Salpalinja 1944 - Kaakkois-Suomen linnoittaminen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen kontekstissa vuonna 1944

Salpalinja 1944

Kaakkois-Suomen linnoittaminen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen kontekstissa vuonna 1944

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu -tutkielma

12/2020 Atte Enwald Ohjaaja: Pasi Tuunainen

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE Tekijä: Atte Enwald

Opiskelijanumero: 250789 Tutkielman nimi: Salpalinja 1944

Tiedekunta ja oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 110 + 7 liitettä

Aika ja paikka: Joulukuu 2020, Lappeenranta.

Pro Gradu -tutkielmassa käsitellään Kaakkois-Suomen linnoittamista Neuvostoliiton kesällä 1944 aloittaman suurhyökkäyksen jälkeen. Suomen kaakkoisrajaa on linnoitettu itsenäisyyden alkuajoista lähtien. Suurimmat linnoitustyöt sijoittuivat välirauhan aikaan vuosille 1940–1941, jolloin

Salpalinjaa rakennettiin. Tämän puolustuslinjan linnoitustyöt alkoivat uudelleen Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen Karjalankannaksella kesällä 1944. Tuolla aikavälillä sodankäynti oli muuttunut täysin siitä, mitä vastaan Salpalinja oli alun perin suunniteltu. Uudelleen käynnistettyjen linnoitustöiden tavoitteena oli torjua täysin uudella tavalla ja voimalla hyökkäävä puna-armeija.

Suomen armeijan saamat tiedot ja kokemukset uudistuneesta puna-armeijasta heijastui Salpalinjan linnoitustöihin näkyvästi, niin tekniseen kuin taktiseenkin kehitykseen.

Tutkimuksen aineistona on pääasiassa käytetty Woldemar Hägglundin johtaman kesällä 1944 perustetun Linnoitussuunnitteluesikunnan arkistoja. Päämajan linnoitusosaston arkistokokoelmat, sekä Kansallisarkiston sotapäiväkirjakokoelmat ovat myös tärkeässä roolissa. Ainestooni sisältyy myös aikakauden ohjesääntöjä ja oppaita. Tutkimuskirjallisuuden rooli korostuu erityisesti

sotataidollista puolta käsiteltäessä. Tutkimuksen päämetodina on aineistolähtöinen sisällönanalyysi.

Käyttämäni aineiston vuoksi tutkimukseni on suurimmaksi osaksi kvalitatiivista, mutta siihen kuuluu myös kvantitatiivinen puoli.

Kaakkois-Suomen linnoitustyöt kesällä ja syksyllä 1944 sijoittuivat Salpalinjan ja sen etu- ja oikaisuasemien, sekä taaempien asemien ympärille. Kaakkois-Suomen alueesta oli tarkoitus linnoittaa syvyyttä omaava puolustusvyöhyke, jonka päätehtävänä oli estää Puna-armeijan

eteneminen kohti Helsinkiä ja Mikkeliä vieviä maanteitä. Rauhan solmimisen jälkeen syksyllä 1944 Salpalinjan runkomiehityksestä vastasivat käytännössä alueelle perääntyneet kenttäarmeijan joukot.

Aseistusta näille joukoille oli varattu runsaasti. Nämä linnoitustyöt osoittivat, kuinka nopeasti oli mahdollista linnoittaa huomattavan taisteluarvon omaava asema.

Sisällys

1. Johdanto ... 4

1.1 Moderni linnoittamistaito ... 4

1.2 Suomen linnoittaminen ... 7

1.3 Linnoitusorganisaatiot ... 12

1.4 Rakennusjoukot ... 18

1.5 Tutkimuskysymykset, metodit ja aineisto ... 19

1.6 Tutkimusperinne ... 23

2. Taktinen ja tekninen kehitys linnoittamisen näkökulmasta ... 25

2.1 Puna-armeijan hyökkäystaktiikoiden kehitys ... 25

2.2 Suomalaisen taktiikan kehitys ... 29

2.3 Linnoittamisen tekninen kehitys ... 34

3. Käytännön kokemuksista saadut opit ... 41

3.1 Sotakokemusten kerääminen ... 41

3.2 Linnoitustöiden johtajan keräämät sotakokemukset ... 48

4. Linnoitustyöt Suomenlahden ja Saimaan välisellä alueella ... 53

4.1 Salpalinjan pääasemat ja Hamina–Taavetti-linja ... 53

4.2 Vaalimaan oikaisuasema ... 61

4.3 Tyllinjärvi–Hostikka-linja ... 65

4.4 Vilajoki–Saimaa-linja ... 70

5. Salpalinjan saattaminen taisteluvalmiuteen ... 78

5.1 Salpalinjan runkomiehityssuunnitelmat ... 78

5.2 Salpalinjan aseistus ... 84

5.3. Aselevon ja rauhansolmimisen vaikutukset linnoittamiseen ... 89

5.4 Hyökkäykseen varautuminen aselevon jälkeisenä aikana ... 94

6. Johtopäätökset ... 98

Lähteet ... 103

Lyhenteet ... 108

Liitteet ... 4

Liite 1. ... 4

Liite 2. ... 5

Liite 3. ... 6

Liite 4. ... 7

Liite 5. ... 8

Liite 6. ... 9

Liite 7. ... 10

1. Johdanto

1.1 Moderni linnoittamistaito

Linnoittamisella tarkoitetaan maaston taktillisten etujen parantamista ja heikkouksien vähentämistä tavoitteena alueen puolustuksen mahdollistaminen pienemmillä joukoilla ja taistelevia joukkoja säästäen.¹ Linnoittaminen on usein defensiivistä, mutta myös offensiivinen linnoittaminen on mahdollista. Defensiivinen linnoittaminen on hyvin suoraviivaista. Vahvat suojaiset asemat vähentävät joukkojen kulumista ja vaikeuttavat hyökkääjän etenemistä.² Linnoitetut asemat mahdollistavat joukkojen tehokkaamman huollon. Kun tiettyä aluetta voidaan puolustaa

pienemmillä joukoilla, vapautuu joukkoja myös offensiiviseen toimintaan. Linnoitettuihin asemiin voidaan tukeutua hyökkäykseen lähdettäessä. Linnoitteet voidaan jakaa kahteen ryhmään,

aktiivisiin ja passiivisiin linnoitteisiin. Aktiiviset linnoitteet vaativat toimiakseen miehityksen tai muuta ihmisen toimintaa. Esimerkiksi suojatut asepesäkkeet ovat tällaisia linnoitteita. Passiiviset linnoitteet ovat erilaisia etenemistä hidastavia tai kokonaan estäviä esteitä. Tällaisia ovat

esimerkiksi piikkilankaesteet sekä erilaiset hyökkäysvaunuesteet.

Linnoittaminen on kehittynyt jatkuvasti muun sotilastekniikan ja taktiikan kehittyessä.

Linnoittamisen peruslähtökohdat voidaan jakaa kahteen periaatteeseen, jatkuvaan sulkuun ja tukikohtamaiseen linnoittamiseen.

Kuuluisimpia esimerkkejä linnoittamisesta on Kiinan muuri. Kiinan muurin tehtävänä oli estää Mongolien eteneminen Kiinan alueella. Linnoittamisteknillisesti Kiinan muuri edusti jatkuvaa sulkua³, eli muurin tarkoituksena oli sulkea kiinalaisten ja mongolialaisten välinen raja-alue. Tässä yhdistyvät sekä aktiivinen että passiivinen linnoite. Muuri itsessään esti kulkemisen, mutta sitä käytettiin myös suojaisana puolustusasemana hyökkääjiä vastaan. Näin massiivisesta ja

yksinkertaisesta linnoittamistavasta luovuttiin asetekniikan kehittyessä. Pitkällä muurilla ei ollut enää samaa puolustuksellista arvoa, kun siihen olisi myöhemmin pystytty ampumaan tai

räjäyttämään aukko.

1 Linnoitusohjesääntö 1947 I osa, 7.

2 Fabritius 1922, 9–10.

3 Kenraali Bonsdorffin luentomoniste ”IV Vakinaiset linnoitukset Suomessa”, Ei päivätty, T-24127/11, KA.

Euroopassa 1700-luvulla sodat käytiin tyypillisesti pienten palkka-armeijoiden välillä. Sodat saattoivat kestää hyvin pitkään ja varsinaisia taisteluita ei ollut kovinkaan usein. Palkka-armeijat etenivät harvaa tieverkostoa pitkin tyypillisesti siihen asti, kunnes vastaan tuli vastustajan miehittämä linna tai linnoitus. Tällaiset linnoitukset edustivat tukikohtamaista linnoittamista, ja toisin kuin jatkuvan sulun periaatteessa, ne olisi voitu helposti kiertää. Hyökkäävällä osapuolella olikin kolme vaihtoehtoa. Joko linnoitus kierrettiin kokonaan, linnoitus piiritettiin tai linnoitusta vastaan hyökättiin.⁴ Myös kiertäessä linnoituksen ympärille täytyi järjestää piiritys osasta hyökkäävää voimaa. Tällä estettiin hyökkäävän joukon selustaan suuntautuva hyökkäys.

Puolustajalle tällainen tukikohta oli hyvin edullinen. Puolustusasemat olivat hyvin suojassa, ja linnoituksen sisällä huolto toimi pidempään ja paremmin kuin avomaastossa. Linnoituksen suojassa vastahyökkäyksen valmistelukin oli helppoa. Piirittämällä puolustajat heikkenivät ajan myötä, kun tarvittavat huollon täydennykset eivät päässeet perille. Sotakorkeakoulun linnoitusopin opettajana vuosina 1928–1933 toiminut Otto Bonsdorff kutsuu tämän aikakauden tukikohtamaista

linnoittamistapaa käsitteellä teiden sulku. Teiden sulku kuvaa hyvin tätä linnoittamistapaa

laajemmassa strategisessa mielessä katsottuna, mutta taktisella tasolla se edusti tukikohta-ajattelua.

Modernin linnoittamisen kontekstissa teiden sulkemisella tarkoitetaan yksittäisen tien kohdan sulkemista erilaisilla esteillä, jotta mekanisoitujen joukkojen eteneminen estyisi. On selkeämpää käsitellä tätä linnoittamisstrategiaa viittaamalla niiden tukikohtamaiseen luonteeseen.

Asetekniikan kehitys korosti tykistön merkitystä taisteluissa. Profiililtaan korkeat tukikohtamaiset linnat olivat hyvin haavoittuvaisia tykistön tulelle.⁵ Tykistön voimistunut rooli muokkasi

puolustuksellisten linnoitteiden rakennetta matalammaksi ja kestävämmäksi. Suomessakin näkyvä esimerkki tästä linnoitustyypistä on jo 1500-luvulla Italiassa kehitetty bastionijärjestelmä. Nämä olivat pinta-alaltaan laajoja, mutta profiililtaan matalia linnoituksia. Nykyisen Suomen alueella bastionijärjestelmään perustuvia linnoituksia rakennettiin sekä ruotsalaisten että venäläisten

toimesta. Viimeisimmät rakennettiin Kaakkois-Suomeen venäläisten toimesta 1790-luvulla, jolloin bastionijärjestelmä oli jo lähes vanhentunut.⁶

Moderneilla linnoituslaitteilla tarkoitan erilaisia teräsbetonilla tai muilla erityisen kestävillä materiaaleilla rakennettuja asepesäkkeitä sekä majoitus- ja suojatiloja. Suomessa pesäkkeen ja korsun ero määriteltiin majoitustilan perusteella. Pesäkkeestä tuli korsu, jos sen sisällä oli

majoitustilaa yli neljälle henkilölle.⁷ Nämä linnoituslaitteet syntyivät vuosina 1870–1871 käydyn

4 Kenraali Bonsdorffin luentomoniste ”IV Vakinaiset linnoitukset Suomessa”, Ei päivätty, T-24127/11, KA.

5 Kenraali Bonsdorffin luentomoniste ”IV Vakinaiset linnoitukset Suomessa”, Ei päivätty, T-24127/11, KA.

6 Toivanen 1980, 34–35, 50–3.

7 Arimo 1981, 294.

Ranskan–Preussin sodan jälkeen. Ranskan-Preussin sota oli ensimmäinen moderneilla aseilla käyty sota. Käyttöön oli otettu mullistava uusi ase, konekivääri. Samalla pienet palkka-armeijat olivat väistyneet suurten asevelvollisuusarmeijoiden tieltä. Ranskan sodassa kokema tappio sai Ranskan aloittamaan Saksan vastaisen rajansa linnoittamisen. Myös Preussi aloitti Ranskan vastaisen rajansa linnoittamisen, sillä Preussin pelkona oli ajautua kahden rintaman sotaan. Sekä sodan voittanut että hävinnyt osapuoli koki saavansa hyötyä rajansa linnoittamisesta. Sodassa käytetyt konekiväärit ja aiempaa tehokkaampi tykistö vaati vahvempia linnoituslaitteita. Vuosien 1889 ja 1914 välillä Ranskassa aloitettiinkin puolustusasemien vahventaminen teräsbetonisilla linnoituslaitteilla.⁸ Ensimmäinen maailmansota muutti aiemmat käsitykset sodankäynnistä. Vaikka konekivääreitä oli käytetty menestyksekkäästi jo aiemmissa sodissa, vasta ensimmäinen maailmansota osoitti uusien aseiden todellisen potentiaalin. Rintamat juuttuivat paikoilleen ja rintamien molemmin puolin joukot kaivautuivat puolustusasemiin. Tykistön teho ja tarkkuus olivat kasvaneet valtavasti, mutta se ei riittänyt tuhoamaan vastapuolen syvälle kaivettuja asemia. Pitkäksi venynyt asemasota oli ollut niin kuluttavaa, ettei yksikään sodan osapuoli halunnut kohdata mitään vastaavaa. Ensimmäinen maailmansota osoitti, miten tärkeää linnoittaminen oli moderneilla aseilla käytävässä sodassa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen aika 1920- ja 1930-luvulla oli Euroopassa suurten

linnoitusketjujen rakentamisen aikaa. Silloin ranskalaiset rakensivat Maginot-linjan ja saksalaiset Länsivallin. Linnoitusketjut eivät kuitenkaan olleet pelkästään defensiivisiä rakennelmia.

Ensimmäisen maailmansodan aikainen asemasota oli luonut eräänlaisen konsensuksen

eurooppalaisten armeijoiden taktiseen ajatteluun. Asemasotaan ajautumisesta syytettiin puolustusta, jolloin hyökkäyksestä tuli strategian lähtökohta. Asemasota olisi näin ollen vältettävissä

panostamalla offensiiviseen sodankäyntiin. Puolustuksella ei katsottu voitavan voittaa mitään.

Ainoastaan molempien osapuolien joukot kuluisivat, kunnes suuremman ylivoiman omaava voittaisi taistelun.

Linnoitteiden offensiivisella käytöllä oli huomattavia etuja. Vahvasti linnoitettua puolustuslinjaa voitiin käyttää tukikohtana hyökkäykseen lähdettäessä. Linnoitteet myös toivat turvaa hyökkäyksen valmisteluihin. Nopeasti liikkuvat mekanisoidut joukot saattoivat tehdä tuhoisan

yllätyshyökkäyksen vasta omaa hyökkäystään valmistelevaa joukkoa vastaan. Tällaisessa valmistelutilanteessa yllätyshyökkäyksellä saattoi aiheuttaa suurta sekasortoa ja lamauttaa vastustajan nopeasti.⁹

8 Chivers, Aseiden ase 2011, 55–59.

9 Kulomaa 2014, 64.

1.2 Suomen linnoittaminen

Suomen itärajaa on linnoitettu heti itsenäistymisen alkuajoista aina jatkosodan päättymiseen vuonna 1944 asti. Jo aiemmin ensimmäisen maailmansodan aikana Suomen alueita linnoitettiin runsaasti venäläisten toimesta. Itsenäisyyden alkuaikoina Suomen itärajan linnoittamisella tarkoitettiin käytännössä aina Karjalankannaksen linnoittamista. Ensimmäiset suunnitelmat alueen linnoittamiseksi tehtiin jo vuonna 1918. Suunnitelmia oli kolme erilaista, kaikki toisistaan

riippumattomia. Kenraali Ignatiuksen ja Everstiluutnantti Rappen lisäksi myös saksalaiset tekivät oman suunnitelmansa.¹⁰ Karjalankannasta pidettiin luonnollisena hyökkäyssuuntana Pietarista kohti Suomea ja samoin myös Suomesta kohti Pietaria. Etenkin Rappen suunnitelmaa on pidetty

offensiivisena kohti Pietaria. Nämä puolustuslinjat jäivät lähinnä suunnitteluasteelle ja mitään laajempia linnoitustöitä ei näiden pohjalta aloitettu.

Ensimmäisenä suomalaisena puolustuslinjana pidetään Enckelin linjaa. Yleisesikunnan päällikkönä toimineen kenraalimajuri Paul Oscar Enckelin mukaan nimetty linja rakennettiin

Karjalankannakselle vuosien 1920–1924 välisenä aikana. Suomen ulkopoliittinen tilanne oli 1920- luvun alussa sekava. Ahvenanmaan tilanteen takia Enckel joutui suunnitelmissaan varautumaan Venäjän lisäksi myös Ruotsin uhkaan. Enckelin linjan suunnittelussa turvauduttiin sen ajan arvostetuimpaan valtioon sotataidossa, Ranskaan. Ranskalainen everstiluutnantti Gros-Coissy oli suuressa vastuussa puolustuslinjan suunnittelussa. Osan aseman suunnittelusta ja etenkin

tiedustelusta suoritti everstiluutnantti Johan Christian Fabritius.¹¹

Enckelin linjan rakentaminen päättyi kesällä 1924 Enckelin erottua yleisesikunnan päällikön tehtävistä. Enckelin linja sai valmistumisensa jälkeen paljon kritiikkiä. Ankarin arvostelija oli Fabritius. Hän kuitenkin myönsi, että suurimmat puutteet johtuivat määrärahojen puutteista. Tästä syystä puolustuslinjalta puuttui syvyys ja konekiväärit ampuivat ristitulen sijaan rintamatulta.¹² Maailmalla tunnetuin suomalainen puolustuslinja on niin sanottu Mannerheim-linja. Nimensä tämä puolustuslinja sai ulkomaisen lehdistön kautta. Mannerheim-linja kehittyi useista eri aikakausina tehdyistä linnoitteista ja puolustuslinjoista. Hyvin pitkälti tämän linjan rungon muodosti Enckelin-

10 Arimo 1981, 13, 15, 17.

11 Arimo 1981, 19–20, 23–24.

12 Arimo 1981, 50–51.

linja. Puolustuslinjaa täydennettiin ja vahvistettiin seuraavan vuosikymmenen aikana. Vuosina 1932–1934 linnoitettiin Inkilän aluetta ja 1938–1939 Summan aluetta. Vuonna 1939 Mannerheim- linjaa vahvistettiin runsain vapaaehtoisvoimin linnoitustalkoilla. ¹³

Talvisodan aikana aloitettiin myös taaempien asemien linnoittaminen. Kauimpana itärajasta sijaitsi Kymijoki-linja, jonka linnoittamista Enckel oli suunnitellut jo 1920-luvulla. Kymijoki-linja seuraili Kymijoen vartta Kouvolasta Kotkaan. Kymijoki-linjan linnoitustyöt annettiin merivoimien

komentajan vastuulle jo 10.12.1939. Työsaavutukset tällä linjalla jäivät melko vähäisiksi.¹⁴

Jo syyskuun puolivälissä 1939 oli everstiluutnantti Valo Nihtilä ehdottanut puolustuslinjaa Saimaan ja Suomenlahden väliselle alueelle. Lokakuussa 1939 linnoitustyöt alkoivat 6. divisioonan voimin kenttävarustustöillä. Tämä puolustuslinja tunnettiin nimellä L-linja, eli Luumäen linja. Luumäen linja kulki Virolahdelta Luumäelle ja Lappeenrantaan. Myös Luumäen linja jäi hyvin

keskeneräiseksi, sillä työvoimaa tarvittiin uhatummalla alueella lähempänä Karjalankannasta.

Luumäen linja kuitenkin muodosti osittaisen rungon tuleville välirauhan aikaisille linnoitustöille.¹⁵

Salpalinja-nimellä myöhemmin tunnetuksi tulleen

puolustuslinjan linnoitustyöt alkoivat hyvin pian talvisodan jälkeen. Mannerheim antoi käskyn Luumäen ja Virolahden Klamilan välisen alueen

linnoittamisesta 22.3.1940.

Myöhemmin linjan kulkua jatkettiin aina Sallaan ja Savukoskelle asti. Tämän puolustuslinjan kulku myötäili hyvin pitkälti Suomen Moskovan rauhassa määritettyä uutta itärajaa. Moskovan rauhassa Suomi oli menettänyt tärkeimmän puolustuslinjansa, Mannerheim-linjan.¹⁶

13 Uitto & Geust 2016, 14, 42–47.

14 Arimo 1981, 183–184.

15 Arimo 1981, 178–181;Länsivaara & Tolmunen 1994, 9–11.

16 Arimo 1981, 207.

Kuva 1 Kymijoki-linja ja Luumäen linjan suunniteltu kulku. Arimo 1981, 179.

On kuitenkin hyvä muistaa, että Mannerheim-linja oli kärsinyt talvisodassa huomattavia vaurioita ja sen linnoitteet olivat jo osin vanhentuneita. Tämän puolustuslinjan menettäminen ei siis ollut niin kova isku Suomen puolustukselle kuin mitä kirjallisuudessa usein esitetään. Mannerheim-linjan menetyksen merkitystä on voitu liioitella vapaaehtoisten työpanoksen ja työhön käytettyjen suurten rahasummien takia.

Salpalinjan linnoitustöiden alkamisen yhteydessä monesti mainitaan, että Suomen uusi itäraja oli vaikeammin puolustettavaa aluetta kuin Karjalankannas. Tämä pitää paikkansa vain osittain.

Linnoitettava alue oli nyt huomattavasti laajempi kuin kapea Laatokan ja Suomenlahden rajaama kannas. Jos katsotaan mekanisoidun armeijan hyökkäysmahdollisuuksia, tilanne kääntyy

päinvastaiseksi. Karjalankannas tasaisena ja helppokulkuisena alueena on ideaalista maastoa mekanisoidun armeijan massamaiselle hyökkäykselle. Salpalinjan alue Suomenlahden ja Saimaan välillä oli maastollisesti paljon vaikeampaa mekanisoiduille joukoille. Ainoastaan eteläisimmässä osassa Virolahdella oli sellaisia alueita, joissa mekanisoidun armeijan massamainen hyökkäys olisi ollut yhtä helposti toteutettavissa kuin Karjalankannaksella.

Uuden itärajan linnoittaminen ei ollut mikään itsestään selvä asia. Talvisodan jälkeen kerätyissä sotakokemuksissa Mannerheim-linjan linnoitteet saivat paljon kritiikkiä osakseen. Yleisin kritiikin syy oli linnoitteisiin käytetty raha. Tuolla rahalla olisi arvostelijoiden mukaan ollut viisaampaa hankkia aseita ja ammuksia. Erityisesti panssarintorjuntatykeistä ja kenttätykistön ammuksista oli ollut suurta pulaa. Yksi kärkkäimpiä arvostelijoita oli kenraaliluutnantti Harald Öhquist. Öhquist moittii teoksessaan ”Talvisota minun näkökulmastani” talvisodanaikaista linnoittamista lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla. Öhquist vastusti erityisesti kalliita betonisia linnoitteita. Sen sijaan hän puolsi syvän kenttälinnoitetun aseman rakentamista.¹⁷

Öhquistin johtopäätöstä voi pitää osittain oikeana Karjalankannaksen tilannetta tarkastellessa.

Näistä linnoitteista ei saatu parasta mahdollista hyötyä irti. Osa vanhemmista linnoituslaitteista oli sijoitettu niin epäedullisiin paikkoihin, että taistelevat joukot eivät aina edes suostuneet käyttämään niitä. Linnoitteisiin ja niiden käyttöön erikoistuneita joukkoja ei myöskään ollut koulutettu.

Päätöksen linnoitustöiden aloittamisesta teki kuitenkin ylipäällikkö Mannerheim. Käsky

linnoittamisen aloittamisesta tuli niin nopeasti sodan päättymisen jälkeen, että moni ei varmasti ehtinyt edes ilmaista mielipidettään asiasta. Tosin Mannerheimia ei muutenkaan tunnettu kenraaliensa neuvojen kuuntelemisesta. Ilmeisesti linnoittaminen oli Mannerheimille myös henkilökohtaisesti tärkeää. Heinrichs kertoo teoksessaan ”Mannerheim Suomen kohtaloissa”

17 Arimo 1981, 225–229.

Mannerheimin opiskeluajoista Nikolajevskin ratsuväenkoulussa. Opiskellessaan Mannerheim oli pitänyt vain kahden oppiaineen luennoista; topografiasta ja linnoitusopista. Linnoitusoppiin hänen kerrotaan syventyneen ”melkein intohimoisella tarmolla”¹⁸.¹⁹

Salpalinjan aktiivisin rakennuskausi oli välirauhan aika vuosina 1940–1941. Tuolloin linnoitustyöt työllistivät enimmillään yli 35 000 siviilityömiestä ja yli 2000 lottaa. Siviilityömiehet vastasivat pääasiassa kantalinnoitteiden ja muiden ammattityötä vaativien linnoitteiden rakentamisesta.

Vastaavasti kenttäarmeijan joukot vastasivat kenttälinnoitteiden rakentamisesta. Aktiivinen linnoittaminen loppui nopeasti jatkosodan sytyttyä 25.6.1941. Pian linnoittamisen pääpainopiste siirtyi Karjalankannakselle ja Itä-karjalaan. Tuona aikana Salpalinjalla tehtiin lähinnä ylläpito- ja kunnostustöitä.²⁰

18 Heinrichs 1959, 391.

19 Arimo 1981, 207–214; Heinrichs 1959, 191–192

20 Arimo 1981, 381–389; Saukkonen 1963, 176–189.

Linnoittamisen painopisteen paluu Salpalinjalle alkoi 9.6.1944

Neuvostoliiton aloitettua

suurhyökkäyksen Karjalankannaksella.

Suurhyökkäyksen valtava voima tuli Suomen sodanjohdolle shokkina.

Kannaksen pääpuolustuslinjan ja VT- linjan, eli Vammelsuu–Taipale-linjan odottamattoman nopea murtuminen ei jättänyt muuta vaihtoehtoa, kuin palata takaisin Salpalinjalle. Salpalinja oli paikoitellen hyvinkin keskeneräinen ja osittain vanhentunut. Teknisen ja taktisen ajattelun muuttumisen lisäksi puolustuslinjan kenttälinnoitteet

vanhenivat. Puulla tuetut taisteluhaudat ja puiset asepesäkkeet eivät säilyneet pitkään käyttökelpoisina. Välirauhan aikana Salpalinja oli rakennettu kulkemaan Moskovan rauhan rajan suuntaisesti viistosti Suomenlahdelta kohti Saimaata. Jatkosodan aikana muuttunut rajan kulku oli tehnyt osasta eteläistä Salpalinjaa toisarvoisen. Ratkaisuna tähän ongelmaan aloitettiin myöhemmin oikaisuasemien suunnittelu.²¹

Rakennusaikana Salpalinjasta puhuttiin lähinnä itärajan maalinnoitustöinä tai Moskovan rauhan rajan linjana. Nimensä tämä puolustuslinja sai vasta heinäkuussa 1944 Kannaksen joukkojen komentajan kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ehdotuksesta. Oesch ehdotti nimeksi ”Suomen Salpa”, joka nopeasti muotoutui Salpalinjaksi tai Salpa-asemaksi.²² Oesch ehdotti nimeä melko

21 Aallonpää 1980, 92–94; Jatkosodan historia 6 1994, 431; Manninen 2002, 261; Oesch 1957, 62–65; Saukkonen 1961, 327–329.

22 Salpa-asema nimen vahvistaminen Oeschin ehdotuksesta 10.7.1944, Linnoitussuunnitteluesikunta operatiivinen osasto, T-15715/2. KA

Kuva 2 Salpalinjan käsketty sijainti 18.5.1940. Arimo 1981, 215.

tarkalleen kuukausi suurhyökkäyksen alun jälkeen heinäkuun 10. päivänä. Samana päivänä Oesch antoi joukoilleen seuraavanlaisen käskyn:

”Tiedustelutulokset osoittavat kuitenkin, että vihollisen ryhmitysten painopiste on edelleenkin Ihantalan suunnassa, missä muun muassa lentokuvien perusteella ptrien lukumäärä on kasvanut 3.7.–9.7. n. 87 ptri:sta n. 129 ptriin, joiden ryhmitys selvästi viittaa hyökkäystoimintaan. Lisäksi tähystyshavainnot osoittavat, myös jv:n saapumista tälle suunnalle. Rakettitykkien asemiin sijoittaminen tässä suunnassa voi viitata jo piankin alkavaan hyökkäykseen”²³

Näiden tiedusteluhavaintojen valossa Oesch odotti lopullisen läpimurtoyrityksen tulevan hyvin pian. On hyvinkin mahdollista, että Oesch halusi nimetä taaemman puolustusaseman vakuuttavasti.

Puolustajien uskoa lisäsi tieto, että taaempana olisi vielä puolustuslinjoja, joihin tukeutua. Tässä tutkimuksessa käytän yleisesti käyttöön vakiintunutta nimitystä Salpalinja.

1.3 Linnoitusorganisaatiot

Suomalaisten linnoitusorganisaatioiden voidaan perustellusti katsoa syntyneen Salpalinjaa varten.

Perinteisesti linnoittaminen oli ollut osa pioneeritoimintaa, ja näin se oli Suomessakin aina vuoteen 1940. Vaikka linnoitusorganisaatiot alkoivat kehittyä jo talvisodan aikana, vasta Salpalinjan ennen näkemättömän massiiviset linnoitustyöt erottivat organisaation pioneerien alaisuudesta täysin omaksi organisaatioksi.

Talvisotaa edeltäneiden linnoitustalkoiden aikana työ perustui hyvin pitkälti vapaaehtoisuuteen.

Työvoiman järjestämistä organisoivat AKS, eli Akateeminen Karjala-Seura sekä suojeluskunnat.

Huomattava osa linnoittajista oli kesälomaa viettäviä opiskelijoita, joten varsinaisen ammattitaitoisen työvoiman määrä oli melko vähäinen. Kun suunniteltujen linnoitustöiden työvoiman tarpeen laajuus hahmottui, laskettiin pelkästään päämajan tarvitsevan työvoimaksi vähintään 27 000 miestä. Ylimääräisten kertausharjoitusten, eli YH:n, käynnistyttyä nimitettiin Suomen ensimmäiseksi pioneerikomentajaksi jääkärikenraali Unio Sarlin²⁴.

Tuolloin rauhanaikaisia linnoitustöitä oli johdettu ainoastaan pienestä linnoitustoimistosta, Pion.2:sta. YH:n aikana perustettiin rakennustoimisto Pion.3, josta tuli talvisodanaikaisten linnoitustöiden johtava linnoitustoimisto. YH:n alussa myös käynnissä olleet kannaksen linnoitustyömaat yhdistettiin osaksi pioneerikomentajan alaisuuteen kuuluvia linnoitustöitä.

23 Kannaksen joukkojen komentajan käsky 10.7.1944, http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=28968482 (jakso 212) SPK 20882. Viitattu 30.4.2018.

24 Arimo 1981, 162.

Kuitenkin kannaksella oli YH:n alussa töissä vain noin 900 miestä ja päämajalla omissa rakennuskomppanioissaankin vain 400 miestä. Yhteensä siis vain 1300 miestä, kun aiemmin laskettiin tarvittavan 27 000 miestä. Näin valtavan työvoiman värvääminen lyhyessä ajassa oli käytännössä mahdoton tehtävä. Etenkin koulutettujen ammattilaisten, kuten insinöörien ja rakennusmestarien värvääminen oli vielä haastavampaa. Insinöörejä ja rakennusmestareita värvättiin pääasiassa lehti-ilmoituksin. Työvoiman hankkimisen tehostamiseksi päämajaan perustettiin erillinen työvoimatoimisto vuoden 1940 alussa.²⁵

Vaikka ennen talvisotaa ja sodan aikana oli tehty linnoitustöitä, jouduttiin välirauhan aikaisten linnoitustöiden organisaatio rakentamaan uudelleen lähes tyhjästä. Rauhan aikana toimiminen toi omat erikoispiirteensä työvoiman hankkimiseen ja muutenkaan näin mittavia linnoitustöitä ei ollut Suomessa aiemmin tehty. Maaliskuun 25. päivänä 1940 linnoitustoimintaa johtamaan nimitettiin jo aiempia linnoitustöitä johtanut pioneerikomentaja U. Sarlin. Nimitys oli tarkoitettu vain

väliaikaiseksi. Jo saman kuun lopulla Mannerheim nimitti jääkärikenraalimajuri Edvard Hanellin linnoitustöiden johtoon. Sarlin luovutti alaisuudestaan kaiken linnoittamiseen erikoistuneen henkilöstön Hanellin käyttöön. Hanellilla oli pitkän sotilasuran lisäksi asiantuntemusta myös insinööri- ja betonitöistä, joten ammattitaitonsa puolesta hän soveltui hyvin linnoitustöiden johtoon.²⁶

Linnoitustyöt olivat niin mittavia, että niiden katsottiin vievän yhden henkilön koko työajan. Näin perinteisesti pioneerien erikoisalaan kuulunut linnoitustoiminta erotettiin pioneerikomentajan tehtävistä ja siirrettiin suoraan päämajan alaiseksi toiminnaksi. Mannerheimin päätös erottaa pioneeritoiminta ja linnoitustoiminta hallinnollisesti toisistaan osoittaa töiden massiivisuuden lisäksi myös miten tärkeänä linnoittamista pidettiin. Linnoittamiseen haluttiin keskittyä kokonaisvaltaisesti, eikä muun työn ohessa. Hanellin johdettavaksi annettiin maavoimien linnoitustoimisto (Ma.VLTsto), joka sijoitettiin Myllykoskelle Yhtyneitten Paperitehtaiden tehdasalueelle. Maavoimien linnoitustöiden johtajan tehtävä määriteltiin näin:

”Töiden suoritukseen nähden hänen (Linnoitustöiden johtajan) tulee:

a.) Johtaa AK:ille kuulumattomien puolustusasemien (taaempien linjojen) linnoitustyötä

25 Arimo 1981, 163–164.

26 Arimo 1981, 231.

b.) Tarkastajan ominaisuudessa valvoa ja tarkastaa armeijakuntien lohkoillaan suorittamia

varustustöitä sekä tehdä ehdotuksia armeijakunnille annettavasta siviilityövoimasta, työkoneista, ja tarvikkeista (myös ulkomaisten työmuodostelmien käyttö ja niiden toiminta)

c.) Yhteistyössä a.o aselajitarkastajan kanssa valvoa kiinteiden aseiden sijoittamista ja niitä varten tarvittavien laitteiden rakentamista

d. Jatkuvasti pitää Maavoimien Komentajaa tietoisena linnoitustöiden edistymisest䔲⁷

Linnoitustöiden johtajan aseman vahvistamiseksi Hanell ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hän toimi suoraan ylipäällikön alaisuudessa. Linnoitustoimistoon kuului suunnitteluosasto,

rakennusosasto ja maanlunastusosasto. Linnoitustöiden massiivisuuden vuoksi valtioneuvosto perusti puolustusministeri Waldenin esityksen perusteella linnoitustoimiston tueksi erityisen Linnoitusasiain toimikunnan. Tämän toimikunnan tehtävänä oli toimia neuvotteluelimenä linnoittamisen valtiollista ja yhteiskunnallista merkitystä koskevissa asioissa.²⁸

Linnoitustöiden organisaatio oli jatkuvassa muutostilassa työmäärän ja työvoiman

lisääntyessä. Näin laajan

kokonaisuuden hallitsemiseksi organisaation oli pakko uudistua uusien tarpeiden ilmentyessä. Linnoitustoimiston kokoonpanoon yhdistettiin ulkopuolisia toimijoita, kuten päämajan ilmasuojelurakennustoimisto.

Varsinaisesti ensimmäiset kokoonpanon tarkastukset tehtiin syksyllä 1940, jolloin linnoitustoimisto sai pääpiirteittäin sen muodon, jollaisena se säilyi jatkosodan loppuun asti. Sen jälkeen ennen vuotta

27 Arimo 1981, 231.

28 Arimo 1981, 231–234.

Kuva 3 Linnoitustoimiston organisaatio 14.6.1940. Arimo 1981, 233.

1944 tapahtuneet muutokset keskittyivät lähinnä organisaation eri osastojen sisäisiin muutoksiin, sekä henkilöstön vaihtoihin.

Liikekannallepanon alettua 18.6.1941 linnoitustoimisto muutettiin linnoitusosastoksi ja liitettiin päämajan yhteyteen. Linnoitusosaston päällikkönä toimi eversti Otto Bonsdorff. Bonsdorff oli välirauhan aikana toiminut linnoitustoimiston suunnitteluosaston johtajana. Bonsdorff oli toiminut myös linnoitustöiden johtajan sijaisena, kun Hanell oli siirretty väliaikaisesti yleisesikunnan päälliköksi. Bonsdorffilta ei puuttunut kokemusta linnoittamisesta. Hän oli toiminut

Karjalankannaksen vapaaehtoisten linnoitustöiden johtajana vuonna 1939 ja vuosina 1928–1933 hän opetti sotakorkeakoulussa linnoitusoppia.²⁹

Linnoitusosaston muodostivat kolme osastoa, Linn1, Linn2, ja Linn3. Nämä perustettiin yleisen osaston, suunnitteluosaston ja rakennusosaston pohjalle. Jatkosodan offensiivinen sodankäynti muokkasi linnoitusosaston kokoonpanoa. Linnoitusjoukkojen osalta offensiiviseen sodankäyntiin ei oltu varauduttu. Vielä 17.6.1941 Hanell käski joukkojensa jatkaa linnoitustöitä. Näin laajaa

linnoitusorganisaatiota ei Suomen armeijalla ollut koskaan aikaisemmin ollut, joten organisaation hyödyntäminen uudessa tilanteessa oli hyvin kirjavaa.³⁰

29 Arimo 1981, 328; Suomen Jääkärien elämäkerrasto 1975, 85–86.

30 Arimo 1981, 328–329.

Kuva 4 Linnoitustoimiston organisaatio 7.9.1940 alkaen. Arimo 1981, 234.

Kuva 5 Linnoitusosaston organisaatio 26.10.1941. Arimo 1981, 329.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen laajuuden ja voiman takia armeijakuntien omat linnoitusosastot eivät voineet vastata tehokkaasti Viipurin–Kuparsaaren–Taipaleen, eli VKT-linjan suunnittelusta.

Suunnitteluorganisaatiot olivat keskittyneet VT ja VKT-linjojen, sekä U-aseman³¹ linnoittamiseen.

Valkeasaaren läpimurron myötä Salpalinja palasi takaisin suunnitteluorganisaation tehtäväksi.

Suunnittelu oli nyt tavanomaista vaativampaa, sillä VT-linjan nopean läpimurron myötä oli selvää, että linnoittamisessa on vielä kehitettävää. Salpalinjalla uusien sotakokemusten huomiointi ja asemien tiedustelu olisi vienyt liikaa linnoitusosaston aikaa, sekä hajauttanut osaston toimintaa tehottomaksi katsotulla tavalla. Salpalinjan linnoitustöiden jatkamista ei suunniteltu ennen suurhyökkäyksen aikaansaamaa läpimurtoa, eli suunnitelmat jouduttiin käynnistämään nopeasti improvisoiden. Linnoitusosaston organisaatiota päätettiin yksinkertaistaa ja tehostaa perustamalla linnoitussuunnitteluesikunta (Lin.SE) 14.6.1944. Hanell oli tehnyt esityksen armeijakuntien linnoitusrakennusjoukkojen siirtämisestä suoraan päämajan alaisuuteen perustettavan taktillisen suunnitteluelimen alle vasta päivää aiemmin. Virallisesti linnoitussuunnitteluesikunta perustettiin vasta 24.7.1944.³²

Linnoitussuunnitteluesikunta toimi suoraan päämajan alaisuudessa. Esikuntaan kuuluivat operatiivisen ja komento-osaston lisäksi myös aselajikohtaiset osastot. Näitä olivat pioneeri-,

31 Aunuksenkannakselle vuosina 1943–1944 rakennettu puolustuslinja. Arimo 1981, 371.

32 Arimo 1981, 396

tykistö- ja viestiosastot. Linnoitussuunnitteluesikunnan johtoon nimitettiin kenraaliluutnantti

Woldemar Hägglund. Hägglund oli jo alkuvuodesta määrätty osasto H:n, eli Helsingin puolustuksen komentajaksi, ja myöhemmin keväällä hän toimi puolustusasemien tarkastustehtävissä

Karjalankannaksella.³³ Linnoitussuunnitteluesikunta sijoitettiin Lemin Syntymäniemeen ja esikuntapäälliköksi nimitettiin everstiluutnantti Sarparanta. Sarparanta toimi esikuntapäällikkönä elokuun loppuun asti, jonka jälkeen tehtävät siirtyivät eversti Ernst Gustav Waldemar Ehrnroothin vastuulle. Hägglund toimi linnoitussuunnitteluesikunnan johdossa aina 25.10.1944 tapahtuneeseen lakkauttamiseen asti.³⁴

Kuva 6 Linnoitussuunnitteluesikunnan organisaatio kesällä 1944. Arimo 396–397.

Hägglundin linnoitussuunnitteluesikunta ei koskaan ehtinyt ottaa vastuuta VKT-linjasta. Tilanne eteni nopeasti siihen, että linnoitusosastossa katsottiin paremmaksi antaa hänen vastuulleen suoraan Salpalinjan linnoitustyöt. Töiden painopiste käskettiin siirtää VKT-linjalta Salpalinjalle jo

15.6.1944, vain 6 päivää suurhyökkäyksen alun jälkeen. Armeijakuntien omat linnoitusosastot eli osasto 4:t muutettiin linnoitusrakennuspiireiksi, joiden työskentelyalueet noudattivat suurin piirtein välirauhan aikaisten työpiirien aluejakoa. Suurin ero oli se, että Suomenlahden ja Luumäen

Kivijärven välillä toimi nyt neljä linnoitusrakennuspiiriä aikaisemman kolmen työpiirin sijaan.³⁵

33 Ahtiainen 2009, 271–273.

34 Arimo 1981, 396.

35 Saukkonen 1961, 321–234.

1.4 Rakennusjoukot

Varsinaisen linnoittamiseen käytettävän työvoiman muodostivat 200–1500 henkilön työryhmissä työskennelleet siviilityömiehet. Nämä työryhmät työskentelivät työpiirien alaisuudessa. Työpiirit oli jaettu vastuualueittain armeijakuntien välillä. Syyskuun 1940 lopulla työpiirejä oli kymmenen, kesäkuussa 1941 niitä oli kolmetoista. Työryhmien määrä kasvoi samassa ajassa 42 ryhmästä 59 ryhmään. Suurin osa työvoimasta oli sijoitettu II armeijakunnan alueelle Salpalinjan eteläisimmälle osalle. Jatkosodan liikekannallepanon alkaessa työryhmät muodostivat tulevien

linnoitusrakennuspataljoonien rungon. Koska suurin osa välirauhanaikaisten työryhmien työmiehistä kuului taistelujoukkojen reserviin, he eivät voineet siirtyä uusiin

linnoitusrakennusjoukkoihin. Vain pieni määrä alkuperäisten työryhmien henkilökuntaa saatiin jättää joukkojen päällystöksi ja erikoisammattihenkilöiksi.³⁶

Välirauhanaikaisten linnoitustyöryhmien pohjalta perustettiin linnoitusrakennuspataljoonia (Lin.RP). Työryhmien numerot siirtyivät sellaisenaan linnoitusrakennuspataljoonien numeroiksi.

Näiden pataljoonien alistussuhteet olivat hyvin sekavat. Osittain ne kuuluivat armeijakuntien pioneerikomentajan alaisuuteen, mutta esimerkiksi huolto ja hallinto olivat linnoitusosaston vastuulla. Linnoitusrakennuspataljoonia alistettiin usein eri divisioonien käyttöön aina tarpeen mukaan. Linnoitusrakennusjoukkojen suurimpia ongelmia oli se, että liikkuva sodankäynti oli vienyt suuren osan joukkojen käytössä olleista ajoneuvoista ja traktoreista etulinjaan, taistelevien joukkojen käyttöön. Linnoitusrakennusjoukkojen palkkaus oli hyvin poikkeuksellista muihin armeijan yksiköihin verrattuna. Koska linnoitusrakennusjoukot toimivat ikään kuin siviilityössä sotatoimialueilla, maksettiin heille päivärahan lisäksi myös palkkaa. Jos henkilö oli ollut välirauhan aikana yli kuusi kuukautta linnoitustöissä, sai perheellinen henkilö 2/3 tavallisesta palkasta ja perheetön 1/3 palkasta päivärahan päälle.³⁷

Hyökkäysvaiheen aikana linnoitusrakennusjoukkojen päätehtävä oli infrastruktuurin ylläpito, eli käytännössä teiden sekä siltojen rakentaminen ja korjaaminen. Nopeasti etenevä kenttäarmeija tarvitsi enemmän näitä palveluita kuin mitä linnoitusrakennusjoukot pystyivät mitenkään tarjoamaan. Myös uudisrakentaminen, rakennusten korjaus ja vesi-, sähkö- ja viemäriverkoston rakennus- ja kunnostustyöt siirtyivät linnoitusrakennusjoukoille.³⁸

36 Arimo 1981, 231; Saukkonen 1961, 294.

37 Arimo 1981, 327–336.

38 Saukkonen 1961, 300–302.

Asemasotavaiheessa tammikuussa 1942 ylipäällikkö antoi käskyn käyttää pääosan

linnoitusrakennusjoukoista varsinaiseen linnoitustoimintaan. Kannakselle aiemmin rakennetut linnoitteet olivat kärsineet taisteluissa ja uusien alueiden haltuun saaminen teki aiemmista puolustuslinjoista epäoleellisia. Vaikea kelirikko ja Itä-Karjalan huono tieverkosto sitoi edelleen suuren osan linnoitusrakennusjoukoista tienrakennukseen. Linnoitusrakennusjoukkoja käytettiin myös rautateiden ja lentokenttien rakentamiseen. Töiden pääpainopiste siirtyi linnoittamiseen vasta vuoden 1943 puolella.³⁹

Kesällä 1944 varsinaisen rakennustyön hoitivat suurimmaksi osaksi linnoitusrakennuskomppaniat.

Jo olemassa olevien linnoitusrakennuskomppanioiden vahvistukseksi muodostettiin vanhempien ikäluokkien nostomiehistä 27 komppaniaa. Yhteisvahvuudeltaan nämä nostomieskomppaniat olivat noin 5500 miestä. Alkuperäinen suunniteltu vahvuus oli noin 8000 miestä. Lisäksi työvoimana käytettiin hermotoipilaskomppanioita ja vankikomppanioita⁴⁰. Suuren työmäärän takia kaikki liikenevät henkilöt tuli käyttää linnoitustöihin. Heinäkuussa 1944 huomattiin useiden

sotatoimiyhtymien siirtäneen huoltolaitoksia ja muita joukkojaan paikoitellen jopa Salpalinjan tasalle asti. Näitä joukkoja käskettiin osallistumaan linnoitustöihin varsinaisten töidensä lisäksi.

Heinäkuun lopulla Salpalinjalla työskenteli 35 linnoitusrakennuspataljoonaa ja 49 erillistä linnoitusrakennuspataljoonaa, eli työvoimaa oli kaiken kaikkiaan 34 500 miestä.⁴¹

1.5 Tutkimuskysymykset, metodit ja aineisto

Tutkimuskohteenani on Kaakkois-Suomen alueen puolustuslinjojen linnoittaminen ja

taisteluvalmiuteen saattaminen kesän 1944 suurhyökkäyksestä alkaneen kiireisen ajanjakson aikana.

Tämän alueen puolustuksen rungon muodosti Salpalinja. Monesti Salpalinja määritellään hyvin kapeasti sen perusteella mitä siitä nykyisin on jäljellä. Pidän tätä ajattelutapaa täysin vääränä.

Puolustuslinjojen rakentamista on aina mietitty yhtenäisenä kokonaisuutena. Puolustuslinjojen erilliset nimet on luotu ainoastaan helpottamaan puolustuksen suunnittelua ja rakennustöitä.

Salpalinjaan kuuluu myös taaempi asema Hamina–Taavetti-linja ja etuasemat Vaalimaan linja ja Tyllinjärvi–Hostikka-linja. Katson myös Vilajoki–Saimaa linjan kuuluvan Salpalinjan etuasemiin.

Yhteistä näille kaikille oli se, että vuonna 1944 näiden suunnittelu oli linnoitussuunnitteluesikunnan

39 Saukkonen 1961, 324.

40 Vankikomppaniat koostuivat suomalaisista ehdonalaisvangeista. Arimo 1981, 450.

41 Ahto 1992, 87; Kenr.luutn. Airon käsky Salpalinjalle asti vetäytyneiden joukkojen käytöstä linnoitustöissä 21.7.1944, Linnoitussuunnitteluesikunnan operatiivinen osasto, T-15715/2, KA.

vastuulla. Nämä kaikki puolustuslinjat oli tarkoitus liittää toisiinsa ainakin jollain tavalla.

Teknisestä suunnittelusta ja työvoimakysymyksistä vastasi linnoitusosasto.

Vuonna 1944 linnoittaminen oli muuttunut hyvin paljon verrattuna vuosien 1940–1941 linnoittamistapaan. Tuolloin puolustettavan alueen syvyys alkoi konkretisoitumaan aiempaan verrattuna. Saman ajanjakson aikana myös sodankäynti muuttui. Salpalinjan välirauhan aikaiset linnoitteet tehtiin talvisodan kokemusten perusteella. Talvisodan jälkeen puna-armeija oli päivittänyt käytännössä kaikki keskeisimmät hyökkäystaktiikat, joissa osassa jopa erikseen varauduttiin hyökkäämän linnoitettuja asemia vastaan. Taktiset kehitykset heijastuivat myös linnoitteiden tekniseen kehitykseen. Nämä molemmat kehittyivät osittain rinnakkain kerättyjen sotakokemusten kautta. Tämän vuoksi onkin erittäin tärkeää tarkastella aluksi taktista ja teknistä kehitystä ja vasta sen jälkeen varsinaisia linnoitustöitä.

Salpalinjan kestävyyttä tositilanteessa voi vain arvuutella, sillä Salpalinjalla ei koskaan taisteltu.

Tällainen spekulointi ei kuulu tieteelliseen tutkimukseen. Sen sijaan taisteluvalmiuteen saattamista, sekä suunnitelmallista että asteittaista valmiutta pystyn tarkastelemaan käytettävissä olevien

lähteiden avulla. Suunnitelmallisella valmiudella tarkoitan ennen kaikkea taktista ja teknistä kehitystä, jonka tavoitteena oli torjua puna-armeijan suurhyökkäys. Suunnitelmalliseen valmiuteen sisältyy myös runkomiehitys- ja runkoaseistussuunnitelmat. Asteittaisen valmiuden periaate on erittäin tärkeä osa Salpalinjan varsinaista taisteluvalmiutta tarkastellessa. Virallisesti tämä periaate kirjattiin ylös vasta sodanjälkeisissä ohjesäännöissä, mutta on täysin selvää, että päämajan

operatiivisella puolella siirryttiin noudattamaan tätä ajatusta jo syksyn 1944 aikana. Asteittaisen valmiuden periaate tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että linnoittamista tehtiin samanaikaisesti useassa eri tasassa, koko syvyyden mitalta. Valmiusasteita oli kolme, joista ensimmäinen, eli välttävä valmius olisi mahdollista saavuttaa muutamassa päivässä. Toisen asteen valmiuteen kului 1–3 viikkoa, ja kolmanteen, eli hyvään valmiuteen kului kuukausia.⁴² Työt tehtäisiin tietyn

prioriteettijärjestyksen mukaisesti, kuitenkin siten, että jokaisen vaiheen töitä tehtäisiin alusta alkaen. Jos linnoitettava alue joutuisi hyökkäyksen kohteeksi odotettua aiemmin, olisi siellä jo aloitettu sellaisten linnoitteiden rakentaminen, joita ei olisi mahdollista enää aloittaa hyökkäyksen lähestyessä. Näin puolustettavan alueen taisteluvalmius olisi korkeampi, kuin perinteisellä

linnoittamistavalla.

Tutkimustehtäväni sisältää neljä laajempaa tutkimuskysymystä. Ensimmäinen kysymys käsittelee taktista kehitystä: Mitä Suomen armeija tiesi puna-armeijan hyökkäystaktiikoista ja miten tähän

42 Linnoittamisohjesääntö 1 osa Linnoittamisen suunnittelu 1947, 16.

uhkaan varauduttiin? Käytännössä seuraava kysymys jatkaa siitä mihin edellinen jäi: Saatiinko puna-armeijan suurhyökkäystaktiikasta sotakokemuksia linnoitusjoukkojen käyttöön, ja jos saatiin, miten niitä hyödynnettiin? Kolmas kysymys käsittelee konkreettisia linnoitustöitä ja suunnitelmia:

Missä ja millaisia linnoitustöitä Kaakkois-Suomen alueella tehtiin kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeen. Neljäs tutkimuskysymys käsittelee tilannetta sodan päättymisen lähestyessä: Oliko Salpalinjan eteläosan linnoitettujen asemien tila, valmius ja niiden aseistamis- ja

miehittämissuunnitelmat tarkoituksenmukaisia vallinneeseen tilanteeseen nähden? Näiden toisiaan tukevien tutkimuskysymysten avulle pyrin selventämään Kaakkois-Suomen alueen vuoden 1944 linnoitustöitä, jotka ovat aiemmissa tutkimuksissa jääneet hyvin vähälle huomiolle. Tarkoitukseni ei siis ole tarkastella ja listata yksittäisiä työsaavutuksia, vaan keskityn niihin syihin ja

taustatekijöihin, jotka olivat tehtyjen linnoittamispäätösten taustalla.

Tutkimusaiheeni on rajattu temaattisesti koskemaan vuotta 1944. Aika Neuvostoliiton

suurhyökkäyksestä 9.6.1944 lokakuun lopulle asti oli linnoittajien kannalta hyvin aktiivista aikaa.

Näiden muutaman kuukauden ajalle sijoittuu myös suurin osa käyttämästäni arkistomateriaalista.

Aikarajaukseni ulkopuolelle menen käsitellessäni erilaisia kehityskulkuja. Alueellisesti olen rajannut aiheeni käsittelemään Salpalinjan eteläisintä osaa Kaakkois-Suomessa Suomenlahden ja Saimaan välillä. Tämä alue oli puna-armeijan oletettu hyökkäyssuunta, sillä se oli suoraa jatkoa Karjalankannakselle. Tämä alue oli myös linnoittamisen suhteen painoarvoltaan tärkein. Tämän vuoksi myös suurin osa aineistostani käsittelee tätä aluetta. Myös joskus Salpalinjaan kuuluvaksi katsotut linnoitetut Suomenlahden saaret jäävät rajaukseni ulkopuolelle.

Linnoittamisen ylimmät strategisen ja operatiivisen tason päätökset tehtiin päämajan operatiivisella osastolla. Kuitenkaan en ole arkistoja tutkiessani löytänyt operatiivisen osaston asiakirjoista Salpalinjaan liittyviä asiakirjoja. Onneksi päämajan operatiivisen osaston materiaalia löytyy melko hyvin linnoitusosaston ja linnoitussuunnitteluesikunnan arkistokokoelmista. Vuoden 1944 tilanteessa on hyvin mahdollista, että aiheeseen liittyviä asiakirjoja on hävitetty. Linnoitusosaston ja linnoitussuunnitteluesikunnan asiakirjat löytyvät melko hyvinä kokonaisuuksina Kansallisarkistosta.

Valitettavasti aineisto on monesti heikosti järjestetty ja sieltä puuttuu runsaasti asiakirjoja. Joskus jopa kokonaiset aihealueet ovat hävinneet. Useimmiten kuitenkin puutteet koskevat liitteitä.

Varsinaisesta linnoittamisesta eniten materiaalia löytyy hyvin keskeneräiseksi jääneistä VS- ja TH- linjoista. Pidemmälle linnoitettujen puolustuslinjojen osalta materiaalia on vähemmän. Ainakin osa aineistosta on poltettu syyskuun 1944 lopulla.⁴³ Pidemmälle linnoitettujen puolustuslinjojen asiakirjat

43 ”Piirustusten polttaminen”, Luutnantti B. Lakialan allekirjoittamat ohjeet linnoitusrakennuspiireille 26.9.1944, Päämajan linnoitusosasto, T-15715/4, KA.

ovat varmasti olleet suuremman intressin kohteena ja siitä syystä osa aineistosta on hävitetty tai luovutettu Liittoutuneiden valvontakomissiolle.

Linnoitusosaston ja Linnoitussuunnitteluesikunnan asiakirjojen kautta saa hyvän kuvan vuoden 1944 linnoitustoiminnasta ja eri päätöksiin vaikuttaneista tekijöistä. Linnoitussuunnitteluesikunta toimi 14.6.1944 lähtien Salpalinjalla suoraan päämajan alaisuudessa ja lähes kaikki linnoittamiseen liittyvä suunnittelu- ja tarkastustoiminta kulki Lin.SE:n kautta. Linnoitusosaston kautta kulkivat muut linnoittamiseen liittyvät asiat, etenkin tekniseltä puolelta.⁴⁴ Linnoitussuunnitteluesikunnan ja linnoitusosaston asiakirjat muodostavat tärkeimmän osan varsinaisesta lähdeaineistostani.

Linnoitustoiminnan organisaatiossa nämä asettuvat ikään kuin keskivaiheille päämajan ja varsinaisten työjoukkojen välille. Lähdeaineistoon sisältyy Lin.SE:n operatiivisen, pioneeri- ja viestiosaston lisäksi myös digitaaliarkiston sotapäiväkirjoja päämajasta ja eri linnoitusrakennusjoukoista ja -piireistä.

Sotilastoiminnassa linnoittaminen on melko marginaalinen erikoisala. Kuten kaikilla erikoisaloilla, myös linnoittamisella on oma erikoissanastonsa, jota pyrin avaamaan niin hyvin kuin pystyn.

Sanaston avaaminen ei aina ole helppoa, sillä asiakirjoissa monesti käytetään erilaista termistöä samasta asiasta. Tutkimuksen lopussa on erillinen osio käytetyille lyhenteille. Käytän myös paljon kuvia, piirroksia ja karttoja. Tällainen visuaalinen materiaali toivottavasti avaa asian myös sellaisille henkilöille, jotka eivät ole linnoittamiseen perehtyneet. Suurin osa tekstin yhteydessä esiintyvistä yksityiskohtaisista kartoista on aluetta tuntemattoman vaikea hahmottaa. Tästä syystä olen laittanut liitteeksi isomman kartan, josta tarkemmat yksityiskohdat on leikattu. Näin yksityiskohtaisen kartan sijoittaminen laajemmalle kartalle käy helposti. Karttapohjani olen ottanut Kansalaisen karttapaikasta. Modernin kartan käyttäminen ei ole paras mahdollinen ratkaisu, mutta alueella nykyisin liikkuvalle puolustuslinjojen sijoitukset hahmottuvat paremmin. On kuitenkin aina syytä muistaa, että monet tiet eivät kulkeneet samassa kohtaa, missä ne modernilla kartalla kulkevat.

Vaikka teiden kohdat ovatkin muuttuneet, niin kaupungit ovat vielä samoilla paikoilla, ja samoin sinne vievät tiet. Karttojen tiedot on koostettu lukuisista peitepiirroksista ja kartoista, joita aineistoni on sisältänyt. Lähdeaineiston taso vaihtelee huomattavasti. Osa on tehty hyvin tarkasti ja osa on luonteeltaan lähinnä suuntaa antavia.

Tutkimukseni pääasiallinen metodi on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Pääasialliset lähteeni ovat arkistoasiakirjoja, joita analysoin lähdekritiikin periaatteiden mukaisesti. Arkistolähteiden rinnalla käytän lähteenä sotapäiväkirjoja ja aikakauden ohjesääntöjä ja oppaita. Suuri osa arkistoaineistostani

44 Aallonpää 1961, 328.

käsittelee aikaa loppuvuodesta 1944 rauhan solmimisen jälkeen. Rauhan solmimisen jälkeen on ollut hyvin todennäköistä, että asiakirjoja laativat henkilöt ovat tienneet asiakirjojen mahdollisesti päätyvän Neuvostoliiton valvontakomission luettavaksi. Tämä on syytä muistaa tämän ajan asiakirjoja tarkastellessa. Tutkimuskirjallisuutena hyödynnän paljon asiainomaisten henkilöiden itse jälkeenpäin laatimaa kirjallisuutta. Tämä korostaa lähdekritiikin merkitystä vielä tavallista enemmän.

Asianomaisilla henkilöillä tuntuu usein olevan tarve selittää ja puolustaa omia ratkaisujaan kesän 1944 kaaoksen keskellä. Varsinkin henkilökohtaisia kokemuksia aiheesta omaavan henkilön on täysin mahdotonta kirjoittaa aiheesta objektiivisesti. Tutkimukseni on pääsääntöisesti kvalitatiivista, mutta siihen sisältyy myös kvantitatiivista aineistoa. Etenkin taisteluvalmiutta käsiteltäessä kvantitatiivisen aineiston rooli korostuu.

1.6 Tutkimusperinne

Salpalinja ja linnoittaminen on jäänyt perinteisessä sotahistoriallisessa tutkimuksessa hyvin vähälle huomiolle. Etenkin vuoden 1944 tapahtumat taaempien asemien linnoitustöiden kannalta ovat jääneet historiankirjoituksessa Ihantalan torjuntataistelujen varjoon. Vasta viime vuosina Salpalinja on herättänyt laajempaa akateemista kiinnostusta. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii kaksi tuoretta väitöskirjaa, Virpi Launosen ”Koskee: …sisäistä lujittamista ja oikean työhengen vaalimista” sekä Otto Auran ”Työvelvollisia, toipilaita ja sotavankeja: Työvoiman sotilaallinen käyttö Suomessa toisen maailmansodan aikana”. Launosen tutkimus oli ensimmäinen Salpalinjaa käsittelevä

väitöskirja ja se julkaistiin vuonna 2019. Tämä kertoo aiheen olevan ainakin jollain tavalla pinnalla.

Jatkosodan lopun tapahtumia rintamalla on tutkittu todella runsaasti, mutta koska Neuvostoliiton hyökkäys ei koskaan yltänyt Salpalinjalle asti, ei se ole ollut tutkijoille yhtä mielenkiintoista aluetta kuin jatkosodan ratkaisutaistelut. Kokonaisuudessaan Salpalinjan linnoittamistöitä voidaan pitää sekoituksena siviili- ja sotilastoimintaa, sillä se sijoittuu rintamalinjojen ja kotirintaman välille ja työvoimana oli siviilityömiehiä ja sotilaita. Salpalinja on myös vaikuttanut voimakkaasti paikallisiin yhteisöihin, mikä näkyy parhaiten museoiden, Salpalinjan Perinneyhdistyksen ja erilaisten

kyläyhdistysten toiminnan välityksellä. Perinteisessä Salpalinjan tutkimuksessa keskitytään yleensä nimenomaan välirauhan aikaisiin teknisiin saavutuksiin, mutta uudet tutkimukset tuovat siihen lisäksi mikrohistoriallista puolta.

Tärkein Salpalinjaa ja linnoittamista käsittelevä yleisteos on Reino Arimon vuonna 1981 julkaisema Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Arimo toimi välirauhan aikana Salpalinjan maastontiedustelu-upseerina ja myöhemmin tarkastustehtävissä. Tästä vahvasta omakohtaisesta kokemuksesta huolimatta Arimo käyttää kirjassaan vain arkisto- ja haastattelulähteitä ja aiheen

henkilökohtaisuus ei tule siinä millään tavalla ilmi johdantoa lukuun ottamatta. Suurin osa teoksesta on pelkkää arkistomateriaalin referointia. Johdannossaan Arimo kertoo pyrkivänsä aiheen mahdollisimman objektiiviseen, mutta kritiikittömään tarkasteluun. Teoksen lopullisesta versiosta lähdeviitteet on jätetty kokonaan pois, sillä perustelulla, että teoksesta tuli muutenkin hyvin laaja.

Nämä lähdeviitteet ovat saatavana omana erillisenä kokonaisuutenaan Kansallisarkistosta. Suomen linnoittamisen historia 1918–1944 on alan kirjallisuuden todellinen kulmakivi ja kaikki sen jälkeen julkaistut alan tutkimukset käyttävätkin poikkeuksetta teosta tutkimuskirjallisuutenaan.

Salpalinjaa käsittelevistä teoksista suuren osan muodostavat elämäkerrat ja muut kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvat teokset. Varsinkin varhaisempi Salpalinjaan liittyvä tuotanto on lähes pelkästään asianosaisten toimijoiden omien näkemysten ja kokemusten perusteella kirjoitettua. Esimerkiksi vuosien 1952–1965 aikana julkaistun kirjasarjan Suomen sota 1941–1945 Salpalinjaa koskevat osiot on kirjoittanut kenraalimajuri Tauno Saukkonen, joka toimi sotien aikana pääesikunnan linnoitussuunnittelutehtävissä. Saukkonen on sisältänyt omaan osioonsa myös hieman omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia. Teoksen päivitetyssä versiossa Jatkosodan historia 1–6 linnoittamista koskevat osiot ovat tiivistetympiä. Tällaisissa teoksissa ote linnoittamiseen on ennen kaikkea ammatillinen ja teoreettinen, ja ne sisältävät runsaasti teknisiä ja taktisia yksityiskohtia.

Valitettavasti tämän kirjasarjan teoksissa ei ole lähdeviitteitä.

Sotatieteellistä näkökulmaa taktiikan kehittymisen näkökulmasta tarkastelen Vesa Tynkkysen hyökkäyksestä puolustukseen – taktiikan kehittymisen ensimmäiset vuosikymmenet Suomessa tutkimuksen avulla. Hän toimi sotakorkeakoulun operaatiotaidon ja taktiikan opettajana useita vuosia ja tämä ammattitaito tulee tekstistä vahvasti esille. Tynkkynen käsittelee suomalaisen taktiikan kehittymistä laajasti aina sen syntymisestä itsenäisyyden alkuvuosilta sotien jälkeiseen aikaan asti.

Tämän teoksen avulla tarkastelen varsinkin puolustustaktiikan muotoutumista ja kehittymistä linnoittamistoiminnan kannalta.

Suomen ja Saksan välisiä suhteita tarkastelen ennen kaikkea Waldemar Erfurhtin Sotapäiväkirja vuodelta 1944 -teoksen välityksellä. Erfurth oli saksalainen jalkaväenkenraali, joka toimi 1941–1944 välisenä aikana Saksan yhteysupseerina Suomen päämajassa. Päiväkirjat ovat erittäin yksityiskohtaisesti laadittuja ja ne avaavat hyvin seikkaperäisesti Saksan näkökulmaa. Esipuheessaan hän kertoo pitäneensä tekstinsä täysin alkuperäisessä muodossa, vaikka ne ovatkin usein kiireessä kirjoitettuja ja mielipiteet asioista ovat voineet muuttua ajan saatossa. Lisäyksiä tiettyihin aiheisiin on tehty vain alaviitteiden avulla. Päiväkirjojen kahta alkuperäistä saksankielistä käsikirjoitusta säilytetään Suomen Kansallisarkistossa ja Saksan sota-arkistossa. Kirja julkaistiin suomennettuna ensimmäisen kerran vuonna 1954.

Toinen käyttämäni Suomen ja Saksan suhteita käsittelevä teos on Mikko Uolan Eritahtiset aseveljet - Suomi ja muut Saksan rinnalla taistelleet 1939–1944. Kyseisessä teoksessa vertaillaan Saksan rinnalla taistelleiden maiden erityispiirteitä ja yhteneväisyyksiä koko sodan ajalta. Tutkimukselleni tämän teoksen tärkein puoli osuu Neuvostoliiton kanssa solmitun aselevon jälkeiseen aikaan, sillä se avaa hyvin Suomen pelkoa kokea samanlainen kohtalo miehityksineen kuin mikä muita Saksan liittolaisia odotti vastaavan tilanteen jälkeen.

Museovirasto suoritti vuosien 2009–2011 välisenä aikana Salpalinjan inventoinnin FM arkeologi John Lagerstedtin johdolla. Inventointi toteutettiin kolmessa vaiheessa ja raportti julkaistiin 2012.

Inventointi perustuu alkuperäisten linnoitekarttojen ja aikaisempien inventointien perusteella tehtyyn kenttätutkimukseen. Valmiissa raportissa suurin osa Salpalinjan kestolaitteista on sijoitettu modernille kartalle ja niistä on kirjoitettu lyhyt kuvaus. Inventoinnin lähtökohta on ollut arkeologinen ja sen myötä jokaisen laitteen valmistumisvuosi on ilmoitettu raportissa, mikäli se on ollut tiedossa.

Käytän lähinnä näitä vuosilukuja hyväksi tarkistaessani tietyn alueen linnoitteiden määriä ja rakennusvuosia.

2. Taktinen ja tekninen kehitys linnoittamisen näkökulmasta

2.1 Puna-armeijan hyökkäystaktiikoiden kehitys

Neuvostoliiton sotilastaktiikoiden kehittyminen alkoi 1920-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin kehiteltiin erilaisia osin melko innovatiivisia moderneja hyökkäystaktiikoita. Vuonna 1926 V. K.

Triandafillov julkaisi teoksen ”Nykyaikaisten armeijoiden operaatioiden mitat”.⁴⁵ Teoksessa esiteltiin peräkkäisten operaatioiden teoria. Nimensä mukaisesti teoria perustui tietylle rajatulle alueelle kohdistettuihin peräkkäisiin hyökkäysoperaatioihin. Toistuvat operaatiot estivät puolustajaa uudelleen järjestämästä puolustustaan ja ennen pitkää näin saavutettaisiin läpimurto.

Peräkkäisten operaatioiden teorian pohjalta M.N. Tuhatshevskij kehitti 1930-luvun alussa syvien taisteluiden opin. Syvien taisteluiden opin mukaan mekanisoidut joukot pyrkivät tunkeutumaan mahdollisimman nopeasti vastustajan taktiseen syvyyteen. Tämän murron tapahduttua toinen aalto hyökkää samasta murrosta. Samaan aikaan ensimmäisen murron tehnyt joukko etenee kohti vastustajan operatiivista syvyyttä. Tämän opin kehittäminen loppui vuonna 1936 alkaneisiin Stalinin

45 Länsiö 2001, 10.

vainoihin. Syvien taisteluiden opin pääkehittäjä Tuhatshevskij teloitettiin ja koko oppi ”leimattiin”

vääräksi. Syviä taisteluita voi osittain verrata esimerkiksi Saksan salamasotaan.⁴⁶

Ennen syvien taistelujen opin tuomaa liikkuvaa sodankäyntiä Neuvostoliiton hyökkäystaktiikka perustui kulutussodankäyntiin. Kulutussodankäynnin teorian mukaan taistelun voittaa se, jonka joukot kuluvat hitaammin. Vastustajan joukkojen kuluessa saavutetaan ylivoima, jonka jälkeen taistelu voitetaan. Kun syvien taistelujen oppi kiellettiin, otti Neuvostoliitto taas käyttöönsä kulutussodankäynnin. Kun tähän taktiseen sekoitukseen yhdistetään joukkojen kokemattomuus ja motivaation puute, ei lopputulos voinut olla hyvä. ⁴⁷

Puna-armeijan taktiset valmiudet hyökätä varustettuja asemia vastaan olivat vähintäänkin olemassa talvisodan kynnyksellä. Tiettyjen sotataidollisten oppien kieltäminen laski Puna-armeijan menestyksellisten läpimurtojen mahdollisuutta. Kun aiemmin Stalinin vainot johtivat monien kokeneiden upseerien korvaamiseen kokemattomilla upseereilla, ei Puna-armeijan menestyksen lähtökohdat kohti Talvisotaa kulkiessa olleet kovin hyvät. Neuvostoliiton yleinen sotateoria ja tärkeimmät operatiiviset ohjeet olivat varmasti kulkeutuneet ammattikirjallisuuden välityksellä Suomen armeijan tietoon. Tarkin ja viimeisin tieto ei kuitenkaan koskaan ollut julkisesti saatavilla.

Sodan aikana tietoa saatiin viholliselta haltuun saaduista ohjeista ja ohjesäännöistä, sekä sotakokemuksista.

Joulukuussa 1939 suomalaiset saivat haltuunsa ohjeen Puna-armeijan hyökkäystaktiikasta linnoitettuja asemia vastaan. Ohjeen suomennettu otsikko oli ”Hyökkäys pitkäaikaista puolustusta silmälläpitäen rakennettua varustuslinjaa vastaan”. Ohjeessa oli arvioitu suomalaisten asemien varustus huomattavasti todellista suuremmaksi. Keskimäärin suomalaisten varustettu puolustuslinja sisälsi yhden betonisen aseman kilometriä kohden. Venäläisten arvio oli valtavasti suurempi:

” …puolustajan rintaman syvyydeksi laskettiin 20 kilometriä. Pääpuolustuslinjassa olisi 8–10 betonista asepesäkettä kilometriä kohti. Puolustus perustuisi tulen osalta kilometrin matkalla 27 konekivääriin ja pikakivääriin, 10 panssarintorjuntatykkiin ja jalkaväkikanuunaan sekä eräisiin muihin raskaisiin aseisiin.”⁴⁸

Yllä olevan kokoluokan aseman murtamiseksi laskettu voima oli yhtä lailla ylimitoitettu suomalaisten asemien todelliseen vahvuuteen verrattuna. Painopistesuuntaan tavoitteena

46 Länsiö 2001, 12.

47 Länsiö 2001, 7, 13.

48 Tynkkynen 2014, 120.

mahdollisimman syvälle puolustuslinjan selustaan murtautuva hyökkäys toteutettaisiin seuraavanlaisella voimalla:

”Jalkaväkiarmeijakunnan läpimurrossa käytettäisiin murtoalueella 9 jalkaväkipataljoonaa kutakin rintaman 2,5 kilometrin kaistaa kohden. Kutakin linnoitettua asepesäkettä vastaan oli varattava 1–2 tykkiä ja jalkaväen asemien tuhoamiseen 10 tykkiä rintamakilometriä kohti. Jalkaväkeä oli tuettava 500 tykillä ja selustassa olevia maaleja vastaan oli varattava 30 tykkiä. Panssarivaunujen tehtävät jakautuivat siten, että panssaritorjunta-aseiden tuhoamiseen käytettäisiin 100 vaunua, betonisia pesäkkeitä vastaan varattaisiin 50 vaunua ja jalkaväen tukemiseen 360 vaunua (6 pataljoonaa).

Selustassa olevien puolustajan tykistön tuliportaiden ja reservien tuhoamiseen käytettäisiin 90–100 panssarivaunua.”⁴⁹

Suomalaisen taktiikan kehitystä tutkinut evp kenraalimajuri Vesa Tynkkynen pitää tätä ohjetta käytännössä suoraan syvien taistelujen oppien mukaisena murron kaavana. Valitettavasti Tynkkynen ei teoksessaan mainitse ohjeen päivämääriä. Jos ohje on ollut täysin virallinen ja päivätty ikään kuin talvisotaa varten, se on suoraan ristiriidassa syvien taistelujen oppien ”kieltämisen” kanssa. Tosin Länsiön mukaan⁵⁰ Stalin itse ikään kuin uudelleen hyväksyi syvien taistelujen opit jo huhtikuussa 1940.

Yllä esitellyn murto-ohjeen lisäksi suomalaiset saivat helmikuun 20. päivänä vuonna 1940 haltuunsa toisen ohjeen, suomennetulta otsikoltaan ”Vihollisen linnoitetun puolustusaseman murtamisesta”.

Merkittävän tästä ohjeesta teki se, että ohje suomennettiin ja sitä jaettiin 200 kappaletta suomalaisille joukoille jo maaliskuun 1940 aikana. Tynkkynen kuvaa ohjeistuksen olevan laaja, mutta pääsisällön hän tiivistää hyvin lyhyesti:

”…peitteisellä alueella tulen ja liikkeen on perustuttava jalkaväen ja tykistön voiman keskittämiseen…panssarivaunuja käytettäisiin vain jalkaväen tukemiseen…ensimmäisen portaan jalkaväkirykmentillä oli oltava käytössään panssarivaunupataljoona”.⁵¹

Talvisodassa Puna-armeija pyrki näiden ohjeiden perusteella toteuttamaan syvien taistelujen oppien mukaista hyökkäystaktiikkaa. Kokemattoman johdon käsissä hyökkäystaktiikka ei ollut toiminut toivotulla tavalla. Suomalaisia on varmasti hämmentänyt kirjallisten ohjeiden ja sotakokemusten kautta saatujen havaintojen ilmeinen ristiriitaisuus.

49 Tynkkynen 2014, 120.

50 Länsiö 2001, 60.

51 Tynkkynen 2014, 121.

Jatkosodan ajalta merkittävin puna-armeijan taktiikkaa käsittelevä käännetty ohjesääntö on vuonna 1942 julkaistu ja vuonna 1943 suomennettu ”Puna-armeijan jalkaväen kenttäohjesääntö osa 1”.

Alkuperäinen versio ohjesäännöstä on todennäköisesti saatu sotasaaliina vangilta tai kaatuneelta sotilaalta. Tässä ohjesäännössä kuvataan hyvin tarkasti puna-armeijan hyökkäystaktiikkaa.

Ohjesäännössä on aivan erillinen osio varustettuja asemia vastaan tehtävää hyökkäystä varten. Siinä hyökkäystä käsitellään pääasiassa komppanian tasolla. Ohjesäännössä nostetaan esille muutamia myöhemmin sotakokemusten kautta erittäin tärkeiksi osoittautuneita seikkoja.

Ohjesäännön mukaan Puna-armeijan varustettuja asemia vastaan tekemän hyökkäyksen lähtökohta on hyökkäyksen kohteena olevan puolustusaseman tuntemus.Ennen hyökkäystä asema tiedustellaan niin tarkasti, että ennen hyökkäystä voidaan laatia piirros, johon on merkitty tarkasti tulipisteet, taisteluhaudat ja esteet. Piirroksen ja tarkemman tiedustelun pohjalta tehdään päätös, mihin kohtaan aseman esteitä tehdään aukot hyökkäystä varten. Tiedusteluvaiheen jälkeen on vuorossa asemien pehmittäminen tykistön ja kranaatinheitinten tulella. Näiden tulivalmistelujen aikana erilliset raivausryhmät varmistavat, että aseman suunnitelluissa hyökkäyskohdissa on aukot, jotka ovat siinä kunnossa, että hyökkäys voidaan niiden kautta toteuttaa. Ohjeessa mainitaan raivaustyön jatkuvan myös tulivalmistelujen aikana. Tulivalmistelujen aikana asemien raivaaminen altistaa raivaajat oman tykistön luomille tappioille, mutta toisaalta jatkuva tykistötuli naamioi tehtävän työn tehokkaasti.

Tämä kaikki tuli toteuttaa yöllä. ⁵²

Vielä ennen päähyökkäystä komppania tarkastaa tulivalmistelujen ja raivausryhmien tekemän työn tulokset väkivaltaisten tiedustelujen avulla. Hyökkäyskäsky voidaan antaa, jos tiedustelu vahvistaa aukkojen olevan raivattu ja lähimpien tulipesäkkeiden olevan tuhottuja. Varsinainen päähyökkäys tapahtuu iskuryhmien johtamana. Iskuryhmien tehtävänä oli hyökätä tiettyjä ennalta tiedusteltuja tulikorsuja vastaan. Iskuryhmien kokoonpano oli vaikuttava:

”Iskuryhmään kuuluu tavallisesti kaksi jv.ryhmää, 1-2 konekivääriä, panssarintorjuntakivääriryhmä, kranaatinheitinjoukkue (50mm), 1-2 tykkiä ja pioneeriryhmä, jolla on mukana räjähdysaineita, bensiinipulloja, piikkilankasaksia, 2-3 selässä kannettavaa liekinheitintä, 1-2 raskasta panssarivaunua.”⁵³

Hyökkäys alkaa massiivisilla asemien etulinjaan kohdistettavilla tulivalmisteluilla. Samaan aikaan iskuryhmät hyökkäävät tulikorsuja kohti. Iskuryhmien pääasiallinen tehtävä on lamauttaa ja tuhota tulikorsut. Muu komppania hyökkää iskuryhmän perässä aseman muihin osiin. Taaempana seuraavat

52 Puna armeijan jalkaväen kenttäohjesääntö 1942, 167.

53 Puna-armeijan jalkaväen kenttäohjesääntö 1942, 168.