Heijastuksia
ltsetutkiskelun merkitys luovassa prosessissa
Sonja Voutilainen
Sonja Voutilainen
Taiteen kandidaatin opinnäyte Aalto-yliopisto // 2021 Ohjaaja: Hilkka-Maija Fagerlund
Heijastuksia
ltsetutkiskelun merkitys luovassa prosessissa
Aalto-yliopisto, PL 11000, 00076 AALTO www.aalto.fi Taiteen kandidaatin opinnäytteen tiivistelmä
Tekijä Sonja Voutilainen
Työn nimi Heijastuksia – Itsetutkiskelun merkitys luovassa prosessissa Laitos Muotoilun laitos
Koulutusohjelma Muotoilu
Vuosi 2021 Sivumäärä 25 Kieli Suomi
Tiivistelmä
Opinnäytteeni on tutkielma omasta luovasta prosessistani suhteessa edesmenneen isoäitini kä- denjälkeen. Tutkielma on käytäntölähtöinen tutkimus, jonka aikana tarkastelin kriittisellä katseel- la oman luovan prosessini vaiheita sekä työskentelymetodejani. Tavoitteenani oli tulla tietoisem- maksi omasta prosessistani ja havaita mahdollisia automatisoituneita kaavoja luovassa työskente- lyssäni.
Opinnäytteessäni toteutin ryijyn, joka on jatkoa edesmenneen isoäitini keskeneräiseksi jääneelle teokselle. Käytin inspiraationa isoäitini aiempia ryijyjä ja tavoitteenani oli luoda kokonaisuus, jos- ta ilmenee meidän molempien henkilökohtaiset ilmaisutavat, jotka sulautuvat yhtenäiseksi te- okseksi. Tarkastellessani läheisemmin isoäitini tapaa solmia ja sekoittaa nukkaa, löysin niin hä- nestä kuin itsestänikin uusia puolia. Isoäitini oli paljon kokeellisempi ilmaisussaan kuin olin muis- tanut, ja minä taas kaavoihin kangistuneempi kuin osasin kuvitellakaan.
Nimi Heijastuksia viittaa ryijyn lopulliseen ilmeeseen sekä prosessin aikana käytyyn itsereflekti- oon. Perehdyin opinnäytteessäni luovaan prosessiin liittyvään teoriaan, sekä tutkin omaa identi- teettiäni luovana tekijänä. Syvennyin luovan prosessin suunnitelmallisuuden ja intuitiivisuuden väliseen suhteeseen, sekä tekijän ja teoksen väliseen samaistumiseen ja tunnelataukseen. Pohdin myös, että olenko muotoilija, käsityöläinen vai taiteilija. Vai tarvitseeko minun olla mitään niistä.
Avainsanat ryijy, luova prosessi, käytäntölähtöinen tutkimus, itsereflektio
Sisällys
1. Johdanto
2. Ryijy
3. Luovan prosessin tutkimus 3.1 Käytäntölähtöinen tutkimus 3.2 Luova prosessi
3.3 Luovuus & identiteetti
4. Produktio 4.1 Suunnittelu 4.2 Työskentely
4.3 Lopputulos & pohdinnat
5. Yhteenveto
6. Lähteet
1
2
4 5 6 8
10 11 15 16
22
24
1. Johdanto
Tämä opinnäytetyö on tutkielma luovasta prosessista. Tutkielmaan sisältyy produktio, jonka lopputuloksena on isoäitini kanssa yhteistyössä toteutettu ryijy. Tutkin omaa luovaa prosessiani suhteessa isoäitini kädenjälkeen. Raili Voutilainen, isoäitini, oli käsityönopetta- ja sekä tekstiilitaiteilija. Hän on opettanut minullekin aikoinaan ryijytekniikan sekä olemme tehneet aikaisemminkin yhteistyötä ryijyjen parissa. Vuonna 2016 Helsingin Kuvataidelu- kiossa toteutin käsityön lukiodiplomityönäni pienikokoisen ryijyn, jonka prosessissa isoäiti oli mukana alusta loppuun. Kun isoäiti sairastui vuonna 2018, hänen sen hetkinen projek- tinsa jäi kesken, joten hän pyysi minua kutomaan ryijyn loppuun, kun hänestä aika jättää.
Lähes kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen tämä ryijy on ollut mielessäni, ja nyt koen olevani valmis saattamaan hänen työnsä valmiiksi.
Opinnäytetyöni on käytäntölähtöinen tutkimus, jonka aikana tulen tarkastelemaan mitä voin oppia omasta luovasta prosessistani suhteessa isoäitiini ja hänen kädenjälkeensä.
Kutominen oli meille aina yhdistävä tekijä, mutta huomasimme jo aikaisessa vaiheessa, että tapamme kutoa sekä käyttää materiaaleja ja värejä eroavat toisistaan valtavasti. Nyt kun lähden jatkamaan hänen teostaan, haluan kunnioittaa hänen kädenjälkeään, mutta myös tuoda omaa näkemystäni lopputulokseen. Tulen yhdistämään hänen tekniikkaansa omaani ja tämän kautta pohdin sitä, mitä uutta voin oppia astumalla epämukavuusalu- eelle luovassa työskentelyssä. Tavoitteenani on tulla tietoisemmaksi omasta luovasta pro- sessistani, sekä tarkastella omaa identiteettiäni taiteellisena tekijänä.
Tämän opinnäytetyön toisessa luvussa tulen syventymään ryijytekniikkaan, ryijyn histo- riaan ja käyttötarkoituksiin. Kolmannessa luvussa käsittelen luovaa prosessia, käytäntö- lähtöistä tutkimusta sekä luovaa identiteettiä. Neljännessä luvussa kerron tarkemmin työn prosessista sekä lopuksi esittelen valmiin teoksen ja käyn läpi prosessista heränneitä pohdintoja.
2
2. Ryijy
Ryijy on nukallinen tekstiili, jossa nukat eli lankaniput ovat solmittu loimilankojen ympäril- le. Nukallisia tekstiilejä voi valmistaa useilla eri tekniikoilla. Tuftaaminen tarkoittaa teollista nukitusta, jossa nukat ammutaan kankaaseen nukkapistoolilla. Käsin nukitettuja tekstiilejä voi valmistaa koukkuamalla, jolloin nukat kiinnitetään pohjakankaaseen siihen tarkoitetulla erityisellä koukulla. Näitä nukallisia tekstiilejä ei kutsuta ryijyiksi, sillä niiden valmistuksessa nukkia ei solmita loimilankoihin. Räsyryijyiksi kutsutaan käsin solmittuja ryijyjä, jotka on val- mistettu virkkuukoukulla solmimalla lyhyitä räsynpätkiä pohjakankaaseen. Käsin kudotuis- sa ryijyissä useimmiten nukat solmitaan jokaiseen loimilankaan, mutta on myös käytetty tekniikoita, joissa nukat on kudottu harvemmin niin, että tyhjät loimilangat sijoittuvat eri kohtiin. Tällöin ryijyn pinnasta tulee tasaisempi. Kansanomaisissa ryijyissä nukka on usein solmittu useampaan loimilankaan kerralla. (Karsikas, 2016, 11–13.)
Skandinaavisen ryijyn juuret juontuvat esihistorialliselle ajalle asti. Sana ryijy tulee muinai- sesta yleisskandinaavisesta sanasta ”ry” tai ”ru”, joka tarkoittaa karkeaa ja takkuista tai nukallista peitettä. Suomeen ryijyt rantautuivat todennäköisesti 700–800-luvuilla viikinkien mukana. Vanhimpia ryijyjä käytettiin veneryijyinä, sekä viittoina ja peitteinä taljan tapaisesti.
Toisin kuin talja, villanukkainen ryijy lämmittää myös kosteana eikä se ilmavuutensa takia kastunut tai jäätynyt yhtä helposti. (Karsikas, 2016, 17; Svinhufvud & Viljanen, 2009, 9–10.) Ryijyt sopivat siis saaristolaiseen ilmastoon mainiosti. Ryijyt olivatkin suosituimpia rannikkoseuduilla ja saaristolaiset käyttivät veneryijyjä vielä 1900-luvulle asti (Karsikas, 2016, 17).
1600-luvulla linnoissa, kuninkaalliskartanoissa, pappiloissa sekä porvariskodeissa kehittyi värikäs kuviollinen ja koristeellinen sänkyryijy, joka oli molemmin puolin nukitettu. Toiselta puolelta ryijyn nukat olivat yksiväriset ja pitkät ja toiselta taas kuvioidut, lyhyet ja tiheäm- min kudotut. Tämä kaksipuolinen ryijy oli lyhyt vaihe ryijyn historiassa, mutta se määritti suunnan ryijyn tulevalle kehitykselle. Hiljalleen ryijyn kudontatekniikka levisi porvaristosta maaseudulle 1700-luvun aikana. 1780–1820-lukuja pidetään kansanomaisen ryijyn kul- takautena. (Karsikas, 2016, 17–18; Svinhufvud & Viljanen, 2009, 10.) Kansanomaisissa ryijyissä alkuun vallitsivat geometriset kuvioinnit sekä vaakunat. 1700-luvulta lähtien ryi- jyissä myös seurattiin taiteen historian suuntauksia, kuten rokokoota ja barokkia. (Karsi- kas, 2016, 18.)
3
Suomalainen ryijytaide koki merkittävän käänteen vuonna 1900, kun Akseli Gallen-Kal- lelan Iris-huoneen tekstiilit saivat kansainvälistä näkyvyyttä ja palkittiin Pariisin maailman- näyttelyssä. 1900-luvulla kehittyi uusi ryijytaiteen suuntaus, moderni ryijy. Modernin ryijyn kehitys seurasi maalaustaiteen suuntautumista. Esimerkiksi tekstiilitaiteilija Impi Sotavalta toi kubismin ja funktionalismin ryijytaiteeseen 1920–1930-luvuilla. Eva Brummer toisti ak- varellimaista herkkää ilmaisua ryijyissään 1930-luvulta lähtien. Tekstiilitaiteilija Uhra-Beata Simberg-Ehrströmiä pidetään modernin valööriryijyn kehittäjänä 1950-luvulla. Valööriryijyn tunnuksiin kuuluu painotus väreissä kuvioinnin sijaan, sekä maalauksellinen jälki vaihtele- villa nukkasekoituksilla. 1980-luvulla ryijytaiteessa alkoi esiintyä myös kolmiulotteista va- rianssia. Näitä veistoksellisia ryijyjä kutsutaan reliefiryijyiksi, joita valmistivat muun muassa Ritva Puotila, Irma Kukkasjärvi ja Maija Lavonen. (Karsikas, 2016, 21–24).
3. Luovan prosessin tutkimus
Tässä luvussa tulen käsittelemään käytäntölähteisen tutkimuksen teoriaa, luovaa prosessia sekä luovuutta ja identiteettiä. Käytän- tölähteiseen tutkimukseen ja luovan prosessin tutkimukseen olen perehtynyt muotoilun professori Maarit Mäkelän (2011; 2016;
2018) artikkeleiden kautta. Käytäntölähteiseen tutkimukseen liitettävää teoriaa käsittelen kaupunkisuunnittelun professori Donald A. Schönin (1991) kirjan, The Reflective Practitioner avul- la. Luovaa prosessia on myös tutkinut Aalto-yliopiston opinnäyte- töissään muun muassa Laura Merz (2015), Ida Korsström (2017) ja Hanna-Kaisa Korolainen (2015). Alaluvuissa Luova prosessi sekä Luovuus ja identiteetti tarkastelen luovaa työtä sekä luovan ihmisen identiteettiä arkkitehti Juhani Pallasmaan (2017) essee- kokoelman Ajatteleva käsi kautta.
3.1 Käytäntölähtöinen tutkimus
Käytäntölähtöisen tutkimuksen ydin on tutkijan, hänen luovan prosessinsa ja produktios- sa kehittyvän taideteoksen tai muun esineen välisessä suhteessa, sekä siitä syntyväs- sä reflektiossa (Mäkelä & Nimkulrat, 2018). Käytäntölähtöiselle tai käytäntöperustaiselle (practice-led / practice-based) tutkimukselle ei vielä ole suomen kielessä vakiintunutta termiä. Olen nähnyt käytettävän myös termiä käytännönläheinen kuvaamaan tämän kal- taista tutkimusta. Käytän itse tässä opinnäytetutkielmassa termiä käytäntölähtöinen, sillä näen sen kuvaavan parhaiten omaa tutkimusprosessiani.
Käytäntölähtöinen tutkimus yhdistää taiteilijan tai muotoilijan tietotaidon merkitykselliseksi osaksi tutkimusprosessia. Se on myös siirtänyt painotusta taiteilijoista ja taide-esineistä itse luovaan prosessiin ja sen tekijään. (Mäkelä & Latva-Somppi, 2011, 39.) Luovan työn kehittynyt tietoisuus on lisännyt uusia ulottuvuuksia muotoilun tutkimukseen. Tekijä-tutkija luomisen lisäksi dokumentoi ja tekee tulkintoja luovasta prosessissa. (Mäkelä & Nimkulrat, 2018, 1.) Filosofi ja kaupunkisuunnittelun professori Donald A. Schön (1991) kuvaa tätä prosessia termillä reflektoiva käytäntö tai toiminta (reflective practice), joka tähtää proses- sin aikana tapahtuvaan tiedon kerryttämiseen, sekä prosessin analysoimiseen tunteen ja ajattelun tasolla. Tutkijan henkilökohtainen kokemus ja itsereflektio ovat taiteessa ja muo- toilussa viimeisten vuosikymmenten aikana tullut osaksi tutkimuksen kenttää (Mäkelä &
Latva-Somppi, 2011, 38).
Kun ammattilainen harjoittaa intuitiivista toimintaa, siihen liittyy tietty automaattisuus, jolle hän ei osaa antaa kokonaisvaltaista selitystä tai kuvausta. Hän käyttää taitoja, joita hän ei osaa asettaa raamien tai sääntöjen sisälle. (Schön, 1991, 29). Hänen tietotaitonsa on au- tomatisoitunutta ja painunut sellaiselle alitajuntaisen tietoisuuden tasolle, mistä sitä on vai- keaa enää nostaa ja käsitellä. Toisaalta Schön (1991) toteaa, että ihmiset ovat kykeneviä pohtimaan omaa toimintaansa ja kyseenalaistamaan esimerkiksi omaa havainnointiaan, arvostelukykyään sekä asettamiaan raameja. Tämä on keskeistä reflektoivan toiminnan prosessissa, jota harjautuneet ammattilaiset käyttävät epävarmuuden, epätasapainon ja arvoristiriidan hetkellä. Reflektoiva toiminta liittyy myös arvaamattomuuteen. Kun intuitiivi- nen toiminta johtaa odotettuihin tuloksiin, emme kiinnitä siihen huomiota. Mutta intuitiivi- sen toiminnan johtaessa yllättäviin tai arvaamattomiin tuloksiin, oli ne sitten haluttuja tai ei, vastaamme reflektiolla. (Schön, 1991, 30, 32).
Käytäntölähtöisessä tutkimuksessa on siis kyse luovan prosessin tutkimuksesta, jossa tutkija hyödyntää sekä teoreettista pohjaa, että omaa henkilökohtaista kokemustaan ja itsereflektiotaan tutkimuksen tukena. Käytäntölähtöisessä tutkimuksessa tekijä-tutkija haastaa ja analysoi omia automatisoituneita ajatusmallejaan ja praktiikoitaan. Omien hen- kilökohtaisten löytöjen ja oivallusten lisäksi, tutkijan on pystyttävä asettamaan ne konteks- tiin ja sellaiseen muotoon, joka avautuu myös suuremmalle yleisölle.
6
3.2 Luova prosessi
Luova prosessi on sekä yllätyksiä ja vahingossa tehtyjä löydöksiä, että systemaattista ja suunniteltua tekemistä (Mäkelä, 2016, 2). Se on sekä järjestelmällisen että intuitiivisen työskentelyn sekoitusta. Luovan prosessin aikana taiteilija tai muotoilija luo vahvan tun- nesiteen teokseensa, mikä tekee itse teoksen rationaalisesta analysoinnista hankalaa.
Usein vasta ajan kuluttua ja otettua hieman etäisyyttä teokseensa, tekijä pystyy tekemään objektiivisia havaintoja omasta teoksestaan, kun vahvin tunneside on hellittänyt. Arkkitehti Juhani Pallasmaa (2017) kuvaa, kuinka luovassa työssä tekijä samaistuu henkisesti ja ruumiillisesti teokseensa. Tekijä ei välttämättä kykene sanoittamaan tai älyllisesti analy- soimaan, mikä työssä ei miellytä, mutta hän kokee sen kehossaan epämukavuutena, häpeänä tai jopa kipuna. (Pallasmaa, 2017, 87.) Tekijän valtaa levottomuus, ahdistus ja mahdottomuus lopettaa työskentelemästä ennen kuin hän selvittää epämääräisen tuskan lähteen ja korjaa sen. Myös Mäkelä (2016) kertoo, kuinka ratkaisemattomasta ongelmasta hänen luovassa työskentelyssään tuli osa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Vaikka hän ei tietoisesti ajatellut sitä, hänen mielensä työsti ongelmaa koko ajan alitajuntaisesti. (Mäkelä, 2016, 10.) Kokemus, joka syntyy saavutettaessa tyydyttävä tulos luovassa prosessissa, on rentoutumisen, rauhan ja tasapainon tunne, kuin keho antaisi merkin hyväksynnästään (Pallasmaa, 2017, 87).
Psykologian professori Ronald A. Finke (1996) jakaa ihmiset kaoottisiin ja säännönmu- kaisiin ajattelijoihin (chaotic & ordered thinkers). Kaoottiset ajattelijat näkevät maailman lähtökohtaisesti ennalta-arvaamattomana, monimutkaisena ja täynnä merkityksellisiä yhteyksiä. Finke kuvaa kaoottisia ajattelijoita impulsiivisina, spontaaneina ja metaforisi- na, sekä ihmisinä, jotka keskittyvät ensisijaisesti nykyhetkeen. Kaoottisten ajattelijoiden luovuus on silmiinpistävän ainutlaatuista. Säännönmukaiset ajattelijat, spektrin toises- sa päässä, näkevät maailman erittäin ennustettavana. He keskittyvät menneisyydessä tapahtuneeseen sekä tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Finken mukaan säännönmukaiset ajattelijat ovat järjestelmällisiä, kontrolloituja ja ennakoivia. Säännönmukaisten ajattelijoiden luovuudella on selkeämpi rakenne, ja he yhdistelevät aiempia ideoita ja konsepteja nyky- hetkeen. (Finke, 1996, 390.) Itsetutkiskelu tässä kontekstissa voi olla luovaa työtä teke- välle uusia mahdollisuuksia avaava kokemus. Vaikka ihmisiä ei voi jakaa mustavalkoisesti kahteen ryhmään, voi oman työskentelynsä intuitiivisuuden tai järjestelmällisyyden tunnis- taminen, kehittäminen ja hyödyntäminen tuoda uusia ulottuvuuksia luovaan prosessiin.
7
Luovalle prosessille on tyypillistä epävarmuuden kokemus, joka syntyy, kun lopullisesta tuloksesta ei ole vielä hahmotusta. Pallasmaa (2017) kuvaa luovaan prosessiin liittyvää epävarmuutta ehdottoman tärkeänä motivaation lähteenä. Hän kertoo säilyttävänsä ja pitävänsä itselleen näkyvillä kaikki prosessiin liittyvät työn jäljet, tahrat, virheet ja epäonnis- tumiset, joiden avulla hän säilyttää oman käsityksensä työn etenemisestä ja tarkoitukses- ta. Epävarmuuden tunteen säilyttäminen on luovalle prosessille elinehto. Liian aikaisessa vaiheessa saavutettu varmuuden ja lopullisuuden tunne tappaa uteliaisuuden eikä edes- auta oppimiskokemusta. Epävarmuuden sietokyky ja sen hyödyntäminen mahdollistaa taiteilijalle tai muotoilijalle taidon käydä keskustelua oman prosessinsa kanssa ja tehdä yhteistyötä työnsä kanssa. (Pallasmaa, 2017, 74–75.)
Luovasta prosessista muodostuu siis tekijälleen kehollinen ja henkinen kokemus, jonka kautta hän peilaa itseään, identiteettiään ja omaa kokemusmaailmaansa prosessin kaut- ta. Luovan prosessiin liittyy sekä onnistumisen että epäonnistumisen ja epämukavuuden tunteita, joista tulee prosessin ajaksi osa tekijän jokapäiväistä elämää, ja joita hän kantaa mukanaan alitajunnassaan läpi prosessin. Kokemuksen ja itsetutkiskelun kautta taiteilija, käsityöläinen tai muotoilija saa työkaluja sietää prosessissa heränneitä vaikeita tunteita, niin henkisiä kuin fyysisiäkin. Erityisen kiinnostavaa on se, kuinka luovan prosessin aikana tekijä samaistuu omaan työhönsä ja alkaa ikään kuin elää ja hengittää sen kautta. Työstä tulee osa tekijäänsä ja tekijästä tulee osa työtänsä.
3.3 Luovuus & identiteetti
Pallasmaa (2017) pitää taiteilijoiden ja käsityöläisten tietotaitoa hiljaisena viisautena, joka siirtyy opettajalta oppilaalle kehollisen imitaation sekä aistihavaintojen kautta. Hän luon- nehtii tätä hiljaista viisautta ruumiin ja käden viisautena, joka taiteilijoilla ja käsityöläisillä ylettyy älyllisen ja sanallisen analyysin yläpuolelle. (Pallasmaa, 2017, 11, 80.) Tätä kykyä käsittää asioita kehollisesti, sanallisen tiedon sijaan, kuvaa myös Schön (1991) tarkas- tellessaan arkkitehtiopiskelijan ja tämän opettajan kanssakäymistä liittyen suunnitteluon- gelmaan. Opettaja keskustelee oppilaansa kanssa samalla piirtäen, jolloin sanallinen ja ei-sanallinen kommunikaatio sekoittuu. Opettajan piirtämät viivat ovat itsessään epäselviä, mutta hän selittää ne auki. Hänen sanansa ovat epämääräisiä, mutta oppilas pystyy yh- distämään ne piirrettyihin viivoihin. Oppilaan ja opettajan välinen kommunikaatio tapahtuu avaruudellisen hahmottelun kautta, josta he yrittävät löytää keskinäistä yhteneväisyyttä.
Mitä lähemmäksi he tulevat yhteistä ymmärrystä ja tarkoitusta, sitä niukemmaksi heidän sanallinen kommunikaationsa muuttuu, ja sitä käsittämättömämmäksi se ulkopuoliselle muodostuu. (Schön, 1991, 42.)
Vilja Byström (2017) on tutkinut taiteilijan identiteettiä maisterintutkielmassaan. Hän huo- mioi, että taiteilijan identiteetin kehitys on jatkuva prosessi, ja taiteilijat oppivat tekemisen kautta (Byström, 2017, 18). Itse koin kriisin taiteellisen identiteettini kanssa opintojeni aika- na. Olen nähnyt itseni väliinputoajana eri ammatti-identiteettien välillä, sekä ulkopuolisena omassa koulutusohjelmassani. Tästä identiteettikriisistä seurasi kahden vuoden mittainen masennusjakso, jolloin kaikesta luovan työn tekemisestä tuli täysin mahdotonta. Taiteili- jan, muotoilijan, käsityöläisen ja yleisesti luovan ihmisen elämän ydin ja merkitys useimmi- ten koostuu itse luomisesta. Jos luovalta ihmiseltä evätään mahdollisuus toteuttaa itseään luovuuden kautta, hän kokee olevansa hukassa ja osa hänen identiteetistään on kateissa.
Sosiaalitieteiden tutkija Brené Brown (2010) pitää luovuutta elintärkeänä osana yksilön hyvinvointia. Luovuus, joka ei tule käytetyksi, ei katoa minnekään. Se elää meissä, kun- nes se tulee ilmaistuksi (Brown, 2010). Masennuksesta toipuneena elin monta kuukautta vahvan luovan kauden keskellä, työstin useita taiteellisia projekteja samanaikaisesti. Ikään kuin kaikki se kahden vuoden aikana varastoitu luovuus olisi purkautunut kerralla.
Opintojeni aikana Aalto-yliopistossa olen kiinnittänyt huomiota eri aloihin liitettäviin identi- teetteihin, ehkä juuri sen takia, etten ole kokenut kuuluvani millekään tietylle alalle. Sijoi- tun jonnekin muotoilijan, käsityöläisen ja kuvataiteilijan välimaastoon. Maisterin opinnäy- tetyössään Tuhat ja yksi otusta Laura Merz (2015) vertailee taiteilijoiden ja muotoilijoiden ammatti-identiteettiin liittyviä oletuksia. Taiteilijat nähdään usein kärsivän taiteilijan stereo- typian kautta, he ovat tunteellisia, intuitiivisia ja hieman sekaisin. Muotoilijoihin liitettävä stereotypia taas kertoo käytännöllisyydestä, rationaalisuudesta ja hillitystä olemuksesta.
(Merz, 2015, 27.) Opintojeni aikana olen havainnut tätä muotoilijoihin liittyvää oletusta rationaalisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Joillain kursseilla olen törmännyt puhetapaan, jossa kasvatetaan kuilua eri alojen välillä ja painotetaan muotoilijoiden erityislaatuista tapaa ajatella ja toimia. Olen kokenut tämänkaltaisen puheen luotaantyöntävänä, sillä en ole nähnyt itseäni mahtumaan muotoilijalle rakennettuun muottiin. Merz (2015) myös toteaa opinnäytteessään: ”Jos odotamme arkiesineiden ja palvelujen muotoilulta ennen kaikkea toimi- vuutta ja hiljaista tyylikkyyttä, voisi suunnittelijan räiskyvä persoonallisuus herättää liikaa huomiota ja viedä siten suunnittelutyöltä uskottavuutta.” (Merz, 2015, 29). Olen usein ajatellut olevani liian taiteellinen muotoilijaksi, enkä ole omannut riittävää avaruudellista hahmotuskykyä.
Kaksiulotteinen tapani ajatella on opintojeni alusta lähtien ohjannut minua tekstiilisuunnit- telun suuntaan.
Käsityöläisyyden identiteettiin taas liittyy ajatus siitä, että on yksi materiaali tai työskentely- tapa, johon on harjaantunut vuosien kokemuksella. Työskentelin opintojeni alussa paljon tekstiilien parissa ja silloin suunnittelin erikoistuvani tekstiiliin. Pian kuitenkin ymmärsin, et- tei minulla riitä kärsivällisyys ja mielenkiinto vain yhtä tiettyä materiaalia kohtaan, vaan halu- sin kokeilla muitakin materiaaleja. Tekstiili ei myöskään yksinään antanut minulle tarpeeksi työkaluja itseilmaisuun. Kuvataiteilijan identiteetti on se, johon koen eniten samaistuvani, mutta olen myös kokenut epävarmuutta siitä, että koulutuspohjani pitäisi olla erilainen, jotta voisin olla varteenotettava tekijä taiteen kentällä. Tosin viimeisen vuoden aikana olen saanut varmuutta siitä, että tarkat ammatti-identiteettien rajat ovat häilymässä. Sekä ny- kypäivänä että varmasti tulevaisuudessakin on enenevissä määrin arvostettavampaa olla monialainen ja moniosaaja. Olen vuosien aikana kerryttänyt tietoa ja taitoa sekä muotoilun teoriasta taidehistoriaan ja sosiaalitieteisiin että tekstiilistä keramiikkaan ja sarjakuvaan.
Pystyn näin yhdistelemään eri tekniikoita ja materiaaleja, sekä hyödyntämään teoriaa mo- nesta eri näkökulmasta.
4. Produktio
Tässä luvussa tulen käsittelemään opinnäytetyöni produktio- osuutta ja siitä heränneitä ajatuksia. Ensimmäisessä ja toises- sa alaluvussa kerron suunnitteluprosessista ja siihen liittyvistä haasteista, sekä itse työskentelystä ryijyn parissa. Lopuksi syvennyn analysoimaan omaa luovaa prosessiani peilaten samalla aiemmin läpikäytyä teoriaa.
Kuva 1: Ryijy kangaspuissa
10 11
4.1 Suunnittelu
Kun lähdin suunnittelemaan ryijylle jatkoa, minulla oli vain kaksi isoisäni lähettämää kuvaa isoäidin kutomasta ryijyn alusta. Kangaspuut, joissa ryijy on kudottu sijaitsevat su- kuni mökillä Pohjois-Karjalassa. Koronapandemian takia en päässyt matkustamaan sinne kovin helposti, joten suunnittelu piti tehdä kuvien pohjalta. Kuvista ei nähnyt ryijyä koko pituudelta, sillä se oli rullana tukilla kangaspuiden alla. Lähdin siis suunnittelemaan jatkoa isoäidin teokselle tietämättä tarkalleen, millaista kuviointia hän on mahdollisesti käyttänyt tai millaisia väri- ja materiaalivalintoja hän on ryijyn alkupuolella tehnyt. Suunnittelussa kiin- nitin erityisesti huomiota siihen, että haluan kunnioittaa isoäidin kädenjälkeä ja tyyliä, joten hain inspiraatiota hänen aikaisemmista ryijyistään. Merkittävimpänä inspiraationlähteenä käytin ryijyä, jonka isoäiti kutoi tilaustyönä isäni kotiin Espooseen (kuva 2). Tässä ryijyssä yhdistyy valööriryijyn maalauksellisuus sekä graafinen kuviointi.
Kuva 2: Valööriryijy, Raili Voutilainen
Koin heti alussa vaikeuksia värien kanssa. Isoäiti oli käyttänyt ryijyssä useita värejä, joi- ta itse olen vuosikaudet karttanut, violettia, turkoosia sekä vaaleanvihreää. Tehdessäni värikarttaa tuskailin sen kanssa, että miten saan työstä itselleni mielekkään, jos joudun käyttämään värejä, jotka eivät miellytä omaa silmääni. Kävin hakemassa värinäytteitä maalikaupasta ja lähdin kokeilemaan erilaisia väriyhdistelmiä (kuva 3). Olen itse ollut aina hyvin vähäeleinen värinkäytössäni, joten isoäidin minun silmääni laaja väriskaala aiheutti epävarmuutta. Halusin käyttää tummia ja murrettuja värejä, joiden koin olevan ristiriidassa isoäidin kirkkaiden ja pastellinsävyisten värien kanssa.
Lähdin intuitiivisesti luonnostelemaan erilaisia itseäni kiinnostavia kuviointeja (kuva 4).
Tein päätöksen ryijyn lopullisesta ilmeestä nopeasti, enkä käyttänyt luonnosteluun lopulta kovin paljon aikaa. Tämänkaltainen suunnittelemattomuus on minulle tyypillistä, päätök- sentekooni vaikuttaa usein kärsimättömyys ja vaikeus sietää keskeneräisyyttä. Päädyin muutaman tunnin luonnosteluprosessin jälkeen yhteen luonnoksista, josta tein viimeis- tellymmän version pistetekniikalla hahmottaakseni paremmin nukkasekoitusten luomaa valöörimäistä väriliukua (kuva 5). Halusin käyttää järven taakse laskevan auringon teemaa, sillä se oli jäänyt minulle isoäidin aikaisemmista töistä mieleen. Isoäidillä oli tapana kutoa pitkien kapeiden ryijyjen molempiin päätyihin puolikas aurinko, joista toinen oli nouseva ja toinen laskeva. Hän kertoi sen olevan näkymä mökkimme iltakuistilta, jossa hän usein istui katselemassa auringonlaskua.
Kuva 3: Värikokeiluja
Kuva 4: Luonnostelua Kuva 5: Lopullinen luonnos
14
Kuva 6: Isoäidin nukkasekoitukset
Kuva 7: Violetin lisääminen
4.2 Työskentely
Työstin ryijyä kahden intensiivisen jakson ajan. Matkustin Pohjois-Karjalaan joulun 2020 alla ja vietin kymmenen päivää joululomasta kutoen. Toisen kerran kävin mökillä kuto- massa maaliskuun 2021 alussa ja tällöin tavoite oli saada työ valmiiksi. Mökillä vietetystä ajasta ryijyn parissa muodostui minulle tärkeä ajanjakso. Sekä irtiottona korona-arjesta neljän seinän sisällä, että mahdollisuus viettää aikaa isoisäni kanssa, jota en ollut tavannut lähes vuoteen pandemian takia. Näin opinnäytetyöstä muodostuikin merkittävä henkireikä hankalan ja epävarman elämäntilanteen keskelle. Sain rauhassa vetäytyä keskelle metsää ja viettää aikaa sekä fyysisesti läsnä isoisäni, että henkisellä ja taiteellisella tasolla isoäitini kanssa.
Aloittaessani ryijyn parissa työskentelyn, tein päätöksen purkaa muutama riviä, jotta saisin väriliu’un toteutettua sulavammin. Purkaessa ja uudelleen solmiessa isoäidin leikkaamia ja sekoittamia nukkia tutustuin läheisemmin hänen työskentelytapaansa (kuva 6). Tarkas- telin nukan pituutta, paksuutta sekä värikirjoa. Panin merkille hänen tapansa sekoittaa eri materiaaleja ja värejä hyvinkin vapaalla kädellä. Yhteen nukkaan saattoi helposti mahtua neljää eri väriä sekä paksua ja pehmeää villalankaa sekoitettuna ohuen ja kovan pape- rinarun kanssa. Tässä kohtaa oivalsin, että olin itse hankkinut hyvin yksipuolisesti lankoja käytettäväkseni. Sävyt olivat lähellä toisiaan sekä materiaalinani oli vain villalanka. Rupesin tonkimaan isoäidin lankavarastoja siinä toivossa, että löytäisin jotain millä tuoda hieman variaatiota omaan työskentelyyni. Päädyin sekoittamaan oranssin kanssa viininpunaista ja roosaa, mikä osoittautuikin hyväksi päätökseksi työn lopullisen ilmeen kannalta.
Työn loppuvaiheessa aloin epäilemään päätöstäni käyttää tummaa sinistä loppuun asti.
Ryijy alkoi näyttää kovin yksitoikkoiselta ja kaipasin vaihtelua. Löysin isoäidin varastosta vil- lalankaa useissa eri violetin sävyissä. Epäröin pitkään violetin käyttöä, ja varsinkin oranssin kanssa se tuntui riitelevän. Päätin kuitenkin kokeilla, miltä näyttäisi väriliuku ensin sinisestä violettiin (kuva 7) ja sen jälkeen valkoiseen. Viimeiset päivät ryijyn parissa olivat täynnä epäröintiä ja epämukavuutta. Pelkäsin pilanneeni työn tuomalla siihen liikaa värivaihtelua.
Vasta kun irrotin ryijyn kangaspuista ja pystyin näkemään sen kokonaisuutena, rauhoituin ja ymmärsin violetin olevan hyvin tärkeä lopputuloksen kannalta. Ilman sitä teos olisi saat- tanut jäädä hieman elottomaksi.
15
4.3 Lopputulos & pohdinnat
Kun viimein näin ryijyn koko pituudeltaan, yllätyin kuinka hyvin värit soljuvat yhteen ja luovat toimivan kokonaisuuden. Isoäidin raikkaat siniset ja turkoosin sävyt tasapainottavat minun syvän sinisen ja oranssin välistä kontrastia (kuva 8). Meidän kahden eriävät ilmaisutavat ovat näkyvissä, mutta eivät riitele keskenään. Kokonaisuus on yhdistelmä valööriryijyn maalauksellisuutta sekä kuvioinnin asetelmassa kansallisromanttista perinnettä. Koin pro- sessin aikana epävarmuutta myös siitä, että toimiiko kuviointi yhtenäisenä kokonaisuu- tena. Pelkäsin, että isoäitini ja minun puolet ryijystä eroavat liikaa toisistaan ja lopputulos näyttäisi vain kahdelta eri ryijyltä, jotka on ommeltu yhteen. Uskon, että päätökseni vaihtaa väriä ryijyn yläpäädyssä auttoi luomaan yhteneväisyyttä isoäitini ilmaisun kanssa. Olen tyytyväinen lopputulokseen. Näen sen sopivan parhaiten korkeaan galleriatilaan, jossa sen voi ripustaa seinälle roikkumaan. Ryijy on kokonaisuudessaan neljä metriä pitkä, joten mihin tahansa tilaan se ei mahdu. Lopullinen ripustuspaikka ryijylle löytyy sukuni mökiltä, sillä sen tarina on vahvasti sidottu mökkimme historiaan ja ympäristöön.
16 17
Kuva 9: Aurinko
18
Minulle oli jostain syystä jäänyt kuva isoäidistä kutojana, joka noudattaa sääntöjä ja toi- mii tiettyjen raamien sisällä, ehkä liittyen hänen käsityönopettajataustaansa, mutta nyt löysin hänestä uusia puolia astuessani hänen kenkiinsä. Isoäidin työskentelytavasta vä- littyy vapaa ilmaisu ja kokeellisuus (kuva 11). Aloin pohtia suurieleistä taidemaalaria, jon- ka maalausjäljestä välittyy tunnetilat ja persoonallisuus. Karsikas (2016, 22–24) kutsuu Uhra-Beata Simberg-Ehrströmiä, valööriryijyn luojaa, taidemaalariksi, joka käytti lankoja värien ilmaisussa. Tunnistin tästä vertauksesta myös isoäitini. Hän opiskeli Wetterhoffin kotiteollisuusopistossa vuosina 1961–1964, ja oli sitä aiemmin, 50-luvun lopulla, tehnyt opintoja Helsingin käsityöopistossa. Samoihin aikoihin valööriryijyt yleistyivät Suomessa ja Uhra Simberg oli hyvin tunnettu nimi. Uskon, että juuri 50–60-luvun opinnot ovat pitkälti määrittäneet isoäitini tyylillistä suuntautumista tekstiilitaiteilijana.
Huomasin nopeasti ryhdyttyäni kutomaan, että se meistä kahdesta, joka on kaavoihinsa kangistunut ja rajoittunut säännönmukaisuuksiin, olenkin minä. Olen kokenut osaamiseni puutteelliseksi värien kanssa, joten olen aina turvautunut värioppiin ja sääntöihin. Ymmär- sin jälkeenpäin turhautumiseni isoäidin valitsemiin väreihin liittyvän siihen, etten pystynyt sopeuttamaan niitä omiin itselleni rakennettuihin raameihini. Olen omassa ilmaisussani rajoittanut värien käyttöä mustan ja valkoisen lisäksi lähinnä punaiseen ja oranssiin. Nyt isoäidin kädenjäljestä inspiroituneena, sekoitin rohkeammin värejä keskenään ja se osoit- tautui tärkeäksi oppimiskokemukseksi itselleni (kuva 12). Materiaaleissa olisin myös kai- vannut enemmän variaatiota, mutta se jäi resurssien puutteen takia vähäisemmäksi.
Suunnitteluprosessin kulusta jäin pohtimaan, että olisiko pitkäjänteisemmästä ja hitaam- masta luonnostelusta hyötyä minulle tulevissa luovissa prosesseissa. Koen olevani kovin kärsimätön päätöksenteossa, enkä siedä keskeneräisyyden herättämää epävarmuuden tunnetta. Toistan omissa teoksissani usein samankaltaisia teemoja ja estetiikkaa, kuten esimerkiksi mustavalkoisuutta, vahvoja kontrasteja ja suuria tasaisia värialueita. Punainen tai oranssi pyöreä aurinko on myös ollut toistuva elementti teoksissani (kuva 9). Epävar- muuden tunteen vallitessa on helpompaa käyttää jotakin tuttua ja turvallista kaavaa, joka on osoittautunut toimivaksi aiemmin. Koen, että väreihin liittyvä epäröinti johti minut toista- maan sellaista kuviointia, joka tuntuu varmalta.
19
Värien käyttöni on luultavimmin jäänyt juuri sen takia rajoittuneeksi, koska en ole anta- nut itselleni lupaa tai aikaa keskittyä niiden pohtimiseen. Suunnitelmallisuudesta luovas- sa prosessissa voisi olla enemmän hyötyä kohdallani. Työskentelystäni on tullut kovin automaattista, enkä ole antanut itselleni mahdollisuutta itsereflektioon. Olen jäänyt tietyn itseäni miellyttävän estetiikan vangiksi ja päättänyt pysyä siinä, koska se on helppoa ja pysyy mukavuusalueellani. Tämä prosessi muistutti minua siitä, että epämukavuusalu- eelle astuminen on tärkeää, jos haluaa kehittää itseään taiteilijana. Intuitiivinen työskentely saattaa kuulostaa vapautuneelta, mutta minun kohdallani intuitio on ohjannut pysymään itselleni tiedostamattomien, rakennettujen raamien sisällä. Epämukavuusalueelle astumi- nen sai minut näkemään omat rajoitteeni selkeämmin ja jatkossa pystyn tiedostamaan ne sekä työstämään niistä poisoppimista. Tulevissa projekteissani tulen haastamaan itseäni enemmän ja antamaan itselleni aikaa reflektoida, sekä opetella sietämään prosessissa syntyvää epävarmuuden ja epämukavuuden kokemusta.
Kuva 11: Isoäidin vapaa materiaalinkäyttö
20 21
5. Yhteenveto
Tutkimukseni Heijastuksia – itsetutkiskelun merkitys luovassa prosessissa on opettanut minulle paljon itsestäni, isoäidistäni ja luovasta prosessista. Se on osoittanut, että luova prosessi on yhdistelmä suunnitelmallisuutta ja intuitiivisuutta. Luovan prosessin aikana tekijä samaistuu teokseensa ja kokee prosessin käänteet sekä tunteellisesti että kehol- lisesti. Itsetutkiskelun ja itsetuntemuksen kautta tekijä voi vapauttaa luovaa prosessiaan sekä avata uusia mahdollisuuksia.
Tutkimukseni aikana opin tiedostamaan omat tapani rajoittaa itseäni. Opin näkemään omat työskentelymetodini uudessa valossa ja huomaamaan automatisoituneita käytäntöjä, joita en aikaisemmin ollut tiedostanut. Olen kuvitellut olleeni hyvin vapautunut luovana tekijä- nä intuitiivisen työskentelytapani takia, mutta nyt ymmärsin, että todellisuudessa olenkin vain toistanut tutulta ja turvalliselta tuntuvaa kaavaa. Finken (1996) jaottelusta kaoottisten ja säännönmukaisten ajattelijoiden välillä koin lukeutuvani kaoottisiin ajattelijoihin, mutta huomasin prosessin aikana kaipaavani lisää säännönmukaisuutta, hidastamista sekä rau- hoittumista luovan prosessini äärellä.
Sen lisäksi, että opin reflektoimaan omaa työskentelyäni, tämä työn kautta olen hah- mottanut omaa identiteettiäni. Masennuksen jälkeen olen jälleen etsinyt pitkään kateissa ollutta identiteettiäni sekä luovuuttani. Luovalla tekemisellä on keskeisen suuri vaikutus henkiseen hyvinvointiin. Prosessin aikana, sekä taustatutkimusta tehdessäni varmistuin siitä, että luovuudella on merkittävä rooli identiteettini rakentumisessa. Se on jotain, minkä kautta elän ja hengitän, ja niin se on aina ollut. Masennus vei minulta tärkeän osan ole- massaoloni kokemuksesta. Vasta kun sain sen takaisin, osasin todella nähdä sen arvon.
Isoäitini on antanut minulle korvaamattoman taidon. Olen seurannut hänen työskente- lyään tekstiilien parissa lapsesta saakka. Kiinnostuin itse ryijyistä lukioaikoina ja isoäidillä oli keskeinen rooli oman ilmaisuni hakemisessa (kuva 13). Tutkimuksen aikana tekemis- täni havainnoista sekä saamastani oppimiskokemuksesta suurin kiitos kuuluu isoäidilleni.
Olen kiitollinen, että sain oppia häneltä uutta vielä vuosia hänen kuolemansa jälkeen.
22
Kuva 13: Isoäiti ja minä kutomassa vuonna 2015
23
