä joitakin p u u t - teellisesti formuloituja yksityiskohtia.
M u u t a m a t esimerkkilauseet ovat puujal- kaisia, esim. kieliopilliseksi väitetty engl.
lause His friend was seen by him (s. 33), j o k a on l ä h i n n ä epäkieliopillinen (prono-
miniesiintymien toinen toisensa ylit- täviä siirtoja ei yleensä sallita). Toisin
2 Ei liene mitään syytä, miksi anaforan perinteistä käsitettä pitäisi laajentaa kattamaan myös predikaatio. Predikaation suhde on semanttisesti toisenlainen kuin perinteisesti määri- telty anafora. Predikaatiossa on yleensä kyse luonnehtimisesta, anaforassa siitä, että edeltä- vässä tekstissä sijaitseva korrelaatti ratkaisee merkitystulkinnan.
67
kuin D K : s s a väitetään (s. 40), ruotsin subjekti on määriteltävissä synta^tisesti- kin eikä pelkästään sisällöllisesti (vrt.
esim. Thorell 1973, s. 200—). T e r m i anqferi (pro anafora) on epäonnistunut.
Suomen predikatiivin perusmuoto on nominatiivi vain jaotontarkoitteisten subs- tantiivien yhteydessä, ei kaikkien subs- tantiivien (s. 50). 3. inf. ill. m u o d o t , esim.
Menen auttamaan häntä, olisi j o h d o n m u k a i - suuden nimessä tulkittava objektiksi eikä adverbiaaliksi (s. 55—56), jos objekti määritellään »substantiiviseksi täydennys- määritteeksi, j o n k a m u o d o n m ä ä r ä ä ver- bi» (s. 44). Ei ole paikallaan p u h u a »per- soonattomista sääverbeistä» (s. 6 0 ) : ovat- h a n n ä m ä verbit aina kolmaspersoonai- sia, m u t t a sen sijaan subjektittomia (vrt.
Tuomikoski 1971). Ruotsin inmre-substan- tiivi ei ole neutri (s. 62). S. 63 p u h u t a a n
»predikatiivin» (po. predikaatin) tem- puksesta. Samalla sivulla ilmaus näännyk- siin asti ei ole niinkään »seuraus» kuin terminatiivi. Mitä tarkoitetaan sillä, että
»predikatiivi voi olla adverbiaalin m u o - toinen» (s. 71), jos adverbiaali on »sisäl- löllinen kategoria» (s. 43) ? S a n a a kotoisin pidetään yleensä adverbina eikä adjektii- vina (s. 76 y m . ) . Ei ole oikein sanoa, että adjektiivi pitkä saa aktantikseen part.- m u o d o n kuten kaksi metriä pitkä (s. 76—
77), koska t ä m ä n p a r t . m u o d o n laukaisee lukusana kaksi; m u u t e n h a n pitäisi sanoa
*kahta metriä pitkä. Epäkieliopillisuuden tähtimerkki p u u t t u u lauseesta *Isänsä mies on kaltainen (s. 78). Toisin kuin väite- t ä ä n , lause Puolet olen tuhlannut on täysin kieliopillinen.
K u t e n tehdyistä huomautuksista käy ilmi, lukija saa D K : s t a hiukan viimeiste- l e m ä t t ö m ä n vaikutelman. S K L on j ä n t e - v ä m p i . Tässä lyhyehkössä kirjassa (51 s.) Tarvaisen tarkoituksena on kuvata suo- m e n kielen lauseenjäsenet dependenssi- kieliopin m u k a a n . M e n e t e l m ä n ä h ä n käyttää erityisesti substituutiota, jolloin pyrkimyksenä voi sanoa olevan perintei- sen lauseenjäsennysmetodiikan operatio- naalistaminen. Tarkasteltavaksi on va- littu neljä o n g e l m a a : (i) predikaatin kä-
sitteen j a sen laajuuden määrittely, (ii) predikaatin aktanttien eli subjektin, ob- jektin, adverbiaalin j a predikatiivin m ä ä - rittely, (iii) predikaatin vapaiden m ä ä - ritteiden sekä (iv) verbin dependenttien omien dependenttien, kuten attribuuttien, selvittäminen.
Predikaatista esitetty m ä ä r i t e l m ä on lähinnä notionaalinen eikä operationaa- linen: »Predikaatille on ominaista, että siinä on mahdollisesti useammastakin verbimuodosta h u o l i m a t t a vain yksi verbi- sisältö, y h d e n u l k o m a a i l m a n toiminta- tai tilatarkoitteen symboli.» ( S K L s. 8.) Predikaatin selvittämisessä s a n o t a a n ole- van lähinnä kaksi o n g e l m a a : onko ky- seessä yksi vai useampi merkityssisältö, j a »onko verbiin liittyvä ei-verbaalinen sane verbin m ä ä r i t e vai onko se osa ver- bin käsitesisällön ilmaisinta?» (S. 9.) P ä ä d y t ä ä n siihen, että ainakin yksinker- taiset verbinmuodot, liittomuodot, tulla auttamaan -rakenteet sekä olla auttamassa ~ auttamaisillaan -rakenteet muodostavat yh- den predikaatin. Myös niiden verbin- jonojen, joissa äskeisten verbien lisäksi on semanttinen modaali (esim. taitaa tuntea;
täytyy ~ voi ~ saattaa tuntea), sanotaan m u o d o s t a v a n yhden predikaatin, koska kyseessä on edelleen yksi denotatiivinen merkitys (s. 10), ks. dependenssipuuta (2). Sen sijaan esim. tapauksessa tahtoo auttaa voidaan erottaa kaksi denotatiivista merkitystä, jolloin kyseessä ei olekaan yksi predikaatti v a a n verbi j a siihen liittyvä aktantti (3):
(2) taitaa auttaa (— auttaa ~ oli
/ ^ \ auttamassa) poika isäänsä
(3) tahtoo poika auttaa
isäänsä
Näyttää tuntevan on episteemisessä merki- tyksessään tyyppiä (2), aistihavaintomer- kityksessään tyyppiä (3). M o d a a l i e n kä- sittely osuu oikeaan, ehkä sitä yksityis-
k o h t a a lukuun o t t a m a t t a , että semantti- nen modaalisuus ja sen kieliopilliset ilmai- simet m u u t a m a n k e r r a n s a m a s t e t a a n : sanotaan esim. olevan verbejä, joilla on
»puhtaasti kieliopillinen, lähinnä m o d a a - linen tehtävä» j a j o t k a ilmaisevat » p u h u - j a n modaalista suhtautumista l a u s u m a a n - sa, ts. niillä on kieliopillisen moduksen tehtävä» (s. 11).
Ero toisaalta episteemisen j a deonttisen (4), toisaalta juurimerkityksisen eli dy- naamisen modaalin (5) välillä voidaan hyvin kuvata dependenssipuun avulla (vrt. s. 13):
(4) v o i t u l l a ( ' o n m a h d o l l i s t a ' ; 'saa') veljeni t ä n n e
(5) voi ('kykenee') veljeni tulla
t ä n n e
Substituutiotestillä voidaan kätevästi osoittaa, että sellaiset ilmaukset kuin ottaa osaa j a astua voimaan eivät ole tavallisia verbikomplementtirakenteita, koska ana- forisointi j a kysymyksenmuodostus eivät käy päinsä (s. 16—17): Poika ottaa osaa kilpailuun; * Poika ottaa sitä kilpailuun; *Mitä poika ottaa kilpailuun? Tällaiset predikaatit
ovat siis idiomintapaisia j a muodostavat
»yhden verbisisällön» (s. 17).
Predikatiivin syntaktisen aseman sel- ville saamiseksi käytetään seuraavanlaista anaforisointia (s. 18): Mies on nuori — sellainen; Mies on opettaja — sitä (se). T ä m ä ei liene tyydyttävää. Ensinnäkin sellainen- korvaus käy y h t ä hyvin subjektista, objek- tista j a adverbiaalista kuin predikatiivis- takin (esim. Minäkin ostin sellaisen). Toi- seksi ei sitä (se) -korvaus ole niin yleinen j a kiistaton ilmiö kuin T a r v a i n e n a n t a a y m m ä r t ä ä (tästä ks. viimeksi G. Karlsson
1979). M o n e t kielenkäyttäjät (normatii- visesta kielenhuollosta p u h u m a t t a k a a n ! ) vierastavat sellaisia substituutioita kuin Tämä mies on pitkä. -Tuokin on sitä.
Erheellinen, joskaan ei lauseopillisessa
kirjallisuudessamme ainutlaatuinen, on väite, että »subjektilla j a predikatiivilla on sama tarkoite, ts. niiden välillä vallitsee täydellinen tai osittainen referenssi-identi- teetti» (s. 19). T ä m ä p i t ä ä paikkansa vain suhteellisen harvinaisista identiteettipredi- katiiveista kuten Tuo mies on Kalle Mirtti.
Predikatiivien enemmistö, luonnehtivat predikatiivit, ei referoi v a a n p r e d i k o i
( = luonnehtii), mikä on toisenlainen se- m a n t t i n e n suhde kuin referenssi (vrt.
Lyons 1977, s. 174—).
Predikatiivin analyysissa T a r v a i n e n seuraa m u u t e n Penttilän (1963, s. 606) jälkiä j a p u h u u myös translatiivi-, abla-
tiivi- j a essiivipredikatiiveista (esim. Mies tuli vanhaksi; Sinä näytät vanhalta) sekä objektipredikatiiveista tyyppiä Luulen hän- tä rehelliseksi mieheksi; Mies pitää minua laiskana. Predikatiiveina T a r v a i n e n pitää myös tapauksia Hän on valveilla; Hän on maamme oppineimpia miehiä; Ne ajat ovat ohi (s. 21—22). Tässä on jostakin syystä tur- v a u d u t t u puhtaasti semanttisiin kriteerei- hin (s. 22) eikä niinkään syntaktisiin ope- raatioihin (vrt. s. 5), joista lähin on kongruenssitesti. T ä m ä testihän vie siihen tulokseen, että p o . jäsenet e i v ä t ole predikatiiveja (ks. Penttilä m t . ) . Semant- tisesti myös tapausta Potilas on kuumeessa lienee pidettävä predikatiivina.
K u t e n edellä on j o todettu, depen- denssikielioppi ei hyväksy subjektin pe- rinteistä erikoisasemaa, v a a n katsoo sub- jektin verbin määritteeksi, »samanarvoi- seksi objektien, adverbiaalien j a predika- tiivien kanssa» (s. 23). T ä m ä käsitys on johonkin pisteeseen saakka puolustet-
tavissa. Perinteinen subjekti/predikaatti -jako korostaa liiaksikin subjektin erikois- asemaa. Toisaalta sitä ei tulisi aliarvioida.
Subjektin primaarisuudelle m u i h i n ak- tantteihin n ä h d e n voidaan esittää useita a r g u m e n t t e j a : lähes k a i k i l l a ver- beillä on subjekti (poikkeuksena pari kou- rallista sää- ym. verbejä), m u t t a monelta t u h a n n e l t a verbiltä p u u t t u u usuaalinen objekti (intransitiiviverbeiltä!) j a perin- teisen tulkinnan m u k a a n oikeastaan vain y h d e l l ä verbillä {olla) on predikatiivi.
69
Sidonnaiset adverbiaalit ovat nekin harvi- naisehkoja. Toiseksi subjekti on aktanteis- ta ainoa, joka v a i k u t t a a v e r b i n m u o t o o n , nimittäin verbikongruens- sin k a u t t a (minä tuleen; me tuleemme j n e . ) . (Objektikonjugaatiokielissä objekti- kin vaikuttaa verbin muotoon.)
Viimeksi mainittu seikka on o m i a a n jonkin verran h e i k e n t ä m ä ä n dependenssi-
teoreetikkojen perusväitettä verbin ehdot- tomasta rakenteellisesta ensisijaisuudesta;
se tukee perinteisempää neksustulkintaa subjektin j a verbin suhteesta. Ei liene oikein väittää, että subjekti »perusmuo- dossaan nominatiivissa kongruoi predi- kaatin kanssa» (s. 46), jolloin kongruenssi- suhteet on k ä ä n n e t t y päälaelleen yritet- täessä pelastaa verbin täydellisen ensi- sijaisuuden periaate. J o historialliset tosi- seikat osoittavat, että verbi kongruoi subjektin kanssa eikä subjekti verbin kanssa!
Anaforisoinnilla voidaan Tarvaisen m u - kaan erottaa toisistaan nom.subjekti j a nom.predikatiivi (s. 2 4 ) : Mies on opettaja
~ sitä; Mies ~ *Sitä on opettaja. T ä m ä on edellä esitetyistä syistä predikatiivin osalta kyseenalaista. Toiseksi kysymys subjektin j a predikatiivin erottamisesta j ä ä edelleen auki tapauksessa Naamioitu henkilö oli Aune (vrt. Ikola 1973).
H y v ä n ä p i d ä n sitä, että T a r v a i n e n selväsanaisesti olettaa genetiivimuotoisen (pinta)subjektin tapauksissa Minun onnis- tui paeta; Minun täytyy mennä (s. 25). Se- anaforisointi osoittaa, että infinitiivi on toisenlainen kuin tavalliset subjektit (*Mi- nun onnistui se; * Minun täytyy se).
Objektin j a adverbiaalin suhteet h a h - m o t e t a a n S K L :ssä toisin kuin lauseopilli- sessa valtaperinteessämme, j a oikeastaan samoin kuin Kielioppikomitean mietin- nössä (1915), vaikkei siihen viitatakaan.
K u t e n t o d e t t u a anaforisointi j a paradig- maattisten vaihtoehtojen testit erottavat tapaukset Hän kertoo kaupungista j a Hän tulee kaupungista (vrt. Hän tulee sieltä ~ Riihimäeltä; Hän kertoo siitä ~ *Riihi- mäellä; s. 28). T ä l t ä pohjalta T a r v a i n e n esittää seuraavat objektin j a adverbiaalin
m ä ä r i t e l m ä t : objekti on verbin v a a t i m a substantiivinen m ä ä r i t e , j o n k a sijan m ä ä - r ä ä verbi j a j o k a v o i d a a n anaforisoida pronominilla, adverbiaali taas verbiin liittyvä adverbi tai substantiivirakenne, j o n k a m u o d o n m ä ä r ä ä siihen sisältyvä substantiivi j a j o k a voidaan anaforisoida adverbilla. M m . seuraavat tapaukset ovat objekteja (s. 2 9 ) :
(6) M i n ä n o u d a n lääkärin, (genetiivinen akk.objekti)
Lääkäri n o u d e t a a n , (nom.objekti) M i n ä pidän lääkäristä, (el.objekti) M i n ä rakastun lääkäriin, (ill.objekti) M i n ä soitan lääkärille, (all.objekti) O n helppo n ä h d ä , että Tarvaisen paikal- lissijaobjektit ovat suurin piirtein s a m a t kuin vuoden 1915 Kielioppikomitean intransitiiviobjektit.
O n k o Kielioppikomitean j a S K L : n näkemys »laajasta» objektikategoriasta oikeampi kuin perinteisesti hyväksytty, j o n k a m u k a a n objekteja ovat vain tietyt
kieliopillisissa sijoissa olevat jäsenet? M i e - lestäni ei, vaikka onkin m y ö n n e t t ä v ä , että vastaus tällaiseen kysymykseen a i n a viime kädessä r i i p p u u valituista kritee- reistä.
Ensinnäkään anaforisointi ei toimi aivan niin kuin SKL:ssä esitetään. Voi- d a a n h a n adverbiaalikin tarvittaessa a n a - forisoida pronominilla, esim. Eilen tästä reiästä ryömi esiin kaksi hiirtä j a t ä n ä ä n siitä tuli kolme (vrt. T . I t k o n e n 1966).
Toiseksi S K L : n tavoin laajennettu objek- tikategoria ei ole l u o n n o l l i n e n syntaktinen luokka. Ei liene m i t ä ä n syn- taktisia sääntöjä, j o t k a koskisivat n ä i n määriteltyä objektien joukkoa. Sen sijaan on useitakin sääntöjä, j o t k a koskevat tä- m ä n j o u k o n yhtä osajoukkoa eli perintei- siä kieliopillisissa sijoissa taipuvia (KS-) objekteja. N ä i t ä ovat objektin kielto- sääntö (vain KS-objektit m u u t t u v a t part.- muotoisiksi: En lukenut kirjaa; *En kertonut kirjaa), part.subjektin mahdollisuus (^Lap- sia lukee kirjoja; Tätejä kertoo kirjoista) j a k a h d e n KS-jäsenen m a h d o t t o m u u s (* Täti luki mukavia juttuja kirjaa; Täti kertoi muka- via juttuja kirjasta). Ei ole epäilystäkään
70
siitä, että KS-objektit toisin kuin laajen- n e t t u objektikategoria ovat syntaksin säännöstössä vaikuttava luokka.
Kolmanneksi, j a nyt p a l a a n asiaan, josta oli p u h e D K : n tarkastelun yhtey- dessä : täytyy t e h d ä ero v e r b i k o h- t ä i s t e n morfosyntaktisten piirteiden (esim. kertoa-vtrbm elatiivirektion) j a k o k o l a u s e t t a koskevien syntaktis- ten ilmiöiden välillä. KS-objektien sijan- vaihtelulla on hyvin v ä h ä n tekemistä yksi- tyisten verbien ominaisuuksien kanssa, vaikka t ä h ä n toki kuuluvat sellaiset ilmiöt kuin tunneverbien merkityspiirteiden avulla ennustettava part.objekti. M u u t e n objektin sijannaerkintä on 1 a u s e t a- s o n ilmiö, j o k a on k u v a t t a v a yleisillä syntaktisilla säännöillä: objekti on (yleen- sä) partitiivissa, jos lause on kielteinen, se on päätteetön m m . myönteisissä passiivi- j a tietynpersoonaisissa imperatiivilauseis- sa, j a se on (yleensä) päätteellinen, jos myöntölause sisältää nom.muotoisen sub- jektin. Lausetason (perinteinen) objekti- säännöstö on suomessa niin itsenäinen j a m u u h u n lauseoppiin voimakkaasti heijas- tuva ilmiö, ettei ole syytä sijoittaa siihen m u i t a perifeerisempiä ilmiöitä. Tekee siis mieli k a n n a t t a a perinteistä näkemystä, että verbikohtaiset rektiotapaukset ovat eri asia kuin lausetason objektisäännöstö.
»Paikallissijaobjektit» ovat syntaktisesti l ä h e m p ä n ä adverbiaaleja kuin varsinaisia objekteja, vaikka on myönnettävä, ettei raja e h d o t t o m a n selvä ole. Aitojen objek- tien (A), »paikallissijaobjektien» eli va- lenssiadverbiaalien (B) j a m u i d e n adver- biaalien (C) suhteita voisi kenties ha- vainnollistaa t ä h ä n t a p a a n :
"GD
»Paikallissijaobjekteilla» on m u u t a m i a yhteisiä ominaisuuksia objektien kanssa, m u t t a ne ovat silti e n e m m ä n adverbiaali- en kaltaisia. H u o m a t t a k o o n vielä, että p e -
rinteiset objektinsukuiset m ä ä r i t t e e t ovat paljon objektimaisempia kuin »paikallis- sijaobjektit», koska niillä on KS-objektin sijataivutus, m u t t a että jo niitäkin on syytä pitää adverbiaaleina (Tuomikoski
1978).
S K L : n viimeisissä luvuissa käsitellään v a p a i t a adverbiaaleja j a v a p a i t a predika- tiiveja, predikaatin dependenttien m ä ä - ritteitä sekä attribuutteja. Ns. toisen as- teen lauseenjäseninä T a r v a i n e n p i t ä ä ei- finiittisen m u o d o n omia määritteitä (8) sekä predikatiivisen adjektiivin m ä ä r i t - teitä ( 9 ) :
mies syyllinen varkauteen Toisen asteen jäsenet liikkuvat herkem- m i n kuin a t t r i b u u t i t eli jäsenosat, j o n k a - laisina T a r v a i n e n p i t ä ä mielenkiintoisella tavalla paitsi substantiivien määritteitä myös adjektiivien j a adverbien v a p a i t a määritteitä (hyvin kaunis; erittäin usein).
P e r m u t a a t i o Minua mies tahtoo auttaa on siis mahdollinen, m u t t a ei *Hyvin hän on kaunis.
K a i k e n kaikkiaan lienee toistaiseksi epäselvää, voidaanko dependenssikieli- oppia p i t ä ä koko luonnollisen kielen
(syntaksin) k a t t a v a n a teoriana. Avoimia kysymyksiä ovat esim. n ä m ä : O n k o verbi aina lauseen rakenteellinen keskus? M i t e n leksikon j a syntaksin suhteet j a erot olisi k u v a t t a v a ? M i t k ä ovat syntaksin j a se- m a n t i i k a n suhteet? O n k o semanttisen valenssin käsite tarpeellinen? M i t e n sana- järjestys j a yleisemmin sanottuna teksti- ilmiöt (esim. ellipsit) olisi otettava huo- mioon ? K u v a a k o dependenssikielioppi pintarakenteita vai myös etä- tai syvä-
71
rakenteita?
Lauseopin kenttä o n nykyään melkoi- sessa käymistilassa, j a kaikki varteenotet- tavat teoriat n ä y t t ä v ä t kamppailevan äsken lueteltujen tapaisten ongelmien kimpussa. Dependenssikielioppi t u o uusia näkökulmia ainakin verbisyntaksin ku- vaukseen, j a ansaitsee j o siitä syystä en- tistä e n e m m ä n huomiota myös germa- nistien piirin ulkopuolella. Kalevi T a r v a i - sen kirjat ovat sekä yleisteoreettisesti että suomen kielen kuvauksen näkökulmasta tervetullutta j a mielenkiintoista luettavaa.
K I R J A L L I S U U T T A
BONDZIO, WILHELM 1971. Valenz, Bedeu- tung und Satzmodelle. — Ks. HELEIG
1971, s. 85—103.
E N G E L , U L R I C H & SCHUMACHER, HELMUT
1976. Kleines Valenzlexikon deutscher Verben. Forschungsberichte des Insti- tuts fur deutsche Sprache 31. Tiibingen.
FILLMORE, CHARLES 1969. Types of lexical information. — Ks. Studies in syntax and semantics, ed. F. KIEFER, Founda- tions of Language Supplementary Se- ries 10, D. Reidel Publishing Company, Dordrecht, s. 109—137.
HAKULINEN, A U L I & KARLSSON, F R E D 1979.
Nykysuomen lauseoppia. SKS. (Pai- nossa.)
H E L E I G , GERHARD 1971, red. Beiträge zur
Valenztheorie. Mouton, The Hague.
HELBIG, GERHARD & SCHENKEL, W O L F -
GANG 19732. Wörterbuch zur Valenz und Distribution deutscher Verben.
VEB Bibliographisches Institut, Leip- zig.
IKOLA, OSMO 1973. Subjekti vai predika- tiivi? Eräs lauseenjäsennyksen umpi- kuja. Memoires de la Societe Finno- ougrienne 150 s. 65—74.
ITKONEN, T E R H O 1966. Tutkimus suomen asyndetonista. Vir. 70 s. 402—423.
JESPERSEN, O T T O 1969 [1937]. Analytic syntax. Holt, Rinehart & Winston, New York.
KARLSSON, GÖRAN 1979. Sitä predikatiivina.
Kielitieteen päivät Tampereella 23. j a 24. helmikuuta 1979. Esitelmien tiivis- telmät s. 12—13.
Komiteanmietintö 6/1915. Kieliopillinen luonnos. Ehdotus yhteisiksi termeiksi j a määritelmiksi.
LYONS, J O H N 1977. Semantics 1. Cambridge University Press, Cambridge.
NIKULA, H E N R I K 1978. Arvostelu teoksesta Kalevi Tarvainen, Dependenssikieli- oppi. — Neuphilologische Mitteilungen 4/1978.
PENTTILÄ, AARNI 19632. Suomen kielioppi.
WSOY, Porvoo.
PIITULAINEN, M A R J A - L E E N A 1979. Valenssi-
teorian ongelmia. Kielitieteen päivät Tampereella 23. j a 24. helmikuuta 1979. Esitelmien tiivistelmät s. 29—31.
SCHMIDT, WILHELM 1963. Lexikalische und
aktuelle Bedeutung. Ein Beitrag zur Theorie der Wortbedeutung. Berlin.
TESNIERE, LUCIEN 19592. Elements de syntaxe structurale. Klincksieck, Paris.
THORELL, OLOF 1973. Svensk grammatik.
Esselte Studium, Stockholm.
TUOMIKOSKI, RISTO 1971. Persoona, tekijä ja henkilö. Vir. 75 s. 146—152.
— 1978. Objektinsijaisista määrän adver- biaaleista. Vir. 82 s. 26—51.
VUORINIEMI, JORMA 1973. Ollin kieli nyky- suomen kuvastimena. SKST 312. SKS, Vammala.
— 1974. Verbien monitulkintaisuus Ollin kielessä j a nykysuomessa. SKST 318.
SKS, Helsinki.
Fred Karlsson
