I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
75
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
David Held & Anthony McGrew: Globalisaa- tio – puolesta ja vastaan. Suom. Jyrki Vaino- nen. Vastapaino 2005.
Suomalaiset pienkustantamot julkaisevat verra- ten harvoin tuoreeltaan ulkomaisten yhteiskun- tatutkijoiden tekemää ajankohtaiskirjallisuutta.
Teokset luetaan usein alkuperäiskielillä, koska kirjojen markkinat ovat Suomessa hyvin rajal- liset. Siksi tamperelaisen Vastapainon päätös- tä julkaista käännös David Heldin ja Anthony McGrew’n vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Globalization/Anti-Globalization on tervehdittävä ilolla. Jyrki Vainonen on onnistunut laatimaan kirjasta sujuvan ja hetkessä luettavan käännök- sen. Vain muutama stilisointivaiheessa jäänyt lyöntivirhe jää vaivaamaan muuten virheettö- mässä tekstissä.
Teoksen kirjoittajat, London School of Eco- nomics & Political Science -yliopiston profes- sori Held ja Southamptonin yliopiston kansain- välisten suhteiden professori McGrew ovat tul- leet tunnetuiksi globaalin hallinnon, globaalilla tasolla tapahtuvan transformaation ja eräänlai- sen maailmanlaajuisen demokratian mahdolli- suuksien tutkijoina. Nämä ovat valtavan ajan- kohtaisia kysymyksiä, joita ei yksinkertaises- ti voi sivuuttaa nykypäivän keskustelussa – oli kyse sitten tieteellisestä taikka puhtaan poliitti- sesta debatista.
Heidän teoksensa Globalisaatio – puolesta ja vastaan pyrkii systemaattisesti erittelemään globalisaatiosta käytävää keskustelua kahden vastapoolin kautta. Näitä kuppikuntia Held ja McGrew nimittävät globalisteiksi ja globalisaa- tion epäilijöiksi. Kirja jakaantuu yhdeksään lu- kuun, joissa useimmissa käydään läpi sekä epäi- lijöiden että globalistien globalisaatioon liittyviä argumentteja. Ensimmäinen luku käsittelee glo- balisaation kiistanalaista määritelmää. Toisessa pureudutaan poliittisen vallan uusjakoon. Täs- sä tärkeässä osassa esitellään valtiovallan syn- tyä ja kysytään, tarkoittaako globalisaatio val- tiovallan jakoa monille uusille toimijoille.
Kolmannessa luvussa tarkastellaan sitä, onko ihmisten sitoutuminen valtiollistettuihin kansallisiin kulttuureihin muuttumassa ja po- liittisten identiteettien kirjo kasvamassa. Nel- jännessä luvussa tarkastellaan maailmantalou-
den olemukseen liityviä kiistanalaisia käsityk- siä, viidennessä taas syvennytään globaalihal- linnon kysymyksiin. Luvut kuusi ja seitsemän erittelevät näkökantoja epätasaisen kehityksen ja poliittisen yhteisön arvoperustan suhteen.
Tekijöiden tarkoituksena on eritellä nimen- omaisesti tutkimuskirjallisuudessa käytyä glo- balisaatiokeskustelua, jossa toiset yksinkertai- sesti näkevät maailman globalisoituvan – ja toi- set sen sijaan ajattelevat, että globalisaatiokes- kustelu on silkkaa huijausta, joka perustuu lii- oitteluun ja vääristelyyn.
Epäilijät argumentoivat siksi, että globalisaa- tiokeskustelu estää tunnistamasta niitä todelli- sia voimia, jotka nykyään ohjaavat taloudelli- sia ja poliittisia päätöksiä. Globalistit taas esit- tävät, että globalisaatio on silkkaa todellisuut- ta ja tällaisena syvällisiä muutoksia mukanaan- tuova prosessi.
Tutkimuskentän jakaminen epäilijöihin ja globalisteihin on rohkea teko, joka ei tieten- kään tee oikeutta kaikille erilaisille tutkimus- suuntauksille taikka argumentaatiotavoille. Te- kijät kuitenkin puolustautuvat toteamalla, että kyseiset luokat ovat vain ideaalityyppejä, jot- ka ovat pikemminkin lähtökohtia globalisaa- tiokeskustelun ymmärtämiseen kuin lopullisia näkemyksiä globalisaatiosta.
Itse asiassa Heldin ja McGrew’n viisaana tar- koituksena on osoittaa, että globalisaatiota kä- sittelevässä debatissa on päästävä näiden mai- nittujen vastapoolien rakentamien vastakkain- asettelujen ylitse. Vasta tällöin globalisaatiokes- kustelu voisi kasvaa sisällöllisesti uusille suun- nille. Hyvä tarkoitus ei kuitenkaan kanna ko- vin pitkälle ilman metodologista otetta, jota täs- tä kirjasta on turha hakea. Tämä on valitettavaa ottaen huomioon sen, että esimerkiksi poliittis- ten argumenttien tutkimukseen löytyy hylly- metreittäin toimivaa metodologiakirjallisuutta.
Epäilijät ja globalistit
Globalisaation epäilijöihin kuuluvat Heldin ja McGrew’n mukaan esimerkiksi ne marxilaiset, joiden mielestä globalisaatio on vain uuden- laista länsimaiden johtamaa imperialismia. Sa- moin epäilijöihin luokitellaan poliittisen realis-
Globalisaatiot yksissä kansissa
Sami Moisio
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
min edustajat, jotka esittävät, että valtion mah- ti ei nykymaailmassa ole suinkaan hävinnyt ja että ne – tai paremminkin vain vahvimmat niis- tä – yhä ohjaavat poliittisilla toimillaan maail- man menoa. Eräät epäilijät katsovat, että globa- lisaatio on vain lisääntyvää amerikkalaistumis- ta. Edelleen epäilijät esittävät, että toimiva po- liittinen olosuhde on yhä mahdollinen vain his- toriallisesti muotoutuneiden kansallisvaltioi- den sisällä.
Lisäksi epäilijöihin kuuluvat ne, jotka kat- sovat, että yhtä maailmantaloutta taikka maa- ilmanmarkkinoita ei ole muodostunut, vaan kansalliset taloudet ovat yhdentyneet lähin- nä alueellisesti kolmeksi suureksi blokiksi. Se, mitä globalistit kutsuvat maailmantaloudeksi, kattaakin vain murto-osan maailman väestös- tä taikka alueista. Nykyisen globalisaation kau- della taloudellinen ja poliittinen eriytyminen on alueellisesti tarkasteltuna pikemminkin lisään- tynyt kuin vähentynyt. Epäilijät myös esittävät, että verrattuna vuosien 1890–1914 väliseen niin kutsuttuun belle époqueen, globaaleja kauppavir- toja, pääomaa ja siirtolaisia on nykyään paljon vähemmän.
Globalistit taas esittävät, että globalisaatio- prosessien seurauksena modernin valtion kan- tavana voimana olevan alueellisuuden perusta kyseenalaistuu. Näin he usein korostavat globa- lisaation tilallista ulottuvuutta: erilaisten alue- tasojen dynamiikkaa, verkostojen olemusta, ih- misten ja ihmisryhmien uudenlaisia identiteet- tejä, keskinäisriippuvuuden uusia ilmenemis- muotoja ja globaalin talouden läpitunkevuut- ta. Heidän mukaansa valtio ei ole kuihtumassa pois vaan muuttamassa tehtäviään ja sitä kaut- ta muotoaan. Kärjekkäimmät globalistit esittä- vät, että globaalit markkinat ovat poliittisen oh- jauksen ulottumattomissa.
Globalistit katsovat myös, että kansalliset ta- loudet ovat nykyään paljon tiiviimmin kietou- tuneet osaksi maailmanlaajuisen tuotannon ja vaihdon järjestelmiä kuin aiemmin historiassa.
Lisäksi he painottavat monikansallisten yritys- ten – vuonna 2000 maailmassa oli 60 000 moni- kansallista yritystä ja niillä 820 000 tytäryhtiötä – globaalia olosuhdetta rakentavaa ja valtioiden sääntelyä vaikeuttavaa voimaa.
Sadan tiiviin tekstisivun jälkeen tekijät jaka- vat sekä epäilijät että globalistit kolmeen ala- ryhmään, joilla kaikilla on jollakin tavalla oma argumentointilinjansa. Globalisteista erottautu- vat sääntelyn poistamisen puolesta argumen- toivat uusliberalistit, liberaalit internationalis- tit sekä institutionaaliset uudistajat. Globali-
saatioon varauksella suhtautuvat taas jakaantu- vat globalisaation muovaajiin, valtion kannatta- jiin sekä radikaaleihin. Tämän kautta tulee lo- pullisesti selväksi, että jako epäilijöihin ja glo- balisteihin ei ilmennä jakoa poliittiseen oikeis- toon ja vasemmistoon. Pikemminkin globali- saatio jakaa argumentointia akselilla, jonka toi- sessa päässä on globalisaation muutosvoiman painotus ja toisessa valtion pysyvyyden koros- taminen. Jos haluttaisiin rakentaa muodikas ne- likenttä, toisen globalisaatiokeskustelua luokit- televan akselin ääripäistä ensimmäinen voitai- siin nimetä markkinoiden ylivallaksi ja toinen poliittiseksi ohjauskyvyksi.
Suomessa keskustelu globalisaatiosta on kiihtynyt kiihtymistään, ja kaikkia Heldin ja McGrew’n mainitsemia argumentointitapo- ja löytyy. Esimerkiksi Suomen ja Tansanian ul- kopoliittisten johtajien alullepanema Helsinki- prosessi, jonka tarkoituksena on pyrkiä poliit- tisesti hallitsemaan globalisaatiota, on yksi esi- merkki sellaisen joukon toimista, joita Held ja McGrew nimittävät ”globalisaation muovaajik- si”.
Globalisaatiota käsittelevässä argumentaati- ossa on nykyään muodikasta puhua kilpailuky- vystä, joka taas liitetään Suomessa esimerkiksi vaatimuksiin karsia yliopistoja ja tehostaa huip- pututkimusta, kehittää kaupunkivetoista alue- rakennetta, alentaa veroja ja vähentää säänte- lyä kaikilla tasoilla. Tämän linjan keskustelu on teoksen kriteereillä hyvin lähellä uusliberaa- lia globalisaatioargumentointia. Tämänsisältöi- siä globalisaatioraportteja tuotetaan Suomes- sa kiihtyvällä vauhdilla. Mutta samaan aikaan Suomessa on valtiosuvereniteettia korostavia, kansainvälistä integraatiota vastustavia ja kan- sallisen kulttuurin pyhyyttä vaalivia tahoja, jot- ka voidaan tekijöiden tapaan luokitella muitta mutkitta valtioprotektionisteiksi.
”Kosmopoliittisen sosiaalisen demokratian” malli
Kirjan yksi tärkeimmistä opetuksista on, että globalisaatio ei tarkoita politiikan loppua, vaan sen asialistan valtavaa laajentumista ja poliittis- ten instituutioiden lukumäärän tavatonta kas- vua. Globalisaatio näyttää politiikan kentän uu- dessa valossa. Tekijät haluavatkin muistuttaa niistä mahdollisuuksista, joita globalisaatio tuo tullessaan – se kun laajentaa asioiden käsittelyä kuviteltujen kansallisten ja valtiollisten valta- piirien ylitse. Näitä mahdollisuuksia tarvitaan
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
77
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 8 / 2 0 0 5
köyhyyden ja ympäristöongelmien luonnehti- vassa maailmassa.
Teoksen viimeisessä luvussa tekijät rakenta- vat oman ”kosmopoliittisen sosiaalisen demo- kratian” mallin, jossa kaikki globalisaation tuo- mat mahdollisuudet yhdistyvät maailmanlaa- juiseksi levittäytyvään oikeusvaltioon, maail- mankansalaisuuteen, globaaliin oikeudenmu- kaisuuteen, demokratiaan, yleisiin ihmisoike- uksiin, inhimilliseen turvallisuuteen ja kanso- jen väliseen solidaarisuuteen. Tämän mallin rakentamisessa Eurooppa voisi olla tekijöiden mukaan avainasemassa.
Tämä kaikki vaatisi globaalihallinnon uudis- tuksen, joka pitäisi sisällään myös YK:n rukkaa- misen uuteen uskoon. Teoksen päättävän luvun argumenteista ei juhlavuutta puutu, ja tekijät pyrkivätkin yhdistämään mainitsemansa libe- raalit internationalistit, institutionaaliset uu- distajat sekä globalisaation muovaajat yhdek- si ryhmäksi. Teoksen analyyttinen ote kaikko- aa loppuluvussa, joka ei tuo itse analyysiin mi- tään lisää.
Globalisaatio – puolesta ja vastaan on lopun julistuksenomaisuudestaan huolimatta tärke-
ää luettavaa niille, joiden työ liittyy alueellis- tumiseen, talouden restrukturaatioon, poliitti- seen sääntelyyn, taloudelliseen kilpailukykyyn tai kehitysmaakysymyksiin. Se antaa erinomai- sen yleiskuvan monitieteisestä globalisaatiota käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta ja auttaa lukijaa paikantamaan julkisessa keskustelussa esiinnousevia kantoja.
Lopuksi en malta olla suosittelematta tätä nopeasti luettavaa suomenkielistä teosta niil- le poliitikoille, joille asiaproosan lukeminen on tavalla taikka toisella vastenmielistä puuhaa.
Heldin ja McGrew’n kirjanen saattaa auttaa yk- sittäistä poliitikkoa paikantamaan omaa poliit- tista identiteettiään alati kasvavassa ja haarau- tuvassa keskustelussa aikamme mittavimmas- ta yhteiskuntailmiöstä. Muuten on vaarana, että globalisaatiokeskustelussa suuri osa edus- kunnan jäsenistä on vain pienen, asioista perillä olevan aktiiviryhmän vietävänä.
Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen maantie- teen dosentti ja kulttuurimaantieteen yliassistentti.
Matti Kamppinen: Meemejä ja uskonnollisia robotteja. Yliopistopaino 2005.
Naturalistisen kulttuurintutkimuksen uudel- leentulemisen yhtenä airueena voidaan pi- tää englantilaisen biologin Richard Dawkinsin vuonna 1976 esittelemää meemiteoriaa, jossa kulttuurinen oppiminen ja kulttuurisen tiedon muodostuminen rinnastetaan geneettiseen rep- likaatioon.
Meemiteoria on sittemmin herättänyt paljon huomiota erityisesti tiedettä popularisoivissa keskusteluissa ja Dawkinsin alkuperäinen teo- ria on saanut seurakseen lukuisia uusia sovel- lutuksia ja pohdintoja meemeistä ja memetii- kan mahdollisuuksista tieteenalana. Merkittä- vimmät näistä kehitelmistä, kuten fi losofi Da- niel Dennetin, psykologi Susan Blackmoren ja antropologi Robert Aungerin kirjoitukset, mai-
nitaan myös Kamppisen teoksen alaviitteissä.
Saamastaan huomiosta huolimatta, meme- tiikan arvoa tieteellisenä teoriana ei todellisuu- dessa ole juuri testattu, sillä meemiteoria on synnyttänyt vain hyvin vähän käytännön so- vellutuksia. Jopa edellä mainittujen keskeisten teoreetikkojen tuotannossa, meemit näyttäy- tyvät ennemminkin heuristisina apuvälineinä kuin analyyttisina työkaluina aineistojen ana- lyysissa.
Siksi onkin piristävää saada lukea Matti Kamppisen, maamme ainoan laajemmin esil- lä olleen memeetikon, ajatuksia ja kommentteja meemiteoriasta ja sen ympärillä käydystä kes- kustelusta. Teos on itse asiassa toimitettu ko- koelma hänen aikaisemmin julkaistuista esseis- tään eri foorumeilla, ennen kaikkea Tieteessä ta- pahtuu -lehdessä, joten keskustelua seuranneil- le teoksessa ei sinällään ole mitään uutta. Es-
