YSTÄVÄNI, TUNNE LIIKUNNAN RIEMU. VENYTÄ YLÖS, YLEMMÄS. NOUSE JA KOHOTA KOHTI AURINKOA. ANNA AISTIEN JOHTAA JA TUNTEIDEN VIEDÄ. TANSSI KANSSA SADEPISAROIDEN JA LUMIHIUTALEIDEN. PIDÄ HUOLTA ITSESTÄSI.

YSTÄVÄNI, TUNNE LIIKUNNAN RIEMU.

VENYTÄ YLÖS, YLEMMÄS.

NOUSE JA KOHOTA KOHTI AURINKOA.

ANNA AISTIEN JOHTAA JA TUNTEIDEN VIEDÄ.

TANSSI KANSSA SADEPISAROIDEN JA LUMIHIUTALEIDEN.

PIDÄ HUOLTA ITSESTÄSI.

Elina Jacklin

(ONV:n juhlavuoden kalenterin kanteen laadittu runo)

Oulun yliopistopaino, Oulu 2006

Lukijalle

Oulun Naisvoimistelijat ry:n satavuotishistoriikkia lähdettiin kokoamaan pääasiassa vanhojen ole- massaolevien 75- ja 90-vuotishistoriikkien pohjalta lisäämällä tähän materiaaliin yhä laajenneen toi- minnan tiedot viimeisen kymmenen toimintavuoden ajalta. Materiaalin uudelleenjärjestely, karsimi- nen, kuvitus ja uudet tekstit tehtiin omin voimin. Tahdonkin tässä kiittää kaikkia tähän työhön osal- listuneita. Markus H. Korhonen lupautui mukaan projektiin asiantuntijaksi antamaan neuvoja ja lisäämään tähän historiikkiin laajemminkin paikallishistoriallista väriä. Suurkiitos myös hänelle.

Jo vuosisadan kestäneen toiminnan myötä on tapahtumia kertynyt suunnaton määrä. Materiaalin keräämiseen, digitalisointiin ja arkistointiin tulevia polvia varten on käytetty kymmeniä tunteja, mutta vaikeinta on ollut rajata mitä materiaalia ottaa mukaan, sillä paljon oli jätettävä pois. Sekä his- toriikkia kirjoittaneiden että sitä kokoamassa olleiden näkemys on väkisinkin suppea riippumatta siitä kuinka pitkään he ovat seurassa toimineet. Joku siis saattaa kaivata jotain itselleen paljon mer- kinnyttä asiaa. Annettakoon meille anteeksi mahdolliset puutteet.

Kyseinen historiikki kertoo seitsemän rohkean ja ennakkoluulottoman naisen aloittaman työn jat- kumisesta näihin päiviin saakka. Se kertoo hehkuvan innostuksen ja talkoohengen voimasta, joiden avulla on selvitty vastoinkäymisistä toimintaa kehittäen ja ajan hengessä pysyen.

Antoisia lukuhetkiä liikunnallisen historian parissa!

Juhlatoimikunnan puheenjohtaja

Sisältö

Lukijalle . . . 3

OULUN NAISVOIMISTELIJAT – IÄSTÄ HUOLIMATTA AJAN HERMOLLA . . . 7

PIENI LIIKUNNAN HISTORIA – RAATAMISESTA MYÖNTEISEKSI JA SUOSITELTAVAKSI ELÄMÄNTAVAKSI . . . 9

1. TOIMINTA VUOSIKYMMENITTÄIN . . . 12

1.1. Ensimmäinen vuosikymmen (1906–1916) . . . 12

1.2. Toinen vuosikymmen (1916–1926) . . . 16

1.3. Kolmas vuosikymmen (1926–1936). . . 19

1.4. Neljäs vuosikymmen (1936–1946) . . . 24

1.5. Viides vuosikymmen (1946–1956). . . 27

1.6. Kuudes vuosikymmen (1956–1966) . . . 32

1.7. Seitsemäs vuosikymmen (1966–1976) . . . 36

1.8. Kahdeksas vuosikymmen (1976–1986) . . . 40

1.9. Yhdeksäs vuosikymmen (1986–1996) . . . 45

1.10. Kymmenes toimintavuosikymmen 1996–2006 . . . 53

2. MERKITYKSELLISIÄ RYHMIÄ, OSASTOJA TAI TOIMINTOJA SEURAN TOIMINNASSA JA SEN TAUSTALLA . . . 60

2.1. ONV:n ”lippulaiva” rytminen kilpavoimistelu vuosina 1980–2003 . . . 60

2.2. Joukkuevoimistelu, taide- ja taitolaji sekä kansainvälinen kilpailulaji ONV:n ohjelmistoon uudelleen vuonna 1997 . . . 64

2.3. Kilpa-aerobic Oulussa. . . 66

2.4. Valioryhmä: Liikunnan iloa ja tunteiden paloa . . . 68

2.5. ”Ei se ole lihava, joka liikkuu, eikä vanha, jonka kantapää rytmin tuntee” . . . 72

2.6. Uskollisuuden Kilta – Seniorien yhdysside . . . 74

2.7. Muonio - Pallasretkiä . . . 77

2.8. Naisten kymppi . . . 78

2.9. Oulun naisvoimistelijoiden liikuntakasvatussäätiö. . . 80

3. SEURA TOIMIJOIDENSA SILMIN: MUISTELOITA JA KOKEMUKSIA . . . 81

3.1. Voimistelijatyttönä tänään . . . 81

3.2. Kilpa-aerobic harrastukseni . . . 82

3.3. Sujuvasti miesjäsenenä naisvoimisteluseurassa . . . 83

3.4. 100-vuotiaan hyvässä seurassa 50 vuotta . . . 84

3.5. Kiltaäiti Ritva muistelee . . . 86

3.6. Pienin askelin kohti suurseura ONV:tä. . . 87

3.7. Miksi naisvoimistelu on harrastukseni? . . . 89

3.8. Muistikuvia värikkäistä vuosista . . . 91

3.9. Ohjaajana ja esiintyvänä voimistelijana ONV:ssa tänään . . . 93

3.10. Toiminnanjohtajan tarina . . . 94

4. 100-VUOTISJUHLAVUOSI JA SIIHEN VALMISTAUTUMINEN . . . 96

5. TILASTOJA SATAVUOTISESTA TOIMINNASTA . . . 102

5.1. Kiitos uskollisille toimijoille . . . 102

5.2. Oulun Naisvoimistelijat ry:n jäsenmäärät ja muita tilastoja . . . 103

5.3. Oulun Naisvoimistelijat ry:n johtokunnat vuosina 1923–2006 . . . 104

5.5. Oulun Naisvoimistelijat ry:n säännöt 15.2.1998 . . . 114

OULUN NAISVOIMISTELIJAT – IÄSTÄ HUOLIMATTA AJAN HER- MOLLA

100-vuotias Oulun Naisvoimistelijat ry on lähes kol- mellatuhannella jäsenellään yksi Suomen suurim- mista naisvoimisteluseuroista. Olemme myös yksi vanhimmista, kun Suomen Voimisteluliitto Svolin noin neljästäsadasta seurasta vain toistakymmentä on 100 vuotta täyttäneitä.

Oulun Naisvoimistelijoiden toiminta-ajatus on tuottaa laadukkaita liikuntapalveluja oululaisille lii- kunnanharrastajille. Monipuoliset jumpat, koulutetut ohjaajat ja kohtuulliset jäsenmaksut takaavat sen, että seurallamme on runsaasti uskollisia ja pitkäai- kaisia jäseniä. Lisäksi olemme saaneet jäseniks- emme osan Oulun kasvavan muuttovirran tuomista uusista liikunnanharrastajista. Muiden suurten kau- punkien tapaan meidän ei ole ainakaan toistaiseksi tarvinnut huolestua jäsenten siirtymisestä yksityisille saleille. Oulussa seurojen, kaupungin ja yksityisten salien tarjonnat täydentävät sopivasti toisiaan.

Seuramme peruskalliota ovat kuntojumpat ja ter- veysliikuntaryhmät, joissa liikkuvat pääosin keski-ikäiset naiset. Voimistelu on kuitenkin mitä suurimmassa määrin elämänkaariliikuntaa, minkä vuoksi tarjoamme jäsenillemme niin vauvajumppaa kuin ikääntyneiden kuntovoimistelua. Tällä hetkellä lapset voivat harrastaa seurassamme perinteisen satujumpan lisäksi temppujumppaa, joukkuevoimis- telua ja minibicciä. Lasten ja nuorten jumpparyh- mien ylläpitämiseen on panostettava jatkossakin.

SLU:n Liikunnan ja Urheilun maailmassa 4/06 jul- kaistun tutkimuksen mukaan seuraharrastuneisuus on parempi ennustaja aikusiän liikunnalle kuin oma- ehtoinen harrastuneisuus. Aktiivisimmat ja pysyvim- mät liikunnanharrastajat ovat usein liikuntaseurojen kasvatteja. Yhtenä valttinamme on, että naisvoimis- telu on erityisesti harrastuksena kuin myös kilpala-

jina kustannuksiltaan paljon muita urheiluseuroissa harrastettuja lajeja halvempaa.

Vuosien aikana Oulun Naisvoimistelijoiden pää- tulosalueiksi on nostettu seuratoiminnan kehittämi- nen, lasten ja nuorten liikunta, harraste- ja kuntolii- kunta, kilpailu- ja valmennustoiminta sekä kiltatoi- minta. Näitä ei ole ollut tarpeen muuttaa viime vuo- sikymmenen aikana, mutta painotukset ovat muuttu- neet ohjaajien, harrastajien sekä ajan trendien mukana. Edellisestä historiikista on luettavissa, kuinka 1990-luvulla salit täyttyivät aerobicin harras- tajista perinteisen kuntojumpan jäädessä taka-alalle.

Tänään aerobic on seurassamme edelleen merkittävä kilpalaji, mutta modernisoituneet ja monipuolistu- neet kuntojumpat keräävät enemmän harrastajia.

Rytmisestä kilpavoimistelusta olemme valitetta- vasti joutuneet luopumaan, koska seuralla ei ole ollut valmentajaa tähän vaativaan lajiin. Sen sijaan valio- voimistelijat ovat voineet kilpailla uuden lajin, tans- sillisen voimistelun parissa.

Seuran palveluiden on vastattava ajan vaatimuk- sia. Vuonna 1998 vuosikokouksessa käytettiin puheenvuoroja seuran toimiston sijainnista. Heinä- pään asunto-osakkeen vesivahingon vuoksi jou- duimme evakkoon Oulun kaupungin urheilutalolle.

Pian huomasimme urheilutalon tilojen vastaavan paremmin tarvettamme ja jäimme sinne pysyvästi.

Toimiston muutto oli jälkikäteen ajatellen toimiva ratkaisu sikäli, että talon peilisalin valmistuttua vuonna 2000 urheilutalosta on tullut keskustan jumppien pääpaikka. Urheilutalolta ovat löytyneet tilat myös Naisten Kympin talkoille. Omat nettisivut ja jumpparyhmien tason havainnollistaminen hikipi- saroin ovat viimeisen vuosikymmenen aikana kehi- tettyjä palveluja jäsenille. Vuodesta 2001 lukien

Pirkko Pieskä

Oulun Naisvoimistelijoilla on ollut toiminnanjoh- taja, kun johtokunta totesi, ettei toimistonhoitajana toimineen Eeva Juolan tehtävänimike vastannut enää hänen toimenkuvaansa. Seura voi olla ylpeä moni- puolisesta, tunnollisesta ja tarmokkaasta työntekijäs- tään. Vuonna 2002 päätimme, että kaikilta ohjaajilta edellytetään vähintään Svolin perustason ohjaaja- kurssin suorittamista. Seura on kustantanut ohjaajien kurssit edellyttäen vuoden sitoutumista ohjaajan työ- hön. Ohjaajien palkkaus on porrastettu koulutuksen ja kokemuksen mukaan.

Valtakunnallisesti voimistelun järjestöt ovat löytä- neet toisensa. Suomen Voimistelu- ja liikuntaseurat SVoLi ja Suomen Voimisteluliitto yhdistyivät Suo- men Voimisteluliitto Svoliksi yli vuosi sitten. Liiton visio on: ”Voimistelu – halutuinta liikuntaa ja toi- mintaa yhdessä!” Alueellisesti liiton toiminta on hyvin organisoitua, ja Pohjois-Suomenkin alueella järjestetään runsaasti seuraamme palvelevia ohjaaja- koulutuksia. Paikallisten naisvoimisteluseurojen kanssa julkaisemme edelleen vuosittain Sykettä Syk- syyn -jumppalehden.

Nykyisin saman seuran toimintaan ei enää sitou- duta kuten aikaisemmin. Ohjaajat vaihtuvat ja monet jumpparit käyvät eri seurojen tunneilla sen mukaan, mikä parhaiten vastaa heidän yksilöllisiä tarpeitaan.

Onneksi on niitäkin, jotka ovat tarjonnan yltäkylläi- syydessä valinneet sitoutumista ja talkootyötä vaati- van vaihtoehdon voimisteluharrastukselleen. Heitä ovat erityisesti johtokunnan jäsenet. Nykyinen johto- kunta on toiminut useita vuosia lähes samassa kokoonpanossa. Mukana on seuratoiminnan eri osa-alueilla vaikuttaneita naisia: aktiivisia kunto-

jumppareita, ohjaajia, valiovoimistelijoita, entisiä kilpavoimistelijoita ja kilpailijan äiti. Kunkin siviili- ammatin ammattitaito ja työssä luodut verkostot ovat tärkeä tuki johtokunnan toiminnassa. Lisäksi jokaiselle on muotoutunut oma luonteva vastuualue mm. seuran näytösten järjestelyissä. Leimallista joh- tokunnan kokouksille on, että asioista päätetään yhdessä keskustellen.

Oulun Naisvoimistelijat saavat juhlia arvokkaassa seurassa. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus täyttää 100 vuotta. Vuosi on myös urheiluseuratoiminnan 150-vuotisjuhlavuosi. Lisäksi Suomen Naisten Voi- misteluliiton perustamisesta tulee kuluneeksi 110 vuotta. Asian kunniaksi järjestettiin seurojen ja seu- ratoimijoiden kanssa yhdessä SUN SVOLI voimiste- lun suurtapahtuma. Se on listattu yhdeksi seuramme juhlavuoden tapahtumista, ja linja-autollinen seu- ramme voimistelijoita lähti Tampereelle kesäkui- seksi viikonlopuksi.

Aatteellisten ja valtavirrasta poikenneiden naisten liikuntakasvatustyöstä on vuosisadan aikana kasva- nut joka naisen ja tytön (ja jopa miestenkin) kuntoa ja terveyttä edistävä voimisteluharrastus. Muutok- sista huolimatta seuran nykyistä toimintaa ohjaavat arvot: elämyksellisyys, ihmisläheisyys, terveyden edistäminen, kasvatuksellisuus ja vastuullisuus liittä- vät jäsenemme pitkiin perinteisiimme.

Kiitän kaikkia Oulun Naisvoimistelijoiden parissa vuosikymmenten varrella toimineita. Saamme jatkaa hyvässä seurassa toiselle vuosisadalle.

Pirkko Pieskä

ONV:n puheenjohtaja v. 1998–2006

PIENI LIIKUNNAN HISTORIA – RAATAMISESTA MYÖN- TEISEKSI JA SUOSITELTAVAKSI ELÄMÄNTAVAKSI

Urheilu, voimistelu ja liikunta ovat nykyihmiselle

itsestään selviä käsitteitä: osa modernia, tiedostavaa ja tasokkaana pidettyä elämänmuotoa. Liikuntaan ohjaavaa toimintaa organisoidaan niin valtakunnalli- sesti kuin lääni- ja kuntatasollakin, siinä missä yksi- tyisen liikunnallisuuden muodot saavat mitä moni- naisimpia muotoja. Urheilujärjestöjä ja toimintaa on moneen makuun ja tarpeeseen. Samoin on yksilölli- set vaatimukset ja huipputason erikoistoiminnot huo- mioitu näissä monipuolisissa järjestelmissä. Ajatelta- essa koko ihmiskunnan ja tunnettujen sivilisaatioiden historiaa, erikseen järjestetty liikunta ihmisten tun- nustettuna ja tiedostettuna tarpeena sekä hyvinvointia ylläpitävänä harrastuksena on kuitenkin varsin uusi ajatus.

Muinaisten aikojen sotilaat kilvoittelivat kun- nossa ja taidoissa jo tuhansia vuosia sitten. Miek- kailu-, juoksu- ja muut taisteluun valmistavat harjoi- tukset muistuttivat hyvinkin urheilua, ja eräät nykyi- setkin urheilulajit ovat luonnollisesti näiden harjoi- tusten suoria tai epäsuoria perillisiä. Toiminnan motiivit vain olivat erilaiset. Antiikin Kreikan olym- pialaiset eivät nekään olleet puhtaasti liikuntaa lii- kunnan vuoksi, vaan ne olivat osa oman kulttuuripii- rinsä kansojen jumalanpalvelusrituaaleja – fyysisten

‘kansainvälistä urheilukulttuuria’. Naiset eivät tie- tystikään saaneet osallistua niihin – eivät edes katso- jina. Kristinuskon myötä myös olympialaiset lakkau- tettiin ‘pakanallisen rivoina palvontamenoina’.

Suurin osa muinaisten ja menneiden aikojen ihmi- sistä teki siinä määrin fyysisesti raskasta – jopa näännyttävää – työtä, että he eivät todellakaan tar- vinneet mitään ylimääräistä liikuntaa. Ennemminkin päinvastoin, luppoaika käytettiin nukkumiseen ja pankolla makaamiseen. Jos aikaa sellaiseen vain suinkin liikeni. Äärimmilleen rasitettu elimistö tar- vitsi kaiken levon palautuakseen. Varsinkin kun riit- tävä ravinnonsaanti ei suinkaan ollut itsestään sel- vää. Yleensä raataminen kuitenkin vei voiton ja

‘pakkoliikunta’ näännytti niin miehet kuin naiset.

Myös aivan ‘tervehenkisessä ja luonnonläheisen’

vauraassa, kotoisessa talonpoikaisyhteisössämme eliniän ennusteet olivat nykynäkökulmasta lyhyitä.

Aliravitsemus oli hyvin yleinen olotila lähes kaikissa tunnetuissa sivilisaatioissa ja kotoisessa Euroopas- sammekin. Tämä on osasyynä siihen, että uhkeita ja suorastaan ylipainoisia ihmisiä pidettiin menneinä aikoina ehdottomina kauneusihanteina. Muhkea ole- mus viesti vauraudesta, hyvinvoinnista ja helposta

elämästä. Kukaan ei osannut kuvitellakaan, että

‘elintasosairauksista’ voisi tulla kansallinen riesa...

Akateemista liikuntaa on Suomessa harrastettu rajoitetusti jo 1600–1700-luvuilla, sillä esimerkiksi Turun Akatemiassa opiskelijoiden oli mahdollista perehtyä miekkailun ja tanssin saloihin. Akatemian opettajakunnassa oli sekä miekkailun että tanssin opettajain toimet. Tosin näille vakansseille oli tyy- pillistä, että ne olivat täyttämättä huomattavan pitkiä aikoja. Yliopiston siirryttyä Helsinkiin ja muututtua Keisarilliseksi Aleksanterin Yliopistoksi opetettiin siellä 1800-luvun alkukymmenillä ensimmäisen miekkailun ohella myös eräitä varhaisimpia tunnet- tuja, pohjoismaisia voimisteluohjelmia.

Liikkuva nainen herää

Naisvoimistelu on länsimaisen historian puitteissa varsin uusi aate ja keksintö, siinä missä se on muilla- kin kulttuurialueilla ollut täysin tuntematon käsite.

Lyhyesti ilmaisten sen voi sanoa liittyvän urbaaniin eli

kaisuuteen ja tietyn taloudellis-yhteiskunnallisen elintason saavuttamiseen. Aateli ja ylin virkamies- luokka eli jo aiemmin muuhun väestöön verraten

‘ylellisyydessä ja helppoudessa’, joskin tämäkin on hieman yleistävä hokema. Usein entisajan aatelin ja ylemmän kansanluokan elämäntavat muistuttivat – yllättävää kyllä – nykyisiä hyviä elämäntapoja. Sään- nöllisiä ruokailuja, tasokasta ruokaa, jota ei ollut tarve ahmia ylen määrin ja siisti ‘sisätyö’, jotka vas- tannevat

sesti harjoitettu ratsastus, miekkailu ja toistuvat tans- siaiset korvasivat vallan mallikkaasti aerobicin ja

‘salilla’ käynnit! Luonnollisesti aristokratian ja ylä- luokan elämäntyylissä oli myös kausia, jolloin sään- nöllisen elämäntavan, itsehillinnän, itsekurin ja koh- tuullisuuden ihanteet rappeutuivat.

Kaupunkien keskiluokkaistuminen eli porvaris-

luokan kasvu lisäsi ‘mukavasti elävän’ väestön mää-

rää. Tämän yhteiskuntaluokan miehet eivät enää itse

kyntäneet, raivanneet metsiä eivätkä soutaneet. Vai-

mot ja tyttäret puolestaan istuivat ryhdikkäiksi nyö-

ritettyinä saleissa, ja ruumiillisen työn teki palvelus-

kunta.

kassa. Keskiluokan ‘helmasyntinä’ oli myös pienoi-

nen tarve korostaa vaurautta muhevilla elämänta-

elämäntapaa saattoi aiheuttaa myös väärinkäsityksiä,

ja porvarisluokka sortui ylilyönteihin: 1700- ja

1800-lukujen porvarisluokka alkoi jo kärsiä nykyi- sen tyyppisistä ylellisyysvaivoista.

Ylipaino ja liikkumattomuus tekivät tuhoisaa jäl- keä. Samalla vielä uskottiin ‘rehkimisen’ olevan pahasta, vaikka keskeiset vaivat juontuivatkin lii- oista kaloreista ja istumisesta. Nyt herättiin ensim- mäisen kerran tieteellis-sosiaalisesti tutkimaan näitä asioita ja huomattiin liikunnan ja terveiden elämän- tapojen keskeinen merkitys. Väistämättä uudet valis- tusaatteet kohdistuivat myös naisiin. Keskiluokan naiset tarvitsivat tuossa vaiheessa parempaa fyysistä kuntoa ja kohtuullista liikuntaa myös pystyäkseen

Liikunnasta tulee kansallinen ja yhteiskunnallinen ohjelma

Lääketieteellisen tutkimuksen kehittyminen 1800-luvulla yhdessä terveyden, hygienian ja moni- puolisen ravinnon merkityksen oivaltamisen kanssa synnytti kansallisia ohjelmia. Valtiollisesti johdetut terveydenhoitojärjestelmät, kansalaisliikkeet ja yksittäiset uranuurtajatahot alkoivat kampanjoida systemaattisesti parempien elämäntapojen puolesta, siinä missä taisteltiin kulku- ja kansantautejakin vas- taan. Raittiustoiminta oli yksi keskeisistä innoitta- jista, samoin kuin tuberkuloosin nujertamisohjelmat.

Tähän laajempaan aatemaailmaan alkoivat istua jo hyvin luontevasti varhaiset purjehdus- ja luisteluseu- rat, joiden suhteen Oulukin oli lähes reaaliaikaisesti keskieurooppalaisessa kehityksessä mukana. Samoin uima- ja hiihtoseuratoiminta oli jo sata vuotta sitten tuttua kautta koko asutumman Suomen. Toiminnan takana saattoi olla sekä poliittinen että yleishyödylli- nen tahi ammattiyhteisö.

Naisvoimistelu täytti kaupunkien keskiluokan naisten liikuntatarpeen ja sitä leimasi hyvin pitkään korkealentoinen ihanteellisuus; jalo kilvoittelu, sisa- ruus (miesten veljespiirien hyvänä vastapainona), kristillishenkinen siveellisyys ja ajoittain jopa varsin

nen kannanotto, joka oli samalla leikillistä yhdessä- oloa, johon saattoi liittyä ajan hengessä myös statuk-

minta kosketti aluksi lähinnä valistunutta ja koulu- tettua väestönosaa, joka edusti luonnollisesti silloi- sen yhteiskunnan vauraampia väestönosia. Ruumiil- liseen työhön sidottua talonpoikais- tai työläisnaista ei useinkaan voinut ‘turha riekkuminen’ kiinnostaa, sillä hän oli siinä määrin jo aivan riittävän kovilla.

Suurin osa Suomen kansaa lienee saanut kosketukset liikuntaan liikunnan itsensä vuoksi kansakoululai- toksen kautta.

Kansakoulujärjestelmä alkoi 1870-luvulta, mutta

saavutti käytännössä kaikki lakisääteiset ikäluokat

vasta itsenäisyyden alkuvaiheissa 1920-luvulla.

Läheisenä esimerkkinä voisi ottaa pienen katkelman kouluissa annetun liikuntakasvatuksen ensimmäi- sestä vaiheesta Oulussa. Oulun kansakoulujen tunti- opetuslistoissa näkyy olleen jo vuosina 1875–80 jon- kin verran voimistelua; ensimmäisellä luokalla ½ viikkotuntia ja kolmannella 1 viikkotunti. Seuraa- valla viisivuotiskaudella ei yllättäen enää näykään merkintöjä liikunnasta. Liekö se sitten herättänyt moraalista närkästystä vanhakantaisten oululaisten mielissä... ilmanaikuinen riekkuminen...? Oulun seu- dun – ja yleensäkin pohjoisten alueiden – voimak- kaat uskonnolliset liikkeet esitetäänkin eräissä läh- teissä keskeisimmiksi koululiikunnan vastustajiksi.

Turha ‘itsensä väänteleminen’ miellettiin eräissä pii- reissä paheellisuuteen syökseväksi riettaaksi lihalli-

edistää.

Olipa kyse sitten lasten, miesten tai naisten liikun- nasta, täytyi yleiseen kansanterveyteen ohjaavan lii- kuntatyön pioneerien – niin Suomessa kuin muualla- kin maailmassa – tehdä runsaasti aikaa vievää ‘pro- pagandatyötä’. Suuren yleisön – ja jopa oppineiden asennemaailmassa – oli vielä vallalla runsaasti täy- sin vanhentuneita, epätieteellisiä ja suoranaiseen tai- kauskoonkin perustuvia käsityksiä. Sinänsä mielen- kiintoista, että ‘liikunta’ mainitaan ensimmäisen ker- ran jo vuoden 1843 koululainsäädännössä ja suosi- teltavaksi tuntimääräksi ehdotetaan ‘4–5 viikkotun- tia’. Varhaisia koululiikunnan puolestapuhujia ovat maassamme olleet muun muassa kansalliset suur- miehet. senaattori J.V. Snellman (1806–1881), val- tioneuvos Zachris Topelius (1818–1898) ja profes- sori Elias Lönnrot (1802–1884). Jokaisella heistä oli muuten vahvoja yhteyksiä Ouluun joko sukulaisuus- suhteittensa tai koulutaustansa vuoksi.

Liikunnan vuosisata

Koko 1900-luvusta voi sanoa, että se on täysipainoi- sesti naisliikunnan vuosisata. Vielä sata vuotta sitten – ja itse asiassa aika pitkälle lähimenneisyyteen – naisvoimisteluun liittyi vielä nykynuorten hieman kummeksumia piirteitä; seuratoiminnan henki oli äärimmäisen juhlava ja ylevä. Viime vuosisadan alun

‘siveän sievästä plastillisesta voimistelubaleteista’ on edetty mittavaan lajirunsauteen ja tarpeen vaatiessa uskomatonta systemaattisuutta ja sitkeyttä vaativiin liikuntamuotoihin. Pääpaino on silti tietysti ’jokanai- sen’ ja miksei miehenkin – luonnollisessa ja helposti

Naisten ja äitien kautta tietyt terveet elämänasen-

teet ja rutiinit tulivat kuin huomaamatta osaksi enti-

sen ‘Suomisen perheen’ elämää siinä missä miesten

ja poikien rooliin oli jo aiemmin sopinut ‘miehevä

rehkiminen ja hikoilu’. Raittiin ilman ja kesäisen auringossa oleilun tukena oli myös taistelu keuhko- tautia vastaan ja jopa keskieurooppalaisten ‘naturis- tien’ muutamaa astetta pidemmälle menevät opit, joissa saattoi myöhemmin toki ilmetä myös epätie- teellisiä ‘terveen ja paremman rodun’ luomisen käsitteitä. Näitä seikkoja on kuitenkin täysin asia- tonta liittää tähän kokonaisuuteen. Keskeisimmät ajatukset niistä liittyivät kuitenkin täysin vilpittö- mästi kansanterveyteen, tulevien ja kasvavien lasten terveyteen, kansantautien ehkäisyyn, vastustusky- kyisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan luomiseen.

Viimeisen sadan vuoden aikana myös suomalainen nainen vapautui ‘korsettinuken’ roolistaan ensin valistuneeksi ja liikkuvaksi äidiksi, sitten itsenäiseksi ja terveystietoiseksi kansalaiseksi, joka vaikuttaa ympäristöönsä toiminnallaan ja asenteillaan. Tavan- omaisimmillaan se on ollut eräänlaisen arjen ‘yleiser- gonomian’ opettelemista, kuten hyvän ryhdin ja istu- misen omaksumista, ulkoiluun kannustamista sekä järkevää pukeutumista, joka on vapauttanut toimi- maan ja liikkumaan. Lähes jokainen aikuinen Suo- men kansalainen tunnistaa tästä mielikuvaraken- teesta joko oman äitinsä, sisarensa tai jonkun muun tuntemansa valveutuneen, tiedostavan ja normaalin energisen suomalaisnaisen. Tässä on suomalaisen

naisliikunnan

huomata yhdistää sadan vuoden takaisiin innokkai- siin, kirkasotsaisiin ja joskus jopa nykynäkökulmasta

Ilman tätä sukupolvien ajan jatkunutta johdonmu-

simme varmasti kansakuntana ja yksilöinä sukupuo- leen katsomatta raihnaisempia. Teknistyvä ja passii- visuuteen houkutteleva elinympäristö tuo alati uusia haasteita. Naisliikunnalle... tai, no – kansalaisliikun-

päivänä onkin älyllisesti päästy eroon kaavamaisuu- desta, joka vielä erinäisiä vuosikymmeniä sitten teki koomisen tiukan eron ‘miesten ja naisten liikunnan’

välillä. Tällä hetkellähän myös naiset harrastavat entisiä ‘perimiehisiä’ lajeja kuten kuntonyrkkeilyä;

yksi urhea suometar on jo aika päivää ollut painon- noston maailmanmestari. Nykyisillä naisten painon- noston suomenmestaruustuloksilla olisi muutama vuosikymmen sitten voitettu kaikissa sarjoissa mies- ten mestaruudetkin! Tämä todistanee valtavasta kehityksestä omaa selkeää kieltään.

Oulun Naisvoimistelijoiden historia kertoo tästä sadan vuoden urakasta ‘pähkinänkuoressa’ oululais- version. Tämän teoksen tietojen ja siinä kerrattujen muistojen kautta voitte myös peilata koko kansakun- nan kulunutta vuosisataa liikunnan kautta. Histori- oitsijana ja tämän kokoomateoksen pienten ‘tietolaa- tikoiden’ kirjoittajana esitän kunnioittavat onnitte- luni juhlivalle yhteisölle. Olen yrittänyt kerätä nais- voimistelun asiantuntijoiden laatiman tekstin oheen pieniä tiedostoja, joista avautuisi jotakin eri aikakau- sien yhteiskunnasta ja yleisistä suuntauksista.

Oma Äitini oli nuoruudessaan innokas naisvoi- mistelija, vaikkei oulutar ollutkaan. Lukemattomia kertoja, erilaisissa fyysistä suoritusta vaativissa arjen tilanteissa, kuulin hänenkin toteavan tähän tyyliin:

‘Vanhana naisvoimistelijana suosittelisin, että tekisit tuon esimerkiksi näin...’.

Naisvoimistelu rulettaa, kuten nykynuoriso asian ilmaisisi.

Markus H. Korhonen

FM, Oulu.

Lähteitä:

Kustaa Hautala, Oulun Kaupugnin historia IV (1856–

1918), Oulu 1976.

Pertti Huttunen, Oulun Kaupungin Kansakoulu 1874–

1974 (osa I), Oulu 1974.

Kyösti Julku (toim.), Valkean Kaupungin Vaiheet, Jyväs- kylä 1987

Irja Kleemola, Naisliikuntaa– 100 vuotta, Keuruu 1996.

Heli Kurvinen, Elin Kallio – Suomen Naisvoimistelun Äiti, Vammala 1959.

Elin Kallio – Suomen naisvoimistelun äitihahmo

Jokainen suuri aate on tarvinnut pioneerinsa, tai pioneerittarensa, jos leikillisesti todetaan. Suomen naisvoimistelun keskeisenä uranuurtajana pide- täänkin Elin Oihonna Kalliota (o.s. Waenerberg, 1859–1927). Elin Kallio toimi vuodesta 1884 aina kuolemaansa saakka Helsingin Tyttönormaalily- seon voimistelun opettajana. Hän oli jo 17-vuoti- sena ollut perustamassa kaikkein ensimmäistä naisvoimisteluseuraa. Hän oli vuonna 1896 mukana aloittamassa Voimisteluliittoa, josta myö- hemmin muotoutui tutumpi Liikuntakasvatusliitto, ja Varalan voimisteluopistoa vuonna 1909. Elin Kallion sanotaan nasevasti luoneen perustan nais-

vat teokset: ‘Gymnastiktabeller’ (suom. ‘Voimiste- lukaavoja’, 1890) ja aikansa perusteoksen ‘Nais- voimistelun käsikirja’ (1901, jonka useat myöhem- mät painokset tunnetaan nimellä ‘Voimistelun käsikirja’). Elinin puoliso oli sanakirjantekijänä ja koulumiehenä mainetta saavuttanut Aukusti Her- man Kallio (1858–96).

MHK

1. TOIMINTA VUOSIKYMMENITTÄIN

Voimistelu on luonnollisesti ollut ensisijainen liikuntamuoto seuran toiminnassa. Sen hyväksi ja kehittämiseksi tehty työ on vuosikymmenien mittaan tuottanut yhä parempia tuloksia. Seuran toiminnassa on aina yritetty pysyä ajan tasalla seuraamalla ja omak- sumalla uusia virtauksia. Luonnollisesti jokainen ohjaaja on lisäksi tuonut mukaan omaa persoonallisuuttaan ja siten monipuolistanut toimintaa.

1.1. Ensimmäinen vuosikymmen (1906–1916)

Ensimmäinen toimintavuosikymmenen on täytynyt olla tunteiden täyttämä. Seuran syntyyn vaikuttanut suoma- laiskansallinen henki antoi intoa tehdä uraauurtavaa työtä.

Seuran jäsenmäärä ei tuolloin ollut kovin suuri, mutta jäsenet olivat sitäkin sitoutuneempia. Ja aatteellisella naisten liikuntakasvatustyöllä oli tuohon aikaan niin suuri rooli, että sitä on nykyajan ihmisen vaikea käsittää.

Oulun Naisvoimistelijain toiminnasta on alkuperäisiä kirjallisia tietoja käytettävissä vasta vuodesta 1923 läh- tien. Vuosilta 1906–1918 ei ole säilynyt minkäänlaisia virallisia papereita. Vapaussodan aikana vuonna 1918 paloi Oulun Suomalaisen klassillisen lyseon voimistelu- sali. Tässä yhteydessä tuhoutui silloisen puheenjohtajan hallussa ollut arkisto. Tietoja on saatu vuosina 1922–24 puheenjohtajana toimineen Aili Paasikankaan 20-vuotis- juhlahistoriikista sekä haastattelemalla seuran jäseniä.

Seuran alkutaipaleen tietoja on saatu lisäksi Kaiun vuosi- kerroista 1906 ja 1907 sekä Kalevan vuosikerroista 1909, 1916 ja 1918. Toinenkin menetys kohtasi seuran arkistoa sodan aikana, kun Pohjalaisen Kirjakaupan suojissa olleesta arkistosta tuhoutui osa vuonna 1944 Oulun pom- mituksessa.

Seuran nimi ja syntyvaiheet

1900-luvun alussa Oulussa toimi useita suomenkielisiä miesvoimisteluseuroja, mutta kaupungin ainoa naisvoi- misteluseura oli ruotsinkielinen ”Gymnastikföreningen för fruntimmar i Uleåborg”. Tämän vuonna 1896 peruste- tun seuran johtajana toimi Oulun suomalaisen tyttökoulun voimistelunopettaja Agnes Hagman, joka sai useat oppi- laansa innostumaan voimisteluun niin paljon, että he kou- lusta päästyään liittyivät mainittuun ruotsalaiseen seuraan.

Tästä johtuen seuraan liittyi vuosi vuodelta yhä enemmän suomea puhuvia jäseniä. Luonnollisena seurauksena syn- tyi ajatus, että voimistelunäytöksissä ja yleensä yleisölle esiinnyttäessä komentokielenä käytettäisiin suomea, mutta koska se oli seuran sääntöjen vastaista, ei ajatusta voitu toteuttaa.

Kun Suomen Naisten Voimisteluliiton viidennet voi- mistelujuhlat pidettiin kesällä 1906 Kuopiossa, antoi suo- malaisuus juhlille tunnusomaisen leimansa, sillä Kuopion Naisvoimisteluseura – Voimisteluliiton ensimmäisenä suomalaisena jäsenyhdistyksenä – oli painattanut juhlajul- kaisut suomeksi. Näihin juhliin osallistui Oulun ruotsalai- nen naisvoimisteluseurakin omalla ohjelmallaan.

Sen valiojoukkueeseen kuului 12 voimistelijaa, joista suurin osa oli suomalaisia ja loputkin suomenkielentaitoi-

sia, joten tytöistä tuntui entisestäkin luonnottomammalta, että heitä komennettaisiin ruotsiksi täällä aitosuomalai- sessa ympäristössä. Niin syntyi jyrkkä päätös, että ohjel- maa ei esitettäisi, ellei komentokieltä muutettaisi. Ja se muutettiin. Voimistelunopettaja Agnes Hagman oli ensim- mäinen, joka komensi juhlanäytöksen suomeksi. Salin- täyteinen yleisö kohahti innostuksesta, kun oululaiset suo- rittivat ohjelmansa. Tämä oli kipinä Oulun Suomalaisten Naisvoimistelijain syntymiseen.

Saman vuoden syksyllä käydyissä neuvotteluissa ilmeni, että suomalaiset eivät voineet työskennellä eri osastona ruotsalaisessa seurassaan saman johtajan joh- dolla. Silloin suomalaiset jäsenet erosivat ”Gymnastikfö- reningenistä” ja tuon Kuopiossa esiintyneen seitsemän suomalaisen ”ydinryhmän” johdolla perustivat uuden naisvoimistelijaseuran:

Oulun Suomalainen Naisvoimisteluseura perustettiin ajankohtana, jolloin Suomessa ja maailmalla kiehui.

Venäjä oli aloittanut 1899 Suomen autonomiaan vastaan suunnatut sortotoimenpiteet. Historia puhuukin sorto- kausista. Kesällä 1904 tilanne oli saavuttanut jo yhden dramaattisen huippunsa, kun Eugen Schaumann mur- hasi Helsingissä Suomen kenraalikuvernööri Bobriko- vin, vihatun sortovallan edustajan. Venäjän ja Japanin sota oli juuri päättynyt vuonna 1905 Venäjän kirvele- vään tappioon, josta sortotoimien alla kirvistelevät suo- malaiset riemuitsivat. Venäjän tsaarin oli ollut samana vuonna pakko myöntyä kansanedustuslaitoksen eli Duuman perustamiseen Venäjälle. Suomessa elämää ja mullisti suurlakko; työväki ja muut yhteiskuntaryhmät liikehtivät levottomasti. Peräti kahta kuvernööriä – Vii- purin ja Hämeen läänien – vastaan tehtiin murhayrityk- set. Vuoden 1905 keväällä ja kesällä oli Oulussakin suu- ria väenkokouksia: santarmeja kivitettiin ja Franzénin puistossa valtaisa väkijoukko huusi kuvernööriä ‘alas’.

Vuonna 1906 suomalaisia järkyttivät Viaporin kapina Helsingin edustalla olevassa (nykyisen Suomenlinnan) merilinnoituksessa ja monet muut dramaattiset tapahtu- mat. Avoimesti poliittis-yhteiskunnallisia yhdistyksiä oli (lähes) mahdotonta perustaa, joten raittiusseurat, voimistelu- ja urheiluseurat tarjosivat samanmielisille isänmaanystäville hyödyllisen liikunnan ohessa hyviä tapaamismahdollisuuksia...

MHK

Oulun Suomalaiset Naisvoimistelijat. Tämän uuden seu- ran ja vanhan ruotsalaisen seuran yhteistyö oli kuitenkin kitkatonta kieliriidan sitä rikkomatta.

Mitään virallista dokumenttia Oulun Suomalaisen Naisvoimisteluseuran perustavasta kokouksesta ei ole säi- lynyt, mutta muistitiedon mukaan ensimmäinen kokous on pidetty Oulussa Niemelän kahvilassa 1906. Seuran nimi syntyi sitten itsestään, sillä seuralla oli vanhempia esikuvia mm. Kuopiossa ja Tampereella. Nimeen liitetyllä Suomalaiset-sanalla oli suuri merkitys, sillä kuvastihan se sitä henkeä, joka seuran synnytti. Seuran liittyessä Suo- men Naisten Voimisteluliittoon vuonna 1908 se sai myös säännöilleen vahvistuksen. Nimi lyhennettiin muotoon

”Oulun Naisvoimistelijat” (”ONV”) vuoden 1926 vuosi- kokouksen yksimielisellä päätöksellä. Samana vuonna yhdistys rekisteröitiin.

Toiminta

Seuran perustamisen alkuaikoina voimisteltiin Oulun Suomalaisen Klassillisen lyseon salissa kerran viikossa.

Voimistelijoita oli yksi alle 20 hengen ryhmä. Ensimmäi- sinä ohjaajina toimivat Aini Wichman, Salli Heinämaa ja Miili Huhanantti. Toiminta kuitenkin vilkastui, kun seura sai tehtäväkseen järjestää Suomen Naisten Voimistelulii- ton VI voimistelujuhlan yhdessä ruotsalaisen seuran kanssa Oulussa vuonna 1909.

Toimintakaudelle 1910–11 antoivat vauhtia Tampereella vuonna 1911 pidetyt voimistelujuhlat.

Seuraava nousukausi seuran toiminnalle alkoi vuonna 1914, jolloin johtajaksi saatiin nuori ja innokas voimiste- lunopettaja Helli Tuomikoski. Harjoituksia pidettiin jopa neljä kertaa viikossa ja osanottajamäärä kasvoi. Seuraavat voimistelujuhlat oli nimittäin määrä pitää Vaasassa 1915, ja niihin oli tarkoitus osallistua.

Kuopion voimistelujuhlille osal- listunut valiojoukko. Ylärivissä vasemmalta (silloiset nimet) Gret- chen Thomén, Bertha Halleen, Jenny Visuri, Lempi Nikkinen, Sigrid Allén, Hellin Virkkula, Sal- ly Räinä. Alarivissä Miili Laurin, Aili Pohjola, Olga Koistinen, Ma- lin Sohlberg. (kuvanottaja Ester Montell puuttuu). Tästä joukosta erkaantui suomenkielisen seuran perustanut seitsemän naisen ryh- mä: Olga Koistinen, Miili Lau- rin-Huhanantti, Lempi Nikki- nen-Nevanlinna, Aili Pohjo- la-Paasikangas, Sally Räinä-Hei- nämaa, Hellin Virkkula, ja Jenny Visuri-Järvetaus.

Ääni- ja liikuntaoikeus naisille!

Kieliriidat liittyivät aikakauden poliittis-kulttuuriseen elämään mitä olennaisimmin. Noin 10 000 asukkaan Oulussa ei ollut suurta ruotsinkielistä väestönosaa, mutta vanha vaalijärjestelmä takasi äveriäämmälle kan- sanluokalle suuremmat äänikiintiöt. Vaaleissa ruotsin- kielisten pääomapiirien voima oli ‘jyrännyt’ suomen- kieliset. Kielikysymys kärjistyi. Samaan aikaan alkoi naisten yhteiskunnallinen esiinmarssi. Venäläisten Suo- mea vastaan suuntaamat sortotoimet hellittivät vähäksi aikaa, ja tilanne teki muutamat merkittävät yhteiskun- nalliset uudistukset mahdollisiksi: Vuoden 1906 syk- syllä kokoontuivat Säätyvaltiopäivät viimeisen kerran ja Suomeen muodostettiin uusi, yksikamarinen edus- kunta, joka koostuisi 200 kansanedustajasta ja, joka valittaisiin yleisillä sekä yhtäläisillä vaaleilla. Näissä vaaleissa saivat myös naiset äänestää ja olla itsekin ehdokkaina kansanedustajiksi! Oululaisen naisvoimis- telun harrastajat järjestäytyivät siis virallisesti ja ver- tauskuvallisesti täysin ajan hengessä.

Näin voimisteltiin Keskuskentällä Oulun suurjuhlilla 1909.

Valtiollisista syistä juhlat kuitenkin peruutettiin. Harjoi- tettu taito tyydyttiin esittämään Oulussa ja Raahessa.

Oulussa seura pani toimeen ohjelmallisen iltaman Manee- sissa ja seuraavana päivänä vielä voimistelunäytöksen.

Sama ohjelma esitettiin Raahessa pari viikkoa myöhem- min. Aikakirjojen mukaan jo vuonna 1909 seuran jäsenet osallistuivat ensimmäisen kerran kursseille. Silloin Oulun juhlien yhteydessä pidettiin neljä päivää kestävät leikkikurssit, jotka sisälsivät laulu- ja palloleikkejä, kan- santanhuja, uintia ja näiden aineiden teoriaa.

Tämä kuva lienee otettu joissain ohjelmallisista ilta- mista, joita seura järjesti ensimmäisen toimintavuosi- kymmenensä aikana.

Toiminnan ensimmäisen vuosikymmenen loppupuo- lella Oulun Naisvoimistelijat ry:n ohjelmaan liitettiin jos- sain määrin myös yleisurheilu. Yleisurheilun harrastus rajoittui aluksi vuonna 1912 perustettujen urheilumerk- kien suorituksiin. Merkkivaatimukset olivat laajat ja näin harjoitukset olivat monipuolisia. Esimerkkinä mainitta- koon, että vanhoihin merkkeihin sisältyvät heitot oli teh- tävä molemmilla käsillä ja korkeushyppy oli ponnistet- tava kummallakin jalalla. Merkkien suoritus vaati run- saasti sitkeyttä ja kestävyyttä, sillä sisältyihän merkkivaa- timuksiin monen peräkkäisen vuoden suoritukset niin talvi- kuin kesälajeissa. 20-luvulla merkkien suoritusinto oli huipussaan, ja useat seuran jäsenet uurastivat aina kul- tamerkkiin saakka.

Myös ohjaajilta vaadittiin uhrautuvaisuutta, kun he ennen ja jälkeen varsinaisen päivätyönsä kävivät vastaan- ottamassa urheilusuorituksia. Urheilukenttä ei vielä silloin ollut käytettävissä, joten esimerkiksi keihäänheittoa har- rastettiin Limingan maantien varressa ja Hupisaarilla.

Voimistelusalissa 22.3.1909 ku- vattuna Salli Auerma, Elli Schroderus, Hellin Olander, Lisbet Söderman, Hilja Ahveni- nen, Lyyli Tiiri, Hilma Makko- nen, Vivi Heikel, Kaarina Kari ja Tuovi Duchman.

Oulun yhdistyksen tulikaste...

Oulun Suomalaiset Naisvoimistelijat lienevät joutuneet tulikasteeseen jo 1909, sillä tuon vuoden kesäkuun alussa järjestettiin Oulun jo kadonneella Keskuskentällä voimistelujuhlat, joiden aikana itse Elin Kallio ohjasi naisvoimistelunäytöstä. Vanhat arkistot ovat kadonneet, ja ne olisivat voineet tuoda kaivattua lisävalaistusta sii- hen, missä tunnelmissa nuori yhdistys valmistautui esiintymään kotikentällään. Tunnelmat ovat varmaan- kin olleet kiireiset ja jännittävät: kielikiistat olivat aihe- uttaneet pientä närää voimistelijattarien joukoissa. Kes- kuskenttä oli ‘märkää velliä’, ja aivan pormestarilta täy- tyi hakea lupa pienten kuivausojien kaivamiseen. Peri- mätieto kertoo, että säkeilläkin aluetta kuivatettiin. Tos- sut eivät kuitenkaan kosteudesta kärsineet, sillä 144 voimistelijan marssiessa ylväästi yhteisnäytökseen oli maankamara kuiva ja tunnelma korkealla. Juhlallisuuk- siin kuului myös Merikosken lasku koskiveneillä ja tun- nelmallinen ‘yövalokuvaus’! Ryhmäkuvan ottamiseen käytettiin Pohjolan Valkean Kaupungin valaissutta kesäyön luonnollista valoa! Oulun yhdistys oli muuten saanut täysin virallisen rekisteröintinsä suoritettua vasta edellisvuonna eli 1908.

MHK

Oulun Naisvoimistelijain näytös Maneesissa 15.5. 1915. Eturivissä vasemmalta (silloiset nimet) Tyyne Hirstiö, Eeva Koistinen, Anni Aitto, Laura Luukinen, Eva Aitto, Kerstin Vegelius. Takarivissä: Kerttu Aspergen, Esteri Aarnio, Olga Koistinen, Helmi Pehkonen, Aili Ståhlberg ja Katariina Heikkilä.

1.2. Toinen vuosikymmen (1916–1926)

Seuran toiselta toimintavuosikymmeneltä on säilynyt vain hyvin niukasti valokuva- ja muuta materiaalia. Tähän lie- nee syynä vapaussodan aikana 1918 syttynyt tulipalo, joka tuhosi paitsi pääasiallisen toimintapaikan, Oulun Suomalaisen klassillisen lyseon voimistelusalin, myös sen yhteydessä olleen Oulun Suomalaisten Naisvoimistelijoi- den arkiston. Toiminta kuitenkin jatkui entiseen malliin.

Selvää vilkastumista ja jäsenmäärän ainakin väliaikaista kasvua oli havaittavissa aina, kun tavoitteena oli joku haastava koitos, voimistelupäivät tai -kisat. Tämä ilmiö- hän on ollut havaittavissa näihin päiviin asti. Toisen toi- mintavuosikymmenensä aikana seura sai ensimmäisen lippunsa, ja omat merkitkin suunniteltiin. Tämän toimin- tajakson päätteeksi, 20v–juhlakokouksessa, seuran nimi lyhennettiin nykyiseen muotoonsa ”Oulun Naisvoimiste- lijat”, ja yhdistys myös rekisteröitiin.

Julkiset tiedotusvälineet, käytännössä tietenkin paikal- liset sanomalehdet, ovat tietysti tehokkain keino päästä kosketukseen yleisön kanssa. Ensimmäisistä vuosista läh- tien on säännöllisesti jokaisen toimikauden alkaessa ilmoitettu voimisteluharjoituksista sanomalehdissä.

Vuoden 1918 KAIUSSA ja KALEVASSA olleessa ilmoituksessa sanotaan:

”Tule mukaan voimistelemaan! Tule saamaan tarmoa lihaksiisi ja terästä tahtoon! Tule ja liity Oulun Naisvoi- mistelijoihin! Sillä pysyäksesi terveenä ja työkykyisenä tarvitset sinä voimakasta ja kaikinpuolista ruumiin liikun- taa. Tule ja sinä saat kaksi kertaa viikossa rattoisan vir- kistyshetken toveripiirissä, jossa elämänilo, hyvä tahto ja hyvä ymmärtämys täyttää jokaisen sydämen. Nykyaika vaatii ihmiseltä niin paljon hermojännitystä, että on var- sin terveellistä päästä hetkeksi irti omien hermojensa her- ruudesta, antautuakseen toisten komennettaviksi ja mää- rättäviksi. Jätä siis työsi kahdeksi iltatunniksi viikossa ja tule riviimme leikkiin ja lauluun.”

Aivan näin pitkiä ja runollisia ilmoituksia on myöhem- min tuskin käytetty. Mutta ”liikuntakasvatuksen aamun- koitossa” voimisteluseurankin tilaisuudet olivat suuria tapahtumia, jotka saivat mukavasti palstatilaa aikansa pai- kallisissa sanomalehdissä, toisin kuin ehkä nykyään. Ns.

”puffeja” ovat oululaiset sanomalehdet ystävällisesti suostuneet julkaisemaan usein ennen eri tilaisuuksia.

Niissä on seuran toimintaa tuotu julki mahdollisimman paljon. Tämän lisäksi ovat lehdet lähettäneet usein valo- kuvaajiaan ja toimittajiaan seuran tilaisuuksiin.

Seuran lippu

Oulun Suomalaisten Naisvoimistelijoiden ensimmäinen lippu vihittiin seuran viettäessä 10-vuotisjuhlaansa joulu- kuun 9. päivänä 1916. Lipun oli suunnitellut oululainen taiteilija, jonka nimi ei ole tiedossa. Jäsenet ompelivat lipun itse. Vaaleansiniseltä silkiltä kohosi näkyviin kolme vihreää kuusta, yllä räiskyivät eriväriset revontulet, ja kuvioon liittyivät kirjaimet OSNV. Vihkiäispuheen piti silloinen puheenjohtaja Esteri Aarnio-Jukola.

20-vuotisjuhlassa marraskuun 13. päivänä 1926 vihit- tiin yhdistyksen Suomen Naisten Liikuntakasvatusliiton (SNLL) kehotuksesta hankkima valtakunnan lippu. Oman siniristilipun tangon päähän kiinnitettiin suurikokoinen hopeoitu seuran merkki. Tätä lippua oli tarkoitus käyttää tuulesta, sateesta ja paljosta käytöstä kärsineen vanhan lipun asemasta. Kaikesta huolimatta omin käsin tehty seu- ran lippu oli voimistelijoille niin paljon rakkaampi, että sitä kuljetettiin uskollisesti mukana kaikilla matkoilla.

Lippu oli ensimmäistä kertaa mukana Tampereen voi- mistelujuhlilla vuonna 1919. Näiden juhlien jälkeen on lippu ollut mukana kaikilla voimistelujuhlilla sekä maaseutukiertueilla.

Seuran voimistelijoita harjoituksissa 1920-luvulla.

Ajan hengessä muutakin mukana

Ulkoiset tunnukset – liput, väriyhdistelmät ja vaakunat – merkitsivät 1910-luvun valveutuneelle suomalaiselle paljon. Vielä ei puhuttu avoimesti itsenäisyydestä, mutta joukkoliikkeiden ja yhdistysten tunnuksiin kät- keytyi verhotusti kansallistunne. Sitä ruokki Venäjän huono menestys ensimmäisessä maailmasodassa (1914–18), jolloin keisarikunta soti Saksaa vastaan.

Suomessa oli jo sekä aktiivisia että passiivisia vastarin- nan harjoittajia, mitä venäläisten sortotoimiin tulee.

Aktivisteista uskaliaimmat tekivät lähes terroritekoja venäläistä sortovaltaa kohtaan. Rohkeimmat isänmaan- ystävät poistuivat maasta mennäkseen (käytännössä muodolliseen) vihollismaahan eli Saksaan. Jääkäri- liike oli syntynyt 1915 ja myös oululaisia nuoria mie- hiä katosi salateitse Saksaan hankkimaan sotilaskoulu- tusta. Ajatus oli, jos ja kun tilaisuus tulee, voivat suo- malaiset sitten taistella vapautensa puolesta aseellises- tikin. Voimakas intomielisyys ja vahvat maailmankat- somukset leimasivat monien suomalaisten elämää ja se näkyi myös seuratoiminnassa.

MHK

Toiminta

Julkiset esiintymiset eri tilaisuuksissa pitivät yllä vireää harjoittelua aina vuoteen 1918, jolloin puhjennut vapaus- sota keskeytti toiminnan kokonaan. Viipurissa vuonna 1922 pidettävät voimistelujuhlat, joihin osallistumisen seura otti tähtäimekseen, antoivat syyn viritellä toimintaa uudelleen.

Ensimmäiseksi naisvoimistelupäiväksi yhdistys järjesti Pyrinnön naisosaston kanssa yhteisen juhlan Seurahuo- neelle. Vuonna 1924 perustettiin uusi osasto, ja tämän johdosta harjoitusiltojen lukumäärä kohosi kolmeen ja voimistelijoiden lukumäärä tunneilla 30:een. Olivathan taas tähtäimessä voimistelujuhlat, tällä kertaa Mikkelissä.

Ohjaajia myös kurssitettiin mahdollisuuksien mukaan jo seuran alkuvuosina. Vuonna 1917 lähetettiin Laura Rostanius (Luukinen) kaupunginvaltuuston myöntämän apurahan turvin leikki- ja partiojohtajakurssille. Oppi- maansa hän sovelsi Heinätorin kansakoulun pihalla koko kesän. Siellä hän ohjasi kori-, linna- ja pitkäpallopelejä 40–60 nuorelle ja varttuneemmallekin innokkaalle harras- tajalle. Samana kesänä Siiri Melamies osallistui ensim- mäisenä seurastamme Mamma Kallion pitämälle Varalan kurssille. Tässä yhteydessä mainittakoon, että vielä vuonna 1976 Siiri Melamies osallistui Oulussa pidettä- välle rentoutuskurssille.

Musiikki tuli muutenkin voimisteluun mukaan ylei- sesti 1920-luvulla. Seuramme historiassa maininta säes- tyksen käyttämisestä esiintyy kuitenkin jo vuonna 1915.

Tällöin Maneesissa pidetyssä voimistelunäytöksessä – Esteri Aarnio-Jukolan ohjaamassa esityksessä – käytettiin komennon lisäksi myös pianosäestystä, joka silloin herätti tavatonta huomiota.

Vuonna 1919 säestäjänä Maneesissa oli tunnettu kapel- limestari Martti Similä, joka silloin oli vielä oululainen koulupoika. Myöhemmin hän säesti vielä seuran juhlissa- kin.

Alkuaikojen liikuntakasvatustyötä olivat maaseu- dulle tehdyt näytösmatkat, jotka otettiin seuran ohjel- maan 1920-luvulla. Ne olivat luonnollisesti parhainta lii- kuntakasvatuksen hyväksi tehtyä työtä. Voimisteluesitys- ten lisäksi sisältyi ohjelmaan aina esitelmä tai juhlapuhe, jolla oli tietty tarkoituksensa, näin myös Oulussa. Aiheena saattoi olla esimerkiksi ”Ryhdistä ja sen hoidosta”, ”Nai- sen osuus kansan ruumiillisessa kasvatuksessa” (tohtori Saima Tavast-Rancken), ”Kotivoimistelu” ja ”Rentoutu- misharjoitukset nykyaikaisessa voimistelussa” (voimiste- lunopettaja Irja Veisterä) tai jotain yhdistystoimintaan liit- tyvää. Tilaisuuksissa pidetyt esitelmät olivat mielenkiin- toisia ja keräsivät kokoon paitsi voimistelijoita myös run- saasti muuta yleisöä.

Oma merkki seuralle suunniteltiin toiminnan jatkut- tua 20 vuotta. Alkuvuosina sen sai lunastaa itselleen jo- kainen kolme vuotta aktiivisena jäsenenä toiminut voi- mistelija. Pyöreän muodon (oikealla) merkki sai 1980-luvulla.

Oulu oli liikunnankin etuvartiossa

Oulussa on Naisvoimistelijoiden virallista rekisteröity- mistä vanhempiakin urheiluseuroja. Vuonna 1880 syn- tyi oletettavasti eversti Saladin Wervingin aloitteesta Skridskoklubben i Uleåborg – luistinklubi, nykyiseksi Oulun Luistinseuraksi (1908) sukeutunut – ja toimipa täällä 1800-luvun lopulla aikansa niinikään upseereiden ja herrasmiesten Sparkstöttningsklubb i Uleåborg! Eli Oulun potkukelkkaklubi, jonka johtomiehenä oli maini- tun luistinklubin tavoin itse Tarkka-ampujapataljoonan komentaja, mutta tämän seuran tapauksessa eversti Furuhjelm. Vanhin ilman uudelleen rekisteröintejä yhä toimiva seura on Oulun Purjehdusseura, joka perustet- tiin juhlallisin menoin Raatinsaaren ravintolassa vuonna 1881. Ruotsinkielinen – sittemmin hiipunut – urheiluyhteisö IFK aloitti 1897. SLU:n eli Suomen Lyseoiden Urheilijan Oulun paikallisosasto näki päi- vänvalon 1900. Muita liikuntaharrastuksen pioneeriyh- distyksiä ovat (joko lakanneet tai yhä toimivat yhdis- tykset) Pohjan Leimu-raittiusseuran oma urheiluseura Voima 1902, Vapaapalokunnan Sauva 1903 ja alunperin kauppa-apulaisyhdistyksen jäsenten muodostama Pyrintö 1904, rautatieläisten Heitto 1905, Oulun Uima- seura 1906 ja Oulun Tarmo 1907.

MHK

1.3. Kolmas vuosikymmen (1926–1936)

Toiminnan kolmannen vuosikymmenen alkajaisiksi 20v-vuosikokouksessa 1926 seuran nimi oli lyhennetty muotoon Oulun Naisvoimistelijat ja yhdistys rekisteröity.

Harjoitusiltojen määrä oli kohonnut kolmeen viikossa uuden osaston perustamisen myötä. Tällä toimintajaksolla jäsenmäärän kasvaessa koetteli seuraa ensimmäisen ker- ran (myöhemmin niin kovin tutuksi tullut) pula ohjaajista.

Musiikin käyttö tunneilla vakiintui tämän jakson aikana, ja 1930-lukua värittivät jälleen myös erilaiset urheilukurs- sit, joihin seuramme ohjaajia osallistui. Kurssien ohjel- maan kuuluivat eri palloilulajit sekä hiihto ja suunnistus.

Liikuntaharrastuksen tunnetuksi tekeminen ja levittäminen ovat kaikkina aikoina olleet seuran toimin- nassa tärkeitä, kuten myös tänä toista maailmansotaa edeltävänä aikana. Aluksi tarkoitus lienee ollut ennen kaikkea tukea ja tasoittaa oman seuran tietä suuren ylei- sön tietoisuuteen, mutta myöhemmin levittää tietoa ja har- rastusta myös maaseudulle.

Naisvoimistelijoita 1920-luvun lopulla, jolloin innostus kohosi valtavasti SNLL:n Helsingin juhlaohjelmien harjoittelun myötä, ja voimistelijoita oli tunneilla noin 45.

Voimistelutuntien tunnelmaa 1930-luvulta.

Joskus koko tilaisuus oli rakennettu tietyn teeman ympä- rille. Esimerkiksi vuoden 1934 naisvoimistelupäivätilai- suus oli omistettu tunturihiihdon tunnetuksi tekemiselle.

Ohjelmaan sisältyi myös elokuvateatteri Germaniassa esi- tetyt filmit ”SNLL:n tunturihiihtokurssit” ja ”Turun juhlat ja purppuri”.

Vuonna 1929 pidetyt Helsingin voimistelujuhlat olivat SNLL:n siihen saakka pidetyistä ylivoimaisesti suurim- mat. Kun esim. vain neljä vuotta aikaisemmin Mikkelissä osallistui yhteisnäytökseen 750 voimistelijaa, oli nyt Hel- singissä 5000 osanottajaa. Hohtoa lisäsivät monet ulko- maalaiset joukkueet, joita oli Virosta, Ruotsista, Tans- kasta, Norjasta ja lisäksi edustajia useista muista maista.

Oulun Naisvoimistelijoista näille juhlille osallistui 37

jäsentä. Kenttäohjelma 1929 Helsingin voimistelujuhlilla.

Suurten voimistelujuhlien innoittava vaikutus on kaikkina aikoina ollut huomattavissa jäsenmäärissä. Se tuli esille myös vuonna 1934 Turun juhlien yhteydessä. Seuran jäsenmäärä saavutti tuolloin huippunsa: 97 jäsentä. Kuvassa seuran jäsenet Raatissa.

Turun juhliin osallistui 25 seuran jäsentä, tässä osa heistä. Kylttiä kantaa Viola Pääskylä ja lippua Elli Liisto. Hei- dän lisäkseen mukana ainakin Aino Kilpinen, Anja Latola (valkeassa asussa), Aili Alatalo, Ilmi Jyrkkä ja Kerttu Väyrynen.

Vuonna 1936 harjoiteltiin ahkerasti, joskin suppeah- kolla joukolla, oman seuran 30-vuotisjuhlaa varten.

Tässä juhlassa valiojoukkue esitti ensimmäisen kerran ohjelmansa täysin ilman komentoja musiikin säestyk- sellä ja se onnistui hyvin. Johtajana oli Aili Alatalo.

Ohjaajapulasta huolimatta valmisteltiin seuralle 25-vuo- tisjuhla, joka pidettiin Oulun Seurahuoneella naisvoimiste- lupäivänä vuonna 1931. Valio- joukkueessa voimisteli silloin 12 naista, vasemmalta Maija Eskuri, Laura Latola (nyk Ko- vero), Irja Manninen, Elsa Laippa, Tuovi Nelonen, Elli Lemström (nyk Listo), Salli Auerma (ohj), Inga Honka- nen, Laila Ryselin, Elvi Laip- pa, Kerttu Eiramo, Hilda Top- pila ja Aino Hiltunen. 25-vuo- tisjuhlien jälkeen seurasi las- kua jäsenmäärässä ja siitä taas itsestään selvänä toisen osas- ton lakkauttaminen vähitellen.

Kieliriidat hyppyyttävät naisvoimistelijoita

Itsenäisyyden alkuaikoina – ja etenkin 1920-luvulta alkaen – suomalaista järjestötoimintaa haittasi taas ker- ran suomen- ja ruotsinkielisten jäsenten välinen kiis- tely. Tästä oli saatu valitettavaa esimakua jo Oulun suu- rissa voimistelujuhlissa 1909. Lähes kaikessa kotimai- sessa kansalaistoiminnassa olikin noina vuosina jotakin

‘pientä juopaa vääntymässä’ kieliryhmien väliin. Suo- men Naisten Liikuntakasvatusliittokin oli joutunut jakautumaan vuonna 1917 ja perustamaan uusimuotoi- sen, kahteen kieleen perustuvaan osastoon jakautuvan liiton. Tuossa vaiheessa suomalainen nimi kuului vei- keästi: Suomen Naisten Liikuntokasvatusliitto. O vaih- tui a:ksi toki myöhemmin!

Vuonna 1921 kielikysymys kärjistyi ja SNLL koki ruotsinkielisen osaston ulosmarssin: Förbund för fysisk fostran för Finlands kvinnor (mielenkiintoista, kuinka jotkut asiat onkin helpompaa ilmaista suomeksi!) erosi ja SNLL vaihtoi nimestään nyt sen o:n a:ksi. Harmil- lista, että näin kävi. Nuoressa Suomessa kansallistunne ja asenteet olivat vielä monestakin syystä hieman yli- herkiksi virittyneitä. Tähän naisvoimistelun parissa vel- lovaan kielikysymykseen olivat sanomalehdetkin puut- tuneet yllättävän tiiviisti.

MHK

20-luvun lopulla naisten kilpaurheilusta keskusteltiin ja väiteltiin innokkaasti. Oulun Naisvoimistelijat ry päätti keväällä 1928 määritellä kantansa suhtautumisessaan naisten kilpaurheiluun, ja asiasta pantiin toimeen äänes- tys. Sen tuloksena kokouksessa läsnä olleesta 30 jäsenestä 23 kannatti kilpaurheilua. Jäsenten myönteisestä kannasta huolimatta kilpaurheilutoiminta kuitenkin vähitellen laan- tui.

Musiikki liittyy voimisteluun olennaisena osana. Jo tuohon aikaan tiedettiin, että ”se keventää raskastakin lii- kettä auttaen perusteellisempaan suoritukseen ja tekee tunnista iloisen ja virkistävän”. Tämän kaiken hyvin tie- täen onnistui seura saamaan harjoitustunneilleen säestäjän kahdeksi tunniksi viikossa toimintakautena 1932–33.

Seuraavan kerran saatiin nauttia säestyksestä säännölli- sesti kerran viikossa vuonna 1936, jolloin säestäjäksi saa- tiin Laura Juvani (Suistola). Silloin alkaneen yhteistyön katkaisi vuonna 1939 alkanut sotatila.

Hiihto on se urheilulaji, jota seuran jäsenet ovat har- rastaneet alkuajoista saakka. Vuodelta 1923 on maininta, että hiihtoretki tehtiin säännöllisesti joka sunnuntai, olipa sää minkälainen tahansa. Jo vuonna 1927 harrastuksen ylläpitämiseksi valittiin erityinen urheilutoimikunta.

Tämän toimikunnan muodostivat kultaisen urheilumerkin suorittaneet Salli Auerma, Signe Airo, Siiri Melamies, Anna Lidowa ja Kerttu Haapala. Alkuaikojen hiihtoretket tehtiin useimmiten ilman erityistä päämäärää poiketen ehkä jonkun kauempana asuvan jäsenen kotiin kahville.

ONV:n pesäpallojoukkue Kellossa 13.8.1933. Pesäpal- lon harrastus virisi seurassamme jo aivan 20-luvun lo- pulla, mutta varsinainen ”läpimurto” tapahtui seuraa- van vuosikymmenen alussa. Pesäpallo syrjäytti kesä- toiminnassa urheilumerkkisuoritukset. SNLL järjesti kesäkuussa 1932 pesäpallo- ja urheilukurssit Oulun Naisvoimistelijoille yhdessä Oulun Kisa-Siskojen kans- sa.

Edellämainittu kurssi lisäsi innostusta niin, että koko kesän ajan pidettiin säännöllisiä harjoituksia kaksi kertaa viikossa. Seuraavana vuonna innostus vain lisääntyi, kun Kerttu Tolonen kävi kurssin Vierumäellä. Silloin saatiin kesän tulokseksi 26 harjoitusiltaa, joihin tosin sisältyi muitakin urheilulajeja. Tämän kesän tuloslistalle kuului myös ensimmäinen pesäpallo-ottelu, joka voitollisesti pelattiin Kellon tyttöjä vastaan. Seuraavina kesinä innos- tus oli laimeampaa, joskaan ei kuollutta. Vasta sotien jäl- keen se puhkesi uuteen kukoistukseen. Harjoituksia pidet- tiin kahdessa paikassa 2–3 kertaa viikossa. Nyt tulivat

”muotiin” ottelut muita seuroja vastaan. Niitä pelattiin useina kesinä. Tosin menestystä ei tytöillämme läheskään aina ollut, mutta se ei pesäpalloinnostusta vähentänyt.

Painin, hiihdon ja jakaantuneen urheilutoiminnan aika

Jos ajatellaan 1920–30-lukujen yleisimpiä liikuntala- jeja, niin ehdottomasti suurinta osaa kansaa kosketta- nut liikuntalaji oli hiihto. Samoihin aikoihin alkoi Suo- jeluskuntien tunnetuksi tekemän pesäpallon lopullinen kotiutuminen maahamme. Jääpalloa pelattiin yhä jär- jestelmällisemmin, ja Oulussa järjestettiin 1930 myös suuret pikaluistelukisat. Miehisessä liikunnassa vai- kuttivat keskeisinä hahmoina suuret painijat ja juoksi- jat. Oulun alueen eittämättä kuuluisin painija oli suu- riin olympiavoittoihin yltänyt Yrjö Saarela. Samaisella Keskuskentällä, jolla Oulun Naisvoimistelijat jännitti- vät jo vuoden 1909 juhlassaan, juoksi suurissa syyski- soissa vuonna 1933 itse Paavo Nurmi. Ouluun syntyi nyt myös toinen naisvoimistelijoiden yhdistys Oulun Kisasiskot. Itsenäisyyttä edeltäneen ajan tietty yksituu- maisuus oli valitettavasti Suomesta särkynyt vuonna 1918, jolloin vapaussota-kansalaissota mullisti suoma- laisten elämää syvän ideologisella tasolla ja monenas- teisia murheita synnyttäen. Tuolta ajalta ovatkin perua moninaiset rinnakkaiset ja limittäiset järjestötoiminnot maassamme. Syntyi perusjako porvarillisiin ja työ- väen seuroihin. Yhteistä henkeä alkoi löytyä seuraa- van kansallisen tragedian eli talvisodan (1939–40) ja jatkosodan (1941–44) myötä. Työväen Urheiluliiton (TUL) ja Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL, vuodesta 1961 alkaen Suomen Valtakunnan Urheilu- liitto jne.) yhteistoimintasopimuksen puitteissa myös oululaiset seurat järjestivät yhteisiä rientoja.

MHK

Kävelyretket olivat suosittuja. Signe ja Juho Mäkelän kesämökki (oikealla) oli retkikohteena useana helatorstaina ennen sotia.

Kesällä 1930 aloitettiin yhteiset kävelyretket, kun seura oli vuokrannut käyttöönsä kesämökin Pyykösjärveltä. Se kunnostettiin ja kalustettiin yhteisvoimin, ja näin saatiin viehättävä kävelyretken kohde. Vaikka siitä ei tullutkaan monen kesän iloa, antoi se kuitenkin sytykkeen jatkuvaan yhteiseen retkeilyyn. Vuonna 1932 valittiin oikein retkei- lytoimikunta hoitamaan asioita. Retkiä tehtiin sekä kävel- len että pyöräillen useimmiten Oulujoelle, Valkeisjärvelle, Kelloon, Kempeleeseen ja Muhokselle. Kerran kolme uskaliainta pyöräili Sotkamoon asti. Paitsi kunnon yllä- pito sopi tähän harrastukseen toinenkin tarkoitus: SNLL:n retkeilymerkin suoritus, jonka vuonna 1933 saikin 20 seu- ran jäsentä.

Vuoden 1933 Kisakentässä Oulun Naisvoimistelijain kesätoiminnasta kerrottiin, ilmeisesti Aino Hiltusen sanoin, mm. seuraavasti: ”Arkipäivän retket olivat asialli- sentuntoisia iltakävely- ja pyöräilyretkiä, jolloin aika otettiin huomioon – ei sentään aivan sekunttikelloa käyt- täen, mutta ainakin 10 minuutin tarkkuudella.

Sunnuntairetket: Lähtö kello 9 – sininen pilvetön taivas, auringon lähettäessä kultaisia, kuumia säteitään – kokoontumispaikalla parisenkymmentäkin tyttöä, säädyl- listen pitkien housujen alla uimapuku, joka päästettiin päivänvaloon ainakin jo 5km päässä kaupungista (oulun- seutulaiset ovat niin ymmärtäväistä väkeä, ettei sanoma- lehdissä ole näkynyt mitään valituksia esiintymisestämme keveästi pukeutuneina yleisillä maanteillä) – kahvipannu ja huom! kamalan paljon eväitä jokaiselle – ei retkeily- merkin rehkiminen ainakaan meitä ole voinut laihduttaa!

Leiripaikkana oli aina luonnollisesti järven tai joen ranta, ja siellä vierähti koko sunnuntaipäivä ihanasti. Ainoa laki ja asetus joka määrättiin, oli: eväitä ei saa viedä takaisin kotiin. Sydämen halusta täytettiin kirjoittamattoman ret- keily- ja leirielämänlain muut pykälät, laulut, uinnit, eväsjätteiden poiskorjaamiset, juoksut leikit ja ennenkaik- kea järjestelmälliset kropan käännökset – aurinkopaisti- han palaa niin helposti pilalle!

1.4. Neljäs vuosikymmen (1936–1946)

Neljättä toimintavuosikymmentä väritti 1939 puhjennut talvisota, jonka myötä kaikki harjoitustilat tarvittiin muu- hun käyttöön. Sotavuosina seuran aktiivinen jäsenistö otti osaa moniin tarpellisiin avustustoimintoihin lottatoimin- nasta kenttäpostin jakeluun. Helsingin suurkisoihin 1938 tietenkin osallistuttiin, ja raskaita sotavuosia kevennettiin järjestämällä mahdollisuuksien mukaan erilaisia illanviet- toja.

Helsingin suurkisat olivat toiminnan neljännen vuosi- kymmenen alun kohokohta. Suurkisojen ansiosta voimis- telijoiden aktiivisuus kasvoi ja ylimääräisiä harjoituksia pidettiin vielä kesäkuun alussakin. Toinen osastokin oli tässä vaiheessa mukana, mutta lakkautettiin jälleen seitse- mäksi vuodeksi. Seurasta osallistui suurkisoihin 31 jäsentä.

Kuvassa Helsingin Suurkisoihin 1938 osallistuneet seuran jäsenet.

Ryhdikäs kisamarssi kuului asiaan myös Helsingin suurkisoissa 1938. Kuvassa vasemmalla oululaisia osallistujia kansallispuvuissaan, eturivissä seuran keulahahmoja. Näyttävät kenttäohjelmat (oikealla) kruunasivat juhlan.

Sodanaikainen toiminta

Syksyllä vuonna 1939 ehdittiin pitää vain 6 harjoitustun- tia, sillä kaikki koulujen tilat tarvittiin palvelukseen kut- suttujen reserviläisten majoitukseen. Vuoden kuluttua tilat saatiin taas käyttöön, mutta ei kestänyt kuin vuoden, kun ne taas menetettiin uuden sodan seurauksena sotilasmajoi- tukseen. Vaikka olosuhteet koko sodan ajan olivat vaikeat, pidettiin toimintaa kuitenkin jatkuvasti yllä, joskaan ei aivan säännöllisesti. Tämä ajan johtajana toimi yksin Aili Alatalo.

Suurin osa jäsenistä kuului LOTTA- järjestöön ja kaikki mahdollinen apu yritettiin suunnata maanpuolus- tuksen hyväksi. Lahjoituksia vähistä varoista annettiin, ja seuran jäsenet myös auttoivat vuorotellen siirtolaisia siten, että ainakin yksi jäsen oli vastassa jokaisella junalla ja kantamassa tavaroita majoituskoululle. Monenlaisia muitakin aktiviteetteja oli. Oulun Naisvoimistelijat ry.

kuului Naisten Työvalmiusliittoon ja avusti aktiivisesti sen toimintaa: mm. Salli Auerma toimiston johtajana ja Kerttu Tolonen sihteerinä. Liiton vauvanvaatekeräykseen ommeltiin vaatteita, ja lisäksi suoritettiin mottihakkuita ja maataloustyöpalvelua. Lisäksi syksyllä 1941 17 oululaista naisjärjestöä perusti sotilasmajan, jossa rintamalta tule- villa ja sinne menevillä sotilailla oli mahdollisuus yöpyä ja saada virvokkeita. Myös postissa oli työvoimapulaa, joten neljä jäsentä ryhtyi hoitamaan kenttäpostin lajittelua avustaen postin kannossakin.

Jäsenmaksuja ei sotavuosina koottu, vaan seura hankki tuloja järjestämistään juhlista.

Kuvassa karnevaaliväkeä vuonna 1946.

Mm. Oulun Kisa-Siskojen kanssa järjestettiin yhdessä juhla Oulun Seurahuoneella syksyllä 1940. Pääsylipputu- lot sekä eri liikkeiden lahjoittamien tavaroiden arvonnasta saadut tulot lahjoitettiin Sotainvalidien Oulun alaosastolle käytettäviksi polttopuiden hankkimiseen varattomille invalideille. Seuran tanhuajat ja voimistelijat avustivat lisäksi useissa muissa hyväntekeväisyystarkoituksessa pidetyissä juhlissa.

Voimisteluharjoituksia ja illanviettoja pidettiin silloin tällöin, kun saatiin jostakin sali käyttöön. Näin säilyi jäsenten välillä kiinteä yhteys ja tarvittaessa voitiin saada kokoon esiintymisjoukkue. Seuran viihdytystoiminta oli reipasta ja valoisaa, mitä silloin kipeästi tarvittiin, kun muu elämä oli synkkää ja raskasta.

.

Valiovoimistelijat seuran 40 -vuotisjuhlassa. Tässä hiljak- koin sanomalehti Kalevassa- kin julkaistussa kuvassa voi- mistelevat mm. Aino Kilpinen.

Kerttu Väyrynen, Sirkka Nisula ja Alice Heikkilä (os.

Ollanketo)

Seuran lippu ONV:n Lumijoella 1945 järjestämässä juhlassa.

Musiikkiesitys Lumijoen juhlas- sa.

1.5. Viides vuosikymmen (1946–1956)

Sodan jälkeen seuran toiminta vilkastui kovasti vuosi vuodelta. Seurasi suuria voimistelujuhlia, joiden vaikutus näkyi heti. Viidennen toimintavuosikymmenen lopussa harjoituskertojen määrä oli 238 vuodessa ja jäsenmäärän kasvu jatkui tasaisena. Sitä jarrutti kuitenkin voimistelu- salien ja ohjaajien puute. Kun tunneilla oli jatkuvasti jopa 60 voimistelijaa, oli se epämukavaa sekä voimistelijoille että ohjaajille. Seuran uusi lippu vihittiin käyttöön tämän toimintajakson päätteeksi seuran 50-vuotisjuhlissa huhti- kuussa 1956.

Viidennen toimintavuosikymmenen suuret voimistelu- juhlat olivat maakuntajuhla Oulussa vuonna 1946, Suur- kisat Helsingissä 1947 ja 1952 sekä Kuopion kesäkisat 1951.

Maakuntajuhlien järjestämisen oli SNLL uskonut oululaisille naisvoimisteluseuroille. Sodan takia pitkän hiljaisuuden jälkeen ne tuntuivat oloissamme kovin suu- rilta, sillä osallistuihan maakuntajuhlille voimistelijoita joka puolelta maatamme. Avajaisjuhla oli lauantaina, ja sunnuntaina juhlamarssittiin läpi kaupungin sateen valu- essa. Yhteisnäytös esitettiin 6000 katselijalle – mikä oli jo saavutus sinänsä silloisessa Oulussa. Vaikka päivä oli kesäkuun viimeinen, oli kovin kylmää. Yksityisnäytök- sissä esiintyivät Helsingin Naisvoimistelijat, Helsingin Suomalaiset Naisvoimistelijat, Kemin Naisvoimistelijat, Lieksan Kevätniemen Kehä ja Norrbottens Gymnastikför- bund.

Heti viidennen toimintavuosikymmenen alkajaisiksi seuran toiminta laajeni, kun vuonna 1946 perustettiin tyttö- osasto, jonka tunnilla oli heti rivissä 40 tyttöä. Tässä kuvassa seuran jäseniä vuonna 1947.

Valiovoimistelijat harjoittelemassa Oritkarissa 1947.

Oulun Naisvoimistelijoita lähti kisamatkalle Helsinkiin 1947. Lähtijöitä oli siihen astinen ennätysmäärä, 108.

Oulun asemalta lähti kaksi erikoisjunaa. Suurkisoihin Helsinkiin lähdettiin innolla ja riemulla.

Vasta sodan jälkeen vuonna 1945 saatiin säestäjäksi Anni-Inkeri Hapuoja esitysohjelmia ja maaseutukierrok- sia varten. Säännöllinen säestys harjoitustunneille saatiin vuonna 1948, kun soittamaan saatiin Aino Ruoho. Hänen jälkeensä seurasi Ruth Nuutinen. Vuodesta 1952 lähtien oli seuran säestyksen ”tukipylväs” Laura Suistola. Hän säesti seuratilaisuuksissa, ohjelmien harjoituksissa, näy- töksissä ja voimistelutunneilla. Lisäksi hän säesti SNLL:n voimistelukursseja.

Vuoden 1947 suurkisojen vaikutus jäsenmäärän kas- vuun ja voimistelijoiden aktiivisuuteen oli jälleen erittäin huomattava. Tytöille oli jopa järjestettävä toinen ryhmä ja silti molempiin riitti 40–50 tyttöä. Aikuisten ryhmiä oli kolme, joista yksi valioryhmä. Ennen suurkisoja oli lähtö- katselmus Oulussa. Siihen osallistuivat kaikki SVUL:n Oulun piirin seurojen lähtijät, ja heitä oli paljon.

Kuopion kesäkisoihin vuonna 1951 osallistuminen pi- risti taas seuran toimintaa. Kisoihin matkusti 35 jäsen- tä, joista näytöksiin osallistui 29. Tytöt osallistuivat li- säksi urheilukilpailuihin: pallonheittoon ja 4 x 60 met- rin viestiin. Ja vuonna 1952 sykähdyttivät liikunta- maailmaa Helsingin Olympialaiset. Oulun Naisvoimis- telijoista oli mukana Kerttu Väyrynen voimistelijana.

Kilparyhmä 1953.

Seuran toiminta voimistui niin, että vuoden 1954 lopussa merkittiin harjoituskertojen luvuksi 218. Tähän osaltaan vaikuttivat kesäkuun alussa Oulussa pidetyt muistorikkaat Wilskman-kisat, joihin osallistui seurastamme 73 jäsentä.

Oli valtava lumimyrsky, joka repi seurojen lippuja. Kisa- marssi oli peruutettava, ja lentokone, jossa juhlapuhujaksi saapuva pääministeri Urho Kekkonen oli tulossa, ei voi- nut laskeutua. Pikkutytöt, joita johti Siiri Inkala, voimiste- livat päällysvaatteissa, mutta urheat, ylpeät valiotytöt esiintyivät lumisohjossa paljain säärin, tosin tennistossut jalassa ja villatakit voimistelupuvun päällä. Oulun NMKY:n salissa pidetyssä pääjuhlassa esittivät valiotyt- tömme Sirkku Inkala, Anja Pajula, Riitta Pellikka ja Lola Molin viehättävän kapula-rytmin, joka sai valtavan suo- sion.

Seuraaviin piirikisoihin osallistuttiin runsaslukuisesti:

yleisohjelmaan 79, vanneohjelmaan 20 ja lisäksi oli yksi- tyisnäytöksessä 6 voimistelijan ryhmä. Ohjaajana toimi Aino Kilpinen. Näiden kisojen jälkeen väsähtäneisyys näkyi toiminnassa. Valio-osasto lopetti toimintansa muu- tamaksi vuodeksi. Tyttöosasto jaettiin iän perusteella eri ryhmiksi: nuoriso-, tyttö- ja pikkutyttöosastoiksi. Näissä ryhmissä jatkuivat voimisteluharjoitukset seuraavanakin vuonna. Jäseniä seurassa oli kuitenkin 255.

Piirikisat Oulaisissa 1954.

Valio-osasto har- joitteli ahkerasti Oulaisissa pidettä- vien piirikisojen keilaohjelmaa varten. He esitti- vät ohjelman myös Oulun kau- pungin 350-vuotis- juhlassa. Joukku- eeseen kuuluivat mm: Sirkku ja Kaarina Inkala, Airi ja Eila Vorne, Anja Pajula, Riitta Pellikka, Aulikki Sankari, Seija Rantanen ja Kaarina Linsuri.

Suurkisoihin Helsinkiin lähti seuran jäseniä 50. Lähtökat- selmus ja marssi läpi Oulun kaupungin keskuskentälle oli komeaa nähtävää, sillä lähtijöitä pohjois-suomesta oli noin 2000. Kisamarssi Helsingissä taas jäi mieleen rank- kasateen vuoksi. Valmistauduttaessa vuoden 1956 Suurki- soihin päätettiin hankkia seuralle uusi lippu. Sen suunnit- teli entisen lipun aiheen perusteella taideteollisuusopiston heraldiikan opettaja, taiteilija Olof Eriksson. Uuden lipun värit ovat kirkkaat ja puhtaat: tummansiniseltä pohjalta kuvastuvat revontulet ja havumetsät. Tangonpuoleisessa

yläkulmassa ovat näkyvissä Oulun kaupungin vaakuna ja seuran nimikirjaimet ONV. Nykyaikaisen pintataiteen sel- vin ja yksinkertaisin kuvioin on saatu kauniisti esiin van- han lipun päämäärä.

Vuoden 1956 huhtikuussa seura vietti 50-vuotisjuh- laansa Oulun Kaupungintalossa, jossa vuoden 1956 Hel- singin Suurkisojen kisaohjelmat saivat ”tulikasteensa”.

Ohjaajina olivat Siiri Inkala ja Ritva Saariaho. Voimiste- lulaitoksen rehtori Une Melkko piti juhlapuheen ja toi SNLL:n tervehdyksen.

Uuden lipun vihki seuran kunniajäsen voimistelunopettaja Salli Auerma seuran 50-vuotisjuhlassa. Tämä toimitus antoi juhlalle arvokkaan juhlatunnelman.

Myös pikkutyttöjen toiminta oli ollut vi- reää. He esittivät niin 50-vuotisjuhlassa kuin muissakin seuran omissa tilaisuuksis- sa suuren osan ohjelmanumeroista innosta- van ja lennokkaan ohjaajansa Anna Lido- wan johtamana.