Lapsen kiintymyksen tarvetta ja kiintymyssuhteen rakentumista tyydyttävät käytännöt päivähoidossa
Aleksi Kotilainen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia
Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Toukokuu 2016
Sosiaalipsykologia
KOTILAINEN ALEKSI: Lapsen kiintymyksen tarvetta ja kiintymyssuhteen rakentumista tyydyttävät käytännöt päivähoidossa
Pro gradu -tutkielma, 89 sivua, 3 liitettä (6 sivua) Tutkielman ohjaaja: Professori Vilma Hänninen Toukokuu 2016
Avainsanat: kiintymyssuhde, vuorovaikutus, päivähoito, sensitiivinen hoiva, erillistymis- yksilöitymis kehitysvaihe
Kiintymyssuhdeteoria korostaa lapsen ja hänen ensisijaisen hoitajansa välisen vuorovaikutuksen tuloksena syntyvää kiintymyssuhdetta lapsen kehityksen kannalta merkittävänä tekijänä. Kiintymyssuhde muodostuu lapselle hänen itsensä osoittamien tarpeiden ja hänen hoitajansa antaman hoivan yhteistuloksena. Tyypillisesti turvallinen kiintymyssuhde muodostuu, kun lapsen hoitaja vastaa toistuvasti ja johdonmukaisesti sekä sensitiivisesti lapsen osoittamiin tarpeisiin. Turvaton kiintymyssuhde taas muodostuu, mikäli hoitaja laiminlyö lapsen tarpeita ja suhtautuu niihin välinpitämättömästi.
Päivähoito asettaa lapsen kehitykselle kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta monia haasteita.
Koska kiintymyssuhde on lapsen kehityksen ja oppimisen kannalta keskeinen tekijä, on päivähoidon suhteen merkittävää millä tavoin se pystyy luomaan edellytykset lapsen turvallisen kiintymyssuhteen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi. Erityisen tärkeitä tekijöitä ovat hoidon jatkuvuus ja pysyvyys, lapsiryhmien koko sekä päivähoidon tarjoaman hoivan vastaavuus kotona saatuun hoivaan verrattuna. Ryhmävetoisesti toteutetulla päivähoidolla on katsottu olevan yhteyksiä lasten yksilöllisten tarpeiden riittämättömään kohtaamiseen. Sen sijaan niin kutsuttu omahoitajamalli, jossa yksi päiväkodin hoitaja vastaa tietyistä lapsista, mahdollistaa lasten yksilöllisen kohtaamisen.
Tässä tutkimuksessa onkin tarkoitus selvittää, millaisilla käytännöillä ja rakenteilla päivähoidossa pyritään tyydyttämään lapsen tarve kiintymykseen sekä kiintymyssuhteen rakentamiseen. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla kolmen päiväkodin lastenhoitajia, lastentarhanopettajia sekä päiväkotien johtajia. Tutkimusaineiston analyysi on toteutettu teorialähtöisen- ja teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin, eli käytännössä tutkimusaineistoa on tarkasteltu suhteessa tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen.
Social Psychology
KOTILAINEN ALEKSI: Practices and structures for securing child's need for attachment and secure attachment bonding in day care
Master's thesis, 89 pages, 3 appendices (6 pages) Advisor: Professor Vilma Hänninen
May 2016
Keywords: attachment, interaction, day care, sensitive care, separation-individuation process
The attachment theory emphasizes the interaction between a child and his primary caregiver.
Attachment between a child and his caregiver typically develops in the interactional periods they share, and forms the basis of the child's development. Child's attachment models can be divided to secure and insecure attachment models. Secure attachment will typically develop when a child's caregiver reacts repeatedly, coherently and sensitively to child's needs, whereas insecure attachment develops when caregiver neglects the child's needs.
Many studies have indicated that day care composes many challenges to a child's development when examining day care from the perspective of the attachment theory.
Attachment is a crucial factor in child’s development and learning, and therefore, it is important that the day care can provide suitable conditions for securing the child’s need to form and maintain attachment. From this perspective, especially the continuity and permanence of the care, and the number of children in the day care group are highlighted.
Many studies have shown that children's individual needs can be met and secure attachment attained by a pattern in which specific caregiver is responsible for particular children.
The aim of this study is to examine the patterns and structures in the day care that can provide the conditions for securing the child's need to form and maintain attachment. The research material has been compiled by interviewing seven professionals of early childhood education in three different day care centers. The research material has been analyzed by the means of theory-based content analysis. The research material has been reflected to the theoretical frame of this study and analyzed from the perspective of the attachment theory.
1 JOHDANTO ... 1
2 KIINTYMYSSUHDETEORIA ... 5
2.1 John Bowlby ja kiintymyssuhdeteorian syntyminen ... 5
2.2 Lapsen kiintymyssuhteen muodostuminen ... 7
2.3 Kiintymyssuhdemallit ... 10
2.3.1 Vierastilannekoe ... 11
2.3.2 Turvallinen kiintymyssuhde ... 12
2.3.3 Turvaton kiintymyssuhde ... 13
2.4 Kiintymyssuhteen muotoutumiseen vaikuttavat tekijät ... 14
2.5 Kiintymyssuhde lapsen varhaisen minuuden muodostajana: sisäiset työmallit ... 15
3 PÄIVÄHOIDON ERITYISPIIRTEIDEN VAIKUTUS LASTEN KEHITYKSEEN KIINTYMYSSUHDETEORIAN NÄKÖKULMASTA ... 18
3.1 Suomalaisen päivähoidon yleispiirteet ... 19
3.2 Päivähoidon laatutekijöiden merkitys lapsen kehityksen kannalta ... 20
3.2.1 Hoidon jatkuvuus ja pysyvyys ... 22
3.2.2 Lapsiryhmien koko ... 25
3.3 Separaatiokokemuksen vaikutus lapsen käyttäytymiseen ja kiintymykseen ... 26
3.4 Päiväkotihoidon toimintamallin muutoksen vaikutus lasten käyttäytymiseen ... 29
4 TUTKIMUSMENETELMÄT JA AINEISTO ... 32
4.1 Laadullinen tutkimus ... 32
4.2 Aineiston keruu ... 35
4.2.1 Teemahaastattelu aineistonkeruumenetelmänä ... 36
4.2.2 Aineiston analyysi ... 40
4.2.3 Eettiset kysymykset ... 42
5 TULOKSET ... 44
5.1 Hoidon jatkuvuus ja pysyvyys ... 44
5.2 Lapsen kiintymys- ja tutkimuskäyttäytyminen ... 50
5.3 Lapsiryhmien koko ... 56
5.4Lasten yksilöllinen huomioiminen sekä hoidon responsiivisuus ja sensitiivisyys ... 61
5.5 Hoitajien saatavilla olo ... 67
5.6 Päivähoidon merkitykselliset tekijät lasten kiintymyksen tarpeen tyydyttämisen näkökulmasta ... 68
6.2 Turvallisen päivähoidon mahdollistavat käytännöt ja sitä haastavat tekijät ... 76
6.3 Tutkimuksen arviointia ... 80
6.4 Ilmiökenttään liittyviä jatkotutkimusaiheita ... 83
7 LÄHTEET ... 85
Liitteet ... 90
Liite 1 Haastattelurunko ... 90
Liite 2 Tutkimuslupapyyntö ... 92
Liite 3 Tutkimuslupapyyntö 2 ... 94
Taulukot TAULUKKO 1. Haastattelujen kesto ... 39
1 JOHDANTO
Brittiläinen psykiatri John Bowlby muotoili noin 60 vuotta sitten kiintymyssuhdeteorian perusteet. Tämän jälkeen teoriaa on kehitelty edelleen runsaasti ja sovellettu lukuisiin erilaisiin konteksteihin. Kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta tarkastelun kohteena ovat olleet muun muassa adoptio (Pace & Zavattini 2011), epätavallisissa oloissa elävät lapset (Crittenden 2006), avioero (Faber & Wittenborn 2010) ja tässäkin tutkimuksessa tarkastelun kohteena oleva lasten päivähoito (Blehar 1974; Ragozin 1980; Ahnert, Pinquart & Lamb 2006). Suomessa muun muassa Anja Riitta Lahikainen tarkasteli 1970-luvun lopulla suomalaista päivähoitoa alle kolmevuotiaiden näkökulmasta (Lahikainen & Sundqvist 1979). Myöhemmin hän on toteuttanut yhdessä Erja Rusasen kanssa laajan suomalaista päivähoitoa koskevan tutkimus- ja kehittämisprojektin, jonka tarkoituksena oli muuttaa päivähoidon ryhmäjohtoisia toimintamalleja enemmän yksilökeskeisiksi ja lapsen kiintymyssuhdetta palveleviksi. (Lahikainen & Rusanen 1991.)
Kiintymyssuhdeteoriassa kiintymyssuhteella tarkoitetaan lapsen ja hänen kiintymyksenkohteensa välistä suhdetta, joka muodostuu lapsen kiintymys- ja tutkimuskäyttäytymisen sekä hänen hoitajansa hoivakäyttäytymisen vuorovaikutuksen tuloksena. Kiintymyssuhdeteoriassa lapsen suhde hänen ensisijaiseen hoitajaansa nähdään lapsen tulevan kehityksen kannalta merkityksellisenä tekijänä ja ennustajana.
Ihmislapselle kiintyminen häntä hoivaavaan aikuiseen voidaan nähdä lajinkehityksessä syntyneeksi, luontaiseksi taipumukseksi (Hautamäki 2011, 30).
Koska ihminen syntyy avuttomana, ovat hänen eloonjäämisensä ja kehityksensä riippuvaisia hänestä huolehtivien ihmisten hoivasta. Pieni lapsi pyrkii monin eri tavoin, erityisesti uhkaavissa tilanteissa, aktiivisesti kiinnittymään häntä päivittäin hoivaavaan aikuiseen, joka tyypillisesti on hänen äitinsä. Vuorovaikutuksessa itseään hoivaavien ihmisten kanssa lapsi muodostaa työhypoteeseja, jotka määrittävät hänen kiintymyssuhteitaan. Ne kuvastavat kiintymyssuhteiden laatua ja vuorovaikutuksen
muotoa sekä vaikuttavat muun muassa turvallisuuden tunteen kokemukseen. Näiden pohjalta lapsi muodostaa sisäisiä työmalleja maailmasta ja itsestään, joiden perusteella hän suuntautuu ympäristöön esimerkiksi tekemällä siitä havaintoja. Kiintymyssuhteen laatu on siten erityisen tärkeässä asemassa lapsen kehityksen kannalta, sillä turvallisuuden tunteen kokeminen ja mahdollisuus turvautua uhkaavissa tilanteissa hoivaajaansa, luovat lapselle mahdollisuuden tutkia ympäröivää maailmaa turvallisesti.
(Hautamäki 2011, 30-31.)
Psykodynaamisten suuntausten, kuten kiintymyssuhdeteorian mukaan kiintymyssuhteen muotoutuminen ja sen myötä perusturvallisuuden syntyminen ovat lapsuuden keskeisimpiä ja ensimmäisiä kehitystehtäviä. Se millainen kiintymyssuhde lapselle muodostuu ja millaisia itseään ja ympäristöä koskevia sisäisiä malleja lapsi niiden pohjalta kehittää, vaikuttaa merkittävällä tavalla lapsen tulevaan kehitykseen. Pienen lapsen kehityksessä kognitiivinen, fyysinen ja sosiaalinen kehitys kietoutuvat yhteen ja turvallinen kiintymyssuhde palvelee lasta näiden ominaisuuksien positiivisessa kehittymisessä, kun taas turvaton kiintymyssuhde voi muodostaa niille riskin.
(Keltikangas-Järvinen 2012, 26.)
Päivähoito on yleensä lapsen kohdalla ensimmäinen kodin ulkopuolisten suhteiden solmimis- ja kohtaamispaikka. Päivähoidon aloitus merkitsee usein lapselle myös ensimmäistä pitkää ja toistuvaa erokokemusten sarjaa ensisijaisesta hoitajastaan.
Perheen sisällä lapselle on tyypillisesti muodostunut kiinteä suhde ensisijaiseen kasvattajaansa, yleisimmin äitiinsä. Päivähoidossa lapsi kuitenkin joutuu eroon äidistään sekä itselleen aivan uudenlaiseen ja vieraaseen ympäristöön, jossa myös muut ihmiset ovat hänelle vieraita. Kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta tarkasteltuna päivähoito asettaakin lapselle monia haasteita. On erityisen tärkeää, että päivähoito voi tarjota lapselle kotihoitoa korvaavan, mutta kuitenkin samalla turvallisen kasvuympäristön, jossa lapsi voi luottaa omaan hoitajaansa ja turvautua tähän tarpeen tullen.
Tässä tutkimuksessa tarkoituksenani on selvittää millaisia keinoja päivähoidossa on lasten kiintymyksen tarpeen ja kiintymyssuhteiden rakentamisen tyydyttämiseksi.
Tutkimuksessa pyrin tarkastelemaan yhtäältä millaisten toimintakäytäntöjen ja toisaalta
päivähoidon rakenteellisten ratkaisujen avulla lapsille pyritään luomaan mahdollisuus rakentaa kiintymyssuhteita päiväkodin hoitajiin sekä ylläpitämään kiintymyssuhteita.
Tässä tutkimuksessa tarkastelen näitä käytäntöjä toteuttamieni haastattelujen pohjalta.
Näissä haastatteluissa olen kartoittanut päiväkotien henkilökuntaan kuuluvien lastenhoitajien, lastentarhanopettajien sekä päiväkotien johtajien näkemyksiä aiheesta.
Tutkimusaineiston analyysissä peilaan heidän vastauksiaan kiintymyssuhdeteoriassa merkityksellisiin käsitteisiin sekä teoreettisesta viitekehyksestä aiemmin tehtyihin tutkimuksiin. Näiden pohjalta tutkimuksen voidaan katsoa osoittavan haastateltavien vastauksista monia käytännön toimintamalleja sekä rakenteellisia ratkaisuja, joiden avulla päivähoidossa voidaan mahdollistaa lapsen tarve rakentaa ja ylläpitää kiintymyssuhteita. Tutkimus kuitenkin osoittaa päivähoidossa myös monia lapsen kiintymyksen tarpeeseen liittyviä haasteellisia tekijöitä.
Laajasti ymmärrettynä käsitteenä päivähoito kattaa hyvin eri-ikäisiä lapsia. Tästä johtuen tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi olen rajannut vain kunnallisten päiväkotien alle kolmevuotiaiden lasten päivähoitoryhmät. Kolmen vuoden ikään on psykodynaamisissa teorioissa tyypillisesti liitetty separaatio-individuaatio, eli erillistymis-yksilöitymis kehitysvaihe, jonka myötä lapsi oppii mieltämään itsensä muista erillisenä yksilönä ja sietämään entistä pidempiä erokokemuksia äidistään (Rusanen 2011, 127-158). Koska tämän lisäksi myös turvallisuuden tunteen on katsottu olevan keskeinen tekijä lapsen kehityksen kannalta, voidaan alle kolmevuotiaiden lasten päivähoidon tarkastelemista pitää erityisen tärkeänä tutkimuksen aiheena. Koska turvallisuuden tunne ja kiintymyssuhteet rakentuvat kiintymyssuhdeteorian mukaan vuorovaikutuksessa, on myös päivähoidon toimintamallien ja käytäntöjen tarkasteleminen tässä mielessä merkityksellistä.
Lisäksi tutkimus on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen, sillä sen tarkasteltavana olevasta ilmiöstä käydään aktiivista yhteiskunnallista keskustelua. Lasten liian varhaisesta päivähoidon aloituksesta sekä päivähoidon vaikutuksista lapsen kehitykseen on myös viime vuosina käyty runsaasti keskustelua. Varhaiskasvatusta koskevia leikkauksia ja lakimuutoksia vastaan on muun muassa nostettu 15000 nimeä kerännyt kansalaisaloite (2016) sekä tehty kannanottoja eri ammattiliittojen, kuten Lastentarhanopettajaliiton (2015) ja Suomen lähi- ja perushoitajaliiton (2014) taholta. Kannanotot ovat liittyneet
varhaiskasvatuksen henkilöstömitoitukseen ja kansalaisaloitteen keskeisenä sisältönä on ollut muutos- ja tarkennusehdotuksia varhaiskasvatuslakiin (806/1992). Alle kolmevuotiaiden päivähoitoryhmien osalta tavoitteena oli, että yhdellä varhaiskasvatuksen ammattilaisella voisi olla vastuullaan enintään neljä alle kolmevuotiasta lasta, jolloin suurin mahdollinen ryhmäkoko olisi kolmea varhaiskasvatuksen ammattilaista vastaava lapsiluku, joka on tällöin käytännössä 12.
Lisäksi tähän määrään sisältyisivät jatkossa myös osapäiväisesti hoidossa olevat lapset.
Tällä hetkellä osapäiväisesti hoidossa olevat lapset lasketaan päivähoitoryhmien lapsilukumäärään erilaisin kertoimin, jolloin he käytännössä nostavat lasten lukumäärää yli kahteentoista lapseen.
2 KIINTYMYSSUHDETEORIA
Tässä luvussa esittelen tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivan kiintymyssuhdeteorian keskeisen sisällön ja sen keskeiset käsitteet.
Kiintymyssuhdeteorian muotoutumisen kannalta keskeisimpänä henkilönä voidaan pitää brittiläistä psykiatria John Bowlbya, minkä vuoksi koin merkittäväksi kuvata lyhyesti hänen henkilöhistoriaansa sekä hänen kiintymyssuhdeteoreettisten ajatusten muotoutumista. Lisäksi tuon esille myös muita kiintymyssuhdeteorian muotoutumiseen keskeisesti liittyviä henkilöitä, joista erityisesti kuvaan Mary Ainsworthin roolia lasten kiintymyssuhteiden tarkastelemiseen liittyvien tutkimusmenetelmien kehittämisessä.
Kyseisistä tutkimusmenetelmistä esittelen vierastilannekokeen keskeisiä piirteitä ja sen rakennetta.
Luvun pääpaino on kuitenkin lapsen kiintymyssuhteen rakentumiseen vaikuttavien tekijöiden sekä teorian keskeisten käsitteiden kuvaamisessa. Tarkastelen luvussa kiintymyssuhteen rakentumista vuorovaikutuksellisena prosessina, jossa sekä lapsen osoittamalla käyttäytymisellä ja tähän reagoivan, lasta hoivaavan aikuisen käyttäytymisellä on kaikkein merkityksellisin rooli. Kuvaan myös tämän prosessin tuloksena syntyviä erityyppisiä kiintymyssuhdemalleja, joista yleisimpiä ovat turvallinen-, turvaton-välttelevä ja turvaton-ristiriitainen kiintymyssuhde (Hautamäki 2011, 34-36). Luvun lopussa esittelen lapselle muodostuneen kiintymyssuhteen yhteyttä lapsen kehitykseen sekä oppimiseen vuorovaikutuksessa muodostuneiden sisäisten työmallien kautta.
2.1 John Bowlby ja kiintymyssuhdeteorian syntyminen
Kiintymyssuhdeteorian syntymisen kannalta keskeisenä henkilönä voidaan pitää brittiläistä psykiatria John Bowlbya. Suoritettuaan yliopistotutkintonsa vuonna 1928
Bowlby työskenteli vapaaehtoisena sopeutumattomien lasten koulussa ja päätti tämän jälkeen kokemustensa pohjalta luoda uransa lastenpsykiatrina. Tämän jälkeen Bowlby opiskeli lääketiedettä ja psykiatriaa. Samaan aikaan hän suoritti harjoittelunsa Brittiläisessä Psykoanalyyttisessä Instituutissa, jossa sai merkittäviä vaikutteita Melanie Kleinin ajattelusta. Bowlby ei kuitenkaan ollut samaa mieltä Kleinin ajatusten kanssa lasten emotionaalisten ongelmien syistä. Siinä missä Klein katsoi näiden ongelmien olevan sisäsyntyisiä, korosti Bowlby sen sijaan vuorovaikutusta. Erityisesti Bowlby oli vakuuttunut lapsuuden aikaisten erokokemusten merkityksestä. (Bretherton 1992, 759- 760.)
Psykoanalyyttisen taustansa ja käytännön kokemustensa lisäksi Bowlby oli vakuuttunut lapsen ja hänen ensisijaisen hoitajansa merkityksellisestä vuorovaikutus- ja kiintymyssuhteesta myös etologisten tutkimusten ja havaintojen pohjalta. Etologisissa, eli eläinten käyttäytymistä havainnoivissa tutkimuksissa oli tutkittu monien eri kädellisten lajien kiintymyskäyttäytymistä ja niiden pohjalta havaittu poikasen kiintyvän emoonsa ja hakeutuvan tämän läheisyyteen. Lisäksi Bowlby oli myös kiinnostunut Konrad Lorenzin kehittelemästä eläinten leimautumisteoriasta, jonka mukaan poikaset alkavat tyypillisesti seurata emoaan muustakin syystä, kuin ravinnon saannin turvaamiseksi (Bretherton 1992, 762).
Bowlbyn kiintymyssuhdeteorian kannalta keskeinen henkilö oli myös amerikkalainen psykologi Harry Harlow, joka keskittyi 1950-luvulla havainnoimaan reesusmakakien käyttäytymistä. Tutkimuksissaan hän havaitsi, että emostaan elämänsä ensimmäisinä kuukausina eristyksissä olleilla poikasilla ilmeni myöhemmin tunne-elämän ongelmia.
Ne osoittivat muun muassa aggressiivisuutta itseään kohtaan, hylkivät omia poikasiaan eivätkä osanneet olla toistensa kanssa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Lisäksi ne eivät oppineet olemaan sukupuolisessa kontaktissa, mistä johtuen ne eivät myöskään kyenneet jatkamaan sukuaan. (Vuorinen 1997, 21-23.) Harlow pohti olisiko hänen tutkimustuloksillaan käyttöä ihmislasten käyttäytymisen tutkimukselle. 1950-luvun lopulta lähtien Harlow ja Bowlby olivatkin kirjeenvaihdossa keskenään ja raportoivat tutkimustuloksistaan toisilleen. (van der Horst, LeRoy & van der Veer 2008.)
Omien ajatustensa sekä empiiristen tutkimusten että havaintojen pohjalta Bowlby alkoi muodostaa tunnetuksi tullutta kiintymyssuhdeteoriaansa. Vuosina 1958-1962 julkaistuissa kolmessa artikkelissa hän käsitteli äidin ja lapsen välistä merkityksellistä suhdetta, mutta muotoili myöhemmin varsinaisen kiintymyssuhdeteorian perusteet kolmiosaisessa teoksessaan Attachment and Loss (1969, 1973, 1980). Tämän jälkeen Bowlby keskittyi viimeisinä elinvuosinaan kehittelemään kiintymyssuhdeteorian soveltamista psykoterapiaan (Bretherton 1992, 768-769). Bowlbyn lisäksi merkittäviä henkilöitä kiintymyssuhdeteorian luomisen ja sen soveltamisen kannalta ovat olleet muun muassa Mary S. Ainsworth, Mary Main ja Patricia Crittenden (Hautamäki 2011, 29).
Näistä kolmesta Bowlbyn merkittävä yhteistyökumppani kiintymyssuhdeteorian muotoutumisessa oli Mary Ainsworth. 1950-luvun alussa hän liittyi Bowlbyn tutkimusprojektiin, joka käsitteli varhaisten erokokemusten merkitystä persoonallisuuden kehitykselle. Vuonna 1954 Ainsworth muutti miehensä kanssa Ugandaan, jossa hän toteutti empiiristä tutkimustaan äidin ja lapsen välisestä vuorovaikutuksesta (Grossmann, Bretherton, Waters & Grossmann 2013, 443).
Ainsworth myös kehitteli vierastilannemenetelmän, jonka avulla on ollut mahdollista tarkastella lasten kiintymyssuhteen laatua sekä lasten yksilöllisiä eroja heidän kiintymyssuhteissaan (Hautamäki 2011, 34). Ainsworthin rooli kiintymyssuhdeteorian kannalta onkin ollut erityisesti kiintymyssuhteiden empiiristen tutkimusmenetelmien kehittely.
2.2 Lapsen kiintymyssuhteen muodostuminen
John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriassa kiintymyssuhde tarkoittaa lapsen ja äidin välistä erityistä vuorovaikutussuhdetta. Teoksessaan Attachment and Loss (1991) Bowlby puhuu pääasiassa lapsen ja hänen äitinsä välisestä vuorovaikutuksellisesta suhteesta, mutta täsmentää, että lapsi voi myös kiintyä kehen tahansa ihmiseen, joka antaa hänelle läheisyyttä ja huolehtii hänestä. Bowlbyn teorian mukaan ihmisillä on sisäsyntyinen valmius muodostaa kiintymyssuhteita. Evoluution näkökulmasta tarkasteltuna
kiintymyssuhteen syntyminen on ihmislapselle erityisen tärkeää, sillä se suojelee lasta vaaroilta. Lisäksi ihmislapsi tarvitsee eloonjäämisensä turvaamiseksi lähelleen aikuisen, joka huolehtii hänen perustarpeistaan. (Bowlby 1991, 198-199.)
Kiintymyssuhteen muotoutuminen, kuten Bowlbykin (1991, 304) korostaa, on vuorovaikutuksellinen prosessi. Lapselle voi muodostua elämänsä aikana useita kiintymyssuhteita, jotka eroavat toisistaan laadullisesti. Tyypillisesti lapsen ensimmäinen kiintymyssuhde muodostuu lapsen ja hänen ensisijaisen hoitajansa välille.
Bowlby puhuu kiintymyssuhdeteoriansa yhteydessä pääasiassa äidistä lapsen ensisijaisena hoitajana, mutta kuitenkin täsmentää, että lapsen ensisijainen hoitaja voi olla esimerkiksi tämän isä. Lapsen useista mahdollisista kiintymyssuhteista merkityksellisin on kuitenkin suhde hänen ensisijaiseen hoitajaansa. (emt. 304-313.)
Lapsen kiintymyssuhdetta hänen äitiinsä ilmentää lapsen osoittama kiintymyskäyttäytyminen. Bowlbyn (1991, 199) mukaan jo kolmen kuukauden ikäinen lapsi alkaa osoittaa merkkejä siitä, että hän kykenee erottamaan äitinsä muista ihmisistä.
Nähdessään äitinsä lapsi esimerkiksi hymyilee tai ääntelee herkemmin kuin muita ihmisiä kohdatessaan. Varsinaiseksi kiintymyskäyttäytymiseksi voidaan kuitenkin tulkita vasta sellainen lapsen käytös, jolla hän pyrkii pitämään yllä läheisyyttä äitiinsä.
Mary Ainsworthin tekemät havainnot ugandalaisista lapsista osoittavat, että tyypillisimmillään kiintymyskäyttäytymisen voidaan katsoa alkavan noin 6-9 kuukauden iässä. Ainsworth havaitsi tutkimuksissaan myös, että tuossa iässä lapset jo osoittivat kiintymyskäyttäytymistä myös muita heille merkittäviä aikuisia kohtaan.
Huomattavaa kuitenkin on, että äitiä kohtaan osoitettu kiintymyskäyttäytyminen alkaa tyypillisesti aiemmin ja on selkeästi voimakkaampaa. (emt. 199-202.)
Bowlby jakaa lapsen kiintymyskäyttäytymisen kehittymisen neljään eri vaiheeseen.
Ensimmäisessä vaiheessa lapsi ei vielä kunnolla kykene erottamaan ihmisiä toisistaan, vaan hänen käyttäytymisensä on samanlaista kaikkia kohtaan. Tämä vaihe kestää tyypillisesti lapsen syntymästä noin 12 viikon ikään saakka. Toisessa vaiheessa lapsi alkaa jo osoittaa kiintymyskäyttäytymistä, joka selvästi kohdentuu tiettyjä ihmisiä kohtaan ja on erityisen voimakasta lapsen äitiä kohtaan. Toinen vaihe kestää noin kuuden kuukauden ikään saakka. Tämän jälkeen lapsi alkaa kolmannessa vaiheessa
osoittaa jo selkeästi kiintymyskäyttäytymiseksi luokiteltavaa käyttäytymistä, sillä hän pyrkii pitämään yllä läheisyyttä äitiinsä monin eri tavoin. Tyypillisimpiä näistä keinoista ovat äidin konkreettinen seuraaminen, esimerkiksi kontaten, tämän kävellessä lapsesta poispäin sekä äidin tervehtiminen tämän saapuessa takaisin. Kolmas vaihe kestää noin kuuden kuukauden iästä aina kolmanteen ikävuoteen saakka. Neljännessä, eli viimeisessä vaiheessa lapsi oppii ymmärtämään, että hänen äitinsä on hänestä itsestään erillinen ja itsenäinen olento, jolla on omat tunteensa ja ajatuksensa. (Bowlby 1991, 266-268.) Tätä vaihetta voidaan kuvata myös Margaret Mahlerin psykologisen syntymän käsitteellä (Rusanen 2011, 25-26).
Kiintymyssuhde merkityksellistyy lapsen kannalta siten, että se luo lapselle turvallisuuden tunteen ja näin ollen mahdollistaa uusien asioiden oppimisen. Keskeistä äidin ja lapsen välisessä turvallisessa vuorovaikutussuhteessa on lapsen mahdollisuus käyttää äitiään turvapesänä, josta käsin lapsi voi tutkia ja tarkastella ympäröivää maailmaa (Bowlby 1985, 11). Äidin merkitys turvapesänä konkretisoituu siten, että lapsen on mahdollista palata äitinsä luo ja hakea tältä turvaa ja läheisyyttä kohdatessaan jotain uutta ja tuntematonta, joka järkyttää hänen turvallisuuden tunnettaan. Tällöin on tärkeää, että lapsi tietää äitinsä olevan saatavilla, kun hän kokee olonsa turvattomaksi.
Tässä vaiheessa lapsen voidaan katsoa olevan varsin ristiriitaisessa tilanteessa, sillä yhtäältä lasta ohjaa valtaisa halu tutkia ympäröivää maailmaa, jossa aikuisen näkökulmasta hyvin pienet ja arkipäiväisetkin asiat ovat lapselle uutta ja ihmeellistä, jopa pelottavaa (Rusanen 2011, 39-40). Toisaalta lapsi taas tarvitsee lähelleen hoitajaansa, jonka avulla hän voi säilyttää turvallisuuden tunteen ja näin ollen tutkia maailmaa ja kohdata uusia ja pelottaviakin asioita. Tällöin lapsi pyrkii yhtäaikaisesti sekä itsenäistymään että hakemaan turvaa hoitajastaan.
Pieni lapsi pyrkii osoittamaan kiintymyskäyttäytymistä ja pitämään yllä läheisyyttä äitiinsä monista eri syistä ja monin eri tavoin. Kiintymyskäyttäytyminen aktivoituu yleensä tilanteissa, jotka lapsi kokee uhkaavina tai pelottavina. Myös silloin kun lapsi on sairas tai väsynyt, hän hakee tyypillisesti läheisyyttä ja turvaa kiintymyksen kohteestaan. Pieni lapsi osoittaa turvattomuuttaan ja läheisyyden tarvettaan muun muassa itkemällä, hymyilemällä, jokeltelemalla ja tarrautumalla kiinni hoitajaansa (Bowlby 1991, 271-296). Kuten Horppu (1998, 134) toteaa, myöhemmin kielen
kehittymisen myötä lapsella taas on käytössään yhä moninaisempia keinoja läheisyyden ja turvallisuuden tunteen ylläpitämiseksi. Lapsen kiintymyssuhteen kehittymisen kannalta on erityisen merkittävää millä tavoin hänen hoitajansa vastaavat hänen tarpeisiinsa ja yrityksiinsä ylläpitää läheisyyttä. Näiden vuorovaikutuskokemustensa pohjalta lapsi muodostaa käsitystään muista ihmisistä sekä ympäröivästä maailmasta (Lahikainen 2011, 111). Lapsen kiintymyssuhde muodostuu siten vuorovaikutuksessa hänen hoivaajansa kanssa ja vuorovaikutuksen laatu taas vaikuttaa siihen muodostuuko lapselle karkeasti jaoteltuna turvallinen vai turvaton kiintymyssuhde.
2.3 Kiintymyssuhdemallit
Mary Ainsworthin kehittelemän vierastilannekokeen perusteella on ollut mahdollista tarkastella lasten yksilöllisiä eroja heidän kiintymyssuhteissaan. Keskeistä on, että lapselle voi tyypillisesti muodostua joko turvallinen tai turvaton kiintymyssuhde, joista turvaton kiintymyssuhde voidaan jakaa eri alakategorioihin. Tehtyjen havaintojen pohjalta lasten kiintymyssuhteista on kuitenkin voitu erottaa kolme toisistaan selkeästi poikkeavaa kiintymyssuhdemallia: turvallinen, turvaton-välttelevä ja turvaton- ristiriitainen kiintymyssuhde (Hautamäki 2011, 34-36). Lapselle tietynlaisen kiintymyssuhdemallin muodostumiseen vaikuttaa merkittävästi se, millaisia vuorovaikutuskokemuksia hänellä on ollut äitinsä tai muiden hoitajiensa kanssa.
Erityisen merkityksellisiä lapsen kannalta ovat tilanteet, joissa lapsi viestittää turvattomuuttaan tai läheisyyden tarvettaan äidilleen. Tärkeäksi tekijäksi näissä tilanteissa muodostuu lapsen äidin tapa vastata lapsensa tekemiin aloitteisiin. Mikäli äiti vastaa lapsensa tarpeisiin johdonmukaisesti ja sensitiivisesti, kehittyy lapselle yleensä turvallinen kiintymyssuhde. Mikäli sen sijaan äiti laiminlyö lapsensa tekemiä aloitteita, osoittaa välinpitämättömyyttä lapsensa tarpeita kohtaan tai ei ole muulla tavoin lapsensa saatavilla, syntyy lapselle yleensä turvaton kiintymyssuhde. (emt. 35-36.)
2.3.1 Vierastilannekoe
Vierastilannekoe on Mary Ainsworthin kehittelemä kokeellinen tutkimusmenetelmä, jonka avulla on mahdollista tarkastella 12-20 kuukauden ikäisten lasten yksilöllisiä eroja heidän kiintymyssuhteissaan. Koeasetelma koostuu kahdeksasta kolmen minuutin videoidusta jaksosta, joissa seurataan lapsen reaktioita ja käyttäytymistä. Koe toteutetaan laboratorio-olosuhteissa, joissa lapsen käyttäytymistä seurataan huoneessa, joka on täynnä leluja. Kokeen kuluessa asetelma muuttuu siten, että lapsen stressiä lisätään asteittain. Aluksi äiti ja lapsi ovat kahdestaan havainnointihuoneessa ja kokeenjohtaja seuraa tilannetta toisesta huoneesta käsin. Tässä vaiheessa lapsen äiti pysyy paikallaan ja lapsella on mahdollisuus tutkia ympäristöä. Seuraavaksi huoneeseen saapuu lapselle tuntematon aikuinen, joka kolmen minuutin episodin aikana istuu ensimmäisen minuutin hiljaa, tämän jälkeen keskustelee lapsen äidin kanssa ja lopuksi lähestyy lasta. Samalla lapsen äiti poistuu huoneesta ja lapsi jää hetkeksi kahdestaan tuntemattoman henkilön kanssa. Kun lapsen äiti palaa takaisin, poistuu tuntematon aikuinen huoneesta, josta taas hetken kuluttua myös lapsen äiti poistuu huoneesta uudestaan lapsen jäädessä yksin. Tämän jälkeen vieras aikuinen palaa huoneeseen ja yrittää saada kontaktia lapseen. Lopulta asetelma palaa lähtöpisteeseen, jolloin vieras poistuu huoneesta ja lapsi on taas äitinsä kanssa kahdestaan. (Helkama, Myllyniemi &
Liebkind 2005, 89; Hautamäki 2011, 34.)
Koeasetelman avulla on havaittu, että lapset reagoivat tilanteiden muutoksiin hyvin vaihtelevasti. Kokeen aikana lapset joutuvat kohtaamaan useita stressaavia tilanteita, kuten ollessaan kaksin vieraan aikuisen kanssa tai joutuessaan jäämään yksin huoneeseen ilman aikuista. Lasten reaktioiden ja käyttäytymisen perusteella on voitu määritellä edellä mainitut kolme toisistaan selkeästi erottuvaa kiintymyssuhdemallia:
turvallinen, turvaton-välttelevä ja turvaton-ristiriitainen kiintymyssuhde. Tällaisesta kiintymyssuhdeluokittelusta käytetään myös tyypittelyä B-, A- ja C-tyypin kiintymyssuhteisiin. (Hautamäki 2011, 34; Helkama ym. 2005, 89.)
2.3.2 Turvallinen kiintymyssuhde
Turvallinen kiintymyssuhde on yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan kaikkein yleisin, sillä jopa 70 prosenttia lapsista on voitu luokitella turvallisesti kiintyneiksi (Helkama ym. 2005, 90). Turvallisesti kiintyneille lapsille on ominaista, että heille on muodostunut vahva turvallisuuden tunne ja he ovat usein hyvin luottavaisia äitejään kohtaan. Tällaiset lapset osaavat käyttää äitiään turvapesänä, josta käsin on mahdollista tutkia ympäröivää maailmaa ja jonka luokse on mahdollista tarpeen tullen palata. Näin ollen turvallisesti kiintyneet lapset luottavat äitinsä saatavilla oloon ja siihen, että saavat äidiltään lohtua kokiessaan turvattomuutta. (Hautamäki 2011, 35.) Turvallisesti kiintyneiden lasten on myös havaittu kykenevän tasapainoisempaan tunneilmaisuun kuin turvattomasti kiintyneiden lasten (Rusanen 2011, 63).
Turvallinen kiintymyssuhde voidaan nähdä parhaiten lapsen kehitystä tukevana kiintymyssuhdemallina. Kun lapsi voi luottaa äitinsä saatavilla oloon ja käyttää tätä turvapesänään, on lapsella mahdollisuus tutkia ympäröivää maailmaa. Turvallisesti kiintynyt lapsi palaa niin sanotulta tutkimusmatkaltaan äitinsä luo, mikäli hän kokee etäisyyden äitiinsä liian pitkäksi tai olonsa muulla tavoin turvattomaksi. Tällöin lapsi ikään kuin palaa täydentämään turvallisuuden tunteen vajettaan turvapesästään ja riittävän äidin lähellä olon jälkeen lapsi voi taas jatkaa ympäristönsä tutkimista.
Tällaista kiintymyskäyttäytymistä on havaittu muun muassa vierastilannekokeissa siten, että turvallisesti kiintyneet lapset kykenevät jatkamaan ympäristönsä tutkimista vielä kokeen viimeisen episodin jälkeenkin, huolimatta siitä, että ovat joutuneet eroon äidistään. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että lapsi saa olla riittävän pitkään äitinsä läheisyydessä tämän palattua takaisin, ennen kuin aloittaa ympäristönsä tutkimisen uudelleen. (Hautamäki 2002, 36.)
2.3.3 Turvaton kiintymyssuhde
Turvaton kiintymyssuhde voidaan jakaa jopa viiteen eri alakategoriaan, jotka ovat välttelevä-, ristiriitainen-, järjestäytymätön-, kontrolloiva- ja muulla tavoin turvaton kiintymyssuhde (Rusanen 2011, 62-63). Yleisimmin kuitenkin puhutaan joko välttelevästä- tai ristiriitaisesta kiintymyssuhteesta. Turvattoman kiintymyssuhteen muotoutumiselle keskeistä on, että lapsen tarpeisiin ei ole vastattu tai tarpeita on muulla tavoin laiminlyöty. Lapsen osoittaman kiintymyskäyttäytymisen päämäärä on aina turvallisuuden tunteen lisääminen ja vastaavasti turvattomuuden tunteen vähentäminen.
Mikäli aikuinen ei vastaa lapsensa osoittamiin tarpeisiin ja signaaleihin, muuttaa lapsi tällöin käyttäytymistään siten, että turvallisuuden tunne on mahdollista saavuttaa ja ylläpitää. (emt. 65.)
Välttelevä kiintymyssuhdemalli kehittyy lapselle tyypillisesti siten, että lapsen äiti johdonmukaisesti reagoi epäsensitiivisesti ja kielteisesti lapsensa osoittamiin signaaleihin (Hautamäki 2011, 35). Tällainen aikuisen reagointitapa on lapsen kannalta erityisen haitallista, sillä juuri silloin kun lapsi osoittaa läheisyyden tarvettaan ja turvattomuuttaan, aikuisen vastaus näihin tarpeisiin onkin sävyltään negatiivinen.
Rusasen (2011, 66) mukaan välttelevästi kiintyneen lapsen tapauksessa äiti on saattanut osoittaa positiivisia tunteita lastaan kohtaan ainoastaan silloin, kun tämä on ollut rauhallinen. Tällöin lapsi alkaa kehittää sisäistä itsesäätelyjärjestelmää, jonka avulla hän voi korvata äitinsä tarpeellisuuden. Lapsi oppii tämän itsesäätelyjärjestelmän kehitettyään esimerkiksi rauhoittamaan itsensä omatoimisesti. On myös havaittu, että pelkoa aiheuttavissa tilanteissa tällaiset lapset ovat osoittaneet käyttäytymisellään vähemmän turvattomuutta kuin turvallisesti kiintyneet lapset, mutta heillä on kuitenkin havaittu hyvin voimakasta fysiologista reagointia. (emt. 65-66.)
Välttelevästi kiintyneen lapsen käyttäytymiselle on ominaista, että lapsi ei halua äitiään lähelle, vaan pitää tähän joko fyysistä tai emotionaalista etäisyyttä tai joissain tapauksissa jopa molempia. Tällaisten lasten tunneilmaisu on myös hyvin niukkaa, sillä esimerkiksi erotilanteissa he eivät ilmaise juuri minkäänlaisia tunteita. Erityisen vaikeaa vältteleville lapsille on juuri kielteisten tunteiden ilmaisu. Välttelevästi kiintynyt lapsi ei
myöskään tee juuri ollenkaan vuorovaikutusaloitteita äidillensä ja yhtä lailla vastaa myös hyvin niukasti äitinsä tekemiin aloitteisiin. Äidin epäsensitiivisyyden ja piittaamattomuuden vuoksi lapsi tyypillisesti suuntaa huomionsa pois kielteisiä tunteita aiheuttavasta äidistään, esimerkiksi johonkin esineeseen. Äidin kielteisesti ja piittaamattomasti lapseen suuntautuvan hoivan johdosta lapsi oppii mallin, jonka mukaan hänen on selvittävä yksin. (Rusanen 2011, 65-67; Hautamäki 2011, 35.)
Ristiriitaisesti kiintyneen lapsen kiintymyssuhde taas on kehittynyt tyypillisesti siten, että hänen äitinsä on vastannut ristiriitaisesti ja epäjohdonmukaisesti lapsensa signaaleihin. Esimerkiksi lapsen osoittaessa kiukkuaan, on äiti toisinaan voinut reagoida tähän vaikkapa naureskelemalla tai suuttumalla ja toisinaan taas vastaamalla sensitiivisesti lapsensa tarpeisiin. Tällöin lapselle on hyvin hankalaa muodostaa äidistään tietynlaista kuvaa, jolloin äiti näyttäytyy hyvin ristiriitaisena henkilönä ja lapsen on hankala osoittaa kiintymyskäyttäytymistään. Äidin osoittamien voimakkaiden reagointitapojen vuoksi lapsi on voinut oppia, että ainoa keino saada huomiota äidiltä on osoittaa tunteitaan hyvin voimakkaasti. Kiintymysmallin ristiriitaisuus kuitenkin ilmenee siten, että saatuaan äitinsä huomion lapsi ei oikein osaa suhtautua tähän huomionosoitukseen johdonmukaisesti, vaan käyttäytyy ristiriitaisesti. Lapsi saattaa esimerkiksi osoittaa samaan aikaan hakevansa kontaktia, mutta toisaalta vastustavansa sitä. Lapsi voi osoittaa voimakasta tarvetta päästä fyysiseen kontaktiin äitinsä kanssa, mutta esimerkiksi syliin otettaessa lapsi ei kuitenkaan tyydy siihen vaan vastustelee ja vaatii jopa päästä sylistä pois. (Hautamäki 2011, 35-56; Rusanen 2011, 67-68.)
2.4 Kiintymyssuhteen muotoutumiseen vaikuttavat tekijät
Kiintymyssuhteen muotoutumisen kannalta äidin ja lapsen välinen vuorovaikutus on tärkeässä asemassa. Molemmat osapuolet, niin äiti kuin lapsikin, vaikuttavat omalta osaltaan tähän vuorovaikutussysteemiin. Lapsi ilmaisee monella eri tapaa omia tarpeitaan, kuten itkemällä, ja äidin tärkeäksi tehtäväksi jää näihin tarpeisiin vastaaminen. Merkittäviä tekijöitä lapsen kiintymyssuhteen muotoutumisen kannalta tässä vuorovaikutussysteemissä ovat etenkin äidin fyysinen ja emotionaalinen saatavilla
olo sekä äidin sensitiivisyys ja johdonmukainen reagointi lapsensa osoittamia signaaleja kohtaan. Äidin fyysinen lähellä olo voi ilmetä esimerkiksi lapsen mahdollisuutena päästä äitinsä syliin sekä muina äidin hellyyden osoituksina, jotka sisältävät fyysistä läheisyyttä. Äidin emotionaalinen saatavilla olo taas viittaa siihen, että äiti osoittaa myös fyysisen läheisyyden lisäksi muilla tavoin lapselleen, että tämä on hänelle tärkeä ja rakastettava ihminen. Tällöin äiti esimerkiksi vastaa johdonmukaisesti ja eritoten hyvin herkästi lapsensa osoittamiin signaaleihin. Tällaista äidin reagointitapaa voidaan nimittää responsiivisuudeksi. Bowlby (1991, 236-244) itse kuvaa äidin lastaan kohtaan osoittamaa sensitiivistä hoivakäyttäytymistä äidillisen hoivan käsitteellä.
Sensitiivisyys viittaa, samalla tapaa kuin responsiivisuuskin, äidin tapaan reagoida lapsensa osoittamiin signaaleihin herkästi ja oikea-aikaisesti. Responsiivisuuden ja sensitiivisyyden merkittävin ero on kuitenkin siinä, että sensitiivinen äiti ottaa kontaktia lapseensa ja tekee vuorovaikutusaloitteita myös silloin, kun lapsi ei ilmaise hätää. Tällä tavoin käyttäytyvä sensitiivinen äiti ei kuitenkaan ole lastaan kohtaan tekemissään aloitteissa yliaktiivinen, vaan hän osaa tulkita milloin on sopivaa tehdä aloitteita ja ottaa kontaktia lapseensa olematta kuitenkaan liian tunkeileva. Sensitiivistä äitiä ohjaa myös vahva halu oppia tuntemaan oma lapsensa ja kyky muokata omaa käyttäytymistään lapsen kehityksen mukaan. Tämä voi olla havaittavissa esimerkiksi siten, että äiti osaa tulkita milloin hänen lapsensa selviää jostakin tehtävästä tai tilanteesta omin avuin, vaikka on aiemmin tarvinnut siihen aikuisen apua. (Rusanen 2011, 98-99.) Tällä tavoin äiti siis tulee tukeneeksi lapsensa kehittymistä itsenäisesti toimeen tulevaksi yksilöksi ja mahdollistaa samalla myös lapsen kyvyn oppia uutta.
2.5 Kiintymyssuhde lapsen varhaisen minuuden muodostajana: sisäiset työmallit
Lapsen jokainen erillinen kiintymyssuhde perustuu lapsen itsensä sekä hänen kiintymyksenkohteensa väliseen vuorovaikutukseen, mutta lapsen eri kiintymyssuhteet vaikuttavat myös toisiinsa. Lapsen vuorovaikutuksellisista suhteista juuri
kiintymyssuhteet ovat kaikkein merkityksellisimpiä hänen ensimmäisinä elinvuosinaan.
Ollessaan vuorovaikutuksessa äitiinsä tai muuhun ensisijaiseen hoivaajaansa lapsi luo kokemansa vuorovaikutuksen myötä omat kiintymyssuhdetta koskevat työhypoteesinsa.
Työhypoteesit muodostuvat sen mukaan, miten lapsi on kokenut äitinsä saatavilla olon ja mahdollisuuden käyttää tätä turvapesänään tutkiessaan ympäristöä. Kun aivan pieni lapsi määrittää äitinsä saatavilla olon sen mukaan, millainen on heidän välinen fyysinen etäisyys, alkavat työhypoteesit myöhemmin määrittää sen, millä tavoin lapsi oppii sisäisesti säätelemään äitinsä läheisyyttä ja saatavilla oloa. Siten pelkkä fyysinen etäisyys ei enää ole ratkaiseva tekijä sille, miten lapsi kokee äitinsä olevan saatavilla.
(Hautamäki 2011, 30-31.)
Vuorovaikutuksessa äitinsä tai muiden hoivaajiensa kanssa lapsi muodostaa myös sisäisiä työmallejaan. Sisäiset työmallit tarkoittavat lapsen sisäistyneitä edustuksia, jotka koskevat häntä ympäröivää maailmaa sekä hänen omaa suhdettaan tähän maailmaan. Nämä sisäiset työmallit mahdollistavat sen, että lapsi voi alkaa tulkita maailmaa ja ennustaa tulevia tapahtumia omien edustustensa pohjalta. Tällöin lapsi alkaa esimerkiksi oppia ennakoimaan erilaisia arkisia tilanteita, kuten sitä, millä keinoin hän voi saada huomiota äidiltään. Lapsi alkaa tällä tavoin ymmärtää hyvin yksinkertaisella tasolla eri asioiden yhteyksiä. Lapsi kykenee myös sisäisten työmalliensa avulla tulkitsemaan saamaansa palautetta ja näin ollen myös muokkaamaan tämän palautteen avulla edelleen omia työmallejaan. Sisäiset työmallit rakentuvat vuorovaikutuskokemusten kautta, jotka taas jäsentyvät yksilön mieleen kolmen eri muistijärjestelmän kautta. Nämä kolme järjestelmää ovat semanttinen, episodinen ja proseduraalinen muistijärjestelmä. Semanttinen muistijärjestelmä rakentuu kielellisten muistikuvien ja episodinen taas erinäisten elämäntapahtumien varaan. Proseduraalinen muistijärjestelmä sen sijaan ohjaa yksilön automaattista arkipäiväistä toimintaa, eli toisin sanoen koostuu automatisoituneista toimintatavoista.
(Hautamäki 2011, 31-33.)
Lapsen kiintymyssuhteen rakentumista voidaan siis pitää hyvin merkittävänä tekijänä lapsen kehityksen kannalta. Kuten edellä on osoitettu, vuorovaikutus lapsen ja hänen hoivaajiensa välillä vaikuttaa keskeisesti siihen, millainen kiintymyssuhde lapselle muodostuu. Tässä vuorovaikutuksellisessa prosessissa merkittävässä roolissa on lapsen
hoivaajan reagointi lapsen osoittamiin tarpeen tyydytyksen signaaleihin tai vuorovaikutusaloitteisiin. Lapsen hoivaajan johdonmukaisella ja sensitiivisellä vuorovaikutustyylillä lapselle kehittyy tyypillisesti turvallinen kiintymyssuhde, jonka myötä lapsi kykenee käyttämään hoivaajaansa turvapesänä ja tutkimaan siitä käsin ympäröivää todellisuutta. Turvallinen kiintymyssuhde muodostaa siten perustan lapsen ympäröivää maailmaa ja muita ihmisiä koskevien edustusten rakentumiselle. Nämä sisäiset edustukset ja hoivaa koskevat vuorovaikutuskokemukset vaikuttavat keskeisesti siihen, kuinka lapsi kykenee jatkossa rakentamaan kiintymys- ja vuorovaikutussuhteita myös muihin ihmisiin. Erityisen suuri merkitys tällä on esimerkiksi päivähoidossa, jossa moni lapsi viettää paljon aikaa ja johon siirtyessään hän joutuu usein ensimmäistä kertaa eroon hänen ensisijaisesta hoivaajastaan.
3 PÄIVÄHOIDON ERITYISPIIRTEIDEN VAIKUTUS LASTEN KEHITYKSEEN KIINTYMYSSUHDETEORIAN NÄKÖKULMASTA
Tässä luvussa suuntaan tarkastelun koskemaan päivähoitoa edellä kuvatun kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta. Aluksi tuon esille tilastoja päivähoidossa olevien lasten määrästä sekä muutamia keskeisiä lapsen kehitykseen liittyviä tekijöitä, jotka ovat oleellisia päivähoidon aloitukseen ja päivähoidossa olemiseen liittyen. Luvussa esittelen monia merkittäviä suomalaista päivähoitoa koskevia tutkimuksia, jotka on myös toteutettu kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta. Näistä tutkimuksista tai niitä toteuttaneista tutkijoista korostuvat ennen kaikkea useat Erja Rusasen, Anja Riitta Lahikaisen sekä Mirjam Kallandin teokset.
Päivähoitoa tarkastelleiden kiintymyssuhdeteoreettisesti orientoituneiden tutkimusten pohjalta tuon esille monia merkittäviksi tunnistettuja vuorovaikutuksellisia tekijöitä päivähoidossa. Esittelen näiden tekijöiden merkitystä erityisesti lasten kokonaisvaltaiseen kehitykseen vaikuttavina päivähoidon ominaisuuksina. Tällaisiksi merkittäviksi tekijöiksi on tunnistettu esimerkiksi hoidon jatkuvuuteen ja pysyvyyteen sekä päivähoidon ja kotona saadun hoivan samankaltaisuuteen liittyvät tekijät. Lisäksi myös lapsiryhmien koko sekä hoitajien responsiivinen ja sensitiivinen vuorovaikutustyyli vaikutta keskeisesti lasten mahdollisuuteen rakentaa ja ylläpitää kiintymyssuhteita päivähoidossa. Lopuksi esittelen Anja Riitta Lahikaisen ja Erja Rusasen 1990-luvun toteuttamaa päivähoidon tutkimus- ja kehittämisprojektia, jossa tarkoituksena on ollut muuttaa päivähoidon toimintamalleja aiempaa enemmän yksilölähtöisiksi.
3.1 Suomalaisen päivähoidon yleispiirteet
Suomessa päivähoito liittyy hyvin keskeisesti alle kouluikäisten lasten elämään. Vuonna 2008 suomalaisista, yli kolmevuotiaista lapsista jopa 72 prosenttia kuului kunnallisen tai yksityisen päivähoidon piiriin. Sen sijaan alle kolmevuotiaista lapsista noin 70 prosenttia hoidettiin kotona. (Rusanen 2011, 165.) Kiintymyssuhdeteorian kannalta tarkasteltuna erityisesti alle kolmevuotiaiden suuri osuus kotihoidossa antaa lohdullista kuvaa tämän ikäisten lasten mahdollisuuksista välttyä heidän kehitystään vaarantavilta ja stressaavilta erokokemuksilta.
Kiintymyssuhdeteorian edustamassa kehityspsykologisessa suuntauksessa kolmen vuoden ikää on pidetty lapsen psyykkisen kehityksen kannalta merkittävänä ajankohtana. Kolmen vuoden ikä on siinä mielessä merkittävä, että yleensä siihen mennessä lapsi on käynyt läpi niin kutsutun separaatio-individuaatio, eli erillistymis- yksilöitymis kehitysvaiheen. Kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta tämä merkitsee erityisesti sitä, että lapsi alkaa sietää yhä pidempiä eroja äidistään, sillä lapsella on käytössään aiempaa moninaisempia keinoja pitää äitinsä mielessään erossa olon aikana.
(Rusanen 2011, 127-158.)
Separaatio-individuaatio kehitysvaiheen läpikäyminen voidaan jakaa neljään eri vaiheeseen, joiden jälkeen lapsi eriytyy omaksi yksilökseen hänen ja äitinsä muodostamasta tiiviistä symbioottisesta suhteesta. Tämän kehitysvaiheen onnistunutta läpikäymistä voidaan myös kuvata psykologisen syntymän käsitteellä. Merkittävää tässä kehitysvaiheessa on juuri omasta äidistä itsenäistyminen ja oman itsensä käsittäminen muista ihmisistä erillisenä yksilönä. (Rusanen 2011, 127-128.)
Tarkasteltaessa päivähoitoa kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta, lapsen kannalta keskeisiksi tekijöiksi muodostuvat monet asiat. Ensiksikin päivähoidon laadulla on suuri merkitys siihen, miten lapsi sietää eroa vanhemmistaan hänelle vieraassa ympäristössä ja hänelle vieraiden ihmisten seurassa. Tällä taas on edelleen merkittävä vaikutus lapsen kehitykseen ja oppimiseen. (Kalland 2011, 151-153.) Päivähoidon laatu voidaan jakaa useisiin eri tekijöihin, jotka vastaavat hyvin paljon samoja asioita, joita
hyvä äidillinen hoiva käsittää. Tämän lisäksi päivähoidon laadun erityisvaatimuksia ovat lapsiryhmien koko, hoidon jatkuvuus, hoidon pysyvyys ja äidillisen hoivan vastaavuus. (Rusanen 1995, 43-59.)
Toiseksi lapsen kannalta on hyvin merkityksellistä, minkä ikäisenä hän aloittaa kodin ulkopuolisen päivähoidon sekä miten usein ja miten pitkiä hoitopäivät ovat (Rusanen 1995, 43-45). Päivähoitoon siirtymiseen liittyy siten lapsen turvallisuuden tunteen säilyttämisen sekä suotuisan kehityksen kannalta lukuisia ulottuvuuksia. Lapsen ja hänen vanhempiensa kannalta tarkasteltuna päivähoidon aloittamisessa täytyy siten ottaa huomioon lukuisia eri asioita, mikäli halutaan turvata lapselle hänen kehityksensä kannalta hyvät puitteet.
3.2 Päivähoidon laatutekijöiden merkitys lapsen kehityksen kannalta
Päivähoidon vaikutuksista lapsen kehitykseen on käyty runsaasti keskustelua. Yhtäältä päivähoidon on katsottu edistävän ja toisaalta taas haittaavan lasten kehitystä. Lasten varhaista päivähoidon aloitusta on usein perusteltu yhteiskunnallisessa keskustelussa muun muassa sillä, että lapset oppivat siten paremmin sosiaalisia taitoja, joiden merkitystä pidetään erityisen tärkeänä myöhemmässä elämässä (Keltikangas-Järvinen 2012, 17). Tieteen kentällä taas on saatu ristiriitaisia tutkimustuloksia siitä, millaisia vaikutuksia päivähoidolla voi olla lapsen kehitykseen. Rusanen (2011) tuo teoksessaan esille kolme eri maissa toteutettua tutkimusta, joiden tarkastelun kohteena on ollut kotona tapahtuvan ja kodin ulkopuolisen hoivan vertailu. Suomessa toteutetun tutkimuksen tulokset viittasivat siihen, ettei lapsen hoitomuodolla ollut merkitystä lapsen kehitykselle. Kanadassa toteutettujen tutkimusten tuloksena taas todettiin, että keskiverto populaatioissa alle vuoden ikäisenä aloitettu kodin ulkopuolinen hoito muodosti selkeän riskin lasten kehitykselle. Sen sijaan ruotsalaisissa tutkimuksissa todettiin, että alle vuoden ikäisenä aloitettu päivähoito ennusti hyvää tai erinomaista menestystä koulussa reilusti yli puolella tarkastelun kohteena olleilla lapsilla. (Rusanen 2011, 258-266.)
Päivähoidon yhteyttä lapsen kiintymyssuhteeseen on tarkasteltu jo pitkään.
Tutkimuksissa on usein vertailtu kotona hoidettujen ja päivähoidossa olleiden lasten eroja heidän kiintymyssuhteissaan vierastilannekokeen avulla. Esimerkiksi kaksivuotiaana aloitettu päivähoito on yhdistetty turvaton-ristiriitaiseen kiintymyssuhteeseen ja kolmevuotiaana aloitettuna taas turvaton-välttelevään kiintymyssuhteeseen (Blehar 1974). Toisaalta on saatu myös tuloksia, joissa ei ole löydetty huomattavia eroja päivähoidossa olleiden ja kotona hoidettujen lasten väliltä heidän kiintymyskäyttäytymisessään (Ragozin 1980). Tutkimustulosten ristiriitaisuus voi kuitenkin johtua lukuisista eri syistä. Vuonna 2006 julkaistussa laajassa meta- analyysissä tarkasteltiin yhteensä 40:tä tutkimusta, joiden tarkastelun kohteena oli lasten kiintymyssuhde sekä omaan vanhempaan että perheen ulkopuoliseen hoitajaan.
Vertailtavissa tutkimuksissa lasten kiintymyssuhdetta mitattiin käyttäen sekä vierastilannekoetta että AQS –menetelmää1. Meta-analyysin tuloksena todettiin, että edellistä menetelmää käyttäen lasten turvallinen kiintymyssuhde oli yleisempää lapsen vanhempiin kuin muihin hoitajiin. Sen sijaan jälkimmäistä menetelmää käyttämällä oli havaittu, että lapsen turvallinen kiintymyssuhde vanhempiin oli yhteydessä myös turvalliseen kiintymyssuhteeseen muiden hoitajien kanssa. (Ahnert ym. 2006.)
Tarkasteltaessa lapsen kehitystä kokonaisvaltaisesti kiintymyssuhdeteorian perusteella, voidaan kuitenkin todeta, että päivähoidon vaikutukset lapsen kehitykseen määräytyvät lukuisten eri ulottuvuuksien yhteistuloksena. Merkittävimmiksi tekijöiksi tässä suhteessa muodostuvat hoidon laatu (Almqvist 2004, 82) sekä pysyvyys (Bowlby 1985, 259-260). Kiintymyssuhdeteoriassa lapsen kehityksen kannalta keskiössä on turvallinen kiintymyssuhde. Turvallisesti kiintyneelle lapselle on yleensä muodostunut positiivinen sisäinen malli sekä itsestään että muista ihmisistä. Turvallinen kiintymyssuhde on myös edellytys sille, että lapsi tutkii ympäristöään ja kykenee myös oppimaan uutta, sillä
1 AQS –menetelmä tarkoittaa lapsen kiintymyssuhdetta koskevaa havainnointimenetelmää, joka toteutetaan vierastilannekokeesta eroten lapsen kotiympäristössä. Menetelmässä käytetään apuna kortteja, joissa kuvataan 12-48 kuukauden ikäisten lasten tyypillisiä käyttäytymisen piirteitä. Usean tunnin havainnoinnin jälkeen tutkija asettaa kortit pinoittain järjestykseen sen mukaan mitkä korteista kuvaavat eniten kyseistä lasta ja mitkä vähiten. Tämän pohjalta havainnoin kohteena olevaa lasta verrataan turvallisesti kiintyneen lapsen prototyyppiin ja annetaan lapselle hänen kiintymyssuhteensa turvallisuutta kuvaava pisteytys.(Ijzendoorn, Vereijken, Bakermans-Kranenburg & Riksen-Walraven 2004, 1188- 1189.)
turvallisesti kiintyneenä hänen ei tarvitse käyttää energiaansa vain hoitajansa etsimiseen ja huomion saamiseen. Näin ollen turvallista kiintymyssuhdetta voidaan pitää kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta katsoen lapsen normaalin kehityksen edellytyksenä. Turvallinen kiintymyssuhde ei kuitenkaan yksin voi vaikuttaa siihen, miten lapsi kehittyy, vaan myös geneettisellä perimällä on merkittävä vaikutus.
Turvallinen kiintymyssuhde ja muut lapsen ympäristötekijät, kuten hyvä päivähoito, voivat kuitenkin ikään kuin kompensoida geneettisen perimän vaikutuksia etenkin lapsen psyykkiseen kehitykseen. (Almqvist & Moilanen 2004, 24.) Se, millä tavoin päivähoito kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta lapsen kehitykseen vaikuttaa, riippuu kuitenkin hyvin monesta eri päivähoidon laatuun liittyvästä tekijästä.
3.2.1 Hoidon jatkuvuus ja pysyvyys
Suomalainen päivähoito jakaantuu kunnalliseen tai yksityiseen päiväkotihoitoon ja perhepäivähoitoon. Näiden kahden päivähoitomuodon tarjoamat mahdollisuudet lapsen kannalta suotuisaan hoivaan ovat monessa suhteessa hyvinkin erilaiset. Hoidon jatkuvuuden ja pysyvyyden kannalta keskeistä on se, miten hoitajat ovat lapsen saatavilla. Päiväkodeissa hoitajia on yleensä moninkertainen määrä verrattuna perhepäivähoitoon. Kuitenkaan hoitajien lukumäärä ei itsessään takaa lapselle hoitajien saatavilla oloa, sillä lapsen kannalta merkityksellistä on hoitajan fyysinen ja psyykkinen saatavilla olo. Vaikka hoitajia olisikin lapsen kanssa samassa tilassa määrällisesti paljon, ei se tarkoita hoitajien helposti lähestyttävyyttä. Hoitajien suuri lukumäärä voi muodostaa tilanteen, jossa kukaan yksittäinen hoitaja ei ota vastuuta tietystä lapsesta.
Tällöin lapsen näkökulmasta tarkasteltuna päivähoito voi muodostua hyvin arvaamattomaksi ja epäjohdonmukaiseksi hoivaksi, josta puuttuu pienen lapsen tarvitsema kokemus pysyvyydestä ja ennustettavuudesta. Käytännössä tällainen hoivamalli voi tarkoittaa sitä, että eri hoitajat vastaavat eri tilanteissa lapsen tarpeisiin tai aloitteisiin. Esimerkiksi hoitopäivän aikana yksi hoitaja voi hoitaa lapsen syöttötilanteen, toinen lohduttaa kun lapsi itkee ja kolmas taas jättää tämän huomiotta toisen lapsen osoittaessa samaan aikaan läheisyyden tarvetta. (Kalland 2011, 158-159.)
Tällainen usean hoitajan malli ei palvele lapsen tarvetta luoda turvallista kiintymyssuhdetta tiettyyn hoitajaan päivähoidossa, mikä korvaisi äidin tarjoamaa hoivaa. Usean hoitajan mallissa lapsella on vaikeuksia muodostaa kiintymyssuhdetta yhteenkään päiväkodin hoitajaan, vaikkakin kiintymyssuhteen muodostaminen olisi lapselle tällöin hyvin tärkeää, sillä uusi ja vieras ympäristö vieraine ihmisineen järkyttää lapsen turvallisuuden tunnetta ja saa lapsen kaipaamaan vanhempiaan. Koska lapset tulevat päivähoitoon hyvin erilaisilla hoivaa ja kiintymyssuhdetta koskevilla kokemuksilla varustettuna, olisi lasten kannalta erityisen tärkeää, että päivähoidon tarjoama hoiva vastaisi kotona saatua hoivaa mahdollisimman paljon. Lisäksi on tärkeää, että se pystyisi kompensoimaan aiempia riittämättömiä hoivakokemuksia tai jopa hoivan laiminlyöntiä. (Rusanen 2011, 226-227.)
Sen sijaan niin kutsuttu omahoitajamalli, jossa yksi hoitaja ottaa tietyn lapsen omalle vastuulleen huolehtiakseen tämän kaikista tarpeista, antaa huomattavasti paremmat mahdollisuudet lapselle kehittää turvallista kiintymyssuhdetta. Omahoitajamalli vastaa paremmin lapsen aiempia hoivakokemuksia, sillä tällöin päivähoidossa, kuten myös kotona, pääasiassa yksi hoitaja vastaa hänen kaikista tarpeistaan ja on hänen käytettävissään. (Kalland 2011, 158-161.) Tässä suhteessa yleensä yhden henkilön toimesta toteutetun perhepäivähoidon voitaisiin katsoa tarjoavan lapselle paremmat mahdollisuudet rakentaa turvallista kiintymyssuhdetta, vastatessaan enemmän kotona saatua äidillistä hoivaa (Lahikainen ym. 1991, 23).
Tyypillisesti päivähoidon aloittaessaan lapsella on jo joku kiintymyksenkohde. Lapsi kuitenkin kykenee muodostamaan tämän ensisijaisen kiintymyksenkohteensa lisäksi myös monia muita kiintymyssuhteita, joita voidaan nimittää toissijaisiksi tai korvaaviksi kiintymyskohteiksi. Ensisijaisen kiintymyskohteen merkitys on kuitenkin muita suurempi. Bowlbyn (1991, 304-313) mukaan lapselle on tärkeää, että yksi hänen kiintymyskohteistaan on selkeästi muita merkittävämpi, johon lapsi voi turvallisuuden tunteensa järkkyessä turvautua. Päivähoitoon siirtyessään lapsi pyrkii aiempien hoivakokemustensa perusteella muodostamaan kiintymyssuhteen sellaiseen hoitajaan, joka parhaiten vastaa hänen tarpeisiinsa ja jonka hoivamalli vastaa parhaiten lapsen hoivaa ja vuorovaikutusta koskevaa sisäistä mallia. (Rusanen 2011, 197-198.)
Kiintymyssuhteen muodostuminen päivähoidossa olevaan hoitajaan onkin lapsen kiintymyskäyttäytymisen kannalta erityisen tärkeää. Etenkin alle kolmevuotias lapsi tarvitsee kehityksensä kannalta lähelleen turvallista kiintymyshahmoa jatkuvasti.
Tällöin lapsen ja hänen hoitajan välisen etäisyyden kannalta keskeiseksi nousevat neljä molempien osapuolten käyttäytymiseen liittyvää ulottuvuutta. Lapsen käyttäytyminen ohjautuu kiintymyskohteen saatavilla olon mukaan joko kiintymyskäyttäytymisen tai tutkimuskäyttäytymisen suuntaan. Kokiessaan olonsa turvattomaksi lapsen kiintymyskäyttäytyminen aktivoituu, jolloin hoitajan tulisi olla lapsen saatavilla vastaamassa tämän hätään. Mikäli hoitaja on saatavilla ja lapsi voi käyttää tätä turvapesänään, on lapsen mahdollista hänen kauttaan vahvistaa turvallisuuden tunnettaan. Turvallisuuden tunne ja tieto hoitajan saatavilla olosta vähentää lapsen tarvetta käyttää energiaa hoitajan etsimiseen ja turvallisuuden tunteen aktiiviseen säilyttämiseen. Tällöin lapsen on mahdollista käyttää enemmän energiaansa ympäristön tutkimiseen, mitä voidaan nimittää tutkimuskäyttäytymiseksi. Mikäli lapsi kokee olonsa riittävän turvalliseksi ja tietää, että hänen hoitajansa on tarpeen tullen saatavilla, voi lapsi suuntautua ympäristöönsä ja päiväkodin arjessa myös muihin lapsiin. (Rusanen 1995, 32.)
Kuten edellä on mainittu, ei lapsi kuitenkaan yksin voi vaikuttaa omaan turvallisuuden tunteeseensa, vaan myös hoitajan osoittamalla käyttäytymisellä on tässä keskeinen rooli.
Hoitajan käyttäytymistä ohjaa yhtäältä lapsen osoittama käyttäytyminen. Esimerkiksi lapsen osoittaessa tarvettaan päästä läheisyyteen hoitajan kanssa, aktivoituu tyypillisesti hoitajassa itsessään niin kutsuttu hoivakäyttäytyminen. Hoivakäyttäytymisen voidaan ymmärtää käsittävän kaikkea sellaista hoitajan osoittamaa käyttäytymistä, jonka tarkoituksena on vastata lapsen osoittamiin tarpeisiin. Kuitenkaan aina edellytyksenä hoivakäyttäytymiselle ei ole hoitajan havainto lapsen osoittamista tarpeista, vaan se voi myös laueta hoitajassa itsessään, tämän kokiessa etäisyyden lapseen liian suureksi.
Toisaalta hoitajan käyttäytymiseen hänen ja lapsen välisessä dyadisessa, eli kahden välisessä suhteessa vaikuttaa myös hoivakäyttäytymisen kanssa kilpailevat aktiviteetit, joilla voidaan tarkoittaa muita tehtäviä kuin lapsen läheisyydessä oleminen. (Rusanen 1995, 31-32.)
Päiväkodin arjessa tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsen hoivan kanssa kilpailevia aktiviteetteja on hoitajilla vähän, sillä tyypillisesti muista päiväkotiympäristössä toteutettavista tehtävistä, kuten siivoamisesta ja ruoanlaitosta vastaavat muut henkilöt kuin hoitajat. Sen sijaan perhepäivähoidossa, joka tyypillisesti sijoittuu hoitajan omaan kotiin, lastenhoidon ohella hoitaja joutuu vastaamaan myös muista tehtävistä itse. Tällaisessa tilanteessa perhepäivähoitajalle jää vähemmän mahdollisuuksia vastata lapsen tarpeisiin ja tämän osoittamaan kiintymyskäyttäytymiseen kuin päiväkodin hoitajalle. (Rusanen 1995, 67.)
3.2.2 Lapsiryhmien koko
Päivähoidossa lasten ryhmien koolla on myös merkittävä vaikutus lapsen käyttäytymiseen ja oppimiseen sekä kiintymyssuhteeseen. Tunteakseen olonsa turvalliseksi lapsi tarvitsee lähelleen pysyvän hoitajan, johon voi turvautua ja jota käyttää turvapesänä, tutkiessaan ympäristöään. Hyvin suuri ryhmä voi olla lapselle sosiaalisesti ja psyykkisesti kaoottinen. Varsinkin alle kolmevuotiaalle lapselle, jonka erillistymis-yksilöitymis kehitysvaihe on vielä kesken, olisi erityisen tärkeää välttää suuria ryhmiä, joissa sosiaalinen todellisuus muodostuu erittäin monimuotoiseksi ja monimutkaiseksi. Onnistuneen erillistymis-yksilöitymis vaiheen läpikäymisen kannalta keskeistä olisi, että lapsi voisi olla mahdollisimman paljon vuorovaikutuksessa pääasiassa yhden hoitajan kanssa (Vuorinen 1997, 84-135).
Tämän vaiheen onnistunut läpikäyminen ja lapsen itsensä mieltäminen omaksi yksilökseen, ovat edellytys lapsen kyvylle olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Pieni lapsi oppii olemaan toisten ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa etenkin turvallisissa kiintymyssuhteissa. Turvallisesti kiintynyt lapsi pystyy kokeilemaan erilaisten tunteiden ilmaisua kokiessaan luottamusta hoitajaansa kohtaan. (Rusanen 1995, 15.) Suurissa päiväkodin lapsiryhmissä yksittäiselle lapselle voi olla hankalaa muodostaa kiintymyssuhdetta hoitajaan, sillä lapsi joutuu ikään kuin kilpailemaan toisten lasten kanssa yhden hoitajan huomiosta ja hoivasta. Suurissa lapsiryhmissä hoitajalla voi myös olla vaikeuksia kohdistaa huomiotaan yhteen lapseen ja vastata
riittävällä tavalla tämän tarpeisiin (Ahnert ym. 2006, 673). Suurten ryhmäkokojen ja hoitajien muiden tehtävien vuoksi hoitajan ja yhden lapsen kahdenkeskinen aika voi myös jäädä vain muutamaan minuuttiin yhden tunnin aikana (Rusanen 2011, 232).
Vuonna 1992 annetussa päivähoitoasetuksessa määritellään kuinka monesta lapsesta päiväkodin yksittäinen hoitaja saa olla vastuussa. Asetuksen mukaisen tutkintovaatimuksen täyttävä henkilö saa olla päiväkodissa vastuussa seitsemästä yli kolmevuotiaasta ja neljästä alle kolmevuotiaasta lapsesta. Kuitenkin tiettyjen ehtojen vallitessa lasten ja hoitajien suhdeluvusta voidaan poiketa lyhytaikaisesti.
(Päivähoitoasetus 1992, 6§.) Lyhytaikaisuuden tarkempi määrittelemättömyys jättää tässä tapauksessa päiväkodeille suuren tulkinnallisen vapauden. Ryhmäkokoja voidaan näin ollen lyhytaikaisesti kasvattaa, millä taas voi olla suuria vaikutuksia lasten toimintaan ja käyttäytymiseen. (emt. 1992.) Tähän ei ole myöskään tuonut muutosta 1.8.2015 voimaan astunut Laki lasten päivähoidosta annetun lain muuttamisesta (580/2015). Kyseisen lain 5a §:ssä säädetään alle kolmevuotiaiden lasten ryhmien enimmäiskooksi 12 lasta, mutta uusi laki mahdollistaa edelleen poikkeamisen lasten ja henkilöstön suhdeluvusta.
3.3 Separaatiokokemuksen vaikutus lapsen käyttäytymiseen ja kiintymykseen
Lapsen turvallisuuden tunteen kokemisen kannalta äidin tai muun lapselle tärkeän henkilön läsnäolo on äärimmäisen tärkeää. Mikäli lapsi joutuu eroon omasta äidistään, hän tyypillisesti osoittaa käyttäytymisellään sekä kaipausta että vihaa. Tällaista käyttäytymistä Bowlby nimittää eroahdistukseksi. (Bowlby 1985, 38, 47.) Lapsen näkökulmasta erokokemuksen voimakkuus riippuu hyvin paljon siitä, kuinka pitkään ero on kestänyt ja minkä ikäinen lapsi on. Myös korvaavan hoidon laatu on merkittävä tekijä siinä suhteessa, kuinka hyvin se jäljittelee äidin tarjoamaa hoivaa. Mikäli lapsi joutuu jostain syystä eroon äidistään, saattaa hän reagoida hyvinkin voimakkaasti.
Esimerkiksi tällöin lapsi ei välttämättä kykene lainkaan ottamaan vastaan hänen
tilapäisen hoitajansa tarjoamaa hoivaa. Eron pituuden ja voimakkuuden kokeminen riippuu myös hyvin paljon lapsen iästä. Se, minkä laatuinen ja miten pitkä erokokemus kaksivuotiaasta saattaa tuntua tuskalliselta, voi jo muutamaa vuotta vanhemmalle lapselle olla helppoa. Erotilanteessa lapsen mieltä voi lohduttaa myös se, jos hänellä on lähellään jokin hänelle emotionaalisesti tärkeä esine, kuten jokin lelu tai vaate (Bowlby 1985, 35).
Tällaisia esineitä tai tavaroita voidaan kutsua turvaobjekteiksi, joiden tarkoitus on ylläpitää lapsen turvallisuuden tunnetta erotilanteissa. Lapsi voi esimerkiksi tuoda päivähoitoon kotoaan jonkin lelun tai kuvia vanhemmistaan. Näiden avulla lapsen on mahdollista pitää vanhempansa mielessä hoitopäivän ajan ja luottaa siihen, että hänen vanhempansa eivät ole lopullisesti kadonneet hänen elämästään. Kokiessaan olonsa turvattomaksi ja tuntiessaan ikävää, lapsi voi kuvia katselemalla palauttaa omat vanhempansa mieleensä. Turvaobjektien merkitys on sitä suurempi, mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sillä pienimmillä lapsilla on isompiin lapsiin verrattuna käytössään pienempi kapasiteetti ja vähemmän keinoja vanhempiensa mielessä pitämiseen.
(Rusanen 2011, 44-45, 95.)
Mikäli päiväkodin hoidossa ei oteta huomioon lapsen tarvetta turvalliseen kiintymykseen, voi se esimerkiksi hidastaa lapsen sopeutumista päivähoitoon sekä kehitystä ja oppimista. Tässä suhteessa edellä mainitulla omahoitajamallilla voi olla paljon positiivisia vaikutuksia lapsen kokemukselle päiväkodin tarjoamasta hoidosta.
Lapsen eroahdistusta vanhemmistaan voi lieventää se, jos päiväkodin hoitaja ja ympäristö ovat jo lapselle tuttuja ennen kuin päivähoito varsinaisesti alkaa. Lapselle ja hänen vanhemmilleen voidaan esimerkiksi luoda mahdollisuus käydä yhdessä tutustumassa päiväkotiin ja lapsen omahoitaja voi vierailla lapsen kotona ennen päivähoidon aloittamista. (Kalland 2011, 159-160.) Tämä auttaa lasta sopeutumaan päivähoitoon, sillä päiväkodin ympäristö ei ole enää lapselle vieras ja lisäksi päivähoidossa on jo ainakin yksi lapselle tuttu henkilö. Kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta tarkasteltaessa tällainen asteittainen päivähoitoon siirtymisen malli palvelee hyvin lapsen mahdollisuutta tutustua uuteen ympäristöön ja uusiin ihmisiin turvallisesti. Tässä mallissa lapsen vanhemmat ovat hänen mukanaan, jolloin lapsen on mahdollista kokea olonsa turvalliseksi ja käyttää kiintymyksen kohdettaan
