POLITIIKAN SPEKTAAKKELI – SUOMALAISEN POPULISMIN JA UUSOIKEISTOLAISTEN VERKKOTEKSTIEN
UUDELLEENKONTEKSTUALISOINTI JAAKKO YLI-JUONIKKAAN ROMAANISSA JATKOSOTA-EXTRA
Sami Uusi-Hautamaa Maisterintutkielma Kirjallisuus
Jyväskylän yliopisto
Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Syyslukukausi 2020
JYVÄSKYLÄNYLIOPISTO
Tiedekunta – Faculty
Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Laitos – Department
Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos
Tekijä – Author Sami Uusi-Hautamaa Työn nimi – Title
Politiikan spektaakkeli – Suomalaisen populismin ja uusoikeistolaisten verkkotekstien uudelleenkontekstualisointi Jaakko Yli-Juonikkaan romaanissa Jatkosota-extra
Oppiaine – Subject Kirjallisuus
Työn laji – Level Pro Gradu -tutkielma Aika – Month and year
Syyskuu 2020
Sivumäärä – Number of pages 119
Tiivistelmä – Abstract
Tämä maisterintutkielma käsittelee suomalaisten uusoikeistolaisten mediatekstien uudelleenkontekstualisointia Jaakko Yli-Juonikkaan vuonna 2017 julkaistussa romaanissa Jatkosota-extra. Tutkimus käsittelee tapoja, joilla romaani tuottaa satiiria uusoikeistolaisesta retoriikasta ja maailmankuvasta. Tutkimus tukeutuu populismin osalta erityisesti Ernesto Laclaun ja Benjamin Moffitin teorioihin, jotka ymmärtävät populismin olevan tyyli tai tapa artikuloida poliittisia kamppailuja, sen sijaan että se kantaisi mukanaan varsinaista ideologista sisältöä. Tutkielman näkökulma rajautuu erityisesti romaanin kollaasimaisiin ja multimodaalisiin piirteisiin. Tutkimus osoittaa, miten Jatkosota-extra haltuunottaa uusoikeistolaisia media-aineistoja ja hajottaa näille aineistoille ominaisia mielikuvia, merkityksiä ja narratiiveja. Romaanissa erilaiset Suomen kansaan liitetyt merkitykset hajoavat ja asettuvat kyseenalaisiksi. Tutkielma myös osoittaa miten uusoikeistolaisuuden sisällä jaetut diskurssit, narratiivit ja mielikuvat ohjaavat käyttäjien tulkintoja ympäröivästä maailmasta.
Asiasanat – Keywords Jaakko Yli-Juonikas, Jatkosota-extra, Populismi, multimodaalisuus, kollaasi, politiikka, uusoikeisto, media, spektaakkeli
Säilytyspaikka – Depository Jyväskylän yliopisto
Muita tietoja – Additional information
Sisällysluettelo
1. Johdanto ... 2
2. Populismi, uusoikeistolaisuus ja mediat 2010-luvun Suomessa ... 8
2.1 Politiikka, uusoikeisto ja populismi ... 10
2.2 Populistinen kamppailu merkityksistä ... 14
2.3 Perussuomalaisuomalaiset osana Suomen poliittista lähihistoriaa ... 18
2.4 Uusoikeisto, populismi ja vihapuhe median murroksessa ... 22
3. Kollaasi ja multimodaalisuus Jatkosota-extrassa ... 30
3.1 Kollaasin määrittelyä ja kollaasi Jatkosota-extrassa. ... 31
3.2 Multimodaalisuus Jatkosota-extrassa ... 41
4. Multimodaalisuus ja uudelleenkontekstualisointi populistisen spektaakkelin luonnissa ... 48
4.1 Media oikeistopopulistisen spektaakkelin kateederina Jatkosota-extrassa ... 50
4.3 Salaliittoteoriat spektaakkelimaisen maailmankuvan kehyksenä Jatkosota-extrassa ... 60
4.4 Suomen kansa Jatkosota-Extrassa ... 71
4.5 Eliitti, viholliset ja valta Jatkosota-extrassa ... 84
4.2 Sota kansallisena myyttinä Jatkosota-extrassa ... 91
6. Päätäntö ... 102
Lähteet ... 106
1. JOHDANTO
Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extran (2017= JE 2017) tapahtumat keskittyvät perussuomalaisten vuoden 2011 eduskuntavaaleissa tapahtuneen kannatuksen kasvun aikaan.
Laajassa 669 sivun mitassaan romaani rakentuu Perussuomalaisten kuvitteellisen kansanedustaja Pekka Niskapalkin eduskunta-avustaja Mika Kingelinin ympärille. Mikan henkilöhahmon kautta teos tulee käsitelleeksi monenlaisia ajankohtaisia aiheita Suomen ulko- ja sisäpolitiikasta internetforumeilla vallitsevaan rasismiin ja kulttuurin nykytilaan. Kollaasia ja multimodaalisuutta kirjallisuuden keinoina hyödyntäen se asettaa lukijan uusoikeistolaisen media-aineiston vastaanottajan asemaan. Näin se kommentoi sirpaleisen muotonsa kautta, kuinka populistinen kansa rakentuu heterogeenisestä joukosta identiteettejä, yhtä aikaa populistisen spektaakkelin (ks. Debord 1970) performatiivisen tuottamisen vastaanottajina ja osana tätä performanssia. Teoksessa yksilölliset vaatimukset ja diskurssit, joiden välityksellä ne ilmaistaan sekä median tuottamat sisällöt koostuvat yhdeksi spektaakkeliksi. Spektaakkeli voidaan nähdä Laclaun analyysin mukaisesti halun kohteena, jonka kautta populistinen uusoikeisto nimetään olemassa olevaksi (ks. Laclau 2005, 116).
Tässä tutkimuksessa keskityn erityisesti analysoimaan Yli-Juonikkaan romaanin tapaa käsitellä uusoikeistolaista maailmankuvaa, multimodaalisuuden ja kollaasin keinoin. Tutkimuksessani uusoikeisto rajautuu edelleen niin, että käsittelen sitä erityisesti verkon keskustelupalstoihin kytkeytyvänä populistista retoriikkaa hyödyntävänä hajanaisena identiteettijoukkona, joka kokoontuu maahanmuuttovastaisuuden kattokäsitteen alla. Näin ollen maahanmuuttokriittisyys tai maahanmuuttovastaisuus näyttäytyvät ilmiöinä, jotka todellisuudessa kätkevät taakseen paljon erilaisia pyrkimyksiä ja poliittisia tavoitteita. Tämä heterogeeninen joukko erilaisia identiteettejä ja vaatimuksia tiivistyy diskursiivisesti ja performatiivisesti tuotetun yhdistävän nimen taakse (ks. Laclau 2005, 107–108). Tutkimuksessani korostuukin tapa, jolla romaani vastustaa ilmiötä, joka näyttää sulauttavan itseensä hallitsemattomasti erilaisia identiteettejä ja pyrkimyksiä.
Jatkosota-extra tunnistaa ilmiöiden monimuotoisuuden, esittämällä useita maahanmuuttokriittisyyden sisällä vaikuttavia ryhmiä ja diskurssin muotoja. Teoksessa populistiseen retoriikkaan kytkeytyvä käsite ”kansa” näyttäytyy yhdistävänä identiteettinä, joka
kokoaa taakseen muun muassa perussuomalaiset, verkon keskustelupalstojen salaliittoteoreetikot, syrjäytyneet nuoret miehet, ja autioituvan maaseudun asukkaat.
Tulkitsen teosta poliittisena satiirina, jota teoksen käsittelemän aiheen voidaan ymmärtää vastustavan; uusoikeistolainen internet-keskustelu näyttää tutkimusten perusteella nojaavan vahvasti omassa retoriikassaan juuri satiiriin ja parodiaan (ks. esim. Nagle 2017; Sparby 2017).
Poliittisen korrektiuden rajoja koettelevaa mustaa huumoria onkin perusteltu esimerkiksi traumaattisten kokemusten käsittelynä. Tällaiset argumentit kuitenkin esittävät asian liian yksinkertaisessa valossa eivätkä ota huomioon erilaisia kontekstuaalisia seikkoja. Tärkeintä ei olekaan se, onko esitetty vitsi sisällöltään erityisen negatiivinen, vaan miten se tulkitaan suhteessa lausujaan ja tilanteeseen, jossa se esitetään. Nämä seikat yhdessä vitsin sisällön kanssa määrittävät, suhtaudutaanko sen kautta ihmisyyteen ylipäätään positiivisena tai negatiivisena. (Hietalahti 2017, 120.) Valmiiksi humoristiseksi tarkoitettua retoriikkaa on joka tapauksessa vaikea vastustaa perinteisin satiirin keinoin.
Tutkin myös romaanissa esiintyvien verkon foorumkeskusteluiden kielen ja kuvallisuuden käyttöä. Tutkin niitä keinoja, joilla Jatkosota-extra käyttää kontekstien muutoksia hyväkseen tehdessään satiiria ilmiöstä, joka olemuksellisesti pyrkii suojaamaan itsensä kirjallisuuden keinoilta sen omilla aseilla. Kontekstinvaihdosten osalta tärkeiksi tutkimuskohteiksi nousevat erityisesti erilaiset multimodaalisuuden ja kollaasin keinot, joita teos hyödyntää osana poliittista satiiria. Tutkimuksessani kysynkin: Millaisia populistisen uusoikeiston retorisia ja kuvallisia viestinnän keinoja Jatkosota-extra käyttää ja millaisia vaikutuksia se tuottaa yhdistäessään niitä uudella tavalla? Pohdin myös, millaisia funktioita erilaisten moodien hyödyntäminen teoksessa palvelee. Tämän lisäksi olen kiinnostunut siitä, miten erilaiset moodit toimivat teoksessa suhteessa toisiinsa ja merkityksenantoon.
Jaakko Yli-Juonikkaan tuotantoon kuuluu Jatkosota-extran lisäksi viisi romaania ja kolme novellikokoelmaa. Tämän lisäksi hän on urallaan suomentanut kuusi kirjaa ja kirjoittanut proseduraaliromaanin yhteistyössä kolmentoista muun kirjailijan kanssa.1 Yli-Juonikkaan tuotannosta on tähän mennessä valmistunut muutamia tutkimuksia: Sakari Kursula (2013) on tutkinut ergodisuutta Yli-Juonikkaan teoksessa Neuromaani (2012). Neuromaania on tutkinut
1 Proseduraaliromaanin Ihmiskokeita (2016) on katsottu olleen ilmestyessään ensimmäinen Euroopassa tuotettu menetelmällisesti suuren kirjailijajoukon kesken kirjoitettu romaani. (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura 2016)
myös Vesa Kyllönen artikkelissaan, joka tulkitsee romaania maksimalistisena salapoliisiromaanina (ks. Kyllönen 2016).
Omalle tutkimukselleni Neuromaanista tehty tutkimus on olennaista, sillä se on ensimmäinen osa Yli-Juonikkaan suunnittelemasta trilogiasta, jota Jatkosota-extra jatkaa (Piippo 2018a, 80).
Jatkosota-extran osalta Kyllösen artikkelissaan hyödyntämä maksimalistisen romaanin käsite näyttäytyy edelleen hyödyllisenä. Yli-Juonikas itse on todennut Neuromaanin muodon etenevän Jatkosota-extrassa seuraavaan pisteeseen (Piippo 2018a, 81). Näin ollen Neuromaania jäsentänyt ergodinen pelikirjan muoto hajoaa Jatkosota-extrassa niin, ettei tällaista kokoavaa lukemisen tapaa enää voida löytää. Tähän suuntaan teos näyttää myös kommentoivan, kun yksi luvuista on kirjoitettu muistuttamaan Neuromaanin ulkoasua (JE 2017, 571–577). Kun Neuromaani näyttää parodioivan tieteeseen ja tutkimukseen perustuvaa kokonaisvaltaista tulkintaa maailmasta (Kursula 2013, 6), kääntyy Jatkosota-extrassa huomio verkon ja median loputtomaan informaatiotulvaan ja mahdottomuuteen hallita tätä kokonaisuutta. Kun parodia Neuromaanissa kohdistuu tieteelliseen tutkimukseen, näyttää Jatkosota-extran hallitsematon informaatiovarasto osoittavan salaliittoteorioihin ja verkon vaihtoehtouutisiin (ks. Noppari & Hiltunen 2018, 261–262).
Maiju Laitasen maisterintyö Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinasta (2014) käsittelee fiktiivisten mielten toimintaa teoksessa, ja miten tiedostamatonta kuvataan kokeellisessa kaunokirjallisessa romaanissa (Laitanen 2015). Myös Jatkosota-extrassa voidaan nähdä piirteitä tällaisesta tiedostamattoman kuvauksesta. Teoksessa tiedostamaton tulee esiin erityisesti kuvallisuuden kautta, kielen pyrkiessä raportoimaan havaittua todellisuutta. Omasta näkökulmastani teoksen tiedostamattoman kuvaus nousee mielenkiintoisesti erityisesti siinä, miten henkilöiden tiedostamaton ja todellisuus asettuvat teoksessa ristiriitoihin. Näin uusoikeistolaiseen maailmankuvan läpi suodatettuna maailma näyttäytyy teoksessa ristiriitaisena suhteessa koettuun todellisuuteen. Moffitt toteaakin verkon keskustelupalstojen tukeutuvan usein yhtenäiseen ideologiaan, jolloin totuus ja tutkittu tieto asettuvat toissijaiseen asemaan (Moffitt 2016, 92).
Tutkijoista Yli-Juonikkaan tuotannosta on kirjoittanut erityisesti Laura Piippo, joka on julkaissut kirjailijan tuotannosta useita tutkimuksia (ks. esim. Piippo 2018b; Piippo 2018c;
Piippo 2018d; Piippo 2019) Piippo on myös julkaissut Yli-Juonikkaan Neuromaanista (2012) väitöstutkimuksen otsikolla Operatiivinen vainoharha normaalitieteen aikakaudella: Jaakko
Yli-Juonikkaan Neuromaanin (2012) kokeellinen poetiikka (Piippo 2020). Omassa tutkimuksessani olenkin tukeutunut voimakkaasti Piipon aiempiin Yli-Juonikaan tuotantoa käsitteleviin julkaisuihin. Erityisesti hyödynnän tätä aiempaa tutkimusta rajatessani kohdeteokseni valtavaa aineistoa tutkimukseni mittoihin sopivaan muotoon.
Jatkosota-extra mukailee ulkoasussaan ja graafisessa suunnittelussaan iltapäivälehdille ominaista muotoa. Myös tekstilajien järjestys teoksessa näyttää etenevän teoksessa näille julkaisuille tyypillisessä järjestyksessä. Näin vakavampaa aineistoa muistuttava sisältö asettuu teoksessa alkupuolelle ja viihteellisten genrejen, kuten sarjakuvan ja ristikon jäädessä teoksen loppuun. Eräänlaisena teoksen toisena tekijänä voidaankin nähdä graafinen suunnittelija Markus Pyörälä, joka on suunnitellut teoksen visuaalisen ilmeen ja näin vaikuttanut voimakkaasti teoskokonaisuuteen. Pyörälällä onkin ollut merkittävä rooli Yli-Juonikkaan tuotannossa jo useita vuosia ennen Jatkosota-extraa. Pyörälän toteuttama teosten graafinen ulkoasu tuottaa kirjailijan tuotannossa usein kytköksiä teosten välille. (Piippo 2018d, 200.)
Yli-Juonikkaan teokset risteävätkin Piipon mukaan paitsi toistensa myös koetun todellisuuden kanssa. Yli-Juonikkaan tähänastisesta tuotannosta kirjoittaessaan hän toteaa teosten viittaavan usein tosielämän tapahtumiin, kuitenkin suhtautuen aiheiden todellisuuteen huumorin kautta.
(Piippo 2018d, 201.) Tällaisia piirteitä esiintyy myös Jatkosota-extrassa, jossa todelliset tapahtumat alkavat näyttäytyä naurettavina, kun ne luetaan fiktion kontekstissa. Teoksessa populistisen uusoikeistolaisuuden suomalaisuutta ja Suomen sotia ihannoiva estetiikka asettuu usein naurettavaan valoon joutuessaan ristivalotukseen tälle estetiikalle vieraiden tai rinnakkaisten merkitysten kanssa. Piippo tulkitseekin Yli-Juonikkaan hyödyntävän todellisuuteen pohjautuvia aiheitaan käyttäen hyväkseen näiden ilmiöiden ominaispiirteitä ja liioitellen niitä (Piippo 2018d, 203).
Aiheensa puolesta teos kytkeytyy suomalaiseen puoluepolitiikkaan, mutta teemaksi teoksessa näyttää hahmottuvan populistisen uusoikeiston suosion kasvu. Teos kuvaa uusoikeistoa erityisesti kieleen ja diskursseihin kytkeytyvänä ilmiönä, kuten tulen tutkimukseni kuluessa esittämään. Teemaansa teos käsittelee satiirin keinoin kääntäen pilkan kohti uusoikeistoon kytkeytyviä usein populistisia merkityksellistämisen tapoja. Tutkimuksessani kutsun näistä diskursiivisista ja performatiivisista merkityksellistämisen tavoista koostuvaa näennäisen yhtenäistä estetiikkaa Guy Debordin käsitettä mukaillen spektaakkeliksi (ks. Debord 1970).
Populismi ja uusoikeisto ovat monimerkityksisiä ja tunteita herättäviä käsitteitä. Kumpikin näistä sisältää niin paljon erilaisia merkityksiä, että nykyisin on vaikea eritellä, mitä todella tarkoitamme puhuessamme niistä. Tutkimuksessani pyrin kuitenkin käyttämään käsitteitä tieteellisen tietoon perustuen ja rakentaa viitekehyksen, jonka kautta rajaan kohdeteokseni analyysiä. Tällainen rajaaminen on välttämätöntä teoksen laajuudesta johtuen.
Koska tätäkin aineistoa on teoksessa valtavasti, esittelen sisältöjä tyypitellen. Erittelen teoksesta esimerkkitapauksia, jotka nostan edustamaan tiettyjä teoksen tapoja kuvata ja satirisoida populistista uusoikeistoa. Tyypittelyssäni korostuvat sekä teoksen muotoon sidotut että sisällölliset tyypit. Näenkin satiirin rakentuvan teoksessa multimodaalisesti niin että satiiria rakennetaan moniaistisesti välillä tukeutuen yhteen moodiin ja toisinaan moodien välisillä rinnastuksilla.
Satiiria on perinteisesti pidetty ivallisena ja aggressiivisenakin kirjallisuuden muotona, ja sitä on tästä johtuen suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa toisinaan vastustettu voimakkaastikin (Kivistö & Riikonen 2012, 68–77). Jatkosota-extra osoittaa toisaalta myös satiirille epätyypillisiä piirteitä, kun se toisaalta suhtautuu päähenkilöönsä Mika Kingeliniin varsin myötätuntoisesti ja ymmärtäen. Mikan maailmankuva rakentuu teoksessa maahanmuuttokriittisten forumkeskusteluiden sisällöstä ja diskursseista ja toisaalta perussuomalaisten poliittisesta ideologiasta. Hän toimii romaanissa fiktiivisen Perussuomalaisten kansanedustaja Pekka Niskapalkin poliittisena avustajana. Mika edustaa yksilön kokemusta vastamedian ja maahanmuuttovastaisen käsitteistön tuottaman informaatiotulvan keskellä. Myös lukija asettuu tekstissä ikään kuin Mikan paikalle yrittäessään ottaa selvää teoksen tarjoamasta sirpaleisesta informaatiosta. Näin satiiri ei kohdistu Mikaan vaan teoksen muihin henkilöihin ja toisaalta teoksen käyttämiin diskursseihin ja sirpaleiseen informaatioympäristöön, josta täydellisen kokonaiskuvan luominen osoittautuu mahdottomaksi.
Selkeänä ajallisena ja tilallisena kontekstina teoksessa näyttäytyy suomalainen puoluepolitiikka vuoden 2011 perussuomalaisten eduskuntapuolueen nopean kasvun jälkeen. Erilaisin kuvallisin ja tekstuaalisin keinoin teos kuitenkin myös jatkuvasti rikkoo tätä kontekstia ja problematisoi näin uusoikeistolaisuutta, rinnastamalla sen niin Yhdysvaltojen rotumellakoihin kuin Suomen sisällissodan aikaiseen valkoisten harjoittamaan terroriinkin. Näin se muistuttaa myös Marshall
McLuhanin ja Quentin Fioren kulttiteosta Medium is the massage (1967), joka käyttää vastaavalla tavalla modernia ja historiallista kuvitusta rinnasteisesti.
Multimodaalisuuden kautta teos kuvaa Mikan tajunnan rajoja, ja sitä ristiriitaa, jonka hän kokee yrittäessään sovittaa omaa maailmankuvaansa ympäröivään maailmaan. Toisaalta vastaavat ristiriidat hahmottuvat ylipäätään kaikessa teoksen maailmassa ja diskurssissa. Siinä missä perinteisesti satiirissa kritiikki on kohdistunut kärjistettyihin ihmistyyppeihin, kohdeteokseni satirisoi tapaa, jolla populistinen uusoikeisto hahmottaa maailmaa mediateksteihin tukeutuen.
Teos pilkkaa tällaista maailmankuvaa, mutta osoittaa samalla ymmärrystä siihen, mikä tällaiseen ajatteluun vaikuttaa.
Omalla tavallaan teos myös kytkeytyy suomalaisen satiirin perinteeseen sikäli, että Suomessa satiiriin tyylilajina on jo ennen itsenäistymistä kuulunut olennaisesti varoittaminen yhteiskunnan kehityssuunnasta (Kivistö & Riikonen 2012, 77). Jatkosota-extra tosin esittää kritiikkinsä huomattavasti vähemmän moralisoivassa muodossa, kuin edeltäjänsä. Sen sijaan se kiinnittää huomiota siihen, millaisena Suomi näyttäytyy yhteiskuntana tällä hetkellä, ja millaisia diskursseja tässä yhteiskunnassa vallitsee.
2. POPULISMI, UUSOIKEISTOLAISUUS JA MEDIAT 2010-LUVUN SUOMESSA
Populismi on vaikeasti määriteltävä käsite, ja sitä onkin usein käytetty varsin epämääräisesti vastustajan argumenttien kumoamiseen erityisesti politiikassa (Hatakka 2018, 31–32; Laclau 2005, 3). Poliittisena käsitteenä populismi tulee ensin ymmärtää osana poliittista järjestelmää.
Vasta kun se ymmärretään tällaisen järjestelmän osana, voidaan sanoa, millaisia vaikutuksia sillä on tämän järjestelmän toimintaan. Nykyään populismia ei kuitenkaan ymmärretä ainoastaan politiikan sisällä vaikuttavana ilmiönä, vaan se näyttää vaikuttavan myös edustuksellisen politiikan ulkopuolisena ilmiönä (ks. Hatakka 2018; Noppari & Hiltunen 2018;
Vaarakallio & Palonen 2017; Krämer 2014).
Eritellessäni erilaisia yhteiskunnallisessa diskurssissa vastaamattomaksi jääviä vaatimuksia tarkastelen myös niitä artikulaatioita, performansseja ja retoriikkaa, joiden kautta romaanin populismi yhdistää näitä vaatimuksia toisiinsa. Tässä olennaista on tulkita populismia myös Benjamin Moffittin tapaan poliittisena tyylinä. Poliittisella tyylillä tarkoitetaan Moffittin mukaan erilaisia valikoimia ruumiillisesti ja symbolisesti välittyviä performansseja, jotka suunnataan yleisölle poliittisuuden tuottavan vallan alueen luomiseksi ja tällä alueella liikkumiseksi.2 (Moffitt 2016, 38.) Tämä määritelmä nousee merkittäväksi myös median ja populismin suhdetta käsiteltäessä.
Tietty poliittinen kysymys voidaan myös artikuloida erilaisten poliittisten ideologioiden näkökulmasta populistisesti. Tästä Laclau antaa esimerkin Ranskan uusoikeistolaisuudessa, joka uudelleenartikuloi perinteisiä vasemmistolaisia työväenluokan vaatimuksia äärilaidan oikeistolaisen diskurssin kautta (Laclau 2005, 88). Tutkimuskohteeseeni liittyy siis lähtökohtaisesti monia käsitteenmäärittelyyn liittyviä hankaluuksia. Sekä populismista että oikeistosta puhuttaessa on vaarana, että ilmiöihin julkisessa keskustelussa liitetyt konnotaatiot hämärtävät sitä, mitä todella tarkoitamme puhuessamme näistä ilmiöistä.
2 ”In this light political style can be understood as the repertoires of embodied, symbolically mediated performance made to audiences that are used to create and navigate the fields of power that comprise the political, stretching from domain of government through to everyday life” (Moffitt 2016, 38).
Tässä luvussa käsittelen politiikan, oikeiston ja populismin historiaa käsitteenä sekä pyrin rakentamaan mahdollisimman tarkkarajaisen määrittelyn sille, mitä itse käsitteillä tarkoitan.
Populistisen retoriikan osalta kiinnitän erityisesti huomiota niihin piirteisiin, jotka esiintyvät nimenomaisesti suomalaisessa poliittisessa retoriikassa ja tarkemmin erityisesti oikeistolaisen ideologian retoriikassa. Myöhemmin suhteutan aineistoni analyysia tässä tuottamaani määritelmään. Samalla kuitenkin ymmärrän käsitteiden laajuuden ja pyrin korostamaan yleispätevien määrittelyiden hankaluutta.
Olennaista tulkinnalleni on rajaus, jonka mukaan käsitän populismin ideologisesti ja sisällöllisesti joko epäselvänä tai täysin tyhjänä tapana artikuloida erilaisia politiikan ilmiöitä vastakkainasettelun kautta. Määritelmällä en kuitenkaan tarkoita populismin olevan sisällöllisesti tyhjää, vaan ymmärrän sen artikulaation tapana, joka tuottaa itsensä erilaisista yhteiskunnassa vallitsevista vaatimuksista performanssien ja diskurssien kautta. (Laclau 2005, 13, 108.) Ymmärrän populismin myös poliittisena tyylinä, jonka kautta erilaisia poliittisia identiteettejä ja ideologioita performoidaan symbolisesti ja ruumiillisesti tietyille yleisölle vallan tuottamiseksi ja ohjaamiseksi (Moffitt 2016, 38). Koska pääpaino tutkimuksessa on kirjallisuudentutkimuksellinen, en tässä voi kuitenkaan esittää täysin tyhjentävää esitystä populismista politiikantutkimuksellisena käsitteenä, vaan pyrin käsittelemään aihetta siten kuin näen sen kohdeteokseni tulkinnan kannalta olennaisena.
Vaikka oma määrittelyni ei ymmärrä populismia poliittisena ideologiana, tutkimukseni rajauksen myötä se tulee kytkeytymään tiiviisti poliittiseen oikeistoon ja internetin äärinationalismiin ja rasismiin. Näistäkään käsitteistä yksikään ei ole tarkkarajainen, vaan aiheita käsittelevissä kirjoituksissa ne näyttävät usein risteävän keskenään ja myös vasemmistolaisten ideologioiden kanssa (Palonen & Saresma 2017, 24; Žižek 2006).
Tutkimuksessa valotan tapaa, jolla poliittinen oikeisto ja äärinationalismi käyttävät viestinnässään hyväkseen populistista retoriikkaa ja miten nämä verbaaliset ja kuvalliset diskurssit suodattuvat Jatkosota-extrassa satiirisen näkökulman kautta. Tutkimuksessani en ole löytänyt täysin vakiintunutta suomalaista käsitettä tarkoittamaan uusia oikeistolaisia populistiliikkeitä. Tässä tutkimuksessa olen päätynyt käyttämään käsitettä populistinen uusoikeisto, mutta vaihtoehtoisesti voitaisiin käyttää esimerkiksi termiä radikaali oikeisto.
Populistisen uusoikeiston ymmärrän kuitenkin kantavan mukanaan merkityksiä, jotka viittaavat muutokseen oikeistopopulismin luonteessa.
Esitellessäni Perussuomalaiset -puoluetta populistisuuden näkökulmasta en siis pyri esittämään populistisuuden kytkeytyvän ainoastaan tähän puolueeseen. Jo Laclaun (2005) ajatteluun kytkeytyvä populismin määritelmäni ohjaa tulkintaani kohti ajatusta, jonka mukaan se on kaikille poliittisille aatteille mahdollinen tapa artikuloida käsitystään maailmasta.
Fokusoitumiseni Perussuomalaisiin populismin käsitteen rajaamana kumpuaa yksinomaan tutkimuskohteestani ja sen kontekstualisoinnista. En siis pyri ottamaan kantaa puolueen poliittisiin kannanottoihin henkilökohtaisella tasolla. Ymmärrän kuitenkin, että oma sijoittumiseni poliittisen kentän vasemmistoliberaalille alueelle voi vaikuttaa tekemiini tulkintoihin, mistä johtuen pyrin harjoittamaan erityisen tarkkaa itsekriittisyyttä työn edetessä.
Tulkinnassani keskityn ensin populismiin ja uusoikeistolaisuuteen yleisellä tasolla politiikan ja journalistiikan näkökulmista. Rajaukseni juuri mainittuihin tutkimusaloihin on nähdäkseni perusteltu ottaen huomioon kohdeteokseni aiheen, muodon ja teeman. Tämän jälkeen siirryn esittelemään Perussuomalaisia puolueena ja populismia Perussuomalaisten politiikassa.
Lopulta käsittelen populismia ja uusoikeistoa suhdetta mediaan ja verkon uusiin medioihin.
Koska kohdeteokseni tulkintaan vaikuttaa voimakkaasti sen fyysinen iltapäivälehteä muistuttava ulkoasu, paneudun tässä alaluvussa myös median murrokseen ja sen kytkeytymiseen teoksen käsittelemiin teemoihin.
2.1 Politiikka, uusoikeisto ja populismi
Seuraavaksi esitän katsauksen populismiin, oikeistoon ja uusoikeistoon siinä määrin kuin näen ne tutkimukseni kannalta olennaisiksi. Erittelen myös politiikasta annettuja käsitteenmäärittelyjä sekä suhteutan populismia ja uusoikeistoa tähän viitekehykseen. Pohdin myös median ja oikeiston välistä suhdetta ja kartoitan diskursseja, joita uusoikeistolaisuuteen ja populismiin kytkeytyy mediassa ja verkossa. Otan huomioon myös, miten perinteinen media näyttäytyy uusoikeiston diskurssissa. Tähän pohjaan tutkimuksessani sen miten ymmärrän populismin, uusoikeiston ja poliittisen järjestelmän aineistoa tulkitessani. Tämä on olennaista myös siksi, että populismilla tarkoitetaan tilanteesta riippuen hyvin erilaisia asioita (Laclau 2005; Vainikkala 2015).
Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg määrittelevät politiikan olevan tiivistetysti ”toimijoiden tavoitteiden edistämiseen tähtäävää yhteisten asioiden hoitamista” (Paloheimo & Wiberg 1996,
1). Populismiin suhteutettuna tällainen määritelmä nähdään erolle perustuvana asioiden hoitamisena, joka pyrkii vastaamaan yhteiskunnassa ilmeneviin vaatimuksiin ymmärtäen ne toisistaan poikkeaviksi. Demokraattiset vaatimukset siis pyritään käsittelemään sulauttamaan osaksi institutionaalista järjestystä. Kaikkia yhteisön sisältä nousevia vaatimuksia ei voida kuitenkaan liittää osaksi institutionaalista diskurssia, joka pyrkii nimeämään jokaisen vaatimuksen yksilöllisenä ja muista eroavana. Laclaun mukaan populismi saakin alkunsa vaatimuksista, joita institutionaalinen valta ei voi omaksua osaksi itseään. Tällaiset vastaamattomat vaatimukset voidaan Laclaun mukaan ketjuttaa toisiaan vastaavien vaatimusten ketjuksi, jonka kautta heterogeeninen identiteettien joukko artikuloidaan populismin esittämäksi yhtenäiseksi kansaksi. (Laclau 2005, 77–78, 81.) Näin populismi voidaankin nähdä kamppailuna kansan artikuloimisesta olemassa olevaksi (Krämer 2014, 46).
Pienien ryhmien on mahdollista toimia ilman poliittista päätöksentekoa, mutta usein tällaisetkin ryhmät joutuvat turvautumaan politiikkaan. Kuitenkin ryhmän koon kasvaessa ja erityisesti suurten yhteisöiden kuten kaupunkien ja valtioiden kohdalla vaaditaan yhteisiä pelisääntöjä, joiden pohjalta voidaan toimia johdonmukaisesti ja ennustettavasti. Muiden ihmisten käyttäytymisen ennustaminen tuo turvaa kaikille yhteisössä. (Paloheimo & Wiberg 1996, 16–
18.) Jatkosota-extrassa edustuksellisen politiikan ja institutionaalisen vallan ulkopuolella vaikuttaa monia populistiselle ajattelulle perustuvia pienryhmiä. Kuten Laclau kuitenkin toteaa, jotta populistinen identiteetti voidaan muodostaa vastustamaan hallitsevaa institutionaalista valtaa, on yhden vaatimuksen noustava vastaavien vaatimusten ketjusta edustamaan kansaa totaliteettina (Laclau 2005, 94–95). Jatkosota-extrassa yhdistäväksi yksittäiseksi vaatimukseksi asettuukin maahanmuuton vastustaminen.
Jatkosota-extra kuvaa, miten pienten ryhmien sisällä koettu ulkopuolisuuden tunne muodostuu suuremmaksi instituution vastaiseksi liikkeeksi. Laclaun mukaan tietyllä alueella vallitseva tiettyyn yhteiseen tekijään kytkeytyvä yhteisöllisyyden tunne voi tuottaa sokeutta muulle ympäröivälle yhteisölle, jolloin oman vertaisryhmän sisäinen identiteetti voi alkaa näyttäytyä hallitsevana ja totalisoivana olemisen tapana. Kun demokraattinen instituutio pyrkii omaksumaan jokaisen yksittäisen vaatimuksen osaksi loputtomasti laajentuvaa horisonttia, pyrkii populismin tuottama joukko esiintymään ainoana legitiiminä olemisen tapana ja tämän myötä omat vaatimuksensa koko yhteisöä edustavina. (Laclau 2005 85–86; 230–231.) Näin syntyy antagonistinen jako kansaan ja oletettuun eliittiin. Valtaväestö esiintyy valheellisena
totaliteettina, jolloin ulkopuolisiksi itsensä kokeva väestö voi samastaa itsensä väestöön kokonaisuutena. (Laclau 2005, 94.)
Ihmisten toimia yhteisöjen sisällä on pystyttävä ohjailemaan, sillä yhteisössä vaikuttaa yksittäisiä ihmisiä, järjestöjä ja yrityksiä, joiden toiminnalla on mahdollisesti vaikutuksia myös alkuperäisen päämäärän lisäksi. Tällaisia tietyn toiminnan lisävaikutuksia kutsutaan ulkoistoiminnoiksi. Tietyllä toiminnalla voi siis olla negatiivisia vaikutuksia, vaikka toiminnan päämäärä olisi hyvä tai neutraali. Ihmisten toiminnan rajoittaminen tai sääteleminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä yksittäisten henkilöiden mielipiteet eroavat usein suuresti, kun kysytään millä keinoin jokin päämäärä tulisi saavuttaa. (Paloheimo & Wiberg 1996, 18–
20.)
Jatkosota-extra kyseenalaistaakin kielellisiä valintoja, jotka populistisessa retoriikassa osoittavat asenteellisuutta ja arvotuksia vaikeita päätöksiä tehtäessä: ”Toteutuessaan muutos iskisi kipeimmin opiskelijoihin ja työttömiin samalla kun haittalapsiperheiden ja haittaeläkeläisten etuisuudet pysyisivät pääosin ennallaan, monissa muuttotappiokunnissa jopa kohenisivat” (JE 2017, 92). Lainaus kääntää oikeistolaisen retoriikan ylösalaisin ja osoittaa miten kielellisistä valinnoista riippuen päätöksenteko näyttäytyy aina lopulta aina nollasummapelinä, jossa tietty väestönosa hyötyy toisen joutuessa kärsimään.
Perussuomalaisille tyypillinen ”haittamaahanmuutto” -diskurssi kääntyy ylösalaisin, kun haitta -etuliite lisätäänkin puolueelle tärkeisiin eläkeläisiin ja lapsiperheisiin.
Näin ymmärrettäväksi tulee myös aiemmin mainittu mahdottomuus vastata kaikkiin instituution sisällä syntyviin vaatimuksiin. Päätöksenteko kietoutuu aina arvoihin ja ideologioihin ja päätökset heijastavat aina päätöksentekijöiden arvotuksia. Tämä taas mahdollistaa populistisen identiteetin synnyttämisen yhteisön sisällä syntyvistä tyydyttymättömistä vaatimuksista. Tämä identiteetti on olemuksellisesti jakautunut, sillä jokainen vaatimus ketjussa joutuu luovuttamaan osan yksilöllisyydestään yhteiselle pyrkimykselle. Populistisen identiteetin omaksuminen edellyttää siis yksilöllisten vaatimusten luovuttamista osaksi populististen symbolien kantamaa merkitystä. (Laclau 2005, 95–98.)
Rajoittaminen ja sääteleminen siis tarjoavat mahdollisuuden populismin kehittymiselle. Kun yhteiskunta ei pysty vastaamaan tiettyihin vaatimuksiin hallitsevan institutionaalisen logiikan sisällä, jää vaatimus täyttämättä. Tällöin vaatimus voi mukautua osaksi toisiaan vastaavien
vaatimusten ketjua. (Laclau 2005, 81–82.) Moffitt jatkaa tätä Laclaun analyysiä todeten, etteivät vaatimukset synny aina objektiivisesti havaittavista todellisista ongelmista vallitsevassa yhteiskuntajärjestelmässä, vaan että populistiset toimijat voivat myös itse vaikuttaa näiden vaatimusten syntyyn. Hän katsoo vaatimusten syntyvän yleisölle välitettyjen performanssien kautta, jotka nostavat tietyt epäkohdat tulkinnalliseen keskipisteeseen. (Moffitt 2016, 121–122.)
Olennaista on, ettei populismin kansa ole ennestään olemassa oleva ryhmä, vaan syntyy vasta erilaisten vaatimusten yhdistämisestä. Jotta nämä vaatimukset voivat yhdistyä populistiseksi identiteetiksi, pitää niiden tiivistyä tiettyjen merkitsijöiden takana. (Laclau 2005, 77, 96.) Muodostuakseen kansa tarvitsee myös johtajahahmoja, jotka asettuvat edustamaan populistisen erilaisista vaatimuksista kootun identiteetin ihanteellista muotoa. Populismin kansa löytää yhtenäisyytensä vasta johtajahahmoissa ja niissä lausumissa, joissa sen vaatimukset tulevat ilmaisuiksi. Näin myös populismiin liitetty epämääräisyys tulee ymmärretyksi niin, että mitä monimuotoisempia vaatimuksia sen kautta pyritään ilmaisemaan, sitä heikommin se kykenee ilmaisemaan selkeitä vaatimuksia konkreettisissa poliittisissa kamppailuissa. (Laclau 2005, 98–
99.) Nykypopulismissa erilaiset vaatimukset näyttävät kuitenkin löytävän alustan ilmaisulleen median välittämässä spektaakkelissa, joka asettuu populistisen johtajan paikalle. (Sutherland 2012, 332; Moffitt 2016, 102, 104).
Yhteisön sisällä tapahtuvalla toiminnalla voi olla myös positiivisia ulkoisvaikutuksia. Tällöin tietty toiminta tuottaa positiivisia vaikutuksia, josta myös toimintaan osallistumattomat hyötyvät. Tällaiset toiminnan lisinä syntyvät positiiviset vaikutukset saattavatkin houkutella ns.
”vapaamatkustajia”, jotka pyrkivät saavuttamaan henkilökohtaista hyötyä osallistumatta itse hyödyn tuottamiseen. Näin ymmärrettynä tarvitsemme politiikkaa varmistamaan oikeudenmukaisen jaon, jossa jokainen yhteiskunnan jäsen osallistuu tällaisten julkisten hyödykkeiden tuottamiseen ja toisaalta on oikeutettu halutessaan käyttämään niitä. Näin esimerkiksi verot ovat osa poliittista päätöksentekoa. Politiikan avulla tehdään päätöksiä siitä, millaisia kaikille avoimia palveluita verorahoilla kustannetaan. (Paloheimo & Wiberg 1996, 22–24.)
Positiivisista ulkoisvaikutuksista hyötyvät voidaan myös nähdä osittaisina vastustajina populismin kansalle. Esimerkiksi turvapaikanhakijat esitetään populistisesti hyvinvoivien länsimaisten yhteiskuntien hyväksikäyttäjinä. Kuitenkin Moffittin mukaan tällöinkin on perimmiltään kyse eliitin vastustamisesta, jossa ”kansan” hyvinvointia uhkaavan
maahanmuuton lisääntyminen nähdään liberaalin eliitin syynä. (Moffitt 2016 43–44.) Myös Jatkosota-extrassa perimmäinen vastustaja ei näytäkään olevan varsinaisesti maahanmuuttajaväestö tai ulkomaalaistaustaiset ihmiset vaan salaperäinen eliitti, jonka intressit kietoutuvat valtiolliseen päätöksen tekoon.
Tutkimuksessani näen maahanmuuttokriittisyyden heterogeenisten identiteettien ja vaatimusten joukkoa yhdistävänä nimittäjänä, jonka kautta myös vastustettava eliitti artikuloidaan erilaisten performanssien ja diskurssien avulla populistiseksi spektaakkeliksi, joka esityksen ja vastaanoton välisessä vuorovaikutuksessa tuottaa populistisen identiteetin ja populismin kansan (Sutherland 2012, 339–340). Kuten kansa, myös eliitti saa teoksessa useita erilaisia hahmoja, jotka kuitenkin esitetään populistisen uusoikeston maailmankuvan läpi.
Laclau huomauttaakin, että populististen vaatimusten ketjun laajetessa vaatimusten kohdistaminen tiettyyn poliittiseen toimijaan muuttuu ongelmallisemmaksi (Laclau 2005, 86–
87). Koska vastustettava toimija muuttuu vaatimusten kasautuessa yhä abstraktimmaksi, tarvitsevat vaatimukset Žižekin mukaan kohteekseen kuvitellun pseudokonkreettisen hahmon (Žižek 2006, 556). Jatkosota-extrassa tällaisena eliitin konkretisoitumana ovat liberaalit puolueet, jotka tiivistyvät erityisesti ”Niinistö” -nimiseen henkilöhahmoon.
2.2 Populistinen kamppailu merkityksistä
Populismissa ei siis itsessään ole selkeää sisältöä. Sisältönsä populismi saa Laclaun mukaan vasta, kun erilaisille vastaamattomille vaatimuksille tuotetaan yhteinen nimi. (Laclau 2005, 105.) Populismin ideologiseksi sisällöksi on usein esitetty antagonistista kahtiajakoa niin kutsutun eliitin ja sitä vastustavan kansan välille. Diskursiivisena ja performatiivisena identiteetin rakentamisen tapana se tuottaa itsensä vasta artikuloidessaan, mitä siihen turvautuvat poliittiset toimijat sanalla kansa kulloisessakin historiallispoliittisessa tilanteessa tarkoittavat. (Laclau 2005, 106.) Merkityksellistämistä tapahtuu kielen lisäksi myös monissa muissa muodoissa (Laclau 2005, 106), mikä on tärkeä huomio erityisesti kohdeteokseni multimodaalisen tulkinnan kannalta.
Juuri ideologia käsitteenä on kuitenkin populismia määriteltäessä olennaista, sillä populismin tuottamisessa on lopulta myös kyse ideologioista, joiden kautta kansa artikuloidaan ketjusta.
Laclau toteaa, että joissakin tilanteissa tietty poliittinen sisältö voi kuluttaa kykynsä puhua tietyn vaateen puolesta. Kun vaateen tarkoitus yhteiskunnassa säilyy kuitenkin ennallaan, avautuu tilanne, jossa täysin vastakkainen puolue voi omaksua vaatimuksen osaksi omaa poliittista diskurssiaan. (Laclau 2005, 87–88.) Näin esimerkiksi perinteisesti työväenpuolueisiin liitetyt poliittiset vaatimukset voidaan tietyssä tapauksessa ilmaista oikeistolaisen diskurssin kautta, kuten voidaan nähdä tapahtuneen Perussuomalaisten lisätessä kannatustaan.
Filosofi Hannah Arendtin mukaan ideologialla tarkoitetaan yhteen väitteeseen perustuvaa järjestelmää, johon perustuen kaikki maailmassa esiintyvät ilmiöt pyritään selittämään (Arendt 2013, 223). Kestilä-Kekkonen, Tiihonen ja Westinen toteavat ideologialla usein viitattavan
”poliittisiin asenteisiin ja mielipiteisiin, jotka ovat pysyvästi yhteydessä toisiinsa” (Kestilä- Kekkonen ym. 2018, 94). Tammikko määrittelee ideologiat tavoiksi tulkita todellisuutta suhteessa siihen, millainen olisi niin sanottu ideaali maailma. Ideologioihin sisältyy siis voimakas asennoituminen vallitsevaan yhteiskuntaan, ja näkemys siitä miten asioiden tulisi olla. (Tammikko 2019, 58.) Jatkosota-extra tuleekin ymmärtää suhteessa oikeistolaiseen politiikkaan, sen ajamiin ihanteisiin. Sen parodioiman maailmankuva kumpuaa pohjimmiltaan rasismista, jonka Arendt esittää olevan luokka-ajattelun ohella toinen 1900-luvun merkittävistä ideologioista luokkataistelun ohella (Arendt 2013, 223).
Populismin näkökulmasta olennaista ei kuitenkaan ole, millaisen ideologian puolesta esitetyt populistiset vaatimukset artikuloidaan. Laclaun mukaan esimerkiksi työväenluokkaa voivat populistisesti asettua edustamaan niin oikeisto kuin vasemmistokin, vaikka perinteisesti vasemmistopuolueiden on nähty edustavan työväenluokan oikeuksia. Näin käy tilanteissa, joissa tietty sisältö käyttää loppuun mahdollisuutensa toimia tietyssä roolissa mutta tarve, jota se on palvellut, säilyy. Laclau esittää esimerkin Ranskasta, jossa vasemmistosiipeä edustaneen kommunistipuolueen hajoamisen jälkeen vasemmiston ja oikeiston välinen raja sumeni, mikä tarjosi oikeistolle mahdollisuuden toimia radikaalina vaihtoehtona, joka oli ollut aiemmin vasemmiston tehtävä. (Laclau 2005, 88.) Perussuomalaisten voidaan katsoa toimineen vastaavalla tavalla omaksuessaan työväenluokan paikan poliittisella kentällä vasemmiston etäännyttyä tästä äänestäjäkunnasta.
Populismille poliittisena tyypillisenä tyylinä onkin ominaista samastuttavuuteen pyrkiminen.
Tätä samastuttavuutta nykypopulismi rakentaa esimerkiksi epäsopivaksi katsotulla
käyttäytymisellä. Tällaisia samastuttavuuteen pyrkiviä huonojen tapojen esityksiä voivat olla esimerkiksi epätavanomainen esiintyminen, poliittinen epäkorrektius ja poliittisen diskurssin kielen madaltaminen. (Moffitt 2016, 58, 60–61.) Esimerkiksi musta huumorin kautta voidaan luoda tällaista yhteisyyttä ryhmässä, jonkin toiseuden kustannuksella (Kuipers 2005, 79).
Parodinen ja satiirinen aggressiivinen huumori onkin usein nähty verkon uusoikeistolaisuutta kuvaavana vaikuttamisen keinona, jonka kautta yhteisyyttä identiteettiä tuotetaan käyttäjien keskuudessa (Sparby 2017, 3; Nagle 2017). Äärimmilleen vietynä tällainen poliittinen satiiri lähestyy poliittista väkivaltaa, jos panettelun taustalla voidaan nähdä pyrkimys vaikuttaa henkilön tai järjestön poliittisiin toimiin (vrt. Tammikko 2019, 30–31, 46–47).
Jatkosota-extra tarttuu satiirissaan juuri tähän uusoikeistolaisuuden humoristisuuteen ja poliittiseen epäkorrektiuteen ja pyrkii kohdistamaan satiirin terän myös siihen osana uusoikeistolaista maailmankuvaa. Romaanissa se on osa maahanmuuttovastaista diskurssia ja merkityksen tuottoa, joiden kautta rakennetaan puhujien välistä yhteisöllisyyttä. Yhtenäinen identiteetti kumpuaa diskurssista, jossa yhteisön identiteettiä tuotetaan poissulkien ryhmiä yhteisön sisäisen hyväksytyn identiteetin ulkopuolelle verkon keskustelupalstoilla. Romaanin edetessä tällainen poissulkeminen ja taistelu identiteeteistä alkaa kuitenkin enenevässä määrin valua myös reaaliseen todellisuuteen.
Erilaiset vaatimuksista artikuloidut identiteetit ja merkitykset ovat siis populismin ytimessä.
Kamppailu merkityksestä kytkeytyykin luonnollisesti kieleen ja tapoihin tuottaa merkityksiä, mitä pyrin tutkimaan teokseni multimodaalisuuden ja kollaasielementtien kautta. Niemi ja Houni huomauttavat, miten politiikkaan kuuluu aina kamppailu käytetystä kielestä. He toteavat, populistien pyrkivän käyttämään kieltä tarkoituksella korrektiuden rajoja koetellen normalisoidakseen puhumisen tapaa, joka sen hetkisen diskurssin rajoissa koetaan sopimattomaksi. (Niemi & Houni 2018, 16.) Poliittinen epäkorrektius pyritään tällöin esittämään julkilausumattomana totuutena, jota hiljainen enemmistö ajattelee (Moffitt 2016, 63–64).
Tyhjän merkitsijän takana yhteiskunnassa ilmenevät vastaamattomat vaatimukset tulevat siis artikuloiduiksi yhteisen nimittäjän kautta erilaisia performansseja hyödyntäen. Laclau kuitenkin toteaa, etteivät tällaiset tyhjät merkitsijät ole vakaita ja pysyviä, vaan voivat asettua osaksi useita erilaisia vastaavuuksien ketjuja. Kun merkitsijästä käydään kamppailua kahden eri merkityksen välillä, sitä kutsutaan kelluvaksi merkitsijäksi. (Laclau 2005, 106–108, 131–
133.) Vaatimusten ketju on siis mahdollista artikuloida uudelleen hallitsevan järjestelmän toimesta. Tällöin ketjun vaatimuksia pyritään artikuloimaan osaksi toista ketjua, jolloin niiden merkitys asettuu osaksi kamppailua. Kun hallitseva instituutio omaksuu joitakin populaarin puolueen esittämistä vaatimuksista ja artikuloi ne osaksi omaa vastaavuuksien ketjuaan, se tuottaa kilpailevan käsityksen kansasta, joka hämärtää omaksuttujen merkitsijöiden merkityksen. Nämä kelluvat merkitsijät asettuvat silloin määrittelemättömiksi kellumaan populistisen ketjun ja kilpailevan ketjun välille. (Laclau 2005, 131.)
Erilaiset kelluvat merkitsijät, jotka asettuvat osaksi poliittista kamppailua merkityksestä nousevatkin Jatkosota-extrassa usein esiin, ja kamppailu merkityksistä voidaankin nähdä teoksen populismia kuvaavana piirteenä. Esimerkiksi hallitsevan eliitin merkitys teoksessa hämärtyy ja toisaalta esimerkiksi maahanmuuttokriittinen identiteetti omaksuu teoksessa tilanteisesti useita erilaisia subjektipositioita. Yhtäältä populismille tyypillisesti romaanissa fiktion maailman tapahtumat tulevat tulkituksi näkökulmasta, jossa korostuu tälle hallitsevalle eliitille alisteinen uhriasema (ks. Niemi & Houni 2018, 16). Toisaalta tämä identiteetti nähdään myös arkijärjen edustajana eliittiin nähden (ks. Moffitt 2016, 61). Populististen johtajien tyylille onkin tyypillistä asettua yhtä aikaa osaksi sorrettua kansaa ja toisaalta siitä erottuvaksi erityislaatuiseksi yksilöksi, jonka kautta kansan ääni tulee oikealla tavalla ilmaistuksi (Moffitt 2016, 63–64). Ongelmaksi näyttääkin nousevan, miten oikeistopopulistien retoriikkaan tulisi suhtautua, kun avoimesti rasistisen kielenkäytön vastustaminen mahdollistaa oikeistopopulisteille asettumisen tähän uhrin rooliin (Niemi & Houni 2018, 15–18).
Myös Jatkosota-extra osallistuu tähän kamppailuun kielestä asettaessaan poliittisen korrektiuden rajoja koettelevan diskurssin hallitsevaksi puhumisen tavaksi fiktion todellisuudessa. Toisaalta se myös problematisoi tätä kamppailua käyttäen kielessään sekä vanhoja että uusia vihapuheen muotoja ja rasismin kohteita. Rasismia, sortoa ja syrjintää ilmenee jokaisessa ajassa, mutta sen kohde näyttää vaihtuvan ajasta toiseen. Jatkosota-extrassa entisaikainen Suomen tataareihin kohdistettu rasismi (JE 2017, 250) ja verkon foorumien moderni antisemitistinen tapa kirjoittaa juutalaiset tai oletetut juutalaiset kolmen sulkumerkin sisään (JE 2017, 121) kootaan yhteen. Sisällissodan valkoiset ja punaiset taas näyttävät rinnastuvan nykyajan oikeistolaiseen konservatiiviseen uusliberalismiin ja
”vihervasemmistoon”. Kaikenlainen valkoisen heteromiehen normista poikkeava näyttäytyy joko ivan tai pelon kohteena. Näin esitettynä uusoikeiston tuottamat uhkakuvat alkavat kuitenkin menettää tehoaan, ja näyttäytyvätkin itse naurettavassa valossa. Turvalliseksi koettu
traditionalistinen identiteetti alkaa teoksessa näyttäytyä ahtaana ja keinotekoisena. Rasistinen vihapuhe menettää voimansa ja uhkaavuutensa, kun se rajaa ulkopuolelleen sekä naiset, sukupuolivähemmistöt että ulkomaalaiset.
2.3 Perussuomalaisuomalaiset osana Suomen poliittista lähihistoriaa
Suomalaisen politiikan kontekstissa populismi yhdistetään usein juuri Perussuomalaisiin puolueena. Toisaalta populismiin liitetyt sisällöt näyttävät muuttuneen 2000-luvun kuluessa.
Kun 2000-luvun alussa populismi nähtiin suomalaiselle politiikanteolle vieraana ilmiönä, perussuomalaisten suosion kasvettua on käsitteeseen alettu lisätä enemmän maahanmuuttovastaisuuteen liittyviä käsitteitä (Vaarakallio & Palonen 2017, 47, 67).
Populismia on käsitteenä käytetty usein negatiivisessa merkityksessä kuvaamaan jotakin yksittäistä puoluetta. Käsitteenä se on myös joissakin tutkimuksissa myös tulkittu ainoastaan oikeistolaisuuteen tai maahanmuuttokritiikkiin kytkeytyväksi ilmiöksi. (Ylä-Anttila 2017, 14.) Tutkimuksessani pyrin kuitenkin käyttämään käsitettä laajemmassa kontekstissa ottaen huomioon myös, miten Perussuomalaiset itse käyttävät käsitettä, miten perussuomalaisten populistisuus näyttäytyy tutkimustiedon valossa ja miten sitä on kuvattu erilaisissa medioissa.
Näitä näkökulmia suhteutan omaan ymmärrykseeni käsitteen kantamasta merkityksestä.
Ylä-Anttila kirjoittaa länsimainen demokratian ja eurooppalaisen yhteiskunnan olevan olemuksellisesti rasisminvastaisia, jolloin minkä tahansa monikulttuurisuutta tai maahanmuuttoa vastustavan liikkeen tulee väistämättä asettua jossain määrin hallitsevaa eliittiä vastaan (Ylä-Anttila 2017, 14). Näin maahanmuuttokriittisessä oikeistopolitiikassa on sisäänrakennettuna populismille ominainen pyrkimys haastaa hallitsevia merkitysrakenteita ja kokoontua vallitsevaa hegemonista järjestelmää vastaan. Tämän olemuksellisen eliitinvastaisuuden seurauksena maahanmuuttoa vastustavan poliittisen liikkeen on helppo ottaa käyttöön populismin tarjoamia työkaluja, jotka perustuvat hallitsevan eliitin ja kansan väliselle kahtiajaolle ja antagonismille.
Maahanmuuttovastaisuutta ei kuitenkaan pidä nähdä Perussuomalaisiin sisäänrakennettuna ilmiönä. Sekä puolueen omat poliittiset näkemykset että se miten sitä on käsitelty lehdissä ovat kehittyneet ajan mittaan ja maahanmuuttovastaisuus on kasvanut puoluetta määrittäväksi piirteeksi vasta viime vuosikymmenellä (Ruotsalainen & Saresma 2017, 151; Vaarakallio &
Palonen 2017, 67). Jatkosota-extran julkaisun aikaan Perussuomalaiset oli ehtinyt saavuttaa menestystä kaksissa eduskuntavaaleissa, mikä on nähty puolueen entisen puheenjohtajan Timo Soinin ansiona. Vuoden 2017 keväällä Soini kuitenkin ilmoitti eroavansa puheenjohtajan tehtävistään, minkä seurauksena kahtiajakautuneena pidetyn puolueen maahanmuuttokriittinen fraktio ”kaappasi vallan” maltillisempaa maahanmuuttopolitiikkaa ajaneelta ryhmältä.
(Palonen & Saresma 2017, 19–20.)
Jatkosota-extra sijoittuukin aikaan ennen puolueen hajoamista Jyväskylän puoluekokouksessa vuonna 2017. Kahtiajakautumisen myötä joukko perussuomalaisia kansanedustajia erosi tuolloin hallitusvastuussa olevasta puolueesta, perustaen uuden puolueen nimellä Sininen tulevaisuus (Palonen & Saresma 2017, 20). Romaani keskittyy tähän vallan kaapanneeseen maahanmuuttokriittiseen fraktioon, jota on kutsuttu myös ”nuivien” ryhmäksi. Analyysini rajautuukin juuri kohdeteokseni rajauksen mukaan erityisesti tähän maahanmuuttokriittiseen ryhmään esitettynä aikana.
Vuoden 2017 jakautumisessa voidaan nähdä ryhmän sisäinen kamppailu kelluvasta merkityksestä. Puolueen siirryttyä hallitusvastuuseen, voidaan Laclaun populismin teoriaa hyödyntäen katsoa syntyneen kelluvan merkitsijän. Perussuomalaisuus siirtyi osaksi vastustamaansa eliittiä, jolloin osa vastaavien vaatimusten ketjusta tuli imaistuksi osaksi kilpailevaa ketjua. Osa tämän uuden ketjun vaatimuksista olivat kuitenkin sopimattomia alkuperäiseen ketjuun nähden, kuten Laclau analyysissään kuvaa kelluvan merkitsijän syntymistä. (Laclau 2005, 131–132.) Tapahtumia voidaankin tulkita jälkikäteen niin, että puolueen sisällä toiminut maahanmuuttovastainen fraktio kykeni tässä uudessa tilanteessa paremmin säilyttämään vaatimusten ketjun yhtenäisenä ja artikuloimaan näiden pohjalta
”kansan” tavalla, jonka katsottiin edustavan paremmin sen todellista ”ääntä” (ks. Moffitt 2016, 107–108).
Perussuomalaiset ovatkin myös itse pyrkineet identifioitumaan puolueena populistiseksi.
Vuoden 2011 eduskuntavaalien vaaliohjelmassa3 puolue määrittelee populismin kansan tahtoon perustuvana demokratiakäsityksenä (Perussuomalaiset 2011). Puolueen oma määrittely käsitteestä poikkeaa kuitenkin merkittävästi omastani, sillä Perussuomalaisille käsite
3 Käytän puolueen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käyttämää määritelmää käsitteestä, sillä Jatkosota-extra käsittelee Perussuomalaisia juuri puolueen suosion kasvun vuosina 2011-2017.
näyttäytyy selvästi ideologisena, kun omassa käsittelyssäni pyrin esittämään populismin mahdollisesti ideologisia aineksia sisältävänä, mutta perustavanlaatuisesti performatiivisena ja diskursiivisena ilmiönä (ks. esim. Laclau 2005; Ylä-Anttila 2017; Palonen & Saresma 2017 Moffitt 2016).
Puolueen omassa populismin määritelmässä korostuu populistipuolueen asema vastavoimana elitistiseksi koetulle politiikalle, jonka nähdään vieraantuneen todellisesta kansan tahdosta.
Kotimaisessa politiikassa tällainen eliitti näyttää puolueen määritelmissä tarkoittavan erityisesti niin sanotuista ”cityvihreistä” (Saresma 2017, 115). Puolueen määrittely kuitenkin vastaa useimpia populismin sisältöä kuvaavia minimimääritelmiä, joissa yleensä korostetaan populismia vastakkainasettelua tuottavana retoriikkana tai ohuena ideologiana (Palonen &
Saresma 2017, 23). Vuoden 2011 vaaliohjelmassa puolue ilmoittaa kannattavansa: ”-- populistista eli kansan suosioon perustuvaa demokratiakäsitystä elitistisen eli byrokraattisen demokratiakäsityksen sijaan.” (Perussuomalaiset 2011). Ylä-Anttila kuitenkin huomauttaa puolueen siirtyneen tällaisesta köyhän kansan ja valtaapitävän eliitin vastakkainasettelua korostavasta vasemmistolaisesta populismista kohti nationalistisempaa ja maahanmuuttokriittisyyteen painottuvaa politiikkaa (Ylä-Anttila 2014, 193).
Perussuomalaiselle populistiselle retoriikalle tyypilliseksi on nähty myös erilaisiin voimakkaisiin iskulauseisiin tukeutuminen (Palonen & Saresma 2017, 26), mikä on myös Jatkosota-extran diskurssia määrittävä piirre. Teoksen sanasto käyttää hyväkseen useita Perussuomalaisten kielenkäytöstä lähteneitä uudissanoja, kuten puolueen 2011 vaalivoittoon liittyvä sana ”jytky”. Romaani käyttää tätä perussuomalaisten uudissanastoa sekä sellaisenaan että sanaleikeissä, jotka siirtävät sanojen merkityssisältöjä uusiin yhteyksiin. Näin esimerkiksi teoksen lisätessä saksankielisiä käännöksiä perussuomalaisiin liitettyyn termistöön : ”-- nuivien (< saks. sauer)” – (JE 2017, 39). Erilaiset merkitysneuvottelut ovatkin Jatkosota-extrassa toistuva tekniikka. Osoitan analyysissäni, miten teos kääntää uusoikeiston kamppailun hegemoniasta eli kiinnittyneistä merkitysrakenteista (Palonen & Saresma 2017, 27) ylösalaisin, siirtäessään näiden toimijoiden maailmankuvan hegemoniseen keskiöön.
Perussuomalaisten menestystä pohdittaessa on syytä ottaa huomioon myös sosiaalisen median vaikutus puolueen menestykseen. Niemi ja Houni näkevätkin sosiaalisen median ja internet- forumien näytelleen tärkeää roolia perussuomalaisten halla-aholaisen siiven suosion kasvussa.
He myös esittävät Perussuomalaisten nykyisen puheenjohtajan Jussi Halla-Ahon olleen
ensimmäinen sosiaalisen median avulla valtaan noussut poliitikko Suomessa. (Niemi & Houni 2018, 13.) Käsittelenkin tämän luvun neljännessä alaluvussa tarkemmin populismin ja median murroksen kytköksiä.
Ylä-Anttila esittää tutkimuksessaan suomalaisen populismin turvautuneen aikavälillä 2007—
2016 erityisesti neljään työkaluun, jotka hän nimeää seuraavasti: 1) Kriisien luominen, 2) sukupuolten tasa-arvoon liittyvien hegemonisten käsityksien vastustaminen, 3) tuttuun tunteelliseen kokemukseen vetoaminen ja 4) vakiintuneen tiedon vastustaminen. Näiden kautta Ylä-Anttila esittää populismille tyypillisen poliittisen kahtiajaon ”kansaan” ja valtaapitävään eliittiin mahdollistuneen kuvattuna aikavälinä Suomessa.
Myös Jatkosota-extra korostaa tätä populismin antagonistista luonnetta ja näyttääkin hyödyntävän kuvauksessaan erityisesti Ylä-Anttilan (2017) työkaluja muistuttavia jakolinjoja.
Juuri päähenkilö Mika Kingelinin kokemuksen kautta, kaikki esitetyt perussuomalaiselle merkityksenannolle olennaiset kysymyksenasettelut myös aktualisoituvat teoksen maailmassa.
Esimerkiksi populismille tyypillinen ”kansan” äänen kuuleminen ja Ylä-Anttilan esittämät vakiintuneen tiedon vastustaminen yhdistyvät teoksen keskivaiheilla, kun Mika kohtaa Huhtasaaren kylässä kyselytutkimusta tehdessään vanhan Laina Elovaara -nimisen naisen, jonka kertomuksista hän lumoutuu:
-- Mitenkä se emäntä ymmärtää suomalaisuuden, että mikä se on tämä meidän Suomi,--
– No siinäpä on asiata kerrakseen, että mitenkä tuon nyt oikein edes alkaisi. Näetsen kun on hyvin mutkallinen kysymys tämä suomalaisten valtiomahtien asia. – voidaan Suomen hallinnon kaikkeudesta erottaa viisi itsenäistä pääteollisuuden haaraa -- Ja nämä haarat ovat semmoiset kuin rottakonsilio, Kerjäläisten Syndikaatti, rahastot, velkavankiloitten saaristot ja Baal-kartelli. (JE 2017, 268)
Mika vaikuttuu vilpittömästi Lainan esittämistä tarinoista, jotka muistuttavat nykyaikaisia salaliittoteorioita. Tämä vaikuttaa teoksessa rinnastuvan nykypäivänä havaittavaan tieteellisen ja tutkitun tiedon kamppailuun erilaisten vastadiskurssien kanssa. Kokonaisuudessaan
Huhtasaareen sijoittuva luku konkretisoi populistisen retoriikan kuvaamaa eliitin ja kansan välistä kahtiajakoa. Teoksessa Huhtasaari asettuu kuvaamaan populismin kansaa, jonka tahdolla se perustelee oman poliittisen mandaattinsa. Analyysiluvussa erittelen tarkemmin, miten teos kuvaa ristiriitaa oikeistopopulistisiin mielikuviin pohjautuvan myyttisen ”kansan” ja todellisuuden välillä.
2.4 Uusoikeisto, populismi ja vihapuhe median murroksessa
Internetin ja sosiaalisen median alustojen yleistyminen asettaa koko inhimillisen viestinnän uuteen kontekstiin, jonka ymmärtämiseksi kirjoitetaan jatkuvasti uutta tutkimusta monien tieteenalojen sisällä. Myös populistisen politiikan lisääntyminen näyttää kytkeytyvän voimakkaasti erilaisiin digitaalisen median palveluiden lisääntymiseen. Näiden palveluiden on myös nähty muokanneen populismia nykyiseen muotoonsa. (Moffitt 2016, 74.) Elina Noppari ja Ilmari Hiltunen toteavatkin, ettei populismin tutkimuskaan ole enää nykyisin yksinomaan politiikkaan rajautuva ilmiö. Niin sanottua hallitsevaa eliittiä vastustavat mielipiteet saavat nykyaikana usein vahvistusta myös perinteisen median ja journalistiikan viestintätapoja hyödyntäviltä ”vastamedioilta”, joita julkaistaan yleensä verkon välityksellä. (Noppari &
Hiltunen 2018, 237.) Perinteinen media taas on Moffittin mukaan yksi tärkeimmistä näyttämöistä, joilla nykyaikainen populismi performoidaan (Moffitt 2016, 70).
Tutkimuksessani määritän Krämerin tavoin median yleisimmistä tiedonvälityksen kanavista koostuvaksi kokonaisuudeksi institutionaalisen järjestelmän sisällä (Krämer 2014, 43).
Kohdeteokseni tulkinnan kannalta on myös olennaista ottaa huomioon, miten populismi vaatii aina jonkin välittäjän, jonka kautta se siirtää sen tuottaman performanssin vastaanotettavaksi.
Populistisen performanssin yleisö ei myöskään ole yksin ”kansa”, jota populismi esittää edustavansa, vaan sen yleisönä voidaan ymmärtää laajalti koko poliittinen ympäristö, mediakenttä ja yhteiskunnan rajojen sisällä olevat ihmiset, joiden ei katsota kuuluvan populismin tuottamaan homogeeniseen kansaan. (Moffitt 2016, 99, 106.) Kansan puolesta puhuminen vaatii toisaalta myös tämän artikuloidun kansan hyväksyntää, ja toisaalta myös muun yhteisön osoittamaa huomiota populistiselle performanssille. Populistinen poliitikko ei voi toimia omaksumassaan asemassa, ellei saa hyväksyntää kansalta, johon yrittää vedota.
Toisaalta laajemman yleisön taas tulee uskoa populistisen poliitikon puhuvan edustamansa kansan puolesta. (Moffitt 2016, 106–107.)
Informaatioteknologian kehityksen myötä media koskettaa yhä enemmän kaikkea arkipäivän elämää. Näin media määrittää yhä enemmän myös politiikan tekoa, mikä on tukenut nykypopulismin kehittymistä. Koska populismin keinot on nähty yhteensopiviksi suhteessa median uusiin toimintatapoihin, myös perinteisiin puolueisiin kuuluvien poliitikkojen on huomattu turvautuvan aika ajoin populistiseen tyyliin. (Moffitt 2016, 74–77.) Näin Jatkosota- extran käyttämä iltapäivälehteä muistuttava graafinen suunnittelu näyttääkin korostavan yhteyttä median käyttämän diskurssin ja oikeistopopulismin saavuttaman suosion välillä.
Iltapäivälehtimuoto on teoksessa Moffitin käsittein näyttämö4, jonka kautta populistinen performanssi välittyy populismin yleisölle ja sen kannattajakunnalle (ks. Moffitt 2016 93, 106–
108). Näitä yhteyksiä pyrin kartoittamaan tutkimuksessani havainnoidessani teoksen hyödyntämiä mediateksteihin viittaavia ominaisuuksia suhteessa reaalitodellisuuden mediatekstien käyttämiin diskursseihin.
Jatkosota-extran esittämää maailmaa luonnehtii Slavoj Žižekin ajatus symbolisen tehokkuuden heikentymisestä. Ajatuksen mukaan symbolinen maailma ei enää kykene viestimään ulkopuolisesta todellisuudesta riittävän täsmällisesti. Žižekin mukaan tieteellisen tiedon tapa kuvata todellista maailmaa symbolien välityksellä vaatii sanojen ja kuvattujen kohteiden välille etäisyyttä, joka mahdollistaa symbolisen sitoutumisen. (Andrejevicin 2013, 13 mukaan.)
Andrejevicin mukaan informaation lisääntymisen myötä tällaista symbolista etäisyyttä ei voida kuitenkaan enää saavuttaa sillä verkon tuottama informaatiotulva tukkeuttaa objektista tehdyn tulkinnan. Kaikkea tarjolla olevaa informaatiota kohteesta on mahdotonta käsitellä, jolloin ihminen joutuu tekemään valintoja omaan maailmankatsomukseensa, asenteisiinsa ja ideologioihinsa pohjautuen. (Andrejevic 2013, 13.) Moffit esittää populismin suhtautuvan tähän tiedonvälityksen murrokseen toisaalta pyrkien tuottamaan muutosta vallitsevaan mediakenttää ja toisaalta mukautumalla itse massamedian tapaan toimia. Muuttuvassa tilanteessa populistinen politiikka on myös katsottu mahdollisuudeksi osallistaa kansalaisia poliittiseen keskusteluun. Tällaisessa osallistavuudessa ongelmaksi nousee kuitenkin populistisen tyylin tapa yksinkertaistaa asioita, mikä tekee monimutkaisista poliittisista kysymyksistä dikotomisia ja tuottaa kahtiajakautumista. (Moffitt 2016, 81, 86–87.)
4 Engl. stage
Andrejevicin mukaan poliitikot ovat alkaneet hyödyntää informaation lisääntymistä ”totuuden jälkeisenä aikana”. Hänen mukaansa hegemoninen valta ei ylitsevuotavan tiedon aikana pyrikään pitämään yllä vallitsevia narratiiveja, vaan korostamaan objektien epäselvyyttä ja narratiivista luonnetta. Näin se suojaa itseään kritiikiltä osoittaessaan kohti kaiken tulkinnanvaraisuutta. Näin toimivat myös nykyaikaiset populistiset liikkeet käyttäessään hyväkseen heikentynyttä uskoa totuuteen ja salaliittoteorioita, joiden todistaminen vääräksi osoittautuu mahdottomaksi maailmassa, jossa kaikki on suhteellista. (Andrejevic 2013, 9, 80–
81.) Latour huomauttaakin, miten popularisoitu dekonstruktio ja salaliittoteoriat muistuttavatkin usein toisiaan tarkastellessaan valtaa, hallintaa ja kaiken suhteellisuutta (Latour 2004, 229). Tällaista populistisen tiedonvälityksen tulkinnanvaraisuutta Jatkosota-extra käyttääkin kirjallisuuden keinona törmäyttäessään useita erilaisia merkityskenttiä yhteen.
Johdonmukaisen ja selkeän tulkinnan tekeminen käy mahdottomaksi.
Kun ihmiset pyrkivät informaatiotulvan seasta poistamaan tulkintaa häiritsevät symbolit ja siirtymään suoraan itse kohteen luokse, etäisyys kohteen ja sitä esittävien symbolien välillä katoaa. Tällainen kehitys on nähtävissä myös populismin suhteessa uusiin mediavälineisiin.
Näiden alustojen kautta populistit rakentavat illuusiota suorasta vuorovaikutuksesta päättäjän ja kansan välillä. (Moffitt 2016, 96, 98–99.) Ajatusmalli läpäisee myös Jatkosota-extrassa vallitsevan salaliittoteoriadiskurssin, joka perustaa maailmankuvansa kielen ja tiedon harhauttavuudelle. Salaliittoteorioille tyypillisesti se kuvaa kokemusta maailmasta, jossa yksilö voi väistää informaatiotulvan luottamalla omiin vaistoihinsa harkinnan ja selvittämisen sijaan (vrt. Noppari & Hiltunen 2018; Andrejevic 2013, 120–121).
Verhaeghe esittää, tällaisessa epävarmuuden ilmapiirissä aiemmin varmana pidetyt auktoriteettien menettävät voimansa yksilöllisen identiteetin muodostuksessa. Hänen mukaansa näin syntyy vaatimus aiempien vahvojen auktoriteettien palauttamiseksi. (Verhaeghe 2010, 49.) Moffit huomauttaakin populismille poliittisena tyylinä olevan ominaista juuri, tiedollisten auktoriteettien kyseenalaistaminen, ja vetoavan niin sanottuun kansan ”maalaisjärkeen”5 (Moffitt 2016, 44). Tällaisessa vaatimuksessa on kuitenkin sisäänrakennettuna dikotomia, jonka valossa ajatellaan olevan yksi järkevä tapa toimia ja ajatella, mikä vastustaa koettua irrationaalisuutta.
5 engl. Common sense
Toisaalta median arjessa näkyy myös tasapainoilu asiasisältöjen ja viihteellisyyden välillä.
Myös erilaisiin luotettavuuteen pyrkiviin medioihin on kohdistunut painetta tuottaa sisältöjä viihteellisestä näkökulmasta yhteiskunnallisen merkittävyyden kustannuksella (Ramonet 2012, 14). Informaation lisääntyessä ja tutkitun tiedon asettuessa samalle viivalle mielipiteiden kanssa oleelliseksi nousee sisällön retorinen asettelu. Kun kaikki tieto aletaan ymmärtää perimmäisesti epäiltävänä, viedään asiantuntijuudelta se auktoriteettiasema, joka aiemmin on mahdollistanut demokraattisen yhteiskunnan toiminnan. Tiedollisen auktoriteetin muretessa olennaiseksi nouseekin näin ollen retorinen ja kielellinen performanssi. Tässä maailmassa auktoriteetti osoitetaan ei niinkään asiantuntijuuden, vaan vetoavuuden kautta. Näin aukeaa paikka populismille, joka lupaa paluuta aiempaan järjestykseen. (ks. Verhaeghe 2010, 49–50.) Populistiset toimijat ovatkin käyttäneet tilannetta hyväkseen, sillä uudessa mediaympäristössä poliitikot eivät ole enää riippuvaisia perinteisten medioiden tarjoamista esiintymispaikoista, populistisen performanssin välittämisessä yleisölle. Myös populismin performointiin liittyvät maantieteelliset rajoitteet ovat väistyneet uusien medioiden myötä. (Moffitt 2016, 88.)
Moffitt esittääkin nykyaikaisen populismin toimivan mediassa situationisti Guy Debordin kehittämän spektaakkelin käsitteen mukaisesti. Debordin kehittämän teorian mukaan ihmisten välinen sosiaalinen todellisuus rakennetaan spektaakkelille perustuvassa yhteisössä uudelleen kuvien ja representaatioiden kautta. Moffit näkeekin populismin kansan rakentuvan mielikuvien tasolla Debordin kuvaamalla tavalla, jossa legitiimi kansa tuotetaan tällaisina kuvina ja representaatioina esteettisessä ja helposti käsiteltävässä muodossa. Kansan rakentuu spektaakkelina, kun visuaalinen kokemus yhtenäisyydestä yhdistetään merkityksiä kantaviin symboleihin. Samalla yhtenäistä kansaa tuottavat kuvat myös ilmaisevan millaisten identiteettien ei katsota kuuluvan tähän yhtenäiseen kansaan. (Moffitt 2016, 101, 104.)
Moffittin mukaan erityislaatuisen uusien medioiden yleistymisestä tekeekin erilaisten
”näyttämöiden” lisääntyminen, joilla ”kansaa” edustavia vaatimuksia performoidaan. Erilaisten media-alustojen lisääntymisen hän katsoo myös korostavan välittömyyden tunnetta kansan ja johtajan välille vahvistaen näin myös populistisiin poliitikkoihin liitettyä samastumista.
(Moffitt 2016, 88.) Populismin tutkimuksen onkin nähty sivuuttaneen erilaisten media- alustojen merkityksen populismin performoinnissa ja kansan tuottamisessa. Erilaisten tiedotusvälineiden kautta populismin performanssi välittyy ”kansalle”. Ne ovat myös paikkoja, joissa mielikuvia tästä kansan todellisesta olemuksesta rakennetaan. Samalla nämä tiedotusvälineet toimivat myös itse populistisesti, kun ne pyrkivät esiintymään ”kansan”
äänitorvina tai välittämään kansan vaatimuksia julkisuuteen. Nykyisessä mediakentässä populismin välitön vuorovaikutus ”kansan” kanssa tapahtuu myös yhä enemmän verkon foorumeilla. (Moffitt 2016, 99–98.) Tämä on tutkimukseni kannalta merkittävä havainto ja ohjaa tulkintaani Jatkosota-extrasta. Romaanissa median tuottamat representaatiot ja verkkokeskustelut määrittävät fiktion maailmasta tehtyjä tulkintoja. Fiktion maailmaa rajaa Andrejevicin kuvaama nokkela vainoharhaisuus, jossa oman ideologian vastaiset todisteet voidaan kumota todisteena salaliiton laajuudesta (Andrejevic 2013, 121).
Salaliittoteoriat ja kyyninen epäusko tiedonvälitystä kohtaan tuottavat myös yhteisöllisyyttä.
Oletettu yhteinen vihollinen sekä oman ryhmän jäsenten näkeminen ylivertaisina muihin nähden voi lopulta johtaa yksilöllisen identiteetin väistymiseen ryhmäidentiteetin tieltä (Tammikko 2019, 91–92). Verkon keskustelufoorumeilla käyttäjien välillä koetussa yhteisöllisyyden tunteessa on havaittavissa populistisia piirteitä. Usein uusoikeistolaisiksi tulkituilla foorumeilla yhteisyyden tunne syntyy erityisesti poissuljetun toiseuden kustannuksella. Käyttäjät määrittelevät itseään yhteisön jäsenenä suhteessa niihin ominaisuuksiin, joita palvelun käyttäjillä ei katsota olevan. (Sparby 2017, 87.)
Sutherlandin tavoin verkkoympäristöt voidaan ymmärtää näyttämöinä, joilla populistista identiteettiä tuotetaan Debordilaisena spektaakkelina, jossa sosiaaliset suhteet välittyvät tuotettujen kuvien ja representaatioiden kautta välillisesti vastaanottajille. Tällöin populismi tuotetaan erilaisilla verkon keskustelupalstoilla ja foorumeilla yhtä aikaa populistisen performanssin katsomisena, muiden käyttäjien reaktioiden katsomisena ja yksilöllisenä osallistumisena. Näin populismin yleisö on yhtä aikaa osa esitystä, että sen vastaanottaja.
(Sutherland 2012, 339.) Näin populismi mediallisesti välitettynä spektaakkelina ymmärretään paikkana, jossa kansan merkityksiä tuotetaan suhteessa katseen kohteena olevaan toiseuteen, riippumatta vastaanottajien omista poliittisista vakaumuksista (Moffitt 2016 107–108;
Sutherland 2012, 341).
Näin kaikki ilmaukset suhteessa populismiin spektaakkelina paradoksaalisesti osallistuvat kommentoimansa ilmiön tuottamiseen. Populismi on ilmiö, joka rakentuu jatkuvana performanssina mediassa, joka yhdistää käyttäjät katsomisen ja kommentoinnin kautta yleisöksi. Tämä yleisö taas osallistuu tämän performanssin tuottamiseen teoilla ja diskursseilla, jotka katsotaan tietylle identiteetille sopivaksi. (Laclau 2005, 106–107; Moffitt 2016, 104;
Sutherland 2012, 338–339.) Yhtenäisen ja monoliittinen verkkoidentiteetti voikin Tammikon
