Tarjonnan ja kysynnän kohtaaminen
Tekijän nimi Pasi Ruotsalainen Pro gradu -tutkielma
Terveystaloustiede Itä-Suomen yliopisto
Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos
PASI RUOTSALAINEN: Senioriasuminen, tarjonnan ja kysynnän kohta anto Pro gradu -tutkielma, 88 sivua, 3 liitettä (11 sivua)
Tutkielman ohjaaja
FT Eila Kankaanpää TtM Virpi Kuvaja- Kölner
Elokuu 2016_________________________________________________________
Avainsanat: Senioritalo, kysyntä, tarjonta, asuminen, talous TIIVISTELMÄ
Suomalaisen väestön ikääntyessä kiihtyvällä vauhdilla seniori-ikäisistä kansalaisista muodostuu merkittävä ikäryhmä ja asiakaspotentiaali. Senioreiden ikääntyessä he muut- tavat vanhoista asunnoista, kohden helpompaa asumista. Suomen asuntomarkkinat koh- taavat aivan uudenlaisen haasteen, vastaamaan ikääntyvän väestön asunnontarpeisiin.
Senioriasuminen on Suomessa vielä vähäistä, mutta silti suurimpien rakennusliikkeiden keskuudessa senioriasuminen on huomioitu. Senioritaloille ei ole määritelmää, jolloin tarjonta on vaihtelevaa senioritalomarkkinoilla. Senioritalot ovat sijoitettu yleensä kas- vukeskuksiin tai suurten kaupunkien lähialueille.
Tämän tutkielman muotona on laadullinen tutkimus. Saatua aineistoa käsitellään ja ha- vainnoidaan laadullisen tutkimusotteen kautta, tarkempana havaintotapana on teorialäh- töinen analyysi aineistosta. Tutkimusaineistoa kerättiin senioriasumista ympäröiviltä sidosryhmiltä kuten rakennusyrityksiltä, Kelan, Tilastokeskuksen tietokannoista, aihee- seen liittyvistä raporteista, Yliopistontietokannoista ja aikaisemmista julkaisuista. Myös haastattelupohjaista tiedon hankintaa käytettiin aineiston hankintakeinona.
Tutkielma tarjoaa etenkin senioriasuntojen tuottajille ja senioriasumisesta kiinnostuneil- le tietoa senioriasumisen luonteesta. Pohdinnan perusteita ovat senioriasumisen väestö- pohjan riittävyys rakentamisen suhteen. Tutkielman tulokset osoittavat senioreiden ar- vostavan itsenäistä pärjäämistä omassa kodissaan ja asumisen itsemääräämisoikeutta.
Senioreille on tärkeää myös turvallisuus ja helppo elämä, joka muodostuu laadukkaista ja kohtuuhintaisista palvelutasoista. Toisaalta omassa kodissa asuminen saattaa monen osalta tarkoittaa yksin asumista, joka saattaa aiheuttaa senioreissa riittämättömyyden tunnetta ja jopa pelkoa.
Senioreiden varallisuus on suurelta osin sidottua asuntovarallisuuteen. Suurimmassa osassa Suomea vanhan asunnon ja uuden senioriasunnon hankinnan välille muodostuu usein rahoituskuilu. Vanhan asuntokannan eriarvoisuus hankaloittaa muuttamista omaan senioritalon osakkeeseen. Tarkastellessa senioriasumisen vuokraosakkeita on useam- malla seniorilla mahdollisuus muuttaa senioritaloon.
Pasi Ruotsalainen: Senior housing supply and demand Master's thesis, 88 pages, 3 appendices (11 pages)
Advisors: PhD, Eila Kankaanpää
MSc, Virpi Kuvaja-Kölner
October 2016_________________________________________________________
Keywords: Senior house, demand, supply, housing, economy ABSTRACT
Finnish population is ageing fast and senior citizens are remarkable age group and cus- tomer potential. As people age they are moving away from old residence towards more suitable housing. Property market in Finland is facing new challenges to be able to meet housing needs for ageing population. There is relatively little senior housing in Finland at present, but bigger construction companies have recognised the increasing need for it.
There is no official definition for senior housing, which makes housing offered very variable. Housing for seniors is usually located close to big cities or fast developing areas.
This study is qualitative research. The data collected is processed from qualitative re- search point of view. Data was collected from groups related to senior housing, devel- opers, The Finnish Centre for Pensions (KELA) and Statistic Finland database, reports related to senior housing, University databases and related published research. Inter- views were also carried out to gather some information.
This research offers information about senior living for senior housing developers and anybody interested in nature of senior living. The base for discussion is there large enough group of senior citizens from builder’s point of view. This study shows that it is important for senior’s citizens to be able live independently in their own home. Security and comfortable living that consists of good quality and reasonably priced services is seen very important by senior citizens. On the other hand, living in your own home means for many seniors living alone. This can cause anxiety and fear.
Wealth of senior citizens is mainly tied to property owned. Most parts of Finland there is a large gap in value of between new senior housing and old accommodation. This makes funding the move to senior housing more complicated. Availability of rental sen- ior housing offers more opportunities for senior citizens.
2 TEORIA JA KÄSITTEET ... 6
2.1 Seniori ja senioriasuminen ... 6
2.2 Seniorin hyöty ja hyötyfunktio ... 10
2.2.1 Seniorin asumisen preferenssit... 12
2.2.2 Maksuhalukkuus ... 15
2.2.3 Hinta ja tulot ... 16
2.2.4 Substituutti ja komplementti ... 18
2.3 Tarjonta (supply) ja tarjontakäyrän muodostuminen... 20
3 TUTKIMUKSEN LUONNE JA KÄYTETYT AINEISTOT ... 27
3.1 Laadullinen tutkimus ... 27
3.2 Senioriasumisen mallit ... 28
3.3 Senioritalon pääpiirteet ja kustannukset ... 29
4 ANALYYSI SENIORIASUNTOMARKKINOIDEN TOIMINNASTA JA KEHITYKSESTÄ ... 32
4.1 Senioreiden asumisen nykytilanne ... 32
4.2 Omankodin identiteetti ... 38
4.2.1 Seniorin asumisen toiveet ... 40
4.2.2 Senioritalon kiinnostavuus ... 42
4.3 Toimijoiden tavoitteet senioriasumisessa ... 43
4.3.1 Senioriasumisen liiketoiminnan tarjonnan kehittyminen ja vaatimukset ... 50
4.3.2 Senioriasumisen tarjoajat ... 52
4.4 Senioriasumisen nykytila ... 54
4.5 Miksi seniorit muuttaisivat senioritaloon: preferenssit ... 57
4.5.1 Senioriasunnon ostaminen ... 60
4.5.2 Senioriasunnon vuokraaminen ... 64
5 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 67
5.1 Yhteenveto... 67
5.2 Tutkimuksen luotettavuus ... 68
5.3 Tutkielmatulosten tarkastelua ... 69
5.4 Pohdinta ... 73
6 LÄHTEET ... 76
Liite 1 Suomen viisitoista suurinta rakennusliikettä, senioriasumisen pienimmät kohteet Liite 2 Suomen kunnat ikärakenteen mukaan
Liite 3 Senioriasuntojen vuokrakohteiden keskimääräisiä vuokrahintoja. €/m² KUVIOT
Kuvio 1 Kysyntäkäyrä, (Varian 2010, 271.) ... 10 Kuvio 2 Kuluttajan valinta. (Varian 2003, 74.) ... 13 Kuvio 3 Indifferenssikäyrä ja rajasubstituutiosuhde. (Varian 2003, 49) ... 14 TAULUKOT
Taulukko 1 Senioritalon vetovoimatekijät. (Tyvimaa, 2010) ... 31 Taulukko 2 Maakuntienvälinen muuttoliike Suomessa 2009 – 2014, seniori kansalaisilla. Mittayksikkö: henkilöitä (Tilastokeskus, 2015) ... 36 Taulukko 3 Maastamuuttotaulukko 55 – 74 vuotiaat, 2000 – 2014. Mittayksikkö:
henkilöitä. (Tilastokeskus, 2015) ... 37 Taulukko 4 Asunnon hallintatyyppi ikäryhmittäin, 2008. (Poutanen ym.) ... 39 Taulukko 5 Palvelutaloissa ja vanhaikodeissa asuvat, omasta ikäryhmästä Suomessa.
(Tyvimaa, 2012) ... 41 Taulukko 6 Väestökehitys Suomi, seniori ikäiset (Tilastokeskus, 2014) ... 55 Taulukko 7 Väestön ikäluokkien ennuste Suomessa, 2060 saakka. (Tilastokeskus, 2014) ... 56 Taulukko 8 Asuntokunnat Suomessa, ikäryhmittäin ja asuntomuodon perusteella.
Asunnot ja asuin olot -tilasto on kokonaisaineisto. (Tilastokeskus, 2014) ... 57 Taulukko 9 Kuntien välinen tulomuutto ikäryhmittäin. (Tilastokeskus, 2014) ... 60 Taulukko 10 Asuntovarallisuuden arvo keskimäärin seniori ikäluokassa. (Tilastokeskus) ... 62 Taulukko 11 Oman pääasiallisen asunnon arvo suurseutukuntien mukaan.
(Tilastokeskus) ... 63
1 JOHDANTO
Suomessa ikääntyminen on voimakkaammillaan seuraavan 10 vuoden ajan. Vuonna 2000 oli yli 65-vuotiaiden osuus väestöpohjasta 15 %. Vuonna 2030 yli 65-vuotiaiden osuuden odotetaan olevan yli 26 %, joten se on suurin ikäryhmä koko väestöstä. (Tilas- tokeskus 2004.)
Tässä tutkimuksessa käytän sanaa seniori kuvaamaan ikääntynyttä ihmistä. Sanana se- niori antaa mielikuvan aktiivisesta ja yleisesti vielä hyvävoimaisesta kansalaisesta, jolla on elinvuosia ja tavoitteita toteutettavana ja saavutettavana. Seniorin iälle ei ole määri- telty tarkkaa numeraalista ikää, mutta yleisesti seniorivaiheen ajatellaan alkavan 55- ikävuoden vaiheilla. Seniori-iän voi ajatella ylettyvän noin 75-ikävuoteen, minkä jäl- keen varsinainen vanhuus alkavaa. Mainitut ikäjakaumat ovat vain viitteellisiä, koska ihmisten fyysinen ja henkinen kunto ratkaisee myös paljon.
Tulevaisuuden eläkkeelle jäävät ihmiset ovat entistä paremmassa fyysisessä kunnossa, ja he ovat myös aktiivisia kansalaisia, joilla on hyvät mahdollisuudet toteuttaa itseään ja omia haaveitaan. Lisäksi heidän odotettu elinaikansa on pitempi kuin ennen. Nykyisestä taloudellisesta taantumasta huolimatta tulevaisuuden eläkkeensaajilla on entistä enem- män varallisuutta käytettävänä ja kykyä ostaa erilaisia palveluita. Nykyajan 50-70 - vuotiaat ovat aktiivisempia kansalaisia verrattuna saman ikäisiin ihmisiin edellisillä vuosikymmenillä, ja he ovat tottuneet parempaan elintasoon varallisuudesta johtuen.
Tämän takia he myös ovat vaativampia kuluttajia myös eläkkeellä. Yleinen vaurastumi- nen ja ansioeläkejärjestelmä edesauttavat tulojen ja varallisuustason mahdolliseen ko- hentumiseen, mutta toisaalta ansiosidonnaiset eläkkeet kasvattavat tuloeroja. Tämän johdosta voidaan olla huolissaan kansalaisten oikeudenmukaisuuden toteutumisesta siitä, onko kaikilla samat mahdollisuudet toteuttaa omia mieltymyksiään eläkeasumisen suhteen. Tulevaisuudessa yhteiskunnan palvelut kohdistuvat niitä akuutisti tarvitseville, johtuen yhteiskuntamme heikosta huoltosuhteesta. (Palola ja Karjalainen. 2011, 105.) Seniorikansalaisten vapaaehtoisten palvelujen tarjonta, palveluiden saatavuus ja seniorin omarahoitteinen palvelun hankinta tulevat lisääntymään tulevaisuudessa
Tulevaisuudessa eläkkeensaajat eivät ole yhteneväinen ryhmä, vaan asumisen tavoitteet, tarpeet ja toiveet poikkeavat toisistaan. Näihin tarpeisiin ja odotuksiin vaikuttavat sosio- ekonominen asema, eläköityvien arvot ja esimerkiksi asenteet. Seniorit haluavat tulla kohdelluiksi yksilöinä ja odottavat yksilöllistä suhtautumista tarpeisiinsa ja tavoitteisiin- sa. Tämän vuoksi senioreiden palvelutarveodotuksia on vaikeaa ennakoida, eikä niihin ole helppoa varautua. Senioreiden asumiseen ja palvelutarpeisiin joudutaankin jatkossa kiinnittämään yhä enemmän huomiota.
Senioreiden asumiseen kuuluvia asioita on korostettu ja tuotu esille hallitusohjelmissa, koska niitä pyritään edistämään valtakunnan tasolla. Hallitusohjelmiin on kirjattuna asuntojen toimivuuden ja esteettömyyksien edistäminen. Edistämistoimia on pyritty tehostamalla vanhuksille korjausavustuksia ja korjausneuvontaa. Asumisen rahoitus ja kehittämiskeskus (ARA) on tutkinut rahoituksen käytettävyyden laajentamista palvelu- asumisessa. On myös hyödynnetty ja selvitetty, minkä ansiosta erityisryhmien inves- tointitukia turvataan senioreiden asunnoissa. Myös yleisesti erilaisten avustusten riittä- vyyttä selvitetään.
Suomalaiset ovat jääneet 2000-luvulla eläkkeelle keskimäärin 60 vuoden-ikäisinä (Yle.
2013). Tämän jälkeen heillä on ollut elinaikaa keskimäärin vielä noin 20–25 vuotta. Ero johtuu osaltaan esimerkiksi sukupuolieroista ja elintavoista. Kyseisistä vuosista 10–15- vuotta seniorit ovat siinä kunnossa, että heidän apu- ja palvelutarpeensa on vielä hyvin vähäistä, mutta se lisääntyy koko ajan. Erilaiset palveluntuottajat ovat vähitellen huo- manneet tämän suurenevan markkinaryhmän ja sen mukanaan tuomat mahdollisuudet.
Yhteiskunnalliseksi toimeksi voidaan ajatella ennenaikaisten palveluiden tarjoaminen ennen toimintakyvyn laskemista. Tämä on hyväksi yhteiskunnan maksutaakalle ja se- nioreiden terveydelle. Julkinen sektori ei kuitenkaan kykene selviämään näistä velvoit- teista yksin eikä vastaamaan tuleviin tarpeisiin. Kun ottaa huomioon kyseisen tarpeen ja resurssien vähyyden, täytyy kaikkien erilaisten julkisten ja markkinavetoisten tahojen kehittellä uusia palveluasumisen muotoja ja rahoituskanavia. (Sonkin ym. 1999, 113, 230.)
Yli 65-vuotiaista valtaosa (94 %) asuu tavallisiksi luokiteltavissa asunnoissa, joihin voi- daan katsoa lukeutuvan myös palveluasunnot. (Olsbo-Rusanen ja Väänänen-Sainio.
2003, 16.) Suomalaisessa yhteiskunnassa on kaksi keskeistä päätavoitetta, joilla on suuri
vaikutus senioreiden asuntoratkaisujen kehittymiselle. Yksi näistä on pyrkimys vähen- tää laitospaikkoja erilaisissa hoitolaitoksissa ja korvata ne palveluasumisen tai se- nioriasumisen tyyppisellä asumisella. Toinen tavoite on kehittää seniorin kotona asu- mista. Tällöin on tarkoituksena kehittää sopivia ja toimivia asumisratkaisuja. (Özer ja Kemppainen.2005, 113.)
Tutkimustehtävänä on
1. Kuvata senioriasumisen tilannetta nykypäivänä.
2. Analysoida ja ennakoida senioreiden asumispalvelujen kysynnän määräytymistä.
2 TEORIA JA KÄSITTEET
2.1 Seniori ja senioriasuminen
Ensimmäiseksi määrittelen käsitteen seniori, sillä tutkielmassa käytän termiä kuvaa- maan ikääntynyttä ihmistä. Vaihtoehtoisesti voisi käyttää esimerkiksi sanaa vanhus, ikääntynyt tai eläkeläinen. Seniori-sana kuvaa tämän hetken vanhaa väestöä hyvin. Se antaa mielikuvan aktiivisesta ja yleisesti vielä hyvävoimaisesta kansalaisesta, jolla on elinvuosia ja tavoitteita toteutettavana ja saavutettavana.
Myös asenteet ovat muuttuneet paljon sekä varsinaisilla senioreilla että yleisellä ajatte- lutavalla. Yleisesti ajatellaan, nykypäivän 70-vuotias on 1980-luvun 50- kymmen vuoti- as. Seniorin iälle täytyy antaa määritteet, joten kalenterillinen ikä on täsmällinen ja hel- posti havainnoitava tarkastelun pohja. Myös ikärajat helpottavat yleistä vertailua esi- merkiksi tilastoidessa ja tehtäessä päätöksiä eri-ikäisten palveluista ja muista heihin liittyvistä asioista.
Kulttuurilliset erot ovat eri maissa määritelleet senioreiden ikämäärittelyjä, minkä vuok- si vanhenemiselle on muodostunut erilaiset perusteet. Iäkkäiden erilainen arvostus ja asema yhteiskunnassa vaihtelevat eri kulttuureissa ja saavat erilaisen painoarvon esi- merkiksi tehtäessä päätöksiä senioreiden asioista. Meidän on helpompi tunnistaa erilai- set kulttuurien erot, mikäli ajattelemme käsitteitä kuten terveys, kuolema ja sairaus.
Mainitut elämäntilanteet vastaanotetaan eri kulttuureissa eri lailla. Esimerkiksi Etelä- Euroopassa suhtautuminen vanhuksiin on kunnioittavampaa kuin läntisen kulttuurin maissa. Suomessa pidetään yksilön arvomaailmassa tärkeänä suoriutumista omasta arki- sista askareista yksin, eli ilman muiden välitöntä apua. Ihmisten vanhuuden määrittelys- sä käytetään rajana tätä elämän käännekohtaa: seniori ei selviä omatoimisesti. Tämän jälkeen useasti katsotaan vanhuuden alkaneen, ja länsimaissa tämä on yleisesti 75–
80:stä ikävuodesta eteenpäin. Autonomian arvostaminen on länsimaisessa kulttuurissa suosiossa, ja koska autonomia heikkenee iän myötä, myös arvostus vanhuutta kohtaan laskee. Vanhuuden julkikuvan voidaan ajatella olevan osin kielteinen autonomian las- kun vuoksi. Ihmiset haluavat antaa kuvan, että he ovat vielä ikäistään nuorempia ja
näyttää nuoremmilta. Myös oma aktiivisuus halutaan näyttää muille. (Sarvimäki 2003, 80–81.)
Päätelmät, jotka määrittelevät ihmisen iäkkääksi ja senioriksi, vaihtelevat yleisesti pai- kan ja ajan mukaan. Aikaisemmin suomalaisissa tilastoissa on määritelty ikäihmisiksi tai vanhoiksi yli 65-vuotiaat. (Sankari ja Jyrkämä 2008, 280.) Vanhuuden ja senioreiden määrittelyssä tulisikin ottaa huomioon toimintakyky, sosiaaliset taidot, kognitiivisuus ja osallistuminen yhteiskuntaan. Näistäkään ei voida tehdä varmoja johtopäätöksiä, sillä toiset ovat usein heikompia ja toiset kyvykkäämpiä. Tärkeimpänä kokemuksena onkin seniorin oma kokemus: tunteeko ihminen olevansa iäkäs vai ei? Osa tuntee vanhuuden- vaivoja jo kuusikymmentävuotiaana, mutta osa ei tunnusta vanhuuden vaivaavan vielä edes 80–vuotiaana. (Vilkko-Riihelä ja Laine 2005, 156.)
Nykyisin 65-vuotta ei ole yksiselitteinen eläkkeelle siirtymisikä. Varhais- ja työkyvyt- tömyys eläkkeelle voidaan hakeutua jo aikaisemin. Toisaalta jotkut jatkavat työntekoa myös pidemmälle, ainakin osa-aikaisesti. Kirjallisuudessa on esitetty termiä funktionaa- linen ikä, koska se määrittyy toimintakyvyn heikkenemisen perusteella. Minkä jälkeen voidaan pitää vanhuuden alkuna 75–80 vuoden ikää. Kyse ei ole enää siis aktiivisesta seniorivaiheesta. Näin ajatellessa vanhuuden koetaan olevan enemmän tunnetila kuin varsinaisesti mihinkään numeeriseen ikään liittyvä vaihe. (Sankari ja Jyrkämä 2008, 62–
63.)
Kansalaisten elinajanodote on pidentynyt, senioreiden elämänvaiheet ovat monipuolis- tuneet. Nykyisin ikääntymiseen kuuluu monia erilaisia vaiheita ja kausia. Terminologi- assa on käytetty sanaa kolmas ikä, jolla tarkoitetaan aikaa, jolloin seniori jää eläkkeelle, mutta pystyy toteuttamaan itseään kenenkään auttamatta. Neljännen iän katsotaan alka- van, kun seniori kokee toimintakykynsä heikkenevän ja tarvitsee välttämättä ulkopuolis- ta apua suoriutuakseen jokapäiväisistä askareista. (Heinola ja Helo 2012, 3.)
Senioriasumisen kohderyhmänä ovat eläkeikää lähestyvät tai eläkkeellä olevat henkilöt, jotka haluavat asua hyvien palvelujen äärellä. Yhteistä heillä on myös kohtuullisen hyvä fyysinen ja henkinen omatoimisuus, jolloin he pystyvät tulemaan toimeen senioriasun- noissaan myös ilman ulkopuolista tukea. Senioritaloon muuttava on yleensä 55–65 vuotta. Senioritalot poikkeavat palvelutaloista palveluasteen eroilla: senioritalossa ei ole
valmiita hoivapalveluita vaan asukkaan itsensä tarvitsemia ostopalveluita. Senioritalon perusajatuksena on tarjota asukkaalle vaivaton asumisen muoto, jota asukas voi täyden- tää haluamillaan palveluilla. Palveluiden saatavuus riippuu senioritalon palveluasteesta.
Senioritalossa on yleisesti sopimuksen mukaisesti esimerkiksi ryhmätilat. Harvoissa senioritaloissa on esimerkiksi hoivapalveluita saatavilla paikallisesti, joten lisäpalvelut toteutetaan joko ostopalveluina senioritalolle tai lähipalveluna palveluntuottajan palve- lupaikassa. Senioritalojen pyrkimyksenä on helpottaa seniorin jokapäiväistä elämää, joten ne ovat esimerkiksi esteettömiä ja senioreiden ehdoilla suunniteltuja. Senioritalos- sa ei ole yleensä henkilökuntaa paikalla. Palvelut rakentuvat ostopalveluista ja lähiym- päristön palveluverkoston avusta. (Özer-Kemppainen 2005, 22.)
Senioriasuminen voidaan jakaa kolmeen erilaiseen ryhmään jaoteltuina palveluympäris- tönsä mukaan (Post & Tyvimaa, 2010). Palveluympäristö koostuu 1) palvelutalon pal- veluverkoston hyödyntämisestä, 2) kyseisen senioritalon omista palveluista tai 3) se- nioritalon asuinympäristön palveluista. Nämä palvelun osamuodot ovat edelleen jaetta- vissa palvelujen saatavuuden osalta. Ne voivat olla palvelutalossa tuotettuja, viikoittain saatavilla olevia lisäpalveluita, tai satunnaisen tarpeen mukaan. Tilattuja palveluita on mahdollista jakaa myös senioriasumisen vaihtoehdot maksuperusteen mukaan. Palvelun maksuperusteena voi olla asumiskustannuksen mukaan integroitu eri palveluista tuleva maksu, asumiskustannukseen suoraan kohdistettava palvelu tai erillinen maksu palve- luittain. (Post ja Tyvimaa, 2010.)
Senioriasuntoja tai- taloja ei erotella missään tilastoissa toisista asumisen muodoista, eikä yhteiskunta kokoa tietoa senioreiden taloista tai niiden markkinoinnista. (Tyvimaa 2010). Kaupungit ja kunnat koostavat satunnaisesti tietoa rakennuslupien ja kaavoituk- sien osalta, jotta niiden on mahdollista ohjata ja koordinoida senioritalojen asumista.
Asia on tiukan valvonnan kannalta kaksiteräinen: senioritalot ovat yksityisen rahan koh- teita, joten kunnalla tai kaupungilla ei ole intressejä rajoittaa rakentamista. Toisaalta koska kyseessä on senioreiden asumista koskevat rakennukset, täytyy suorittaa normaa- leissa puitteissa rakennusvalvontaa. Senioritalojen rakentamisesta ei aiheudu julkiselle taholle taloudellista taakkaa, eivätkä ne siten aiheuta rasitetta esimerkiksi kunnan sosi- aalitoimelle. Senioritaloja koskevat samat lait ja vaatimukset kuten muitakin uudiskoh- teita. Varsinkin esteettömyyden määräykset on otettava huomioon tavallista rakennusta suunniteltaessa ja rakennettaessa. (Özer-Kemppainen, 2005.)
Uudemmat senioritalot poikkeavat aikaisemmasta vanhusten asuntotuotannosta tai ai- kaisemmista vanhusten vuokrataloista paremman esteettömyyden ansiosta. Käytännössä nykypäivän senioritalot on tarkoitettu hyväkuntoisille senioreille, joiden asuminen on omatoimista, eivätkä he tarvitse lisäpalveluja peruselämiseen ainakaan asumisen alku- vaiheessa. Yleisesti voidaan katsoa senioritaloja rakennettavan lähelle palveluja sekä virkistysalueita. Varsinaista ohjeistusta asuinympäristöstä ei kuitenkaan ole laadittu, eikä ole määritelty kriteerejä varsinaisesta rakennuksesta, mikäli kohdetta markkinoi- daan senioriasuntona. (Tyvimaa. 2013.) Euroopassa ainakin Hollannissa on senioritalo- jen markkinoinnissa määritelty omat vaatimukset, jolloin markkinoinnista tulee asian- mukaista ja paikkansapitävää. (Välikangas. 2009).
Senioritalot ovat asumisoikeudeltaan yleisesti vuokra-, asumisoikeudellisia tai omistus- pohjaisia. Näiden palvelujen tarjonta ja palvelun tuottaminen vaihtelevat suuresti. Jois- sakin senioriasunnoissa saattaa olla lähes palvelutalon tasoiset palvelut saatavilla, mutta toisaalta joissakin senioriasunnoissa palvelua on vain yhteiseen kokoontumiseen tarkoi- tettu kerhotilaa muistuttava huone. Terveyteen liittyviä palveluita ei ole yleisesti saata- villa tai voidaan sanoa, etteivät ne kuulu senioritalon peruskonseptiin. Seniori voi tilata kyseisiä hoiva- tai terveydenhuoltopalveluita, ja hänellä on mahdollisuus kunnalliseen kotipalvelu tukeen, jos asukkaan terveydentila niin vaatii. Senioritalo on yleisesti suun- niteltu seniorin ikä huomioon ottaen, myös pidempiaikaista asumista silmällä pitäen.
Rakenteellisesti on otettu huomioon leveitä oviaukkoja, automaattiovia, matalampia tasoja ja yleiseen esteettömyyteen on kiinnitetty huomiota. Senioritalojen perusvarus- tukseen ei tehdä yleisesti apuvarustuksellisia lisävarusteita, mutta tarvittaessa auttavia varusteita lisätään. Johtavana ajatuksena on asunnon kehitys seniorin iän myötä, minkä ansiosta hänen ei tarvitse muuttaa pois senioritalosta, vaan asunto muokkautuu hänen elämäntilanteeseensa. Senioritalo- tai asunto näyttää hyvin tavalliselta. Ainoastaan yleistä turvallisuuden ja käytettävyyden tasoa on nostettu esimerkiksi automaattisella palonsammutusjärjestelmällä. (Tyvimaa 2012, 179).
Senioritalojen ominaispiirteisiin kuuluvat myös yleisesti taukotilat ja lukusalityyppiset yhteistilat, jotka toimivat talon ”olohuoneina”. Myös fyysisen liikunnan tilat, mukaan lukien senioreille tarkoitetut kuntosalit, täydentävät senioritalon erityispiirteitä. Tärkeää on saada yhteiset tilat muokattua juhlakäyttöön, koska merkkipäivät tuovat juhlittavalle
ja asukkaille yhteisöllisiä hetkiä. Varustelluimmissa senioritaloissa voi olla myös aktivi- teettia järjestävää henkilöstöä, joka ei kuulu talon henkilökuntaan. He ovat ulkopuolista työvoimaa, joka auttaa senioreita jokapäiväisissä askareissa. Tallaisia askareita ovat muun muassa liikunnan ohjauspalvelut, remonttipalvelu ja kaupassakäyntipalvelu. Lisä- palveluille on kysyntää ja niitä voidaan toteuttaa suuremmissa senioritaloyhteisöissä.
Näissä voidaan tarjota lounas- ja kahvilapalveluita, fysioterapiaa ja esimerkiksi kampaa- japalveluita. (Tyvimaa 2012, 180).
2.2 Seniorin hyöty ja hyötyfunktio
Hyödykkeen tai palvelun kysyntä on riippuvainen sen hinnasta, kuluttajan käytettävissä olevista tuloista ja muiden hyödykkeiden hinnoista. Myös kuluttajan omat preferenssit eli mieltymykset, informaatio ja odotukset vaikuttavat kulutuspäätökseen (Begg, ym.
2008, 38, 50).
Kysyntäkäyrä osoittaa kuinka paljon ollaan valmiita ostamaan kullakin vaihtoehtoisella hinnalla. (Kuvio 1). Kuvio osoittaa, että mitä alhaisemmat hinnat ovat, sitä enemmän halutaan ostaa tuotetta tai palvelua. Yleisesti voidaan havaita, hinnan laskiessa tuotteen tai palvelun kysyntä kasvaa.
Kuvio 1 Kysyntäkäyrä, (Varian 2010, 271.)
Hyödyllä tarkoitetaan taloudellisessa mielessä taloudellisten resurssien ja muiden voi- mavarojen käytön mahdollistamaa tarpeentyydytystä tai hyvinvoinnin positiivista lisä- vaikutusta. (Sintonen ja Pekurinen 1997, 20.) Viktoriaanisella aikakaudella 1850- luvun paikkeilla filosofit ja ekonomistit puhuivat hyödyllisyys-termistä, jolla he määrittivät henkilön yleistä hyvinvointia. Ongelmaksi nousivat, kuinka mitata tätä hyödyllisyyttä, jolloin he pääsisivät mittaamaan kertyneen hyödyn tasoa. Vähitellen taloustieteilijät ovat oppineet ymmärtämään jokaisen henkilön yksilöllisen tarpeen tunnistaa omaa hyö- tyään. Tästä saadaan johdettua kuluttajakäyttäytymisen piirteet, jota jokaisen kuluttajan hyöty ohjaa. (Varian 2010, 54.)
Uusklassillisessa taloustieteessä määritellään hyötyä ja hyötyfunktioita erilaisten henki- löiden preferenssien kautta. Jokaisen toimijan mieltymykset voidaan siis määrittää hyö- tyfunktion kautta. Hyötyfunktion arvo tai mitta saa suuremman arvon jokaisen henkilön preferenssien kohdalla, mikäli hyötyä vertaillaan muihin hyötyä tuottaviin hyödykeker- tymiin. Hyötyfunktiossa on järjestysasteikollinen mitta, jolloin hyötyfunktiota voidaan muuntaa monotonisesti, mutta mallinnuksen merkityksen pysyessä muuttumattomana.
Hyötyfunktion arvoa tarkastellaan järjestysasteikolla, minkä vuoksi hyötyfunktion arvo- ja ei tarkastella eri ihmisten vertailussa. Yleisesti tarkoituksena terveydenhuollossa ja yhteiskuntataloudessa on korostaa yhteiskunnan hyötyä, minkä ansiosta saadaan parem- pi oletus ja sidotaan hyötyfunktion käyttö vertailuun yksilöiden välille. Tämän johdosta voidaan vertailla ja laskea eri ihmisten hyötyjä, jolloin selviävät paremmin myös ihmis- ten preferenssit. (Burda ja Wyplosz, 1997, 127). Jos päätöksien lopputulokset tiedettäi- siin etukäteen, rationaalinen päätöksentekijä päättäisi asian omalta kohdaltaan parhaa- seen ja häntä eniten hyödyttävään vaihtoehtoon. (Alvarez ja Koskinen 2007.)
Myös seniorit joutuvat pohtimaan omia mieltymyksiään ja oman hyödyn tavoitteluaan kyseisten teorioiden pohjalta. Senioreiden on asetettava omat preferenssinsä järjestyk- seen ja samalla havainnoitava, täyttyykö heidän hyötynsä parhaalla mahdollisella taval- la. Saatavaan hyötyyn vaikuttavat luonnollisesti myös resurssit, joiden pohjalta seniori voi toteuttaa oman hyötynsä tavoittelua. Seniorin hyödyt ja syntyvä hyötyfunktio ovat siis jokaisen valittavissa, mutta senioreiden hyödyiksi voidaan ajatella turvallisuutta, terveyttä, itsenäisyyttä ja itsensä toteuttamista. Jokainen seniori valitsee omat arvostuk- sensa kohteet ja toteuttaa omat päätöksensä niitä silmällä pitäen.
2.2.1 Seniorin asumisen preferenssit
Kuluttajan mieltymyksiä eli preferenssejä 33 voidaan päätellä tutkimusten perusteella.
Myös havainnoimalla kuluttajan käyttäytymistä voidaan päätellä kuluttajan preferensse- jä, jotka ilmentävät kuluttajan omaa tahtotilaa ja pyrkimyksiä. Preferenssien avulla ku- luttaja määrittää oman käyttäytymisensä, ja samalla auttaa määrittämään kuluttajan pää- tökset ostotilanteessa. Kuluttajan valintatilanteessa voidaan ajatella olevan kaksi toisis- taan poikkeavaa hyödykejoukkoa (x1, x2 ja y1, y2), joiden välillä kuluttaja tekee valin- tansa näiden korien hyödyllisyyksien perusteella. Kuluttaja kykenee arvioimaan näiden hyödykejoukkojen paremman soveltuvuuden hänen valintansa perusteella. Kuluttaja arvioi, onko toinen joukko parempi kuin toinen, vai voivatko ne olla samanarvoisia.
Mikäli kuluttaja arvioi molemmat hyödykejoukot samanarvoisiksi, voidaan sanoa hänen olevan joukkojen suhteen indifferentti. Kuluttajan preferenssit ovat hyödykejoukkojen välille muodostuva suhde, ja preferenssien ajatus perustuu kuluttajan käyttäytymiseen.
Mikäli voidaan arvioida, onko jokin hyödykejoukko kuluttajan mielestä edukkaampi kuin toisen hyödykkeen kertymä, on havainnoitava, kuinka kuluttaja käyttäytyy hyödy- kejoukkojen valintatilanteessa. Mikäli kuluttaja esimerkiksi valitsisi joukon (x1, x2), vaikka valittavana olisi myös toinen vaihtoehto (y1, y2), tämä tarkoittaa kuluttajan pre- feroivan hyödykejoukkoa (x1, x2) enemmän kuin joukkoa (y1, y2). (Varian 2003, 33–
35.)
Kuluttajan valintatilanteissa voidaan Varianin (Varian 2003, 33-35.) mukaan tehdä kolmea erilaista oletusta. Ensimmäisenä on oletus, ettei hyötyjoukkoja voida verrata tai arvioida toisiinsa nähden. Toinen oletus on reflektiivisyys, minkä mukaan kuluttaja ar- vioi kaikkien hyötyjoukkojen hyödyt samanarvoiseksi. Kolmantena oletuksena on tran- sitiivisyys, joka arvioi joukon (x1, x2) olevan parempi tai eduiltaan yhtenevä joukon (y1, y2) kanssa. Myös joukon (y1, y2) oletetaan olevan yhteneväinen tai parempi kuin esimerkiksi kolmas hyödykejoukko (z1, z2). Tästä voidaan olettaa, että joukko (x1, x2) on yhteneväinen tai parempi kuin joukko (z1, z2). (Varian 2003, 33–35.)
Kuluttajien preferenssejä kuvataan yleisesti graafisesti indifferenssikäyrästön avulla.
Indifferenssikäyrä kuvastaa keskenään yhteneväisten hyötyjoukkojen edullisuuden ku- luttajalle. Myös kuluttaja voi liikkua käyrällä, jolloin hän saa yhteneväisen hyödyn ky- seisellä resurssitasolla, mutta hän voi vaihdella hyötyjen välistä painopistettä. Kulutta-
jan liikkuessa pitkin indifferenssikäyrää hänen hyötynsä summa pysyy vakiona. Ratio- naalisena ajatuksena on, että kuluttaja arvostavaa suurempaa määrää hyödykkeitä, eli hän pyrkii korkeammalle indifferenssikäyrälle (origosta ulospäin). Jokainen hyödyke- joukko, sijaitessaan tämänhetkistä pistettä korkeammalla indifferenssikäyrällä, on kulut- tajalle eduksi ja valintojen perustana. Indifferenssikäyrät eivät voi leikata keskenään, koska transitiivisuusoletuksen mukaan se ei ole mahdollista. (Varian 2003, 36–37, 48–
49.)
Kuviossa 2 kuluttaja valitsee annetulla budjetilla oman maksimihyötynsä. Kuluttajalla on mahdollisuus (varaa) hyödyntää palveluita, jotka sijaitsevat budjettikäyrän alapuolel- la. Paras mahdollinen hyöty budjetista saadaan optimipisteessä, minkä ansiosta seniorin resurssit kohtaavat maksimihyödyn korkeimmassa mahdollisessa kohdassa. Kuviossa siirryttäessä indifferenssikäyrästössä ulospäin (origosta poispäin, siniset käyrät) kulutta- jan hyöty kasvaa. Kuluttajana toimivalla seniorilla on varaa kaikkeen, mikä sijaitsee budjetti käyrän alapuolella.
Kuvio 2 Kuluttajan valinta. (Varian 2003, 74.)
Indifferenssikäyrän kulmakerrointa kutsutaan rajasubstituutiosuhteeksi kuviossa 3. raja- substituutiosuhde (delta x2/ delta x1) laskemalla saadaan selville, kuinka paljon kulutta- ja on valmis vaihtamaan hyötyä x2, hyödyke x1.(Varian 2003, 36–37, 48-49.)
Kuvio 3 Indifferenssikäyrä ja rajasubstituutiosuhde. (Varian 2003, 49)
Asunnosta, asumismuodosta ja paikasta on tullut osa oman kuvan luomisen välinettä.
Erilaiset edellä mainitut vaihtoehdot luokittelevat seniorin erilaisiin sosiaalisiin lokeroi- hin. Tällaisiin erilaisiin vaihtoehtoihin on mahdollisuutta vaikuttaa ja hakeutua, mikäli asumisen perustarpeet ovat turvattuja ja resursseja jää myös muuhun kehittämisen tar- peisiin. Nykypäivänä seniorin asumisen laatu on todellisuudessa vähintäänkin hyvällä tasolla, jolloin merkittävään parannukseen pääsemiseksi ja havainnoimiseksi on uhrat- tava todella paljon resursseja. Nykyään on mahdollista jo ensiasunnon ostajalla toteuttaa omia preferenssejään asunnon suhteen, ja perustarpeet ovat tyydytetyt aikaisemmin tai sisältyvät nykyisen asunnon minimivaatimuksiin. Vielä 1990- luvulla ensiasunto ostet- tiin vain perustarpeita ajatellen ja hyväksyttiin pienemmät omat toiveet. Tavoitteena oli säästää rahaa ansaitsemalla ja vaihtaa myöhemmin isompaan asuntoon ja kohti omia mieltymyksiä.
Kuluttajan tulojen muutokset ovat yksi suurimmista kysyntään vaikuttavista tekijöistä.
Voidaan ajatella, että keskimäärin kuluttajan ostaminen lisääntyy samaa tahtia, kun hä- nen tulonsa lisääntyvät. Tällaisia tulojen kanssa korreloivia ja yhtä aikaa kasvavia hyö- dykkeitä kutsutaan normaaleiksi hyödykkeiksi. Toinen tulojen vaikuttamisen muoto on toiminnaltaan päinvastainen. Tämä vaikutuksen muoto on nimeltään inferiorinen, eli alempiarvoinen hyödyke. Mikäli hyödykkeen tai palvelun kulutus kasvaa hitaammin kuin tulot, on kyseessä välttämättömyyshyödyke. Esimerkkinä tästä ovat jokapäiväiset kodin välttämättömyystarvikkeet, kuten esimerkiksi wc-paperi, tiskiaine ja maito. Vaik-
ka tulot lisääntyvät, kukaan rationaalinen kuluttaja ei osta edellä mainittuja tuotteita enempää kuin on käyttötarve. Tulot voivat vaikuttaa myös kulutukseen lähes selittymät- tömästi. Ylellisyyshyödykkeiksi kutsutaan tuotteita tai palveluita, joiden käyttö lisään- tyy muita hyödykkeitä enemmän, kun tulot lisääntyvät. Eli näiden kulutukseen käytetty tulonosuus kasvaa, vaikka tulot eivät lisäänny. Ylellisyyshyödykkeiksi voidaan mainita yksityinen autoilu, teatterissa käynti ja ravintolassa syönti. Nämä kyseiset ylellisyys- hyödykkeet menevät taloudellisesti ja rationaalisesti päinvastaiseen suuntaan, mutta toisaalta antavat kuluttajalle muita henkisiä pääomia. (Sloman, ym. Economics, 34 - 35).
2.2.2 Maksuhalukkuus
Markkinoihin pohjautuvassa maailmassa ollaan kiinnostuneita ihmisten päätöksente- koon vaikuttavista asioista. Perinteisesti yksilön maksuhalukkuutta (willingness to pay) on pidetty hieman arvoituksellisena. Asiantuntijoiden ja markkinoiden on haastavaa oppia tulkitsemaan yksilön maksuhalukkuutta. Kuluttajat tekevät ratkaisunsa heidän kokemiensa hyötyjen perusteella, ja hyötyjen hankkimisesta aiheutuvien kustannusten pohjalta syntyvät maksuhalukkuuden päätökset. On olemassa kolme erilaista mahdolli- suutta selvittää maksuhalukkuuteen vaikuttavia arvoja ja perusteita.
1. Henkilöiltä voidaan suoraan haastattelemalla tai kyselemällä tiedustella, mitä he olisivat valmiita maksamaan hyödystä toiseen, mikäli uuteen hyötyyn siirtymi- nen olisi huomattava parannus edelliseen hyötyyn verrattuna. Jos uusi hyöty ai- heuttaa parannusta heidän omissa preferensseissään ja tuntemuksissaan, heidän on oltava valmiita maksamaan uuden paremman tilan saavuttamisesta. Toisaalta nykyisen hyödyn heikkenemisen varalta kuluttajan on oltava valmis maksamaan uuden negatiivisen hyödyn ehkäisystä. Kysely ja haastattelu menetelmässä on omat heikot puolensa, koska maksuhalukkuuteen vaikuttaa luonnollisesti mak- sukyky. Tämä ongelma ei välttämättä välity haastattelu- tai kyselymääritelmäs- sä. (Sintonen, ym. 2003, 218.)
2. Toisena maksuhalukkuuden selvittämisen keinona on ollut epäsuoramenetelmä, jolloin ihmisten kulutuspäätösten ja muiden päätösten pohjalta pyritään havain- noimaan arvoja, joita kuluttajat arvostavat maksuhalukkuudessa. (Sintonen, ym.
2003, 218.)
3. Kolmannessa menetelmässä on päätelty maksuhalukkuutta osaltaan terveyden- huollon ajattelutapaa hyväksi käyttäen, joka soveltunee myös muuhun maksuha- lukkuuden tarkasteluun. Tässä menetelmässä pyritään päättelemään, mitä yh- teiskunta on valmis maksamaan hyödyn osittaisesta menetyksestä tai kokonai- sesta menetyksestä. Tästä arvioinninmuodosta on syntynyt problematiikkaa, koska korvattava summa vaihtelee suuresti olosuhteiden vuoksi. Tämän takia maksuhalukkuuden selkeästä arvioinnin määritelmästä ei ole päästy konsensus- ratkaisuun. (Sintonen, ym. 2003, 218.)
Taloustieteilijät ovat pohdiskelleet maksuhalukkuuden määritelmää ja maksuhalukkuu- den rajan kohtaamisen hetkeä. Empiirisellä tutkimuksella ja havainnoilla on saatu ha- vaintoja, kuinka maksuhalukkuus määrittyy. Monissa tutkimuksissa on havaittu, ettei maksuhalukkuus pelkästään selity rahamäärällisten resurssien muutoksilla. Tutkimuk- sien mukaan maksuhalukkuuteen vaikuttavat muutokset julkishyödykkeiden saatavuu- dessa, hyödykkeiden ominaisuuksissa tai hyödykkeiden säännöstely. (Haneman 1991, 635 – 647.) Hyödykkeiden vastaavuus ja hyödykkeiden vaihtelut määrittelevät ihmisten maksuhalukkuuden, yksilön halutessaan turvata muutoksen aiheuttamat hankaluudet.
Toisaalta voidaan ajatella summaa, jolla kuluttaja olisi halukas tai pakotettu luopumaan hyödykkeestä. Tästä käytetään termiä halukkuus hyväksyä muutos (willing to accept).
Roberd Willing (1976) osoitti tutkimuksessaan, että tulojouston avulla selittyvät hyöty- jen arvot, samanarvoisuus ja vaihtelut. Tulojen joustot määrittelevät hinnan vaikutuksen maksuhalukkuuteen, eli jos kuluttaja arvostaa hyödyn korkealle, on kuluttajan tarve hyödylle joustamaton. Mikäli hyödyke ei ole kuluttajalle välttämätön, voidaan sanoa kyseessä olevan joustava hyödyke, ja tulot mukautuvat maksuhalukkuuteen. (Willing 1976, 66, 589 – 597.)
2.2.3 Hinta ja tulot
Hintakäsitettä voidaan lähestyä rajallisten resurssien kautta. Taloudellisten resurssien kohdentaminen aiheuttaa toisaalta valittavia vaihtoehtoja, mutta toisaalta korostaa tar- jottavien hyödykkeiden niukkuutta. Niukkuudesta saadaan esille vaihtoehtoiskustannus, joka syntyy erilaisten hyödykevalintojen tuotteena. Vaihtoehtoiskustannus on hyöty, joka menetetään, jos käytettävät resurssit ovat kohdennettu vaihtoehtoisesti. (Morris,
ym. 2007, 3). Taloudellisen päätöksentekoon liittyy pohjimmiltaan ajatus verrata saavu- tettua hyötyä mahdolliseen vaihtoehtoiskustannukseen. (Pekkarinen ja Sutela 2005, 58).
Hintojen osittainen tarkoitus on viestittää kuluttajalle informaatiota kulutettavasta hyö- dykkeestä, jos hinnat ovat selkeästi ja läpinäkyvästi tuotu esille. Hinnoittelu auttaa hin- tavertailun suorittamista ja tätä kautta resurssien parempaa hyödyntämistä. (Valtonen ym. 2009, 35). Markkinataloudessa resursseja kohdentaa hintajärjestelmä, eli hinnat toimivat suuntaviivoina, jolloin ne osoittavat, kuinka resursseja tulisi mahdollisimman tehokkaasti käyttää. Hinnat määrittävät, mitä hyödykkeitä on järkevää tuottaa ja kuinka paljon. Toisaalta hinnat määrittelevät, kuinka hyödykkeitä tuotetaan, ja kenelle niitä on tarkoitus valmistaa. (Monroe 2005, 5.)
Hinta on monikäsitteinen termi. Taloudessa on selkeää ajatella hintaa rahallisena mää- reenä, minkä ansiosta raha toimii vaihdon välineenä, joka vaihdon yhteydessä muuntuu antajalleen hyödykkeeksi. (Monroe 2005, 5). Hinta kuvaa taloudellista arvoa, minkä ostaja antaa vastikkeeksi saadessaan itse vastaavasti haluamansa hyödykkeen. Hinta voidaan myös tulkita määrällisesti kuvaamaan maksajan maksuhalukkuutta, minkä jäl- keen maksettu hinta kuvaa asiakkaan maksuhalukkuutta. Taloustieteilijät käyttävät ter- miä varaushinta, mikä kuvastaa yhden yksikön enimmäismaksuhalukkuutta. Varaushin- ta kuvastaa asiakkaan korkeinta mahdollista hintaa, minkä hän on valmis maksamaan saadakseen hyödykkeen. (Varian 2003, 114.)
Hintaa voidaan myös ilmaista niukkuuden mittarina, jolloin tuotannon tekijöiden määrä on rajallinen. Tästä seuraa luonnollisesti hyödykkeiden ja palveluiden niukkuus. Mikäli halutaan hyödykkeitä itselleen, on maksettava korvauksena toimiva hinta. Poikkeuksena hyödykkeissä ovat hyödykkeet, jossa ei ole tuotannossa käytetty tuotannontekijöitä.
Tällaisia ovat muun muassa puhdas ilma tai maanpuolustus. (Pekkarinen ja Sutela 2005, 55.) Aina ei ole mahdollista mitata tuotteelle tai palvelulle hintaa. Esimerkiksi tulevai- suudessa yhä useampi vanhus asuu kotonaan, ja häntä hoitaa hänen puolisonsa tai peril- lisensä. Tämän vuoksi on lähes mahdotonta määrittää omaisten suorittamaa hoivapalve- lun hintaa. Hinta-arviointia voidaan tehdä niin sanotun varjohinnoittelun avulla, jolloin hinnoittelulle annetaan arvo vaihtoehtoiskustannusten muodossa. (Sintonen ja Pekuri- nen 2006, 34.)
Yhteiskunnan tehtäväksi ja päätettäväksi jää, kuinka ja kenelle yleisiä tai julkisia palve- luita tuotetaan. Taloustiede nojaa voimakkaasti markkinavoimiin hinnoittelussa markki- noilla olevien eri kilpailevien käyttötarkoitusten välillä. Kuluttajina toimivat ostajat ja tarjontapuolen toimijan, eli myyjien keskinäiset vuorovaikutukset, määrittävät hinnan ja tuotannon määrän. (Begg, ym. 2005, 30.) Hinnat toimivat määräävänä toimijana kysyn- nän ja tarjonnan suhteen, sekä hyödykkeen hyödyn ja kustannusten suhteen. Kaikkien edellä mainittujen osa-alueiden tekijöistä muodostuu markkinatasapaino. (Farley 2008, 1400.)
Tuotetta tai palvelua kuluttavien henkilöiden määrä ratkaisee kysynnän suuruuden ja suunnan asiakassegmentissä tapahtuvien vaihteluiden johdosta. Senioriasumisessa asia- kassegmentti on vahvistumassa, koska ikääntyneiden määrä lisääntyy. Pääsääntöisesti suurempi asiakasmäärä kuluttaa palveluita ja tuotteita enemmän kuin pienempi tai ka- pea-alaisempi kuluttajaryhmä. Kuluttajien lisääntyminen vaikuttaa kysyntään vastaavas- ti kuin tulojen lisääntyminen. Molemmissa vaihtoehdoissa käytetty euromäärä lisääntyy ja vaikuttaa kysyntään positiivisesti. (Ylä-Liedenpohja.1995, 18.)
2.2.4 Substituutti ja komplementti
Tarkasteltaessa markkinoilla olevia kilpailevia tuotteita tai palveluita kyseisen hyödyk- keen vaikutus riippuu, kilpaileeko hinnaltaan muuttuva hyödyke samassa hyötykorissa kuin vertailtava tuote tai palvelu. Hyödyke voi samaistua vertailtavaan hyödykkeeseen myös käyttötarkoituksen tai käytettävyyden mukaan. Mikäli vertailtavilla hyödykkeillä on taipumus korvata toisiaan, esimerkiksi hyödykkeen käyttö samankaltaisessa tilan- teessa. Tässä tapauksessa voidaan hyödykkeitä kutsua substituuttihyödykkeiksi, jotka ovat toistensa korvaavia tuotteita. Vastaavasti komplementtihyödyke tarkoittaa, että tuotteet täydentävät toisiaan. Perinteisiä substituuttihyödykkeitä ovat kahvi ja tee, ja komplementtihyödykkeitä ovat sokeri ja kahvi. Substituuttituotteen hinnan nousu lisää tarkasteltavan hyödykkeen kysyntää, eli kysyntäkäyrä siirtyy oikealle. Toisaalta komp- lementtihyödykkeelle käy päinvastoin. Komplementtituotteen maksuhalukkuus laskee, jolloin myös kysyntäkäyrä laskee. Mikäli komplementin hinta laskee, myös tarkastelta- van hyödykkeen kysyntäkäyrä siirtyy oikealle lisäten kysyntää. Senioriasumisessa voi- daan ajatella myös olevan substituutti- ja komplementtihyödykkeitä. Substituutti-
hyödykkeeksi senioriasumiselle soveltuu tuettu omassa kodissa asuminen tai palvelu- asunnossa, jota tuetaan erilaisilla tukitoimilla. Komplementtihyödykkeeksi soveltuu lisä- ja liitännäispalvelut senioriasunnoissa, joita voisivat olla hoiva- ja siivouspalvelut.
(Sloman, ym. Economics, 34.)
Toisten hyödykkeiden tarjonnan kasvaessa vaikutus vertailtavan hyödykkeen kysyntään yleisesti alentuu, ja samalla yleinen tarjonnan kasvu vaikuttaa alentavasti hintaan. Mikä- li substituutin saatavuus paranee, esimerkiksi kahvin tarjonta nousee ja samalla hinta laskee, vaikuttaa se teen kulutukseen negatiivisesti. Komplementti hyödykkeen tapauk- sessa, mikäli komplementin tarjonta paranee, paranee myös verrattavan tuotteen kysyn- tä. Esimerkiksi bensan hinnan kallistumisesta johtuen, lisääntyi dieselautojen suosio kohden edullisempien käyttökustannusten vuoksi.
Senioriasumisessa voidaan havaita substituutti- ja komplementtihyödykkeiden muotoja, joiden välillä tulevien senioreiden on tehtävä omat päätöksensä. Selvimpänä substituut- tihyödykkeenä senioriasumiselle voidaan pitää muita seniorinasumisen muotoja, joiden välillä seniorin omat toiveet ja preferenssit ratkaisevat valinnat. Oman nykyisen kodin ja palveluasumisen muodot ovat senioriasumisen korvaavia hyödykkeitä, ja nämä hyö- dykkeet ovat varteenotettavia vaihtoehtoja senioriasumiselle. Seniorin tehtäväksi jää valita omassa arvomaailmassaan, mikä tai mitkä asumisen muodot soveltuvat hänelle parhaiten. Mikäli senioriasumisen markkinoilla olisi havaittavissa täydelliset markkinat, seniori voisi valita minkä tahansa edellä mainituista vaihtoehdoista. Vaihtoehtoiset asumisen muodot korvaisivat toisensa täydellisesti, mutta koska täydellisen markkinoi- den osa-alueet eivät toteudu, seniorit joutuvat valitsemaan itselleen korvaavan tai toiseksi parhaan tuotevaihtoehdon. Yksilö voi joutua tekemään kompromisseja omissa valinnoissaan. Seniori saattaa arvostaa kotona asumista itselleen parhaaksi vaihtoehdok- si, mutta hän ei enää selviydy itsenäisesti kaikista kodin askareista. Vaihtoehdoksi se- niori voi valita vaihtoehtoisesti senioriasumisen, joka on substituuttihyödyke hänen pre- ferensseilleen.
Senioriasumisen lisäpalvelut ovat luettavissa hyödykkeiden komplementtituotteiksi.
Lisäpalvelut muodostavat merkittävän osan koko senioriasumisen mahdollisuudesta.
Senioriasumiseen liitettävät ateria-, hoiva-, lääkäri- ja siivouspalvelut ovat selkeästi senioriasumisen komplementtihyödykkeitä. Komplementtihyödykkeet tarjoavat varsi-
naiselle palvelulle lisäarvoa ja mahdollistavat hyödykkeen valinnaisen täydentämisen.
Samalla hyödyke saa kuluttajalta paremman arvostuksen. Senioriasuminen, joka poh- jautuu yleisesti markkinatalouden tarjoamiin vaihtoehtoihin, täydentää omaa palvelu- konseptiaan haluamillaan täydentävillä hyödykkeillä. Senioriasuntoihin on saatavilla erilaisia täydentäviä palveluita edellä mainittujen liitännäispalveluiden lisäksi. Esimer- kiksi senioritalojen ryhmätilat voidaan ajatella täydentäväksi tuotteeksi. Ryhmätilat an- tavat seniorille yhteisöllisyyttä, ja he tuntevat kuuluvansa sosiaaliseen ryhmään.
2.3 Tarjonta (supply) ja tarjontakäyrän muodostuminen
Taloustieteessä voidaan tarjonta määritellä erilaisilla menetelmillä ja määritelmillä.
Begg kumppaneineen on määritellyt tarjonnan seuraavasti: ”Se määrä hyödykkeitä, joka tietyissä olosuhteissa ollaan valmiita myymään”. (Begg & All 2008 38).
Kuviossa 4 on esimerkki tarjonnan ja kysynnän suhteesta. Myös hinnan vaikutus on havaittavissa tarjontakäyrään, eli hinnan vaikutuksesta kyseisen palvelun tarjontaan.
Tarjontakäyrä (sininen suora) on vinosti nouseva, mikä johtuu hinnan vaikutuksesta tarjontaan. Tarjontakäyrän nouseva suunta johtuu rajakustannusten luonteesta, koska jokainen tuotettu kappale maksaa enemmän kuin edellinen tuotettu kappale. Tuotannon alkaessa kustannuksia lisäävät alkukustannukset, jotka johtuvat esimerkiksi laite-, raa- ka-aine- ja toimitilahankinnoista. Tuotannon toimiessa optimaalisesti yksittäisen kappa- leen tuotannollinen hinta nousee maltillisesti. Tällöin tuotanto on niin sanotussa optimi- pisteessä, ja tuotanto on taloudellisesti kannattavimmillaan. Kuitenkin jokainen tuote kustantaa edellistä tuotetta enemmän, jonka johdosta tarjontakäyrä on nouseva. Kun tuotantoa yhä tehostetaan, myös tuotantoon tarvittavat muuttuvat kustannukset nousevat esimerkiksi lisääntyvien työvoimakustannuksien vuoksi. Tämän vuoksi tarjontakäyrä ei ole suora, vaan käyrä on todellisessa tuotannossa polveileva. Tarjonnan vähentyessä, (punainen suora, tarjonta vähenee, siirtyy vasemmalle) minkä vuoksi tuotteen hinta nousee. Tarjonnan väheneminen voi johtua esimerkiksi osaltaan markkinoiden tarjon- nan supistumisesta, ihmisten ostovoiman heikkenemisestä tai tuotantokustannusten nou- susta. Kuluttaja saa vähemmän tuotetta hänen budjetoidulla resursseillaan. Toisaalta jos tarjonta kasvaa (vihreä suora, tarjonta lisääntyy, siirtyy oikealle), tuotteen hinta laskee.
Kuluttaja saa budjetoimalla resurssilla enemmän hyödykettä. Tarjontakäyrän siirtymi-
nen oikealle johtuu esimerkiksi tuotantokustannusten alenemisesta, tarjonnan lisäänty- misestä (kilpailun lisääntyminen) tai yleisen maksuhalukkuuden lisääntymisestä.
Kuvio 4 Tarjontakäyrä ja muutokset. Carlson Kevin. 2005
Tarjontaan liittyy osaltaan oleellisesti tuotedifferointi, jolla tarkoitetaan tuotteiden ja palvelujen erilaistamista. Tämä antaa luonnollisesti mahdollisuuksia kilpailla muita markkinoilla olevia tuotteita tai palveluja vastaan. Tuotteiden ja palveluiden differiointi on tärkeää yrityksen ja tuotteen kannalta, koska markkinoilla esiintyy paljon samankal- taisia tuotteita. Myös markkinoilla olevat tuotekonseptit voivat ratkaista saman ongel- man, mitä olemme tarjoamassa asiakkaalle. Erilaisia differoinin muotoja voidaan havai- ta useissa kilpailuun liittyvissä osa-alueissa. Tuotedifferointi liittyy ainakin hintaan, ominaisuuksiin, tuotenimiin, jakelukanaviin, tai markkinoinnin differioimiseen.
Amerikkalainen markkinoinnin professori Philip Kotler on kehitellyt kolmitasoisen mallin, jolla kartoitetaan potentiaalisen asiakkaan havaintoja tarjottua palvelua kohtaan.
Samalla havaitaan asiakkaan käyttäytymistä; kuinka asiakas havaitsee tuotteen ja kuinka hänen ostopäätökseensä voidaan vaikuttaa. Kotlerin mukaan tuote ja palvelut voidaan ryhmitellä kolmeksi tasoksi. Kolmeen tasoon kuuluvat ydintuote, itse tuote (konkreetti- nen tuote) ja laajennettu tuote. (Kotler 2009, ym., 506.)
Ydintuote antaa asiakkaalle sen hyödyn, minkä vuoksi asiakas on kiinnostunut tuottees- ta ja myöhemmin päättänyt hankkia tuotteen, esimerkiksi polkupyörän tai television.
Konkreettisella tuotteella tarkoitetaan yksittäistä markkinoilla olevaa tai saapuvaa tuo- tetta, minkä hyödyt asiakas kokee tarpeellisekseen. Konkreettisten tuotteiden joukosta asiakas valitsee itsellensä sopivimman tuotteen, minkä ominaisuudet soveltuvat parhai- ten hänen toiveisiinsa. Asiakas vertailee esimerkiksi polkupyörän jousto-ominaisuuksia tai television ruudun kokoa. Mikäli puhutaan yleisesti tuotteesta, keskustellaan nimen- omaan konkreettisesta tuotteesta. Laajennetussa tuotteessa, konkreettiseen tuotteeseen liittyy asioita, jotka lisäävät tuotteen arvoa kuluttajalle. Laajennettuun tuotteeseen liittyy asiakkaan päätöksen teko, minkä pohjalta hän voi päättää, mistä valitsemansa tuotteen hankkii. Laajennetun tuotteen lisäpalvelumahdollisuudella voi olla nykypäivänä suuri mahdollisuus vaikuttaa ostopaikkaan. Polkupyörän ostopäätökseen voi vaikuttaa esi- merkiksi veloitukseton ensihuolto. Television ostoon puolestaan voi vaikuttaa mahdol- linen hintaan liittyvä lisäturva. Näiden lisäpalveluiden arvo konkretisoituu tuotteen kil- pailuetuna.
Markkinarakenteet voidaan määritellä teoreettisten markkinarakenteiden pohjalta. Teo- riat perustuvat talouden teorioihin, tarkemmin mikrotaloustieteen teoriakehykseen.
Markkinarakenteissa tutustutaan kunkin yrityksen omaan toimintaympäristöön markki- noilla. Lisäksi saadaan ymmärrystä oman yrityksen ja kilpailevien yritysten sijoittumi- sesta vallitsevaan markkinatilanteeseen. Markkinarakenteista voidaan päätellä myös eri toimialojen yleisimpiä rakenteita ja myös ennakoida markkinarakenteen kehittymistä toimialalla tulevaisuudessa.
Markkinat voivat toimia erilaisissa toimintaympäristöissä, jotka johtuvat kyseisten toi- mialojen luonteesta. Erilaisiksi kilpailun muodoiksi voidaan erotella ainakin seuraavat kilpailunmuodot: täydellinen kilpailu, monopolistinen kilpailu, oligopoli ja monopoli.
Täydellinen kilpailu on vallitsevana, mikäli markkinoilla on runsaasti erikoistumatto- man tuotteen tai palvelun myyjiä. Tämän ansiosta millään yrityksellä ei ole määräävää asemaa markkinoilla, tai yritykset ovat yhdenvertaisessa asemassa markkinoilla myytä- vien palveluiden suhteen. (Picard 1989, 32.) Täydellisen kilpailun vallitessa on paljon yhteneväisiä yrityksiä, jolloin yhdellä yrityksellä on lähes merkityksetön painoarvo ko- ko markkinoista. Mikäli yksittäinen yritys poistuu markkinoilta, tai yksi yritys saapuu markkinoille, on sitä vaikeaa havaita. (Jyrkiäinen 1994, 81–82.)
Monopolimarkkinoilla vallitsee tilanne, jossa yksi palveluntuottaja, myyjä tai organisaa- tio voi sanella tarjottavan hinnan kokonaisuudessaan. Vaihtoehtoisesti edellä mainitut organisaatiot voivat päättää tarjottavan tuotemäärän markkinoilla, jonka johdosta puo- lestaan vaikuttaa tuotteen hinnanmääräämisoikeuteen. Monopoliyrityksiä tuotetaan myös yhteiskunnantoimesta, jolla turvataan esimerkiksi valtion tai yksittäisen kuluttajan etuja ja turvallisuutta. Monopoliyritys hallitsee koko tuotteen markkinaa, eli koko tuote tai palvelun markkina on yrityksen hallussa. Tämän jälkeen yritys voi tarjota tuotetta tai palvelua haluamallaan tavalla, yleensä oman voitonmaksimointitavoitteensa verran.
(Jyrkiäinen 1994, 81–82.)
Monopolistinen markkinarakenne on tavallaan monopolimarkkinarakenteen ja täydelli- sen kilpailun yhtymäkohtia tunnustava markkinarakenne. Monopolistinen kilpailunra- kenne on tunnistettavissa silloin, kun markkinoilla on pieni yritysten joukko, joka myy tai tuottaa samankaltaisia tuotteita markkinoille. Tuotteet ovat samankaltaisia, toisin sanoen eriytymättömiä, mutta tuotteet ovat saatavilla vain niitä tuottavista yrityksistä.
Monopolistinen markkinarakenne esiintyy ainakin teollisuuden tuotannonalalla, esi- merkkinä voidaan mainita autoteollisuuden toimiala. Autot ovat tyypiltään samankaltai- sia ja samaan käyttötarkoitukseen valmistettuja, mutta yksittäisiä tuotteita voidaan val- mistaa vain kyseisessä tehtaassa, jolloin ne eriytyvät muista toimialan tuotteista. (Jyr- kiäinen 1994, 83–84.)
Oligopolinen markkinarakenne on monopolistisen markkinarakenteen tapaan sekamalli, mutta oligopoli on tyyliltään enemmän lähempänä monopolia kuin täydellistä kilpailua.
Tällöin markkinoilla on vain muutamia myyjiä tai tuottajia, mutta niiden samanlaisten tai erilaisten tuotteiden välillä on kilpailua. Tämän ansiosta markkinarakenne on oli- gopolistinen markkina. Oligopolistisessa markkinatilanteessa on suhteellisen vähän toimijoita, jotka vastaavat suurimmasta osasta koko toimialan tuotannosta tai myynnis- tä. Tällaisten suurten yritysten muodostaman ryhmän sisällä saattaa koko markkinoitten jakaminen tapahtua jopa yhden tai kahden yrityksen kesken. Toisaalta voidaan puhua määräysvallasta markkinoilla. (Jyrkiäinen 1994, 83–84.) Tuotteet ovat oligopolistisessa markkinarakenteessa voivat olla hyvin samankaltaisia, mutta myös erittäin differoitunei- ta. Oligopolisista markkinoista esimerkkejä ovat päivittäistavarakauppa. Suomessa kak- si suurinta kattaa valtaosan tarjonnasta. Myös tiestön päällystämiseen tarvittava asfaltti-
tuotanto on muutamien yritysten käsissä, ja ne toteuttavat oligopolistisen kilpailun tun- nusmerkit. Lieveilmiöinä oligopolistisessa markkinatilanteessa on mahdollisten kartel- lien syntyminen, jolloin toimialaa hallitsevat muutamat toimijat sopivat hinnoista tai tuotanto määristä. Kyseisellä toiminnalla yritykset pyrkivät vaikeuttamaan toimialalle pääsyä ja mahdollistamaan suuret voitot. (Jyrkiäinen 1994, 88 – 89.)
Kuluttajat pyrkivät osaltaan oman hyötynsä maksimointiin ja vastaavasti yritykset pyr- kivät voittojensa maksimointiin. Voitto on luonnollisesti tulojen ja kustannusten erotus.
Yritys saa tulonsa myynnistä, ja yhdestä myydystä lisäyksiköstä saatu tulon lisäys on nimeltään rajatulo, joka on yhden myydyn yksikön suuruinen. Vastaavasti yhdestä tuo- tetusta lisähyödykkeestä aiheutuva kustannus on nimeltään rajakustannus, ja rajakustan- nuksen suuruus on yhden yksikön kustannuksen suuruinen. (Kansantaloustiede 2002, 70.)
Mikäli tuotanto yleensä kannattaisi, on hinnan katettava tuotannolliset yksikkökustan- nukset. Mikäli tuotteesta saatava hinta jää alle yksikkökustannuksen, yritys on pidem- mällä aikavälillä taloudellisissa vaikeuksissa tuottaen tappiota. Yrityksen on asetettava tuotannonmäärä pisteeseen, jossa hinta ja rajakustannus ovat yhtä suuret, jolloin tilanne on optimaalinen voitontavoittelussa.
Kuviossa 5 (Kuvio 5) pystyakselilla mitatut rajakustannukset ovat ajateltu tuotannon määrän mukaan nousevaksi (kasvaa). Tämä on oikeansuuntainen päätelmä silloin, kun yritys toimii täydellä tuotantokapasiteetilla. Mikäli yrityksen tuotanto olisi optimipistet- tä pienempi MC (rajakustannus)/MR (rajatuotto) käyrien risteämä (Optimum, Q*), siis tuotettaisiin vähemmän, hinta ylittäisi rajakustannukset. Tämän vuoksi tuotantoa kan- nattaisi laajentaa, ja hinta antaisi lisää tuloa eli enemmän kuin tuotantokustannukset kuluttaisivat. Mikäli taas tuotantomäärät olisivat Q* suuremmat, rajakustannukset kas- vaisivat hintaa korkeammaksi. Näiden vaiheiden jälkeen päädytään tuottamaan määrä Q*, jolloin päästään tasapainopisteeseen. (Economics 2008, 45.)
Kuvio 5 Rajakustannukset määräävät tarjonnan, Krugman P. The Conscience of a Liberal Mar- ginal thinking about fiscal stimulus.
Rajakustannuskäyrä muodostaa yrityksen tarjontakäyrän. Tarjontakäyrä nousee oikeaan suuntaan silloin, kun rajakustannukset kasvavat. Jos toimialan jokaisella yrityksellä tar- jontakäyrät nousevat oikealle ja ylös, koko markkinoiden tarjontakäyrät nousevat sa- mansuuntaisesti. Toimialan hyödykkeiden tarjonta voidaan laskea, kun lasketaan jokai- sen markkinoilla toimivan yrityksen hyödykkeiden tarjonta yhteen. On ajateltava muu- tamaa kansantalouden perusasiaa, kun mietitään, kuinka tarjonta muodostuu kyseisessä kuviossa. Ensimmäiseksi kannattaa tarkastella pienempää talousyksikköä, kuten yritystä ja kotitaloutta. Samalla voidaan ajatella kotitalouksilla ja yrityksillä olevan tietty toi- mintamalli. Yritykset haluavat tuottaa omistajalleen mahdollisimman suurta pääoman kasvua, ja kotitaloudet pyrkivät mahdollisimman suureen hyötyyn. (Kansantaloustiede 2002, 72.)
Kuvion 5 vaakasuoraviiva mallintaa markkinahintaa, koska kuvitellussa täydellisessä markkinatilanteessa eivät yrityksen tuotantomäärät vaikuta siihen. Vaakasuora viiva kuvaa samalla yksittäisen yrityksen kysyntäkäyrää. Annetulla hinnalla kuvitteellinen täydellisenkilpailun yritys voi myydä haluamansa määrän hyödykettä. Myynnin lisäyk- sestä syntyy lisää valmistuskustannuksia, jolloin yritys valmistaa vain optimimäärän hyödykettä ja varmistaa maksimaalisen voittonsa. Senioriasuntomarkkinoilla ei toteudu täydellisen kilpailun osa-alueet, niin kuin ne eivät toteudu useasti muillakaan toimialoil-
la. Poikkeavuuksia aiheuttaa täydellisistä markkinoista tuotteen eroavaisuudet. Se- nioriasunnot ja senioriasuntomarkkinat eivät ole samankaltaisia vaan poikkeavat omi- naisuuksiltaan toisistaan, osoitteeltaan, huoneisto tyypiltään ja jne. Senioriasunnot ovat luonteeltaan samankaltaisia, mutta osaltaan poikkeavia, jolloin täydellisten markkinoi- den määritelmä ei toteudu.
Kokonaisuudessaan markkinavoimin toimiva senioriasumisen tuottaja perustaa tuotan- tonsa kokonaisuudessaan markkinoilta saatavaan rahaan. Useasti myös julkinen sektori ostaa palveluita kaupalliselta palveluntuottajalta. Erona markkinavetoisessa toiminnassa on, että heidän toimintansa perustuu ajatellusti vapailta markkinoilta tulevaan rahoituk- seen. Julkisen toimijan ostopalvelut ovat tietenkin hyvä lisä, mutta ei määräävässä ase- massa liikeideassa. kuten edellä mainitulla palveluntarjoajalla, joka perustaa yrityksen pohjarahoituksen yhteiskunnan ostopalveluihin. Markkinarahoituksella toimiva yritys kehittää luonnollisesti palveluita varsinaisen senioriasumisen rinnalle, joita myymällä on mahdollista erottautua muista kilpailijoista ja saada myymällä palveluita lisäkatetta toiminnalleen.
3 TUTKIMUKSEN LUONNE JA KÄYTETYT AINEISTOT 3.1 Laadullinen tutkimus
Tämän tutkielman muotona on laadullinen tutkimus. Saatua aineistoa käsitellään ja ha- vainnoidaan laadullisen tutkimusotteen kautta, ja tarkempana havaintotapana on teo- rialähtöinen analyysi aineistosta. Aineistolähtöisesti tutkielmaa tehtäessä tutkimuksen painopiste on aineistoissa. Tämä tarkoittaa, että analyysiyksiköt eivät ole ennalta mää- rättyjä ja suunniteltuja. Teoria rakennetaan ja kootaan aineiston lähtökohdilta, minkä ansiosta voidaan puhua induktiivisesta lähestymistavasta. Tällöin yksittäisistä havain- noista päädytään suurempiin päätelmiin. (Saaranen-Kauppinen ja Puusniekka, 2006).
Kvalitatiivisen tutkimuksen tieteen metodologia ei ole yksioikoisen suora, ja olen pyr- kinyt kuvaamaan tapahtumia selkeästi ja perustelemaan omat pohdintani ja valintani.
(Tuomi ja Sarajärvi 2013, 9-13).
Yleinen käsitys tieteellisestä tutkimuksesta sisältää tilastollisia taulukoita ja niihin liit- tyviä tulkintoja, kuten esimerkiksi luonnontieteissä. Määrällisen tutkimuksen sijaan laa- dullinen tutkimus ei pyri yleistyksiin vaan syvällisempiin johtopäätöksiin ja tulkintoi- hin, joissa näkyy jokaisen tutkimuksen tekijän ominaispiirteet. Yleisten säännönmukai- suuksien etsimisten sijaan laadullinen tutkimus pyrkii tapahtumien kuvailuun. Alasuuta- ri (1999) kuvailee laadullista tutkimusta tavallaan arvoituksien ja ongelmien ratkaisun pohjana, joka vaatii tutkimuksen tekijältä loogisia päättelyn taitoja. Laadullisen tutki- muksen argumentaatio pyrkii kokonaisuuksien hahmottamiseen, ei yksittäisten muuttu- jien suhteista muihin muuttujiin, kuten määrällisessä tutkimuksessa tehdään. Laadulli- sessa tutkimuksessa ei ole mahdollista eikä tarpeellista toteuttaa suurta tutkimusjoukkoa tai tilastollista tapaa todentaa päätelmiä. (Alasuutari 1999, 31–32, 38–39.)
Tutkielmassa tarkastellaan pääsääntöisesti 55 – 65-vuotiaiden työelämässä tai eläkkeellä olevien kansalaisten asumiseen liittyviä suuntauksia. Tutkielmassa käytetään kyseisestä ikäryhmästä nimitystä seniorit, joka kuvaa nykypäivän aktiivista kansalaista hyvin. 55 – 65-vuotiaista osa on vielä työelämässä, ja osa on eläkkeellä tai siirtymässä eläkkeelle.
Tutkielmassa perehdytään senioreiden asuntojen ja asumiseen liittyvien vaihtoehtojen välisiin eroihin ja mahdollisuuksiin. Tarkempana analysoinnin kohteena ovat se-
nioriasunnot, jotka ovat vapaarahoitteisia ja markkinahintaisia asuntokohteita. Peab ra- kennus Oy,n toimesta tutkielmalta on pyydetty painopistealueita. Kuitenkaan varsinaista ohjausta erilaisiin havainnointeihin ei ole havaittavissa. Tutkielman tekijä on saanut täysin vapaan oikeuden tarkkailla senioriasumisen eri muotoja.
Tutkimusaineistoa kerättiin senioriasumista ympäröiviltä sidosryhmiltä kuten rakennus- yrityksiltä, Kelan, Tilastokeskuksen tietokannoista, aiheeseen liittyvistä raporteista ja aikaisemmista julkaisuista. Myös haastattelupohjaista tiedon hankintaa käytettiin aineis- ton hankintakeinona. Tutkimuksen aineistoa haettiin myös kotimaisista tietokannoista.
3.2 Senioriasumisen mallit
Senioriasuminen voidaan jakaa kolmeen erilaiseen ryhmään jaoteltuina palveluympäris- tönsä mukaan (Post & Tyvimaa, 2010). Palveluympäristö koostuu palvelutalon palvelu- verkoston hyödyntämisestä, kyseisen senioritalon omista palveluista sekä senioritalon asuinympäristössä tarjolla olevista palveluista. Nämä palvelun osamuodot voidaan vielä jaotella palvelujen saatavuuden suhteen. Voidaanko palveluita tuottaa palvelutalossa itsessään, ovatko ne saatavilla viikoittain tuotettuina lisäpalveluina tai tilataanko palve- lut satunnaisen tarpeen mukaan. Jaottelu on mahdollista tehdä myös maksuperusteen mukaan. Palvelun maksuperusteena voi olla asumiskustannuksen mukaan integroitu eripalveluista tuleva maksu, asumiskustannukseen suoraan kohdistettavat palvelut tai viimeisimpänä vaihtoehtona, jolloin jokaisesta palvelusta maksetaan erikseen. (Post &
Tyvimaa, 2010.)
Senioriasuntoja tai taloja ei erotella missään tilastoissa toisista asumisen muodoista, eikä yhteiskunta kokoa tietoa senioreiden taloista tai niiden markkinoinnista. (Tyvimaa 2010). Satunnaisesti kaupungit ja kunnat koostavat tietoa rakennuslupien ja kaavoituk- sien osalta, jolloin edellä mainittujen tahojen on mahdollista ohjata ja koordinoida se- nioritalojen asumista. Asia on tiukan valvonnan kannalta kaksiteräinen, koska seniorita- lot ovat yksityisen rahan kohteita. Kunnalla tai kaupungilla ei ole intressejä rajoittaa rakentamista. Toisaalta, kun kyseessä on senioreiden asumista koskevat rakennukset, täytyy rakennusvalvontaa suorittaa normaaleissa puitteissa. Senioritalojen rakentamises- ta ei aiheudu julkiselle taholle taloudellista taakkaa, eikä se toimensa mukaan aiheuta
rasitetta esimerkiksi kunnan sosiaalitoimelle. Senioritalojen vaatimuksia koskevat samat säännökset ja ohjeet kuten muissakin rakennusteollisuuden uudiskohteissa. Varsinkin esteettömyyden määräykset on otettava huomioon tavallista rakennusta suunniteltaessa ja rakennettaessa. (Özer-Kemppainen, 2005.)
Uudemmat senioritalot eroavat aikaisemmasta vanhusten asuntotuotannosta tai vanhus- ten vuokrataloista selkeästi siinä, että nykyisin esteettömyys on suunnittelun ja raken- tamisen keskiössä. Käytännössä nykypäivän senioritalot on tarkoitettu hyväkuntoisille senioreille, joiden asuminen on omatoimista, eivätkä he tarvitse lisäpalveluja peruselä- miseen ainakaan asumisen alkuvaiheessa. Yleisesti voidaan katsoa, että senioritaloja rakennetaan lähelle palveluja sekä virkistysalueita. Varsinaista ohjeistusta asuinympä- ristöstä ei kuitenkaan ole laadittu, eikä rakennukselle ole annettu kriteerejä, mikäli koh- detta markkinoidaan senioriasuntona. (Tyvimaa, 2013.) Hollannissa on senioritalojen markkinoinnille määritelty omat vaatimukset, jolloin markkinoinnista tulee asianmu- kaista ja paikkansapitävää. (Välikangas. 2009.)
3.3 Senioritalon pääpiirteet ja kustannukset
Senioritalot ovat asumisoikeudeltaan yleisesti vuokra-, asumisoikeudellisia tai omistus- pohjaisia. Näiden palveluiden tarjonta ja tuottaminen vaihtelevat suuresti. Joissakin se- nioriasunnoissa saattaa olla lähes palvelutalon tasoiset palvelut saatavilla, mutta toisaal- ta joissakin senioriasunnoissa palvelua on vain yhteinen kokoontuminen tai kerhotilan kaltainen huone. Terveyteen liittyviä palveluita ei ole yleisesti saatavilla, tai voidaan sanoa, etteivät ne kuulu senioritalon peruskonseptiin. Seniori voi tilata kyseisiä hoiva- tai terveydenhuoltopalveluita, minkä ansiosta on mahdollisuus kunnalliseen kotipalvelu tukeen, mikäli asukkaan terveydentila niin vaatii. Senioritalo on yleisesti suunniteltu seniorin ikä huomioon ottaen, myös pidempiaikaista asumista silmällä pitäen. Raken- teellisesti on otettu huomioon leveitä oviaukkoja, automaattiovia, matalampia tasoja ja yleiseen esteettömyyteen on kiinnitetty huomiota. Senioritalojen perusvarustukseen ei tehdä yleisesti apuvarustuksellisia lisävarusteita, vaan seniorin niitä tarvitessa auttavia varusteita lisätään. Johtavana ajatuksena on asunnon kehitys seniorin iän myötä. Se- niorin ei tarvitse muuttaa pois senioritalosta, vaan asunto muokkautuu seniorin elämän- tilanteeseen. Senioritalo- tai asunto näyttää päällisin puolin hyvin tavalliselta, vain
yleistä turvallisuuden ja käytettävyyden tasoa on nostettu esimerkiksi automaattisella palonsammutusjärjestelmällä. (Tyvimaa 2012, 179.)
Senioritalojen ominaispiirteisiin kuuluvat myös yleisesti tauko- ja lukusalityyppiset yhteistilat, jotka toimivat talon ”olohuoneina”. Tietenkin fyysisen liikunnan tilat, mu- kaan lukien senioreille tarkoitetut kuntosalit, täydentävät senioritalon erityispiirteitä.
Tärkeää on saada yhteiset tilat muokattua juhlakäyttöön, koska merkkipäivät tuovat juhlittavalle ja asukkaille yhteisöllisiä hetkiä. Varustelluimmissa senioritaloissa voi olla myös aktiviteettia järjestävää henkilökuntaa, joka ei kuulu talon henkilökuntaan, vaan he ovat ulkopuolista työvoimaa, joka auttaa senioreita jokapäiväisissä askareissa. Tal- laisia askareita ovat muun muassa liikunnan ohjauspalvelut, remonttipalvelu ja kaupas- sakäyntipalvelu. Lisäpalveluille on kysyntää ja niitä voidaan toteuttaa suuremmissa se- nioritaloyhteisöissä. Esimerkiksi lounas- ja kahvilapalvelut, fysioterapia ja vaikka kam- paajapalvelut ovat mahdollisia. (Tyvimaa 2012, 180.)
Seniorit preferoivat yksilöllisesti omat arvostuksensa ja tarpeensa, sekä mitä palveluja he tarvitsevat tai odottavat senioritalolta. Tehdyssä tutkimuksessa (Tyvimaa, 2010) haastateltiin yhteensä 137 seniori-ikäistä. Tutkimuksen tuloksista voitiin selkeästi pää- tellä, ettei senioreilla ole yhtenäistä mielipidettä. Seniorit arvostavat (Taulukko 1) erilai- sia asioita, mutta voidaan havaita erilaisten palvelujen olevan tärkeimpiä, kuten kaupan ja terveydenhuollon palvelut. Taulukossa 5 seniorit ovat arvioineet palvelujen tärkeyden asteikolla 1 – 4, 1 = ei tärkeä ja 4 = tärkeä. Kokonaisuutena havaitaan normaalien pal- veluiden preferointi. Toimintamuodosta huolimatta, palvelut jotka sijaitsevat itse se- nioritalossa, eivät nousseet kovinkaan tärkeiksi. Ensimmäinen varsinainen senioritalossa tapahtuva aktiviteetti on oma kuntosali, joka johtuu kaupallisten kuntosalien asiakas- segmentin erilaisuudesta. Yleisesti runsaan ulkopuolisten palveluiden käyttö johtuu se- nioriasuntojen asukkaiden hyvästä fyysisestä kunnosta, jolloin voidaan käyttää seniori- talon ulkopuolisia palveluita. Lisäksi voidaan päätellä senioriasukkaiden haluavan elää normaalia elämää, mutta arvostavan palvelujen läsnäoloa ja saatavuutta tarpeen mu- kaan.
Taulukko 1 Senioritalon vetovoimatekijät. (Tyvimaa, 2010)
4 ANALYYSI SENIORIASUNTOMARKKINOIDEN TOIMINNASTA JA KEHITYKSESTÄ
4.1 Senioreiden asumisen nykytilanne
Tällä hetkellä suomalaiset ovat Euroopan nopeimmin ikääntyvä kansa, mutta 2000- lu- vun alussa suomalaiset olivat Euroopan alueen nuorimpia kansoja iän perusteella arvi- oidessa. Suomalaisten ikäkehityksestä on arvioitavissa, että vuonna 2030 olemme Eu- roopan kolmannekseksi vanhin kansa. Toisin sanoen suomalaisten ikääntyminen on voimakasta Suomen asukasluvun huomioon ottaen. (Olsbo-Rusanen ja Väänänen- Sainio, 2003.) Suomalaisten niin kutsuttu. suuri ikäluokka on poikkeuksellinen koko maailmassa verrattuna muiden maiden suuriin ikäluokkiin. Suomalaisten suuri- ikäluokka syntyi poikkeuksellisen lyhyellä aikataululla ja syntyvyys oli erittäin merkit- sevässä suhteessa kokonaisväestömäärään suhteutettuna. (Kuvio 6) Suomessa suuri ikä- luokka on syntynyt vuosina 1946 – 1950. Huomattavana poikkeuksena tämän ikäluokan suhteen on, ettei se tehnyt paljon lapsia. Suomessa syntyvyys pysyi alhaisena suurten ikäluokkien jälkeen, mikä tarkoittaa huoltosuhteen heikkenemistä vääjäämättä myö- hemmin. (Karisto Antti, 2005, 93.)
Kuvio 6 Lähde Tilastokeskus. Väestön pääasiallinen toiminta xxxx syntymävuoden mukaan.
Suomalaisista senioreista suurin osa asuu tavallisiksi asunnoiksi luokiteltavissa asun- noissa. Nykyisin noin 42 % senioreista asuu omakotitaloissa. Kaikista senioreista asun- totyyppiin katsomatta 88 % omistavat asunnon, jossa asuvat. (Poutanen, ym. 2008.) Senioreilla iältään 55–64 vuotta yleisin asumisen muoto on tällä hetkellä omakotitalo, jossa yleisesti asuu kaksi henkeä. Senioreiden vanhetessa yli 75- vuotiaaksi he muutta- vat omakotitalosta kerrostaloon, joka on tämän ikäisten eniten käytetty asumisenmuoto.
(Kuvio 7) Korkeasta senioreiden iästä johtuen myös yksin asuvien määrä lisääntyy.
Omistusasumisesta johtuen asunnot näyttelevät merkittävää osaa seniorin varallisuudes- ta. Nuorempien senioreiden 55 – 64 vuotiaiden joukossa asunto on noin 58 % koko se- niorin omaisuudesta. Vanhemmilla senioreilla eli yli 65-vuotiailla asunto näyttelee vie- läkin merkittävämpää omaisuutta ollen tilastokeskuksen mukaan 67 % koko omaisuu- desta. (Tyvimaa 2012, 178.)
Kuvio 7 Ikääntyvien asuntojen lukumäärät talotyypeittäin ja ikäryhmittäin. (Tyvimaa, 2012)
Yleisesti ajateltu vanhenemisen polku seniorin asumisessa toistaa useasti normaalia reittiä. Ihmisen jäädessä eläkkeelle hän asuu kotonaan ja pystyy elämään normaalia elämää ilman ulkopuolista apua. Eläköitymisen vaiheessa voi tehdä tulevaisuuden asun- toratkaisuja riippuen ihmisten preferensseistä ja tilanteesta. Toiset henkilöt jatkavat ko- tonaan, vaikka vaivat ja oma pärjääminen vaikeutuisi. Heille oma koti merkitsee paljon, ja he toivovat pystyvänsä erilaisten tukitoimien avulla asumaan kotona pitkään. Toisten
