Kirkolliset ja uskonnolliset kysymykset Keskisuomalaisessa 1966 − 1975
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu -tutkielma, helmikuu 2019 Kirkkohistoria
Katariina Kankaanperä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
2 Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto Tekijä – Author
Katariina Kankaanperä Työn nimi – Title
Kirkolliset ja uskonnolliset kysymykset Keskisuomalaisessa 1966-1975
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Kirkkohistoria Kandidaatintutkielma
Pro gradu -tutkielma Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma
4.2.2019 96 s.
x
Tiivistelmä – Abstract
Keskisuomalaisen juuret ulottuvat 1871 perustettuun suomalaisuuspyrkimyksiä edistäneeseen sanomalehti Keski-Suomeen.
Vuonna 1918 nuorsuomalainen lehti alkoi ilmestyä nimellä Keskisuomalainen. Maalaisliiton äänenkannattaja siitä tuli 1931.
Lehden päätoimittajaksi 1947 tullut Martti Juusela ajoi maaseudun asiaa, mutta ei halunnut sitoa sitä maalaisliiton alaisuuteen.
Juuselan kaudella lehti pyrki rakentamaan sopua eri kansalaisryhmien ja aatesuuntien välille sekä edistämään kansakunnan henkistä ja aineellista kehitystä. Kauden lopulla lehdessä käytiin valtataistelua sen linjasta. Yhtiön johto ajoi porvarillisempaa ohjelmaa, kun taas päätoimittaja ja toimitus halusivat jatkaa keskustalaisella linjalla. Keskustalainen linja voitti, kun Martti Juuselan poika Heikki Juusela valittiin päätoimittajaksi 1973. Hänen kautensa jäi kuitenkin lyhyeksi. Vuonna 1975 päätoimittajaksi nimitettiin Erkki Laatikainen.
Vuosina 1966 - 1975 Keskisuomalainen käsitteli kirkollisia ja uskonnollisia kysymyksiä pääkirjoituksissaan, päätoimittajan palstalla sekä itsenäisen kolumnistin Pertti Hemánuksen kolumneissa. 1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnallisella murroskaudella Keskisuomalainen seurasi tarkasti kirkon johdon ja sen äänenkannattajana tunnetun Kotimaa-lehden kannanottoja ja asettui tukemaan kirkon uudistuspyrkimyksiä. Lehti ymmärsi vasemmiston kirkkokritiikkiä ja yhtyi vaatimukseen kirkon rakenteiden demokratisoimisesta sekä sosiaalisesta vastuusta.
Kirkkokriitikkona tunnetun Pertti Hemánuksen ottaminen Keskisuomalaisen kolumnistiksi osoitti lehdeltä ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta. Hemánus käsitteli kirkollisia ja uskonnollisia kysymyksiä kolumneissaan usein kirjallisuuden kautta. Hän referoi ja kritikoi tieteellisiä tutkimuksia, uskonnollisia pamfletteja sekä kaunokirjallisuutta.
Teoksessaan ”Kirkon salaliitto” (1969) Hemánus käsitteli kirkon ajankohtaista tilaa. Hänen mukaansa kirkko oli oikeistolainen ja konservatiivinen, mitä hän piti kyseenalaisena. Hemánuksen mukaan kristinusko ja konservatiivisuus sopivat huonosti yhteen, kun taas kommunismi oli lähempänä kristinuskon alkuperäistä ajatusta. Hänen mukaansa vasemmistolaiset radikaalikristityt halusivat työskennellä uudentyyppisen demokraattisen sosialismin toteuttamiseksi, johon kuului monipuoluejärjestelmä ja sananvapaus.
Vanhan ja uuden sukupolven aatemaailman törmätessä Keskisuomalainen pyrki rakentamaan sopua näiden välille. 1960 - 1970- lukujen vaihteessa Keskisuomalainen nousi puolustamaan uhattuna ollutta koulujen uskonnonopetusta. Lehti vastusti kirkon suuria rakennushankkeita sekä sijoitustoimintaa ja antoi tukensa työttömyydestä kärsivälle Pohjois- ja Itä-Suomen väestölle.
Lehti tuki naispappeutta sekä ajoi nuorten, lapsiperheiden ja naisten aseman parantamista. Juuselan kauden Keskisuomalainen suhtautui avarakatseisesti uusiin teologisiin virtauksiin ja ymmärsi nuorison kapinaa paremman yhteiskunnan luomiseksi.
Keskisuomalaisen linja muuttui konservatiivisempaan suuntaan Erkki Laatikaisen ottaessa vastuun lehden toimituksesta.
Avainsanat – Keywords
Lehdistö, 1960 – 1970 -luku, uskonnonopetus, kirkolliskokous
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
3 Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty
Osasto – School School of Theology Tekijä – Author
Katariina Kankaanperä Työn nimi – Title
Kirkolliset ja uskonnolliset kysymykset Keskisuomalaisessa 1966-1975 (Ecclesiastical and religious issues in Keskisuomalainen 1966-1975)
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Church history Kandidaatintutkielma
Pro gradu -tutkielma Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma
4.2.2019 96 s.
x
Tiivistelmä – Abstract
The legacy of the newspaper Keskisuomalainen dates back to 1871 to the Fennoman newspaper Keski-Suomi. In 1918, the Young Finnish newspaper began to appear as Keskisuomalainen. It became the supporter of the Agrarian League in 1931.
Martti Juusela, who became the editor-in-chief of the newspaper in 1947, drove the countryside, but did not want to tie it to the Agrarian League. During Juusela’s term, the newspaper pursued to create harmony between different groups of citizens and ideological currents, and to promote the spiritual and material development of the nation. At the end of the term, the newspaper held a power struggle on its line. The company's management drove a bourgeois program, while the editor-in- chief and editorial staff wanted to continue on the centrist line. The centrist line won after Martti Juusela's son Heikki Juusela was elected editor-in-chief in 1973. However, his term was short. In 1975 Erkki Laatikainen was appointed editor-in-chief.
Between 1966 and 1975, Keskisuomalainen dealt with ecclesiastical and religious issues in the editorials, in the editor's columns, and in the columns of an independent columnist Pertti Hemánus. During the social turmoil of the 1960s and 1970s, Keskisuomalainen closely followed the statements of the Church's leadership and the newspaper Kotimaa, known as the supporter of the Church, and settled in support of the Church's reform efforts. Keskisuomalainen understood the left- wing church criticism and endorsed the demand for democratization of church structures and social responsibility.
Taking Pertti Hemánus, known as the church critic, as a colonist of Keskisuomalainen indicated open- mindedness and tolerance of the newspaper. Hemánus often dealt with religious and religious issues in his columns through literature. He reported and criticized scientific studies, pamphlets, and fiction. In his book ”Kirkon salaliitto” (“The conspiracy of the Church”, 1969), Hemánus discussed the current state of the Church. According to him, the church was right-wing and conservative, which he considered questionable. According to Hemánus, Christianity and conservatism were poorly matched, while communism was closer to the original idea of Christianity. According to him, the leftist radical Christians wanted to work on a new type of democratic socialism, including a multiparty system and freedom of expression.
When the worlds of the old and the new generation conflicted Keskisuomalainen tried to create harmony between them. From the late 1960s to the beginnig of the 1970s, Keskisuomalainen rose to defend the school's religious education at risk. The newspaper opposed the Church's major construction projects and investment activities and supported the population of Northern and Eastern Finland suffering from unemployment. The newspaper supported the priesthood of women and promoted the empowerment of young people, families with children and women. The Juusela term's Keskisuomalainen was open-minded about the new theological flows and understood the rebellion of the youth to create a better society.
Keskisuomalainen's line changed to a more conservative direction when Erkki Laatikainen took responsibility for the editorial of the magazine.
Avainsanat – Keywords
Press, 1960’s – 1970’s, religious education, Church Assembly
4 SISÄLLYS
Tutkimustehtävä………5
I Johdanto………...7
1. Keski-Suomi vuoteen 1966 - hajanaisesta maakunnasta yhtenäiseksi lääniksi………...7
2. Keski-Suomen poliittinen ilmasto………9
3. Keski-Suomen hiippakunnalliset vaiheet………...9
4. Keskisuomalaisen tie maakunnan valtalehdeksi……….11
II Kohti moniarvoista yhteiskuntaa (1966 - 1970)………..14
1. Keskisuomalainen vuosina 1966 - 1970………..14
2. Pääkirjoitukset – tukea kirkon uudistuspyrkimyksille……….15
3. Päätoimittajan kolumnit – Kotimaa-lehden kannanotot suurennuslasin alla…………...27
4. Pertti Hemánuksen kolumnit – kirkon terävin kriitikko………..44
III Kirkon uudistuspyrkimykset jatkuvat (1971 - 1975)………..…..60
1. Keskisuomalainen vuosina 1971 - 1975………..…60
2. Pääkirjoitukset – kohti keskustalaisempaa linjaa……….62
3. Päätoimittajan kolumnit – teologian uusia virtauksia………..76
4. Pertti Hemánuksen kolumnit – kirkollisten aiheiden vaihtuminen poliittisiin……….…84
IV Tiivistelmä……….86
Lähteet ja kirjallisuuus……….……….92
5 TUTKIMUSTEHTÄVÄ
Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten sanomalehti Keskisuomalainen käsitteli kirkollisia ja uskonnollisia kysymyksiä vuosina 1966 - 1975. Pohdin, mitkä tekijät vaikuttivat lehden kirjoitustapaan. Tutkimusjakso alkaa vuodesta 1966, jolloin Suomeen nimitettiin vasemmistoenemmistöinen hallitus. Eduskuntavaalien tulos heijasteli sitä yhteiskunnallista, taloudellista ja henkistä murrosta, jota Suomi eli 1960-luvulla. Yhteiskunta muovautui sosiokulttuurisesti ja ideologisesti moniarvoiseksi samalla kun sen väestö- ja elinkeinorakenne oli jatkuvassa muutoksen tilassa.1
Rajun rakennemuutoksen johdosta Suomi muuttui maatalousvaltaisesta palveluvaltaiseksi teolliseksi yhteiskunnaksi. Kyseessä oli yleisesti merkittävä poliittis- yhteiskunnallinen ajanjakso, jolloin koko läntisessä maailmassa tapahtui arvojen vallankumous.
Uusvasemmistolaisuudeksi nimetty aatevirtaus sai Suomessa aikaan rajuja protestiaaltoja, joissa pohjimmiltaan oli kyse perinteisiin moraalikäsityksiin kohdistuneesta arvo- ja auktoriteettikritiikistä.
Luterilainen kirkko, sen yhteiskunnallinen asema ja suhde valtioon, uskonnonopetus, kirkon normit sekä koko kristinuskon arvopohjan merkitys olivat kritiikin kohteena.2
Tutkimusjakso päättyy vuoteen 1975 Keskisuomalaisessa tapahtuneiden journalististen muutosten vuoksi. Tähän mennessä myös voimakkain radikalismin aalto oli jo taittunut.
Sanomalehti Keskisuomalainen kuului tutkimusajanjaksona keskustan äänenkannattajiin. Tämän seikan vaikutus on otettava huomioon arvioitaessa lehden kantaa kirkkoa ja uskonnollisuutta koskeviin kysymyksiin.
Tutkimukseni dokumenttiaineisto koostuu Keskisuomalaisen pääkirjoituksista, jälkiartikkeleista, päätoimittajan palstasta, joka kantoi nimeä ”Toimituspöydän takaa”, sekä lehden vakiokolumnistina esiintyneen Pertti Hemánuksen palstasta ”Pertti Hemánus: Näkökohta”. Näillä kaikilla palstoilla käsiteltiin kirkollisia tai uskonnollisia kysymyksiä.
Keskisuomalaisessa oli tutkittavalla kaudella myös kaksi hartauspalstaa ”Pysähdy hetkeksi” ja ”Sunnuntaiksi” sekä ”Saarnassa sanottua”, joilla julkaistiin Keski-Suomen alueella
1 Alestalo 1980, 104-105.
2 Alestalo 1980, 102-104; Murtorinne 1995, 291-293; Seppo 1999, 39-40;
6
olevien kirkkojen edellisen sunnuntain jumalanpalveluksen toimittajien tiedot sekä tiivistelmä pidetystä saarnasta. Näitä palstoja en ole ottanut mukaan tutkimukseeni.
Käytän tutkimuksessani historiallis-kvalitatiivista metodia. Kuvaan lehdessä käsiteltyjä kirkollisia ja uskonnollisia kysymyksiä ja pyrin sijoittamaan ne ajanjakson normeihin ja tapahtumiin.
Sanomalehti on oman aikansa tapahtumatodellisuuden peili, mutta myös luo ajalle tyypillistä ilmapiiriä.3 Lähteinä ovat Keskisuomalaisen numerot vuodesta 1966 vuoteen 1975.
Lehdistön kantoja kirkollisiin kysymyksiin on tutkittu Itä-Suomen yliopistossa 1800- luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä 1990-luvulle asti.4 Erityisesti 1960-1970-lukuja on tutkinut Ilona Maaria Yliräisänen pro gradu –tutkielmassaan Karjalaisen kirkko. Kirkko ja uskonto Karjalaisessa vuosina 1966-1975 (2010). Keski-Suomen lehdistön kantoja ei ole aikaisemmin tutkittu tältä ajanjaksolta. Tutkimuksen kannalta olennaisesta kirjallisuudesta tärkeimmät ovat Eino Murtorinteen kirjoittama Suomen kirkon historia 4. Sortovuosista nykypäiviin 1900-1990 ja eri tekijöiden kirjoittama Kristinuskon historia 2000. Keskisuomalaisen historiaa käsittelee Lasse Kankaan Painetun sanan elämää. Keski-Suomi ja Keskisuomalainen 1871-2007 (2007). Lisäksi merkittäviä teoksia tutkimuksen kannalta ovat Juha Sepon Arkkipiispan aika. Martti Simojoki 2 (2015) sekä Pekka Niirasen Martti Simojoki. Kirkon ääni (2005), jotka tarjoavat kokonaiskäsityksen kirkon yleisestä tilanteesta murrosvuosina. Pertti Hemánuksen ajattelua valaisevat hänen itsensä kirjoittamat pamfletit Kirkon salaliitto (1969) sekä Väärä vakaumus (2002).
Käsittelen tarkasteltavaa ajanjaksoa kahdessa osassa. Aloitan ensimmäisen osan vuodesta 1966 ja etenen kronologisesti vuoteen 1970 asti. Olen jakanut kirjoitukset kolmeen alalukuun. Ensimmäisenä ovat Keskisuomalaisen pääkirjoitukset, toisena päätoimittajan kolumnit ja kolmantena Pertti Hemánuksen kolumnit. Toinen osa alkaa vuodesta 1971 ja päättyy vuoteen 1975.
Olen jakanut myös toisen osan kirjoitukset kolmeen alalukuun kirjoittajan mukaan.
3 Tommila & Keränen 1974, 10-11.
4 Ks. esimerkiksi Hinkkanen 2009; Laitila 2016; Fyrqvist 2017; Pohjonen 2018.
7 I JOHDANTO
1. Keski-Suomi vuoteen 1966 − hajanaisesta maakunnasta yhtenäiseksi lääniksi
Keski-Suomen lääni perustettiin vuonna 1960. Useat eri tahot olivat ajaneet asiaa ja nostattaneet maakuntahenkeä jo usean vuosikymmenen ajan. Keskisuomalaiset kansanedustajat olivat tehneet ensimmäisen lakialoitteen eduskunnassa vuonna 1949, mutta vasta kolmas, vuoden 1956 lakialoite kantoi hedelmää. Sitkeä yrittäminen palkittiin. Ehdotuksen perustelut olivat vuosien ajan olleet samat.
Perustelut olivat tulleet riittävän tutuiksi asianomaisille, joten niiden oikeudenmukaisuus hyväksyttiin laajalti eduskunnassa. Perusteluissa korostettiin alueen yhtenäisyyttä, yksikielisyyttä, jo olemassa olevia hallintopalveluja sekä yhtenäistä talousaluetta.5
Keski-Suomen läänin pääkaupungiksi valikoitui alueen suurin kaupunki Jyväskylä.
Maaherraksi nimitettiin Eino Palovesi. Alue sai myös oman lääninvaakunan, jossa oman metsoaiheen lisäksi oli Hämeen ilves osoituksena lääniin kuuluvista hämäläisistä ja satakuntalaisista alueista.
Lääninrajat sanelivat luonnollisesti myös piirihallinnon alueiden rajat, siten Vaasan läänin itäisestä vaalipiiristä tuli Keski-Suomen vaalipiiri. Keskisuomalaiset ottivat oman lääninsä tyytyväisinä ja innostuneina vastaan, ja eri alojen hahmottuminen uuden läänin pohjalle vahvisti Keski-Suomen asemaa yhtenäisenä maakuntana.6
Teollistumisen vaikutuksesta maaseutuväestön siirtyminen kaupunkeihin alkoi Keski- Suomessa 1950-luvulla. Useiden maalaiskuntien väkiluku kääntyi laskuun kaupunkien ja teollisuuskeskusten kasvaessa. Ihmiset muuttivat myös pitäjien sisällä syrjäkylistä kirkonkyliin tai paikallisiin taajamiin. Muutto perustui taloudellisiin syihin. Maa- ja metsätaloudesta vapautuneet tai luopuneet ihmiset muuttivat taajamiin teollisuuden ja palveluammattien pariin. Sivukylien tyhjentyessä myös kyläkaupat, koulut ja pienyritykset vähenivät, mikä lisäsi ihmisten halua muuttaa palveluiden perässä isompiin asutuskeskittymiin. Suurimmat taajamat sijaitsivat Jyväskylän lisäksi Suolahden, Äänekosken, Jämsän ja Jämsänkosken alueilla.7
Maatalous oli 1960-luvun alkuun asti Suomen suurin työllistäjä ja elannonantaja.
Maatalouden teknistyminen 1950-luvun lopulla ja koko teollisen yhteiskunnan elinkeinorakenteen kehitys muuttivat maatalouden luonnetta ja asemaa yhteiskunnassa. Myös metsätöiden koneellistuminen 1950-luvulta lähtien muutti metsätöiden luonnetta. Työvoiman tarve vähentyi
5 Jokipii 1993, 12, 20-25.
6 Jokipii 1993, 25-30, 41-44.
7 Jokipii 1993, 41-44.
8
jyrkästi ja keskisuomalaiselle maatilataloudelle tyypillinen pienviljelijä-metsätyömies –yhdistelmä katosi lähes kokonaan.8
Itsenäistymisen ajoista lähtien Keski-Suomen teollisuuden kaksi tukijalkaa olivat metsä- ja metalliteollisuus. Paperi-, selluloosa-, saha- ja vaneriteollisuus saivat alueelta tarvitsemansa raaka- aineen ja vesivoiman. Jämsänjokilaakson paperiteollisuusalue sekä Äänekosken paperi- ja selluloosatehtaat olivat merkittäviä koko maan mitassa.9
Keskisuomalaisella metalliteollisuudella oli ollut vankka perinne ja kansainvälisestikin tunnustettu asema jo 1900-luvun alussa. Itsenäistymisen jälkeen valtiovalta päätti perustaa ase- ja ampumatarviketehtaita strategisista syistä sisämaahan. Vuonna 1944 välirauhan myötä Puolustusvoimien tilaukset loppuivat ja entisistä asetehtaista muodostettiin Valtion Metallitehtaiden yhtymä VMT, joka muuttui vuonna 1951 Valmet Oy:ksi. Sotakorvausten maksamisen jälkeen vuodesta 1952 alkaen Keski-Suomen tehtaat siirtyivät siviilimarkkinoille ja loivat pohjan maan merkittävimmälle traktori- ja paperikoneteollisuudelle.10
Keski-Suomeen oli perustettu maan ensimmäinen suomenkielinen oppilaitos, Jyväskylän lyseo, vuonna 1858. Vuonna 1863 toimintansa aloitti Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaari ja vuotta myöhemmin tyttökoulu. Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu alkoi kasvaa 1940-luvun lopulla opettajankoulutuspaikkojen lisäämisen ansiosta. Laajentuvan korkeakoulun uudet rakennukset suunnitteli jo maailmanmaineeseen päässyt keskisuomalaistaustainen arkkitehti Alvar Aalto. Korkeakoulu sai uuden filosofisen tiedekunnan vuonna 1958 ja se muutettiin yliopistoksi vuonna 1966.11
Maan ensimmäinen kesäyliopisto oli perustettu Jyväskylään jo vuonna 1912.12 1950- ja 60- luku olivat kesäyliopistotoiminnan nopean kasvun aikaa. Jyväskylässä alettiin tuolloin viettää Jyväskylän kesä -kulttuuritapahtumaa, jollaisia ei aiemmin ollut Suomessa ollut. Tapahtuman isä oli professori Päivö Oksala, joka yhdessä säveltäjä Seppo Nummen ja professori Timo Mäkisen kanssa suunnitteli musiikkipainotteisen ohjelman. 1960-luvulla Jyväskylän kesä oli kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun foorumi ja maan merkittävin keskustelutapahtuma.13
8 Jokipii 1993, 153.
9 Jokipii 1993, 175, 182-185.
10 Jokipii 1993, 192-194.
11 Jokipii 1993, 510-511.
12 Jokipii 1993, 511.
13 Jokipii 1993, 564.
9 2. Keski-Suomen poliittinen ilmasto
Keski-Suomi erosi poliittiselta kuvaltaan muusta maasta. Maakunta oli ensimmäisistä eduskuntavaaleista lähtien vahvasti vasemmistolainen. Vuoteen 1966 asti vasemmistopuolueet saivat jatkuvasti 60−70 prosenttia äänistä 14
Keski-Suomessa kannatusta saivat myös porvaripuolueet, joiden kannatukseen yhdistettiin elinkeinorakenteen pysyvyys, sosiaaliset ja taloudelliset olot sekä yhteiskunnallinen aktiivisuus.
Toiseksi suurin puolue olikin maalaisliitto, sittemmin keskustapuolue, joka sai vuoteen 1966 asti vajaan neljänneksen äänistä. Maalaisliiton kannatusta tukivat maakunnassa yhtäältä Keski-Suomen maanviljelysseura ja maamiesseura sekä toisaalta puolueen tehokas paikallisorganisaatio.
Maalaisliiton suosiota lisäsi myös se, että se ensimmäisenä porvarillisena puolueena alkoi esiintyä kunnallisvaaleissa omana vaaliliittonaan.15
Vasemmiston keskeistä kannatusaluetta olivat Keski-Suomen keskiosissa sijaitsevat teollisuuspaikkakunnat, kun taas porvarillisten puolueiden kannatusalue keskittyi läänin reuna- alueille. Kaiken kaikkiaan valtiollisissa vaaleissa vasemmistoenemmistöisiä kuntia oli hieman enemmän kuin porvaristoenemmistöisiä, 18 kuntaa 16:ta vastaan. Vuoteen 1958 mennessä porvarilliset puolueet saavuttivat kuitenkin enemmistön.16
Keski-Suomen kunnallisvaalien poliittinen kartta sisältää samoja piirteitä valtiollisten vaalien puoluekannatuksen kanssa. Vuoden 1950 kunnallisvaaleissa porvarillisen enemmistön kuntia oli 10, sosialistisen enemmistön kuntia taas 24, mutta vuoden 1960 vaaleissa vastaavat luvut olivat 18 ja 16 porvariston hyväksi.17
3. Keski-Suomen hiippakunnalliset vaiheet
Maan itsenäistyttyä Keski-Suomen maakunnan seurakuntia kuului Porvoon, Savonlinnan ja Kuopion, sittemmin Oulun hiippakuntaan. Vuonna 1939 Keski-Suomi jakautui kirkollisesti kahtia: pohjoisosa tuli kuulumaan juuri perustettuun Kuopion hiippakuntaan ja eteläosa Tampereen hiippakuntaan.
Joutsan, Leivonmäen ja Luhangan seurakunnat liitettiin Mikkelin hiippakuntaan vuonna 1950 hiippakuntien välisen tasauksen vuoksi.18
14Jokipii 1993, 365-366.
15 Jokipii 1993, 366.
16 Jokipii 1993, 367.
17 Jokipii 1993, 372-373.
18 Jokipii 1993, 597-600.
10
Vuonna 1956 perustettiin Lapuan hiippakunta, johon valtaosa Keski-Suomea lopulta liitettiin.
Hiippakunnan perustamista oli edeltänyt vuosikymmeniä kestänyt valmisteluvaihe, jossa uuden hiippakunnan maantieteellisestä alueesta ja piispanistuimen paikasta oli käyty laajaa keskustelua.
Seinäjoki ja Vaasa olivat vahvimpia suosikkeja tuomiokapitulin paikaksi, mutta lopulta hallitus päätti, opetusministeri Johannes Virolaisen esityksestä, sijoittaa piispanistuimen hengellisen elämän keskukseen Lapualle, joka oli myös kustannuksiltaan kohtuullinen paikkakunta. Lapuan hiippakunnasta tuli koko Pohjolan ensimmäinen hiippakunta, jonka tuomiokapituli sijaitsi kirkonkylässä.19
Hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi tasavallan presidentti Urho Kekkonen nimitti Hämeenlinnan kirkkoherrana vain vuoden toimineen lääninrovasti Eero Lehtisen toiselta sijalta ohi vaalin voittaneen Olavi Kareksen, mikä aiheutti julkisen kohun maassa. Kohu kuitenkin laantui Lehtisen osoittauduttua piispaksi, joka pystyi kokoamaan yhteen eri herätysliikkeitä.20
Aloittaessaan tehtäviensä hoitamisen Lehtinen joutui luomaan tuomiokapitulin toiminnan lähes tyhjästä. Sopivat työntekijät löytyivät nopeasti. Uuden tuomiokapitulin muodostivat piispa, tuomiorovasti, kaksi jumaluusoppinutta asessoria, lainoppinut asessori ja notaari. Uudelle hiippakunnalle oli todellinen tarve, sillä piispantarkastuksia ei ollut joissain seurakunnissa toimitettu yli 30 vuoteen eikä tilejä ollut asianmukaisesti hoidettu ja tarkastettu. Lehtinen piti yhteensä 161 tarkastusta ja ehti siten kiertää piispakautensa aikana kaikki seurakunnat lähes kolmeen kertaan.
Lisäksi hän vakiinnutti hiippakunnan toiminnan, perusti hiippakuntatalosäätiön ja hiippakunnan opintokeskuksen Kuortaneen Haapaniemeen. 21
Eero Lehtinen oli ensimmäinen piispa, joka kuului evankeliseen herätysliikkeeseen. Hän ei kuitenkaan suosinut kapeakatseista ajattelua vaan edusti kansankirkollista linjaa, jonka hän oli omaksunut piispa Eino Sormuselta Kuopion tuomiokapitulin asessorina toimiessaan. Lehtiselle oli tärkeää seurakuntatyö. Hän koki olevansa ennen muuta evankeliumin palvelija, papiston kaitsija ja sielunhoitaja. Siksi hän paneutui mieluummin hiippakunnallisiin kuin yleiskirkollisiin asioihin.
Hiippakunta oli vahvaa herännäisyyden ja evankelisuuden aluetta, mutta herätysliikkeet eivät jakaneet ihmisiä tai asioita. Lehtisen mukaan herätysliikkeiden ansiosta hiippakunnan hoitaminen oli helpompaa kuin eteläisten hiippakuntien.22 Sodan käyneen piispan ajattelua leimasi isänmaallisuus.
Lehtisen sydäntä lähellä oli myös nuorisotyö, hän toimi koko piispakautensa ajan kirkon nuorisotyön
19 Välimäki 2006, 15-27.
20 Kakkuri 2012.
21 Välimäki 2006, 37-48, 148; Arkkila 2008, 141-144.
22 Välimäki 2006, 49-52.
11
keskuksen puheenjohtajana. Lehtistä pyydettiin vuonna 1962 myös presidenttiehdokkaaksi, minkä hän kuitenkin torjui.23
4. Keskisuomalaisen tie maakunnan valtalehdeksi
Vuonna 1871 perustettiin suomalaisuuspyrkimyksiä edistänyt sanomalehti Keski-Suomi, jonka kustantaja ja päätoimittaja oli 23-vuotias liikemies Heikki Helminen. Lukijat mielsivät lehden jatkoksi piirilääkäri Wolmar Styrbjörn Schildtin kustantamalle ja toimittamalle Kansan Lehdelle, joka kolmen vuoden ajan oli juurruttanut keskisuomalaisiin käsityksen sanomalehdestä. Schildt oli Keski-Suomen perustamisessa Helmisen tärkein neuvonantaja ja tukija. 1870-80-luvuilla lehteä toimittivat muiden muassa kirjailija Minna Canth, oikeusraatimies J.Kr. Svanljung sekä maisteri K.J.
Gummerus. Alusta asti lehti julkaisi maakunnallisten ja kotimaanuutisten lisäksi uutisia maailmalta.
Vuonna 1886 lehden linja muuttui nuorsuomalaiseksi.
Vuonna 1918 lehti alkoi ilmestyä nimellä Keskisuomalainen, kun nuorsuomalainen Keski- Suomi ja vanhasuomalainen Suomalainen yhdistettiin. Keskisuomalaisesta tuli nuorsuomalaisuuteen pohjautuvan edistyspuolueen äänenkannattaja 1920, kun kokoomuslaiset lähtivät lehdestä ja perustivat Sisä-Suomen. Vuonna 1931 Keskisuomalainen myytiin maalaisliittolaisen Saarijärven Paavon tukiyhtiölle Oy Keskimaalle ja Keskisuomalaisesta tuli maalaisliiton äänenkannattaja. Lehti erottui jo jatkosodan aikana muista keskisuomalaisista sanomalehdistä monipuolisuudellaan ja suurella levikillään. Sotavuosina Keskisuomalainen kolminkertaisti levikkinsä. Sodan päättyessä lehdellä oli 30 000 tilaajaa. Se oli jättänyt kauas taakseen Jyväskylän muut lehdet kokoomuksen Sisä- Suomen (5 000 tilaajaa) ja vasemmiston Työn Voiman (6 800 tilaajaa).24
Kun Keskisuomalainen vuonna 1932 siirtyi edistyspuolueelta maalaisliittolaisten käsiin, se omaksui edeltäjänsä arvot, joita olivat edistysmielisyys, kansanvaltaisuus, rakentavuus ja sovittelevuus. Maalaisliittolaisten aikaisempi äänenkannattaja Saarijärven Paavo oli ollut jyrkkä puoluelehti eikä siitä syystä ollut saanut riittävää kannatusta. Maalaisliittolaista väriä lehteen toivat maaseudun ongelmien käsittely sekä vaalien edellä puoluepoliittinen propaganda. Keskisuomalainen oli myös perinyt edeltäjiensä ilmoitusmarkkinat ja siten aseman maakunnan yleislehtenä, mitä toisten lehtien oli vaikea horjuttaa.25
23 Jalovaara 2011; Kakkuri 2012; Seppo 2015.
24 Tommila & Raitio 1979, 38-39, 52, 272-276; Kangas 2007, 16-20, 27.
25 Tommila & Raitio 1979, 52.
12
Sodan jälkeen lehti halusi säilyttää kasvutrendin parantamalla uutispalvelua sekä ulkomaan- että maakunnan uutisten osalta. Maalaisliittolainen sävy laimeni entisestään ja lehteä markkinoitiin kaikkien yhteiskuntapiirien lehtenä. Keskisuomalaista kustansi tällöin Oy Keskimaa (muuttui Oy Keskisuomalaiseksi 1963), jonka toimitusjohtajana oli Teuvo Katainen.26
Lehtiyhtiön johdolle oli tunnusomaista sen jäsenten pitkäaikaisuus ja sen myötä vahva asiantuntemus. Johtokunnan puheenjohtajilla oli takanaan useita vuosikymmeniä maalaisliittolaista sanomalehtityötä. Vuoteen 1946 asti puheenjohtajana toimi ministeri Vihtori Vesterinen. Hänen jälkeensä puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Eino Palovesi, joka hoiti tehtävää Keski-Suomen maaherraksi valitsemiseensa, vuoteen 1960 asti. Hänen jälkeensä jo Vesterisen rinnalla työskennellyt maanviljelysneuvos T. N. Vilhula valittiin puheenjohtajaksi.27
1940-luvun puolivälissä Keskisuomalaisen päätoimittajana oli Anttoni Takala ja lehtiyhtiön toimitusjohtajana Teuvo Katainen. Toimitusjohtajan tehtävänä oli johtokunnan päätösten toimeenpano, päätoimittajan hoitaessa lehden PR-suhteet ulospäin. Takala osallistui maalaisliiton puoluetyöhön, mutta ei puuttunut liiemmin toimitustyöhön eikä ollut ahkera kirjoittaja. Vuonna 1947 päätoimittajaksi valittiin Martti Emanuel Juusela. Juusela pyrki kasvattamaan lehteä, jolloin päätoimittajan asema korostui. Juuselaa ja toimitusjohtaja Kataista yhdisti halu nostaa Keskisuomalainen maakunnan päälehdeksi. Heistä tulikin lehden voimakaksikko seuraavaksi neljännesvuosisadaksi. He halusivat rakentaa maakuntaa tehokkaasti, mutta vakaasti ja maltillisesti ilman hajottavaa ja repivää politikointia. Keskisuomalaiselle he tavoittelivat maakunnallista, puolueeseen sitoutumatonta asemaa.28
Martti Juuselasta tuli Keskisuomalaisen päätoimittaja 38-vuotiaana. Talvi- ja jatkosodan kokemusten jälkeen hän suoritti keskenjääneet Yhteiskunnallisen korkeakoulun opintonsa loppuun 1950-luvulla työnsä ohella ja valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1955. Juusela seurasi ahkerasti maan aatteellista kehitystä ja luki runsaasti kirjallisuutta muistelmista runoihin.
Edeltäjästään hän erottui ahkerana kirjoittajana. Omaa palstaansa lehdessä pitänyt Juusela kirjoitti runsaassa 25 vuodessa yli 5 500 pakinaa. Juusela seurasi tarkoin muiden lehtien päätoimittajien kirjoittelua ja lainaili niitä omissa teksteissään, ”Emanuelin alakerroissa”, lisäten myös omia kommentteja. Eläkkeelle jäätyään vuonna 1947 hänelle myönnettiin Keski-Suomen hyväksi tehdystä
26 Tommila & Raitio 1979, 38-39, 44, 52.
27 Tommila & Raitio 1979, 42-43.
28 Tommila & Raitio 1979, 46-47; Kulha 2004.
13
työstä maan ensimmäinen maakuntaneuvoksen arvonimi. Juuselalla oli uskonnollinen vakaumus, joka ohjasi hänen työtään.29
Tultuaan päätoimittajaksi Juusela tiivisti ohjelmansa ja linjansa 1947. Hänen mukaansa elinvoimainen maaseutu oli suomalaisen yhteiskunnan perusta. Maaseudun vähäväkisen ja pienviljelijäväestön asiaa oli ajettava, mutta myös maaseudulle kasvanutta virkamiehistöä oli ymmärrettävä. Poliittisesti lehden tuli olla uskollinen pohjoismaiselle vapauskäsitteen pohjalle rakentuvalle demokratialle. Perinteestä tuli säilyttää kestävä ja arvokas, mutta samalla lehden tuli olla terveesti uudistusmielinen. Ulkopolitiikassa Juusela noudatti Paasikiven linjaa, puolueettomuuspolitiikkaa, jonka mukaan hyviä suhteita tuli viljellä niin länteen kuin itäänkin.30
Juusela ei halunnut sitoa lehteä maalaisliiton alaisuuteen, ja puoluelehden sijaan lehteä kutsuttiinkin puoluesuuntalehdeksi. Juuselan toimitustapa oli hillitty ja asiallinen, ja siihen kuului tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus sekä sovun rakentaminen eri kansalaisryhmien ja eri aatesuuntien välille. Keskisuomalainen syrjäytti Työn Voiman työväen lehtenä julkaisemalla lehdessä systemaattisesti uutisia työväenyhdistysten ja ammattiyhdistysten toiminnasta sekä TUL:n tapahtumista ja muista työväestöä koskevista asioista. Vastaavasti lehti koetti palvella myös kokoomuslaisia ottamalla mukaan maksettuja vaali-ilmoituksia.31
Vuonna 1960 Juusela määritteli Keskisuomalaisen arvoiksi vapaamielisyyden, edistystahtoisuuden, avarakatseisuuden sekä kiihkottomuuden, maltillisuuden ja tasapuolisuuden.
Juuselan mukaan repimisen ja hajottamisen sijaan Keskisuomalainen rakensi ja tasoitti sekä edisti kansakunnan moraalista, henkistä ja aineellista kehitystä.32
1960-luvulla Keskisuomalaisesta oli tullut käytännöllisesti katsoen Keski-Suomen ainoa lehti.
Maakunnan valtalehtenä, jota kaikki lukivat, se joutui entisestäänkin korostamaan kaikkia piirejä palvelevaa monipuolisuutta. Entistä vahvemman maakuntahengen luomisen lisäksi lehti halusi myös olla foorumi, jonka palstoilla yhteisiä asioita voitiin pohtia. Lehti toimi maakunnan äänenä valtakunnantason päättäjille ja vastaavasti selvitti viranomaisten pyrkimyksiä maakuntaan päin.33
29 Kulha 2004.
30 Tommila & Raitio 1979, 54-55; Kangas 2007, 189-190.
31 Tommila & Raitio 1979, 56-57, 62.
32 Tommila & Raitio 1979, 57.
33 Tommila & Raitio 1979, 58.
14 II Kohti moniarvoista yhteiskuntaa (1966 – 1970)
1. Keskisuomalainen vuosina 1966-1970
Keskisuomalaisen ja sitä kustantavan lehtiyhtiön kehittämiseen liittyi 1960-luvun alussa kysymys uuden toimitalon rakentamisesta. Alustavan suunnitelman mukaan talo oli tarkoitus rakentaa Jyväskylän keskustaan Vapaudenkadulle yhtiön painotalon välittömään yhteyteen. Tontti todettiin kuitenkin liian ahtaaksi tulevaisuutta ajatellen ja lopulta päädyttiin ostamaan tontti keskustan ulkopuolelta Aholaidasta. Rakennusprojekti lisäsi yhtiön johdon työtä siinä määrin, että toimitusjohtajan työn helpottamiseksi päätettiin perustaa apulaisjohtajan vakanssi. Ekonomi Kalle Poussa aloitti tehtävässä tammikuussa 1966.34
1960-luvun jälkipuoliskolla Keskisuomalaisen sisältö monipuolistui. Uuden avauksen merkkinä oli journalistiikan tutkijan, yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Pertti Hemánuksen kiinnittäminen kolumnistiksi vuonna 1965. Päätoimittaja Juusela tapasi nuoren polven kekkoslaisena tunnetun Hemánuksen sattumalta Helsingissä. Kuultuaan tutkijan alustuksen Juusela pyysi tätä Keskisuomalaisen kolumnistiksi. Lehteen ilmestyi ”Näkökohta”-vinjetillä ja Hemánuksen kuvalla varustettu mielipidekirjoitus vähintään kerran viikossa. Kolumnisti käsitteli laaja-alaisesti suomalaista yhteiskuntaa kekkoslaisessa hengessä.35
Keskisuomalaisen pääkirjoituksia oli laatinut päätoimisesti vuodesta 1962 lähtien Heikki Jylhä. Hän työskenteli artikkelitoimittajan työssään itsenäisesti, mutta yhteisymmärryksessä päätoimittajan kanssa, joka vastasi lehden linjasta.36 Vuonna 1968, eläkeiän lähestyessä, Jylhä siirtyi kulttuuritoimittajaksi ja artikkelitoimittajaksi valittiin filosofian lisensiaatti Keijo Kulha. Samana vuonna johtokunta vahvisti toimituksen organisaatiokaavion ja työnjaon. Lehteen perustettiin uusi uutispäällikön virka, johon valittiin maaseutuosaston vanhin Martti J. Sihvonen. Muutoksessa heikentyi toimituspäällikön asema, kun artikkelitoimittajasta tuli päätoimittajan ensimmäinen sijainen. Artikkelitoimittajan tehtävää hakeneiden joukossa oli päätoimittajan poika, keskustan nuorisoliikkeen aktivisti Jukka Juusela, mutta siihen valittiin lehtiyhtiön toimitusjohtajan Kataisen ja hallituksen puheenjohtajan Vilhulan tukema puoluepoliittisesti sitoutumaton porvari Kulha.
1960-luvun lopussa lehdessä alkoi näkyä valtataistelun merkkejä. Johtokunnan tyytymättömyys lehden toimitukselliseen linjaan aiheutti useita kriittisiä keskusteluja. Taustalla näkyi
34 Kangas 2007, 230-232.
35 Kangas 2007, 233-235.
36 Tommila & Raitio 1979, 80-81.
15
yhteiskunnan rakennemuutos, joka vaikutti erityisesti maaseudun asemaan. Johtokunnan maanviljelijäjäsenet olisivat halunneet lehden puolustavan näkyvämmin ahtaalle ajettua maa- ja metsätaloutta. Toisaalta kritiikkiä annettiin myös lehteen palkattujen nuorten toimittajien työstä.
Taustalla oli perustavaa laatua oleva näkemysero. Nuorempien toimittajien keskuudessa vaikutti vahvana pyrkimys jättää puoluesidonnaisuus taka-alalle ja tuoda esille monipuolisia yhteiskunnallisia näkemyksiä. Päätoimittaja Juusela yritti tasapainoilla näiden kahden voimakentän välillä.37
2. Pääkirjoitukset – tukea kirkon uudistuspyrkimyksille
1960-luvun puolivälistä lähtien Suomessa käytiin kiivasta väittelyä luterilaisesta kirkosta, sen yhteiskunnallisesta asemasta ja suhteesta valtioon, uskonnonopetuksesta, kirkon normeista sekä kristillisen arvopohjan merkityksestä. Taustalla vaikutti suomalaisen yhteiskunnan raju rakennemuutos. Yhteiskunta muuttui nopeutuvassa tahdissa entistä liikkuvammaksi ja hajanaisemmaksi. Maaseutu alkoi taantua. Etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa köyhyys, työttömyys ja huonot koulutusmahdollisuudet ohjasivat muuttoliikkeen suuntaa asutuskeskuksiin ja Ruotsiin.
Maaltamuutto ja yhteiskunnallinen rakennemuutos kiihdyttivät sosiaalisia ongelmia, joihin yhteiskunnan ja kirkon toivottiin vastaavan.
Suomen sisäpoliittinen ilmasto kääntyi vasemmalle, kun eduskuntavaalien jälkeen vuonna 1966 maahan tuli vasemmistoenemmistöinen eduskunta. Uusvasemmistolainen virtaus ei ollut pelkästään suomalainen ilmiö vaan kosketti koko läntistä Eurooppaa. Ilmiössä oli kyse perinteisiin moraalikäsityksiin kohdistuneesta arvo- ja auktoriteettikritiikistä. Vanhat moraalikäsitykset ja perusinstituutiot kuten avioliitto tai armeija haluttiin uudistaa täydellisesti. Tämä näyttäytyi lähinnä akateemisen nuorison piiristä nousseena monille julkisuuden foorumeille levittäytyneenä laajana protestiaaltona.38
Yhteiskunnan nopean muuttumisen johdosta henkinen elämä oli koetuksella. Ihmiset halusivat saavuttaa yhä paremman aineellisen hyvinvoinnin. Tämä huoletti Keskisuomalaista juhlapyhien aikaan. Pitkänperjantain pääkirjoituksessa vuonna 1966 todettiin 1960-luvun olevan murrosaikaa. Pääkirjoituksen oli poikkeuksellisesti allekirjoittanut sen laatija, artikkelitoimittaja Heikki Jylhä. Hänen mukaansa käsillä olevassa ajassa puhuttiin hyvinvointivaltiosta, jossa ihmiset
37 Kangas 2007, 240-243.
38 Alestalo 1980, 102-104; Tuominen 1991, 138-158; Murtorinne 1995, 291-293.
16
ponnistelivat aineellisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi uhraten siihen kaiken voimansa ja aikansa.
Aineellinen hyvinvointi merkitsi hänen mukaansa elämän pinnallistumista, sillä elämän ulkoinen puoli oli kehittynyt sisäistä nopeammin, eikä ihminen ollut löytänyt sisäistä tasapainoaan uusien koneiden ja keksintöjen keskellä. Jylhän mukaan oman olemuksen etsiminen näyttäytyi ihmisillä kapinointina ja entisten arvojen väheksyntänä. Oikeat elämänarvot löytyivät Jylhän mukaan kristinuskosta, jonka sanoma oli rauhan ja veljeyden sanoma. Jylhän mukaan maailman tilanne oli verrannollinen pitkänperjantain kanssa. Molemmat elivät kärsimyksen aikaa, mutta edessä oli pääsiäinen eli viesti paremmasta tulevaisuudesta.39
Yhteiskunnan rakennemuutos, voimistunut muuttoliike, kaupungistuminen ja tietoliikenteen kasvu muuttivat yhteiskunnan arvopohjaa. Television yleistymisen myötä maailman tilanne, kuten lukuisat sodat, kehitysmaiden kurjuus ja nälänhätä paljastuivat suomalaisille laajalti.40 Tämän myötä alkoivat vaatimukset kehitysavun järjestämisestä hädänalaisiin valtioihin. Kirkon ulkomaanavun historian katsotaan alkaneen vuonna 1947 kun Suomen luterilainen kirkko liittyi virallisesti kirkkojen kansainvälisen avun verkostoon hallinnoidakseen ulkomailta Suomeen lähetettyjä avustuksia. Muutaman vuoden kuluttua rahavirta kääntyi, kun varoja alettiin koota hädässä olevien auttamiseksi Suomen rajojen ulkopuolella.41 Maaliskuussa 1967 Keskisuomalainen käsitteli pääkirjoituksessaan kirkon kehitysapua. Lehti totesi kirkon tulleen kehitysmaiden auttamisessa tiennäyttäjäksi muille järjestöille, kun vuonna 1967 yhteisvastuukeräyksen tuotosta käytettiin kolmannes ulkomaanapuun, mikä vastasi noin 350 000 - 450 000 markkaa. Lehden mukaan varat jaettiin apua tarvitseville Luterilaisen maailmanliiton kehitysapuohjelman välityksellä. Suomen koko kehitysavusta kirkon osuus oli tällöin noin 20 %, mitä lehti piti merkittävänä.42
1960-luvun nousukausi ei kohdellut tasavertaisesti koko Suomea. Nopea yhteiskunnallinen muutos vaikutti lamaannuttavasti maaseutuun, erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäseutuihin. 1960-luvulla tavoitteena oli pienentää maatalouden ylituotantoa. Peltoja paketoitiin ja elannon hankkiminen oli vaikeaa, koska kotiseudulla ei ollut työtä.43 Syksyllä 1967 Keskisuomalaisen pääkirjoitus otti kantaa kirkon avustustoimintaan. Se totesi kirkon antaneen keväällä 1967 yhteisvastuukeräyksen tuotosta tukea Oulun ja Kuopion hiippakuntien väestölle työttömyyden aiheuttaman puutteen lievittämiseksi. Lehden mukaan avustus oli ylimääräinen
39 Ks 96/8.4.1966, Pitkäperjantain sanoma nykyajan ihmiselle.
40 Murtorinne 2000, 202.
41 Malkavaara 1997, 14-27.
42 Ks 63/6.3.1967, Kirkon kehitysapu tiennäyttäjänä.
43 Kallio 1982, 47.
17
hätätilanteen vaatima toimenpide, mutta kirkon piirissä toiminnan toivottiin jatkuvan. Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliitto ja kirkkohallitus olivat tehneet ehdotuksen kirkon erityisen katastrofirahaston perustamisesta kotimaan hätätilanteiden lievittämiseksi, mutta päätöksen tekeminen rahaston perustamisesta kuului laajennetulle piispainkokoukselle. Keskisuomalaisen mukaan varat rahastoon tuli luovuttaa yleisvaltakunnallisen keräyksen tuotosta sekä mahdollisista lahjoitusvaroista, ja laajennetun piispainkokouksen tuli tehdä päätökset avustuksista tarpeen mukaan.
Keskisuomalaisen mukaan seurakunnilla ja tuomiokapituleilla oli hallussaan diakoniavaroja, joiden käyttötapaa ei ollut etukäteen määrätty. Näitä varoja lehti toivoi käytettävän myös nopeana apuna yllättävään hätätilanteeseen tai onnettomuuteen joutuneille. Humanitaarinen apu ei saanut lehden mukaan edellyttää kirkkoon kuulumista, kuuluihan hädän lieventäminen perinteisesti kirkon työtapoihin.44 Näillä kannanotoilla Keskisuomalainen, maalaisliiton äänenkannattajana, osoitti olevansa huolissaan syrjäseutujen asukkaista, jotka kärsivät työttömyydestä ja olivat jääneet vaille nousukauden hyötyjä. Ilmenihän maaseudun asian ajaminen päätoimittaja Juuselan toimituspoliittisessa ohjelmassakin.45
1960-luvun vaikutus näkyi arvosteluna, joka kohdistui kirkon vanhojen rakenteiden lisäksi sen epädemokraattisuuteen ja varojen käyttöön. Katsottiin, että kirkon tuli itse ryhtyä uudistamaan rakenteitaan uutta aikaa ja yhteiskuntaa vastaaviksi.46 Vähävaraisten kuntien ja seurakuntien tukemisesta oli kyse myös Keskisuomalaisen pääkirjoituksessa, jonka otsikkona oli
”Seurakuntien verontasaus”. Lehti totesi kirkolliskokouksen tehneen ”merkittävän” esityksen seurakuntien verotulojen tasaamisesta vähävaraisten ja rikkaiden seurakuntien välillä. Lehti totesi, että joissakin köyhimmissä seurakunnissa verotulojen vähäinen määrä haittasi jopa papin palkkaamista sekä koko seurakuntatyötä. Toisaalta varakkaimmissa seurakunnissa suuret verotulot mahdollistivat sijoitustoiminnan esimerkiksi kiinteistöihin, mikä ei ollut kirkon varsinaista toimintaa.
Ajankohdan käytännön mukaan ne seurakunnat, joiden alueilla oli suurten yhtiöiden ja liikelaitosten konttoreita, saivat näiltä huomattavia verotuloja. Mutta koska yhtiöiden tuotteita ja palveluita ostettiin koko maassa, oli oikein, että lopultakin alettiin suorittaa tasausta. Keskisuomalaisen mukaan kirkon piirissä tapahtuva uudistus näytti tietä valtiovallalle. Lehden mukaan samanlaista uudistusta oli jo pitkään toivottu toteutettavan kunnissa, mutta hankkeen esteenä olivat varakkaat kunnat ja varakkaiden seutujen intressejä ajavat puolueet.47
44 Ks 251/6.10.1967, Kirkolle hätätilannerahasto.
45 Kangas 2007, 189.
46 Murtorinne 1977, 23.
47 Ks 243/28.9.1967, Seurakuntien verontasaus.
18
Lokakuussa 1967 Keskisuomalainen kehotti jälkiartikkelissaan kirkkoa jatkamaan uudistusten tiellä. Otsikolla ”Synodaalikokoukset” lehti esitteli parhaillaan käynnissä olevia papiston virallisia kokouksia. Lehti totesi joka viides vuosi pidettävien kokousten ohjelman olevan liian laaja kolmipäiväisiin kokouksiin. Lehden mukaan voimassa olevan kirkkolain mukaan synodaalikokousten asialistaan kuuluivat pappissivistyksen edistämisen lisäksi myös kirkkolain muutoksiin liittyvät asiat ja niistä aloitteiden tekeminen kirkolliskokoukselle, mutta järkevämpää olisi, jos kirkkolain muutoksiin liittyvät aloitteet jätettäisiin rovasti- ja hiippakuntakokouksille, kun samoja asioita käsiteltiin niissä joka tapauksessa. Keskisuomalaisen mukaan synodaalikokoukset tuli jättää vain hengellisten ja teologisten asioiden käsittelyfoorumiksi. Papiston jatkokoulutus tosin oli käynyt välttämättömäksi nopeasti muuttuvan ajan vuoksi. Suomen tulikin tässä seurata Ruotsia, missä jatkokoulutus oli jo aloitettu.48
Lähestyvät kirkolliskokousedustajien vaalit olivat Keskisuomalaisen pääkirjoituksen aiheena tammikuussa 1968. Lehti muistutti käsillä olevan ajan, jolloin papisto valitsi edustajansa syksyn kirkolliskokoukseen. Samoin seurakuntien kirkkoneuvostot nimesivät ne valitsijamiehet, jotka hiippakunnissa suorittivat maallikkoedustajien vaalin. Keskisuomalainen totesi kirkolliskokouksen olevan kirkon ylin päättävä elin, jonka kokoonpano vaikutti suuressa määrin kirkollisen toiminnan sisältöön ja suuntaan. Tämän vuoksi edustajien valinta tuli suorittaa
”perusteelliseen ja rohkeaan harkintaan nojaten”. Lehden mukaan nuorten edustajien määrää oli lisättävä. Erityisen tärkeää oli maallikkoedustajien saaminen mukaan, jotta nämä ”mahdollisimman monipuolisesti edustaisivat eri yhteiskunta- ja intressipiirejä”. Pääkirjoituksen mukaan kirkolta odotettiin uudistusmieltä sekä rohkeiden ja ennakkoluulottomien ratkaisujen tekemistä, minkä edellytyksenä olivat kirkon ajankohtaisen vastuun ymmärtävät, ihmisten ongelmiin perehtyneet ja uudistusmieliset edustajat.49 Kannanotot synodaalikokousten ja kirkolliskokouksen uudistamisesta sekä papiston koulutuksen kehittämisestä osoittivat Keskisuomalaisen olevan kirkon hallinnon uudistusten kannalla.
Vuosi 1968 oli käännekohta nuorison yhteiskunnalliselle radikalismille. Kapina muuttui romanttisen vallankumoushengen värittämäksi kapinaliikkeeksi, jolle tunnusomaisia piirteitä olivat eri puolilla maailmaa esiintyneet ylioppilasmellakat, pasifismi, hippiaate ja Vietnamin sodan vastustaminen. Yhteiskunnalliset kysymykset tunkeutuivat kirkkojen keskusteluun ekumeenisen liikkeen välityksellä. Heinäkuussa 1968 Uppsalassa pidetty Kirkkojen maailmanneuvoston
48 Ks 263/18.10.1967, Synodaalikokoukset.
49 Ks 26/28.1.1968, Kirkolliskokouksen edustajien vaalit.
19
yleiskokous oli käänteentekevä ekumeeniselle liikkeelle ja sen jäsenkirkoille. Uppsalan yleiskokousta ja Ylioppilaiden kristillisen maailmanliiton välittömästi sen jälkeen Turussa järjestämää maailmankonferenssia ”Turku 25” sävytti kirkon yhteiskunnallista ja yleismaailmallista vastuuta korostava henki ja ns. vallankumouksen teologia, jotka vaikuttivat selvästi myös Suomen kirkkoon ja sen ratkaisuihin. Kun sodat Vietnamissa ja Biafrassa sekä poikkeustilanne Tŝekkoslovakiassa tulivat samanaikaisesti yleiseen tietoisuuteen, näytti kirkon yhteiskunnallisen ja yleismaailmallisen vastuun korostaminen sangen perustellulta.50
Keskisuomalainen kommentoi Uppsalan kokousta käänteentekeväksi kirkkohistoriassa.
Lehden mukaan tarvittiin pitkä kehityskausi, jotta eri kirkkokuntien jäsenet kykenivät kohtaamaan toisensa ystävinä yleiskokouksessa. Kokouksen teemaksi oli valittu ”Kaikki uudeksi”. Lehden mukaan kokouksen avajaissaarnan piti alun perin tehtävään kaavaillun keväällä murhatun tohtori Martin Luther Kingin sijaan ceylonilainen kirkonjohtaja D. T. Niles, joka toi esille kirkkojen uudistustarpeet. Kirkkoja syytettiin siitä, että ne elivät kaukana ympäröivästä maailmasta. Niitä kritisoitiin siitä, etteivät ne olleet siellä, missä taisteltiin rintamien siirtämiseksi siten, että kaikki saisivat rikkaamman elämän. Keskisuomalainen totesi, että kirkon tuli toimia maailmassa, osallistua ihmistä koskevien kysymysten ratkaisemiseen ja tehdä parhaansa ihmisen hyväksi. Tähän osallistuminen ei lehden mukaan merkinnyt kirkon perustotuudesta luopumista vaan päinvastoin tuon totuuden kirkastamista. Jos eri kirkkojen edustajat kykenisivät yhdessä hahmottelemaan suuntaviivoja rikkinäisen maailman eheyttämiseksi sekä väkivallan ja vääryyden poistamiseksi yhteiskunnasta, kokouksen merkitys olisi suurempi kuin koko kirkkohistorian ensimmäisten kirkolliskokousten, joissa oli määritelty kirkon dogmit, lehti kirjoitti.51 Keskisuomalainen suhtautui positiivisesti Kirkkojen maailmanneuvoston toimintaan ja kannanotoillaan otti osaa radikaalin nuorison kritiikkiin vaatien kirkkoa vastustamaan sotia ja väkivaltaisuuksia sekä osallistumaan ihmisen elämän parantamiseen konkreettisin teoin.
Yhteiskunnan muuttuminen ohjasi kirkkoa kysymään, miten se voisi paremmin vastata jäsentensä tarpeisiin. Kirkon pastoraalista työtä tukeva sosiologinen tutkimus oli alkanut Euroopassa ja Yhdysvalloissa jo 1900-luvun alkuvuosikymmenillä. Vuonna 1958 kirkolliskokous päätti aloittaa yhteiskunnallisen tutkimuksen, jonka tarkoituksena oli selvittää yhteiskunnan nopeiden muutosten vaikutuksia kirkon toimintaan. Kirkolliskokous asetti tähän työhön professori Heikki Wariksen johtaman komitean. Komitean ehdotuksiin kuului kirkon oman tutkimusyksikön perustaminen.
50 Murtorinne 1977, 23-24; Malkavaara 2000, 236.
51 Ks 180/7.7.1968, Osallistuvat kirkot.
20
Kirkolliskokous antoi laajennetun piispainkokouksen tehtäväksi perustaa kirkon tutkimuskeskus 1.3.1969 lukien ja päättää sijaintipaikkakunnasta.52
Kirkolliskokouksen päätös kirkon tutkimuslaitoksen perustamisesta oli Keskisuomalaisen aiheena lokakuussa 1968. Kyseessä oli pitkään kaivattu uudistus. Lehti totesikin sen puuttumisen olleen ”suoranainen jarru kirkkomme kehitykselle”. Pääkirjoituksen mukaan tieteellinen tutkimus oli välttämätöntä myös kirkon asioiden uudistamisessa. Lehti toivoi, että perustutkimuksen lisäksi tutkimuslaitoksessa käsiteltäisiin käytännön tarpeesta johtuvia ajankohtaisia maailmankatsomuksellisia ja eettisiä ongelmia, sillä niiden pohtiminen kuului kirkon perusolemukseen. Esillä olleiden tutkimuslaitoksen paikkakuntavaihtoehtojen Turun, Tampereen ja Helsingin lisäksi lehti toi esille oman maakuntansa ja ehdotti yhdeksi vaihtoehdoksi Jyväskylää.53
Myöhemmin lokakuussa Keskisuomalainen jatkoi pääkirjoituksessaan kirkon uudistusten käsittelyä. Se otti kantaa tiedotusvälineissä käytyyn keskusteluun uudistamistarpeista, jotka koskivat kirkon hallintoa, papin- ja kanttorinvaaleja, äänioikeusikärajoja ja seurakuntademokratiaa. Lehden mukaan kirkolla oli toki sellaisia arvoja, jotka eivät saaneet muuttua ajan virtausten mukana, mutta valtionkirkkona se muodosti valtionhallinnon haaran, johon oikeutetusti sai kohdistaa vaatimuksia. Näin ollen kaikki muutokset, jotka tähtäsivät demokratian laajentamiseen kirkon ja paikallisseurakuntien hallinnossa, olivat paikallaan. Lähitulevaisuudessa perustettavan kirkon tutkimuskeskuksen tuli tarjota tutkimustietoa muutosten tueksi.54
Joulukuussa 1968 Keskisuomalainen käsitteli pääkirjoituksessaan päättyneen kirkolliskokouksen tuloksia. Lehti totesi kirkolliskokouksen asialistan olleen niin mittava, ettei kaikkia asioita ollut ehditty käsittelemään kuukauden määräajassa. Kirkolliskokous päätti muuttaa joka viides vuosi tapahtuvan kokoontumisen kahden vuoden välein järjestettäväksi tapaamiseksi, mitä lehti piti hyvänä muutoksena. Nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa piti nimittäin kyetä nopeisiin kannanottoihin. Kirkon tuli pysyä ajan tasalla, muutoin se tulisi jäämään helposti yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten ulkopuolelle, lehti totesi. Maaseudun ja kaupunkien seurakuntien taloudellisten rasitusten tasaamistarve oli myös ollut esillä kirkolliskokouksessa. Tarve ymmärrettiin, mutta lopputuloksena oli ollut kompromissiratkaisu. Lehti totesi ratkaisun olevan kuitenkin merkittävä. Lehti toi esille myös kokouksessa käsitellyn naispappeuskysymyksen. Se totesi naisten olevan seurakuntien toimeliain jäsenistö ja toivoi naispappeuden edistyvän kuten Ruotsissa,
52 Malkavaara 2000, Malkavaara 2011, 9-39.
53 Ks 285/20.10.1968, Kirkolle tutkimuslaitos.
54 Ks 292/27.10.1968, Kirkon asiat pohdittavina.
21
missä naisia oli vihitty papeiksi jo vuodesta 1958 lähtien. Naispappeus oli saanut kirkolliskokouksen hyväksynnän, mutta lehti pelkäsi, että sitä kompensoitaisiin yksinomaan lehtorin viroilla, joita kuitenkin toivottiin perustettavan yhä useampaan seurakuntaan. Lopuksi lehti totesi kirkolliskokouksen ohessa pidetyn ylioppilaiden varjokirkolliskokouksen antaneen tulevaisuuteen näkökulman, jota se toivoi kirkolliskokouksen käyttävän hyväksi.55 Näillä kannanotoillaan Keskisuomalainen liittyi kirkon arvostelijoiden rintamaan vaatimaan kirkon hallinnon uudistamista.
Lehden mukaan kirkon tuli seurata aikaa ja kyetä reagoimaan uudistustarpeisiin nopeasti kehittyvässä ajassa. Lehti myös ilmaisi kantansa naispappeuden puolesta.
Helmikuussa 1969 Keskisuomalainen käsitteli 20 vuotta täyttävää luterilaisen kirkon yhteisvastuukeräystä. Jälkiartikkelissa lehti totesi keräyksestä lahjoitettavan kehitysmaiden avustamiseen tarkoitetun osan olevan yhä suurempi, mikä oli myös Kirkkojen maailmanneuvoston kannanottojen mukaista. Lehden mukaan kyseistä avustustoimintaa tarvittiin, sillä vaikka Suomessa oli sosiaaliturvajärjestelmä, yhteiskunta ei pystynyt täydellisesti huolehtimaan kaikista avuntarpeessa olevista henkilöistä. Lehden mukaan yhteisvastuukeräys tarjosi väylän sekä kotimaan että ulkomaiden auttamiseen ja muistutti, että vapaaehtoinen auttaminen toi auttajalle suuremman ilon kuin pakollinen verojen maksu. Kehitysmaiden auttaminen oli lehden mukaan hyvin tärkeää, sillä oman maan hätä ”ei oikeuttanut sulkemaan silmiä muiden maanosien määrättömältä köyhyydeltä”.
Vaikka yhteisvastuukeräys ei kyennyt poistamaan kotimaan tai kehitysmaiden kurjuutta ja puutetta, se oli kuitenkin ”voimakas herätyshuuto kummankin puolesta”. Positiivista yhteisvastuukeräyksessä oli se, että se pystyi ansiokkaasti muokkaamaan mielipiteitä tärkeälle asialle, lehti totesi.56
1960-luvun radikalismi pääsi hyvin esiin radiossa ja televisiossa. Tähän vaikuttivat ennen kaikkea muutokset Yleisradion johdossa, kun 1965 sen pääjohtajaksi valittiin Eino S. Repo, jonka aikana alettiin toteuttaa uutta ns. informatiivista ohjelmapolitiikkaa.57 Helmikuussa Keskisuomalainen otti kantaa Yleisradion ohjelmatarjontaan. Se kommentoi Kotimaa-lehden pääkirjoitusta, jossa todettiin Kristillisen radio- ja televisioliiton keränneen yli 100 000 nimeä sisältävän kansalaisadressin tyytymättömänä Yleisradion ohjelmatarjontaan. Kotimaan mukaan adressi tarjosi realistisen kuvan suomalaisen yhteiskunnan asenteista. Lehti kritisoi ohjelmatoimittajien ikärakennetta liian nuoreksi. Keskisuomalainen kommentoi Kotimaan mielipiteen olevan nuorten radikaalien mielestä varmasti vanhoillinen, mutta se sisälsi kuitenkin paljon varteenotettavaa. Lehti totesi, ettei kaikki uusi ollut hyvää vain sen vuoksi, että se oli uutta,
55 Ks 332/8.12.1968, Kirkolliskokouksen satoa.
56 Ks 35/6.2.1969, Olemme samassa laivassa.
57 Kallio 1982, 47.
22
eikä kaikki vanha huonoa sen vuoksi, että se oli vanhaa ja koeteltua. Keskisuomalaisen mukaan ei tullut repiä ja hävittää ennen kuin pystyi tarjoamaan parempaa ”vanhan ja koetun tilalle”, mikä tarkoitti, ettei lehti ollut täysin tyytyväinen Yleisradion tarjoamaan ohjelmistoon.58 Näillä kommenteilla Keskisuomalainen osoitti suhtautuvansa diplomaattisesti niihin, jotka halusivat uudistuksia, mutta myös niihin, jotka halusivat säilyttää vanhaa. Lehti toivoi tasapainon löytyvän näiden kahden väliltä.
Kirkon tutkimuslaitos aloitti toimintansa maaliskuun alussa 1969. Keskisuomalainen juhlisti tätä jälkiartikkelissaan otsikolla ”Kirkko etsii ajan hermoa”. Lehti muistutti, että kirkolla oli ollut jo vuodesta 1966 päätoiminen tutkija, joka oli luonut pohjaa käynnistyvälle instituutille. Vaikka tutkimuskeskuksessa oli vain vähän henkilökuntaa, lehden mukaan sen ei tarvinnut olla esteenä toiminnan käynnistymiselle. Juuri perustettu laitos saattoi käyttää hyväkseen kirkon laajaa organisaatiota hankkiessaan perusmateriaaliaan. Lisäksi se sai tukea yliopistoissa suoritettavalta tutkimukselta. Keskisuomalaisen mukaan kirkko saattoi teettää perustamallaan tutkimuslaitoksella omia erikoistutkimuksia, mutta yhtä tärkeää oli yhteydenpito nykyaikaan ja sen ilmiöihin. Laitos saattoi tehdä yhteistyötä muiden kanssa, sillä ”modernisoiminen ja markkinointi olivat ajan keskeisiä ilmaisuja”. Kirkon tuli lehden mukaan aina puhua ajan kieltä aikalaisilleen. Tutkimuslaitoksen perustaminen oli lehden mukaan ”erittäin onnistunut päätös” ja se toteutettiin ”kiitosta ansaitsevan nopeasti”. Lehti muistutti, että laitoksen työtä tuli johtaa johdonmukaisesti. Sen mukaan keskitetty selvittelytyö takasi sen, että instituutti kykeni tehokkaasti koordinoimaan kaikkea alan tutkimustoimintaa. Tällaisen puuttuminen oli humanististen alojen suuri heikkous. Kirkko oli omalta osaltaan poistanut tämän epäkohdan, mikä ansaitsi lehden mukaan täyden tunnustuksen.59 Modernina sanomalehtenä Keskisuomalainen uskoi tieteeseen ja kannatti tieteellisen tutkimuksen laajentamista myös kirkon ja uskonnon alueelle.
Helsingissä Toukokuussa 1969 järjestetyt yleiset kirkkopäivät innostivat Keskisuomalaisen kommentoimaan kirkon asioita touko-kesäkuussa neljän kirjoituksen verran. Sekä lehden pääkirjoitus että päätoimittaja kommentoivat kirkkopäivien ohjelmaa tuoreeltaan. Lehti antoi kiitosta kirkolle siitä, että edellisenä kesänä pidetyssä Kirkkojen maailmanneuvoston Uppsalan kokouksessa esille tullut uudistushenki oli saanut vastakaikua myös Suomen kirkossa. Kirkkopäivien ohjelmassa eniten huomiota osakseen saivat työjaostojen raportit taloudellisista ja sosiaalisista kysymyksistä. Niiden mukaan seurakunnan jäsenten tuli laskea elintasoaan vähempiosaisten hyväksi.
58 Ks 40/11.2.1969, Yleisradio yhä kasvavan huomion kohteena.
59 Ks 58/1.3.1969, Kirkko etsii ajan hermoa.
23
Maan hallituksen tuli toimia jatkuvasti kasvavien tuloerojen umpeen luomiseksi, mutta raportti muistutti seurakunnan negatiivisista näytöistä asian suhteen ja viittasi kirkon liiketoimintaan. Jaosto suosittikin luopumista kalliista rakennustoiminnasta ja nimenomaan sijoitustoimintaan tähtäävästä rakentamisesta. Edelleen raportti tähdensi voimakkaasti naisten samapalkkaisuutta ja ehdotti minimipalkkoja kaikkein pienipalkkaisimmille. Jaosto toivoi myös Pohjois- ja Itä-Suomen teollistamista, jotta kaikille kansalaisille turvattaisiin samat mahdollisuudet ansiotoimintaan.
Seurakunnan tulisi olla esikuvana näissä asioissa ja tarvittaessa vaikuttaa myös painostusryhmänä poliittiseen päätöksentekoon. Rohkeimpina ja radikaaleimpina Keskisuomalainen piti jaoston ehdotuksia progressiivisen kirkollisveron käyttöönotosta sekä kehitysmaiden auttamisesta pois köyhyydestä syntyvyyden säännöstelyn avulla. Keskisuomalainen toivoi kirkkopäivillä jatkettavan teesien sanamuotojen ja ohjelmien hiomista huolellisesti, jotta nämä uudistukset realisoituisivat konkreettisina ehdotuksina asioiden korjaamiseksi.60
Uskonnonopetus oli runsaasti esillä 1960-luvun koulunuudistuskeskustelussa. Vuonna 1970 oli määrä julkaista ensimmäinen täysin rauhanomaisissa olosuhteissa syntynyt oppivelvollisuuskoulun opetussuunnitelma, joka tehtiin peruskoulua varten. Peruskoulun opetussuunnitelmakomitea perustettiin joulukuussa 1966. Sen tehtävänä oli muun muassa laatia yksityiskohtainen opetussuunnitelma peruskoulua varten. Komitea sai yhteensä 74 esitystä eri järjestöiltä ja eturyhmiltä. Niissä tarjottiin opetussuunnitelmaan erilaisia asioita ja vaadittiin jotakin pois, kuten esimerkiksi uskontoa. Elokuussa 1969 valtioneuvosto hyväksyi opetusministeriössä valmistellun tuntijaon, johon komitean oli laadittava ainekohtaiset suunnitelmansa.61
Joulukuussa 1969 Keskisuomalainen kirjoitti uudesta peruskoulun opetussuunnitelmasta, jonka oli määrä valmistua helmikuussa 1970. Se kritisoi sitä, ettei peruskoulun opetussuunnitelmakomiteaan ollut otettu yhtään uskonnonopetuksen asiantuntijaa.
Säännöstoimikunnan ehdotuksessa opetettavista aineista uskontoa ei myöskään ollut mainittu.
Ehdotuksen mukaan uskontoa olisi voinut kuitenkin opettaa kouluhallituksen luvalla eräänlaisena tilapäisjärjestelynä, johonkin muuhun lehtorinvirkaan yhdistettynä. Lehti ei pitänyt tällaista järjestelyä aineen opetuksen eikä koulukasvatuksen kannalta suotavana. Lehden mukaan uskonnon opettaminen koettiin vaativana tehtävänä, johon tarvittiin asianmukainen koulutus. Lehti epäili, ettei ehdotettu käytäntö vastannut eduskunnan mielipidettä hallituksen esityksestä laiksi koulujärjestelmän perusteista, jonka mukaan uskonnonopetusta tuli kehittää vastaamaan paremmin muuttuvan
60 Ks 141/28.5.1969, Myönteistä moderniutta; Seurakunnan jäsenten alennettava elintasoaan vähempiosaisten hyväksi.
61 Saine 2000, 124-126.
24
yhteiskunnan tarpeita, kiinnittäen huomiota erityisesti aineenopettajakysymykseen sekä luokanopettajien mahdollisuuteen saada vapautus uskonnon opettamisesta vakaumuksensa perusteella. Keskisuomalaisen mukaan opetussuunnitelmakomitean ehdotukset olivatkin turhan paljon aikaansa edellä, sillä kirkon ja valtion erottaminen oli vasta ”erittäin vähän tutkitulla keskusteluasteella”.62
Helmikuussa 1970 Keskisuomalaisen antoi pääkirjoituksessaan kiitosta kirkossa tapahtuneille muutoksille. Lehden mukaan keskeinen uudistus oli kunnallisvaalien tapaan tulevana syksynä toimitettavat kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston jäsenten vaalit. Kirkolliskokouksessa oli toteutunut muutos pappien eläkkeelle pääsystä 63-vuotiaana sekä yhden viikoittaisen vapaapäivän järjestämisen mahdollisuus. Nämä muutokset merkitsivät paitsi kirkon demokratisoitumista myös seurakuntatyön tehostumista. Lehti antoi kiitosta kirkolle myös nuoriso-, diakonia- sekä lähetystyön uranuurtajana. Ansiokkaita olivat myös kirkon monet henkilökohtaisen sielunhoidon ja palvelun muodot kuten sairaalasielunhoito ja palvelevan puhelimen toiminta. Lehden mukaan Keski-Suomessa voitiin olla ylpeitä siitä, että Suolahden Suojarinteellä oli Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kehitysvammatyön lehtori. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö uudistustarpeita kirkon piirissä olisi edelleen. Yhä edelleen kirkon varojen käytön painopiste oli liiaksi rakennustoiminnassa, kun niitä piti saada siirtymään enemmän toimintaan sekä luottamushenkilöiden ja vapaaehtoisten työntekijöiden koulutukseen. Keskisuomalainen muistutti vasta valitun kirkon tutkimuslaitoksen johtajan Paavo Kortekankaan todenneen lehden haastattelussa kirkon tarvitsevan aikaisempaa monipuolisempaa, henkilökohtaisempaa ja maallikkokeskeisempää toimintaa.63
Vuonna 1958 perustetulla Suomen kristillisellä liitolla (SKL) oli vuonna 1966 ensimmäistä kertaa ehdokkaita valtakunnallisissa vaaleissa. Sen eteneminen oli aluksi hidasta, mutta vuoteen 1970 tultaessa liitto oli vakiintunut puolueeksi ja jäseniä oli jo 3 400. Kirkko suhtautui kristilliseen puolueeseen kielteisesti. Vuonna 1966 arkkipiispa Simojoki torjui ajatuksen kristillisestä puolueesta ja totesi, että kristittyjen tehtävänä oli vaikuttaa olemassa olevissa poliittisissa järjestöissä yli puoluerajojen.64
Keskisuomalaisen pääkirjoitus otti kantaa kristillisen puolueen olemassaoloon edustakuntavaalien alla helmikuussa 1970. Lehden mukaan kristillisen puolueen perustaminen sai aikaan ”uhmamielisen asenteen”. Lehti oli huolissaan siitä, pidettiinkö ”vanhoissa puolueissa”
62 Ks 349/28.12.69, Peruskoulun uskonnonopetus.
63 Ks 51/22.2.1970, Uudistuva kirkkomme.
64 Malkavaara 2000, 234.
