modernista ja postmodernista. Niiden yh- teydessä käytetään usein käsitettä moderni projekti tai valistuksen projekti.
Moderni projekti tai valistuksen projekti on tuttu Jörgen Habermasin teksteistä.
Hän puolustaa modernia projektina ja pu- huu siitä vielä toteutumattomana. Toisaal- ta termit ovat tuttuja Jean-Francois Lyo- tardin teksteistä. Niissä puhutaan postmo- dernista tilasta ja siitä miten moderni pro- jekti on lopullisesti loppunut, likvidoitu- nut.
Mikä on moderni projekti? Tässä kes- kustelussa valistuksen projektilla tarkoite- taan yleensä tulkinnasta riippuen joko jo renessanssista tai hieman aiemminkin (eh- kä nominalismin läpimurrosta saakka) tai sitten viimeistään 1700-luvun varsinaisesta valistuskaudesta lähtien vaikuttaneita ajat- telutottumuksia ja ideaaleja.
Sellaisia ovat ihmiskunnan pyrkimys tie- tää ja valaista maailma. Valistuksen halu on vapauttaa inhimillinen subjekti vierai- den mahtien, taikauskon, magian, henki- olentojen maailmasta, paljastaa salat, va- laista maailma. Valistuksen projekti on jär- jellä varustetun ihmisen nostaminen luon- non hallitsijaksi.
Valistuksen peruskuvio on subjekti- objekti -suhde, jossa luonto objektina on inhimillisen subjektin kohteena, toisaalta puhtaan tiedon, toisaalta tekniikan. Tiede on valistuksen projektin kotikenttä.
Valistukseen kuuluu usko edistykseen historiassa, ajattelutapa, jonka mukaan on olemassa primitiivisiä kulttuureja, ja joi- tain yleispäteviä kriteerejä, joiden perus- teella oma kulttuurimme on kehittyneempi kuin ne.
Esitelmä 9.5.1987 HYY:n kulttuurikeskuksen järjestämässä Avainkäsitteitä-sarjassa.
Siihen kuuluu jokaisen tabun murskaami- nen, jokaisen myytin purkaminen, jokai- sen salaisuuden kertominen, kaiken keino- tekoisen riisuminen — ikuinen paljastami- sen liike.
Vapaus on valistukselle tärkeä käsite.
Valistus haluaa vapauttaa taikauskosta, ir- rottaa järjen kahleet. Valistus haluaa va- pauttaa yksilön yhteisön kahleista.
Myös raja on valistukselle tärkeä käsite.
Valistukseen kuuluu jatkuva rajojen koet- teleminen, jatkuva rajojen rikkominen.
Valistus ei siedä rajoja.
1900-luvun modernismi ja sitä seuraavat koettelevat taidemuodot toimivat valistuk- sen projektin hengessä. Ne kysyvät taiteen rajoja. Moderni taidehistoria koostuu yhä tiheämmin välein esitetystä sarjasta kysy- myksiä: Onko tämäkin vielä taidetta?
Rajojen koettelu on epäilemättä moderni hyve. Jumalan teatteriakaan ei kukaan ajatteleva ihminen voi syvällä sisimmäs- sään tuomita. Loppujen lopuksi se on teh- nyt juuri niinkuin pitääkin tehdä. Se on to- teuttanut rohkeasti modernin moraalia, jo- ka on jotain kunnioitettavampaa ja syvälli- sempää kuin hameiden likaantuminen. Mo- derni moraali on: jokainen raja on rikotta- va, jokainen tabu on murskattava, jokai- nen määritelmä riisuttava.
Olemthe tottuneet siihen, että jokainen rajanylitys on juhla. Modernin ideaaliin on aina kuulunut valtiollisten rajojen vihaami- nen yhtä paljon kuin yksilölle asetettujen rajoitusten kammoaminen. Kielelliset rajat on koettu epämiellyttävinä — on yrittetty kehittää esperanto. Äärimmäinen moderni haave on kehittää yksiselitteinen yleispäte- vä kieli, logiikka, jonka idea on häivyttää luonnollisten kielten eroihin perustuvat epämääräisyydet ja kirkastaa kielenkäyttö.
Moderni sankari ylittää rajat, hän mat-
kustaa. Modernissa sankarikertomuksessa pyritään rajalle: siinä matkustetaan Jääme- ren rannalle, pohjoisnavalle, erämaahan, viidakkoon, suurelle merelle, vuorenhui- pulle, rajatilaan.
Moderni yksilö koettelee jatkuvasti rajo- jaan.
Rajoille meno ja rajojen ylittäminen liit- tyy elimellisesti moderniin. Entä sitten jäl- kimoderni, postmoderni? Sana tuntuu jol- lakin lailla implikoivan sen, että rajoille meno olisi kohdannut rajansa.
Rajojen rikkomisen yhä kiihtyvä liike modernissa tuo näkyviin yhä pienemmässä hetkessä ja yhä tiheämmin välein tapahtu- van samanaikaisen liikkeen: sen miten raja rikkoutuu ja aina rikkoutuessaan luo uu- den rajan.
Modernin projektin kiihkeään rajojen paljastamiseen ja rajoitusten poistamiseen kätkeytyy jokin syvä ristiriita. Postmoder- niin kulttuuriin, sellaisena kuin tässä nyt käytän tätä ilmaisua, näyttää liittyvän tä- män tajuaminen.
* * *
Lyotard on julistanut modernin projektin umpikujaan (lähinnä Auschwitziin) pääty- neeksi. Moderni projekti ei ole tuonut mu- kanaan onnea vaan suuria, ei lainkaan ih- miskunnan edistymisestä kertovia onnetto- muuksia. Vallitsee postmoderni tila. Post- modernille tilalle lyotardilaisessa mielessä on tyypillistä että siinä ei enää uskota mo- dernin suureen kertomukseen totuudesta ja edistyksestä, ts. tarinaan, jonka mukaan tieto paljastaa maailman ja luo enenevää onnea. Postmoderni on menettänyt uskon- sa yksiselitteiseen tietoon: se on tajunnut ettei ole absoluuttista kriteeriä sen enem- pää todelle kuin oikeallekaan. Ei ole Ju- malaa, ei Todellisuutta (isolla T:llä) eikä Tiedettä (isolla T:llä). (Jumala on keksin-
tö, todellisuus tulkinta ja tiede traditio.) Postmoderni aika on lopullisesti ja läpeen- sä vailla tuonpuoleista kriteeriä, Lyotardin kielenkäytön mukaan se on pakanallinen.
Siksi postmoderni löytää filosofiset ymmär- täjänsä antiikin sofisteista.
Aivan samanlaista käsitystä kuin Lyotard tässä suhteessa edustaa amerikkalainen Richard Rorty, joka samalla lailla koros- taa totuuden ja oikeuden relatiivisuutta ja muutoksen satunnaisuutta. Myös hänelle nykyaika on läpeensä sekularisoitunut, vailla rajallisen ihmisen ulkopuolisia pää- määriä ja tarkoituksia. Sekä Lyotardille et- tä Rortylle on tyypillistä todeta, että arvi- ointikriteerejä ei ole olemassa; silti molem- mat katsovat, että arvioimisen, niin totuu- den kuin oikeankin suhteen tulee jatkua
— ilman kriteerejä.
Sekä Lyotardin että Rortyn ajattelun taustalla ovat tietyt länsimaisen tieteen ja filosofian viimeaikaiset käänteet, niistä tär- keimpinä ns. "lingvistic turn" filosofiassa ja atomifysiikan historia.
Valistuksen projekti on se, että subjekti paljastaa objektin. Paljastamisen kuluessa on kuitenkin käynyt niin, että sekä subjek- ti jonka pitäisi paljastaa että objekti, jon- ka pitäisi olla paljastettavana ovat alka- neet menettää rajojaan — tai niiden väli- nen raja on alkanut häilyä, niitä on vaikea tunnistaa, raja niiden välillä on käynyt ky- seenalaiseksi.
* * *
Tiede, jonka tarkoitus on vapauttaa mei- dät taikauskosta on paradigmaesimerkki subjekti—objekti -suhteesta modernissa mielessä: Tieteessä on aina tähän asti ollut selvää, että subjekti ovat ihmiset, ainoa ra- tionaalisen kyvyn omaava laji ja objekti on luonto, olkoon tieteen pyrkimys sitten puhtaan kontemploiva tai teknologinen.
Subjekti on henki, objekti on materia.
Tieteen on jo kauan huomattu jossakin vaiheessa helposti kääntävän subjekti-- objekti -suhteet nurinpäin: myös ihmiset it- se joutuvat tieteen kohteeksi, ja subjektin sijasta he pian ovat objekteja, jota tieteen kehittämä toinen luonto hallitsee. Tieteen subjekti—objekti -kuvio on kuitenkin saa- punut nykytieteessä rajoilleen toisellakin, fundamentaalisemmalla tavalla, joka aset- taa subjektin ja objektin välisen rajan ky- seenalaiseksi.
Subjekti tuntuu valuvan sisään objek- tiin. Aine, tuo kaiken valistusajattelun mu- kaan tietoisuudesta puhdas kohde, joka asettaa tehtäväksi paljastaa itsensä, onkin paljastamisprosessin kuluessa joutunut pe- rääntymään itsenäisestä luonteestaan askel askeleelta. Aine katoaa katoamistaan, ei- kä näytä enää olevan riippumaton tarkaste- lij astaan .
Näin ainetta tutkivan perustieteen, fysii- kan, kehityskaarta kuvaa Capra:
"Klassisen fysiikan mekanistinen maailmanku- va perustui huomioon kiinteiden kappaleiden liikkumisesta tyhjässä tilassa. Tämä huomio pätee yhä sillä alueella, jota on sanottu "kes- kikokoisten ulottuvaisuuksien vyöhykkeeksi", eli toisin sanoen jokapäiväisten kokemustem- me alueella, missä klassinen fysiikka edelleen on käyttökelpoinen teoria. Koska nuo kaksi käsitettä — tyhjä tila ja kiinteät aineelliset kappaleet — ovat niin syvästi juurtuneet ajat- telutapaamme, on meidän tavattoman vaikea kuvitella sellaista fysikaalista todellisuutta, mi- hin niitä ei enää voida soveltaa. Kuitenkin mo- derni fysiikka pakottaa meidät tekemään juuri niin silloin kun ohitamme keskivertoulottuvai- suudet. "Tyhjä tila" on menettänyt merkityk- sensä astrofysiikan ja kosmologian eli maail- mankaikkeutta yleensä tutkivien tieteiden pii- rissä, ja kiinteiden kappaleiden käsitteen murskasi atomifysiikka, tuo loputtoman pientä tutkiva tiede.
Vuosisadan vaihteessa havaittiin monia il- miöitä, jotka liittyivät atomien rakentee- seen ja joita ei voitu selittää klassisen fysiikan termein. (— —)
Atomifysiikan lakeja ei ollut helppo tunnis- taa. Ne löysi 1920-luvulla kansainvälinen fyy- sikkoryhmä, johon kuuluivat Niels Bohr Tans-
kasta, Louis de Broglie Ranskasta, Erwin Schrödinger ja Wolfgang Pauli Itävallasta, Werner Heisenberg Saksasta ja Paul Dirac Englannista. Nämä miehet yhdistivät voiman- sa yli kaikkien kansallisten rajojen ja saivat ai- kaan yhden modernin tieteen jännittävimmistä ajanjaksoista, joka vei ihmisen ensi kerran kosketuksiin atominsisäisen maailman oudon ja odottamattoman todellisuuden kanssa. Joka kerran kun fyysikot esittivät luonnolle kysy- myksen atomikokeen muodossa, luonto vasta- si paradoksilla, ja mitä kiihkeämmin nämä miehet yrittivät selvittää tilannetta, sitä terä- vämmiksi muuttuivat paradoksit. Tiedemiehet tarvitsivat paljon aikaa voidakseen hyväksyä sen tosiseikan, että nämä paradoksit kuuluvat atomifysiikan rakenteeseen, ja käsittääkseen, että paradokseja syntyy aina kun atomin ta- pahtumia yritetään kuvailla fysiikan perintei- sin termein. (— —)
Kvanttiteorian käsitteitä ei ollut helppo hy- väksyä vielä sittenkään kun niiden matemaatti- nen muotoilu oli saatu päätökseen. Niiden vai- kutus fyysikoiden mielikuvitukseen oli todella järkyttävä. Rutherfordin kokeet olivat osoitta- neet, että atomit eivät suinkaan olleet kovia ja särkymättömiä, vaan ne koostuivat suurista tiloista, joissa äärimmäisen pienet hiukkaset
— elektronit — liikkuivat ytimen ympärillä sähköisten voimien siihen sitomina. Nyt kvanttiteoria osoitti, etteivät edes nämä hiukkaset olleet klassisen fysiikan kiinteitä kappaleita. Atominosien aineyksiköt ovat hy- vin abstrakteja, ja niillä on kaksi aspektia.
Riippuen siitä, kuinka niitä tarkastelemme, ne esiintyvät toisinaan hiukkasina ja toisinaan taas aaltoina; tätä kaksitahoisuutta ilmentää myös valo, joka sekin on esiintyä joko sähkö- magneettisina aaltoina taikka hiukkasina.
(— —)
Hiukkaskuvan ja aaltokuvan välinen näen- näinen ristiriita ratkesi täysin odottamattomal- la tavalla, joka järkytti mekaanisen maailman- kuvan varsinaista perustaa — sitä kuvitelmaa, että aine on todellista. Atomin sisäisellä tasol- la ainetta ei täysin varmasti ole olemassa mää- räpaikoissa, vaan aine osoittaa pikemminkin
"pyrkivän olemaan olemassa". Tällä tasolla ta- pahtumat eivät täysin varmasti tapahdu määrä- aikana ja määrätavalla, vaan ne pikemminkin osoittavat "pyrkivänsä tapahtumaan". Muo- dollisesti kvanttiteoria ilmaisee nämä pyrki- mykset todennäköisyyksinä ja liittää ne mate- maattisiin joukkoihin aaltojen muodossa. Täl- lä tavoin hiukkaset voivat samalla kertaa olla aaltoja. Ne eivät ole "oikeita" kolmiulotteisia aaltoja kuten ääni- tai vesiaallot. Ne ovat "to- dennäköisyysaaltoj a" , abstrakteja matemaat- tisia joukkoja, joilla on kaikki ne aaltojen tyy- pilliset ominaisuudet, jotka liittyvät mahdolli- suuteen tavata hiukkasia määräpaikoissa ja
määräaikoina. Atomifysiikan kaikki lait ilmais- taan näillä todennäköisyystermeillä. Me emme voi koskaan täysin varmasti ennustaa jotakin tapahtumaa atomitasolla. Me voimme vain sa- noa, kuinka todennäköinen se on.
Kvanttiteoria on siis murskannut kaikki klassiset kuvitelmat kiinteistä kappaleista ja tiukan deterministisistä luonnonlaeista. Ato- mien sisäisellä tasolla klassisen fysiikan kiin- teät aineelliset kappaleet hajoavat aaltomai- siksi mahdollisuuksien kuvioiksi, eivätkä nämä kuviot viime kädessä edusta asioiden todennä- köisyyttä, vaan pikemminkin sisäisten yhteyk- sien todennäköisyyttä. Havaintoprosessin huo- lellinen analysointi atomifysiikan piirissä on osoittanut, että atomin osahiukkasilla ei ole merkitystä erillisinä yksikköinä, vaan ne ovat ymmärrettävissä ainoastaan kokeen valmis- telun ja sitä seuraavien mittausten välisinä yh- teyksinä. Näin kvanttiteoria siis paljastaa maailmankaikkeuden perusykseyden. Se osoittaa, että me emme voi hajottaa maailmaa itsenäisesti olemassa oleviin pienempiin mah- dollisiin yksiköihin. Kun me tunkeudumme ai- neeseen, ei luonto näytä meille erillisiä "pe- rusrakennuspalikoita", vaan se näyttäytyy pi- kemminkin kokonaisuuden eri osien välisten komplisoitujen suhteiden verkkona. Havainto- jen tekijä liittyy näihin paljastuksiin aina olen- naisella tavalla. Inhimillinen tarkkailija on ha- vaintoprosessin ketjun viimeinen lenkki, ja minkä tahansa atomikohteen ominaisuudet ovat ymmärrettävissä ainoastaan kohteen ja havaintojen tekijän välisen vuorovaikutuksen ehdoilla. Tämä merkitsee sitä, että objektiivi- sen luonnonkuvauksen klassinen ihanne ei enää päde. Descartesin suorittamaa jakoa mi- nän ja maailman, havaintojen tekijän ja ha- vaintojen kohteen, välillä ei voida tehdä sil- loin kun on kysymys atomeista. Atomifysiikan alalla emme voi koskaan puhua luonnosta pu- humatta samalla itsestämme. (— —)
Aineen luonteen ymmärtämiseksi on tiedet- tävä, mistä aine viime kädessä koostuu, ja täl- löin on tutkittava atomiytimiä, joihin melkein kaikki aine sisältyy. 1930-luvulla, kvanttiteo- rian paljastettua atomimaailman, fyysikkojen tärkeimmäksi tehtäväksi tulikin ydinten raken- teen, niiden osasten ja nuo osaset niin lujasti yhteen liittävien voimien ymmärtäminen.
(— —)
Ihmisen tunkeutumisessa tähän mikroskoop- pista pienempään maailmaan saavutettiin mer- kittävä vaihe 1930-luvun alussa, jolloin tiede- miehet uskoivat lopultakin löytäneensä aineen,
"perusrakennuspalikat". Tiedettiin, että kaik- ki aine koostui atomeista ja että kaikki atomit koostuivat protoneista, neutroneista ja elektro- neista. Näitä ns. "alkeishiukkasia" pidettiin ai- neen perimmäisinä ja rikkoutumattomina yk- sikköinä, atomeina Demokritoksen tarkoitta-
massa mielessä. Kvanttiteoria — kuten on jo mainittu — tosin viittaa siihen, että emme pys- ty hajottamaan maailmaa toisistaan riippumat- ta olemassa oleviin pienimpiin yksiköihin, mutta tätä ei tuohon aikaan yleisesti ymmär- retty. Klassinen ajattelutapa oli edelleen siinä määrin vallalla, että useimmat fyysikot pyrki- vät käsittämään aineen noista "perusrakennus- palikoista" lähtien, ja yhä vielä tämän ajatte- lun suuntaus on varsin vahva.
Kaksi muuta modernin fysiikan kehitysvai- hetta on kuitenkin osoittanut, että mielikuva alkeishiukkasista aineen perusyksikkönä on hylättävä. Toinen näistä kehitysvaiheista oli kokeellinen ja toinen teoreettinen, ja molem- mat saivat alkunsa kolmikymmenluvulla. Ko- keellisella puolella löydettiin uusia hiukkasia fyysikoiden parantaessa koemenetelmiään ja kehittäessä uusia nerokkaita laitteita hiukkas- ten jäljittämiseksi. Näin hiukkasten lukumää- rä lisääntyi kolmesta kuuteen vuoteen 1935 mennessä, sitten kahdeksaantoista vuoteen 1955 mennessä, ja nykyisin tunnemme yli 200
"alkeishiukkasta". (— —) Kun vuosien mit- taan on löydetty yhä uusia hiukkasia, on käy- nyt ilmeiseksi, ettei niitä kaikkia voida nimit- tää "alkeishiukkasiksi", ja nykyisin fyysikoi- den keskuudessa onkin yleistynyt se kanta, et- tei mikään niistä ansaitse tätä nimitystä.
Tätä kantaa vahvistaa se teorioiden kehitys, joka on tapahtunut samaan aikaan kun yhä uusia hiukkasia on löydetty. Pian kvanttiteo- rian muotoilemisen jälkeen kävi ilmi, että ydinilmiöiden täydellinen teoria ei ollut pelk- kä kvanttiteoria, vaan siihen täytyi sisältyä myös suhteellisuustebria. Näin siksi, että yti- men kokoiseen tilaan kahlitut hiukkaset liikku- vat usein niin nopeasti, että niiden nopeus lä- hentelee valon nopeutta. Tämä seikka on rat- kaisevan tärkeä kuvattaessa niiden käyttäyty- mistä, koska aina kuvattaessa sellaisia luon- nonilmiöitä, joihin liittyy valon nopeutta lä- henteleviä nopeuksia, on otettava huomioon suhteellisuusteoria. Sen on siis oltava "relati- vistinen" kuvaus, kuten me sanomme.
Suhteellisuusteoria on syvästi vaikuttanut meidän käsitykseemme aineesta pakottamalla meidät muuttamaan olennaisesti käsitystämme hiukkasista. Klassisessa fysiikassa esineen mas- sa on aina samastettu häviämättömään materi- aan, johonkin "aineeseen", mistä kaikki koos- tui. Suhteellisuusteoria osoitti, että massalla ei ole mitään tekemistä minkään aineen kanssa, vaan se on muuan energian muoto. Energia on kuitenkin dynaaminen kvantiteetti, joka liittyy aktiivisuuteen tai prosessiin. Se tosiseik- ka, että hiukkasen massa vastaa tiettyä ener- giamäärää, merkitsee sitä, että hiukkasta ei enää voida pitää staattisena objektina, vaan se on käsitettävä dynaamiseksi kaavaksi, proses- siksi, joka käsittää hiukkasen massana ilmene-
vän energian. (— —)
Ennen relativistista hiukkasfysiikkaa oli ai- na otaksuttu, että aineen rakenneosat olivat joko särkymättömiä ja muuttumattomia al- keisyksiköitä tai osista koostuvia objekteja, jotka voitaisiin jakaa osasiinsa; perustava ky- symys oli se, voisiko ainetta jakaa yhä uudel- leen aina pienempiin osasiin ja voitaisiinko täl- lä tavoin vihdoin päästä pienimpiin mahdolli- siin yksiköihin. Diracin muotoilemien relativis- tisten yhtälöiden jälkeen koko kysymys aineen jakamisesta joutui uuteen valoon. Kun kaksi hiukkasta törmää suurella voimalla toisiinsa, ne hajoavat tavallisesti kappaleiksi, mutta nä- mä kappaleet eivät ole sen pienempiä kuin al- kuperäiset hiukkasetkaan. Ne ovat samanlai- sia hiukkasia, ja ne muodostuvat siitä liike- energiasta ("kineettisestä energiasta"), joka liittyy törmäysprosessiin. Koko ongelma ai- neen jakamisesta on näin ratkennut odotta- mattomalla tavalla. Ainoa tapa atomin osa- hiukkasten jakamiseksi on saattaa ne iskeyty- mään yhteen törmäysprosessissa, johon liittyy erittäin paljon energiaa. Tällä tavoin voimme jakaa ainetta yhä uudelleen, mutta emme kos- kaan saa sitä pienemmiksi palasiksi, koska vain luomme hiukkasia prosessiin liittyvästä energiasta. Atomin osahiukkaset ovat siis sekä särkyviä että särkymättömiä samalla kertaa.
(—
Suurella teholla tapahtuvat atominosahiuk- kasten törmäykset ovat tärkein menetelmä, jo- ta fyysikot käyttävät tutkiakseen näiden hiuk- kasten ominaisuuksia, ja siksi hiukkasfysiik- kaa sanotaankin myös "suurtehofysiikaksi".
Törmäyskokeisiin tarvittava kineettinen ener- gia saadaan aikaan hiukkaskiihdyttimien avul- la. Ne ovat suunnattoman suuria kehänmuo- toisia koneita, joiden ympärysmitta on useita kilometrejä ja joissa protonit kiihdytetään lä- hes valon nopeuteen ja pannaan sitten törmää- mään toisiin protoneihin ja neutroneihin. On merkille pantavaa, että äärettömän pienen maailman tutkimiseen tarvitaan näin isoja ko- neita. Ne ovat meidän aikamme supermikros- kooppeja.
Useimmat näissä törmäyksissä aikaansaa- duista hiukkasista ovat olemassa vain äärim- mäisen lyhyen aikaa — paljon vähemmän kuin sekunnin miljoonasosan — minkä jäl- keen ne jälleen hajoavat protoneiksi, neutro- neiksi ja elektroneiksi. Huolimatta siitä, että näiden hiukkasten elinaika on näin tavatto- man lyhyt, niitä ei ainoastaan voida havaita ja niiden ominaisuuksia mitata, vaan ne voidaan myös saada jättämään jälkiä, jotka pystytään valokuvaamaan! Nämä hiukkasjäljet saadaan esiin ns. kuplakammioissa hieman samaan ta- paan kuin suihkukone jättää jäljen taivaalle.
Itse hiukkaset ovat monin verroin pienempiä kuin jäljen muodostavat kuplat, mutta jäljen
paksuuden ja kaarevuuden perusteella fyysi- kot pystyvät tunnistamaan sen aiheuttaneen hiukkasen. (—
Viime vuosikymmenien suurtehokokeet ovat mitä selvimmin osoittaneet meille hiuk- kasmaailman dynaamisen ja alati muuttuvan luonteen. Näissä kokeissa aine on osoittautu- nut täysin muuttuvaiseksi. Kaikki hiukkaset ovat muunnettavissa toisiksi hiukkasiksi, hiuk- kasia voidaan luoda energiasta, ja ne voidaan hävittää energiaksi. Tässä maailmassa sellaiset perinteiset käsitteet kuin "alkeishiukkanen",
"materiaalinen substanssi" tai "erillinen esi- ne" ovat menettäneet merkityksensä; koko maailmankaikkeus osoittautuu toisistaan erot- tamattomien energiakuvioiden dynaamiseksi verkoksi. (—
Maailmankaikkeus koetaankin modernin fy- siikan piirissä dynaamisena ja jakamattomana kokonaisuutena, johon aina olennaisesti kuu- luu myös havaintojen tekijä."'
* * *
Samaa tahtia fysiikan kanssa on seurannut vähitellen tieteenfilosofia, joka on alkanut analysoida tieteen edistystä enemmän käsi- tejärjestelmien muuttumisena kuin uusien aineesta tehtyjen havaintojen historiana.
Yhtä aikaa kun subjekti tunkeutuu ob- jektiin on aine alkanut vallata hengen alu- eita. Inhimillinen tietoisuus ei enää ole ai- noa olio, jolla on rationaalisia kykyjä, on myös keinotekoista älykkyyttä, tekoälyä.
Miten käy valistuksen projektin, jossa subjekti valloittaa objektia kun sekä sub- jekti että objekti kadottavat itsenäisyyten- sä? kysyy Lyotard ja pääsee näin moder- nin rajalle.
Lyotardin ristiriitaisuus piilee kuitenkin siinä, että vaikka hän toteaa modernin pro- jektin päättyneeksi, hän itse tavallaan toi- mii edelleen sen mukaisesti. Tietyllä abst- raktiotasolla voi tietenkin todeta, että näin käy välttämättä: kun jokin asetetaan ky- seenalaiseksi, viedään rajoilleen, toimitaan
1 Capra, Fritjof, Fysiikka ja Tao, s. 68-88. Helsinki 1983.
Japanin kielen sana MA on sekä tilan että ajan käsite. Sana MA ei kuvaa länsimaista käsi- tystä ajasta ja tilasta kahtena sarjallisena järjestelmänä, vaan mittaa sekä aikaa että tilaa in- tervalleina.
4
aina valistuksen projektin hengessä vaikka kohteena sitten olisikin tuo projekti itse.
Lyotard kuitenkin toteuttaa modernia pro- jektia myös konkreettisemrnalla tasolla: se- kä hänen taidefilosofitansä että hänen mo- raalifilosofiansa rakentuvat rajoille mene- misen tai täsmällisemmin sanottuna rajo- jen rikkomisen periaatteelle.
Nykytaiteen kommenteissaan Lyotard on nimenomaisesti ilmoittanut ettei ole kiinnostunut siitä taiteesta mikä nykyisin kulkee postmodernin nimellä: siitä mikä koristelee ja siteeraa ja leikittelee vapaasti tyyleillä. Sen sijaan hän näkee parhaan osan nykytaiteesta olevan sen, joka jatkaa modernin taiteen avant-garde -linjaa kysy- mällä aina uudestaan: "onko tämäkin vielä taidetta?" ja asettamalla äärirajallaan hei- deggerilaisen kysymyksen puhtaasta tapah- tumisesta.
Moraalifilosofiassaan Lyotard kehittää käsitteen Riita, joka kuvaa tilannetta mis- sä tapahtunutta epäoikeudenmukaisuutta ei kyetä ilmaisemaan käytettävissä olevalla kielellä. Kyseessä on eräänlainen mykkyy- teen tuomittu rakenteellinen sorto, sellai- nen, joka kohtaa työläistä kapitalismissa, naista miehen yhteiskunnassa tai siirtomaa- vallan alaista nk. primitiivistä kulttuuria.
Moraali- ja kielifilosofisesti Lyotard kehit- tää tässä jälleen rajatilan; joudutaan ilmai- semattomissa olevan jä ilmaistavissa ole- van rajoille. Lyotardin moraaliksi moraali- sia kriteerejä vailla olevassa maailmassa, nousee modernin hyve, imperatiivi rikkoa rajoja. Lyotard nimittäin asettaa ainoaksi moraaliseksi tavoitteeksi nykytilanteessa paljastaa riitoja ja muodostaa ne riitaju- tuiksi, ts. pyrkimykseen antaa sanallinen muoto mykille epäoikeudenmukaisuuksil- le.
Tässä Lyotard astuu rajalle, jossa sanoil- la ilmaistavuus ja muu kokemus, Lyotardil- la siis eräänlainen moraalinen kokemus,
erotetaan toisistaan. Sanoilla tai käsitteillä ilmaistavan raja on kuuluisa raja, se on puhtaan kokemuksen raja, jonka olemassa- olo voidaan asettaa kokonaan kyseenalai- seksi tai jota voidaan pitää kaikkein mer- kittävämpänä rajana, jonka tuolla puolen vasta aukeaa todellisuus. Lyotard liikkuu tällä rajalla melko kevyesti. Hänelle raja ei näytä olevan periaatteellinen vaan hel- postikin muuttuva.
Sen sijaan monet muut pitävät tätä ra- jaa, jota useimmiten pidetään käsitteelli- sen ajattelun ja mystiikan rajana, hyvin kunnioitusta herättävänä alueena. Nykyfi- losofeista esim. Jacques Derrida, joka kol- kuttelee filosofian ja kirjallisuuden tai filo- sofian ja runouden välisiä rajoja, ja jota niin usein kuulee syytettävän irrationaali- suudesta, on todennut, että hän ei ole filo- sofiassaan koskaan uskaltautunut lähelle- kään sanottavissa olevan ja ei-sanottavissa olevan välistä rajaa. Derrida — kuten He- gelkin — on kiinnostunut ennenkaikkea sa- noin sanottavasta, sanoista, käsitteistä ja
— haluaisin väittää — käsitteiden välisten rajojen produsoivasta aspektista.
Jokainen määritelmä on negaatio, ovat monet filosofit, muiden muassa Spinoza ja Hegel, todenneet. Emme voi määritellä luomatta rajaa. Jokainen määre on rajoi- tus, joka sulkee pois muita.
Miten voisimme määritellä sen, jolla ei ole rajaa? Voisiko jokin olla niin yksin, et- tä sitä ei rajoita mikään? Jotta oliota ei ra- joittaisi mikään sen olisi oltava täysin mää- reetön, ominaisuudeton, koska jokainen määre vetää heti rajan sen ja jonkun muun välille, ja postuloi samalla toisen, jolla ei ole samaa määrettä. Se joka on ra- jaton on siis ei-mikään, ts. rajaton ei ole mitään, kaikella jollakin on raja.
Jos halutaan kysyä miten esimerkiksi Ly- otardin edustamasta modernista projektis- ta voisi päästä, miten modernin negatiivi-
suuden voisi jotenkin tematisoida uudel- leen postmoderniksi positiivisuudeksi, voi- si postmodernin käsitteeseen liittää moder- nin ikuisesti kiihtyvän rajojen ylittämisen ja rikkomisen tilalle uuden tietoisuuden ra- jojen produsoivasta aspektista. Kyseessä on pelkkä tietoisuuden hyppy — saman ra- janvedon kääntöpuoli: modernin kieltämi- sen tilalle astuva postmoderni tietoisesti luova positiivinen dialektiikka.
* * *
Moderni ja valistus haluavat murskata jo- kaisen tabun, purkaa jokaisen myytin, ker- toa jokaisen salaisuuden, riisua ja paljas- taa kaiken keinotekoisen. Postmoderni on ehkä riisumisen sijasta alkanut pukea. Ha- luaisin itse kutsua postmoderniksi uutta tietoisuutta siitä, että paljastumalla ei löy- dy alastonta pohjapintaa, uutta tietoisuut- ta kulttuurin positiivisesta keinotekoisuu- desta, tietoista liikkumista inhimillisten merkkien maailmassa. Modernin hengästy- nyt rajoille juokseminen, sen mahtiponti- nen ja päähänpinttymänomainen pakko rikkoa rajat yhä uudelleen ja uudelleen yn- nä tähän liittyvä turha toivo siitä, että seu- rauksena olisi jonkin vapaus, jokin alkupe- räinen, tämä moderni paljastamisen pakko- liike kyllästyttää postmodernissa tilassa. Si- tä että eilispäivän kapinallisista tulee nyky- päivän hallitsijoita ei enää jaksa kauhistel- la. Kyseessä on itsestään selvä asia: jokai- nen rajojen rikkominen luo uuden rajan, jokainen tyylin kieltäminen luo uuden tyy- lin.
Modernismi iskulauseellaan "vähemmän on enemmän" kuvitteli lopettavansa tyy- lin, riisuvansa koristeet ja edustavansa vain asiallista. Mutta modernismi loi tie- tenkin tyylin, tunnetut distinktiiviset sään- nöt, eikä modernistista teosta nykyään voi
olla erottamatta muita tyylisuuntia edusta- vista.
Joku moderni todella individualistinen henkilö, joka ei halua itseään rajoitettavan millään keinotekoisilla säännöillä, joka ha- luaa paljastaa itseään rajoittavat rituaalit ja päästä niistä eroon, irrottautua yhteis- kunnan ja kulttuurin konrollista ja muiden ihmisten asettamista rajoituksista voi yrit- tää eri strategioita. Hän voi ensin riisua it- sensä, tai ainakin vaatettua minimaalisesti tarpeen mukaan ja pyrkiä niin irti pukeu- tumisen kulttuuriviestinnästä. Hän voi yrit- tää syödä puhdasta merkityksistä riisuttua ravintoa ja hän voi pyrkiä elämään mah- dollisimman erillään ja riippumattomana muista. Supermoderni elämänasenne ää- rimmilleen vietynä, ideaali, joka elää miel- ten sopukoissa ja näkyy silloin tällöin to- dellisinakin mutta yleensä vain ilmiselvän kaksinaismoralistisina elämäntapayrityksi- nä. Kulttuurinturhuuden voi yrittää riisua pois, paljastaa luonnollisten tarpeiden yli menevän hämäyksen, mutta miten käy, paljastuuko alta oikea minä, aito yksilö, vapaasti liikkuva ydinenergia?
Ei, sillä sipulin ydintä ei ole, on vain päällekkäisiä kuorikerroksia. Pinnan alta paljastuu aina toinen pinta: joku tiedosta- mattomampi kulttuuri, vanhempi koodisto astuu tiedostetun ja kielletyn sijaan. Aina esiin työntyy uusi sääntöjärjestelmä, sään- neltämätöntä vapaata alkutilaa ei tavoite- ta
Lisäksi jokainen negaatio luo uuden jär- jestelmän: koristelukiellosta syntyy asketis- min kulttuurikoodisto. Rajojen kiellosta syntyvät uudet rajat, ja taas tiedämme mi- tä saamme tehdä ja mitä ei.
Postmoderniin tilaan liittyy tietoisuus tästä asiantilasta ja sen mukaan uusi ak- sentti rajalle: raja tai sääntö ei ole pelkäs- tään funktioltaan rajoittava negatiivisuus vaan samalla tuottava, luova positiivisuus,
jota voi käyttää tietoisesti. Postmoderni lo- pettaa ikuisen riisumisen liikkeen ja pukee tietoisesti keinotekoiseen.
Postmoderni käsittää sen angstisen risti- riitaisuuden mikä sisältyy moderniin rak- kaussuhteeseen. Modernin rakkaussuhteen diktaatti on: "Rakas, olet minulle rakkain kun et rajoita minua", josta seuraa loogi- sesti: "Olet minulle rakkain kun sinulla ei ole kosketuspintaa kanssani, kun pysyt mahdollisimman kaukana, kun et ole ole- massa." Modernin rakkaussuhteen itsensä tappava kierre, joka perustuu rajojen ne- gatiiviselle luonteelle.
* * *
Mistä on peräisin modernin pyrkimys ra- joittamattoman, vapaan yksilön etsimi- seen? Valistustraditio on historiallisesti kie- toutunut yhteen modernin luonnontieteen tradition kanssa ja sitoutunut siihen liitty- vään vapauskäsitykseen ja nominalistiseen traditioon.
Newtonilaiseen maailmankuvaan liittyy käsitys, jonka mukaan kappaleet ovat va- paassa liikkeessä jollei niitä rajoiteta. Tä- mä on uusi ja täysin erilainen näkemys kuin aikaisempi aristotelinen oppi, jonka mukaan kappaleet tarvitsevat liikkeelle lähteäkseen liikkeelle panevan syyn. Tho- mas Hobbes siirsi vapaan liikkeen analogi- sesti ihmisiä käsitteleviin oppeihin kuvaa- malla Leviathan-kirjansa alussa miten sa- malla lailla kuin vapaassa tilassa oleva kap- pale jatkaa liikettään jollei sitä estetä myös vapaa mies (ts. ihminen) on se, jon- ka liikettä ei rajoiteta. Suurimmassa osas- sa länsimaista yhteiskuntateoriaa vapaasti liikkuvaa yksilöä on pidetty teoreettisena alkusoluna, johon on liitetty selittämätön alkuenergia. Aktiivisen itsestään liikkuvan alkusolun fiktiota ei yleensä ole asetettu kyseenalaiseksi, sen sijaan sen salaperäi-
nen aktiivinen ydin on pyritty paljasta- maan.
Liberalistisen ja nominalistisen länsimai- sen yhteiskuntateorian peruskäsitteitä ovat olleet vapaus ja sen rajoittaminen. Ehkä vain saksalainen idealismi on käyttänyt va- paus-käsitettä eri merkityksessä. Voi sa- noa että vapaan liikkeen metaforalle ra- kentuva vapaus-käsitys vallitsee kulttuuris- samme ja elämäntavassamme. Yksi moder- nin kulttuurin perusmetaforista on vapaa synnynnäisellä energialla varustettu yksilö, joka jollain yksiselitteisellä tavalla kyke- nee sanomaan "minä tahdon".
Metaforan yksilö on kuin atomiydin. Ku- ten atomiytimen senkin on otaksuttu ole- van rajallinen, kuten atomiytimen senkin on nähty hämärtyvän rajoiltaan. On esitet- ty psykologisia ja sosiologisia oppeja, on olemassa kokonainen persoonallisuuden muodostumista tutkivien tieteiden moderni historia, joka on yhä uudelleen menettä- nyt käsistään "minä tahdon" -ytimen kyke- nemättä paljastamaan subjektin alkuperäi- sen ykseyden perusainetta.
Mitä jääkään jäljelle, mikä jää yksilön puhtaaksi tahdoksi, jos riisutaan pois kaik- ki "ulkoiset vaikutteet": sosiaaliset pakot ja säännöt, vanhempien vaikutus, kasva- tus, koulun sääntelysysteemin aiheuttamat kahleet, ympäristön paineet jne. Tällaisen reduktion tuloksena meille pitäisi jäädä kä- teen "minä tahdon" -entiteetti. Helposti huomaa, että empiirisesti ottaen entiteetti on yhtä tyhjä kuin atomiteorian hiukkaset.
Teoreettisena fiktiona, transendentaalisena oletuksena, jollaisena se tietenkin olennai- sesti onkin käsitetty, yksilötahto voidaan tietenkin olettaa, mutta sen kohtalo on sa- ma kuin atomiteorian ydinten: tietoisuus sen luonteesta ei objektiivisesti olemassa- olevana vaan olennaisesti subjektin ja ob- jektin interaktiosta syntyvänä tuo sen to- dellisuutta uskottelevana metaforana ja fik-
tiona rajalleen ja sysää ajatusta uusiin muotoihin.
Jos ihmisyksilön energia ei olekaan sisä- syntyistä, ytimestä lähtevää vaan suhteista, rajoja, kosketuspintoja luovasta interakti- osta syntyvää, päästään temaattisesti posi- tiiviseen dialektiikkaan, rajojen luovaan aspektiin.
* * *
Kuka postmodernissa tilassa enää pitää ih- misen fyysisiä rajoja merkitsevinä. Olem- me jo kauan olleet ihomme ulkopuolella.
Äänemme kulkeutuu luonnollisten etäi- syyksien yli, kaikki jäsenemme ja aistim- me ovat kauan sitten saaneet keinotekoisia jatkeita. Ruumiimme muoto ei enää ole määrätty syntymässä; voimme viime kädes- sä rakentaa ulkoisen muotomme pienim- pää lihasta myöten ja teemme sitä yhä tie- toisemmin. Kiihkeys paljastaa alkuperäi- nen luonnollinen yksilö vähenee ja yksilö käsitetään yhä enemmän luomukseksi.
Samalla voi ajatella käsityksen rajoista muuttuvan. Ei tarvitse ahdistuneesti paeta rajoja, rikkoa rajoja. Vapauden voi käsit- tää rajattoman tilan lisäksi rajojen tietoi- seksi luomiseksi.
Vapaus tietoisuuden tilana tai itsehallin- tana, vapaus, jossa rajat tai sääntöjärjestel-
mä itse tehtyinä ovat positiivisia, ei ole tie- tenkään uusi ajatus filosofian historiassa.
Itämaisista filosofioista se on tuttu; kaikki ZEN-taidot edustavat vapautta, joka saa- vutetaan hallitsemalla tietyt säännöt, liik- kumalla tietyissä rajoissa tietoisena niistä.
Hegelin filosofiaan liittyy sama käsitys va- paudesta tietoisuutena rajoista tai subjek- tin herruutena rajojen suhteen.
Voisi väittää, että postmoderniin kult- tuuri-ilmiönä liittyy jotakin samankaltaista
— postmoderni ei pyri enää vapauttamaan luonnollista ruumista korsetista vaan tun- tee uutta vetoa koristeellisiin epäluonnolli- siin aikakausiin. Postmoderni tuntee uutta iloa rajojen luomisesta, se paneutuu kaa- vojen, muotien ja sääntöjen maailmaan ja nauttii niitten hallinnasta.
Jos moderni halusi paljastaa salaisuudet, rikkoa myytit, kertoa paljaan totuuden, niin postmoderni rakentaa ja purkaa myyt- tejä, lähettää liikkeelle salaisuuksia ja kuis- kaa niitä taas julki, liikkuu sääntöjärjestel- mien luomis- ja purkamistyössä iloisen ke- vyesti vailla modernin negatiivisuuden pai- noa. Siksi yksi tapa analysoida postmoder- nia kulttuuria on sanoa, että modernin pyr- kiessä ikuisesti ja turhaan kohti rajoja, postmoderni on antanut rajalle uuden posi- tiivisen aksentin.
