lektiot
Väitöksenalkajaisesitelmä Helsingin yliopistossa
17. syyskuuta 2004
Tilannetta, jossa nyt olemme, voidaan pitää erittäin muodollisena. Alkamassa on perin- teinen akateeminen väitöstilaisuus. Kun astuimme saliin te, yleisö, nousitte seiso- maan, kustos lausui ennalta määrätyt sanat, ja minä väittelijän ominaisuudessa ryhdyin pitämään väitöksenalkajaisesitelmää. Suo- malainen väitöstilaisuus on muotoutunut vuosien varrella nykyiselleen. Te läsnäoli- jat, jotka olette ensimmäistä kertaa seuraa- massa väitöstilaisuutta, sovellatte tässä koh- din aikaisempia kokemuksianne vastaavan- laisista tilaisuuksista ja osaatte yleistämis- kyvyn vuoksi käyttäytyä tämän tilaisuuden vaatimalla tavalla. Tässä selvästi esimerkik- si puheenvuoro on yhdellä puhujalla kerral- laan ja yleisön osa on olla hiljaa.
MINNA JAAKOLA
Muodosta merkitykseen
Totesin, että alkamassa oleva tilaisuus on muodollinen. Adjektiivin muodollinen voi tässä käsittää kahdella tapaa. Muodol- lisella tilaisuudella viitataan usein tapahtu- maan, joka on jotenkin jäykkä, virallinen, sellainen, jossa tapahtumat etenevät suun- nitellusti etiketin mukaan. Ehkä osallistu- jilta edellytetään myös muodollista pukeu- tumista. Toisaalta muodollisia tilaisuuksia ovat kaikki tapahtumat siksi, että niillä on tilaisuuden muoto; myös niin sanotusti epämuodolliset tilanteet, kuten vaikkapa kahvitauot tai lasten syntymäpäivät, ovat tilaisuuksia, jotka voimme tunnistaa niiden muodon perusteella. Voimme kummastakin eritellä toistuvia, vakiintuneita osia, joista kokonaisuus muodostuu. Tulkitsemme uu- sia, ennenkokemattomia tilaisuuksia nojaa- malla siihen tietoon, jota meille on kerty- nyt aikaisemmista tilaisuuksista. Kokemuk- sen kautta hahmotamme myös tilaisuuksille
erilaisia merkityksiä. Esimerkiksi väitös- tilaisuudella voi ajatella olevan useampia tarkoituksia, funktiota, mutta yksi tärkeim- mistä on varmaankin oppineisuuden ja kes- kustelutaidon osoittaminen. Syntymäpäivä- juhlia järjestetään siksi, että tehdään ystä- vyyttä näkyväksi.
Arkielämämme on täynnä tällaisia muotojen ja merkitysten yhteenliittymiä, skeemoja, joiden sisällön ja merkityksen tunnemme ja joita luovasti käytämme. Ti- laisuuksien luokka sisältää monenlaisia ta- pahtumia, ja erilaisista tilaisuustyypeistä voi hahmotella omia alaluokkiaan, kuten vaikkapa syntymäpäivien luokan. Kun tyt- täreni suunnittelee omia seitsenvuotissynt- täreitään, hän soveltaa kokemuksiaan aikai- semmista syntymäpäivistä ja valikoi niistä itselleen mieluisia osia: näin syntyy uusi muodon ja merkityksen yhtymä.
Olen väitöskirjatutkimuksessani paneu- tunut muotojen ja merkitysten väliseen suh- teeseen tutkimalla yhtä kielen rakennetta, suomen kielen genetiivisijaa ja sen eri käyt- tötapoja. Genetiivi on paitsi yleinen myös syntaktisesti monipuolinen sija, ja siksi se on haaste merkityksenkuvaukselle. Gene- tiivin käytöt voi jakaa neljään syntaktiseen päätyyppiin: Ensinnäkin genetiivi on sub- stantiivin etumääritteen sija (eduskunnan syysistunto, tietoisuuden muutosvoima).
Tämä on genetiivin tyypillisin käyttötapa, ja tässä asemassa se ilmaisee lukuisia eri merkityksiä: omistusta, paikkaa, kokonai- suuden ja osan välistä suhdetta, sukulai- suussuhdetta ja niin edelleen. Toiseksi ge- netiivi toimii postpositioiden täydennyksen sijana (pöydän alla, sateiden vuoksi). Kol- mas syntaktinen tyyppi muodostuu adjek- tiivi- ja adverbirakenteiden täydennyksen ja määritteen sijasta (vaalean sininen, kau- hean ihanasti). Vielä tämän lisäksi genetii- vi merkitsee subjektia tietynlaisissa verbi- rakenteissa (lasten täytyy mennä, minun tie- tääkseni).
Tutkimukseni keskeisin kysymys on, mikä yhdistää näitä erilaisia genetiivin käyttötapoja, vai yhdistääkö niitä mikään.
Tähän ongelmanasetteluun sisältyy itse asiassa joukko klassisia sijantutkimuksen kysymyksiä. Ovatko sijat merkityksellisiä kielen yksiköitä? Millä tavoin niiden mer- kitystä pitäisi kuvata; täytyykö löytää yksi yleismerkitys vai onko kyse erillisistä, ehkä jopa toisiinsa liittymättömistä merkityksis- tä? Voidaanko aina osoittaa yksi perusmer- kitys, josta muut merkitykset voisi johtaa?
Olisiko esimerkiksi genetiivin merkitystä mahdollista selittää omistuksen ilmauksis- ta käsin?
Olen tarkastellut genetiiviä sekä yleis- merkityksen kautta että monimerkityksi- syyden eli polysemian tendenssien perus- teella. Genetiivin yleismerkitys itse asias- sa on ollut tiedossa jo pitkään. Lähes sata vuotta sitten, vuonna 1908, filosofian mais- teri Eemil Tunkelo puolusti tässä yliopistos- sa väitöskirjatutkimustaan, jonka otsikko oli Alkusuomen genitiivi relatiivisen nimen apugloosana. Semologinen tutkimuskoe.
Tuolloin tutkimuksen tavoitteena oli ennen kaikkea kuvata tarkasti se hierarkia, joka erilaisista genetiivimääritteen ja pääsanan yhtymistä voidaan tiettyjen kriteerien pe- rusteella järjestää. Sen lisäksi oli pohditta- va sijamuodon historiaa. Sijan merkityksen kuvauksen kannalta hierarkian tuloksena on, että genetiivimääritteen sijana genetii- vin merkitys on ilmaista kahden nominin välistä suhdetta.
Otan esimerkiksi viime viikon uutisotsi- koita. Ilmauksissa Eduskunnan syysistunto käyntiin, Kaupunkien tulot kasvavat hitaas- ti ja Floridan myrskystä miljoonien lasku genetiivi asettaa suhteeseen eduskunnan ja syysistunnon, kaupungit ja tulot, Floridan ja myrskyn. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa suhteesta vaan aivan erityisestä suhteesta. Suhde on epäsymmetrinen sillä tavoin, että genetiivin vartalosana toimii
taustana ja kehyksenä, jota vasten toinen sana piirtyy. Tätä epäsymmetriaa voi ha- vainnollistaa viitepistemallin avulla, jota kuvaan seuraavassa kuviossa. Mallissa on
kolme tärkeää elementtiä. Kielenkäyttäjä
— kuviossa käsitteistäjä — suuntaa oman- sa ja vastaanottajien huomion viitepistee- seen ja sen kautta kohteeseen.
Mallia voi tulkita siis siten, että genetiivin vartalosana, esimerkiksi eduskunta, kau- pungit ja Florida, tarjotaan uutisotsikoissa viitepisteenä, jonka kautta lukija voi tunnis- taa edussanan, esimerkiksi syysistunnon, tu- lot, myrskyn. Viitepiste on eräänlainen maa- merkki tai paikannusohje, jonka avulla koh- de voidaan tunnistaa. Tätä epäsymmetriaa voi pitää genetiivin yleisenä merkityksenä.
Kielen yksi perustehtävä on merkityk- sien välittäminen. Siitä, mikä on kielellis- ten yksiköiden tai laajempien kielen raken- teiden suhde merkitykseen, ei ole kuiten- kaan yksimielisyyttä. Kärjistäen voi sanoa,
että lingvistiikassa on ollut vallalla kaksi eri näkemystä. Ensimmäisen mukaan voidaan ajatella, että maailmassa olevien asioiden ja kielen välillä olisi suora yhteys. Silloin sa- nat ja lauseet kuvaisivat kielenulkoista maailmaa sellaisena kuin se meistä riippu- matta on.
Kognitiivinen kielentutkimus lähtee toisesta näkemyksestä. Kielen rakenteet eivät suoraan heijasta objektiivista todelli- suutta, vaan kielen ja maailman välissä on kieltä käyttävä ihminen, joka aktiivisesti tulkitsee maailmaa ja jäsentää havaintojaan maailmasta. Kognitiivisessa kieliopissa Kuvio. Viitepistemalli (Langacker 1991: 170–171).
kielellisen yksikön merkitys kuvataan kon- ventionaalisena mielikuvaisuutena eli konstruointina. Kukin kielellinen rakenne jäsentää asiaintilan tietyllä tavalla, ja valit- semalla tietyn rakenteen puhuja valitsee myös tietyn tavan jäsentää maailmaa.
Konstruointi on avain kieliopillisten rakenteiden merkityksen kuvaamiseen.
Koska kieliopilliset rakenteet tarjoavat mah- dollisuuden jäsentää yksi ja sama asiaintila monin eri tavoin, niiden avulla voidaan nostaa esiin tiettyjä asioita ja häivyttää toi- sia taustalle. Toisin sanoen kielellisillä ra- kenteilla ei vain ilmaista asioita maailmas- ta, vaan myös esitetään tulkintoja maa- ilmasta. Puhujalla on usein vapaus valita vaihtoehtoisten ilmausten välillä, ja jokai- nen näistä jäsentää esillä olevan tilanteen erilaisen mielikuvan mukaisesti.
Myös genetiivirakenteet ovat kielen- käyttäjän konstruointivälineitä. Tämä tu- lee hyvin esiin, kun tarkastellaan genetiivi- rakenteiden suhdetta informaatiorakentee- seen eli uuden ja vanhan tiedon jäsentymi- seen kielenkäyttötilanteessa. Aidoissa teksteissä ja keskustelupuheessa genetiivi- ilmaukset tyypillisesti noudattavat taustan ja kuvion epäsymmetriaa siten, että viite- piste edustaa tunnistettavaa tietoa. Toisin sanoen genetiivimääritteet ovat tyypilli- sesti sellaisia, että ne viittaavat johonkin tekstissä tai keskustelussa jo aiemmin esil- lä olleeseen asiaan. Tällainen vanha, pu- hujalle ja kuulijalle yhteinen tieto on luon- nollisesti hyvä viitepiste, jonka kautta kuu- lija voi orientoitua uuteen tietoon. Gene- tiivi-ilmauksen voi kuitenkin rakentaa myös kanonisesta jäsennyksestä poikkea- vasti, siis niin, että puhuja asettaa viitepis- teeksi uuden asian. Hän tarjoaa uutta tie- toa tunnistettavana ja tekee siitä sillä ta- voin paikannusohjeen. Samalla puhuja ehdottaa, että puhujalla ja kuulijalla on molemmilla mahdollisuus tunnistaa viite- piste, vaikka se mainittaisiinkin puhetilan-
teessa ensimmäistä kertaa, olisi siis siinä uusi. Genetiivi-ilmaus siis konstruoi kah- den asian suhteen, ei kuvaa suoraan maa- ilmassa vallitsevia epäsymmetrioita. Kun sijoja tarkastellaan tällä tavoin konstruoin- nin näkökulmasta, ne hahmottuvat jo si- nänsä merkityksellisinä yksikköinä, eivät semanttisesti tyhjinä syntaktisina merkit- siminä.
Genetiiville voi hahmotella yleismerki- tyksen, ja se on pelkistetysti viitepistemal- lin kuvaama taustan ja kuvion epäsymmet- ria. Koska viitepistemalli on intuitiivisesti luonteva tulkinta taustan ja kuvion suhtees- ta, se on helppo yleistää kaikkiin genetiivi- ilmauksiin. Analyysissä tulee kuitenkin pian esiin se, että tällä tavoin ajateltuna malli menettää kuvausvoimansa. Se ei erot- tele genetiiviä lähimerkityksisistä raken- teista eikä lopulta osoita genetiivikatego- rian sisäisestäkään rakenteesta paljoa. Tämä on kuitenkin odotuksenmukaista, koska kielessä vallitsevan tendenssin mukaan yleisimmät kielenainekset ovat merkityk- seltään joustavia. Esimerkiksi suomen kie- len yleisin sana, olla-verbi, sopii moneen kontekstiin. Sen merkitystä voi siten kuvail- la skemaattiseksi tai yleiseksi, vähintäänkin joustavaksi. Jos haluamme löytää niin taa- jaan esiintyvälle kielenainekselle kuin ge- netiivi jonkin yleismerkityksen, joka voisi kattaa kaikki sen käytöt, tuon merkityksen on pakko olla hyvin skemaattinen.
Viitepistemallin voi ajatella myös täy- teläisemmin sillä tavoin, että ottaa huo- mioon ne spesifiset merkityspiirteet, joita genetiivi-ilmaukset kantavat. Niitä ovat esimerkiksi edellä esittelemäni informaa- tiorakenteen jäsennys tai empatiahierarkia eli ajatus niistä konventionaalisista jäsen- nyksistä, joiden mukaisesti kahdesta enti- teetistä viitepisteen paikalle valikoituu jär- jestyksessä ihminen, elollinen olento, kon- kreettinen esine, paikka tai abstrakti asia.
Tällä tavoin rikkaasti hahmoteltu viite-
pistemalli ei kuitenkaan sovellu enää koko genetiivin yleismerkitykseksi, sillä kaikki genetiivityypit eivät toteuta näitä spesifi- sempiä jäsennyksiä. Esimerkiksi adjektii- vin määritteen sijana käytetty genetiivi usein rikkoo sekä konventionaalista infor- maatiorakennejäsennystä että empatia- hierarkiaa. Olisiko tässä peruste myöntää, että sijakategorian jäsenet ovat erillisiä merkitysyksiköitä, jotka eivät ole yhtey- dessä toisiinsa?
Monet niistä kysymyksistä, jotka alum- pana esittelin klassisiksi sijojen tutkimus- perinteen ongelmiksi, liittyvät siihen, min- kälaisiksi kielelliset luokat ajatellaan. Kog- nitiivinen kielentutkimus on ottanut vaka- vasti ajatuksen prototyyppiluokitukseen perustuvista kategorioista. Näyttää siltä, että merkitysluokat, joita kielelliset raken- teet ilmaisevat, eivät ole selvärajaisia ja tasakoosteisia. Sen sijaan luokat ovat su- mearajaisia, ja luokan jäsenet liittyvät luok- kaan eri tavoin. Luokan sisällä on tyypilli- sempiä mallijäseniä eli prototyyppejä ja niihin eri tavoin liittyviä epätyypillisempiä jäseniä. Luokan jäsenet liittyvät toisiinsa perheyhtäläisyysperiaatteen mukaisesti si- ten, että osa merkityspiirteistä sopii osaan jäseniä, osa toisiin. Olennaista on, että kul- lakin jäsenellä on jokin merkityspiirre, joka yhdistää sen ainakin osaan luokan jäsenis- tä. Siten kaikki genetiivityypit eivät esimer- kiksi tule kuvatuksi informaatiojäsennyk- sen avulla. Kun sijakategoria nähdään täl- lä tavoin joustavana ja polyseemisenä verk- kona se, että osa genetiivin käyttötavoista jää viitepistemallin täyteläisen tulkinnan ulkopuolelle, ei sysää niitä genetiivikatego- rian ulkopuolelle.
Genetiivien luokka jäsentyy edellä ku- vatulla tavalla perheyhtäläisyysperiaatetta noudattaen. Mikään alamerkitys ei yksi- nään nouse selitysvoimaiseksi yleismerki- tykseksi, mutta on mahdollista nostaa esiin merkitystihentymiä, joiden avulla muutkin
ilmaustyypit asettuvat kategoriaan. Proto- tyyppisimmät käytöt, omistamisen ilmai- seminen, paikan ja siinä sijaitsevien asioi- den suhteen ilmaiseminen, kokonaisuuden ja siihen kuuluvan osan suhteen ilmaisemi- nen tai subjektigenetiivin käsitteistys, tar- joavat kielenkäyttäjälle malleja, joiden avulla myös epätyypillisemmät genetiivin käyttötavat liitetään kategoriaan. Katego- rian laitamilla, esimerkiksi adjektiivi- ja adverbirakenteissa mutta myös verbiraken- teissa, voidaan tarkastella merkitysjatku- moita, jotka yhdistävät erityyppiset il- maukset luokan jäseniksi, samaan verk- koon.
On periaatteessa mahdollista, että perhe- yhtäläisesti jäsentyneet luokat eivät sisällä mitään kaikille yhteistä piirrettä. Kieliopil- listen rakenteiden kohdalla jotakin yhteis- tä kuitenkin on, ja se on yhteinen kielelli- nen muoto. Epätyypilliset genetiivi-ilmauk- set liittyvät genetiivikategoriaan myös si- ten, että ne tunnistetaan muodoltaan gene- tiiviverkon jäseniksi ja jäsennetään tausta–
kuvio-suhteina kuten tyypillisetkin ilmauk- set. Muodon yhtenäisyys ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan tulkintaan tarvitaan merkityksen yhtäläisyyttä. Myöskään yh- den ainoan morfeemin tarkastelu ei riitä, vaan muotoja tulee analysoida laajempina konstruktioina. Tällä tavoin rajautuvat eril- leen esimerkiksi genetiivi ja akkusatiivi.
Kun prototyyppinen genetiivi asettaa suh- teeseen kaksi oliota, tyypillinen akkusatii- vi osoittaa olion asemaa transitiivisessa prosessissa. Lauseessa luen kirjan on akku- satiivin n, mutta lauseessa luen kirjan joh- dantoa genetiivin n. Kielelliseen merkityk- seen pääsee käsiksi muotojen kautta, mut- ta samalla muodot tunnistetaan niihin liit- tyvien merkitysten avulla.
Vastaus sijankuvauksen kysymykseen yleis- ja monimerkityksisyydestä on kaiken edellä sanotun valossa: kyllä, kummatkin.
Skeeman eli yleismerkityksen avulla on
mahdollista hahmottaa kategorian rajoja, ja prototyypit jäsentävät tilannetta kategorian sisällä.
Genetiivien luokka on rönsyilevä mer- kitystihentymien ja niitä yhdistävien jatku- moiden verkko, jota hyvin yleisellä tasolla luonnehtii taustan ja kuvion epäsymmetria.
Tällainen kuva ei ole ehkä yksinkertaisin tai ekonomisin, mutta kaiken sen tiedon perus- teella, mikä meillä on kielestä ja ihmisen kognitiosta, se on kuvauskohteensa näköi- nen.
Lähteet
LANGACKER, RONALD W. 1991: Foundations of cognitive grammar II: Descriptive application. Stanford: Stanford Uni- versity Press.
TUNKELO, E. A. 1908: Alkusuomen genitiivi relatiivisen nimen apugloosana. Se- mologinen tutkimuskoe. Alkusuomen genitiivin funktsioista I, 1. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
MINNA JAAKOLA Suomen genetiivi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 995. Hel- sinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.
Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: minna.jaakola@helsinki.fi
