KAPITALISMIN LEGITIMITEETTI JA POLIITTINEN TOIMIJUUS SUOMESSA 1970-2010-LUVUILLA -
TAPAUSANALYYSI PUOLUEPOLITIIKAN KAUTTA TARKASTELTUNA
Tuomas Koponen Pro gradu -tutkielma Sosiologia Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen Yliopisto Huhtikuu 2021
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
Sosiologia
KOPONEN, TUOMAS:
Pro gradu -tutkielma, 122 sivua + liitteet Tutkielman ohjaaja: Professori Leena Koski Huhtikuu 2021
Avainsanat: kapitalismin henki, kapitalismikritiikki, kapitalismin regulaatio, julkisen vallan legitimiteetti, puoluejärjestelmien muutos, jälkifordismi, puoluepolitiikka
1900-luvun lopun vuosikymmenille ajoittuu eurooppalaisten puoluejärjestelmien muutos, jossa perinteisten keskustapuolueiden kannatus on laskenut ja uusien puolueperheiden kannatus noussut.
Kehitys luonnehtii myös Suomea. Uusien poliittisten ryhmien kannatuksessa on katsottu olevan kyse taloudellisen luokkapolitiikan korvautumisesta postmateriaalisilla arvo- ja identiteettikonflikteilla.
1900-luvun lopulle ajoitetaan tutkimuksessa myös sotien jälkeisen pääoman ja työn välisen kompromissin purkautuminen, tieto- ja palveluvetoisen talouden kasvu, sekä hyvinvointivaltion legitimiteetin ongelmat. Tutkimukseni keskeinen teema on 1900-luvun lopun taloudellisten muutosten yhteys nähtyihin poliittisiin muutoksiin. Muutosta tarkastellaan Luc Boltanskin ja Eve Chiapellon kapitalismin hengen käsitteen avulla. Tutkimuksessa politiikka määritellään kapitalismin legitimiteetin lisäämiseksi, ja analyysi kohdistetaan puolueiden pyrkimyksiin vedota äänestäjien kapitalismin oikeudenmukaisuutta, turvaa ja vapautta koskeviin käsityksiin. Tutkielman teoriaosiossa tarkastellaan kapitalismin poliittisen sääntelyn muotoja, kapitalismikritiikin- ja julkisen vallankäytön muotoja, sekä erilaisia kapitalismin legitimiteettiä haastavia kehityksiä 1970-luvulta alkaen.
Tutkielman aineistona käytetään SDP:n, Keskustan, Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja Vihreiden vaaliohjelmia kuusista vaaleista ajanjaksolta 1970-2019. Analyysimenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi, joka linkitetään teoreettis-metodologisesti osaksi tarkasteltavaa ilmiötä ranskalaisen pragmatismin hermeneuttisella luennalla. Puolueita tarkastellaan toimijoina, jotka pyrkivät vetoamaan äänestäjien normatiivisiin käsityksiin ja lisäämään kapitalismin legitimiteettiä. Analyysin tuloksena Suomen poliittisessa kulttuurissa voidaan katsoa viimeistään 1990-luvulla alkaneen vaikuttaa kaksi kapitalismin legitimiteettiä koskevaa rinnakkaista merkitysjärjestelmää. Fordistisissa käsityksissä korostuvat markkinoiden tulonjakoon vaikuttaminen, markkinoista riippumattomien toimeentulonmuotojen kehittäminen, työmarkkinoiden poliittinen kontrolli, sekä perinteisten sosiaalisten riskien hallinta. Postfordistisissa käsityksissä korostuvat uusien sosiaalisten riskien hallinta, työelämän meritokraattisuus, työelämän toimintamahdollisuuksien turvaaminen, markkinamekanismin toiminnan optimoiminen, sekä niin kutsutut työihmisoikeudet.
Tutkimustulosten mukaan suomalaisessa politiikassa kapitalismin turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vapautta koskevat kysymykset ovat politiikan keskiössä läpi koko tarkastelujakson. Tutkimus tarjoaa välineitä käsitteellistää politiikan sirpaloitumiskehitystä fordistisen ja postfordistisen taloudellisten paradigmojen ympärille muodostuneina toimija-asemina, jotka ovat taloutta koskevilta poliittisilta tavoitteiltaan aiempaa moninaisempia ja epämäärisempiä, ja jotka eroavat toisistaan keskeisesti siltä osin, koskevatko poliittiset vaatimukset työn vaihtoarvoa vai työn käyttöarvoa koskevia kysymyksiä.
Tutkimuksen perusteella taloudelliset suhteet ovat teoreettisesti selitysvoimaisia tapoja tutkia politiikkaa myös 2010-luvulla. Tulosten perusteella työn käyttöarvoa ja inhimillistä pääomaa koskevat kysymykset voi olla syytä huomioida politiikan tutkimuksessa aiempaa tarkemmin. Tutkimus tarjoaa myös välineitä tarkastella identiteettipolitiikkaa taloudellisista suhteista käsin. Jatkossa olisi syytä tutkia empiirisesti äänestäjien käsityksiä kapitalismin ja työn muutosta käsittelevästä teoriasta käsin, sekä 1900-luvun lopun puolueiden- ja yleisten poliittisten puhetapojen muutosta erilaisin aineistoin.
Department of Social Sciences Sociology
KOPONEN, TUOMAS:
Master’s thesis, 122 pages Advisor: Professor Leena Koski April 2021
Keywords: the Spirit of capitalism, critique of capitalism, regulation of capitalism, legitimacy of government, change of party systems, post-Fordism, party politics
The decades of the late 20th century saw a change in European party systems, with support for traditional center parties declining and support for new party families rising. The development also characterizes Finland. The support of the new political groups has been seen as a substitute for post- material conflicts of value and identity for economic class policy. The end of the 20th century also marks the unraveling of the trade-off between post-war capital and labor, the growth of the knowledge- and service-driven economy, and the problems of the legitimacy of the welfare state. The research starts with the idea of the connection between the economic changes of the late 20th century and the political changes seen. The change is examined using the concept of the Spirit of capitalism by Luc Boltanski and Eve Chiapello. The study defines politics as an activity aimed at increasing the legitimacy of capitalism, and the analysis focuses on parties efforts to invoke voters perceptions of justice, security, and freedom in capitalism. The theoretical part of the study examines the forms of political regulation of capitalism, the forms of critique of capitalism and the exercise of public power, as well as various developments challenging the legitimacy of capitalism since the 1970s.
The material of the study is the election programs of the Social Democratic party, the Center Party, the Coalition Party, the True Finns and the Green party from six elections in the period 1970-2019. The method of analysis is a theory-driven content analysis, which is theoretically-methodically linked to the phenomenon under consideration by a hermeneutic reading on French pragmatist sociology. Parties are viewed as actors who seek to appeal to the normative perceptions of voters and increase the legitimacy of capitalism. As a result of the analysis, two parallel systems of meaning concerning the legitimacy of capitalism can be considered to have begun to affect in Finnish political culture by the 1990s at the latest. Fordist views emphasize influencing to market based income distribution, developing non-market subsistence, political control of the labor market, and managing traditional social risks. Post-Fordist perceptions emphasize the management of new social risks, the meritocracy of working life, managing opportunities to act in working life, optimizing the operation of the market mechanism, and the so called labor based human rights.
According to the research results, in Finnish politics, the issues of security, justice and freedom of capitalism are at the center of politics throughout the period under review. The research provides tools to conceptualize the evolution of policy fragmentation around the Fordist and post-Fordist economic paradigms, which are more diverse and vague in their economic policy objectives, and which differ in terms of whether policy requirements are about the exchange value of work or the use-value of work.
Based on the study, economic relations have theoretical explanatory power to study politics in the 2010s as well. Research also provides a way to conceptualize the so-called identity politics from the perspective of economic relations. It can be argued, that in the field of political science, more attention should be paid to issues related to economic relations, especially to the use-value of work and human capital. In the future, it would be worthwhile to empirically study voters' perceptions from the perspective of theory of the change of capitalism and work, as well as the change in the political party- related- and general political discourse at the end of the 20th century with various research materials and data.
1. JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkimuskohde ja tutkimuskysymykset ... 3
1.2 Tutkimuksen konteksti: muuttuva kapitalismi, muuttuvat puoluejärjestelmät ... 4
1.3 Tutkimuksen asemointi: poliittinen sosiologia kulttuurisen käänteen jälkeen ... 10
2. KAPITALISMI MARKKINAMEKANISMIN JA JULKISEN VALLAN SÄÄNTELYN VUOROVAIKUTUKSENA ... 13
2.1 Kapitalismi markkinamekanismina ... 13
2.1.1 Kapitalismin legitimiteetti ja kapitalismin henki ... 13
2.1.2 Kapitalismikritiikki ... 14
2.1.3 Kapitalismin henki ja kapitalismin sosiaalinen sääntely ... 16
2.1.4 Kapitalismin legitimiteetin muutos 1970-luvulla: jälkifordismin nousu ja pääoman kapina ... 19
2.1.5 Markkinamekanismi ja demokratia vastakkaisina periaatteina ... 20
2.2 Demokratian ja markkinamekanismin erilaiset muodot ... 22
2.2.1 Kansan tahto ja hallintovalta – demokratian kaksoislegitimiteetti ... 22
2.2.2 Julkisen vallankäytön legitimiteetin muutos ... 23
2.2.3 Hallintovalta julkisen vallankäytön muotona ... 24
2.2.4 Klassinen liberalismi ja markkinamekanismin vapaus ... 25
2.2.5 Ordoliberalismi ja markkinamekanismin optimaalinen toiminta ... 26
2.3 Fordismista postfordismiin - yleisyyden yhteiskunnasta erityisyyden yhteiskuntaan ... 28
2.4 Yhteenveto teoreettisesta viitekehyksestä ... 32
3.TEOREETTIS-METODOLOGISET KYSYMYKSET, TUTKIMUSAINEISTO JA ANALYYSIN KUVAUS ... 34
3.1 Ranskalaisen pragmatismin hermeneuttinen tulkinta – epistemologisena taustana sosiaalinen konstruktionismi, ontologisena taustana realismi ... 34
3.2 Oikeuttamisteoria ja ranskalaisen pragmatismin hermeneuttinen tulkinta teoreettis-metodologisena viitekehyksenä ... 35
3.3 Oikeutusten koodaus ja sisällönanalyysin toteuttaminen ... 40
3.4 Aineisto: puolueiden vaaliohjelmat ja vaalit tarkastelujaksolla ... 45
4. KAPITALISMIN LEGITIMITEETTI SUOMESSA 1970-2019 ... 47
4.1 Turva ja vakaus yksilön oikeutena – liberaali kielioppi ... 47
4.1.1 Markkinamekanismi ja oikeus työhön ja toimeentuloon ... 47
4.1.2 Hyvinvointivaltion sosiaalinen sääntely keinona luoda turvaa ja vakautta ... 49
4.1.3 Talouden demokratisointi ja kapitalismin oikeudenmukaisuus ... 55
4.2 Vapaus ja autonomia oikeutena – liberaali kielioppi ... 62
4.2.1 Kapitalismin taiteellinen kritiikki - työelämän mielekkyys ja joustavuus ... 62
4.2.2 Koulutus ja osaaminen oikeutena toimintamahdollisuuksiin ... 66
4.3 Tuotantosuhteiden oikeudenmukaisuudesta markkinoilla toimimisen reiluuteen ... 73
4.3.1 Intressiryhmäpolitiikasta riskiryhmiin ... 73
4.4 Kapitalismi ja yleinen etu – julkinen kielioppi ... 80
4.4.2 Ekologinen kestävyys yhteisenä hyvänä - markkinamekanismin ekologinen kritiikki ... 88
5. TUTKIMUSTULOSTEN YHTEENVETO – KAKSI KAPITALISMIN HENKEÄ ... 96
5.1 Kaksi kapitalismin henkeä Suomessa 1970-2010-luvuilla ... 96
5.2 Kapitalismin henki ja puolueiden väliset erot ... 98
5.2.1 Turvallisuus kapitalismin hyväksyttävyyden elementtinä: työllisyys ja sosiaalinen turva ... 100
5.2.2 Vapaus ja autonomia kapitalismin hyväksyttävyyden elementtinä ... 102
5.2.3 Oikeudenmukaisuus kapitalismin hyväksyttävyyden elementtinä ... 105
6. ERIYTYNYT TYÖ, ERIYTYNYT POLITIIKKA - FORDISMISTA POSTFORDISMIIN ... 107
6.1 Kapitalismin muutos – fordismista jälkifordismiin, yleisestä työstä erityiseen työhön ... 107
6.2 Toimija-asemat jälkifordistisessa kapitalismissa – politiikka legitimiteetin lisäämisenä ... 111
6.3 Jälkifordistinen politiikka historiallisessa kontekstissa ... 114
6.4 Lopuksi – politiikka jälkifordistisessa yhteiskunnassa ... 117
LÄHTEET TAULUKKOLUETTELO Taulukko 1. Puolueiden kannatus 1960-2010-luvuilla ... 8
Taulukko 2. Kapitalismikritiikit, julkisen vallankäytön tavat ja markkinamekanismi ... 33
Taulukko 3. Kapitalismin legitimiteettiin kohdistuvat vaateet ... 43
Taulukko 4. Kapitalismikritiikkien jakauma puolueittain ... 43
Taulukko 5. Julkisen vallankäytön tavat ja kapitalismin legitimiteetin elementit tarkastelujaksolla ... 44
Taulukko 6. Kaksi käsitystä kapitalismin turvan, vapauden ja oikeudenmukaisuuden elementeistä ... 96
Taulukko 7. Julkisen vallankäytön tapojen määrällinen jakauma tarkastelujaksolla ... 97
Taulukko 8. Kapitalismikritiikkien määrällinen jakauma tarkastelujaksolla ... 97
Taulukko 9. Kapitalismin henki ja puolueiden kannatus 1970-2019 ... 112
Taulukko 10. Poliittiset toimija-asemat postfordistisessa kapitalismissa ... 114
KUVALUETTELO Kuva 1. Puolueiden käsitys työllisyydestä turvan ja vakauden elementtinä 1970-2019 ... 127
Kuva 2. Puolueiden käsitys sosiaalisesta turvasta turvan ja vakauden elementtinä 1970-2019 ... 130
Kuva 3. Puolueiden käsitys vapaudesta ja autonomiasta vuosina1970-2019 ... 133
Kuva 4. Puolueiden käsitykset kapitalismin oikeudenmukaisuudesta 1970-2019 ... 138
1. JOHDANTO
Kylmän sodan päättymisen uskottiin osoittaneen kapitalismin olevan toimivin talousjärjestelmä.
Kapitalismia kritisoidaan kuitenkin tänä päivänä monin eri tavoin, aina lajikadosta ilmastonmuutokseen ja eriarvoisuudesta talouden kriisiherkkyyteen. Vuoden 2019 syksyllä myös liike-elämässä alkoi vilkas keskustelu kapitalismista, kun elokuussa Yhdysvaltalaisten suuryritysten toimitusjohtajien keskustelufoorumi US Business Roundtable otti kantaa yritysten laajempien tavoitteiden, kuten koulutusinvestointien ja palkkakehityksen varmistamisen, ympäristön suojelun ja eettiseen toiminnan puolesta. Syyskuussa sanomalehti Financial Times vaati kapitalismin ’nollausta’ listaten kapitalismin suurimmiksi ongelmiksi epävakauden, hidastuneen tuottavuuskasvun, keskiluokan heikentyvän aseman ja kasvavat tuloerot. Kannanoton perään lehden päätoimittaja Lionel Barber kuitenkin muistutti saatteessaan vapaan markkinatalouden mukanaan tuomista myönteisistä vaikutuksista, kuten köyhyyden vähenemisestä, rauhasta, taloudellisesta kasvusta ja teknologisesta edistyksestä. Barberin kirjoituksessa järjestelmän tarve uudistua pelkistyy toiveeksi voitontavoittelun laajenemisesta palvelemaan laajempaa
’tarkoitusta, joka palvelisi sekä asiakkaiden, yritysten työntekijöiden, että muiden sidosryhmien etuja.
Ideologisen käännöksen sijaan, Barber päätyy ehdottamaan kapitalismin oikeutuksen, kapitalismin legitimiteetin parantamista järjestelmään eri tavoin kytkeytyvien ihmisryhmien osalta.
Erilaisten kapitalismikritiikkien nousu voidaan tulkita osaksi sotien jälkeisen pääoman ja työn välisen kompromissin purkautumista, sekä 1960-1970 luvuille ajoittuvaa työn rakennemuutosta (esim. Pierson 2006; Julkunen 2017). Kapitalismikritiikkien nousu herättää kysymyksen työn ja talouden muutosten yhteydestä läntisissä liberaaleissa demokratioissa tapahtuneisiin poliittisiin muutoksiin, sillä 1960-1970- luvuille ajoittuu myös eurooppalaisten puoluejärjestelmien muutos, jonka jälkeen äänestämisen ja puoluevalinnan on katsottu ’irronneen sosiaalisesta perustastaan’ (esim. Varsova, Flanagan & Beck, 1984;
Dalton, 1988; Franklin, 1992; Wattenberg, 1996; Gallagher ym. 2011). Muutos on tarkoittanut keskustavasemmisto- ja keskustaoikeistolaisten puolueiden kannatuksen hiipumista, sekä uusien puolueiden kannatuksen kasvua. Etenkin kaksi uutta puolueperhettä, vihreät puolueet, sekä kansallismieliset oikeistopuolueet ovat vakiintuneet osaksi Länsi-Euroopan maiden poliittisia järjestelmiä (esim. Strøm 2000, 192–194). Uusissa poliittisissa suuntauksissa on tulkittu olevan kyse mm.
elämäntapojen, sosiokulttuuristen näkemysten, postmateriaalisten arvojen ja identiteettikysymysten politisoitumisesta – luokkakamppailun korvautumisesta kulttuuri- ja arvokonflikteilla (esim. Inglehart 1971; Marks ym. 2006; Hooghe ym. 2010; Fukuyama 2020/2018).
Uusia poliittisia voimia voidaan kuitenkin tulkita myös kapitalismin kontekstissa. Kuten Wolfgang Streeck (2015/2012, 47) on todennut, kapitalismi on yhteiskunnallinen järjestys, joka edellyttää legitimaatiota.
Kapitalismi edellyttää yhteiskuntasopimusta, joka sotien jälkeen tarkoitti ennen kaikkea pääoman ja työn välistä kompromissia hyvinvointivaltiosta (esim. Marshall 1949/1992; Pierson 2006; Julkunen 2017, 43).
Kapitalismia koskeva politiikka on kamppailua taloudellisista kysymyksistä, jonka on katsottu muodostuneen 1900-luvun tärkeimmäksi poliittiseksi jakolinjaksi (esim. Lipset & Rokkan 1967, 21;
Gallagher ym. 2011, 269). Anthony Giddens on verrannut uusia poliittisia voimia perinteiseen luokkapolitiikkaan, jolla tähdättiin yhteiskunnallisten ryhmittymien välisten legitimoimattomien epätasa- arvoisten suhteiden muuttamiseen ja lisäämään yhteiskuntaluokkien välistä taloudellista tasa-arvoa (Giddens 1991, 211-212). Giddensin (1991) mukaan emansipatorisen luokkapolitiikan merkitys on jälkimoderneissa yhteiskunnissa laskenut. Myös Giddensin mukaan poliittiset konfliktit ovat irronneet
kapitalismia koskevista kamppailusta. Vastaavasti elämänpolitiikan merkitys on kasvanut, jolla Giddens tarkoittaa yksilöiden elämää koskevien päätösten, elämänkulun, elämäntapojen ja identiteettien nousua politiikan areenalle. (Giddens 1991, 208–231.)
Kapitalismin luonne on vaihdellut historiallisesti. Erilaisten ympäristö- ja identiteettikysymysten merkityksen nousu tuovat esiin, kuinka monitahoisia kapitalismin hyväksyttävyyteen liittyvät ilmiöt voivat olla. Uutena kapitalismin luonteeseen liittyvänä murrostekijänä tutkimuskirjallisuudessa puhutaan 1900- luvun lopun siirtymästä fordismista jälkifordismiin, siirtymästä ruumiillisesta, massatuotannolle perustuvasta teollisuustyöstä, tietointensiiviseen, aineettomien palvelujen, ja korkean osaamisen työhön, joka liittyy osaksi työn, tuotannon ja laajempien yhteiskunnallisten rakenteiden muutosta. (esim. Aglietta 1979; Vähämäki 2003; Holvas & Vähämäki 2005; Julkunen 2008). Hieman näkökulmasta riippuen, siirtymässä fordismista postfordismiin voidaan katsoa olevan kyse ainakin työelämän epävarmistumisesta (Holvas & Vähämäki 2005, 167–192; Siltala 2007), yhteiskuntapolitiikan muutoksesta (Heiskala &
Luhtakallio 2006; Kettunen 2008), sekä työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmien muutoksesta (Kosonen 1998; Waquant 2010). Pyrin tutkimuksessani esittämään luennan kapitalismia koskevista käsityksistä 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Suomessa, sekä politiikan muutoksesta osana kapitalismissa tapahtuneita muutoksia.
Fordistista talousjärjestystä sääntelevän työn ja pääoman välisen kompromissin tila on muuttunut monin tavoin. Paitsi yhteiskuntapolitiikan muutoksesta, kyse on myös yhteiskunnallisten arvojen, näkemysten ja päämäärien muutoksesta. Uuteen työhön on liitetty mahdollisuus ylittää fordistisen työn kuri ja yksitoikkoisuus, sekä yhdistää työssä itsensä toteuttaminen ja työn merkityksellisyys (esim. Florida 2005).
Yhteiskuntatieteessä uusien käsitysten nousu on liitetty esimerkiksi osaksi yleistä yksilöllistymiskehitystä, sekä perinteisten taloudellisten luokkien merkityksen vähenemiseen nimenomaan sosiaalisena ilmiönä, johon on liitetty myös työkulttuurin muutos. (Beck 1992, 98.) Uuteen työkulttuuriin liittyen on puhuttu muun muassa luovasta luokasta ja uudesta kapitalismin hengestä, jossa verkostomainen toiminta ja työn henkilökohtainen merkityksellisyys on työntekemisen keskiössä (Florida 2005, Boltanski & Chiapello 2006). Osaksi kehitystä linkittyy tutkimukselleni keskeinen teoreettinen ajatus Luc Boltanskin ja Eve Chiapellon diagnosoimasta muutoksesta kapitalismin hyväksyttävyyttä rakentavissa ja ylläpitämissä kulttuurisissa käsityksissä, kapitalismin hengessä. Heidän mukaansa kapitalismin hyväksyttävyys on alkanut rakentua 1960-1970 luvuilta alkaen uusien yksilöllisyyttä ja toimintamahdollisuuksia korostavien käsitysten varaan (Boltanski & Chiapello 2005a).
Tutkimukseni lähtee liikkeelle hypoteesista, että tämä samaan aikaan hyvinvointivaltiossa kiteytyneen työn ja pääoman kompromissin purkautumisen, kapitalismin toimintalogiikan ja työn muutosten, sekä yhteiskuntapoliittisen ajattelun muutosten kanssa ajoittuva kulttuurinen muutos, on keskeinen tekijä äänestämisen muutoksina ilmenevien poliittisten muutosten taustalla. Ymmärrän tutkimuksessani politiikan kapitalismin hyväksyttävyyden rakentamiseksi, jolloin keskeinen tekijä puolueiden toimintaa tarkasteltaessa ovat äänestäjien omaksumat kapitalismin oikeudenmukaisuutta, turvaa ja vapautta koskevat kulttuuriset käsitykset. Lähestyn puolueiden vaatimuksia jälkifordistisen kapitalismin muutoksen viitekehyksessä, jolla pyrin asemoimaan puolueiden vaatimukset osaksi talouden ja työn muutoksen pitkää historiaa. Nykyhetken eurooppalaisen politiikan historiallisen ja teoreettisen ymmärryksen kehittämiseksi pyrin luomaan analyysikehikon, jonka teoreettismetodologinen perusta pohjautuu ranskalaisten sosiologien, Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n työhön oikeuttamisteorian parissa, jossa
yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden synty ymmärretään kielellisenä ja neuvottelunomaisena prosessina, jossa erilaiset yhteisön jäsenten jakamat käsitykset nähdään yhteisymmärryksen edellytyksinä ( Boltanski
& Thévenot 2006/1991; Chiapello & Fairclough 2002; Boltanski & Chiapello 2005a; Boltanski &
Chiapello 2005b; Thévenot 2011).
Teoreettis-metodologisena taustateoriana sovellan ranskalaista pragmatistista sosiologiaa, tarkemmin Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n oikeuttamisteoriaa (ks. kpl 4.3). Ranskalaisen pragmatismin teoreettis- metodologisen kehikko mahdollistaa poliittisen kulttuurin ja poliittisen toimijuuden muotojen historiallisen muutoksen analyysin. Pyrin pragmatistisen sosiologian analyysimahdollisuuksien puitteissa paikantamaan, miten suomalaisessa politiikassa on pyritty tuottamamaan hyväksyttävyyttä kapitalismille, ja millaisia muutoksia kapitalismin legitimiteetissä voi puolueiden toiminnan perusteella katsoa tapahtuneen tarkastelujaksolla 1970-2019. Ymmärrän kapitalismin legitimiteetin rakentamisen politiikan liittyvän keskeisesti vaatimuksiin erilaisista oikeuksista, jolloin tarkasteluni kohdistuu siihen, miten markkinoiden, hallinnon ja ihmisten toiminnan välinen dynamiikka halutaan erilaisilla oikeuksilla järjestää ja rajata.
Hypoteesini on, että kapitalismissa tapahtuneet muutokset ovat muuttaneet puolueiden pyrkimyksiä erilaisten oikeuksien järjestämiseksi jonka taustalla vaikuttavat muutokset äänestäjien toimija-asemissa.
1.1 Tutkimuskohde ja tutkimuskysymykset
Tutkimuskohteeni on laajasti ottaen poliittinen kulttuuri tai politiikan sosiaalisen perusta siten, kuin se on poliittisessa sosiologiassa ymmärretty (esim. Hicks, Janoski & Schwartz 2005, 1; luku 1.4). Pyrin tässä tutkimuksessa paikantamaan kapitalismin hyväksyttävyyden elementtejä ja eetosta, tietynlaista kapitalismin henkeä, sekä niitä konkreettisia käytäntöjä, joilla kapitalismin hyväksyttävyyttä pyritään valtiollisen politiikan keinoin lisäämään. Pyrin tuomaan esiin, kuinka työtä, hyvinvointivaltiota, taloudellista tuotantoparadigmaa ja kulttuurisia käsityksiä koskevat muutokset ovat yhteydessä poliittisessa järjestäytymisessä ja äänestyskäyttäytymisessä tapahtuneisiin muutoksiin viimeisten vuosikymmenten aikana. Aihetta ei ole juuri tästä näkökulmasta varsinaisesti tutkittu Suomessa, mutta esimerkiksi Mikko Jakonen (2014) on korostanut työn ja yhteiskunnan muutosten merkitystä analysoitaessa poliittisia muutoksia.
Politiikan tutkimuksessa legitimiteetillä tarkoitetaan poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyttä, niitä perusteita, joilla järjestys oikeutetaan (esim. Schmidt 2013). Input-legitimaatiolla tarkoitetaan kansalaisten osallisuutta politiikan prosesseissa, output-legitimaatiolla kuvataan poliittisen järjestelmän toimintaa sen
’tuotosten’, eli ongelmanratkaisun näkökulmasta, kun taas throughput-legitimiteetti perustuu poliittisen järjestelmän instituutioiden hyväksyttävyyteen, siihen, kuinka järjestelmän toiminnan oikeutus rakentuu.
(esm. Schmidt 2013; Haus 2014, 125-127.) Tähän jaotteluun perustuen tutkimuksessani on kyse sekä output-, että throughput-legitimiteetin tarkastelusta. Tarkastelen millaisia ovat puolueiden käsitykset yhteiskunnallisista epäkohdista, joita ne pyrkivät ratkaisemaan (output), sekä sitä, millä keinoilla tavoiteltuja päämääriä ajatellaan edistettävän (throughput). Tarkastelen legitimiteettiä sekä empiirisen, että normatiivisen legitimiteetin tutkimustradition kautta, sillä tarkastelen paitsi niitä normatiivisia kriteereitä, joita legitiimille kapitalistiselle yhteiskuntajärjestykselle annetaan, myös sitä, millaisena käsitykset legitimiteetistä esiintyvät ja miten käsitykset legitimiteetistä muuttuvat historiallisesti (ks. Gronau &
Schmidke 2016, 537–538). Ymmärrän käsityksen legitimiteetistä olevan sosiaalisesti konstruoitu, muuttuva ilmiö, jonka muutoksia tulee jäljittää järjestelmään osaa ottavien ihmisten näkökulmasta (ks.
Weber 1956; vrt. Glegg & Gordon 2012).
Ajattelen kapitalismin legitimiteetin ilmenevän erilaisten normatiivisten käsitysten, kritiikkien ja poliittisten päämäärien välisessä dynamiikassa, jolloin hyväksyttävyyden lisäämiseen pyrkivä toiminta ajatellaan yhteisössä jaettujen käsitysten ehdollistamaksi, hyväksyttävyyden lisäämisen käytännöksi.
Keskeinen tutkimusintressini on tarkastella, millaisia yhteyksiä vallitsee kapitalismiin liittyvien muutosten, kapitalismin ja julkisen vallan hyväksyttävyyttä koskevien käsitysten muutosten, sekä poliittisen kentän muutosten välillä.
Edellä käsitellyn pohjalta, esitän seuraavat tutkimuskysymykset:
1. Millä tavoin puolueiden poliittiset tavoitteet määrittyvät suhteessa kapitalismiin, ja miten puolueet pyrkivät lisäämään kapitalismin legitimiteettiä?
2. Millaisia julkisen vallankäytön tapoja puolueet esittävät kapitalismin ongelmien ratkaisemisen välineiksi?
3. Miten puolueiden kapitalismiin kohdistamat vaateet ja julkisen vallankäytön tavat vaihtelevat ajanjaksolla 1970-2019 yleisesti, ja puolueiden välillä?
Kapitalismin ja julkisen vallankäytön hyväksyttävyyttä koskevien käsitysten lisäksi käsittelen näiden käsitysten suhdetta kapitalismin muutokseen. Esitän siksi myös seuraavat tutkimuskysymykset:
4. Miten puolueiden ja äänestäjien toimija-asemat suhteessa kapitalismiin ovat muuttuneet tarkastelujaksolla 1970-2019?
5. Millaisia kapitalismin muutoksia tarkastelujakson poliittisen toimijuuden muutokset ilmentävät?
Pyrin saamaan vastauksia tutkimuskysymyksiini pääasiassa laadullisen sisällönanalyysin keinoin, jota täydennän yksinkertaisella kvantitatiivisella analyysillä. Tutkimukseni aineistona toimivat viiden suomalaisen poliittisen puolueen eduskuntavaaliohjelmat vuosilta 1966/1970, 1979, 1987, 1995, 2011 ja 2019. Analyysin pääpaino on ohjelmien sisällöllisessä erittelyssä tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen pohjalta. Kapitalismin hyväksyttävyyteen liittyvän argumentaation määrällisellä tarkastelulla pyrin jäsentämään historiallista kehitystä. Työni kannalta olennaista on tarkastella kapitalismia kohtaan esitettyjen kritiikkien muutosta, sekä muutosta niissä keinoissa, joilla puolueet pyrkivät lisäämään kapitalismin hyväksyttävyyttä. Näin pyrin erittelemään kapitalismin hyväksyttävyyttä koskevien kulttuuristen käsitysten sisältöä ja käsitysten muutoksia.
1.2 Tutkimuksen konteksti: muuttuva kapitalismi, muuttuvat puoluejärjestelmät
Tutkimukseni käynnistänyt havainto liittyy huomioon eurooppalaisissa puoluejärjestelmissä ja poliittisten ideologioiden kannatuksessa 1970-1980-luvuilla tapahtuneista muutoksista. Muutos on tarkoittanut keskustavasemmisto- ja keskustaoikeistolaisten puolueiden kannatuksen hiipumista, sekä uusien puolueiden kannatuksen kasvua. (esim. Varsova, Flanagan ja Beck, 1984; Dalton, 1988; Franklin, 1992;
Strøm 2000, 192–194; Gallagher ym. 2011, 241, 251; Hix & Benedetto 2019.) Myös suomalainen politiikka asettuu osaksi vastaavaa kehityskulkua (Paloheimo & Raunio 2008, 17–20). Suomen puoluejärjestelmän hajautumiskehityksen on katsottu alkaneen 1970-1980-luvulla, johon ajoittuu niin Vihreän liiton synty ja kannatuksen nousukehityksen alku, kuin myös Suomen puoluekentässä kansallispopulismia edustavan Suomen Maaseudun puolueen (SMP), eli nykyisen Perussuomalaisten ja Sinisen tulevaisuuden kannatuksen voimistuminen.
Keskustavasemmistolaisten ja keskustaoikeistolaisten puolueiden menestyksen kausi alkoi toisen maailmansodan jälkeen.1 Aikakaudesta puhutaan myös hyvinvointivaltioiden kultakautena (esim.
Hobsbawm 1999, 505-506). Kultakauden, samoin kuin perinteisten puolueiden vankan kannatuksen, katsotaan päättyneen viimeistään 1980-luvulla (esim. Streeck 2015; Julkunen 2017, 50). Uusien puolueiden nousun taustavoimina on nähty yhteiskunnan keskiluokkaistuminen, uusien arvojen ja identiteettien muodostuminen, sekä sosiokulttuuristen näkemysten ja postmateriaalisten arvojen politisoituminen (Paloheimo & Raunio 2008, 17–20.; vrt. Dalton, Flanagan, & Beck 1984, 456; Inglehart 1977, 182–183;
Ignazi 1992; Marks ym. 2006; Hooghe ym. 2010; Fukuyama 2020/2018). Uusien selitysmallien myötä alettiin katsoa, että perinteinen tapa jakaa poliittinen kenttä luokkaperusteisesti taloudelliseen vasemmistoon ja oikeistoon, ei olisi enää yhtä relevantti tapa tarkastella politiikkaa (esim. Clark & Lipset 1991). Vuosikymmenet talouskysymyksiä painottaneen politiikan voitiin katsoa paradoksaalisesti tehneen itsensä tarpeettomaksi yhteiskuntien keskiluokkaistuessa ja vaurastuessa (Kitschelt 2004).
Tutkimukseni lähtee liikkeelle hypoteesista, että kapitalismin sotien jälkeisillä muutoksilla on myös poliittisessa järjestäytymisessä nähtäviä vaikutuksia. Uusimpana kapitalismin luonteeseen liittyvänä murrostekijänä puhutaan siirtymästä fordismista jälkifordismiin. Sotien jälkeisen fordistisen kauden jälkeinen kehitys on tarkoittanut monia muutoksia talouden pelisäännöissä ja kapitalismin toimintalogiikassa. Jälkifordistisen talousjärjestyksen teoretisointi kiinnittää huomion monella osa-alueella tapahtuneeseen siirtymään teollisesta yhteiskunnasta ja hyvinvointivaltiollisesta sääntelystä kohti uutta tuotannon, hyvinvoinnin ja talouden kasvun tapaa (esim. Aglieta 1979). Työn ja pääoman kompromissin suurin saavutus, hyvinvointivaltio rakentui monessakin mielessä fordistisen teollisuusyhteiskunnan ja kapitalismin perustalle, jonka muutos käynnistyi 1900-luvun jälkipuoliskolla eri osa-alueilla (Jakonen 2014, 313). Keskeistä on myös työn sisällössä tapahtuneiden muutosten vaikutukset poliittiseen toimijuuteen tietotyön merkityksen korostuessa ruumiillisen työn kustannuksella. Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti työelämässä, hyvinvointivaltion toiminnassa ja poliittisessa järjestäytymisessä sotien jälkeen tapahtuneita muutoksia Suomessa ja Euroopassa.
Kapitalismin toimintalogiikkaan liittyvänä muutoksena suomalaisessa keskustelussa on puhuttu uudesta työstä, siirtymästä ruumiillisesta, massatuotannolle perustuvasta teollisuustyöstä, tietointensiiviseen, aineettomien palvelujen, ja korkean osaamisen työhön, joka liittyy työn ja tuotannon laajempien rakenteiden muutoksiin. (esim. Vähämäki 2003; Julkunen 2008; Jakonen 2014, 287-289). Luonteeltaan vanha työ oli teolliseen massatuotantoon liittyvää monotonista ja ruumiillista työtä, joka ei edellyttänyt korkeaa koulutusta (Vähämäki 2003, 16–17; Holvas & Vähämäki 2005, 41–43; Julkunen 2008, 84–87).
Kirjallisuudessa vanhaa työtä kuvataan vakaana, hyvinvointivaltiollisesti suojeltuna ja pysyvänä tehdastyönä, jonka varaan hyvinvointivaltion sosiaaliturvan ja tulonjaon mekanismit rakentuivat (Jakonen 2014, 293). Uusi työ on ennen kaikkea tietotyötä, jota tehdään henkisillä ja persoonallisilla kyvyillä, kielellä, tiedoilla ja tunteilla (Vähämäki 2003, 16–25; Holvas & Vähämäki 2005, 71–98; Julkunen 2008, 18–20). Korkean osaamien tietotyön ohella osaksi uutta työtä voidaan lukea esimerkiksi luovat alat sekä palvelu- ja hoivatyö, joita tehdään monesti epätyypillisissä työsuhteissa tai pien- ja yksinyrittäjinä.
(Jakonen 2014, 294.) Kun uutta työtä tarkastellaan fordistisen kauden jälkeisenä työnä, sillä voidaan viitata kaikkeen yksilölliseen, kommunikatiiviseen ja joustavaan työhön (Siltala 2007; Julkunen 2008, 19-20).
1 Suomessa SDP:n, Keskustan ja Kokoomuksen yhteenlaskettu kannatus eduskuntavaaleissa 1950-luvulta 1980-luvun lopulle saakka oli 85–90 prosenttia (Tilastokeskus 2014).
Pääoman kasautumista hillitsevien sosiaalisten instituutioiden toimintalogiikkaa tarkasteltaessa siirtymä fordismista jälkifordismiin tarkoittaa monia asioita. Työstä yhä suurempi osa tehdään teollisen yhteiskunnan normista, kokoaikatyösuhteesta, poikkeavissa työsuhteissa osa-aikaisena, määräaikaisena, projektityönä, pienyrittäjänä ja itsensä työllistäjänä. Puhutaan epätyypillisistä työsuhteista tai yleisesti epävarmistuvasta, yksilöllistyvästä ja suojattomasta työelämästä (Holvas & Vähämäki 2005, 167–192;
Siltala 2007; Korhonen ym. 2009; Standing 2010). Osasyy epävarmistumiskehitykselle ovat talous- ja yhteiskuntapolitiikassa tapahtuneet muutokset. Suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa on katsottu tapahtuneen siirtymä täystyöllisyyden ja hyvinvointipolitiikan tavoitteista kohti aiempaa enemmän yksilön vastuuta, kilpailua ja työn tarjontaa korostavaan suuntaan. Yhteiskuntatieteessä on puhuttu esimerkiksi kilpailukyky-yhteiskunnasta (Heiskala & Luhtakallio 2006), yrittäjyysyhteiskunnasta (Kettunen 2008) ja kilpailuvaltiosta (Alasuutari 2006). Käänne on tarkoittanut muutoksia esimerkiksi työttömyystuki- ja sosiaaliturvajärjestelmissä. Tutkimuksessa puhutaan esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan muutoksesta työkyvyn yhteiskunnaksi (Kosonen 1998; Waquant 2010). Keskeisenä työelämää ja politiikkaa määrittävänä tekijänä työttömyys on vakiintunut Suomessa aiempaa korkeammalle tasolle noin 7-9 %:iin 1990-luvun talouslaman jälkeen (esim. Heikkinen 2017).
Talouskehitys ja puolueiden kannatus ovat vaihdelleet 1900-luvun jälkipuoliskolla. 1960-1970-luvun taitteeseen mahtuu sekä kansanrintamakauden alku että kulutuskriittinen liike, kuin myös opiskelijoiden ja työväen liikehdintää. Vuoden 1979 vaalien taas on katsottu olevan puolueiden näkemysten samankaltaistumisen alkupiste. (Paloheimo 2007, 306; Mickelsson 2015, 213-214.) 1970-luvun mittaan vasemmisto ja oikeisto alkoivat lähentyivät toisiaan muun muassa julkisen sektorin roolia koskevissa kysymyksissä (esim. Paloheimo 2007, 306-309). Vaihtelusta huolimatta 1950–1990-luvuilla henkeä kohden laskettu bruttokansantuote kasvoi Suomessa keskimäärin 3.6 % vuodessa, ja koko maailman tasolla 2.3 % (Heikkinen 2017, 296). Sotien jälkeisenä kultakauden päätöksenä pidetään stagflaatiokriisiä 1970- luvun puolivälissä, josta Suomi kuitenkin alkoi toipua kohtalaisen nopeasti jo 1970-luvun lopulla.
(Hobsbawm 1999; Heikkinen 2017, 306). Vasemmistopuolueiden ja Keskustan varaan rakentuneet kansanrintamahallitukset, olivat vallassa lähes koko 1970-luvun. 1970-luvun lopulla punamultayhteistyö alkoi muodostua aiempaa hankalammaksi, ja vuoden 1979 vaaleissa Kokoomus sai ensimmäisen kerran yli 20 %:n kannatuksen. Elettiin kansanrintamakauden (1966-1983) viimeisiä vuosia. (Paloheimo 2007, 259.) 1980-luvulla palkat nousivat, työttömyysprosentti oli alhainen ja hyvinvointivaltiota kehitettiin (Heikkinen 2017, 306; Julkunen 2017, 43, 51.) 1980-luvun Suomen on katsottu ilmentävän fordistista talousmallia ja hyvinvointivaltiollista sääntelyä (Jakonen 2014, 308).
1980-luvun vakaa talouskehitys päättyi 1990-luvun alun talousongelmiin ja vuonna 1991 alkaneeseen lamaan (Kiander & Vartia 1998). Läpi 1980-luvun suurta kannatusta keränneen vasemmiston äänisaalis alkoi pienentyä. Vuoden 1987 vaaleissa muodostettiin ensimmäisen kerran Suomen historiassa Kokoomuksen ja Sdp:n varaan rakentunut sinipunahallitus, ja Kokoomus nousi johtavaksi hallituspuolueeksi 21 vuoden tauon jälkeen. Vaaleissa yleinen vaurastuminen ja keskiluokkaistuminen alkoi näkyä verovastaisuudessa eritoten Kokoomuksen kannatuksessa, joka oli kasvanut jo neljissä vaaleissa peräkkäin. Myös ympäristökysymysten merkitys korostui 1980-luvun lopulla, kuin myös siirtymä suunnittelutaloudesta kilpailutalouteen. (Alasuutari 1996; Paloheimo 2007, 261-262.) 1990-luvulla suomalaisen politiikan suunnan on katsottu kääntyneen yleisesti oikeistolaisempaan suuntaan. Vuoden 1991 vaalivoiton myötä muodostettu Keskustan Esko Ahon porvarihallitus ei saanut jatkokautta vasemmiston kasvattaessa suosiotaan lamaoloissa, ja SDP olikin päähallituspuolue sekä vuoden 1995 että
vuoden 1999 vaaleissa. 1990-luvulla SDP:n poliittinen linjan on katsottu muuttuneen ns. kolmannen tien suuntaan, aiempaa markkinamyönteisemmäksi. (esim. Finlayson 1999; Rhodes 2000.) Lama alkoi taittua 1990-luvun lopulla, ja talous kasvoi aina vuoden 2007 finanssikriisiin saakka, jota seurannut taloustaantuma oli siihenastisen historian pitkäkestoisin (Heikkinen 2017, 306).
1900-luvun jälkipuoliskolla Suomen talous on käynyt läpi rakenteellisen muutoksen, joka havaitaan tarkastelemalla työvoiman jakautumista eri sektoreille. Vuosien 1870–1950 välinen aikakausi oli teollistumisen aikaa ja teollisen työn osuus kaikista työllisistä kasvoi koko ajanjakson. Vuosina 1950–2015, eritoten vuosina 1990–2015, teollisuuden osuus kaikista työllisistä on vähentynyt. Maatalouden osuus työllisistä on vähentynyt jaksolla 1950–2015 koko ajan, samalla kun palvelualat ovat kasvattaneet osuuttaan. (Heikkinen 2017, 299.) Verrattuna moniin muihin Länsi-Euroopan maihin, Suomen rakennemuutoksessa teollistuminen tapahtui suhteellisen myöhään, ja siirtymä alkutuotannosta tapahtuikin osin suoraan maataloudesta palveluihin (Hjerppe 1988). 2000-luvun rakenteellisena muutoksena julkisen sektorin työvoiman määrä on kääntynyt julkisen sektorin supistusten vuoksi laskuun. Verrattuna fordistisen kauden päätösvuosiin 1980-luvun lopulla, julkisen sektorin ja valtio-omisteisten yhtiöiden työpaikat ovat vähentyneet noin 50 000:lla, samalla kun työpaikat yksityisellä sektorilla ovat kasvaneet noin 600 000:lla vuoden 2019 lukuina tarkasteltuna.2 Vuoteen 1990 verrattuna teollisuuden työpaikat ovat vähentyneet melkein 250 000:lla.3 Palvelu- ja tietotyövetoisessa taloudessa työttömyys on ollut 1990-luvun lopulta lähtien 7–9 %:n tuntumassa, ja esimerkiksi vuonna 2019 Suomessa työttömiä työnhakijoita oli keskimäärin lähes 200 000 (Findikaattori 2019). Tämän päivän Suomessa kasvava osuus työntekijöistä työskentelee palvelu- ja asiantuntijatyössä yksityisellä sektorilla, samalla kun yhä suurempi osa työvoimasta on työttömänä. Teollisuuden ja hyvinvointivaltiollisen regulaation varaan rakentuneessa suomalaisessa tuotantomallissa voidaan siis todeta tapahtuneen monia muutoksia verrattuna fordistiseen kauteen.
Sotien jälkeisessä Euroopassa vasemmiston kannatuksen on katsottu rakentuneen palkkaukseltaan ja työehdoiltaan hyväksi koetun teollisuustyön sekä laajenevan julkisen sektorin varaan. Oikeiston perinteistä ydinryhmäksi on taas mielletty yrittäjät, toimihenkilöt ja hyväpalkkaiset yksityisen sektorin työntekijät.
(Gallagher 2011, 240, 261.) Talouden rakenteelliset muutokset, teollisuustyön korvautuminen tieto- ja palvelutaloudella, sekä yksityisen sektorin roolin korostuminen näkyvät puolueiden kannatuksessa. 2000- luvulla SDP:n kannatus on ollut selvästi heikompaa verrattuna fordistiseen kauteen, kun taas yritysmyönteisten Keskustan, ja etenkin Kokoomuksen kannatus on noussut verrattuna fordistisen kompromissin kauteen, joskin kääntynyt laskuun 2010-luvulla. 2010-luvulla Perussuomalaiset on noussut kilpailemaan perinteisten puolueiden äänestäjistä. Kenties selkeimpänä jälkifordistisen talouden teemoja edustavana puolueena Vihreät on myös onnistunut nostamaan kannatustaan 2000-luvulla verrattuna puolueen alkuvuosiin. Selkeiden fordististen yhteiskuntaluokkien edustamisen varaan rakentuneiden keskustapuolueiden kannatuksen lasku on tulkittu merkiksi talouskysymysten poliittisen merkityksen laskusta (vrt. Inglehart 1977, 182–183; Ignazi 1992; Kitschelt 2004). Suomen kohdalla ilmiö näkyy SDP:n,
2 Vuonna 1987 julkinen sektori, eli valtio ja kunnat työllistivät yhteensä yli 675 000 työntekijää, yksityinen sektori noin 1 200 000 työntekijää, ja valtio-omisteiset yritykset noin 103 000 työntekijää. Vuonna 2019 vastaavat lukemat olivat julkisella sektorilla 669 000 työntekijää ja yksityisellä sektorilla 1 892 000 työntekijää. Valtio-omisteisten yhtiöiden lukuja vuodelta 2019 ei ollut saatavilla, mutta esimerkiksi vuonna 2019 sektorilla työskenteli noin 57 000 henkilöä (Tilastokeskus 2014a; Tilastokeskus 2014b).
3 Esimerkiksi vuonna 1990 teollisuudessa työskenteli 556 000 työntekijää, kun vuoden 2019 lopussa vastaava lukema oli 329 000 työntekijää. (Tilastokeskus 2019c; Tilastokeskus 2019b).
Keskustan ja Kokoomuksen kannatuksessa.4 Alla olevassa taulukossa on esitetty SDP:n, Keskustan, Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja Vihreiden keskimääräinen kannatus eduskuntavaaleissa 1960-luvulta 2010-luvulle.
Puolue 1960-luku 1970-luku 1980-luku 1990-luku 2000-luku 2010-luku
SDP 23,35 % 24,50 % 25,40 % 24,45 % 22,95 % 17,75 %
Keskusta 22,10 % 17,10 % 17,60 % 22,35 % 23,90 % 16,90 %
Kokoomus 14,40 % 18,95 % 22,60 % 19,40 % 20,45 % 18,55 %
SMP/PS 1,60 % 7,00 % 8,00 % 2,35 % 2,85 % 16,75 %
Vihreät 4,00 % 6,85 % 8,25 % 9,10 %
Taulukko 1. Puolueiden kannatus 1960-2010-luvuilla
Vuoden 2011 eduskuntavaalitulosta on tulkittu Suomen kontekstissa globalisaation voittajien ja häviäjien välisen uuden taloudellisen jakolinjan ilmauksena (Kriesi ym. 2006; Mickelsson 2015, 313-314). Vaaleissa merkittäviä ilmiöitä olivat myös puoluekannatuksen kokonaismuutoksen suuruus, yli 15 %, vuoden 2008 talouskriisin läheisyys, maahanmuuttokysymysten merkityksen nousu verrattuna aiempiin vaaleihin, sekä EU-kriisimaiden tuen politisoituminen (Pernaa & Railo 2012, 31-32). Vuoden 2019 vaaleja, jossa yksikään puolue ei yltänyt yli 20 %:n kannatukseen ensimmäistä kertaa Suomen parlamentaarisessa historiassa, voi pitää selkeimpänä merkkinä eurooppalaista politiikkaa luonnehtivasta sirpaloitumiskehityksestä (esim.
Benedetto & Hix 2019). 2010-luvulla suomalaista politiikkaa siis luonnehtii kolmen perinteisen keskustapuolueen, SDP:n, Keskustan ja Kokoomuksen, kannatuksen lasku, kansallispopulistisen puolueen Perussuomalaisten suosion vakiintuminen, sekä ekologisille teemoille ideologiansa rakentavan Vihreiden kannatuksen nousu, ja äänestäjäkunnan on katsottu jakautuneen kolmen jakolinjan ympärille:
sosioekonomiseen vasemmisto-oikeisto-, sosiokulttuurisen-, sekä ydinalueet-periferia ulottuvuuden ympärille (Borg, Kestilä-Kekkonen & Westinen 2015, 13-19).
4 Pitkään kansalaisten äänestyskäyttäytymistä tarkasteltiin modernisaation kauden keskeisten yhteiskunnallisten jakolinjojen kautta jäsentyvänä toimintana, joista keskeisimmän muodosti yhteiskuntaluokkien välinen taloudellinen konflikti. Ajattelutapa rakentuu Stein Rokkanin ja Seymour Martin Lipsetin (1967) työn varaan. Heidän mukaansa viimeistään 1920-luvulla vakiintuneet modernien yhteiskuntien keskeisimmät poliittiset konfliktit löytyivät samassa muodossa eurooppalaisista puoluejärjestelmistä vielä 1960-luvulla. Keskeisin jakolinjoista, taloudellinen vasemmisto- oikeisto jakolinja, muodostui työntekijöitä edustavan vasemmiston ja pääomaa ja työnantajia edustavan oikeiston välille.
Toinen keskeinen, myös taloudellinen jakolinja, muodostui maaseudun ja kaupunkien välille. (Lipset & Rokkan 1967, 20- 21; Gallagher ym. 2011, 238-239.) Näiden jakolinjojen ympärille syntyivät myös aatteellisesti toisistaan eroavat suuret keskustapuolueet: liberaalit-, konservatiiviset-, sosiaalidemokraattiset- ja agraariset puolueet (ks. Lipset & Rokkan 1967;
Bartolini & Mair 1990, 42; Budge ym. 1994; Gallagher 2011). Paloheimo ja Sundberg (2005, 191) katsovat taloudellisen jakolinjan ilmenneen Suomessa historiallisesti keskeisimmin SDP:n ja Kokoomuksen välillä, siinä missä maaseudun ja kaupunkien välinen konflikti on ilmennyt selkeimmin Keskustan ja Kokoomuksen välillä. Suomalaisista puolueista konservatiivista aatemaailmaa ja työnantajien intressejä on edustanut Kokoomus, agraarista ideologiaa ja maaseutua Keskusta ja sen edeltäjä Maalaisliitto, sekä sosiaalidemokraattista aatetta ja työntekijöitä SDP. 1920-luvulla vakiintuneiden jakolinjojen ja aatesuuntien on katsottu säilyneen merkityksellisinä 1960-luvulle saakka myös Suomessa, jonka jälkeen puoluekenttä on alkanut fragmentoitua. (Paloheimo 2008, 19-20, 27; 2007, 14-15.). Uusita puolueista ja aatesuunnista kansallis-populististen puolueiden ideologista ydintä on eliitin ja kansan välisen jaon, sekä nativismin ja homogeenisen kansallisvaltion korostaminen, ja kokemus kansallisen perinteisen elämäntavan uhatusta asemasta esimerkiksi globalisaation ja ns. postmodernin ajattelun toimesta (esim. Taggart 2000; Rydgren 2005; Mudde 2007). Vihreän puolueperheen ja aatesuuntauksen alkuperä on 1970-luvun ekologisen ajattelun synnyssä, jolloin huoli ympäristön kestävyydestä nousi haastamaan talouskasvulle ja materiaalisen hyvinvoinnin lisäämiselle perustuvaa ajattelua. Vihreiden puolueiden on katsottu vakiintuneen Länsi-Euroopan puoluejärjestelmiin postmaterialististen arvojen puolestapuhujina (Gallagher ym. 2011, 251–252).
Sotien jälkeiseen suomalaisen kapitalismin toimintalogiikkaan kuuluivat aiempaa korkeampi verotus, sekä julkisen sektorin taloudellisen merkityksen kasvu. Myös kollektiivisesta työmarkkinaneuvottelusta ja yleissitovista työehtosopimuksista tuli keskeinen työelämän sääntelyn normi. Kehityksestä puhutaan fordistisena kompromissina (Kettunen 2006; Julkunen 2017, 43). Sekä täystyöllisyys, että universaali sosiaaliturva olivat keskeisiä sosiaalisen turvan, ja myös vasemmiston kannatuksen elementtejä (Julkunen 2017, 39; Jakonen 2014, 307). Vastaavana, joskin ajallisesti epämääräisempänä kapitalismin toiminnan ja sääntelyn murroskohtana voidaan pitää 1900-luvun loppupuoliskon mukanaan tuomia muutoksia.
Siirtymäkehitys kohti jälkifordistista talousmallia on tarkoittanut esimerkiksi rakenteelliseksi muuttunutta työttömyyttä, keskiluokkaistumista, työn luonteen muutosta, valtioiden rahoitusongelmia, sekä julkisen sektorin ja teollisuustyön merkityksen laskua. Näiden tekijöiden voi katsoa tarkoittaneen ongelmia vasemmistopuolueille ja sataneen oikeistopuolueiden laariin. (vrt. Jakonen 2014, 307-308.) Muutoksia on tapahtunut myös tavoissa ajatella sosiaalista turvaa. Uusliberaalin kilpailua korostavaa talousajattelua seuraten valtion tehtäväksi nähdään aiempaa enemmän tulonjaon, ja julkisen palveluiden muodossa tapahtuvan hyvinvoinnin luomisen sijaan yksilön työkyvyn turvaaminen (esim. Rosanvallon 2013/2008, 16; Ilmavirta 2008, 275–281; Rasinkangas 2013).
Elinkeinorakenteen-, tuotannollisen perustan ja yhteiskuntapolitiikan muutoksen lisäksi puoluekentän äänijakauman muutoksen taustalla hahmottuu kulttuurinen muutos. Kuten Wolfgang Streeck (2015/2012, 47) on todennut, kapitalismi on yhteiskunnallinen järjestys, joka edellyttää legitimiteettiä, eli hyväksyntää.
Siirtymä fordismista jälkifordismiin on tarkoittanut myös yhteiskunnallisten arvojen ja päämäärien muutosta. Sotien jälkeistä kehitystä voidaan tarkastella paitsi pääoman legitimiteettiongelmina, myös kuluttajien ja laajojen työntekijäryhmien lojaalisuutena kapitalismia kohtaan (Streeck 2015/2012, 40). Luc Boltanski ja Eve Chiapello (2005a) ovat tarjonneet kapitalismin hyväksyttävyyden säilymisen selitykseksi kapitalismin kulttuurista muutosta, sekä järjestelmän kykyä mukautua sitä kohtaan esitettyyn kritiikkiin ja vaatimuksiin. Boltanski ja Chiapello ajoittavat 1970-1980 -luvulle Euroopan maissa tapahtuneen siirtymän kapitalismin toisesta hengestä kapitalismin kolmannen hengen vaiheeseen, joka syntyi yritysten omaksuessa 1960-70 luvuilla kapitalismia kohtaan esitetyn taiteellisen ja sosiaalisen kritiikin elementtejä osaksi toimintaansa (Boltanski & Chiapello 2005b, 163-164). Näin kapitalismin hyväksyttävyys alkoi rakentua uusien moraalisten käsitysten varaan, jotka oikeuttavat kansalaisten sitoutumisen kilpailullisuutta, yksilöllisyyttä, koulutusta ja koko elämän taloudellista suunnittelua korostavaan jälkiteolliseen kapitalismiin. (Boltanski & Chiapello 2005a, 51-75.) Ammentaen ranskalaisen regulaatiokoulukunnan ajatuksista, Boltanski ja Chiapello väittävät, että muutos kapitalismin tuotantoparadigmassa edellyttää myös muutosta kapitalismia legitimoivassa kapitalismin hengessä (Boltanski & Chiapello 2005a, 2-3).
Regulaatiokoulukunnan ajatukset korostavat valtion merkitystä kapitalismin hyväksyttävyydessä kiinnittäessään huomion kapitalistisen tuotantotavan ja tuotantoa sääntelevien sosiaalisten instituutioiden väliseen suhteeseen (esim. Aglietta 1979; Amin 1994; Boyer & Durand 1997). Näin ymmärrettynä valtiollinen politiikka on keskeinen tapa tuottaa legitimiteettiä kapitalistiseen talouteen. Kultakauden päättymisen on katsottu merkinneen talouden rakenteellisten muutosten ohella myös uskon romahtamista valtion kykyyn hallita taloutta keynesiläisin opein (Hobsbawm 1999; Desai 2008). 1970-1980 luvuille onkin ajoitettu paitsi työn organisointiin liittyvät legitimiteetin muutokset, pääoman legitimiteettiongelmat, sekä myös julkisen vallankäytön legitimiteettiongelmien synty. Esimerkiksi Pierre Rosanvallon (2013/2008) on katsonut julkisen sektorin kautta toteutetun hyvinvointivaltiollisen politiikan ajautuneen legitimiteettikriisiin viimeistään 1980-luvulla. Rosanvallonin mukaan julkisen vallan rationaaliseen
suunnitteluun ja yleisen edun järkiperäiseen etsimiseen perustunut hallintovalta on menettänyt legitimiteettiään, samalla kun markkinamekanismin merkitys on noussut keinona luoda kollektiivista hyvinvointia (Rosanvallon 2013/2008, 14-16).
Tutkimukseni keskittyy puolueiden kapitalismia koskevaan oikeuttamispuheeseen, jota on tutkittu aiemminkin suomalaisella aineistolla. Hyvinvointivaltion ja markkinoiden lainalaisuuksien tekniseen suunnitteluun pohjautuvan puheen on katsottu korvanneen moraalisen intressiryhmäpuheen taloutta koskevissa perusteluissa 1970-luvulla (ks. Alasuutari 1996; Kantola 2002, 247; Mickelsson 2015, 196- 197). Diskursiivisen muutoksen taustalla muun muassa koulutusmahdollisuuksien paranemisen-, elintason nousun-, sekä tieto- ja palvelutalouden merkityksen kasvun, on katsottu vähentäneen yhteiskuntaluokan merkitystä äänestämisessä (Dalton 2008, 88-93; Gallagher ym. 2011, 292-293) . Samantapaisia päätelmiä on esittänyt esimerkiksi Thomas Piketty (2018), joka on tarkastellut Ranskan, Yhdysvaltojen ja Britannian vaaliaineistojen perusteella vuosien 1948-2017 välillä tapahtunutta politiikan rakenteellista muutosta.
Piketty esittää neljä johtopäätöstä poliittisen konfliktin muutoksesta: 1) luokkapohjainen äänestäminen on vähentynyt, 2) taloudellisesti menestyneet äänestävät oikeistopuolueita, 3) koulutustason vaikutus äänestämiseen on kääntynyt ympäri verrattuna II maailmansodan jälkeiseen aikaan: korkeasti koulutetut äänestävät oikeistopuolueiden sijaan enemmän vasemmistopuolueita, 4) on syntynyt uusi jakolinja globalistien ja nativistien välille. (Piketty 2018, 2-7, 61-63.) Pyrin tutkimuksellani kontribuoimaan tähän keskusteluun tarkastelemalla kapitalismin muutoksen yhteyttä puolueiden ja äänestäjien toiminnan muutokseen, tutkimuksen pääpainon ollessa ajallisesti rajatun, Suomen historian ja poliittisen kulttuurin tapausanalyysissa
Mistä kapitalismin legitimiteetissä on kysymys-, ja miten käsitykset kapitalismin legitimiteetistä ovat muuttuneet siirtymäkaudella jälkifordistiseen talousmalliin? Tästä haluan ottaa selvää tulkitsemalla politiikkaa kapitalismin muutosten kontekstissa. Lähden liikkeelle ajatuksesta, että kapitalismin sääntelyn- ja kapitalismin kulttuuriset muutokset, sekä poliittisen järjestäytymisen muutokset liittyvät toisiinsa, jonka tarkastelemiseksi kapitalismia koskevia käsityksiä käsittelevä teoria voi olla toimiva väline. Tältä pohjalta sovellan Suomen poliittisen kehityksen tarkasteluun Luc Boltanskin ja Eve Chiapellon teoriaa muutoksesta kapitalismin hyväksyttävyyteen liittyvissä käsityksissä (Boltanski & Chiapello 2005a). Jos keskustavasemmisto- ja oikeistopuolueiden kannatuksessa sotien jälkeen oli kyse ennen kaikkea fordistisen teollisuustyön ja hyvinvointivaltion rakentamisen konsensuksesta yli puoluerajojen, voi yksi keskeinen sirpaloitumista selittävä tekijä olla talousmallin konkreettisen muutoksen ohella uuden jälkifordistisen kulttuurisen järjestyksen muodostuminen. Mikäli näin on, Fordismin ja jälkifordismin perustalle voidaan ajatella syntyneen kaksi kapitalismia koskevaa poliittis-kulttuurista järjestystä, joiden piiriin kuuluvat äänestäjien toimija-asemat päämäärät ja politiikkavaatimukset ovat eriytyneet.
1.3 Tutkimuksen asemointi: poliittinen sosiologia kulttuurisen käänteen jälkeen
Poliittisen sosiologian voi määritellä laveasti sosiologian suuntaukseksi, jossa ollaan kiinnostuneita valtaan ja auktoriteettiin liittyvistä kysymyksistä, sekä kansalaisyhteiskunnan ja valtion välisistä suhteista (ks.
Amenta, Nash & Scott 2012, 22-25; Dobraz ym. 2019, x-xi). Nykyisen muotonsa tieteenalan on katsottu saaneen II maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun politiikan sosiaalista perustaa alettiin tarkastella uusilla tavoilla. Tämä 1970-1980 luvuille ajoittuva yhteiskuntatieteiden kulttuurinen käänne merkitsi radikaalia muutosta myös poliittisen sosiologian lähestymistavoille. Käänteen myötä alettiin kyseenalaistaa taloudellisten tekijöiden ensisijaisuutta yhteiskunta-analyysissa, eikä kulttuuria enää
tarkasteltu deterministisenä voimana. Erilaisissa uus-weberilaisissa teorioissa tunnustetaan kulttuurisiin ja poliittisiin intresseihin perustuvat konfliktit ja jakolinjat samalle viivalle marxilaisesta traditiosta tulevan luokkakonfliktin kanssa (van den Berg & Janoski 2005, 94). Konfliktiulottuvuuksien pluralismin tunnustamisen ohella, Weber tarkasteli puolueita yksilöiden status- ja luokka-asemien ilmaisijoina.
Weberillä puolueet ilmaisivat äänestäjien poliittisia näkemyksiä, puolueiden pyrkiessä maksimoimaan kannatuksensa tarjoamalla kannattajilleen näiden haluamia ideaalisia ja materiaalisia mahdollisuuksia saadakseen oikeuden käyttää valtiollista valtaa. (Weber 1920/2009: 181–182; Weber 1978, 65.)
Ranskalaisen pragmatismin mahdollistama kulttuurin analyysi asemoituu osaksi kulttuurisen käänteen jälkeistä poliittista sosiologiaa, jossa kulttuuria ei tarkastella deterministisenä voimana, joka ehdollistaisi toimijoita välttämättä tietyllä tavalla. Teoriassa oikeuttamisen maailmoja on useita, ja ne voivat muuttua sisällöltään. Voi myös syntyä uusia oikeuttamisen maailmoja. (Boltanski & Chiapello 2005a, 103-105.) Traditiossa analyysin kohteen ovat erilaiset historiallisesti diskursiivisten valtasuhteiden vaikutuksesta muuttuvat, toimijoiden välisissä konflikteissa, kompromisseissa ja yhteisymmärryksissä ilmenevät, poliittisten kysymysten hyväksyttävyyteen liittyvät moraalisen argumentaation muodot (ks. Boltanski &
Thévenot 2006/1991; Wagner 1999, 343-344; Honneth 2010, 375-376; Blokker 2011, 2; Larsen 2015).
Erilaisten sosiaalisten ryhmittymien ja intressien moninaisuuden tunnustaminen on piirre, joka liittää ranskalaisen pragmatismin myös uus-weberiläiseen poliittisen sosiologian traditioon. Kun erilaisten ryhmittymien sosiaaliset asemat ja -poliittiset intressit otetaan monimuotoisina syy-tekijöinä kapitalismin ristiriitaisuuksia legitimoivan politiikan analyysin lähtökohdaksi, muodostuu politiisen toiminnan analyysin tavoitteeksi poliittisten konfliktien historiallisten lainalaisuuksien, -trendien ja -mekanismien paikantaminen. (ks. esim. Haiven 2014; Rehmann 2014, 14; Tiffon & Durand 2018, 66.)
Länsimaisten hyvinvointivaltioiden kehittyminen voidaan hahmottaa 1800-luvun lopulla käynnistyneenä, näihin päiviin saakka ulottuvana kamppailuna, jossa pääosaa ovat esittäneet puolueet (esim. Nelson 2006, 120). Weber ymmärsi politiikan kamppailuksi mahdollisuudesta käyttää valtiollista valtaa, joka tarkoittaa demokraattisissa valtioissa kansanjoukkojen mobilisointia ja yleistä äänioikeutta, joiden pohjalta puolueen tehtävä on kerätä johtajilleen valtaa, sekä edistää kannattajiensa materiaalisia ja poliittisia tavoitteita (Weber 1978, 167). Weberin pohjalta politiikkaa voidaan tarkastella toimintana, jossa puolueiden pyrkimykset käyttää valtiollista valtaa konkreettisten tavoitteidensa ajamiseksi, tulkitaan ilmaisevan puolueiden käsityksiä äänestäjien jakamista näkemyksistä hyväksyttävästä yhteiskunnasta. Tältä pohjalta ymmärrän tutkimuksessani politiikan kapitalismin legitimiteetin lisäämiseen tähtäävänä toimintana, ja tarkastelen politiikkaa erilaisina tapoina lisätä kapitalismin legitimiteettiä käyttämällä valtiollista valtaa, sekä legitimiteetin lisäämiseksi käytössä olevien keinojen välisenä kamppailuna (vrt. Weber 1978, 938).
Jos Boltanskin ja Chiapellon työ hahmotetaan kapitalismin kulttuurisen perustan tutkimukseksi työelämässä, voisi omaa lähestymistapaani luonnehtia kapitalismin poliittisen kulttuurin analyysiksi.
Tarkastelen kapitalismin legitimiteetin rakentumista, mutta siirrän näkökulman valtioon ja politiikkaan, ja tarkastelen valiollista politiikkaa weberilaisittain poliittisten puolueiden kamppailua valtion hallinnasta ja yhteiskunnallisesta legitimiteetistä, kapitalismin legitimiteetin lisäämiseksi kulloinkin vaikuttavan kapitalismin hengen puitteissa. (vrt. Weber 1978, 938; Boltanski & Chiapello 2005b, 161-166).5 Boltanskin
5 Esseessään ”Class, Status, Party” Max Weber systematisoi niiden jakolinjojen ja intressien moninaisuutta, joiden ympärille kansalaiset voivat mobilisoitua kamppailleessaan poliittisesta vallasta (Weber, 1978, 926–940). Weber hylkää marxilaisen käsityksen taloudellisten intressien ensisijaisuudesta poliittisen konfliktin lähteenä (ks. van den Berg & Janoski 2005, 85). Weber ei kiistä taloudellisten intressien merkitystä, mutta täydentää marxilaista teoriaa kahdelta osin: 1) Weber
ja Chiapellon teoriassa kulloinkin vaikuttavaa kapitalismin hengen muoto perustuu käsityksiin tavoista edistää turvaa, vapautta ja oikeudenmukaisuutta, joiden ajattelen ohjaavan poliittista toimintaa (vrt.
Boltanski & Chiapello 2005b, 164). Ymmärrän tutkimuksessani demokraattisen politiikan käytännöksi, jolla pyritään puuttumaan kansalaisten nimissä markkinamekanismin toimintaan käyttämällä julkista valtaa (vrt. Rosanvallon 2013/2008, 10-16; Streeck 2015/2012 84).
määrittelee luokka-aseman markkinatilanteen tai markkinakapasiteetin samankaltaisuutena, jolloin taloudellisessa luokka- asemassa on kyse omistamisen ohella pääsystä yhteiskunnallisiin asemiin ja kyvyssä saavuttaa materiaalista tyydytystä (esim. Blom 1983, 130-132). 2) Weberille luokka ei ole ainoa, eikä välttämättä edes tärkein perusta poliittiselle toiminnalle, vaan poliittinen mobilisaatio voi tapahtua myös kunnian ja arvonannon puutteen perusteella. Statusryhmien perustana voi olla esimerkiksi ammatti, rotu, etnisyys tai elämäntapa. (Weber 1978, 932–938.) Statusryhmien poliittisena tavoitteena on sosiaalisen arvostuksen lisääminen, siinä missä taloudellinen luokka pyrkii lisäämään markkinakapasiteettiaan (Blom 1983, 138). Status-asema voikin olla ristiriidassa luokka-aseman kanssa, mutta luokka- ja statusaseman vahvistavan toisiaan pitkällä tähtäimellä. (Weber 1978, 932).
2. KAPITALISMI MARKKINAMEKANISMIN JA JULKISEN VALLAN SÄÄNTELYN VUOROVAIKUTUKSENA
2.1 Kapitalismi markkinamekanismina
2.1.1 Kapitalismin legitimiteetti ja kapitalismin henki
Modernit länsimaiset yhteiskunnat ovat paitsi demokraattisia-, myös kapitalistisia yhteiskuntia.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotanto tapahtuu pääosin yksityisesti omistettujen kapitalististen yritysten kautta, joiden toimintaa määrittää pyrkimys pääoman kasaamiseen omaa etua koskevien laskelmien perusteella (ks. Streeck 2011; 2015/2012). Kapitalismi on osoittautunut suunnattoman tehokkaaksi tuotannon- ja vaihdon järjestelmäksi, ja sen voidaan perustellusti katsoa päihittävän kaikki tunnetut talousjärjestelmät taloudellisella tuottavuudella, innovatiivisuudella ja talouden dynaamisuudella mitattuna. (esim. Barr 2001.) Tarkastelen tässä tutkimuksessa kapitalismin ja valtion yhteen kietoutumista, valtiolla tekemisen politiikkaa kapitalismin legitimiteetin lisäämiseksi. Kapitalismin määritelmäksi tutkimukseeni riittää Boltanskin ja Chiapellon (2005b) eräänlainen minimimääritelmä, jonka mukaan kapitalismissa järjestelmänä on kyse pääoman kasaamisesta muodollisesti rauhanomaisin keinoin, jota luonnehtivat seuraavat piirteet:
(a) Pyrkimys ja tarve pääoman kasaamiseen rauhanomaisin keinoin. Kapitalismissa pääoma muuttuu itsenäiseksi suhteessa materiaalisiin vaurauden muotoihin, ja sitä voidaan lisätä vain jatkuvilla uusilla investoinneilla ja kierron kiihdyttämisellä.
Rahavälitteisyys tekee pääomasta luonteeltaan abstraktin voiman.
(b) Kilpailuperiaate. Jokainen kapitalistinen toimija on jatkuvasti kilpailevien toimijoiden uhkaama. Kilpailun dynamiikka luo jatkuvan huolen omasta olemassaolosta, jolloin pyrkimys itsesäilytykseen on viime käteinen katalysaattori pääoman kasaamisprosessille.
(c) Palkkatyö. Toimijat, joilla on vähän tai ei lainkaan pääomaa, ansaitsevat rahaa työvoimansa myynnistä, eivät työnsä hedelmien myynnistä. He eivät omista tuotantovälineitä, ja siksi he ovat riippuvaisia tuotantovälineiden omistajien päätöksistä. (Boltanski & Chiapello 2005a, 4; Boltanski & Chiapello 2005b, 162.)
Tutkielmani kannalta keskeinen kapitalismin määrittelyyn liittyvä teoreetikko on Karl Polanyi, joka samaistaa ajattelussaan kapitalismin markkinoihin asettamalla vastakkain kapitalismin ja muun yhteiskunnan. Klassisessa teoksessaan Suuri Murros (2016/1944), Polanyi ei määrittele kapitalismia kokonaisvaltaiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi, vaan yhteiskunnan osa-alueeksi, joka on organisoitu toimimaan markkinamekanismin logiikalla, ja uhkaa sen vuoksi toiminnallaan sen ulkopuolelle jääviä yhteiskunnan osia. Polanyin ajattelussa kapitalistinen yhteiskunnan osa-alue tarvitsee toimiakseen poliittisia instituutioita ja valtiollista sääntelyä (Polanyi 2016/1944, 149-150). Toinen keskeinen klassinen teoreetikko on Max Weber, joka tarkasteli kapitalismia tietynlaisena ideaalityyppisenä rationaliteettina tai taloudellisena eetoksena (Weber 1989/1922, 44-53; myös Hietaniemi 1987, 139-140). Työssäni polanyilaisen markkinamekanismin tarkastelu yhdistyy weberilaiseen traditioon, jossa kapitalismia tarkastellaan kulttuurisena muodostelmana.
Teoksessaan New Spirit of Capitalism, Luc Boltanski ja Eve Chiapello (2005a) tarkastelevat, kuinka kapitalismi järjestelmänä tarvitsee yhteistä hyvää koskevia moraalisia perusteluita, ja kuinka kapitalismi samalla on kyennyt historian saatossa sulauttamaan erilaiset kritiikin muodot osaksi toimintaperiaatteitaan.
Länsimaisia kapitalistisesti organisoituneita yhteiskuntia onkin Max Weberin Protestanttisesta etiikasta (1980/1905) saakka katsottu luonnehtivan historiallisesti vaihteleva eetos, eli eri aikakausille tunnusomainen ”kapitalismin henki”, jossa kapitalismi järjestelmänä saa oikeutuksen kapitalismin omien periaatteiden ulkopuolelta (esim. Weber 1980/1905; Sulkunen 2006, 19-20; Boltanski & Chiapello 2005a).
Kapitalismin henki tarjoaa vastauksen siihen, miksi ottaa osaa tietyllä tavalla järjestettyyn poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään. Kyse on samalla sekä vallankäytön, että taloudellisten asemien ja eriarvoisuuksien oikeuttamisesta: miksi kouluttautua, tehdä työtä, olla lakkoilematta, hyväksyä tuloerot, pitäytyä parlamentaarisessa poliittisessa vaikuttamisessa, tavoitella pääoman kasaamista, hyväksyä jonkinasteinen hierarkia ja vallan epätasainen jakautuminen. (Boltanski & Chiapello 2005b, 162.) Boltanskin ja Chiapellon tutkimus painottuu työelämän organisoitumisessa ja kapitalismin rakenteissa tapahtuneisiin muutoksiin. Teorian ytimessä on väite siitä, että tullakseen legitiimiksi ja sitouttaakseen ihmiset järjestelmään, kapitalismi tarvitsee pääoman kasaamisen logiikan ulkopuolelta tulevaa ideologista tai kulttuurista perustaa, kapitalismin henkeä.
Boltanskin ja Chiapellon teorian tärkein käsite on kapitalismin henki, jonka kirjoittajat määrittelevät Weberin alkuperäistä määritelmää poikkeavalla tavalla. Teoksessa kapitalismin henkeä ei ymmärretä välineellistä rationaalisuutta edistäväksi, protestantismista kumpuavaksi elämänkatsomukselliseksi opiksi, vaan Boltanski ja Chiapello määrittelevät kapitalismin hengen historiallisesti muuttuvaksi tavaksi oikeuttaa kapitalistinen järjestelmä, ja tehdä järjestelmään osallistuminen houkuttelevaksi (Boltanski & Chiapello 2005b, 162). Kapitalismin henki yhteisön jakamina moraalisina käsityksinä ja kulttuurisina merkityksinä mahdollistaa sekä työntekijän että työnantajan kannalta epätyydyttävän kapitalististen järjestelmän ylläpitämisen, jossa kapitalistit ovat sidoksissa loputtomaan pääoman kasaamisen prosessiin, eikä työntekijöillä ole oikeutta omistaa oman työnsä tuloksia (Boltanski & Chiapello 2005b, 162). Kapitalismin henki koostuu erilaisista argumenteista, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään: 1) Kuinka kapitalismiin osallistuminen lisää henkilökohtaista ja läheisten turvallisuutta; 2) Kuinka järjestelmään sitoutuminen voi vapauttaa, innostaa, ja auttaa yksilöitä kehittymään; 3) Mikä tekee järjestelmästä oikeudenmukaisen, ja kuinka se edistää yleistä etua. Boltanskin ja Chiapellon mukaan, näiden kolmen elementin yhdistelmä muodostaa historiallisesti muuttuvan kapitalismin hengen. (Boltanski & Chiapello 2005b, 164-166.) Boltanskin ja Chiapellon näkemyksen mukaan, 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen kapitalismin henki on saanut kolme muotoa. Ensimmäinen henki kesti noin 1930-luvulle saakka, ja perustui perheyrityksen malliin ja porvarilliseen lähiyhteisön huolenpitoon. Toinen henki vaikutti noin 1940-1970 luvuilla, jossa korostui byrokraattisen osakeyhtiön malli, hyvinvointivaltiollinen turva, sekä vakaa urakehitys ja säännelty talouselämä. Teollisuusyhteiskuntien laajoihin kansan kerroksiin ulottuva materiaalisen elintason nousu oli keskeinen osa järjestelmän oikeutusta. Boltanski ja Chiapello näkevät siirtymän kapitalismin kolmannen hengen vaiheeseen tapahtuneen noin 1970-1980 luvulla. Uusin henki korostaa projektimuotoiseksi organisoidun työn vapautta, autonomiaa ja merkityksellisyyttä. (Boltanski &
Chiapello 2005b, 167,172-173.). Boltanskin ja Chiapellon jaottelu kapitalismin hengen vaiheista on esitetty tarkemmin liitteessä 1.
2.1.2 Kapitalismikritiikki
Johtuen markkinamekanismin toiminnan ei-toivotuista vaikutuksista, kapitalismia kohtaan on esitetty koko järjestelmän olemassaolon ajan erilaista kritiikkiä. Boltanskin ja Chiapellon teoriassa kritiikki on keskeinen tekijä kapitalismin hengen, sekä itse järjestelmän muutoksessa: kapitalismin on otettava ihmisten järjestelmään kohdistuvat odotukset huomioon, ja juuri ihmisten odotusten täyttäminen saa ihmiset sitoutumaan järjestelmään. Kapitalismi siis tarvitsee vastustajiaan, sillä kritiikki tarjoaa paradoksaalisesti myös moraaliset perusteet kapitalismin toiminnan jatkumiselle. (Boltanski & Chiapello 2005b, 163-164.) Erilaiset kritiikit siis samalla sekä oikeuttavat, että uudistavat järjestelmää, jolloin esitetty kritiikki voi
