Hevonen vieraalla maalla : ekonationalismi, relationaalisuus ja eläimen kulttuurinen pääoma näkymä

(1)

Hevonen vieraalla maalla: ekonationalismi, relationaalisuus ja eläimen kulttuurinen pääoma

NORA SCHUURMAN

Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Schuurman, Nora (2015). Hevonen vieraalla maalla: ekonationalismi, relationaalisuus ja eläimen kulttuurinen pääoma (Horse in a strange land: eco-nationalism, relational- ity and the cultural capital of the animal). Terra 127: 2, 55–65.

In eco-nationalist discourses, animal breeds are constructed as representations of certain areas and groups of people and as native or national. Domestic animals carry the culture of their country of origin with them in their training and life history. For the animal, knowledge and skills concerning everyday practices with humans become cultural capital, visible when the animal is taken to new surroundings.

In this article, I scrutinize eco-nationalistic images of the Andalusian horse and embodied interpretations of its cultural capital in the context of the international horse trade. In this context, breed becomes the main characteristic of the horse, as well as the basis for constructing the horse as national. In the new surroundings, the eco-nationalist discourse is involved in defining the horse as “different”. The cultural capital of the horse is interpreted locally and relationally in embodied encounters with the horse, resulting in a new, individual identity for the animal.

Key words: eco-nationalism, cultural capital, relationality, animal geography, breed, horses

Nora Schuurman, Karelian Institute, University of Eastern Finland, P. O. Box 111, 80101 Joensuu, Finland. E-mail: <nora.schuurman@uef.fi>

Historiallisesti muuttuvat yhteiskunnalliset diskurssit muovaavat eläimiä, niiden representaatioita sekä eläinten kasvatukseen, hoitoon ja koulutukseen liittyviä käytäntöjä (Thierman 2010). Yksi näistä diskursseista koskee eläinten kategorisointia rotuina. Rodun käsite pitää sisällään ajatuksen eläi- men kuulumisesta yhteen tietyn ihmisryhmän ja alueen kanssa. Tämä näkyy eläinten määrittelyssä alkuperäisroduiksi, joista jotkut mielletään kansallisiksi.

Kansallisuuteen liittyvät merkitykset konkre- tisoituvat esimerkiksi hevostalouteen liittyvissä käytännöissä, kuten hevosten kansainvälisessä kaupassa. Hevosrodut ovat aikoinaan kehittyneet esimerkiksi kuljetustehtäviin, maatalouden tai teollis- tuvien kaupunkien tarpeisiin tai armeijan ratsuiksi, ja niiden henkiset ja fyysiset ominaisuudet ovat kehittyneet arkisessa toiminnassa ihmisen kanssa.

Vaikka hevosten pidon syyt ovat painottuneet myö- häismodernissa yhteiskunnassa urheiluun ja vapaa- aikaan, on hevosten pidolle edelleen leimallista eläimen käyttö erilaisiin tarkoituksiin. Erilaisille alueellisille hevostyypeille ja -roduille on kehittynyt kasvavat markkinat vapaa-ajan kumppaneina.

Markkinoilla hevosten arvo määräytyy sen mukaan, miten ne kykenevät vastaamaan nykyisen he- vosurheilun ja -harrastuksen vaatimuksiin. Monien rotujen edustajista on tullut esimerkiksi haluttuja harrastehevosia, sillä ne ovat usein helpompia käsi- tellä ja käyttää kuin varsinaiset urheiluhevosrodut.

Tässä artikkelissa tarkastelen sitä, miten eläimiä ja niiden taustaa tulkitaan silloin, kun eläimiä myy- dään maasta toiseen. Tulkintoja näistä eläimistä tuotetaan paitsi alkuperämaassa myös siinä paikal- lisessa kontekstissa, johon ne kaupan seurauksena päätyvät. Tarkastelen erityisesti rotua ja kansalli-

(2)

suutta koskevia diskursseja, joita lähestyn ekona- tionalismin käsitteen avulla ja jotka kytken keholli- sesti eläimen kulttuuriseen pääomaan. Ekonationa- lismilla tarkoitetaan ajattelutapaa, jossa erilaiset luontoon (esim. eläimiin) liitetyt merkitykset ja suojelutavoitteet sekoittuvat kansallisen identiteetin rakentamiseen ja vahvistamiseen (Franklin 2006). Kytkemällä kulttuurisen pääoman käsitteen (cultural capital; Bourdieu 1986: 247–248) eläi- miin viittaan siihen, miten eläin kantaa kulttuuriaan ja sen historiaa mukanaan omassa elämänhistorias- saan, sekä siihen, miten eläin on sosiaalistettu ihmisten maailmaan. Kun eläin siirretään ympäris- töstä toiseen, tätä kulttuurista pääomaa tulkitaan eri tavoin ja se määritellään uusin perustein joko ar- vokkaaksi tai arvottomaksi.

Artikkelini tärkein kysymys on, millaisena kuva kansalliseen historiaan kiinnittyneestä hevosrodus- ta näyttäytyy kansainvälisen hevoskaupan kontekstissa. Kysyn myös, miten toiselta kulttuurialueelta tuodun hevosen kulttuurista pääomaa tulkitaan ja arvotetaan uudessa ympäristössä. Tarkoituksenani on kiinnittää huomiota siihen, että kotieläinrodut ovat yhteiskunnallisesti rakentuneita konstruktioi- ta, jotka voivat muuttua eläinten käytön kulttuurin globalisoituessa. Tutkimukseni kohteena on an- dalusianhevosena tunnettu, Espanjan kansalliseen historiaan ja paikallisiin perinteisiin kytkeytyvä ro- tu, jonka nykyinen virallinen nimi, Pura Raza Es- pañola (PRE) eli ”puhdas espanjalainen rotu”, aset- taa sen omassa maassaan erityisasemaan muihin hevostyyppeihin tai -rotuihin nähden. Artikkelini aineistona ovat espanjalaisen rotujärjestön ja suomalaisen maahantuojan kuvaukset andalusianhevosesta sekä eri ratsastajien blogeissaan kertomat kokemukset yhdestä rodun edustajasta suomalaisessa ratsastuskoulussa. Aineiston analysoinnissa olen käyttänyt diskurssianalyysia.

Uusi eläinmaantiede

Tutkimukseni kuuluu niin sanotun ”uuden eläin- maantieteen” piiriin. 1990-luvun puolivälissä virin- neen tutkimussuuntauksen tavoitteena on ollut tuo- da eläimet takaisin maantieteen – ja etenkin ihmis- maantieteen – tutkimuksen piiriin (Wolch & Emel 1995; Wolch & Emel 1998; Philo & Wilbert 2000).

Eläimiä on tutkittu maantieteessä ennenkin, mutta lähinnä eliömaantieteessä, kvantitatiivisella ja ku- vailevalla tutkimusotteella. Uuden eläinmaantie- teen tutkimuksen kohteiksi on haluttu ottaa myös kulttuurin sisällä elävät ”kesyt” eläimet, joita perin- teisessä eliömaantieteessä ei ole huomioitu (War- kentin & Watson 2014: 2).

Tärkein ero uuden eläinmaantieteen ja vanhan eliömaantieteen välillä on käsitteellinen ja metodo- loginen. Uusi lähestymistapa tarkastelee eläimiä

elävinä olentoina ja toimijoina, joiden toiminnalla on spatiaalinen ulottuvuus (Buller 2013). ”Eläinten tilat” on määritelty kahdella tavalla: käsitteellisinä tiloina, jotka kuvaavat ihmisten ja eläinten välistä rajaa ja etäisyyttä, sekä fyysisinä tiloina, joihin kuuluu joko pelkästään eläimiä, pelkästään ihmisiä tai molempia (Philo 1995; Philo & Wilbert 2000:

7–11). Uuden eläinmaantieteen mukaan tila ja paikka vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaisiksi eläin- ten ja ihmisten suhteet muodostuvat, millaisina eläimet nähdään ja miten niiden kanssa toimitaan (Philo & Wilbert 2000: 5; Beumer 2014: 11).

Kun ihmisten ja eläinten kohtaamisia tarkastellaan spatiaalisesta näkökulmasta, ne nähdään kon- tekstuaalisina ja materiaalisina (Buller 2014). Uu- teen eläinmaantieteeseen onkin haettu vaikutteita sekä maantieteessä että yhteiskuntatieteellisessä eläintutkimuksessa yleistyneestä relationalistisesta tutkimussuunnasta (Bear 2011; Buller 2013; War- kentin & Watson 2014). Relationaalisuus tarkoittaa sitä, että asiat eivät koskaan ole maailmassa jolla- kin absoluuttisella tavalla, vaan ne ovat aina suun- tautuneet ja sijoittuneet suhteessa muihin asioihin (Malpas 2012: 238). Relationalistinen lähestymis- tapa ihmisen ja eläimen suhteeseen painottaa eläi- men subjektiivista toimijuutta, suhteen kehollisuutta ja materiaalisuutta sekä sitä, miten eläin osallis- tuu suhteen tuottamiseen vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa (Birke ym. 2004; ks. myös Haraway 2008: 32, 208). Siten ihmisten ja eläinten suhteet voidaan ymmärtää konkreettisina vuorovaikutuk- sellisina ilmiöinä, jotka sijoittuvat tiettyyn tilantee- seen ja paikkaan (Beumer 2014: 13). Kyse on myös performatiivisuudesta: eläimiä ei nähdä pelkkinä staattisten olentojen representaatioina, joilla on vain synnynnäisiä ominaisuuksia, vaan ratkaisevaa on eläinten aktiivinen, seurauksia tuottava toiminta (Thompson 2011: 232; Buller 2013).

Hevosiin liittyvien ilmiöiden, käsitysten ja käy- täntöjen spatiaalisia ulottuvuuksia on tutkittu vasta vähän (ks. esim. Nosworthy 2013; Schuurman &

Franklin 2015). Relationaalinen tutkimus ihmisen ja hevosen suhteesta yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on käsitellyt esimerkiksi kumppanuutta (Wipper 2000; Schuurman 2012; Leinonen 2013), erilaisia lähestymistapoja hevosten käsittelyyn ja koulutukseen (Birke & Brandt 2009) sekä ratsas- tuksen kehollisuutta (Game 2001; Brandt 2004).

Tämän artikkelin tavoitteena on osoittaa, kuinka paikallinen konteksti vaikuttaa hevosesta muodos- tuviin käsityksiin tietyn alueen ja kulttuurin edusta- jana, ja kuinka paikkaan sijoittuvat keholliset kohtaamiset muovaavat näitä käsityksiä. Artikkeli havainnollistaa myös eläimiä koskevien diskurssien monitasoisuutta ja suhdetta käytäntöihin sekä sitä, miten käsityksiä eläimistä voidaan tutkia empiiri- sesti relationaalisesta näkökulmasta.

(3)

Ekonationalismi, kehollisuus ja eläimen kulttuurinen pääoma

Kun eläinlaji tai -rotu määritellään ekonationalistisissa diskursseissa ”kansalliseksi”, sen ymmärre- tään kuuluvan yhteen tietyn, rajatulla alueella elä- vän ihmisryhmän tai kansan kanssa osana heidän kotimaataan sekä siihen liittyviä kulttuurisia arvoja ja historiaa. Näistä arvoista ja historiasta tulee samalla kansallisiksi määriteltyjen eläinten ominaisuuksia, osa niiden luonnollisena pidettyä ”eläi- myyttä”. Tällöin eläimeen liitettävät kulttuuriset merkitykset luonnollistetaan (Craw 2008). Vastaa- vasti toiseen kulttuurialueeseen kuuluvat eläimet kategorisoidaan vieraiksi tai erilaisiksi (Howell 2013). Kynnys käyttää eläimiä erilaisuuden määrit- telyyn on matala, sillä vaikka ne elävät ihmisten parissa tai läheisyydessä, ne nähdään erilaisina kuin ihmiset. Niinpä niiden samanlaisuutta tai erilaisuutta voidaan soveltaa eri tarkoituksiin tarpeen mukaan (Franklin 2006: 4–9).

Ekonationalistinen ajattelu perustuu puhtauden, erottelun ja järjestyksen kieleen, ja siinä korostuvat vakaat yhteisöt ja kiinteästi rajatut alueet. Tällainen diskurssi tuottaa eläinten kansallisuudesta ekspli- siittisiä kategorioita (Franklin 2006: 198, 234), joilla on seurauksia myös eläimille itselleen. Ekonatio- nalismin diskursiivinen tarkastelu havainnollistaa sen, millä tavoin nationalismi luonnollistuu osaksi luontoa ja eläimiä koskevia käsityksiä. Kun eläimet liitetään johonkin niistä itsestään riippumattomaan asiaan, kuten kansaan tai sosiaaliseen ryhmään, se vaikuttaa myös siihen, miten näitä eläimiä kohtaan toimitaan (Franklin 2006: 6–7). Siten esimerkiksi kotieläinrodun mieltäminen ”kansalliseksi” vaikuttaa eläinten käyttöön, kohteluun ja jalostukseen.

Näille roduille annetaan erityisasema kansallisina ja usein virallisina alkuperäisrotuina, jotka nähdään erilaisina kuin toiset vastaavankaltaiset rodut (suo- menhevosesta ks. Nyman & Schuurman 2012).

Kun ekonationalistinen diskurssi koskee koti- eläintä, joka on yksilöllisessä vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa, kiinnittyy huomio eläimelle määri- teltävään toimijuuteen. Eläimen toimintaa voidaan tulkita tavalla, joka joko vahvistaa ekonationalistis- ta diskurssia tai muuttaa sitä. Sekä eläimet itse että niiden käyttö kantavat mukanaan alueellista kulttuuria. Tarkasteltaessa hevosen asemaa ekonationalistisessa diskurssissa korostuvat ne tehtävät, joihin hevosta on historiallisesti käytetty. Koska hevosen paikka on yhteiskunnan sisällä, käyttöeläimenä se- kä seuraeläimenä, sitä voi kuvata luonnon ja kulttuurin välisenä hybridinä (Greene 2008). Siksi he- voseen liitettyjä kulttuurisia merkityksiä ei voi erottaa sen käyttötavoista, vaan hevonen on ym- märrettävä kulttuurin materiaaliseksi osatekijäksi (Haraway 2008: 97).

Ihmisten ja eläinten vuorovaikutus, eläimen käyttö ja koko siihen liittyvä kulttuuri ovat pitkälti kehollisia. Kehollinen vuorovaikutus eläinten kanssa on myös olennainen tekijä eläimiä koskevien kä- sitysten muodostumisessa. Kiinnostus sen tutki- mukseen on viime vuosina lisääntynyt (esim. Barad 2003; Despret 2004; Haraway 2008). Taustalla on pyrkimys korostaa eläinsuhteen materiaalisia ja performatiivisia ulottuvuuksia sekä eläimen omaa toimijuutta, ja ottaa siten eläimet näkyvämmin huomioon tutkimuksessa (Birke ym. 2004). Tällöin ihmisten ja eläinten – esimerkiksi hevosten – suhteet ymmärretään seurauksena eläinten aktiivisesta toiminnasta ja vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa (Ojanen 2011; Thompson 2011: 232). Suhteen materiaalisuus taas viittaa sekä eläimen kehollisuuteen että varsinkin ihmisten ja eläinten väliseen keholliseen kommunikaatioon. Kehollisen viestinnän merkitys näkyy erityisesti ratsastuksessa, jossa se on ehkä keskeisempi kuin missään muussa ihmisen ja eläinten vuorovaikutuksen muodossa (Game 2001; Despret 2004). Ratsastuksessa kehollisen viestinnän tavoitteena on kehittää ihmisen ja hevosen välistä kommunikaatiota yhä hienovaraisem- maksi, kohti harmoniaksi kutsuttua tilaa (Game 2001). Näin siitä huolimatta, että ihmisen ja hevosen välinen suhde sisältää kuitenkin aina valta- asetelman ihmisen hyväksi (Thompson 2011).

Kulttuurisen pääoman käsite tarkoittaa perhe- taustasta perittyjä ja koulutuksen kautta hankittuja tietoa, taitoja, tapoja ja makua, joita yksilö tarvitsee menestyäkseen elämässä (Bourdieu 1986: 247–

248, 2010: 5–6). Tässä tutkimuksessa käytän kulttuurisen pääoman käsitettä yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen kontekstissa, jolloin siihen sisäl- tyvät eläimelle tietyssä kotieläinten pidon kulttuurissa muodostuvat tiedot, taidot ja kyvyt. Eläimen kulttuurinen pääoma kuvaa eläimelle annettua kou- lutusta ja sosiaalisia taitoja, joita se tarvitsee selviy- tyäkseen ja voidakseen toimia ihmisten kanssa sii- nä kulttuurissa, jossa se on kasvanut. Tähän kulttuuriin kuuluu tapoja käsitellä eläimiä, kommunikoida niiden kanssa ja muovata niitä kasvatuksen, koulutuksen sekä päivittäisen hoidon ja käsittelyn kautta – myös fyysisesti. Eläimen kulttuuriseen pääomaan kuuluu myös jalostus, sillä Bourdieun (1986: 249) mukaan kulttuurisen pääoman käsite pitää sisällään niin perinnölliset kuin hankitutkin ominaisuudet.

Kulttuurinen pääoma on ennen kaikkea kehollista (Bourdieu 1986: 248). Tämä konkretisoituu ihmisen ja eläinten välisissä arkisissa suhteissa ja ke- hollisissa käytännöissä. Hevosen kulttuurinen pää- oma rakentuu osaksi sen fyysistä olemusta, tapaa liikkua ja toimia, sekä kykyä tulkita ihmistä ja suo- rittaa ihmisen pyytämiä asioita. Kun hevonen oppii tarvittavat taidot, niiden mukaan toimimisesta tulee

(4)

sille tapa. Sille muodostuu myös sellainen ymmär- rys omasta ympäristöstään, mitä voi kutsua ”eläi- men tiedoksi”. Tutut rutiinit, toimintamallit, fyysisen ympäristön elementit ja ihmisten tavat ovat lopulta hevosen näkökulmasta itsestään selviä. Ajan mittaan hevosen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta ihmisen kanssa sen elämän eri vaiheissa muodostuu sen elämänhistoria.

Hevosten kulttuurinen pääoma on yhteiskunnallisesti tuotettua. Niin on myös ymmärrys siitä, miten määritellään se kulttuuri, johon tuo pääoma kuuluu. Kulttuuriset diskurssit sisältävät käsityksiä eläimistä sekä oikeasta tavasta toimia niiden kanssa. Diskurssit ja niihin perustuvat käytännöt vaikuttavat siihen, miten eläimet kiinnittyvät osaksi ihmisen kulttuuria. Kun kotieläinrodun kulttuurista pää- omaa tarkastellaan ekonationalistisen diskurssin il- mentymänä, eläimen fyysinen olemus, taidot ja kyky kommunikoida ihmisen kanssa liitetään eläimen kulttuuriseen taustaan. Tällöin eläimen, eläinten pidon kulttuurin sekä kansallisuuden diskursiiviset kytkennät tulevat näkyviksi.

Alkuperäisrotujen lähtömaassa kehittynyt kulttuurinen pääoma siirtyy hevosten mukana, muo- vautuu ja tulee näkyväksi uudessa ympäristössä, jossa hevosten hoidon ja käsittelyn käytännöt, rat- sastusperinne sekä tavat kommunikoida hevosten kanssa ovat erilaiset. Hevosen kulttuurista pää- omaa tulkitaan silloin ihmisen ja eläimen keholli- sissa kohtaamisissa, ja tulkinnat tehdään ekonationalistisen diskurssin valossa. Kuten tässä artikkelissa osoitan, hevosten kansainvälinen kauppa kyt- kee eläimen kulttuurisen pääoman ja rodun kansal- liset representaatiot toisiinsa eläinsuhteen relatio- naalisuuden kautta.

Andalusianhevonen

Andalusianhevonen nousi Iberian niemimaan alu- eellisista hevostyypeistä merkittävimmäksi 1500- luvulla, Aragonian ja Kastilian kuningaskuntien yhdistymisen jälkeisenä Espanjan maailmanvalloi- tus- ja suurvalta-aikana (Abad Gavin 2006). Espan- jan tuolloinen kuningashuone edisti ”espanjalaisen” rodun kasvatusta, koska rodun edustajien kat- sottiin soveltuvan hyvin sotaratsuiksi. Andalusian- hevosen katsotaan vaikuttaneen tuolloin myös mo- nen muun eurooppalaisen hevosrodun kehitykseen, sillä hevosia myytiin runsaasti ulkomaille (Abad Gavin 2006: 97). Andalusianhevosen kehitystä osana Espanjan historiaa havainnollistaa Donna Hara- wayn (2003, 63–65) luontokulttuurin käsite: koti- eläimen kohdalla on vaikeaa ja tavallaan tarpeeton- takin erottaa, missä määrin on kyse luonnosta ja missä määrin ihmisen aikaansaannoksesta. Nämä nivoutuvat tiiviisti yhteen kotieläinrodun kehitys-

historiassa, jolloin ajatus siitä, millainen eläin lopulta on, on pitkälti kulttuurinen.

Espanjan suurvalta-ajan loputtua 1600-luvulla tarve sotaratsuille väheni, ja andalusianhevosen kasvatus vähitellen hiipui. 1800-luvulla rotu oli su- kupuuton partaalla. Kiinnostus vanhaan rotuun vi- risi jälleen 1900-luvun jälkipuoliskolla hevosten vapaa-ajan käytön lisääntyessä, ja 1960-luvulta lähtien andalusianhevosia on viety ulkomaille har- rastehevosiksi, erityisesti klassista kouluratsastusta varten. Kasvatuksen elpyminen 1970-luvulla herät- ti kiinnostuksen puhdasrotuisuuden vaalimiseen, ja rodun kantakirja perustettiin uudelleen vuonna 2002 (Ministerio de Agricultura 2002). Vuonna 2007 Espanjan valtio antoi oikeuden kantakirjan pitoon kasvattajien muodostamalle järjestölle Aso- ciación Nacional de Criadores de Caballos de Pu- ra Raza Españolalle (ANCCE). Kantakirjan hal- lussapidosta ja rodun nimestä on käyty kiistaa, sil- lä moni järjestö on ollut halukas päättämään rodusta ja sen jalostuksesta, ja siten ekonationalistisen diskurssin hallinnasta.

Suomessa andalusianhevosten maahantuonti liittyy kysymykseen siitä, uhkaavatko vieraat rodut al- kuperäisrodun suosiota. Suomessa on yksi alkupe- räisroduksi määritelty hevosrotu, suomenhevonen.

Kuten muiden alueellisten hevosrotujen, myös suomenhevosen käyttö on muuttunut merkittävästi maatalouden motorisoitumisen myötä. Uutta käyt- töä on haettu urheilun ja vapaa-ajan piiristä, ja viime aikoina suomenhevosta on ryhdytty käyttämään varsinkin ratsuna. Suomenhevoseen liittyy vahva ekonationalistinen leima: rodun kantakirjan perus- taminen vuonna 1907 sekä sen keskeinen asema toisessa maailmansodassa ja sitä seuranneella jäl- leenrakennuskaudella liittävät sen osaksi suoma- laista kansallisuusdiskurssia (Nyman & Schuur- man 2012; Leinonen 2013). Vuonna 2007 suomenhevonen nimettiin kansallishevoseksi. Toisin kuin andalusianhevonen, suomenhevonen tunnetaan ennen kaikkea taakanvetäjänä maa- ja metsätaloudes- sa, kuljetuksissa ja sodankäynnissä, ja sen merkitys ratsuna on ollut vähäisempi (Leinonen 2013). Vaik- ka suomenhevosen historia on erilainen kuin an- dalusianhevosella, liittyy myös suomenhevoseen vahva kansallishevosen leima (Nyman & Schuur- man 2012).

Kiinnostus alueellisia hevosrotuja kohtaan voidaan ymmärtää suhteessa hevoskasvatuksen kan- sainvälistymiseen. Urheiluhevosten tuotannossa hevosrotujen tausta on menettämässä merkitystään kantakirjojen avautuessa yhteisille, globaaleille markkinoille. Alkuperäisrodut nähdään kiinnosta- vina, koska niillä on selkeästi ymmärrettävä tausta ja lähtömaa, ja koska niihin voidaan liittää aitouden ja luonnollisuuden tapaisia arvoja, jotka koetaan mielekkäiksi vaihtoehdoiksi teollisena pidetylle

(5)

kilpahevostuotannolle (Nyman & Schuurman 2012). Tätä taustaa vasten andalusianhevosten tuonti Suomeen antaa aiheen pohtia, missä määrin Espanjasta tuotujen hevosten suosio perustuu ekonationalistiseen diskurssiin.

Aineisto ja menetelmät

Artikkelini aineistona ovat tekstit, joissa tuotetaan käsityksiä andalusianhevosesta. Niihin kuuluvat andalusianhevosen rotumääritelmä ANCCE:n yllä- pitämässä PRE-hevosten kantakirjassa, hevosia Suomeen tuovan maahantuojan internet-sivut sekä suomalaisten ratsastajien blogit. Rotumääritelmä on tietyn kotieläinrodun jalostuksesta vastaavan ta- hon, usein rotujärjestön, rakentama kirjallinen kuvaus siitä, millainen rotuun kuuluvan yksilön tulisi ihannetapauksessa olla. Rotumääritelmää käyte- tään jalostuseläinten valinnan ja palkitsemisen pe- rusteena: rodun yksilöitä verrataan yksityiskohtai- sesti rotumääritelmään, pääasiassa ulkonäön ja ra- kenteen, mutta myös luonteen osalta. ANCCE:n käyttämä PRE-rodun rotumääritelmä perustuu lä- hes sanatarkasti Espanjan valtion vuonna 2002 hy- väksymään jalostusohjeeseen (Ministerio de Agri- cultura 2002). Tarkastelen rotumääritelmää kuitenkin sellaisena, kuin se on ANCCE:n säännöissä, koska nimenomaan ANCCE soveltaa määritelmää käytäntöön. Lisäksi tarkastelen PRE-hevosia Suo- meen tuovan suomalaisen maahantuojan (Sunhorse 2014) internet-sivuillaan tarjoamaa sanallista kuva- usta rodusta.

Aineistoni toinen osa koostuu ratsastajien blogeissaan kertomista kokemuksista yhdestä andalusianhevosesta suomalaisessa ratsastuskoulussa.

Kyseessä on vuonna 2002 Espanjassa syntynyt PRE-ruuna, joka on tuotu Suomeen vuonna 2007.

Jardinero-niminen hevonen, josta käytetään teks- teissä myös lempinimeä ”Hartsa”, toimii opetushe- vosena eteläsuomalaisessa ratsastuskoulussa. Jar- dineroa ja sillä ratsastamista on kuvattu useissa ratsastuskoulun aikuisasiakkaiden pitämissä blogeissa. Olen kerännyt näistä blogeista aineiston, joka koostuu kymmenen kirjoittajan blogiteksteistä. Ai- neistossani on 50 blogikirjoitusta sekä 76 niihin liittyvää kommenttia. Keräsin blogiaineiston maa- liskuussa 2014, ja siihen valitsemani tekstit oli jul- kaistu elokuun 2007 ja joulukuun 2013 välillä. Va- litsin tekstikatkelmat mukaan aineiston kylläänty- misen perusteella. Samat teemat, esimerkiksi ”erilaisen” hevosen kanssa kommunikoinnin vaikeus, toistuivat lähes koko aineistossa. Tämä kertoo osal- taan siitä, että kirjoittajat kommentoivat (pääasias- sa implisiittisesti) toistensa kokemuksia omissa teksteissään. Blogien kirjoittajat ovat kaikki naisia, mikä kuvastaa ratsastusharrastuksen sukupuolija-

kaumaa Suomessa: yli 90 prosenttia harrastajista on naisia ja tyttöjä (Suomi ratsailla 2015; sukupuolen merkityksestä ratsastuskulttuurissa ks. esim.

Ojanen 2011).

Blogien suosio on kasvanut 2000-luvun kulues- sa. Niiden tutkimus on vielä varsin uutta, joten myös blogeja koskevat tutkimuseettiset kysymyk- set ovat uusia. Tutkijat ovat pohtineet erityisesti si- tä, onko blogiaineisto julkista vai yksityistä, ja tar- vitseeko luonteeltaan usein henkilökohtaisten blogien käyttöön tutkimusaineistona luvan (Noppari &

Hautakangas 2012: 17–18). Nicholas Hookwayn (2008: 105) mukaan blogit ovat julkisiksi tarkoitet- tuja ja implisiittiselle yleisölle suunnattuja. Näin ollen ne eivät ole yksityisiä, vaikka ovatkin henki- lökohtaisia, eikä kirjoittajilta siksi tarvitse erikseen pyytää lupaa blogien tutkimuskäyttöön (ks. myös Miller 2012: 36). Tässä artikkelissa blogikirjoittaji- en nimet on kuitenkin muutettu.

Sovellan aineistoni analysoinnissa diskurssianalyysia. Diskursseilla tarkoitan merkitysjärjestel- miä, jotka määrittävät, mitä yhteiskunnassa pide- tään arvokkaana ja mitä itsestään selvänä, ja miten esimerkiksi kategorisoinnit saadaan näyttämään oi- keilta tai tosilta (Jokinen ym. 1999: 19, 47; Potter 2009). Diskurssit muotoutuvat erilaisten käytäntö- jen kautta ja vaikuttavat samalla näihin käytäntöi- hin (Jokinen ym. 1999: 238–239). Tässä tutkimuksessa olen kiinnittänyt huomiota etenkin niihin käytäntöihin, joiden kautta määrittyvät hevosten käsittelyn, koulutuksen ja käytön kulttuurisesti vaihtelevat tavat.

Ihmisten ja eläinten kehollisen kohtaamisen sekä eläinten toimijuuden tutkiminen ihmistieteissä ei ole yksinkertaista, sillä tutkimusprosessissa kehollinen kokemus on kirjattava kielelliseen muotoon.

Tällöin jotakin olennaista saattaa jäädä pois. Kui- tenkin, kuten Karoliina Ojanen (2011: 56) huo- mauttaa, materiaalisuus ja diskursiivisuus eivät ole toisistaan erillisiä ilmiöitä vaan vaikuttavat toisiinsa olennaisella tavalla. Esimerkiksi ihmisen ja eläi- men välisen suhteen kehollisuus ja eläimen oma toimijuus eivät ole ainoastaan jotain, missä diskurssi materiaalistuu, vaan yhtä tärkeää on se, miten materia saa merkityksiä sekä ilmenee diskursseissa ja muokkaa niitä. Siten myös keholliset kohtaamiset hevosen kanssa vaikuttavat hevosia koskeviin diskursseihin. Tässä tutkimuksessa se näkyy blogi- kirjoittajien tavoissa tulkita vuorovaikutustaan hevosen kanssa sekä hevosen subjektiivista toimintaa ja taustaa. Tulkinnat syntyvät paitsi materiaalisissa kohtaamisissa myös tiiviisti kytköksissä hevosta koskeviin diskursseihin.

Oma asemani tutkijana ja kokemukseni hevoskulttuurin tutkijana (esim. Schuurman 2012) vaikuttavat monin tavoin siihen, millaisia diskursseja hahmotan aineistostani. Asun itse Suomessa, ja

(6)

olen harrastanut ratsastusta sekä pitänyt hevosia pitkään. Olen pitänyt myös suomenhevosia, joiden kanssa toimiessani olen päätynyt pohtimaan eläi- miin liitettyjä kansallisuusdiskursseja. Tutkijan nä- kökulma ja henkilökohtainen hevossuhteeni antavat minulle liikkumavaraa kehollisen kontaktin ja kulttuuristen tulkintojen välimaastossa. Siksi olen myös tässä tutkimuksessa kiinnittänyt huomiota kehollisen kommunikaation tulkitaan ratsastuksessa.

Andalusianhevonen ja ekonationalismi

Andalusianhevosta koskevan ekonationalistisen diskurssin juuret ovat rodun historiassa. Rotua ku- vattiin ”hienoksi roduksi” jo 1500-luvulla, etenkin silloin kun sitä verrattiin karkeatekoisempiin rotuihin (Abad Gavin 2006: 97). Samantapaisia määri- telmiä löytyy myös hevosen nykyisestä rotumääri- telmästä. PRE-hevosta kuvataan virallisessa rotu- määritelmässä ”rohkeaksi”, ”kärsivälliseksi” ja ”ta- sapainoiseksi” ja hevosen oppimiskykyä ”suurek- si” (ANCCE 2012). Rodun luonnetta määritellään lisäksi seuraavasti:

Energinen, jalo ja kiltti, ja kykenee sopeutumaan erilaisiin tehtäviin ja tilanteisiin. Vastaa nopeasti ratsastajan apuihin ja on herkkäsuinen ja siksi kuuliainen ja ymmärtää ratsastajaa helposti sekä on erityisen mu- kava [ratsastaa]. (ANCCE 2012; kaikki käännökset espanjasta suomeen ovat kirjoittajan)

Ulkomuodosta mainitaan esimerkiksi, että hevonen on ”huomattavan harmoninen ja hyvin kaunis”

ja että sen liikkeet ovat ”sulavat, korkeat, laajat, harmoniset ja rytmikkäät” (ANCCE 2012). Viitta- ukset kauneuteen, harmonisuuteen ja jalouteen nä- kyvät myöhemmin muissa yhteyksissä. Kun tarkastellaan rodun markkinointia suomalaisen maahantuojan sivuilla, alkuperämaassa käytetty diskurssi on vahvasti läsnä kuvauksissa. Maahantuojan sa- noin rotu on ”tunnetusti erittäin kaunis, nöyrä, äly- käs ja helppohoitoinen sekä parhaimmillaan pelo- ton ja uskollinen ratsu ja kumppani” ja ”rotuna erit- täin lempeä ja ystävällinen” (Sunhorse 2014). He- vosen erityistä soveltuvuutta ratsastukseen kuvaa suoraan rotumääritelmään viittaava luonnehdinta:

”[a]ndalusialaiset hevoset reagoivat nopeasti ratsastajan apuihin”.

Rodun historia tuodaan maahantuojan sivuilla selvästi esiin. Hevosta kuvataan esimerkiksi ”baro- kinajan kuninkaita ja aatelisia palvelleena hevosro- tuna” (Sunhorse 2014). Samassa tekstissä Espanjaa 1500-luvun jälkipuoliskolla hallinnut kuningas Fe- lipe II esitetään ”hevosrakkaana valtiaana”, jonka

”kehitystyön tuloksena espanjalaiset conquistadorit ratsain muodostivat maailmasta Espanjan impe- riumin. Näin itsensä jo 1500-luvulla maailmankar- talle laukannut andalusialainen hevonen olikin ar- vostetuin lahja kuninkaallisten ja aatelisten keskuu- dessa” (Sunhorse 2014).

Aineistoja vertailemalla näkyy, että maahantuojan markkinoinnilla on taustansa alkuperämaan ekonationalistisessa diskurssissa. Se, että rotua kut- sutaan ”barokkihevoseksi” (Sunhorse 2014), havainnollistaa hevosen kulttuurista asemaa. Eläin ymmärretään materiaaliseksi osaksi kulttuuria ja sen vuosisataista historiaa. Samalla korostetaan rodun erilaisuutta suhteessa muihin rotuihin: rotu on maahantuojan mukaan ”poikkeuksellisen moni- käyttöinen”. Maahantuojan esittelyssä rodun vah- vuudet rakennetaan korostamalla sen erilaisuutta suhteessa muihin hevosiin. Tätä alleviivataan myös hevosen käyttöominaisuuksien kohdalla:

Hyvin erikoislaatuista on andalusialaisen hevosen älykäs sosiaalisuus; se tulee hyvin toimeen muiden hevosten kanssa ja ottaa aivan omalla tavallaan kon- taktia myös ihmiseen – se on ihastuttavan uskollinen omistajalleen ja oppii nopeasti. Töitä tehdessään se keskittyy hyvin ja pyrkii kaikin tavoin miellyttämään omistajaansa. (Sunhorse 2014)

Ekonationalismi sisältää ajatuksen ”vieraaseen”

kulttuuriin kuuluvien eläinten erilaisuudesta (Franklin 2006: 140). Kuten ihmisiä, myös vieraan maan eläimiä toiseutetaan, pidetään ulkopuolisina ja usein huonompina kuin ”omia”, kansallisiksi määriteltyjä eläimiä. Esimerkiksi Britanniassa Sak- san vastainen ajattelu johti ensimmäisen maailman- sodan aikana saksalaisten koirarotujen suosion las- kuun (Howell 2013). Erilaisuus voidaan kuitenkin nähdä myös positiivisena, jolloin vieraan maan eläimiin suhtaudutaan ihaillen. Ihaileva suhtautu- mistapa tulee ymmärrettäväksi eksotiikan käsitteen kautta. Graham Hugganin (2001: 13–14) mukaan eksotiikka ei niinkään viittaa ihmisten, esineiden, paikkojen – tai eläinten – ominaisuuksiin vaan tie- tynlaisia esteettisiä käsityksiä sisältävään merkitys- järjestelmään, jonka tehtävänä on tulkita kulttuurista erilaisuutta ja tehdä siitä ikään kuin tuttua.

Kansalliseksi ja alkuperäiseksi tulkitun hevosrodun kansainvälisessä kaupassa on pitkälti kyse ek- sotiikasta, joka pohjautuu ekonationalistiseen diskurssiin. Tässä ilmiössä ulkomaisten alkuperäisro- tujen suosio rakentuu niiden erilaisuuden varaan ja kytkeytyy niiden kansalliseen historiaan, joka po- pularisoidaan tästä näkökulmasta. Seuraavassa osi- ossa tarkastelen sitä, miten ekonationalistinen eksotiikka näyttäytyy konkreettisessa kohtaamisessa eläinyksilön kanssa. Kuva eläimestä muuttuu, kun hevosen eksoottisina pidetyt, diskursiivisesti ym-

(7)

märretyt ominaisuudet kehollistuvat ja tarkentuvat ja niitä tulkitaan eläimen kulttuurisena pääomana.

Kansallisuuden kehollinen tulkinta

Andalusianhevosta luonnehtivissa teksteissä, rotu- määritelmässä ja maahantuojan markkinoinnissa rotu yhdistetään alkuperämaahansa. Keholliset kohtaamiset rodun edustajan kanssa kiinnittyvät kuitenkin siihen paikkaan, jonne hevonen on kaupan seurauksena päätynyt. Hevosesta tehtävät tulkinnat sijoittuvat tiettyyn spatiaaliseen kontekstiin, tässä tapauksessa ratsastuskouluun, jossa on omat hevosten kanssa toimimista jäsentävät tapansa ja johon hevonen on tullut ulkopuolelta.

Hartsaksi kutsuttua andalusianhevosta suomalaisessa ratsastuskoulussa käsittelevät blogikirjoituk- set sisältävät eksotiikaksi tulkittavaa yleistä luon- nehdintaa, kuten ”kyllä espanjalaiset orhit on aika hot!” (Erja). Tällainen eksotiikka rinnastuu matkai- luun, jossa kulttuurinen erilaisuus ja ”aitous” on tuotteistettu (MacCannell 1999: 14). Matkailuko- kemuksen tavoin eläimet rinnastetaan alkuperä- maan ihmisiin, ja stereotyyppiset käsitykset espan- jalaisista liitetään eläimeen sukupuolen kautta. Sa- malla andalusianhevosen popularisoitu historia tulee näkyväksi hevosta koskevissa diskursseissa.

Koska hevonen edustaa materiaalista kulttuuria, blogikirjoittajat kokevat kohtaavansa hevosessa kulttuurisen toisen.

Osa hevosesta muodostuvaa ensivaikutelmaa on hevosen tapa liikkua. Eräs ratsastaja katsoo manee- sin peilistä, ”miten huvittavasti Jardineron jalat tai- puivat polvista ulos päin sen ravatessa ja laukates- sa” (Liisa). Kirjoittajan huomio rinnastuu suomalaisen maahantuojan kuvaukseen siitä, miten rodul- la ”korostuvat etenkin sen kauniit etujalkojen liikkeet” (Sunhorse 2014). Sama liike näyttäytyy eri kontekstissa eri tavoin. Maahantuojan kuvaus perustuu espanjalaisen hevoskulttuurin käsitykseen sikäläisittäin tutun rodun liikkumistavasta, mutta se mitä alkuperämaassa pidetään kauniina, on suoma- laisesta näkökulmasta erikoista ja ”huvittavaa”. Es- panjalaisen hevoskulttuurin arvostus ei siten välity suomalaiseen ratsastuskoulukulttuuriin.

Konkreettinen kohtaaminen hevosen kanssa tuottaa tilanteita ja kokemuksia, jotka antavat aihet- ta yleistä eksotiikkapuhetta pidemmälle vietyyn pohdintaan. Blogeissa kuvatut kohtaamiset ovat kehollisia, sillä asiakkaat kommunikoivat hevosten kanssa ratsastuskoulussa nimenomaan ratsain. En- simmäinen, mihin huomio silloin kiinnittyy, on Hartsa-hevosen selässä olemisen tunne, joka ver- tautuu aiempiin kokemuksiin hevosten kohtaami- sesta yleensä. Aineistossa tätä kuvataan esimerkik-

si näin: ”Selässähän istuin kuin valtavan tynnyrin päällä” (Saara).

Hevosen ruumiinrakenne ja liike muodostavat materiaalisen perustan ratsastajan ja hevosen väli- selle vuorovaikutukselle. Ratsastajan on kyettävä istumaan hevosen selässä ja mukautumaan sen liik- keisiin siinä määrin, että kehollinen kommunikaatio on mahdollista. Kun näitä kehollisia kokemuksia pyritään tekemään ymmärrettäviksi blogiteks- teissä, ne yhdistetään usein hevosen kansallisuuteen, kuten seuraavassa esimerkissä:

Hartsa on massiivinen, pyöreäselkäinen espanjalainen. Minä taas pihtipolvi, jäykkälonkka espoolainen.

Kun ensimmäistä kertaa nousin Hartsan selkään sain juuri ja juuri jalat sen verran irti toisistaan, että pys- tyin olemaan satulassa – ensimmäiset puoli tuntia.

(Anni)

Koska hevosen rakenne ja tapa liikkua ovat osal- taan seurausta siitä, miten sitä on jalostettu sen his- toriallisia käyttömuotoja varten, niitä voidaan pitää materiaalisena osana kulttuuria (vrt. Haraway 2008: 97). Aineistosta näkyy, että myös hevosen erilaisuutta tulkitaan kulttuurisena. Kulttuurinen tulkintakehys on läsnä riippumatta siitä, pidetäänkö esimerkiksi hevosen hidasta liikettä fyysisenä omi- naisuutena tai tilana vai opetettuna liikkumistapa- na. Joskus kirjoittaja pohtii tätä suoraan, kuten seuraavassa: ”En hahmottanut, oliko hitaus laiskuutta vai lihaskireyttä, joka laukeaisi vähitellen” (Liisa).

Sekä fyysiset ominaisuudet että opitut tavat ovat kuitenkin molemmat osa eläimen kulttuuritaustaa – sitä millaiseksi rotu on tuossa kulttuurissa kehittynyt – mutta hevosen oppimia tapoja toimia ihmisen kulttuurissa voidaan pitää eläimen kulttuurisena pääomana.

Kaikkein eniten blogiteksteissä käsitellään varsi- naista kommunikointia hevosen kanssa, sillä rat- sastaminen Hartsalla koetaan erilaiseksi kuin muil- la hevosilla. Kirjoittajat kokevat, että Hartsa reagoi ratsastajan antamiin merkkeihin eri tavalla kuin sa- man ratsastuskoulun erirotuiset hevoset. Ratsastuk- senopettaja määrittyy paikalliseksi tulkiksi, joka tuntee vierasta kansallisuutta edustavat eläimet ja osaa tulkita niitä suomalaisille ratsastajille: ”[opettaja] käski ajatella tavallista hevosen käynnin tah- tia, ja ratsastaa Hartsaa siitä hieman rauhallisem- min” (Saara). Tulkintaesimerkki asettaa Hartsan

”tavallisen” hevosen vastakohdaksi, erilaiseksi kuin muut hevoset.

Ratsastajat oppivat kommunikaatiota ”erilaisen”

hevosen kanssa myös toisiltaan, jolloin tulkinnasta tulee paikallisesti rakentuva kollektiivinen prosessi: ”keskustelupalstalla on joku pätevä ratsastaja selittänyt, että lonkat avaamalla tämäkin ratsu liite- lee” (Niina). Hevosen kollektiivinen tulkinta kiinnittyy edelleen paikkaan, ratsastuskouluun, jossa

(8)

tulkintaan osallistuvat keskustelijat ja blogikirjoittajat kohtaavat hevosen. Kehollinen tulkinta on konkreettista ja sen reflektointi varsin yksityiskoh- taista. Tämä osoittaa, että hevosen kulttuurinen pääoma poikkeaa siitä, mihin ratsastajat ovat tottu- neet. Toisinaan yksityiskohtainen paneutuminen kommunikaatioon koetaan hämmentäväksi:

Vähitellen selvisi, että ulko-ohja on yksi olennaisim- mista avuista, ja jalat saa pitää kokonaan irti. Pohkei- ta tulee käyttää paukuttamalla ja kun Hartsa lähtee eteen, ne on syytä irrottaa. Tuntui hölmöltä: pikku- lapset ratsastavat pohkeet irti ja paukuttavat niitä sa- tulansiipiä vasten. Taktiikka kuitenkin toimi. (Liisa) Voidakseen kommunikoida ”erilaisen” hevosen kanssa ratsastajien on opittava ne merkit, joita hevonen on lähtömaassaan opetettu ymmärtämään.

Hevosen oppima merkkijärjestelmä on keskeinen osa eläimen kulttuurista pääomaa, sillä järjestelmä on kulttuurisesti spesifi: sen tuntevat vain muut samassa kulttuuripiirissä koulutetut hevoset. Ihmi- nen, joka on oppinut kommunikoimaan eri tavalla opetettujen hevosten kanssa, joutuu opettelemaan tämän merkkijärjestelmän kommunikoidessaan

”erilaisen” hevosen kanssa.

Tässä tulkinnassa rotujen erilaisuus konkretisoituu tavoissa kommunikoida hevosten kanssa erilai- sissa kulttuurisissa konteksteissa: ”[s]uomenhevos- ratsastaja ei valitettavasti aina voi ymmärtää näiden etelänmaalaisten sielunelämää” (Niina). ”Erilai- nen” hevonen asettuu tässä vastakohdaksi sille tu- tulle suomenhevoselle, jota on totuttu ajattelemaan samojen käsitteiden kautta: alkuperäisenä, aitona ja kansallisena (Nyman & Schuurman 2012). Andalu- sianhevosen erilaisuus liittyy selkeästi kansallisuuteen (etelämaalaiset) sekä hevosen henkisiin ominaisuuksiin (sielunelämä). Andalusianhevosen ver- taaminen suomenhevoseen ei onnistu ilman hevosen kehollista kohtaamista ja sen kulttuurisen pää- oman ymmärtämistä. Ratsastustilanteessa turvau- tuminen etukäteen rakennettuun representaatioon eläimestä ei riitä, sillä eläin itse vaikuttaa kohtaa- miseen ja sitä kautta eläimestä syntyvään tulkintaan omalla materiaalisella läsnäolollaan ja aktiivi- sella toimijuudellaan.

Tulkinnat ja yksilö

Ihmisen ja eläimen kohtaamisessa eläin nähdään erilaisten sitä kuvaavien kategorioiden kautta, mutta myös yksilönä. Kokemukset kahdenkeskisestä kommunikaatiosta eläimen kanssa vahvistavat sen yksilöllistä tuntemista ja sen ominaisuuksien tulkintaa tästä näkökulmasta (Schuurman 2012). Hart- sa-hevosta koskevassa blogiaineistossa on erityisen

kiinnostavaa, miten tietystä hevosyksilöstä muodostuu kollektiivisesti jaettu käsitys, joka kytkeytyy selkeästi ekonationalistiseen ajatteluun ja hevosen kulttuurisen pääoman keholliseen tulkintaan.

Ratsastuskoulussa on myös muita andalusianhevosia, ja Hartsan erilaisuus nähdään nimenomaan tä- män ryhmän, andalusianhevosten, ominaispiirtee- nä: ”Hartsa on andaluuseista kaikkein tarkin sille, ettei selässä jää yhtään puristamaan” (Saara). He- vosen erilaisuus asetetaan tässä kontekstiin: se kuuluu ”erilaisten” hevosten ryhmään, mutta on silti näistä kaikkein erilaisin.

Kommunikaatio eläimen kanssa sisältää ajatuksen eläimestä intentionaalisena toimijana ja tietoi- sena subjektina (Despret 2004). Hartsan tapauksessa hevosella ymmärretään olevan oma tahto. Tämä korostuu erityisesti silloin, kun ratsastus ei onnistu tai se koetaan hankalaksi: ”[h]erra andalusialainen vaati muutaman yrityksen sitä varten että pysyim- me edes missään laukassa kulman läpi” (Tiina).

Yksittäisten tilanteiden lisäksi aineistosta erottuu tulkintoja, joissa hevosta pyritään luonnehtimaan yksilönä suhteessa ratsastuskoulun muihin, toista rotua edustaviin hevosiin: ”siinä missä Kalle on pohkeet kiinni -tyyppi, Jardinero on pohkeet irti -tyyppi” (Liisa). Aineistosta näkyy selvästi, miten nämä käsitykset jaetaan kirjoittajien kesken. Jaka- misen myötä tulkinnoista tulee kollektiivisia, paikallisesti rakentuneita käsityksiä tietystä eläinyksi- löstä, rodusta sekä siitä kansallisuudesta, johon rotu diskursiivisesti kiinnittyy.

Kiinnostavinta on kuitenkin se, miten Hartsa näyttäytyy aineistossa ”opettajana”, jonka tehtävä- nä on ohjata ratsastajia kommunikoimaan oman kulttuurinsa tavoilla: ”perusratsastuksen aakkosis- sa pilkuntarkka opettaja” (Liisa). Tässä eläin tulkitaan aktiiviseksi toimijaksi, joka pyrkii paitsi kommunikoimaan ihmisten kanssa näitä kohdatessaan myös muuttamaan heitä. Kun ratsastajien taidot pa- ranevat, heidän mahdollisuutensa kommunikoida tämän hevosen kanssa kehittyvät, mikä heijastuu heidän kykyynsä kohdata muita hevosia. Opetusti- lanteissa hevosen koetaan kertovan ratsastajalle tä- män virheistä: ”[laukassa] jäin ajamaan liikaa eteen, jolloin jotenki puristauduin reisillä kiinni sa- tulaan. Tätähän Hartsa ei siedä yhtään, vaan anto mulle pitkään kaivatun oppitunnin siirtymällä välit- tömästi raviin” (Katja).

Hevonen toimii oman kulttuurisen pääomansa mukaan, ja ratsastajien on opittava ymmärtämään sitä käytännön toiminnan kautta. Tämä tukee per- formatiivista näkökulmaa, jonka mukaan ihmisen ja eläinten väliset suhteet rakentuvat konkreettisen tekemisen kautta ja muuttavat vähitellen molempia osapuolia (Birke ym. 2004; Haraway 2008: 32).

Blogiaineistosta näkyy, että tämä prosessi perustuu toistuviin konkreettisiin, kehollisiin kohtaamisiin,

(9)

joiden perusteella hevosesta rakentuu vähitellen paikkaan sijoittuva kollektiivinen käsitys. Siinä paikassa, jonne hevonen kaupan seurauksena tuodaan, on ennestään olemassa kulttuurisia käsityksiä siitä, millaisia hevoset ovat ja miten niiden kanssa kommunikoidaan. Hevonen, joka ei näyttäydy näi- den käsitysten mukaisena tai toimi niiden mukaan, mielletään vieraaksi. Sen vierautta tulkitaan ekonationalistisen diskurssin kautta. Hevosen tulkinta sille vieraassa kulttuuriympäristössä voi lopulta tuottaa sille uuden identiteetin, joka edelleen muo- vaa niitä ihmisiä, jotka ovat sen kanssa vuorovaikutuksessa. Tässä prosessissa eläimen alkuperämaa ja sen hevosten pitoon liittyvät kulttuuriset käsitykset ovat aina merkityksellisiä.

Johtopäätökset

Olen tarkastellut andalusianhevoseen rotuna liitet- tyjä ekonationalistisia merkityksiä sekä yksittäisen hevosen kohtaamista ja sen kulttuurisen pääoman tulkintaa uudessa ympäristössä, johon hevonen on kansainvälisen kaupan seurauksena päätynyt. Eko- nationalistisessa diskurssissa rotu nostetaan hevosen keskeiseksi ominaisuudeksi, jonka kautta eläin kytketään tiettyyn kulttuuriin. Ratsastustilanteessa eläimen kulttuurista pääomaa tulkitaan kehollises- ti, ja tulkintoihin vaikuttavat sekä vieraaseen rotuun liittyvät mielikuvat että paikalliset tavat ja kä- sitykset hevosen kanssa kommunikoinnista. Hevo- sen erilaisiksi koetut tavat kommunikoida ihmisen kanssa ymmärretään osaksi vierasta kulttuuria samalla tavoin kuin ihmisten käyttämä kieli. Ihmisen ja hevosen välisessä kommunikaatiossa koetut haasteet ymmärretään eläimen erilaisuuteen ja vieraan maan kulttuuriin kuuluviksi elementeiksi.

Eläimen kulttuurisen pääoman kiinnittyminen ekonationalistiseen diskurssiin havainnollistaa sitä, miten ihmisen parissa elävät eläimet rakentuvat osaksi kulttuuria. Luontoon liitetään kulttuurisia merkityksiä esimerkiksi silloin, kun eläimet yhdis- tetään ihmisten mielikuvissa kansaan, alueeseen tai valtioon (Franklin 2006: 80, 112). Tämä tulkintata- pa korostuu silloin, kun ekonationalismi saa eksotiikan sävyjä ja eläimiin liitetään stereotyyppisiä käsityksiä tiettyä kansallisuutta edustavista ihmi- sistä.

Eläimestä tehdyt tulkinnat ovat myös spatiaalisia. Rotuun liittyvät tulkinnat muodostuvat osaksi eläimen tulkintaa yksilönä. Tähän vaikuttaa se paikallinen konteksti, jossa kohtaaminen eläimen kanssa tapahtuu. Tulkinnat jaetaan yhteisöllisesti, jolloin hevoselle rakentuu sen kulttuurisen pää- oman, ekonationalistisen eksotiikan ja paikallisten kohtaamisten perusteella uusi identiteetti. Jokainen näistä osatekijöistä on tärkeä; jos Hartsa olisi esi-

merkiksi syntynyt ja koulutettu Suomessa, sen kulttuurinen pääoma olisi ollut erilainen, sillä aineistoni perusteella hevosten käsittelyn ja koulutuksen käytännöt ovat Suomessa jossain määrin erilaiset kuin Espanjassa. Vaikka ratsastuskulttuuri on glo- balisoitunut, eri paikoissa vakiintuneisiin käytän- töihin vaikuttavat erilaiset historialliset ja kulttuuriset käsitykset eläimistä. Nämä käsitykset näkyvät myös koulutettujen hevosten tavassa kommunikoida ihmisten kanssa.

Tutkimukseni osoittaa, että kulttuurisen pää- oman käsitteen avulla voidaan tarkastella eläimen tietoa sellaisissa tilanteissa, joissa eläin siirretään kulttuuriympäristöstä toiseen. Blogiaineiston perusteella Hartsasta on tullut ratsastuskoulussa eräänlainen opettaja, jonka tehtävänä on opettaa ratsastajille uusia taitoja ja samalla välittää omaa kulttuuriaan. Hevosen identiteetti ei kuitenkaan ra- kennu kaavamaisesti, vaan sen perusta on eläimen oma toiminta siinä nimenomaisessa kontekstissa, jossa eläin kohtaa ihmisiä. Hartsan tapauksessa kohtaamisten tilallinen konteksti on se suomalai- nen ratsastuskoulu, jossa Hartsa toimii opetushevo- sena. Hevosen kulttuurisesta pääomasta tulee tässä prosessissa sosiaalista (sekä taloudellista) pää- omaa. Tämä osoittaa, ettei kyse ole pelkästä kulttuurisesta resurssista vaan pääomasta, jolla on vaih- toarvoa (Erel 2010). Hevosen aktiivinen toimijuus ja sen varaan rakentuva identiteetti myös hämärtä- vät ihmisen ja eläinten – luonnon ja kulttuurin – vä- listä rajaa.

Ekonationalistisen diskurssin seurauksista tulee relationaalisia silloin, kun ne määrittävät ihmisen ja eläinten suhdetta. Tämä koskee myös hevosen kulttuurista pääomaa, sillä hevoselle opetetut asiat koskevat ennen muuta hevosen toimintaa ja kommunikaatiota ihmisen kanssa. Jeff Malpasin (2012: 238–

239) mukaan relationaalisuuteen kuuluu olennai- sesti raja; sen ymmärrys että asiat ovat jommalla- kummalla puolella rajaa, joko ”täällä” tai ”siellä”.

”Erilainen” hevonen on fyysisesti ”täällä”, paikassa jossa se kohtaa ihmiset, ratsastuskoulun asiakkaat. Samalla hevosta tulkitaan kuitenkin suhteessa sen alkuperämaahan, joka on ”siellä”; jossakin muualla, mutta kuitenkin tulkintojen kautta läsnä.

Kohtaaminen – esimerkiksi ihmisen ja eläimen vä- linen relationaalinen suhde – ei tarkoita rajan ja erilaisuuden katoamista vaan päinvastoin. Rajan konstruointi yhdistää, mutta se myös tekee erilaisuuden näkyväksi. Eläinten ekonationalistisissa tulkinnoissa kyse on sekä ihmisen ja eläimen väli- sestä että kulttuurien välisestä rajasta ja erilaisuudesta. Kohtaamisessa eläimen kanssa joudutaan ot- tamaan huomioon molemmat rajat sekä niiden vai- kutukset toisiinsa.

Ihmisen ja hevosen välisessä kehollisessa kommunikaatiossa myös hevosen on ymmärrettävä ih-

(10)

misen viestejä. Suomalaisen kulttuurin vieraus hevosen näkökulmasta jää tutkimassani aineistossa kuitenkin taka-alalle. Hevonen on tilanteessa se, joka edustaa vierasta, eksoottista kulttuuria. Tällä tavoin eläin liittyy osaksi paikkaa ja kulttuurista kon- tekstia – tuttua ja vierasta – eikä siksi ole täysin it- senäinen subjekti vaan toimijanakin lopulta toinen.

Tosin, Harawayn (2008, 72) käsittein ilmaistuna, merkityksellinen toinen (significant other).

Tutkimukseni osoittaa, kuinka ihmisen ja eläin- ten suhteet rakentuvat spatiaalisesti ja suhteessa laajempiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin kuten glo- balisaatioon. Relationaalisen tutkimusotteen kautta näiden ilmiöiden merkitykset ja seuraukset sekä ih- misille että niille eläimille, joiden kanssa he ovat tekemisissä, tulevat näkyviksi. Koska eläinten oma toimijuus ja tavat olla vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa ovat osa tätä kokonaisuutta, eläimet osallistuvat jossain määrin myös itse oman identiteettinsä määrittelyyn ja itseään koskevien diskurssien tuottamiseen.

Kiitokset

Artikkelini on osa Itä-Suomen yliopistossa toteutettavaa Suo- men Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta ”Seuraeläimet af- fektiivisessa käänteessä” (14875).

KIRJALLISUUS

Abad Gavin, M. (2006). El caballo en la historia de Es- paña. 195 s. Universidad de León, León.

Alves, A. A. (2011). The animals of Spain. 228 s. Brill, Leiden.

ANCCE (2012). Asociación Nacional de Criadores de Caballos de Pura Raza Española. 10.3.2014. <www.

ancce.es>

Bear, C. (2011). Being Angelica? Exploring individual animal geographies. Area 43: 3, 297–304.

Beumer, K. (2014). Catching the rat: Understanding mul- tiple and contradictory human–rat relations as situated practices. Society & Animals 22: 1, 8–25.

Birke, L. & K. Brandt (2009). Mutual corporeality: gen- der and human/horse relationships. Women’s Studies International Forum 32: 3, 189–197.

Birke, L., M. Bryld & N. Lykke (2004). Animal perfor- mances. An exploration of intersections between feminist science studies and studies of human/animal relationships. Feminist Theory 5: 2, 167–183.

Bourdieu, P. (1986). The forms of capital. Teoksessa Richardson, J. G. (toim.): Handbook for theory and research for the sociology of education, 241–258.

Greenwood Press, New York.

Brandt, K. (2004). A Language of their own: An interac- tionist approach to human–horse communication.

Society & Animals 12: 4, 299–315.

Buller, H. (2013). Animal geographies I. Progress in Human Geography 38: 2, 308–318.

Craw, C. (2008). The flavours of the indigenous: brand- ing native food products in contemporary Australia.

Sites: New Series 5: 1, 41–62.

Despret, V. (2004). The body we care for: Figures of anthropo-zoo-genesis. Body & Society 10: 2/3, 111–

Erel, U. (2010). Migrating cultural capital: Bourdieu in 134.

migration studies. Sociology 44: 4, 642–660.

Franklin, A. (2006). Animal nation. 262 s. University of New South Wales Press, Sydney.

Game, A. (2001). Riding: Embodying the centaur. Body

& Society 7: 1, 1–12.

Greene, A. N. (2008). Horses at work. 322 s. Harvard University Press, Cambridge.

Haraway, D. (2003). The companion species manifesto.

100 s. Prickly Paradigm Press, Chicago.

Haraway, D. (2008). When species meet. 423 s. Minneso- ta University Press, Minneapolis.

Hookway, N. (2008). ‘Entering the blogosphere’: some strategies for using blogs in social research. Qualita- tive Research 8: 1, 91–113.

Howell, P. (2013). The dog fancy at war: Breeds, breed- ing, and Britishness, 1914-1918. Society & Animals 21: 6, 546–567.

Jokinen, A., K. Juhila & E. Suoninen (1999). Diskurssi- analyysi liikkeessä. 281 s. Vastapaino, Tampere.

Leinonen, R.-M. (2013). Palvelijasta terapeutiksi: ihmisen ja hevosen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomes- sa. Acta Universitatis Ouluensis B 115. 297 s.

MacCannell, D. 1999. The tourist. 231 s. University of California Press, Berkeley.

Malpas, J. (2012). Putting space in place: philosophical topography and relational geography. Environment and Planning D 30: 2, 226–242.

Miller, T. (2012). Reconfiguring research relationships:

regulation, new technologies and doing ethical research. Teoksessa Miller, T., M. Birch, M. Mauthner

& J. Jessop (toim.): Ethics in Qualitative Research, 29–42. Sage, London.

Ministerio de Agricultura (2002). 25418 ORDEN APA/3319/2002. Agencia Estatal Boletín Oficial del Estado. 10.3.2014. <www.boe.es>

Noppari, E. & M. Hautakangas (2012). Kovaa työtä olla minä. 174 s. Tampere University Press, Tampere.

Nosworthy, C. (2013). A geography of horse-riding. 252 s. Cambridge Scholars Publishing, Newcastle-upon- Tyne.

Nyman, J. & N. Schuurman (2012). Kansallinen eläin.

Suomenhevosen ekonationalistiset diskurssit. Alue ja ympäristö 40: 2, 34–45.

Ojanen, K. (2011). Tyttöjen toinen koti. 325 s. SKS, Hel- sinki.

Philo, C. & C. Wilbert (2000). Animal spaces, beastly places. 310 s. Routledge, London.

Potter, J. (2009). Discourse Analysis. Teoksessa Bryman, A. & M. A. Hardy (toim.): Handbook of Data Analy- sis, 607–624. Sage, London.

Schuurman, N. (2012). ”Hevoset hevosina”: eläimen ja sen hyvinvoinnin tulkinta. Publications of the Univer- sity of Eastern Finland, Dissertations in Social Sciences and Business Studies 37. 268 s.

Schuurman, N. & A. Franklin (2015). Performing exper- tise in human–animal relationships: performative instability and the role of counterperformance. Envi- ronment and Planning D 33: 1, 20–34.

(11)

Sunhorse (2014). Andalusialainen hevonen eli P.R.E.

10.3.2014. <sunhorse.fi>

Suomi ratsailla: Tietoa ja tilastoja (2015). Suomen Rat- sastajainliitto. 19.5.2015. <www.ratsastus.fi>

Thierman, S. (2010). Apparatuses of animality: Foucault goes to a slaughterhouse. Foucault Studies 9, 89–110.

Thompson, K. (2011). Theorising rider–horse relations:

An ethnographic illustration of the centaur metaphor in the Spanish bullfight. Teoksessa Taylor, N. & T.

Signal (toim.): Theorizing animals, 221–253. Brill, Leiden.

Warkentin, T. & G. Watson (2014). Guest editor’s intro- duction. Society & Animals 22: 1, 1–7.

Wipper, A. (2000). The partnership: The horse–rider relationship in eventing. Symbolic Interaction 23: 1, 47–70.

Wolch J. & J. Emel (1995). Bringing the animals back in.

Environment and Planning D 13: 6, 632–636.

Wolch, J. & J. Emel (1998). Animal geographies. 310 s.

Verso, London.