“Väittääkö Kant todella, että kokemusta edeltävä tieto voisi olla peräisin ‘aistimelli- suudesta’? Tuskin. Sen sijaan hän väittää, et- tä kaikkeen kokemukselliseen tietoon, joka aina sisältää myös ’aistimellisen’ kom- ponentin, sisältyy aina myös ’synteettinen apriorinen’ komponentti, ts. aktuaalista ko- kemusta edeltävä mutta siihen olennaisesti vaikuttava mielen syntetisoiva rakenne. Fi- losofiansa tehtävänä hän pitää tämän raken- teen selvittämistä. Nimenomaan tätä raken- netta koskeva tieto (...) on apriorista ja synteettistä, siis kokemusta edeltävää ja kui- tenkin informatiivista”.
Kotkavirran mielestä juuri filosofisen tie- don lähteenä ei olisi aistimellisuus:
“Nimenomaan järki päätelmineen tuottaa Kantin mukaan filosofista tietoa. Toisin kuin Leibniz ja Wolff ajattelivat, järki ei voi tuot- taa tietoa suoraan maailmasta, mutta kylläkin siitä, miten muodostamme ‘havainnoinnin’
ja ‘ymmärryksen’ avulla kokemuksellista tie- toa maailmasta. Tämän järjen tiedon, siis fi- losofisen tiedon (kursivointi minun - V. O.) lähde ei ole aistimellisuus Kantin mukaan”.
Itse tulkitsisin Kantia hieman toisin. Kuten esipuheessanikin totean heti Kotkavirran siteeraaman kohdan jälkeen (s. 12), todel- linen tieto syntyy Kantin mukaan vasta ym- märryksen ja aistimellisuuden yhdistyessä;
siinä missä tiedostussubjekti antaa tiedolle sen muodon, antaa aistimellinen kokemus taas tiedon sisällön (“ materian” ; joskus Kant käyttää myös sanaa Stoff), eikä todel- linen tieto ole mahdollista ilman muodon ja sisällön synteesiä. Aistimellisuus ja ym- märrys muodostavat näin “inhimillisen tie- don kaksi runkoa” (zwei Stämme der men- schlichen Erkenntniss), kuten Kant sanoo Puhtaan järjen kritiikin johdannossa (KdrV B 29).
Kun Kant toisaalta kuitenkin myöntää kokemusta edeltävän eli apriorisen tiedon olemassaolon, on hänen loogisuuden ni- missä pakko olettaa tämän apriorisen tie- donkin olevan jollain tavalla aistimellista.
Muutenhan sillä ei voisi olla mitään sisäl- töä, vaan se olisi pelkkää subjektin tiedos- tuskykyjen luomaa tyhjää “kuorta”. Ja aivan odotetusti Kant toteaakin, että aika ja ava- ruus muodostavat “ puhtaan havainnoin- nin” (reine Anschauung) kaksi muotoa, jot- ka ovat ainoita seikkoja joita ” apriorinen aistimellisuus” (Sinnlichkeit a priori) voi meille antaa (KdrV B 36). Tämä puhdas havainnointi ei missään nimessä ole sa- manlainen muotoprinsiippi kuin ymmärrys ja järki, sillä Kant sanoo selvästi sen kuulu- van kaikesta huolimatta aistimellisuuteen (vrt. KdrV B 146/ 147). Kant korostaa kai- ken — siis myös puhtaan ja apriorisen — havainnoinnin aistimellisuutta, koska hä-
nen mukaansa intellektuaalinen havain- nointi ei ole meille ihmisille mahdollista, joskaan hän ei poissulje sitä mahdollisuut- ta, että Jumala tai jokin muu meitä pysty- vämpi olento kykenisi siihen.
Minun on näin ollen hieman vaikea ym- märtää sitä Kotkavirran väitettä, ettei aisti- mellisuus voisi olla apriorisen lähde. Kant- han toteaa itse selvästi, että se on.
Jatko on kuitenkin kiinnostavampaa.
Kotkavirran mukaan Kantille on olemassa aistimellisuuteen palautumatonta tietoa, jota järki päätelmineen tuottaa ja joka esiintyy filosofian muodossa. Minulle jää epäselväksi, mitä Kotkavirta loppujen lo- puksi tarkoittaa “filosofisella tiedolla”, sillä Kant ei nähdäkseni puhu siitä aina samas- sa merkityksessä. Edellä siteeraamassani arvostelunsa kohdassa Kotkavirta näyttää samaistavan järjen tiedon ja filosofisen tie- don. Kant itse ei kuitenkaan tee näin. Esi- merkiksi Logiikkansa johdannossa (Einlei- tung, jakso III) hän painottaa, että “järjen- tietoja” (Vernunfterkenntnisse) on kah- denlaisia: matemaattisia ja filosofisia. Erot- telu tunnetaan hyvin jo Puhtaan järjen kri- tiikin eräästä usein siteeratusta kohdasta, jonka mukaan matematiikka on tiede, joka esittää kohteensa in concreto puhtaassa apriorisessa havainnoinnissa; juuri sen an- siosta, että se operoi a priori annetun aisti- mellisuuden puitteissa, joka ikään kuin tar- joaa sille apriorisen “ materian” , matema- tiikka kykenee tuottamaan uutta synteet- tistä tietoa (vrt. KdrV B 741 ja ed.). Filoso- finen tieto nojaa käsitteisiin, matemaatti- nen taas käsitteiden konstruktioon (KdrV B 865). Niinpä siinä, missä matemaatikko heti lähtee sujuvasti konstruoimaan esi- merkiksi kolmiota paperille tai “ sielunsa silmien” edessä puhtaassa havainnoinnis- sa, ei filosofiparalla ole käytettävissään muuta kuin pelkkä kolmion käsite. Sitä hän voi käännellä ja väännellä miten tahtoo, ky- kenemättä kuitenkaan dedusoimaan siitä a priori mitään tietoa.
Verrattuna todellista informaatiota anta- vaan puhtaaseen matematiikkaan on siis puhtaan järjen varaan rakentavan filosofian
“suurin ja ehkä ainoa hyöty (...) vain nega- tiivinen”, päättelee Kant: filosofia ei toimi organonina, joka laajentaisi tietoamme (so.
tuottaisi synteettistä tietä uutta tietoa), vaan pelkkänä disipliininä, jolla “totuuden löytämisen sijasta on vain se hiljainen an- sio että se varjelee erehdyksiltä” (KdrV B 823). Näin ymmärrettynä ei filosofialla to- dellakaan ole samoja tehtäviä kuin mate- matiikalla tai reaalitieteillä, vaan — kuten Kant Prolegomenan §:ssä 43 kirjoittaa — sen alaan kuuluu käsitteiden luokittelu ja täsmentäminen a priori. Tätä tuskin voi sa- noa “tiedoksi” sanan kantilaisessa mieles- sä, pikemminkin kyseessä on vain tiedon muodon regulatiivinen täydellistäminen ja
LOPUNAJAN PROFEETAT, ALAN SOKAL JA MUUT VAKAVAMIELISET
K
äsitteenä postmoderni eri muunnelmi- neen on tuomittu monessa yhteydessä kadotukseen. Tietyssä mielessä se onkin tyhjentynyt sisällöstään, mutta silti sen kiin- nostavuus ei näytä himmentyneen. Ns. Alan Sokalin tapaus ja sen herättämä julkisuus to- distivat jälleen kerran tämän käsitteen usko- mattoman sitkeyden puolesta. Postmoderni ei tunnu kuolevan, vaikka kirveellä lyötäisiin.Emme kuitenkaan aio esittää arvailuja, miksi näin on tapahtunut tai mitä tähänastisesta keskustelusta, johon myös niin & näin on osallistunut, vielä seuraa. Sen sijaan keski- tymme siihen mielestämme olennaisempaan kysymykseen, miten postmoderni on ym- märretty ja ennen kaikkea miten se hedel- mällisimmin voitaisiin ymmärtää (olettaen, että tätä pahamaineista termiä ylipäätään edes halutaan käyttää kaikista ehdotetuista vaihtoehdoistakin huolimatta). Emme väitä muiden olevan väärässä, mutta hylkäämme tulkinnat, jotka ovat näkemyksemme mukaan puolin ja toisin liian ahdasmielisiä ja ehdotto- mia. Postmodernin ei tarvitse olla kuin kivi, jota antiikin mytologian kovaonninen Sisyfos tuomittiin vierittämään ylös vuorenrinnettä vain sen todistamiseksi, että päämäärän siin- täessä oli kaikki taas aloitettava alusta.
Seuraavassa tarkastelemme postmoder- nia ensinnäkin modernin kritiikkinä yhteis- kuntateorian ja yhteiskuntatieteiden näkökul- masta. Toiseksi puutumme käsitteen filosofi- siin lähtökohtiin ja kulttuuriseen taustaan.
Lopuksi käsittelemme postmodernin käsitet- kehittely.
Ehkä voitaisiin vastata, että tällainen tie- don muodolliseen puoleen keskittyvä luo- kittelu ja selvittely on filosofiaa vain “kou- lukäsitteen” mielessä (in sensu scholas- tico). Kant asettaakin sitä vastaan “ maail- mankäsitteen” mielessä (in sensu cosmi- co) ymmärretyn filosofian, jonka hän mää- rittelee “ tieteeksi kaiken tiedon ja järjen- käytön suhteesta inhimillisen järjen viimei- seen tarkoitusperään” (Logik, Einl., III).
Tämä on Kantin mukaan ehkä arvokkainta mitä ihminen voi tavoitella, mutta silti jää epäselväksi, onko kyseessä varsinainen sisällöllinen tieto, vai onko filosofia sitten- kin vain jo olemassaolevan tiedon järjestä- mistä ihmisjärjen teleologian mukaisella ta- valla. Jos se on tätä jälkimmäistä — kuten epäilen Kantin ajattelevan — puhe “filosofi- sesta tiedosta” on tietyssä olennaisessa mielessä harhaanjohtavaa.
Vesa Oittinen
tä vielä Alan Sokalin nostattaman kiistan kautta metaforana ja ajanhengen iskusanana, jonka merkitys pitäisi nähdäksemme ymmär- tää symbolisessa ennemmin kuin puhtaan analyyttisessa mielessä. Muussa tapauksessa käteen jää vain loputon väittely postmoder- nin puolustajien ja vastustajien kesken – kes- kustelun sisällön valuessa takaisin lähtö- kuoppiinsa. Valitettavasti Alan Sokalin tapa- uksessa on ollut kyse juuri tästä, näköalatto- muudesta ja hermeneuttisesta sulkeutunei- suudesta taistelutantereen molemmin puo- lin.
I Mitä postmodernilla on tarkoitettu?
Käsitteenä postmoderni on ambivalentti.
Se on ymmärretty niin moninaisin tavoin ja useissa eri merkitysyhteyksissä, että termin tarkka määrittely ei yksinkertaisesti ole mah- dollista.1 Tiettyjä luonteenomaisia tai suun- taa-antavia piirteitä voidaan postmodernin kuitenkin katsoa sisältävän.
Yksi tunnetuimmista postmodernin yh- teiskuntateoreettisista määritelmistä on aja- tus suurten kertomusten kuolemasta. Jean- François Lyotardin mukaan suuret kerto- mukset, kuten talous, teknologia tai tiede, eivät ole menettäneet täyttä sisältöään, mut- ta niiden legitimaatio osoittautuu postmoder- nissa yhteiskunnassa mahdottomaksi.2 Sosi- alismin muurin murtumista, edistysuskon hiipumista ja ympäristöongelmien pakotta- vuutta on pidetty tästä konkreettisena osoi- tuksena, vain muutamia esimerkkejä maini- taksemme. Lyotardin näkemyksessä sosiaa- lisen vuorovaikutuksen näyttämölle astuvat kollektiivinen epävarmuus ja erimielisyyden kokemus toisin kuin vielä moderniteetin ai- kana, jolloin yhteiseen ymmärrykseen ja pää- määriin tähtäävän toiminnan uskottiin olevan mahdollista. Postmodernin katsotaan merkit- sevän yhteiskunnallisen todellisuuden frag- mentoitumista sen kaikilla tasoilla. Tämä on yksi perustavimmista teemoista, jonka muunnelmina useimpia teoretisointeja post- modernista voidaan pitää.
Vaikka postmodernia ei olisikaan mahdol- lista määritellä juurikaan edellistä yksityis- kohtaisemmin, voidaan postmodernisteiksi itseään kutsuvien sanoa olevan yhdestä asi- asta yksimielisiä: postmoderni aikakausi merkitsee modernille yhteiskuntajärjestel- mälle luonteenomaisten käsitysten kyseen- alaistamista. Postmoderni saa aikaan am- bivalenssia, kirjoittaa Zygmunt Bauman, eli se herättää ristiriitaisia tunteita uutena koe- tussa tilanteessa, jossa entiseen ei voida tur- vautua ja jossa tulevaa ei voida nähdä.3 Post- modernistien silmin maailma näyttää kaootti- sen monimutkaiselta vailla selkeää keskustaa ja sosiaalisesti sitovia kiintopisteitä. Toisin sa- noen siinä missä postmodernin käsite jo it- sessään on monisyinen ja vaikeasti määritel- tävä, ymmärtävät siihen nojautuvat teoreeti-
kot maailmamme samalla tavoin ennalta-ar- vaamattomana ja mielivaltaisesti eri suuntiin rönsyilevänä rihmastona.
Miten tämä eroaa sellaisten lähes poik- keuksetta modernisteiksi luettujen vaikuttaji- en kuten runoilija Charles Baudelairen, psy- koanalyysin isän Sigmund Freudin tai filosofi Friedrich Nietzschen maailmankuvasta on oma kysymyksensä, jota ei mitenkään kevy- esti voida sivuuttaa. Jos mitään merkittävää eroa edes on löydettävissä, on kyse siitä, että postmoderni yhteiskuntateoria eri muodois- saan kiihdyttää kulttuurikriittisen nihilismin äärimmilleen. Se ottaa tyylikeinona itselleen kaiken kärjistämisen ja liioittelun äärimmäi- syyksiin asti. Postmodernisteille elämä on peliä (Lyotard), leikkiä (Barthes) ja ironiaa (Rorty). Tämän teesimme valossa postmo- dernin itsensä ambivalentti ja jopa paradok- saalinen luonne alkaa hahmottua.
Postmodernista on yhteiskuntatieteiden piirissä esitetty kaksi väitteemme kannalta valaisevaa tulkintaa. Ensinnäkin postmoderni on ymmärretty valistuksen projektin hylkää- miseksi. Tämän näkemyksen mukaan ei ole olemassa mitään neutraaleja arvoja sen enempää kuin ehdottomia totuuksiakaan. Pa- radoksaalisesti postmoderni yhteiskunta- teoria kuitenkin huutaa oikeudenmukaisem- man maailman perään. Olisi otettava opiksi modernin virheistä, vaikka lupausta parem- masta tulevaisuudesta ei voidakaan myöntää.
Postmodernia koskevien käsitysten ristiriitai- suus heijastuukin ennen muuta politiikkaa sivuavissa kysymyksissä. Aihetta käsitelleistä kirjoittajista esimerkiksi P.M. Rosenau toteaa postmodernin olevan poliittisesti objektiivis- ta.4 Objektiivisuudella hän tarkoittaa sitä, et- tei postmoderni ole alkujaan sen paremmin vasemmisto- kuin oikeistolaisestikaan suun- tautunutta. Robert Hollinger on puolestaan liittänyt poliittisuuden erottamattomana osa- na postmoderniin ajatteluun eli väittää juuri päinvastaista kuin Rosenau.5 Kaikkein para- doksaalisinta on, että kummatkin näkemyk- set ovat omalla tavallaan sekä oikeassa että väärässä.6
Useimmat postmodernistit sanoutuvat kirjoituksissaaan irti politiikasta perinteisenä valtiollisten koneistojen välityksellä tapahtu- vana kansalaisaktiivisuutena. Siten postmo- dernin voidaan sanoa olevan epäpoliittista.
Sen sijaan marxismin hiipumiseen jälkeen 1970- ja 1980-luvuilla ovat (kansan)demok- raattisten vaikutuskanavien tilalle astuneet erilaiset ruohonjuuritason verkostot, joista ympäristöajattelu ja feminismi ovat nousseet tärkeimmiksi “poliittisiksi epäideologioiksi“.7 Ironista kuitenkin on, että postmodernin syntyhistoria näiltä osin kytkeytyy marxis- miin ja 1960-lukulaiseen radikalismiin. Yh- teiskuntateoreettisena suuntauksena se nou- si siitä pettymyksen ilmapiiristä, joka seurasi vuoden 1968 levottomuuksia ja opiskelija- liikehdinnän laantumista.8 Tässä merkityk-
sessä postmoderni ei tietenkään voi olla po- liittisesti objektiivista kuten eivät mitkään his- toriallisiin tapahtumiin sidotut opinkappaleet.
Toiseksi postmodernin on katsottu edel- listä teoreettisemmalla tasolla merkitsevän intertekstuaalisuutta eli tieteellisten tekstien keskinäistä ja kontekstuaalista riippuvuutta.
Epistemologisesti se on taas ymmärretty relativistisen näkökulman omaksumiseksi.9 Tutkijan ei odoteta rakentavan tutkimus- kohdettaan uudelleen todellisuuden repre- sentaationa tai heijastumana. Postmoder- nistien kapulakielellä ilmaistuna kaikki mitä näemme ja koemme perustuu enemmän tai vähemmän monimuotoisiin todellisuuden dekonstruointeihin, tiedon pirstaleiseen luonteeseen ja loputtomana prosessina uu- siin merkitysyhteyksiin avautuviin tulkintoi- hin. Selväkielisemmin sanottuna kyse on sii- tä, että tutkija voi parhaimmillaankin esittää vain oman perustellun mielipiteensä tut- kimuskohteestaan eikä yhtään sen enempää.
Näin ymmärrettynä postmodernin voidaan sanoa olevan lähempänä sosiaalista konst- ruktionismia kuin perinteisemmän sovinnai- sia lähestymistapoja.
II Postmodernin filosofinen ja kulttuurinen tausta
On sanottu, että postmodernin maailman ymmärtäminen vaatii oman erityisen kielen- käytön opettelua, uudenlaista ajattelutapaa.10 Mitään ei pidä ottaa annettuna, eikä mihin- kään pidä lopullisesti sitoutua. Kaikki on tul- kintaa, asioiden tarkkailua historiallisesti ja kulttuurisesti vaihtelevasta subjektiivisuuden perspektiivistä, kuten jo Nietzsche aikoinaan ajatteli.
Tässä merkityksessä postmoderni on mo- dernin tulemista tietoiseksi itsestään. Moder- ni ehdottomuus ja rationalismi on tullut tien- sä päähän, kuten nykyfilosofeista Stephen Toulmin on oman käsityksensä kiteyttänyt.11 Lisäisimme kuitenkin, että lukijan on välttä- mättä kohdistettava sama itserefleksiivisyy- den periaate myös postmodernisteihin it- seensä sekä heidän teksteihinsä: postmo- dernin maailman kuvaukset tarvitsevat oman postmodernin lukutapansa tai ainakaan niitä ei tule ymmärtää yksioikoisen kirjaimellises- ti. Jos kaikki on satunnaista ja ambivalenttia, kuinka kukaan voi asettua tulkintojen loput- tomuuden ulkopuolelle? Ja kuitenkin useat postmodernisteiksi itseään kutsuvat tai sel- laisiksi nimetyt esiintyvät auktoriteetteina kertoen meille tietämättömille, miltä maail- mamme milloinkin näyttää. Mistä näin koh- tuuton arroganssi oikein kumpuaa? Ymmär- rettäväksi kritiikkimme tulee, kun viittaamme niihin filosofisiin ja kulttuurisiin taustateki- jöihin, joihin postmoderni yhteiskuntateoria on sidoksissa.
Postmodernin tausta on korostuneen filo- sofinen, tarkemmin sanoen esteettinen. Al-
kujaan postmodernismilla ymmärrettiin mo- dernismin jälkeistä suuntausta lähinnä taitei- den ja arkkitehtuurin alueilla, mutta pian kä- site levisi tätä laajempiin merkitysyhteyk- siin.12 Tässä haluamme kuitenkin tehdä eron taiteisiin ja jättää postmodernismin käsitteen estetiikalle kuuluvaksi. Näin jäljelle jää rans- kalainen jälkistrukturalismi filosofisena ja yhteiskuntateoreettisena suuntauksena yhte- nä kaikkein keskeisimmistä postmodernin alkulähteistä. Erityisesti psykoanalyytikko Jacques Lacanin, filosofi ja kulttuurihisto- rioitsija Michel Foucault’n, kirjallisuuskriitik- ko Roland Barthes’in ja filosofi Jacques Der- ridan nimet on yhdistetty jälkistrukturalis- miin. Samalla myös Jean Baudrillardin, Gilles Deleuze’n (yhdessä Felix Guattarin kanssa), Luce Irigarayn, Julia Kristevan ja jo aiemmin mainitun J-F. Lyotardin kirjoitukset ovat tul- leet tunnetuiksi ja viimeistään heidän myö- tään ovat jälkistrukturalistisia vaikutteita omaksuneet muutkin kuin ranskalaiset teo- reetikot.
Huolimatta ranskalaisen yhteiskuntateo- rian ja filosofian määrittelyyn kohdistuvista ongelmista on mahdollista eritellä tiettyjä jälkistrukturalisteille yhteisiä tekijöitä. Jälki- strukturalistiselle suuntaukselle, kuten rans- kalaiselle nykysivistyneistölle ylipäätään, on tyypillistä, että sen tunnetuimmat edustajat ovat opiskelleet ja vaikuttaneet Pariisissa, ja- kaneet sitä kautta yhteisiä filosofisia vaikut- teita ja eläneet mukana sodanjälkeisen eksis- tentialistisen vaiheen. Osoituksena yhtei- söllisyydestä mainitaan usein tunnetun Tel Quel -lehden ympärille muodostuneeseen ryhmään kuuluneen useita jälkistruktura- lismin keskeisimpiä nimiä. Julkaisukanavana se yhdisti tutkijoita niin sosiaalisesti kuin intellektuaalisestikin kuten vastaavissa tapa- uksissa usein on havaittavissa. Filosofisista esikuvista tärkeimmällä sijalla ovat olleet Ed- mund Husserl ja Martin Heidegger saksalai- sen fenomenologian traditiosta, mutta myös G.W. F. Hegel ja Friedrich Nietzsche sekä ranskalaiset eksistentialistit Jean-Paul Sartre ja Maurice Merleau-Ponty. Samoin Claude Levi-Straussin antropologia ja ennen kaikkea saussurelainen lingvistiikka ovat olleet kes- keisiä vaikuttajia kuten jo strukturalisminkin tapauksessa. Myös ranskalaiset Marcel Mauss ja Georges Bataille mainitaan usein.
Edellisten ja lukuisten muiden vaikuttajien li- säksi korostuu jo Ranskan koulujärjestel- mässä, mutta varsinkin Pariisiin keskittyneen tieteen kentällä, filosofis-kulttuurisen ja his- toriallisen yleissivistyksen merkitys, mihin in- tellektuaalinen elämä on tiiviisti sidoksissa.
Riippumatta edellä luetelluista intellektu- aalista vaikutteista ja sosiaalisesti yhdistävistä tekijöistä muodostui jälkistrukturalismista filosofiana ja väljempänä yhteiskuntateoreet- tisena suuntauksena hajanainen. Ilmiön ni- meäminen on tapahtunut ulkoapäin ja näh- dään yleensä saaneen alkunsa yhdysvaltalai-
sen kirjallisuudentutkimuksen parista.13 Ant- hony Giddensin luonnehdinnan mukaan jäl- kistrukturalismi on melko väljä nimike ryp- päälle kirjoittajia, jotka vastustaessaan joita- kin strukturalismille ominaisia painotuksia ot- tavat samalla itselleen eräitä juuri samoja ide- oita kuin edeltäjänsä.14 Jälkistrukturalisteista Giddens toteaakin seuraavaa:
“Vaikka he siten käsittelevät näitä teemo- ja moninaisilla tavoilla, seuraavien luon- teenpiirteiden voidaan sanoa olevan py- syviä ja ratkaisevia strukturalismissa ja jälkistrukturalismissa: teesi että lingvistiik- ka tai tarkemmin tietyt aspektit lingvistii- kan eri versioista ovat avainasemassa fi- losofialle ja yhteiskuntateorialle kokonai- suudessaan; kokonaisuuksien relatio- naalisen luonteen painottaminen kiinnitet- tynä teesiin merkin arbitraarisesta luon- teesta yhdessä merkitsijöiden etusijan ko- rostamisen kanssa yli sen mitä on signi- fioitu; subjektin hajoaminen; omalaatui- nen kirjoittamisen luonteen ja siten tekstuaalisten materiaalien korostaminen;
ja kiinnostus ajallisuuden luonteeseen jo- tenkin konstitutiivisesti osana objektien ja tapahtumien laatua.“15
Kaavamaisesti tiivistäen jälkistrukturalismin sanoma tihentyy radikaaliksi tieteen kritii- kiksi. Perimmäisintä olemusta tai tietoteo- reettisesti varmaa perustaa inhimilliselle tie- dolle ei uskota koskaan saavutettavan edes vaatimattomimmissakaan määrin. Samalla myös rationaalisuus ja objektiivisuus viimei- sinä modernin maailmankuvan ja tieteen jalustoina tulkitaan kaadetuiksi. Länsimaisen ajattelun kehityslinjoja tutkinut Roland Stromberg onkin tähän uskomukseen viita- ten todennut, että jälkistrukturalismin syn- nyn myötä intellektuellien hallitsevaksi opin- kappaleeksi nousi epäluottamus kaikkia älyl- lisiä rakennelmia kohtaan.16 Jos Rène Des- cartes päätteli tietoisuutemme todisteeksi olemassaolostamme, ymmärtävät jälkistruk- turalistit ainoaksi varmaksi periaatteekseen satunnaisuuden ja epävarmuuden kaikkialla siellä, minne inhimillinen kokemuksemme ulottuu.17 Tästä eteenpäin skeptisismi on monissa yhteyksissä saanut uuden ja entistä nihilistisemmän merkityksen.
Jälkistrukturalismista inspiraatiota hake- neista suuntauksista etenkin postmoderni yhteiskuntateoria on kyseenalaistanut tie- teellisen diskurssin epistemologisen etuoi- keuden suhteessa muihin uskomusjärjes- telmiin ja järjen universaalina valistuksen vä- likappaleena. Feminismi, naistutkimus ja vä- hemmistöryhmien asemaa käsitelleet tutkijat ovat nostaneet esiin huolen tieteen yhteis- kunnallisia valtarakenteita uusintavista käy- tännöistä. Vähemmän kärjistyneessä muo- dossa kehityskulut tieteenfilosofiassa ja tie- teentutkimuksessa ovat eksplikoineet tieteen
kentän epäjatkuvuuksia ja hierarkioita. Yh- dessä nämä osin paralleelisti ja osin eri suun- tiin kulkevat ajatustavat ovat paitsi suhtautu- neet kriittisesti tieteen pyrkimyksiin myös äärimuodoissaan kyseenalaistaneet mahdol- lisuuden tieteellisyyteen itseensä.
III Miten postmoderni olisi järkevintä ymmärtää: lopunajan profeetat vastaan Alan Sokal
Miten edellä esitetty on tulkittu? Esimerkiksi Gianni Vattimo on Baumanin ja monien mui- den ohella väittänyt postmodernistien välillä vallitsevan yksimielisyyden siitä, että post- moderni aikakausi sulkee pois mahdollisuu- den rationaalisiin johtopäätöksiin.18 Sen enempää tieteessä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakaan ei uskota olevan lopul- lisia ja varmoja ratkaisuja olemassaoleviin on- gelmiin. Mutta merkitseekö Vattimon johto- päätös silkkaa irrationalismia?
Mielestämme ei merkitse. Kuten amerik- kalainen fyysikko Alan Sokal on ristiretkel- lään ranskalaista jälkistrukturalismia ja post- modernia yhteiskuntateoriaa vastaan vedon- nut, on järjen ja loogisuuden ihanteista luo- pumisen hinta liian kova. Tätä ei näkemyk- semme mukaan kuitenkaan pidä ymmärtää siten, että postmodernisteille keskeinen ra- tionalismin kritiikki tuomitsisi väistämättä heidät itsensä irrationalismin kuiluun. Sokal ja hänen arvostelunsa kohteet edustavat sa- man tieteen ja antitieteen muodostaman jat- kumon ääripäitä, joiden väliin jää tulkintam- me tästä kiistasta. Kummallakin osapuolella on oma taustansa, josta irroitettuna koko- naiskuva vääristyy. Siksi yhtä lailla postmo- dernin profeetat kuin Sokalin kaltaiset puri- taanitkin puhuvat auttamatta toistensa ohi.
He ymmärtävät toisensa väärin.
Tapahtumien kulku oli lyhyesti kerrattuna seuraava. Sokal kirjoitti parodian muotoon artikkelin Transgressing the Boundaries: To- ward a Transformative Hermeneutics of Quantum Physics kvanttifysiikan ja post- modernin yhteiskuntateorian kuvitteellisesta suhteesta liittäen toisiinsa luonnontieteitä ja filosofiaa täysin mielivaltaisella ja satunnai- sella tavalla. Artikkelinsa hän lähetti post- modernistien suosimaan Social Text -leh- teen, jossa se julkaistiin kesällä 1996 oletet- tavasti ilman suurempia epäilyjä kirjoittajan tarkoitusperistä. Myöhemmin Sokal paljasti tekstinsä huijaukseksi Lingua Franca -lehdes- sä ja kertoi tarkoituksenaan olleen kritisoida postmodernisteille ominaista tapaa käyttää huolimattomasti muilta tieteen aloilta lai- nattuja käsitteitä. Sokalin mukaan useimmat luonnontieteiden kriitikkoina esiintyvät jälki- strukturalistit ja postmodernistit eivät omaa edes alkeellisinta oppineisuutta arvostele- mastaan alueesta. Laajemmassa mielessä Sokalin hyökkäys kohdistui tietoteoreettisen relativismin yleistymistä ja tieteellisyyden
ihanteen kyseenalaistajia vastaan.19 Sokalin tempaus herätti ennennäkemät- tömän vastineiden tulvan. Suomessa tapaus- ta on käsitelty ansiokkaasti paitsi niin & näin -lehden sivuilla20 myös Psykologia ja Tietees- sä tapahtuu -lehdistä aina Helsingin Sanomia ja muitakin tiedotusvälineitä myöten. Sokal myös vieraili luennoimassa Helsingissä vuo- den 1997 syksyllä mainostaen uutta yhdes- sä Jean Bricmontin kanssa kirjoittamaansa
“Älyllisiä huijauksia“ (Impostures intellec- tuelles) nimistä kirjaa. Keskustelu on varmas- ti ollut paikallaan, mutta mikä sitten on sen opetus? Sokalin kritiikki on toki monin tavoin oikeutettua puhumattakaan sen toteuttami- sen välineen nerokkaasta purevuudesta (itse teon eettisyys on toisaalta kyseenalaistettu ja Sokalia on syytetty jopa tieteellisestä hui- jauksesta). Kuitenkin Sokalin tapa lukea rans- kalaista nykyfilosofiaa ja siitä vaikutteita omaksuneita lähestymistapoja on kovin vakavamielinen ja kuiva. Samalla kun tietyt jälkistrukturalistit ovat omaksuneet tiede- kriittisen asenteen, ovat he useimmiten myös itse tehneet selväksi epäviihtymyk- sensä tiedeinstituution jäseninä. Jos esimer- kiksi Paul Virilio, jota Sokal muiden muassa arvostelee, ymmärtää tieteen yhtenä kirjalli- suuden lajeista, ei hän pidä omaa tuotanto- aan yhtään sen erityisempänä kuin filosofise- na kaunokirjallisuutena. Tämä ei tee Sokalin kritiikkiä tyhjäksi, mutta osoittaa sen musta- valkoisuuden. Siten kysymyksemme kuuluu, pitäisikö tai onko edes mahdollista lukea ranskalaista jälkistrukturalismia ja postmo- dernia yhteiskuntateoriaa sen vakavammin kuin Nietzschen filosofiaa, Baudelairen runo- utta tai James Joycen proosaa? Jos ymmär- rämme kyseessä olevan sellaisen kulttuu- rikriittisen tai aikalaisanalyyttisen diskurssi- muodon, jonka tyylillinen esteettisyys raken- tuu lennokkaiden kielikuvien ja kaiken läpäi- sevän metaforisuuden varaan, on vastauksen oltava kielteinen.
Sokal tuntuukin tarkoituksellisesti häivyt- tävän sen ranskalaiselle ajattelulle olennaisen sosiokulttuurisen kontekstin, jota ilman pyr- kimys jälkistrukturalismin ja postmodernin yhteiskuntateorian ymmärtämiseksi jää va- jaaksi. Erityisesti kirjallisuuden arvostus on se tekijä, joka selittää angloamerikkalaisesta ja anglosaksisen analyyttisen filosofian näkö- kulmasta katsoen ranskalaisen epistemo- logian vaikeaselkoisuutta, kielellisten ilmaisu- jen nyansseja ja koristeellisuutta sekä viit- taussuhteiden epämääräisyyttä. Ympäristös- sä jossa tutkijat ovat pakotettuja tekstuaa- lisen perfektionismin tavoitteluun ja toisten- sa työn seuraamiseen jo tieteellisen elämän alueellisesta keskittyneisyydestä lähtien, syntyy ulkopuolisesta asemasta helposti ku- va itseriittoisesta ja käsittämättömästä tyylilli- syyden estetiikasta. Ranskalaista sosiologiaa tutkineen Charles Lemertin mukaan lukenei- suuden voidaan sanoa olevan vertauskuval-
lista ammatilliselle kompetenssille ja siten ranskalaisen intellektuellin välttämätön omi- naisuus.21 Lemert kirjoittaa:
“Traditionaalinen ranskalainen koulutus on rakennettu ranskalaisen kulttuurin suurten tekstien hallitsemisen ympärille – niiden ulkoa lukemiselle, niiden ekspli- kaatiolle, niiden jäljittelemiselle oppilaiden kirjoittamisessa. Oppilaat jotka menesty- vät ranskalaisissa kouluissa ovat niitä, jot- ka ovat mitä täydellisimmin osoittaneet loisteliasta ja pakottavaa kirjallista ja suul- lista tyyliä, minkä standardi on Ranskan kirjallinen kulttuuri.“22
Analyyttisena käsitteenä postmodernin voi- daan toki sanoa liiallisen ja huolimattoman käytön seurauksena kaatuneen, painuneen kasaan ja lakanneen merkitsemästä mitään muuta kuin omaa tyhjyyttään. Mutta tämä ei silti tarkoita, etteikö sillä voisi olla arvoa ajan- hengen iskusanana, joka kaikessa epämää- räisyydessään yhdistää toisiinsa tarkemmin määrittelemättömän joukon aikamme ilmiöi- tä ja pyrkimyksiä niiden kulttuurikriittiseen arviointiin. Juuri tässä on ehdottamamme tul- kinnan avain. Samalla tavoin kuin postmo- derni on eräiden näkemysten mukaan ym- märretty itsestään tietoisena modernina, voi- daan myös tieteellisyyden ihanteen pitkää perinnettä ja järkeä vastaan kohdistuneet hyökkäykset ymmärtää uudenlaisen intellek- tuaalisen itserefleksiivisyyden heräämisenä.
Tämä kuitenkin edellyttää sen premissin säi- lyttämistä, että tieteellisellä tiedolla on oma ja erityinen asemansa, jota ei voi ainakaan sel- laisenaan samastaa muihin tiedon lajeihin.
Muussa tapauksessa kommunikaatio eri osa- puolten välillä katkeaa. Jos taas tästä kaikkein perustavimmasta lähtökohdasta vallitsee yk- simielisyys, voi keskustelu jatkua.
Lopulta postmodernissa on Sokalin kal- taisten puritaanien kritisoimana lajityyppinä kyse prosessista, joka avautuakseen edellyt- tää mahdollisimman ennakkoluulotonta ja tulkitsevaa luentaa. Muussa tapauksessa seu- rauksena on väistämätön ajautuminen kestä- mättömiin ristiriitaisuuksiin, kuten olemme yrittäneet osoittaa. Ennakkoluulottomuus ja avoimuus puolestaan jättävät mahdollisuu- den terveen kriittisyyden lisäksi uusien aja- tusten ja mielikuvituksen kiihokkeiden etsin- nälle. Näin tulkittuna jälkistrukturalismin ja postmodernin yhteiskuntateorian edustama intellektuaalinen radikalismi voi avautua jyrk- kää kieltämistä hedelmällisemmässä merki- tyksessä.
Pasi Pyöriä & Hannu Piiroinen
Viitteet
1. Ks. esim. Hollinger 1994; Rosenau 1992;
Seidman & Wagner eds. 1992.
2. Lyotard 1995.
3. Bauman 1991.
4. Rosenau 1992, 173.
5. Hollinger 1994, 176.
6. Tämä on vain yksi esimerkki. Postmodernin ni- missä on esitetty milloin mistäkin keskenään täysin päinvastaisia näkökantoja. Yhteiskun- nallista todellisuutta koskeville väitteille on toki luonteenomaista, että ne ovat erittäin kiis- tanalaisia, mutta postmodernin kohdalla on poikkeuksellisen vaikeaa löytää juuri mitään yhtenäistä linjausta.
7. Ks. esim. Social Postmodernism -teoksen ar- tikkeleita (Nicholson & Seidman eds. 1996).
Esimerkiksi Steven Seidman, toinen em. kir- jan toimittajista, on useammassakin yhteydes- sä korostanut seksuaalisten vähemmistöjen esiinmarssia tärkeänä poliittisena voimana paitsi yhteiskunnallisesti myös oman intellek- tuaalisen kehityksensä kannalta. Seidman on julkisesti tunnustanut homoseksuaalisuuten- sa.
8. Ks. esim. Collins 1988; Touraine 1995, 185- 193.
9. Best & Kellner 1992, 4.
10. Graham et al. 1992, 2; 11.
11. Toulmin 1990.
12. Ks. esim. Jallinoja 1995. Postmoderni(smi) - käsitteen syntyhistoria on varsin monivivah- teinen, mutta tunnetuksi termi muodostui vasta esteettisessä merkityksessään.
13. Pulkkinen 1991, 124 14. Giddens 1987, 196.
15. ibid., 196.
16. Stromberg 1990, 319.
17. Päättelyketju on ilmeisen epälooginen ja per- formatiivisesti ristiriitainen. Tämä ei kuiten- kaan näytä jälkistrukturalistisen ja postmo- dernin suuntauksen edustajia erityisesti vai- vaavan.
18. Vattimo 1991, 134.
19. ks. Sokalin internet -kotisivut, joilta löytyy olennaisin informaatio tapauksesta.
20. Kieseppä 1997; Vehkavaara 1997.
21. Lemert 1981, 4.
22. ibid., 4.
Kirjallisuus
Bauman, Zygmunt, Modernity and Ambivalence.
Polity Press, Cambridge 1991.
Best, Steven & Kellner, Douglas, Postmodern Theory. Critical Interrogations. MacMillan, London 1992.
Collins, Randall, “For a Sociological Philosophy.“
Theory and Society n. 5/ 1988, s. 669-702.
Giddens, Anthony, “ Structuralism, Post-struc- turalism and the Production of Culture.“ teok- sessa Giddens, Anthony & Turner, Jonathan H. eds., Social Theory Today. Polity Press, Cambridge 1987.
Graham, Elspeth et al., “Introduction: The Context and Language of Postmodernism.“ teoksessa Doherty, Joe et al. eds., Postmodernism and the Social Sciences. Macmillan, London 1992.
Hollinger, Robert, Postmodernism and the Social Sciences. A Thematic Approach. Sage, Lon- don 1994.
Jallinoja, Riitta, “ Sosiologiaa postmodernisuu-
lemaan kielen vivahdetta ja päädytään pau- huun.
Ajatus etenee jotenkin näin. Ensin suo- men kielestä haetaan ääntä joka edeltää modernia subjektia, henkilöitymätöntä passiivia. Tuo vivahde muuttuu vähitellen pauhuksi keskiolutkapakassa, josta löyde- tään “pakokauhu, joka syntyy, kun pohjim- miltaan meille kulttuurisesti vieras subjekti valvoo kokemustamme.”
Muuten Pyykön juttu on hieno, sen suomen kieltä käsittelevä osa on komeaa
“olemisen hermeneutiikkaa”. Hän analysoi OLLAAN-sanan tilannetta. Sen historialli- nen kaiku, olemisen passiivi, mahdollistaa sen “ että voimme ehkä kokea toistemme kokemuksia”. Nyt tämä yhteinen passiivi- suus on korvautunut kommunikaatiolla — ja kieli on katoamassa.
Mitä Pyykkö tarkoittaa hämärällä pu- heella “kielen katoamisesta”? Voisiko sitä ehkä luonnehtia kielen konnotatiivisen puolen katoamiseksi, sen surkastumiseksi mitä kielen tehokas, välineellinen käyttö on pitänyt turhana ja emotiivisena lisäkkeenä.
Ensimmäinen kieli, lapsena opittu kieli, kie- li joka kantaa samalla historiaamme, on emotiivista eikä informatiivista kieltä.
Miksi siis globaalin kommunikaation ja emotiivisen kielikokemuksen välistä ristirii- taa ei voisi käsitteellistää? Denotaatio/
konnotaatio erottelu olisi yksi mahdolli- suus tehdä näin. Kieli, joka on vain de- notatiivista, joka viittaa asioihin, mahdollis- taa globaalin kommunikaation. Se kääntyy toiseen kieleen täydellisesti. Denotatii- vinen puoli kielessä palvelee kuitenkin vain asioiden käsittelyä ja pintapuolista kommu- nikaatiota.
Kielen konnotatiiviset vivahteet, jotka liittyvät assosiaatioihin, eivät ole niinkään subjektin tajunnanvirtaa, vaan myös koke- muksemme historiallisuus liittyy niihin.
Suomen kieli luo kokemuksemme, tekee kokemuksesta jaettavan paljon syvemmäl- lä kuin informaation tasolla.
Pyykön esitelmän otsikko “Suomen kieli on vetäytymässä ja jättämässä meidät rau- haan toisiltamme” viittaa minusta täydelli- sesti siihen mitä tapahtuu kun kielen kon- notatiivinen puoli surkastuu.
Voidaan kuitenkin jatkaa Pyykön kehit- telyä ja toivoa, että jos teemme tilaa olla- verbille, niin tuo epämääräinen ja lähes nä- kymätön sana, antaisi jotain myös moder- niin kokemukseemme. Olla-verbi ei ole ir- rallinen oma sana vieraiden palikoiden keskellä, vaan se sävyttää muita sanoja.
Esimerkiksi voiko seuraava kokemus kään- tyä millekään muulle kielelle, ja mitä olla- verbi siinä tekee?
Maailma jonne minä tulin oli imperfektissä puhelin soitin heijastin valaisin
mennyt mennyt
ilmoitti kaikki jo tehneensä
siellä minä lähetin siellä minä vastaanotin…
(Mirkka Rekola: Puun syleilemällä, 1983) Eikö tuo runon minä ole esine ja subjekti samanaikaisesti? Näin se ilmaisee kuinka meille on käynyt viestejä lähettävän ja vas- taanottavan kommunikaation maailmassa.
Aivan kuten Pyykkö sanoi “vieras subjekti valvoo kokemustamme” , mutta eikö juuri se ole hienoa, että tuo vieraus voi paljas- tua, ilman että sitä pidettäisin tunkkaisena pahan olon kokemuksena, jota ei voi ar- tikuloida. Noihin Rekolan säkeiin kätkeytyy sellaista olla-verbin voimaa, joka tekee sekä esineellisyyden että subjektiivisuuden vieraiksi kirkkaalla eikä lainkaan mykällä ta- valla.
Risto Niemi-Pynttäri desta: Zygmunt Bauman.“ teoksessa Rahko-
nen, Keijo toim., Sosiologisen teorian uusim- mat virtaukset. Gaudeamus, Helsinki 1995.
Kieseppä, I. A., “Alan Sokal. Kvattigravitaation her- meneutiikka ja postmoderni diskurssi.“ niin &
näin n. 4/ 1997, s. 27-32.
Lemert, Charles C., “Reading French Sociology.“
teoksessa Lemert, Charles C. ed., French So- ciology. Rupture and Revival Since 1968. Co- lumbia University Press, New York 1981.
Lyotard, Jean-Francois, Tieto postmodernissa yh- teiskunnassa. Vastapaino, Tampere 1985.
Nicholson, Linda & Seidman, Steven eds., Social Postmodernism. Beyond Identity Politics.
Cambridge University Press, Cambridge 1996.
Pulkkinen, Tuija, “Jälkistrukturalismi ja subjektius.“
teoksessa Sevänen, Erkki & Saariluoma, Liisa
& Turunen, Risto toim., Taiteensosiologiset teoriat Georg Lukacsista Fredric Jamesoniin.
Gaudeamus, Helsinki 1991.
Rosenau, Pauline Marie, Post-Modernism and the Social Sciences. Insights, Inroads, and Int- rusions. Princeton University Press, Prin- ceton, NJ, 1992.
Seidman, Steven & Wagner, David G. eds., Post- modernism and Social Theory. The Debate over General Theory. Blackwell, Oxford 1992.
Stromberg, Roland N., European Intellectual His- tory Since 1879. 5th ed. Prentice Hall. New Jersey, 1990.
Toulmin, Stephen, Cosmopolis. The Hidden Agenda of Modernity. The University of Chi- cago Press, Chigago 1990.
Touraine, Alain, Critique of Modernity. Blackwell, Oxford 1995.
Vattimo, Gianni, “The End of (Hi)story.“ Teokses- sa Hoesterey, I. ed., Zeitgeist in Babel. The Postmodernist Controversy. Indiana Universi- ty Press, Bloomington 1991.
Vehkavaara, Tommi (1997) “Huijauksia vai konst- ruktioita.“ niin & näin n. 4/ 1997, s. 32-36.
OLIKO PYYKÖN JUTUSSA KYSE AVAUKSESTA SUOMEN KIELEN OLEMISEN HERMENEUTIIKKAAN?
“
Onko suomen kieli vetäytymässä ja jättämässä meidät rauhaan toisil- tamme”. Tämä Pauli Pyykön julkaistu esitelmä (niin&näin 1/ 98) tuntui avaavan aivan uuden tason keskusteluun tämän kä- sittämättömän pienen kielialueen katoa- vasta kielestä.Mutta esitelmä on niin provokatiivinen, että sen oma logiikka vie ajatukset kohtuut- tomuuksiin. Esitelmässä lähdetään kuunte-
VIELÄ SOKALISTA
J
os Alan Sokal -keskustelu jatkuu täällä, niin ei se ota laantuakseen maailmalla- kaan. Sokal -debattiin on osallistunut Internetin kautta jo yli 80 000 kirjoittajaa (osoitteessa: <http:/ / www.physics.nyu.edu/ faculty/ sokal/ index.html>.
Britannniassa julkaistaan 30. kesäkuuta englanninkielinen versio Sokalin ja Bric- montin teoksesta (Intellectual Impostures) ja sitä markkinoidaan nyt poikkeuksellisen massiivisella mainoskamppanjalla.
Sokalin Britannian -vierailun tiimoilla järjestetään useampia keskustelutilaisuuk- sia, joissa yleisöllä on mahdollisuus kohda- ta tämä älyllisen raittiuden esitaistelija. En- simmäinen näistä on kirjan julkistamis- tilaisuus Institut Français’ssa 30. kesäkuu- ta, 7. heinäkuuta Sokal keskustelee puo- lestaan Christopher Norrisin kanssa ICA’ssa, ja siinä välissä Sokal kohtaa Bruno Latourin (josta esittely tässä lehdessä) London School of Economics’issa 2. hei- näkuuta. Toisin kuin kaksi muuta tilaisuut- ta, viimemainittuun on vapaa pääsy (osoite Old Theatre, Houghton Street, WC2 ja kellonaika 6-8 pm).
