I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
71
Ihmisen kauhistuttava kekseliäisyys
Pauliina Raento
set tunnetaan kuitenkin vain heidän oppeihinsa tukeutuneiden hallitsijoiden ja kenraalien koh- taloiden kautta.
Mayor ottaa epäröimättä kantaa aiem- piin tutkimuksiin ja esittää uusia tulkinto- ja. Kerrassaan kiinnostava on hänen paluunsa 1940-luvulle, jolloin venäläinen arkeologi Sergei Rudenko sulatti arojen roudasta esiin skyyttiso- tureita jäämistöineen. 400-luvulle ennen ajan- laskumme alkua ajoitettujen hautojen esineis- töön lukeutui poikkeuksellisen hyvin säilynei- tä puisia nuolenvarsia, jotka oli maalattu pu- naisella tai mustalla maalilla, monet sahalaitai- sin kuvioin. Rudenkon löydöksiä esittelevä kir- ja ilmestyi englanniksi vuonna 1970, mutta län- simaisetkaan tutkijat eivät pohtineet nuolen- varsien kuviointia. Mayor ehdottaa nyt, että se viittaa nuolissa käytettyihin myrkkyihin, joista useimmat saatiin kyykäärmeistä. Kuvioinnilla on hänen mukaansa voinut olla useita tarkoi- tuksia. Niiden avulla ampuja on saattanut tun- nistaa erityyppiset nuolet tai kylvää kauhua nuolisateen alle jäävien keskuuteen – biokemi- allisten aseiden psykologinen vaikutus tiede- tään merkittäväksi. Mahdollista on sekin, että kuvioinnilla on haettu aseelle maagista lisävoi- maa. Mayor muistuttaa, että aiemmin sivuu- tetun tai virheellisesti tulkitun aineiston uusi kriittinen tarkastelu saattaisi laajentaa käsitystä biokemiallisen sodankäynnin historiasta.
Vihollisen saattoi toki myrkyttää vaivatto- mamminkin, esimerkiksi pilaamalla hänen juo- mavetensä. Mätäneviä raatoja heitettiin kaivoi- hin yleisesti muun muassa Yhdysvaltain sisäl- lissodassa 1860-luvulla. Viiniin lorautettu tai ruokaan sekoitettu myrkky kaatoi kokonaisia joukko-osastoja. Sabotaasissa auttoivat luon- nostaan vaaralliset ruoka-aineet, esimerkiksi mehiläisten myrkyllisistä kasveista valmista- ma hunaja. Kiinnostava antiikin ajan teksteissä toistuva yksityiskohta on se, että tappavaan vii- niin sortuvia vihollisia pidettiin poikkeuksetta barbaareina, jotka kukisti heidän oma viinan- himonsa.
Biologiseen sodankäyntiin löyhästi liittyväk- si voidaan tulkita myös epäterveellisen maas- ton hyväksi käyttäminen. Esimerkiksi vihol- lisen ohjaaminen malariaa tihkuvalle rämeel- le viittaa kokemukseen perustuvaan ymmär- Adrienne Mayor: Greek Fire, Poison Arrows,
and Scorpion Bombs. Biological and Chemical Warfare in the Ancient World. Overlook Duck- worth, Woodstock, New York & London, 2003.
319 s.
Biologisia ja kemiallisia aseita ei keksitty vas- ta viime vuosisadoilla eikä muinaisissa sodissa piitattu kunniakkaista säännöistä sen enempää kuin myöhemminkään. Virheellisiin mielikuviin ovat syynä antiikin ajan sodankäynnin roman- tisointi, tutkijoiden älyllinen laiskuus sekä pirs- taleisen ja heikosti tunnetun lähdeaineiston yh- teen kokoamisen vaikeus. Näin väittää yhdys- valtalainen kansatieteilijä Adrienne Mayor, joka on erikoistunut klassiseen aikaan ja tieteen var- haishistoriaan.
Mayorin mukaan biokemiallisen sodankäyn- nin historia ulottuu tuhansien vuosien taakse ja sen perusperiaatteet ja pulmat ovat säilyneet varsin muuttumattomina tieteen ja teknologian kehittymisestä huolimatta. Noin vuoteen 1770 ennen ajanlaskumme alkua ajoitettu sumerilai- nen aineisto viittaa tartunnan periaatteen ym- märtämiseen. Muutama sata vuotta myöhem- min hittiitit osasivat jo lähettää ruttotartunnan saaneita maanmiehiään vihollisen maaperäl- le. Euroopan, Lähi-idän ja Aasian suurvaltojen julma historia kietoutuu yhteen Mayorin teok- sessa noista ajoista aina 1300-luvulle saakka.
Vuonna 1346 mongolijoukot vauhdittivat laa- jamittaista ruttoepidemiaa Euroopassa kata- pulttaamalla saastuneita ruumiita Kaffan kau- punkiin.
Mayor ei kirjoita vain epideemisten pöpöjen hyödyntämisestä, vaan tulkitsee biokemiallisen sodankäynnin käsitteen laajasti. Ensimmäiset biologisia aseita koskevat maininnat länsimai- sessa kirjallisuudessa löytyvät hänen mukaansa Herkuleksen tarinasta, jonka sankari kastoi nuo- lensa lyömänsä Hydran myrkkyyn. Varhaisten dokumenttien yhdisteleminen paljastaa, kuinka tieto karttui sattumista ja kokeiluista opittaessa ja kun metsästyksen apuvälineitä keksittiin so- veltaa sotimiseen. Kreikkalaiset, roomalaiset ja intialaiset tekstit sisältävät yksityiskohtaista tie- toa käärmeiden, hyönteisten ja kasvien myrkyn keräämisestä, vaikutuksista ja sovelluksista.
Useimpien muinaisten toksikologien saavutuk-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
72
rykseen tällaisten alueiden vaarallisuudesta.
Teemastaan laajentaen Mayor esittelee lyhyes- ti myös ympäristön manipulointia, esimerkik- si jokiuomien patoamista alajuoksulle mata- laan maastoon leiriytyneen vihollisjoukon hu- kuttamiseksi.
Skorpionit ja myrkkykäärmeet
Eläimet ovat palvelleet armeijoita mitä moninai- simmin tavoin. Ampiaispesät kävivät pommeis- ta joidenkin tutkijoiden mukaan jo neoliittisella kaudella, sittemmin ilmassa ovat viuhuneet sa- viastioihin pakatut skorpionit ja käärmeet. Muun muassa eräät Vanhan testamentin tekstit viittaa- vat siihen, että jyrsijöiden ja epidemioiden yhteys ymmärrettiin jo tuhansia vuosia sitten. Varhaiset ruttoepidemiat olivat toki “luonnonkatastrofeja”, mutta se, että papit pyysivät jumaliltaan siima- häntien invaasioita ja ruttoa viholliselle osoittaa Mayorin mukaan sen, että jyrsijöitä pidettiin po- tentiaalisina liittolaisina, että niiden levittämien tautien merkitys sodankäynnille ymmärrettiin ja että tällaista apua toivottiin.
Hevoset, norsut, kamelit ja koirat ovat toimi- neet kantajina ja hyökkäysvaunuina. Niiden ul- konäöllä, äänellä ja hajulla on aiheutettu seka- sortoa vastapuolen joukoissa. Esimerkiksi en- simmäiset Eurooppaan tuodut sotanorsut sai- vat aikaan huomattavaa tuhoa ennen palel- tumistaan kuoliaaksi vuoristojen nietoksissa.
Kamelit ovat saaneet hevoset inhon ja kauhun valtaan, norsut ovat seonneet kohdatessaan lie- kehtiviä kiljuvia sikoja. Helposti syttyvällä pih- kalla valellut, hysteerisinä kiljuvat ja säntäile- vät palavat siat lienevät ensimmäisiä esimerk- kejä biologisen ja kemiallisen aseen yhdistel- mästä.
Eläinkuntaa koskevat esimerkit osoittavat yhteyden antiikin ja nykyajan välillä. Haju- ja ääniaseita on sittemmin jalostettu tieteen avulla, mutta tavoitteena on yhä vihollisen lannistami- nen. Antiikin kreikkalaiset maalasivat kilpiinsä skorpionien ja myrkkykäärmeiden kuvia luo- dakseen pelottavan vaikutelman, ja samat eläi- met ovat antaneet nimensä amerikkaiselle isku- kalustolle – Horneteilla lennetään Suomessakin.
Vuosisataisia menetelmiä toistavat myös japani- laisten posliiniset ötökkä- ja pöpöpommit 1930- luvun Mantsuriassa ja Yhdysvaltain K-9-koira- joukot, joita kehitettiin erityisesti toisen maa- ilmansodan aikana. Vietnamin sodan jälkeen Yhdysvaltain puolustusministeriö on käyttä- nyt miljoonia eri nisäkäslajien kokeisiin ja kou-
luttamiseen. Eläinsuojelijoiden vastustuksen on herättänyt erityisesti delfi inien miinanraivaus- koulutus, jota on hyödynnetty Persianlahdella.
Mayorin viittaukset nykyaikaiseen biokemialli- seen sodankäyntiin ja sen arsenaaliin vahvista- vat teoksen ajankohtaisuutta ja tukevat hänen avausväittämiään.
Kemiallisiin aseisiin keskittyvässä luvussa Mayor käsittelee laajasti (ja paikoitellen hieman toistavasti) tulen kiihottamiseen käytettyjä kei- noja. Niiden tuhovoima on kasvanut siirryttäes- sä helposti syttyvistä kuiduista kemikaaliyhdis- teiden ja öljyn johdannaisten käyttöön, ja kun kemikaalien ja tulen levittämisen menetelmät ovat kehittyneet. Kemikaalein vahvistettu tuli osoittautui erityisen tehokkaaksi merisodan- käynnissä, jonka kreikkalaiset jalostivat huip- puunsa. Myrkylliset kaasut soveltuivat suljet- tuihin tiloihin, esimerkiksi tunneliin josta vihol- linen haluttiin ulos. Varhaisesta kyynelkaasusta kävi silmän limakalvoja syövyttävä hienonhie- no kalkkikivipöly, joka suotuisan tuulen valli- tessa nostatettiin ilmaan tunnelin suulla.
Kaikilla teoksessa kuvatuilla keinoilla oli ikäviä sivuvaikutuksia. Ystävän sormi saat- toi osua myrkytettyyn nuoleen, tuulen suunta kääntyä ja oma koira purra. Mayor kuvaa me- hevästi, kuinka mahtavatkin sotajoukot kom- pastuivat omaan nokkeluuteensa. Antiikin ajan kirjallisuudesta löytyvät biokemiallisen sodan- käynnin ohjeet opastavatkin myös aseilta suo- jautumiseen ja vammojen hoitoon. Virheistä ja tappioista oppiminen painosti yhä tappavam- pien ja ovelampien aseiden kehittämiseen.
Biokemialliseen sodankäyntiin on aina liitty- nyt hyvin voimakkaita eettisiä ja moraalisia ris- tiriitoja, joihin Mayor viittaa läpi teoksen. Niistä kertoo kansantarujen opetusten ohella se, että ensimmäisiä tunnettuja sodankäynnin sääntöjä kirjoitettiin jo 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, kilpaa biokemiallisten aseiden saloja ha- vainnollistavien tekstien kanssa. Yksi yhteinen piirre sekä myyttisissä kertomuksissa että sään- tökokoelmissa on se, että ne suhtautuvat myön- teisemmin biokemiallisten aseiden puolustus- käyttöön kuin niiden hyödyntämiseen hyök- käyksissä. Raja on häilyvä, eikä mikään tunnu muuttuneen vuosisatojen kuluessa.
Loppusanoissaan Mayor korostaa eetti- siä ja moraalisia ristiriitoja sekä menneisyy- den ja nykypäivän välistä yhteyttä palaamal- la Herkuleksen myyttiin. Biokemiallisista aseis- ta eroon pääseminen on kuin Hydran monis- tuvien ja alati ilkeämpien päiden katkomista.
Radioaktiivisen jätteen ja Hydran maahan hau-
I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
73
datun, myrkkyä vuotavan ja kuolemattomaksi uskotun keskimmäisen pään vertaus on osu- va. Herkuleksen kävi lopulta huonosti, eivätkä Hydran myrkkyyn kastetut nuolenkärjet olleet onneksi niiden perijällekään.
Teoksen pari viimeistä sivua Mayor olisi voi- nut jättää poiskin. Imelä haikailu hyväntahtoi- semman tulevaisuuden perään latistaa sekä kekseliäitä loppusanoja että koko teoksen na- pakkaa otetta. Toki olisi hienoa, jos ihmiskun- ta ymmärtäisi muuttaa julmia tapojaan, mut- ta teoksen vahvan aineiston ja päivittäisten uutisotsikoiden perusteella tämä lienee tur- ha toivo. Muuten tämä kirja on popularisoi- tua tiedettä parhaimmillaan: oivaltavasti kir-
joitettua, sujuvasti jäsennettyä tekstiä ryydittä- vät mehevät yksityiskohdat ja kiinnostavat ku- vat. Kokonaisuus herättää kriittisiä ajatuksia ja haastaa väittämillään alan asiantuntijatkin.
Mayor on mitä ilmeisimmin onnistunut sirpa- leisten lähteiden kokoamisessa ja miettinyt ne hyvin tarkkaan.
Kirjoittaja on vieraileva Suomen tutkimuksen profes- sori ja maantieteen apulaisprofessori Minnesotan yli- opistossa Minneapolisissa sekä kulttuurimaantieteen dosentti Helsingin yliopistossa.
Lopunajan tunnelmia jokamiehelle
Timo Vuorisalo
Peter D. Ward & Donald Brownlee: Planeetta Maan elämä ja kuolema. Uusi tieteenala astro- biologia kartoittaa planeettamme kohtaloa.
Suom. Arja Hokkanen. Tähtitieteellinen yh- distys Ursa, 2003. 239 s.
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa on jo kolmisen- kymmentä vuotta ollut maassamme merkittävä tiedekirjallisuuden kustantaja. Yhdistyksen mai- neikkaassa kirjasarjassa ilmestyi viime syksynä paleontologi Peter D. Wardin ja tähtitieteilijä Do- nald Brownleen yhdessä kirjoittama teos Planeet- ta Maan elämä ja kuolema. Kummallakin kirjoitta- jalla on aiempaa kokemusta oman tieteenalansa popularisoinnista, ja he ovat jo tätä ennen julkais- seet yhteisen kirjan Rare Earth, jonka teemoja Pla- neetta Maa -kirja osittain jatkaa.
Heidän lähtökohtansa on tarkastella ainutlaa- tuisen planeettamme ”elämänkaarta” synnystä tuhoon, ja aika selkeästi tuhoutumispuolta pai- nottaen. ”Maapallo säilyy kaikkiaan 12 miljardia vuotta ennen kuin Aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sen tai ainakin kärventää sitä ankarasti”, toteavat kirjoittajat viihdyttävästi sivulla 33. Muitakin tuhoskenaarioita, kuten as- teroidin tai komeetan törmäyksistä aiheutuvia, kirjassa selostetaan. On myös mahdollista, vaik- kakaan ei ehkä todennäköistä, että elämä planee- tallamme sammuu jonkin linnunratamme mas- siivisen tähden räjähtäessä supernovana.
*
Kirjoittajat jatkavat mielestäni melko ansiok- kaasti amerikkalaista luonnontieteen tutkimus- tulosten popularisoinnin perinnettä, jonka tun- netuimpia nimiä ovat olleet jo edesmennyt pale- ontologi Stephen J. Gould ja biologi Edward O.
Wilson. Aivan Gouldin tai Wilsonin vertaisia tyy- liniekkoja he eivät mielestäni ole, eivätkä varsin- kaan näytä tuntevan aiheensa historiaa yhtä pe- rusteellisesti kuin nämä seniorikollegansa. Täs- tä lyhyt esimerkki: kirjansa sivulla 23 he väittä- vät, että ”maan tulevaisuuden ennustaminen sen historiaa koskevan uuden tiedon avulla on aivan uutta ja erittäin rohkeaa”.
Tuskinpa vain. Samantyyppisiä tuhoskenaa- rioita tieteen tutkimustuloksiin perustuen on esitetty parisataa vuotta, joskin odotettavissa olevan tuhon syyt ovat ajan ja tieteen edistys- askelten myötä vaihdelleet. Charles Darwinia ahdistivat aikoinaan fyysikko Sir William Thomsonin kirjoitukset, joissa tämä ennusti in- himillisen kulttuurin sortuvan lähestyvään jää- kauteen, jonka aiheuttaisi Auringon viilenemi- nen. Darwin aprikoi, mitä hyötyä on ihmiskun- nan hitaasta kehityksestä kohti henkistä täy- dellistymistä, jos kerran kaikki aikanaan päät- tyy jäiseen katastrofi in (Desmond & Moore 1991:
529). Itselleni tulivat jo koulupoikana 1960- ja 1970-luvuilla tutuiksi, senaikaisista suomen-
