Hyvän ikääntymisen edistäminen : dokumenttianalyysi kuntien ikääntymispoliittisista strategioista

(1)

HYVÄN IKÄÄNTYMISEN EDISTÄMINEN

Dokumenttianalyysi kuntien ikääntymispoliittisista strategioista

Minna Raitoharju Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Marraskuu 2017

(2)

RAITOHARJU, MINNA: Hyvän ikääntymisen edistäminen: Dokumenttianalyysi kuntien ikääntymispoliittisista strategioista.

Pro gradu -tutkielma, 119 sivua, 5 liitettä (5 sivua) Tutkielman ohjaaja: Professori Sari Rissanen

Marraskuu 2017_________________________________________________________

Avainsanat: edistäminen, hyvä ikääntyminen, ikääntymispoliittinen strategia, kunta Tutkimuksessa tarkasteltiin kuntien ikääntymispoliittisia strategioita, eli suunnitelmia ikääntyneen väestön tukemiseksi. Tutkimuksessa keskityttiin analysoimaan strategiado- kumentteihin kirjattuja toimenpiteitä hyvän ikääntymisen edistämisen näkökulmasta.

Tarkennetut tutkimuskysymykset olivat: 1.) millaisia hyvää ikääntymistä edistäviä toi- menpiteitä on kuntien ikääntymispoliittisissa strategioissa sekä 2.) miten konkreettisia kuntien ikääntymispoliittisissa strategioissa kuvautuvat toimenpiteet ovat. Tutkimusky- symyksistä ensimmäinen oli luonteeltaan kuvaileva ja toinen arvioiva.

Tutkimus perustui tieteenfilosofiselta suuntaukseltaan kriittiseen realismiin. Tutkimuk- sen kohteena olivat suomalaiset kunnat ja niiden ikääntymispoliittiset strategiat. Tutki- musaineiston (n= 30) valinnassa käytettiin satunnaista ositettua otantaa. Aineisto kerättiin sähköisessä muodossa internetistä. Tutkimus toteutettiin dokumenttianalyysina. Tutki- muksen analyysiyksikkönä oli yksittäiset strategioihin kirjatut toimenpiteet. Aineisto ana- lysoitiin teoriaohjaavalla sisällönerittelyllä ja kvantifioinnilla.

Tulosten mukaan kuntien ikääntymispoliittisissa strategioissa hyvää ikääntymistä edistettiin palveluihin ja hoitoon (59,0 %), osallisuuteen ja toimijuuteen (22,4 %), asuin- ja elinympäristöön (10,4 %) sekä terveyteen ja toimintakykyyn (6,9 %) sekä kunnan hallin- nolliseen toimintaan (1,4 %) liittyvillä toimenpiteillä. Hyvää ikääntymistä kuvaavista kuntien toimenpiteistä oli arvioitavissa kohtalaisen konkreettisiksi 51,9 %, vähän konkreettisiksi 42,6 % ja konkreettisiksi 5,5 %.

Tutkimustulokset ilmensivät, että kunnissa hyvää ikääntymistä edistettiin moninaisilla toimenpiteillä, joista palveluihin ja hoitoon liittyvät toimenpiteet korostuivat. Kuntien ikääntymispoliittisten strategioiden toimenpiteet olivat harvoin ilmaisultaan konkreettisia. Tämä tutkimus tuotti tuoretta tietoa kuntien ikääntymispoliittisten strategioiden toi- menpiteistä hyvä ikääntymisen edistämisen kontekstissa. Jatkossa strategioista olisi tär- keä tutkia, miten asetettujen toimenpiteiden toteutumista kunnissa seurataan ja arvioi- daan.

(3)

RAITOHARJU, MINNA: Promoting Successful Aging: Document Analysis of Munici- pal Policy Strategies for Aging.

Master's thesis, 119 pages, 5 appendices (5 pages) Advisor: Professor Sari Rissanen

November 2017__________________________________________________________

Keywords: promotion, successful aging, policy strategy for aging, municipality

The aim of this research was to study municipal policy strategies for aging, in other words strategy plans to support people with old age. The focus was to analyze the operations of municipal policy strategies from the perspective of promoting successful aging. Delim- ited research questions were: 1.) what kind of operations for promoting successful aging are displayed in municipal policy strategies and 2.) how concrete are the descriptions of operations displayed in municipal policy strategies. The first research question was de- scriptive, and the second question was evaluative.

In this research the philosophical approach of science was premised on critical realism.

The target objects were Finnish municipalities and municipal policy strategies for aging.

The data (n= 30) collection was made by random stratified sampling. The online municipal policy strategy documents were collected from the internet sites. The research was conducted as document analysis. The unit of analysis was single operations listed in the strategies. The methods of analysis used were theory guided approach and quantification as a summative content analysis approach.

The results showed municipal policy strategies for aging included operations promoting successful aging related to services and care (59,0 %), participation and agency (22,4 %), housing and living environments (10,4 %), health and ability to function (6,9 %) and management of municipality (1,4 %). The evaluation of concreteness of the written operations promoting successful aging resulted as moderate concrete 51,9 %, minor concrete 42,6 % and as concrete 5,5 %.

The results indicated that municipalities promoted successful aging by diverse operations, while operations related to services and care were emphasized. The description of operations in the strategy documents were rarely concrete. This research produced recent knowledge of the operations displayed in the municipal policy strategies for aging in the context of promoting successful aging. It would be important to research municipal policy strategies for aging further from the perspective how municipalities aim to monitor and evaluate set operations.

(4)

1 JOHDANTO ... 7

1.1 Tutkimuksen tausta ja aikaisempi tutkimus ... 7

1.2 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset ... 9

2 LÄHTÖKOHTIA HYVÄÄN IKÄÄNTYMISEEN ... 11

2.1 Ikääntyminen ... 11

2.2 Teorioita ikääntymisestä ... 14

2.3 Hyvä ikääntyminen ... 17

2.4 Väestön ikääntyminen ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset ... 22

2.5 Hyvän ikääntymisen edistäminen ikääntymispolitiikalla ... 25

3 STRATEGIA OSANA KUNNALLISTA IKÄÄNTYMISPOLITIIKKAA ... 30

3.1 Monitulkintainen strategia ... 30

3.2 Strategiatutkimuksen kehityssuuntia ... 32

3.3 Strategiatyö kunnan julkishallinnollisessa organisaatiossa ... 35

3.4 Kunnan ikääntymispoliittinen strategia ... 40

4 TUTKIMUKSEN METODOLOGISET VALINNAT ... 44

4.1 Tutkimuksen luonne ... 44

4.2 Tutkimusaineisto ... 46

4.3 Aineiston analyysi ... 50

4.4 Tutkimuksen luotettavuus ... 57

5 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 61

5.1 Hyvää ikääntymisistä edistävät toimenpiteet ... 61

5.2 Hyvää ikääntymistä edistävien toimenpiteiden konkreettisuus ... 95

6 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 98

LÄHTEET ... 102

(5)

KUVIOT

KUVIO 1. Kuntien toimenpideilmausten konkreettisuus ... 96

TAULUKOT TAULUKKO 1. Suomen kunnat kuntaryhmittäin ... 47

TAULUKKO 2. Suomen asukasluku kuntaryhmittäin jaettuna ... 48

TAULUKKO 3. Tutkimusaineiston otoksen suhteuttaminen Suomen asukaslukuun ... 49

TAULUKKO 4. Esimerkit pelkistetyistä ilmauksista (pilkkominen ja tiivistäminen) .. 52

TAULUKKO 5. Analyysirunko hyvän ikääntymisen ulottuvuuksista ... 55

TAULUKKO 6. Konkreettisuuden arvojärjestelmä ... 56

TAULUKKO 7. Esimerkit konkreettisuuden arvojärjestelmästä ... 57

TAULUKKO 8. Toimenpideilmausten jakautuminen analyysirungon ulottuvuuksiin . 61 TAULUKKO 9. Toimintakyvyn ja terveyden toimenpiteet ... 64

TAULUKKO 10. Osallisuuden ja toimijuuden toimenpiteet 1–3/19 ... 67

TAULUKKO 14. Asuin- ja elinympäristöjen toimenpiteet ... 75

TAULUKKO 15. Palveluiden ja hoidon toimenpiteet 1–3/40 ... 78

TAULUKKO 23. Kunnan hallinnollisen toiminnan toimenpiteet ... 94

LIITTEET LIITE 1. Esimerkki luokittelusta analyysirungon 1. ulottuvuudessa ... 115

LIITE 2. Esimerkki luokittelusta analyysirungon 2. ulottuvuudessa ... 116

LIITE 3. Esimerkki luokittelusta analyysirungon 3. ulottuvuudessa ... 117

(6)

LIITE 4. Esimerkki luokittelusta analyysirungon 4. ulottuvuudessa ... 118 LIITE 5. Esimerkki luokittelusta analyysirungon 5. ulottuvuudessa ... 119

(7)

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen tausta ja aikaisempi tutkimus

Yksi tämän hetken merkittävimmistä aiheista niin yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin poliittisessa päätöksenteossa on ikääntyminen (Häikiö, Van Aerschot & Anttonen 2011, 239; Montross ym. 2006, 43; Sosiaali- ja terveysministeriö & Suomen Kuntaliitto 2017).

Tilanteen taustalla on globaali väestörakennemuutos, jossa ikääntyneen väestön osuus kasvaa. Suomessa kehitykseen vaikuttaa erityisesti suurten ikäluokkien eläköityminen, syntyvyyden ja kuolleisuuden väheneminen sekä huoltosuhteen heikkeneminen (Sosiaali- ja terveysministeriö & Suomen Kuntaliitto 2017, 11). Samalla suomalaisten eliniänodote on noussut ja he elävät yhä terveempinä ja toimintakykyisempinä (Helldán & Helakorpi 2014, 12, 19; Tilastokeskus 2016a). Väestörakenteessa tapahtuvan muutoksen yhteiskunnalliset vaikutukset ulottuvat niin taloudellisiin, sosiaalisiin, kulttuurisiin kuin poliittisiin alueisiin (Parjanne 2004, 13). Tämä luo paineita erityisesti kunnille, jotka ovat pääasial- lisessa vastuussa ikääntymispolitiikan käytännön toteutuksesta ja väestön hyvinvointipal- veluista (Rönkkö 2007a, 20–21; Sosiaali- ja terveysministeriö 2017). Väestön ikääntymi- sestä seuraavien muutosten myötä onkin herännyt kiinnostus hyvästä ikääntymisestä ja keinoista sen edistämiseksi (Jeste, Depp & Vahia 2010, 83).

Ikääntymisen kysymyksiin vaikutetaan ikääntymispolitiikalla, joka on osa yleisempää hyvinvointipolitiikkaa (Raassina 1994, 4; Seppänen & Koskinen 2010, 388). Hyvän ikääntymisen ulottuvuuksien voidaan nähdä olevan sisällytettyinä ikääntymispolitiikan tavoitteissa, jotka ovat ikääntyneiden toimintakyvyn, itsenäisen elämän ja yhteiskunnallisen osallisuuden edistäminen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017). Kuntatasolla toteu- tettavaa ikääntymispolitiikkaa ohjataan eri tahojen, kuten lainsäädännön, sosiaali- ja ter- veysministeriön strategioiden, laatusuositusten, hankkeiden ja ohjelmien sekä kansainvä- listen järjestöjen (esim. YK ja EU) kautta. Esimerkiksi uusimmassa laatusuosituksessa ikääntymispolitiikan keskeisimmät teemat kiteytyvät hyvän ikääntymisen turvaamiseen ja palvelujen parantamiseen seuraavasti: 1. turvataan yhdessä mahdollisimman toiminta- kykyistä ikääntymistä 2. asiakas- ja palveluohjaus keskiöön 3. laadulla on tekijänsä 4.

(8)

ikäystävällinen palvelujen rakenne 5. teknologiasta kaikki irti (Sosiaali- ja terveysminis- teriö & Suomen Kuntaliitto 2017, 14). Perustan kunnan ikääntymispolitiikan strategisille valinnoille luovat siis niin kansainväliset, kansalliset kuin paikalliset linjaukset.

Kunnat ovat lähtökohtaisesti erilaisia ja ikääntymisen kysymykset painottuvat niissä vaihtelevasti. Jokaisen kunnan on huomioitava oma toimintaympäristönsä tehtäessä stra- tegisia ikääntymispoliittisia linjauksia kuntalaisten ikääntymisen tukemiseksi (Kauppi- nen 2005, 369). Vuonna 2013 astui voimaan niin kutsuttu vanhuspalvelulaki (980/2012), jonka velvoittamana kuntien on laadittava suunnitelma ikääntyneen väestön tukemiseksi eli toisin sanoen ikääntymispoliittinen strategia. Tässä tutkimuksessa suunnitelma ikään- tyneen väestön tukemiseksi ja ikääntymispoliittinen strategia ymmärretään synonyy- meina. Mutta käsillä olevassa raportissa käytetään pääsääntöisesti käsitettä ikääntymis- poliittinen strategia, koska kyseisiä dokumentteja tarkastellaan erityisesti strategian nä- kökulmasta. Kunnan on asetettava ikääntymispoliittisessa strategiassa muun muassa pää- määrät, joilla se tukee ikääntyneen väestön hyvinvointia, toimintakykyä ja itsenäistä suo- riutumista sekä kehittää tarjolla olevien palveluiden määrää ja laatua. Strategiassa tulee määritellä toimenpiteet, joilla päämäärät toteutetaan sekä arvioitava kunnan voimavarat niiden toteuttamiseen. Kunnan ikääntymispoliittisessa strategiassa ikääntyneen väestön tukemiseksi luodaan perusta kunnan ikääntymispoliittisesta kokonaisnäkemyksestä, jossa otetaan huomioon ikääntyneiden tarpeet, elinolot, osallisuus ja kehittäminen (Sosiaali- ja terveysministeriö & Suomen Kuntaliitto 2001, 12).

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia kuntien ikääntymispoliittisia strategioita ja niissä esitettyjä toimenpiteitä hyvän ikääntymisen edistämiseksi. Aiemmin kuntien ikääntymispoliittisia strategioita ovat tutkineet muun muassa Ahosola ja Henriksson (2012; 2016), jotka tutkivat diskursiivisin menetelmin sekä perheiden ja läheisten paikkaa ikääntyneiden hoivassa, että hoivan näkyvyyttä ja näkymättömyyttä ikääntymispoliitti- sissa strategioissa. Kyseisistä kuntien strategiadokumenteista on tarkasteltu myös ikään- tyneiden maahanmuuttajien näkymistä (Heikkinen & Lumme-Sandt 2014) sekä niiden keskeisiä sisältöjä ja rakenteita (Raasakka 2003). Hyvän ikääntymisen ja kuntakontekstin yhdistävänä tutkimuksena voidaan osaltaan mainita vanhustyön valtakunnallisten järjes- töjen ”Valtaa Vanhuuteen” -kampanjan osana toteutettu kyselytutkimus ”Miten turvataan

(9)

hyvä vanhuus Suomessa?”, joka oli kohdistettu vanhustyöstä vastaaville johtajille (Kuikka 2012). Lisäksi ikääntyneiden hyvää elämää on tutkittu kuntien strategioita ylem- män tason politiikkadokumenteissa (Aaltonen ym. 2014). Edeltävien ohella kuntien ikääntymispoliittisista strategioista on laadittu joitain selvityksiä. Stakes selvitti dokumenttianalyysina 89 kunnan ikääntymispoliittisten strategioiden sisältöjä osana ikäänty- neiden laatusuosituksen seurantaa ja arviointia (Voutilainen & Kaskiharju 2007). Myös toisen Stakesin selvityksen ”Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen kuntien asiakir- joissa” voidaan katsoa sivuavan tämän tutkimuksen aihetta (Uusitalo, Perttilä & Kuren- niemi 2005). Taasen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos selvitti tapaturmia ja niiden eh- käisyä kuntien ikääntymispoliittisissa strategioissa ja hyvinvointikertomuksissa (Koleh- mainen 2013).

Tämän tutkimuksen toteuttamista perustelee ikääntymiskysymyksen ajankohtaisuus.

Suomalainen yhteiskunta ikääntyy vauhdilla ja tällä on ja tulee tulevaisuudessa olemaan merkittäviä vaikutuksia niin yksilöille kuin yhteiskunnallisille rakenteille. Viimesijai- sessa vastuussa ikääntyvien kansalaisten hyvästä ikääntymisestä ovat kunnat. Tästä syystä on perusteltua tarkastella kuntien strategisten dokumenttien pohjalta kuvaa niistä toimenpiteistä, joilla kunnat edistävät hyvää ikääntymistä. Tutkimuksen toteuttamista perustelee myös se, ettei kuntien ikääntymispoliittisia strategioita ei ole toistaiseksi tutkittu hyvän ikääntymisen edistämisen näkökulmasta.

1.2 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimuskysymykset

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on lisätä tietoa hyvän ikääntymisen edistämi- sestä kunnissa. Tässä tutkimuksen tutkitaan kuntien ikääntymispoliittisia strategiadoku- mentteja. Tutkimuksen tarkoituksena on näiden strategioiden pohjalta kuvata kuntien toimenpiteet hyvän ikääntymisen edistämiseksi sekä arvioida strategioissa esitettyjen toimenpiteiden konkreettisuutta. Tutkimuksen toteutusmenetelminä ovat dokumenttianalyysi, teoriaohjaavaa sisällön erittely sekä kvantifiointi.

(10)

Tutkimuksen tarkennetut tutkimuskysymykset ovat:

1. Millaisia hyvää ikääntymistä edistäviä toimenpiteitä on kuntien ikääntymispoliit- tisissa strategioissa?

2. Miten konkreettisia kuntien ikääntymispoliittisissa strategioissa kuvautuvat toimenpiteet ovat?

Tämä tutkimusraportti on rakennettu siten, että johdantoa seuraavissa kahdessa luvussa kuvataan tutkimuksen viitekehystä. Näistä ensimmäisessä muodostetaan hyvän ikäänty- misen lähtökohtien konteksti tarkastelemalla ikääntymisteorioita, väestörakennemuutosta sekä ikääntymispolitiikkaa. Toisessa esitellään strategiaa kunnallisen ikääntymispolitii- kan välineenä. Luvussa neljä esitellään tutkimuksen metodologiset valinnat sekä arvioi- daan tutkimuksen luotettavuutta. Tutkimuksen tulokset käydään läpi kappaleessa viisi, jossa esitellään saadut tulokset tutkimuskysymyksien mukaisessa järjestyksessä. Raportin päättää tulosten yhteenveto, johtopäätökset sekä pohdinta.

(11)

2 LÄHTÖKOHTIA HYVÄÄN IKÄÄNTYMISEEN

2.1 Ikääntyminen

Ikääntyminen, tai toisin sanoen vanheneminen, on väistämätöntä. Se on osa ajallisesti mitattavaa elämän kestoa, joka alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan (Marin 2001, 17).

Ikääntyminen on etenevä prosessi, jota kuvataan usein universaaliksi ja progressiiviseksi.

Sen edetessä elintoiminnot heikkenevät ja todennäköisyys kuolemasta kasvaa. (Heikki- nen 2008a, 333.) Ikääntymisessä esiintyy yksilöllistä vaihtelua. Joka tapauksessa se lo- pulta johtaa fyysisen ja osittain myös psyykkisen voinnin alenemiseen (Jyrkämä 2001, 268). Perinteisesti ikääntyminen on liitetty luonnontieteelliseen näkemykseen perustu- vaan stereotyyppiseen kuvaukseen, johon on pitkälti kuulunut raihnaisuus, sairaudet sekä kuolema. Ikääntymistä voidaan kuitenkin pitää edeltävää kuvausta monitahoisempana il- miönä, johon liittyy niin ikääntyneiden elämänviisaus, voimavarat, kokemukset että erilaiset sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. (Hakonen 2008a, 36; Hakonen 2008b, 153.) Mo- niulotteisuudessaan ikääntyminen on ihmiskehossa tapahtuva muutos, joka vaikuttaa ul- konäköön, käyttäytymiseen, tietoisuuteen, sosiaalisiin asemiin ja rooleihin (Paltasignh 2015, 22).

Ikääntymistä voidaan tarkastella kokonaisuutena, joka muodostuu kronologisesta, biolo- gisesta, psykologisesta, sosiaalisesta, persoonallisesta ja subjektiivisesta iästä. Ensinnä- kin ikääntyminen liitetään usein kronologiseen ikään, jolla tarkoitetaan syntymästä tähän hetkeen kuluneiden vuosien määrää. Kronologista ikää käytetään perustana määrittelyille, joilla yksilön kehitystä ja elämän eri vaiheita tarkastellaan. Perinteisesti elämän eri vaiheet jaotellaan lapsuuteen ja nuoruuteen, aikuisuuteen ja ikääntymisen vaiheeseen. (Sar- vimäki & Heimonen 2010, 17.) Tiettyyn ikään liitetään erilaisia stereotyyppisiä odotuksia, velvollisuuksia, mahdollisuuksia ja arvostelmia. Toisaalta ikään liittyy valtaa, hie- rarkkisia suhteita sekä sosiaalista kontrollia. Ikä osana yhteiskunnallista järjestelmää määrittää yksilön asemaa. (Julkunen 2008, 15–16; Rantamaa 2001, 52, 54, 65.)

(12)

Toiseksi ikääntyminen on biologinen kehitysprosessi lapsuudesta vanhuuteen, jonka aikana tapahtuu sekä fyysisiä että fysiologisia muutoksia. Elimistön toiminta, kunto, fyysi- set kyvyt ja taidot ovat biologisen iän tarkastelun keskiössä. (Rantamaa 2001, 55–57.) Äärimmillään biologinen ikääntyminen kuvautuu ihon ryppyisyytenä, hiusten harvene- misena ja fyysisenä heikkoutena (Powell 2013, 8). Biologisen iän ohella psykologinen ikä, eli psyykkisen kehityksen eri vaiheet, määrittelevät ikääntymistä (Rantamaa 2001, 55–57). Psykologisen iän, kuten myös kronologisen ja biologisen iän, karttuminen tapahtuu sidoksissa aikaan ja paikkaan (Jyrkämä 2001, 276).

Kolmanneksi ikääntyminen rakentuu sosiaalisesti. Sosiaalisella iällä viitataan sekä yksi- lön elämänvaiheisiin, että sosiaaliseen asemaan yhteiskunnan eri osa-alueilla. Sosiaalisen iän tarkastelussa kronologisen iän sisältämien merkityksien rinnalla oleellista on yksilön ajallinen suhde tarkasteluilmiöön. Toisin sanoen kohdeilmiötä vaihdettaessa yksilön sosiaalinen ikä, kuten myös biologinen ja psykologinen ikä, voi olla hyvin moninainen.

(Rantamaa 2001, 58, 60–61.) Jyrkämä (2001, 276–277) näkee sosiaalisen ikääntymisen myös yksilön asemien ja niiden tulkintojen muutoksen kehityskulkuna. Tässä prosessissa yksilön ei tarvitse pelkästään sopeutua yhteiskunnallisten vaikutusten vaatimiin muutoksiin, vaan hän on samalla olemisensa ja toimintansa subjekti. Kun ihminen ikääntyy, tapahtuu se aina jonkin yhteiskunnan kontekstissa. Näin ollen ikääntyminen on koko ajan uudelleentuotettava ja muuntuva sosiaalinen ilmiö, jossa yksilö on vuorovaikutuksessa yhteiskunnan, ympäristön ja sosiaalisten ryhmien kanssa.

Neljäs näkökulma ikääntymiseen liittyy sen subjektiiviseen kokemiseen. Ihmiset arvioi- vat, reflektoivat ja tulkitsevat itse omaa ikäänsä verrattuna kalenteri-ikäänsä (Diehl ym.

2014, 93; Heikkinen 2008a, 333). Sitä, kuinka nuoreksi tai ikääntyneeksi ihminen itsensä kokee, kuvataan käsitteellä kokemuksellinen tai subjektiivinen ikä. Kyseinen käsite ikään- tymisestä perustuu biologisiin tekijöihin, jotka ovat jatkuvasti alttiina psykososiaalisten tekijöiden vaikutuksille, kuten yhteisesti jaetulle kulttuurille ja historialle sekä yksilölli- sesti koetuille elämänkulun tekijöille (Seppänen & Koskinen 2010, 388; Stephan, Sutin

& Terracciano 2015, 9). Tutkimusten mukaan (Ks. esim. Gana, Alaphilippe & Bailly 2004; Rubin & Berntsen 2006) keski-iän jälkeen ihmiset alkavat keskimäärin kokea oman ikänsä kronologista ikäänsä nuoremmaksi. Sillä, minkä ikäiseksi yksilö kokee itsensä, on

(13)

Marinin (2001, 27) mukaan todennäköisesti vaikutusta hänen valintoihinsa elämänta- vasta, tavoitteista ja terveydestä. Tutkimuksissa onkin todennettu, että ikääntyneenä koettu nuorempi subjektiivinen ikä voi myönteisesti vaikuttaa esimerkiksi psyykkiseen (Gana ym. 2004), fyysiseen ja kognitiiviseen toimintakykyyn (Stephan ym. 2013) sekä ylipäätään pidempään elämään (Uotinen, Rantanen & Suutama 2005).

Viimeisenä näkökulmana ikääntymiseen esitellään kulttuurinen ikä. Iän ja ikääntymisen merkitykset vaihtelevat ajan sekä yhteiskunnan mukaan. Eri kulttuureissa ikääntyminen ja ikääntynyt määritellään erilaisin perustein. Ikääntyneiden asema perheessä, yhteiskunnassa sekä arvostus ovat kulttuurisidonnaisia. Ikääntymiseen liittyvät käsitykset, kuten terveydestä, kuolemasta ja hyvästä elämästä, vaihtelevat kulttuureittain. Länsimaisissa, eli yksilö- ja autonomiakeskeisissä, kulttuureissa ikääntyminen liitetään usein yleisen hy- vän elämän arvoihin, kuten autonomiaan, omatoimisuuteen, aktiivisuuteen ja tuottavuu- teen. Sitä vastoin aasialaisissa ja afrikkalaisissa, eli kollektiivisissa, kulttuureissa perheen ja uskonnon muodostama yhteisöllisyys luovat perustan hyvälle elämälle. Näissä kulttuureissa ikääntyminen määrittyy enemminkin yhteisön antaman aseman ja arvostuksen kautta. (Sarvimäki 2008, 88–89.)

Ikääntymisprosessin yksilöllisen etenemisen vuoksi ikääntyneelle ei voida määritellä tarkkaa ikää. Suomessa ikääntyneen hallinnollisena määritelmänä on pidetty vanhuus- eläkkeelle siirtymistä, eli noin 65 vuotta. Esimerkiksi vanhuspalvelulaissa (980/2012) ikääntynyt väestö määritellään kattamaan henkilöt, jotka ovat vanhuuseläkkeeseen oi- keuttavassa iässä. Laissa määritellään erikseen iäkäs henkilö, jonka fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on korkean iän vuoksi heikentynyt sairau- den, vammojen tai ikärappeutumisen myötä. ”Eloisa Ikä” -ohjelman teettämän ”Suoma- laisen ikägallupin” mukaan keskimäärin ihminen on ikääntynyt 72 vuoden ikäisenä (Rah- konen & Mäkinen 2013, 8). Toisaalta nykypäivänä kronologisella vuosien määrällä ei ole enää niin suurta merkitystä (Virnes ym. 2006, 13). Tähän ovat vaikuttaneet ikäkäsityksien muuttuminen, ikääntymisen erilaisuuden tunnistaminen sekä terveyden ja toimintakyvyn parantuminen. Ikääntyneen rajan voidaan katsoa siirtyneen kauemmas, kun samalla eläk- keelle jääminen ja varsinainen ikääntyneenä oleminen ovat etääntyneet toisistaan. Tämä ilmenee lisäksi siinä, ettei yli 65–vuotiaille ole enää yhtä kaikkia kuvaavaa yhtenäistä

(14)

käsitettä. ”Suomalaisessa ikägallupissa” ikääntynyttä ihmistä parhaiten kuvaavina käsit- teinä pidettiin ”senioria” tai ”ikäihmistä” (Rahkonen & Mäkinen 2013, 8). Käsillä olevassa tutkimuksessa yli 65–vuotiaita kuvataan termeillä ikääntynyt, ikääntyneet ja ikään- tynyt väestö.

2.2 Teorioita ikääntymisestä

Ikääntymistä tutkitaan gerontologian tieteenalalla. Gerontologia on yläkäsite sen osa-alu- eille, jotka tutkivat ikääntymistä niin bio-, psyko- ja sosiaaligerontologisista sekä geriat- risista näkökulmista. (Pohjolainen 1990, 17.) Tässä raportin osassa keskitytään tarkastelemaan ikääntymistä sosiaaligerontologisesta katsontakannasta, koska tämän tutkimuksen tiedonintressi keskittyy tälle alalle. Sosiaaligerontologia tutkii ikääntymistä sosiaali- sessa kontekstissa sekä väestöllisen ikääntymisen, ikääntymispolitiikan ja palveluiden yhteiskunnallisia vaikutuksia. Sosiaaligerontologisen tutkimuksen voidaan katsoa raken- tuvan makro-, meso- ja mikrotason tutkimuksesta. Ensinnäkin makrotasolla tutkimus keskittyy ikääntymiseen yhteiskunnassa. Toiseksi mesotasolla kiinnostus kohdistuu sekä ryhmien että yksilöiden kokemukseen ikääntymisestä osana sosiaalista kontekstia ja rakenteita. Viimeisenä tasona, mikrotason tutkimus, keskittyy ikääntymiseen yksilöllisenä kokemuksena. (Victor 2013, 45–46.) Nämä eri tasot ilmenevät ikääntymisteorioissa, joita on esitetty useita erilaisia. Seuraavaksi niistä kuvataan klassisina pidetyt ikääntymisteo- riat aktiivisuudesta, irtaantumisesta ja jatkuvuudesta. Irtaantumisteoriaan liitettynä esitel- lään myös sosioemotionaalisen valinnan teoria sekä gerotranssendenssi. Lisäksi tarkastellaan ikääntymistä elämänkulkuteorian perspektiivistä.

Ikääntymistä sosiaalisena ilmiönä tarkasteltaessa on usein käytetty näkökulmana sopeutumista. Sosiaaligerontologiassa tällä on viitattu ikääntyvän kykyyn sopeutua ikääntymi- sen tuomiin muutoksiin. Sopeutumisnäkökulmaan liittyvät teoriat ovat aktiivisuus-, irtaantumis- ja aktiivisuusteoriat. (Pohjolainen 1990, 27–28.) Aktiivisuusteoria perustuu ajatukseen, että hyvä ikääntyminen saavutetaan ylläpitämällä erilaiset toiminnot, roolit ja sosiaaliset suhteet. Jos edellä mainituissa tapahtuu menetyksiä, tulisi ne täydentää uusilla

(15)

vastaavilla hyvinvoinnin ja onnellisuuden säilyttämiseksi. (Pohjolainen 1990, 27–28; Po- well 2013, 15.) Havighurst ja Albrecht¹ (ref. Pohjolainen 1990, 28) esittivät 1950–luvulla ensi kerran ajatuksen ikääntymisestä aktiivisena ja toiminnallisena kokemuksena. Aktii- visuusteorian juuret ulottuvat myös nykypäivään etenkin liittyen aktiivisen ikääntymisen käsitteeseen (Foster & Walker 2015, 83). Esimerkiksi World Health Organization (2017) ja Euroopan unioni (European Commission 2017) käyttävät aktiivisuusteoriaan pohjau- tuvaa ikääntymisen aktiivisuuskäsitettä.

Aktiivisuusteoriasta poikkeava selitysmalli, irtaantumisteoria, julkaistiin 1960–luvulla Cummingin ja Henryn² (ref. Powell 2013, 13) teoksessa Growing Old. Jylhän (1990, 114) mukaan irtaantumis- ja aktiivisuusteorioita kuvataan vastakohtina toisilleen, mutta niissä on paljon yhtäläisiäkin piirteitä. Irtaantumisteorian perusta on funktionaalinen ja elämän- kulkuun liittyvä. Teoriassa ikääntymisen nähdään vaativan sopeutumista niin yksilöltä kuin yhteiskunnalta. Irtaantumisteoria väittää, että ihmisen ikääntyessä hän väistämättä ja luonnollisesti luopuu sosiaalisista ja vuorovaikutuksellisista suhteistaan. Tämä sopeu- tuminen on vaiheittainen. Irtaantumisteoriassa vuorovaikutus ikääntyneen ja yhteiskunnan välillä vähenee. Irtaantumisteoriaa kohtaan on esitetty kriittisiä kannanottoja, eikä se ole juurikaan saanut empiiristä tukea. (Pohjolainen 1990, 28–29; Powell 2013, 13.)

Irtaantumisteorian saamasta kritiikistä huolimatta Adams (2004, 87, 92) esittää, että uu- demmat ikääntymisteoriat, kuten sosioemotionaalisen valinnan teoria ja gerotranssendenssi, juontuvan siitä. Sosioemotionaalisen valintateorian mukaan tietoisuus ajankulusta on lähtökohta valittaessa ja tavoiteltaessa sosiaalisia päämääriä. Teorian mukaan sosiaalista motiivia on kahden tyyppistä, tiedollista ja tunteellista. Ajan vähentyessä tunnepoh- jaiset tavoitteet ovat ensisijaisia, eli toisin sanoen ikääntyneenä päämäärät perustuvat useammin tunteisiin. Teoria väittää, että sosiaalisten päämäärien vaihtelut eri ikäisillä johtu- vat sekä tietoisuudesta jäljellä olevasta elämänajasta, että kronologisesta iästä. (Carsten- sen, Isaacowitz & Charles 1999, 165.) Kun taas Tornstamin (1999, 11) idea gerotranssendenssista esittää, että ikääntymisen tai paremminkin elämisen myötä transsendenssin

1 Havighurst, Robert & Ruth Albrecht. 1953. Older People. New York, NY: Arno.

2 Cumming, Elaine & William Earl Henry. 1961. Growing Old: The Process of Disengagement. New York, NY: Basic Books.

(16)

taso nousee. Tämä on sisäsynnynnäinen jatkuva prosessi, johon kulttuuriset tekijät vaikuttavat. Prosessi kohti gerotranssendenssia voi edeltää yksilöllisiä muutoksen kokemuksia. Gerotranssendenssi on lopullinen viisauden ja kypsyyden taso, jolla yksilö yleensä määrittelee uudelleen itsensä, suhteensa toisiin sekä ymmärryksensä eksistentiaalisista kysymyksistä. Lähtökohdiltaan teoria gerotranssendenssista perustuu metaperspektiiviin ja sen näkemys maailmasta enemminkin kosmisiin ja transsendenssisiin lähtökohtiin.

Tornstam (2011, 166) kuitenkin painottaa Adamsin (2004, 87, 92) näkemyksestä poike- ten, ettei gerotranssendenssi ole irtaantumisteorian uudelleen tuleminen. (Tornstam 1996, 145; Tornstam 1999, 11; Tornstam 2011, 166.)

Aktiivisuus- ja irtaantumisteorioiden tapaan perinteisenä tieteellisenä oletuksena on pidetty jatkuvuusteoriaa, jonka perustana on elämänkulkuperspektiivi. Kyseinen teoria ikääntymisestä perustuu Atcleyn (1971) tutkimukseen. Atcleyn (1989, 183) mukaan jat- kuvuusteorian ydinajatus on, että keski-iässä ja sitä ikääntyneempänä yksilöt ylläpitävät sisäisiä ja ulkoisia rakenteita hyödyntämällä aiempia kokemuksiaan itsestään ja sosiaalisesta ympäristöstään. Pohjolainen (1990, 29) asettaa saman toisin sanoin: ikääntyessä so- peutuminen tapahtuu parhaiten yksilön säilyttäessä elämäntyylinsä ja jo oppimansa käyt- täytymismallit. Atcley (1989, 183) jatkaa vielä, että jatkuvuus on sopeutumisstrategia, joka edistää niin yksilöllistä kuin sosiaalista hyväksyntää. Jatkuvuusteoriaa on sovellettu verrattain vähän empiirisissä tutkimuksissa (Pohjolainen 1990, 29).

Edellä esitetyt kolme klassista ikääntymisteoriaa keskittyvät tarkastelemaan ikääntymistä enemmän tapahtumana, jossa siirrytään ikääntymisen elämänvaiheeseen. Sosioemotio- naalisen valinnan teoria ja gerotranssendenssi taasen asettuvat 1970–luvulta lähtöisin ole- vaan ymmärrykseen ikääntymisestä enemmän läpi elämänkulun kestävänä prosessina.

Elämänkulun tutkimuksessa eri tieteenaloilla on käytössä vaihtoehtoisia termejä, kuten elämänkaari, -prosessi ja -ura. (Jylhä 1990, 119.) Hendricks (2012, 226) kuvaa elämän- kulkuteoriaa muutoksen tutkimuksena, jota voidaan tutkia monitieteellisesti. Setterstenin (2006, 4) mukaan elämänkulkuteorian lähtökohtana on ymmärtää ikääntyminen koko elä- män mittaisena jatkumona. Elämänkulku on yksilöiden ja ryhmien kokemuksia ja asemia, joiden syihin ja seurauksiin vaikuttavat sosiaaliset, historialliset ja kulttuuriset tekijät.

(17)

Edeltävän ohella elämänkulkuteoria yrittää ottaa selvää ympäristössä tapahtuvista muu- toksista ja siitä, miten yksilöt ja ympäristö ovat vastavuoroisessa suhteessa. Saarenhei- mon ja kumppaneiden (2014, 44) mukaan elämänkulkuteoria perustuu näkemykseen ikääntymisestä siirtymien sarjana, jotka tapahtuvat ikään sidottuina. Settersten (2006, 8) asettaa elämänkulkuteorian ajankohtaisempaan tutkimukseen toteamalla, että gerontolo- gisessa tutkimuksessa vallitsevana ajatuksena nykypäivänä on näkemys ikääntyneiden moninaisuudesta ja vaihtelevuudesta.

Edellä esitetyt sosiaaligerontologiset teoriat lähtökohtaisesti sisältävät idean hyvästä ikääntymisestä. Eri teorioiden yhtenevänä näkemyksenä voidaan pitää hyvän ikääntymi- sen kiteytyvän tyytyväisyyteen, sopeutumiseen sekä myönteiseen mieleen. (Jyrkämä 1990, 101.) Powell (2013, 13) kuitenkin muistuttaa, että ikääntymisteorioilla on yleensä taipumus heijastella oman aikansa sosiaalisia ja kulttuurisia normeja ja näkemyksiä ikääntymisestä. Seuraavaksi esitellään edeltävien ikääntymisteorioiden jatkeena hyvän ikääntymisen käsite, joka toimii tämän tutkimuksen ikääntymiskäsityksenä.

2.3 Hyvä ikääntyminen

Hyvän ikääntymisen (”successful aging”) olemus on pitkään ollut gerontologisen tutkimuksen kiinnostuksen kohteena ja käsitteenä sitä on teoreettisesti kehitetty 1960–luvulta lähtien. Edellä esitellyistä sosiaaligerontologisista teorioista hyvä ikääntyminen voidaan katsoa juontuvan aktiivisuusteoriasta (Foster & Walker 2015, 83). Vaihtoehtoisesti käsit- teestä voidaan käyttää suomennosta ”onnistunut ikääntyminen” (Ks. esim. Heikkinen 2008b, 404; Jylhä 2000).

Yksiselitteistä ja yhteisesti jaettua määritelmää hyvän ikääntymisen käsitteelle ei ole. Tut- kimuksessa käsite on ajan mittaan muuttunut ja sille on esitetty useita määritelmiä. (Depp

& Jeste 2006, 6; Koskinen 2007, 10–11; Tilvis 2006, 1523). Strawbridge, Wallhagen ja Cohen (2002, 727) nostavat esiin termin ”successful” ongelmallisen käytön, koska sillä voidaan jaotella yksilöt onnistujiin ja epäonnistujiin. Hyvän ikääntymisen tutkimuksen myötä käsitteelle on luotu useita vaihtoehtoisia rinnakkaiskäsitteitä, kuten ”tuottava

(18)

ikääntyminen”, ”positiivinen ikääntyminen” ja ”terve ikääntyminen”. Hyvän ikääntymi- sen käsitettä on hyödynnetty esimerkiksi teoreettisissa paradigmoissa, poliittisissa agen- doissa ja ihanteissa. (Katz & Calasanti 2015, 26–27.)

Käsitteelle hyvästä ikääntymisestä on kehitetty erilaisia teoreettisia malleja. Seuraavaksi niistä esitellään lähemmin Rowen ja Kahnin (1997), Baltesin ja Baltesin (1990) sekä Ka- hanan ja Kahanan (1996) mallit. Ensinnäkin hyvän ikääntymisen käsitteen perustana pi- detään usein Rowen ja Kahnin (1997) esittämää näkemystä hyvän ikääntymisen kolmesta ulottuvuudesta. Ensimmäisessä ulottuvuudessa vältetään sairauksia ja toimintakyvyn heikkenemistä, jolla viitataan sekä olemassa oleviin sairauksiin, että riskeihin sairastua.

Toisessa ulottuvuudessa ylläpidetään kognitiivisia ja fyysisiä toimintoja, jotka mahdol- listavat aktiivisen toimimisen. Kolmannessa ulottuvuudessa osallistutaan aktiivisesti yh- teiskunnalliseen toimintaan sekä ihmissuhteiden että yhteiskunnallista arvoa tuottavan aktiivisen toiminnan kautta (esimerkiksi vapaaehtoistyön). Oleellista mallissa on, että jo- kainen ulottuvuus on yksinään merkittävä, mutta vasta yhdessä ne rakentavat hyvän ikääntymisen. Lisäksi Rowe ja Kahn (1997) huomioivat, että hyvää ikääntymistä estäviin riskitekijöihin on mahdollista vaikuttaa yksilö- ja lähiympäristötasolla tehtävillä muutok- silla. Lähtökohtaisesti mallia on pidetty myönteisenä lähestymistapana ikääntymiseen (Katz & Calasanti 2015, 26).

Rowen ja Kahnin (1997) hyvän ikääntymisen kolmen ulottuvuuden mallia on sovellettu useissa tutkimuksissa (Ks. esim. Cho, Martin & Poon 2012; Hank 2010; Ng Hung ym.

2011; Strawbridge ym. 2002). Osassa mallia hyödyntäneissä tutkimuksissa on kuitenkin esitetty kritiikkiä mallia kohtaan, koska hyvän ikääntymisen ulottuvuuksien edellytykset eivät useinkaan täyty esimerkiksi jo pelkästään ikääntyneiden sairauksiensa tai vammo- jensa vuoksi. Erityisesti ikääntyneiden subjektiivinen kokemus hyvästä ikääntymisestä on tutkimuksissa poikennut Rowen ja Kahnin (1997) mallista. Montrossin ja kumppaneiden (2006, 48) tutkimustulosten mukaan ikääntyneistä itse arvioi ikääntyvänsä hyvin yli 90 prosenttia, kun taas vastaava prosenttiluku Rowen ja Kahnin mallilla oli 5,0. Edeltävän suuntaisia tuloksia ovat saaneet myös Strawbridge ja kumppanit (2002, 732). Rowen ja Kahnin (1997) hyvän ikääntymisen mallia kohtaan on esitetty myös muuta kuin ikäänty- neiden subjektiivisen kokemuksen puutteeseen ja sairaudettomuuteen liittyvää kritiikkiä.

(19)

Esimerkiksi näkökulmia elämänkulun (Stowe & Cooney 2015, 44), muutosprosessin (von Faber ym. 2001) ja hengellisyyden (Crowther ym. 2002, 613) vaikutuksista hyvään ikään- tymiseen ei ole mallissa huomioitu. Rowen ja Kahnin (1997) näkemystä hyvästä ikään- tymisestä on yleisesti kritisoitu elitistiseksi, koska sen toteutuminen olisi mahdollista lä- hinnä vain hyvässä sosioekonomisessa tilanteessa ja terveitä elintapoja noudattaville ih- misille (Heikkinen 2008b, 404).

Toiseksi Baltes ja Baltes (1990) ovat esittäneet vaihtoehtoisen hyvän ikääntymisen mallin. He lähestyvät hyvän ikääntymisen käsitettä käyttäytymistieteiden näkökulmasta ja heidän mukaansa hyvän ikääntymisen käsitteen tulisi perusteiltaan käsittää sekä subjek- tiivisia että objektiivisia edellytyksiä. Edeltävien ohella tulisi kiinnittää huomiota ikään- tyneiden yksilöllisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Baltes ja Baltes (1990) esittävät, että hyvä ikääntyminen on yksilöllinen prosessi, joka etenee koko elämänkulun. Tähän prosessiin kuuluu kolme ulottuvuutta, jotka ovat valinta (”selection”), optimointi (”optimization”) sekä kompensaatio (”compensation”). Näistä ulottuvuuksista käytetään lyhennettä SOC - malli ja sen periaatteena on, että ikääntyneet kompensoivat kokemiaan menetyksiä ja ra- joitteita mukauttamalla omia odotuksiaan ja tavoitteitaan. Mukautumisessa ikääntyneet priorisoivat tärkeimpinä pitämiään odotuksia ja tavoitteita. Esimerkiksi Donnellan ja kumppanit (2011) käyttivät hyvän ikääntymisen SOC -mallia tutkiessaan halvauksen jäl- keistä sopeutumista.

Kolmanneksi mallin hyvän ikääntymisen tutkimuksessa ovat esittäneet Kahana ja Kahana (1996). Heidän mallinsa pohjautuu perinteiseen stressiteoriaan. Mallia kutsutaan ehkäi- seväksi ja korjaavaksi ennakoinniksi (”preventive-corrective proactivity”). Kyseisessä mallissa perusoletuksena on, että ikääntyneenä kohdataan erityisiä stressitekijöitä ja haas- teita, kuten sairauksia ja menetyksiä. Näitä ikääntymisen normatiivisia stressitekijöitä voidaan ehkäisevillä ja korjaavilla toimilla myöhäistää tai vähentää. Verrattuna Rowen ja Kahnin (1997) mallin sairauksien ja vammojen välttelyn sijasta Kahanan ja Kahanan (1996) PCP -mallissa myös fyysisesti heikkokuntoisilla ja vammautuneilla ikääntyneillä on mahdollisuus hyvään ikääntymiseen vastaamalla stressitekijöihin muovaamalla toimi- aan ja ympäristöään. Mallissa huomioidaan myös geneettisten ja sosiaalisten tekijöiden merkitys. Hyvän ikääntymisen PCP -mallia on hyödynnetty esimerkiksi HIV -potilaisiin

(20)

(Kahana & Kahana 2001) ja ennakollisen terveyden edistämisen hyötyihin (Kahana ym.

2002) keskittyneissä tutkimuksissa sekä proaktiivisen ikääntymisen viisivuotisessa pit- kittäistutkimuksessa (Kahana, Kelley-Moore & Kahana 2012).

2000–luvulla hyvän ikääntymisen käsitteen moniulotteisuutta ja määrittelemättömyyttä on tutkimuksessa yritetty tarkentaa. Steverinkin (2014, 2) mukaan nykyinen käsitys hy- västä ikääntymisestä ei rajoitu vain hyvään geeniperimään tai materiaalisiin resursseihin, vaan merkittävää on yksilöiden aktiivinen oman elämänsä ja käyttäytymisensä säätely terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseksi. Deppin ja Jesten (2006) kvantitatiivisiin tut- kimuksiin keskittyneessä kirjallisuuskatsauksessa hyvän ikääntymisen määritelmään yleisimmin liitettiin vammaisuus ja/tai fyysinen toimintakyky ja näiden jälkeen kognitiivinen toimintakyky. Toisessa Phelanin ja Larsonin (2002) julkaisemassa kirjallisuuskatsauksessa hyvän ikääntymisen määritelmään liitettiin useimmin tyytyväisyys elämään, pitkäikäisyys, sairastamattomuus tai vammattomuus, kehittyminen, osallisuus sekä korkea itsenäinen toimintakyky. Lisäksi ennustekijöitä hyvälle ikääntymiselle olivat korkea- koulutus, säännöllinen fyysinen liikunta, oma-aloitteisuus, sosiaaliset suhteet sekä kroo- nisten sairauksien puute. Kyseisen katsauksen mukaan useimmissa tutkimuksissa koros- tui toimintakyvyn säilyttäminen hyvän ikääntymisen määritelmänä.

Tärkeää on kiinnittää huomiota myös ikääntyneiden omaan näkökulmaan. Miten ikään- tyneet itse määrittelevät hyvän ikääntymisen? Ferrin, Jamesin ja Pruchnon (2009) tutkimuksessa ikääntyneiden määritelmä hyvälle ikääntymiselle sisälsi liikunnallista toimintaa, fyysistä terveyttä, sosiaalisia suhteita sekä psyykkistä että kognitiivista terveyttä. Li- säksi ikääntyneet liittivät osaksi hyvää ikääntymistä sosiaalisen tuen, tyytyväisyyden elä- mään ja yksilöllisen terveyden. Saman suuntaisia tuloksia saivat myös Tate, Lah ja Cuddy (2003), joiden tekemässä kyselytutkimuksessa keski-iältään 78–vuotiaat kanadalaiset miehet kuvasivat hyvän ikääntymisen käsitteen hyvänä terveytenä, tyytyväisyytenä tai onnellisuutena sekä aktiivisen toiminnan ylläpitona. Harmellin, Jesten ja Deppin (2014) aiheeseen liittyvässä kirjallisuuteen pohjautuvassa tarkastelussa listattiin individuaalisia strategioita hyvään ikääntymiseen seuraavasti: fyysinen aktiivisuus, kognitiivinen stimu- lointi, ravitsemus, täydentävä ja/tai vaihtoehtoinen lääketiede, sosiaalinen osallistuminen

(21)

ja positiiviset luonteenpiirteet. Hyvän ikääntymisen määrittelyistä suomalaisessa kontekstissa osaltaan kertoo IkiHyvä Päijät-Häme -tutkimuksen tulokset, joissa ikääntynei- den valinnat hyvinvointinsa viidestä tärkeimmästä tekijästä olivat terveys, suhteet per- heenjäseniin, fyysinen kunto, mahdollisuus elää kodilta tuntuvassa ympäristössä sekä luonto (Haapola ym. 2013, 83).

Hyvässä ikääntymisessä onnistumisen koostuu monesta eri tekijästä. Osaan tekijöistä voidaan vaikuttaa, kuten elinoloihin ja -tapoihin. Toisaalta hyvä ikääntyminen on riippuvai- nen myös pysyvistä tekijöistä, kuten geeneistä, sukupuolesta ja iästä. Jotta mahdollisimman moni onnistuu hyvässä ikääntymisessä, vaatii se yhteiskunnalta laaja-alaisia muutoksia ja toimenpiteitä. Ensinnäkin yhteiskuntasuunnittelussa ja palvelualoilla tietoa ikääntymisen moninaisuudesta tulee vahvistaa. Toiseksi ikääntyneiden omaa tietoutta mahdollisuuksista vaikuttaa elämänvalintoihin tulee lisätä. Hyvä ikääntyminen ei rajoitu vain ikääntyneen väestön elämänvaiheeseen, vaan sitä tulisi edistää pitkäjänteisillä toi- menpiteillä läpi elämän. Ihmiset, jotka tänään ovat ikääntyneitä, tarvitsevat myös toimen- piteitä, jotka edistävät heidän hyvää ikääntymistään. (Heikkinen 2008b, 405, 407–408.) Tässä tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan 65– ja yli vuotiaiden hyvää ikääntymistä edistäviä toimenpiteitä kuntien ikääntymispoliittisissa strategioissa. Tästä syystä tarkas- telusta rajataan pois läpi elämänkulun edistettävä hyvä ikääntyminen.

Viimeisten vuosikymmenten aikana kiinnostus hyvää ikääntymistä kohtaan on lisäänty- nyt niin julkisessa keskustelussa kuin tutkimuksessa. Tämä liittyy maailmanlaajuiseen ilmiöön väestörakenteen ikääntymisestä (Montross ym. 2006, 43). Ihmiset elävät yhä pi- dempään ja ovat samalla toimintakykyisempiä sekä fyysisesti, kognitiivisesti että sosiaalisesti kuin aiemmin. Muutos väestörakenteessa on yksi tekijä, joka on korostanut hyvän ikääntymisen tavoittelua sekä yhteiskunnallisena että yksilöllisenä päämääränä (von Fa- ber ym. 2001, 2694).

(22)

2.4 Väestön ikääntyminen ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset

Väestörakenteessa tapahtuva muutos, jossa ikääntyneiden osuus kokonaisväestöstä kasvaa suureksi, on globaali ilmiö (United Nations 2015, 1). Tätä kehitystä kutsutaan myös väestölliseksi transitioksi (Jyrkämä 2001, 268). Väestökehityksen taustalla on eliniän kasvu ja syntyvyyden lasku (Suomen Kuntaliitto 2006, 9). Eliniän pidentymiseen vaikut- taneita tekijöitä ovat olleet erityisesti 1900–luvulla tapahtuneet parannukset niin elinta- sossa, koulutuksessa, terveydenhuollossa kuin hyvinvoinnissa (Marin 2001, 23). 1960–

luvulta lähtien 65–vuotiaiden eliniänodote on noussut keskimäärin vuodella vuosikym- mentä kohden (Parjanne 2004, 15). Vuonna 2016 suomalaisten eliniänodote miehillä oli 78,4 ja naisilla 84,1 vuotta (Tilastokeskus 2016a). Sarvimäki ja Heimonen (2010, 15) huomioivat väestörakennetta muuttavana tekijänä myös toisen maailman sodan jälkeen syntyneiden, niin sanottujen suurten ikäluokkien, ikääntymisen. Tämä tulee tapahtumaan lähivuosina 2030–2035, jolloin suuret ikäluokat tulevat 85 vuoden ikään.

Väestörakenteessa tapahtuvat muutokset johtavat siihen, että lapsia ja nuoria on vähem- män, työikäisten määrä kutistuu ja ikääntyneen väestön osuus kasvaa (Suomen Kunta- liitto 2006, 9). Seppäsen ja Koskisen (2010, 392) mukaan tulevaisuudessa väestön keski- määräinen ikä on yli 45 vuotta ja yhteiskunnallisena piirteenä on pitkän iän oloissa elävät ihmiset. Tämä kehityskulku tapahtuu tai tulee tapahtumaan lähes jokaisessa valtiossa maailmanlaajuisesti. Muutos tulee vaikuttamaan globaalisti yhteiskuntien rakenteisiin, kuten muun muassa talous- ja työmarkkinoihin, asumiseen, liikenteeseen sekä perhera- kenteisiin. YK:n väestöennusteen mukaan vuosien 2015–2030 aikana ihmisten, jotka ovat iältään 60 vuotta tai vanhempia, määrä maailmassa nousee 56 prosenttiin, eli 901 miljoo- nasta 1,4 biljoonaan. (United Nations 2015, 1–2.) Myös Euroopassa ikääntymisen vaikutusten ennustetaan olevan merkittäviä tulevina vuosikymmeninä. Vuoden 2015 Eurosta- tin (2017, 17) tilastojen mukaan Euroopan unionin jäsenvaltioiden kansalaisista lapsia (0–14–vuotiaita) oli 15,6 prosenttia ja ikääntyneitä (65–vuotias tai vanhempi) 18,9 prosenttia. Suomessa ikääntyneiden osuus väestöstä (19,9 %) oli kuudenneksi korkein verrattuna Euroopan unionin 28 jäsenvaltioon, joista Italian väestössä ikääntyneiden osuus oli korkein (21,7 %). (Eurostat 2017, 17.)

(23)

Muun maailman tapaan Suomessa muutokset väestörakenteessa tulevat jatkumaan lähi- tulevaisuudessa (Virnes ym. 2006, 9). Tilastokeskuksen (2017a) mukaan Suomessa vuonna 2016 väestöstä eniten oli 15–64–vuotiaita (62,9 %), toiseksi eniten 65–vuotiaita tai vanhempia (20,9 %) ja vähiten 0–14–vuotiaita (16,2 %). Väestöennusteen mukaan yli 65–vuotiaiden osuus tulee edelleen kasvamaan. Ikääntyneen väestön osuus noussee 26 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Väestön eliniän piteneminen ja samalla suurten ikä- luokkien ikääntyminen johtavat eläke-, hoiva- ja hoitomenojen kasvuun (Mäkitalo 2016, 11). Tämän kehityksen taustalla vaikuttaa myös huoltosuhteen heikkeneminen, jolla tarkoitetaan lasten ja eläkeikäisten määrä sataa työikäistä kohden. Suomessa huoltosuhde vuonna 2014 oli 57,1. Ennuste vuodelle 2017 on 60,0 ja vuoteen 2032 mennessä 70,0.

Ikääntyminen vaikuttaa suomalaisissa kunnissa eri tavalla. Vaikuttavina tekijöinä ovat kuntien väestörakenteelliset ja vetovoimaisuuteen liittyvät erot. Lähes kaikissa kunnissa ikääntyneen väestön osuus on kasvanut. Luonnollisesti ikääntyneen väestön osuus on suurin siellä, missä muutenkin on enemmän asukkaita. Vuoden 2014 tilastojen mukaan kaupunkimaisilla alueilla eli noin 65 prosenttia kaikista yli 65–vuotiasta. Kokonaisväes- töön verrattuna ikääntyneet kuitenkin asuvat keskimäärin useammin maaseudulla. Tähän liittyen on tulevaisuudessa odotettavissa muutos, jolloin ikääntymistä määrällisesti tulee tapahtumaan eniten kaupunkialueilla. Suurten ikäluokkien ikääntyminen ilmenee kaupunkimaisissa ja maaseutumaisissa kunnissa eri tavalla. Maaseudulla suuret ikäluokat tulevat olemaan suuri osa kokonaisväestöstä, kun taas kaupunkimaisissa kunnissa väestö- rakenne pysyy tasaisempana. (Helminen ym. 2017, 19, 25, 36, 92.) Maaseutukunnissa on nyt jo havaittavissa sekä ikääntymisen että kaupunkeihin muuttoliikkeen vuoksi huoltosuhteen heikkenemistä (Lassila, Määttänen & Valkonen 2007, 53).

Väestörakenteessa tapahtuva muutos on 2000–luvulla kiihdyttänyt yhteiskuntapoliittista keskustelua ikääntymisestä ja siihen varautumisesta. Yhteiskunnallisesti väestön ikään- tymisestä on luotu kaikkien yhteinen ja vakava uhkakuva, jota on hyödynnetty suurten yhteiskunnallisten rakennemuutosten perusteluna (Julkunen 2009, 250; Koskinen 2012, 249). Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvan väestörakenteen muutoksen seurauksena ikääntymisen ja yhteiskunnan välisten suhteiden tarkastelussa on korostuneet kansanta-

(24)

loudelliset, työmarkkinalliset ja julkistaloudelliset haasteet sekä poliittinen käyttäytymi- nen, sosiaalipoliittinen oikeudenmukaisuus ja sukupolvien väliset suhteet. Yhteiskunnal- lisesti väestön ikääntyminen vaikuttaa myös kansalaisten terveyteen, toimintakykyyn, ku- lutukseen, asumiseen, tulonjakoon sekä sosiaalisiin verkostoihin. (Seppänen & Koskinen 2010, 390.) Yhteiskunnallisesti merkityksellistä on, että kansalaisten ikääntymisen vaikutukset ilmenevät yhtäaikaisesti työikäisen väestön osuuden supistumisen kanssa. Eri- tyisesti tämä näyttäytyy ikääntyneiden terveys- ja hoivapalveluiden tarpeen lisääntymi- senä. Työvoiman kaventuminen vaikuttaa julkiseen talouteen, jolla pääsääntöisesti rahoi- tetaan ikääntyneiden eläkkeet sekä terveydenhuoltopalvelut. Tästä syystä Suomessa, kuten muissakin länsimaissa, on tehty ikääntymispoliittisia muutoksia esimerkiksi työlli- syysasteen ja eläkeiän nostamiseksi. (Lassila ym. 2007, 24–25, 27, 44.)

Yhteiskunnallisesti ja ikääntymispoliittisesti väestön ikääntymiseen ollaan päävoittoisesti suhtauduttu riippuvuutena ja taakkana (Julkunen 2008, 27). Sen sijaan Sarvimäki ja Hei- monen (2010, 16) huomioivat ikääntyneiden yhteiskunnalliset voimavarat. Enemmistö ikääntyneistä selviytyy sekä taloudellisesti että terveydellisestä arkielämästä. Eläkeikäi- sen väestön terveyskäyttäytyminen ja terveys (EVTK) -postikyselytutkimuksen mukaan eläkeikäisten itsensä arvioima heidän terveytensä sekä toimintakykynsä on kohentunut 1990–luvulta alkaen, ja vuonna 2013 terveytensä hyväksi tai melko hyväksi koki reilu puolet eläkeläisistä (Helldán & Helakorpi 2014, 12, 19). Etenkin työelämässä ja sukupolvien välisessä yhteistyössä ikääntyneiden voimavaroja voitaisiin hyödyntää entistä tehok- kaammin (Sarvimäki & Heimonen 2010, 16).

Vähitellen viimeisten 10–20 vuoden aikana käsitys ikääntymisestä taakkana on alkanut väistyä. Tilalle on noussut positiivinen hyvän ikääntymisen käsitys aktiivisista ja tuotta- vista ikääntyneistä. Ikäkäsityksen muutokseen liittyy myös ikääntyneiden oma halu mää- ritellä paikkansa yhteiskunnassa uudelleen. (Julkunen 2008, 27.) Kuitenkin Seppänen ja Koskinen (2010, 389) näkevät yhteiskunnallisen suhtautumisen ikääntymiseen yhä kak- sijakoisena. Toisaalta kääntymisen monimuotoisuutta korostetaan, vaikka ikääntyneet edelleen nähdään usein homogeenisenä ryhmänä. Ikääntymisen toivotaan olevan entistä aktiivisempi esimerkiksi osallistumalla vapaaehtoistyöhön, vaikka samalla ikääntyneiden

(25)

odotetaan luopuvan joistakin muista tehtävistä, kuten luottamustehtävistä. Toisaalta ny- kypäivänä ikääntyminen liitetään yhä vahvemmin moninaisuuteen, yksilöllisiin valintoi- hin sekä kuluttamiseen. Hakonen (2008a, 34) muistuttaa, ettei ikääntyneiden toiminnalli- suuden ja vuorovaikutuksellisuuden korostuminen poista yhteiskunnan ikääntymispoliit- tista vastuuta ja sitoutumista ikääntyneiden tukemisesta. Sarvimäki, Stenbock-Hult ja Heimonen (2010, 170) nostavatkin esiin positiivisen ikääntymiskäsityksen rinnalle ikään- tymisen haavoittuvaisuuden, eli ikääntyneiden haurauden, turvattomuuden, herkkyyden ja arkuuden. Haavoittuneet tarvitsevat yleensä suojelua, jota tukee esimerkiksi Forman (2011) tutkimustulokset siitä, että ikääntyneet, etenkin muistisairaat, tarvitsevat usein sosiaali- ja terveyspalveluita kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Näin ollen ikääntymis- politiikalla tulee luoda hyvän ikääntymisen edellytykset mahdollistamalla erilaisia vaih- toehtoja, uusia valintoja ja elämänsuunnitelmia sekä kantaa vastuu ikääntyneiden syrjäy- tymisriskeistä.

2.5 Hyvän ikääntymisen edistäminen ikääntymispolitiikalla

Ikääntymispolitiikka on osa hyvinvointi- ja sosiaalipolitiikkaa, joiden tavoitteena on tur- vata edellytykset niin kansalaisten tarpeiden tyydytykselle kuin luoda mahdollisuudet yk- silöille vastata omasta elämästään (Seppänen & Koskinen 2010, 388; Raassina 1994, 4).

Erityisesti ikääntymispoliittisten tavoitteiden ja toimenpiteiden kohteena on ikääntynyt väestö ja heidän hyvä ikääntymisensä (Jyrkämä 1990, 100; Seppänen & Koskinen 2010, 388). Koskinen ja kumppanit (1998, 265) näkevät ikääntymispolitiikan ikään kuin kulke- van mukana kaikilla yhteiskuntapoliittisilla lohkoilla, koska ne koskettavat myös ikään- tyneiden ihmisten elämää. Vastuu ikääntyneiden ihmisten tarpeisiin vastaamisesta on kaikilla yhteiskuntapolitiikan lohkoilla. Erityisesti talous-, työ-, terveys-, perhe-, asunto- ja ympäristö sekä koulutus- ja kulttuuripolitiikalla pyritään edistämään ikääntyneiden hyvinvointia. Näiden politiikkalohkojen vaikutukset ikääntyneisiin korostuvat etenkin tilanteessa, jossa politiikoilla pystytään tukemaan eri ikävaiheissa olevia ihmisiä, ei pelkästään ikääntyneitä. (Seppänen & Koskinen 2010, 399.) Ikääntymispolitiikan omat sisällölliset osa-alueet ovat yleinen hyvinvointipolitiikka, eläke- ja asuntopolitiikka sekä sosiaali- ja terveyspalvelut (Koskinen ym. 1998, 265; Vaarama ym. 2001, 3). Ikääntymispolitiikka

(26)

on yhtäältä ikääntymisen huomioimista sekä yhteiskunnallisesti että poliittisesti. (Seppä- nen & Koskinen 2010, 388.)

Historiallisesti tarkasteltuna Suomessa ikääntymispolitiikalla on 1960–luvulta lähtien jul- kisen tahon (eli valtion ja kunnan) toimesta kehitetty sekä ikääntyneiden elinoloja, että aineellisen elämän perustaa. Pohjoismainen hyvinvointimalli on luonut hyvät edellytykset vastata myös ikääntymisen kysymyksiin. (Koskinen ym. 1998, 263; Seppänen & Kos- kinen 2010, 412.) Laajemmin teollistuneissa länsimaissa 1970–luvulla herättiin väestön ikääntymiskehityksen tuomiin haasteisiin, joihin ryhdyttiin yhteiskunta- ja sosiaalipoli- tiikan keinoin vastaamaan (Seppänen & Koskinen 2010, 398). Ikään perustuvaa sosiaalipolitiikkaa pidettiin sekä taloudellisesti että poliittisesti kannattavana ideana, koska jo- kainen tulisi aikanaan ikääntymään. Tässä yhteydessä ikääntyneiden aseman ja elinolojen kehittämiseen suunnattujen tavoitteiden, toimintalinjojen ja toimien kokonaisuutta ryhdyttiin vakiintuneesti kutsumaan ”vanhuuspolitiikaksi”. (Koskinen ym. 1998, 263.) 2000–luvulla vanhuspolitiikan käsite muutettiin ”ikääntymis- tai ikäpolitiikaksi” (Seppä- nen & Koskinen 2010, 398).

Suomessa 1990–luvulla koettu taloudellinen lama osaltaan vaikutti ikääntymispolitiik- kaan. Koskisen ja Seppäsen (2010, 390) mukaan tuolloin alettiin kehittää varautumispo- litiikkaa ikääntymisen haasteisiin vastaamiseksi. Erityisesti vuonna 1993 ohjaus- ja val- tionosuusjärjestelmän uudistus lisäsi kuntien vastuuta ikääntymispoliittisista päätöksistä.

Ikääntymispolitiikan osalta valtakunnallisesti toteutettiin eläkepoliittiset ratkaisut, kun taas ikääntyneiden hoivaa ja palveluita koskevat poliittiset ratkaisut tehtiin kunnassa.

Koskinen ja kumppanit (1998, 269–272) toteavat, että valtion normiohjauksen päätyttyä kunnat alkoivat toteuttaa ikääntymispoliittista suunnittelua omista tarpeistaan ja erityis- piirteistään. Vaaraman ja Hurskaisen (1993, 1) mukaan tämä merkitsi kunnassa tarvetta ikääntymispoliittisten tavoitteiden määrittelyyn ja ikääntymispolitiikan uudelleen suun- taamiseen etenkin, kun edessä oli mittava palvelutarpeen kasvu. Tästä syystä toteutettiin vuosina 1989–1992 valtakunnallinen ikääntymispoliittinen projekti 37 kunnan osallistu- essa, jonka tarkoituksena oli tukea kuntia vanhuspoliittisen strategian kehittämisessä. Li- säksi sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi vuonna 1995 ensimmäisen valtakunnallisen vanhuspoliittisen tavoite- ja strategiaohjelman (Koskinen ym. 1998, 272).

(27)

Ikääntymispolitiikan keskiössä on se, mitä ikääntyneen väestön hyväksi koko yhteiskunnassa ja kunnassa tulisi tehdä. Tässä yhteydessä ikääntymispolitiikka on ikään kuin johdonmukainen ja tavoitteellinen suunnitelma. (Koskinen ym. 1998, 263). Ikääntymispoli- tiikka ohjaa toimenpiteisiin, jotka edistävät ikääntyneen väestön selviytymistä itsenäisesti ja aktiivisesti sekä tukevat mahdollisimman hyvää elämää ja toimintakykyä (Ahosola &

Henriksson 2016, 45; Raassina 1994, 4). Näiden ohella ikääntymispolitiikalla tavoitellaan ikääntyneiden mahdollisimman korkeaa hyvinvointia ja elämänlaatua edistämällä suoriu- tumista ja selviytymistä sekä itsemääräämisoikeuden ja autonomian varmistamista. Li- säksi ikääntymispolitiikalla tähdätään ikääntyneen väestön sosiaalisen aktiivisuuden yl- läpitoon, sosiaaliseen integraatioon ja sukupolvien kehityksen seesteisyyteen. (Vaarama ym. 2001, 3.) Tavoitteiden asettelun rinnalla ikääntymispolitiikkaan sisältyy myös ikään- tymispoliittinen ideologia, lainsäädäntö, hallinto-organisaatiot, taloudellinen ja muu re- sursointi sekä moninaiset toimintajärjestelmät (Koskinen ym. 1998, 263).

Mäkitalon (2016, 32–33, 44) mukaan ikääntymispolitiikassa on huomioitava usealle eri politiikan alalle kuuluvia toimenpiteitä, kuten innovaatio-, asumis-, liikenne- ja veropoli- tiikka. Tällaisella monitahoisella toimintaotteella voidaan vaikuttaa ikääntyneiden oma- toimisen elämän pidentymiseen sekä ennaltaehkäistä, myöhäistää tai lyhentää laitoshoidon tarvetta. Vaarama ja kumppanit (2001, 9) näkevät, että näiden edellä mainittujen politiikkalohkojen kautta voidaan laitoshoidon ohella vähentää muutenkin sosiaali- ja ter- veyspalveluiden käyttöä. Toimivat yksilölliset tarpeet huomioivat julkiset ja kaupalliset palvelut madaltavat erityspalveluiden käyttöä. Ikääntyneen väestön ja kustannusten vuoksi Suomessa tarvitaan dynaamista ja tuloksellista ikääntymispolitiikkaa. Ikääntyneen väestön hyvinvoinnin edellytysten kehittämiseksi tulisi tehdä nopeita, konkreettisia ja monitahoisia toimia. Esimerkiksi erilaisia inhimillisiä ja kustannustehokkaita uusia ajat- telu- ja toimintamalleja tulisi ottaa käyttöön. (Mäkitalo 2016, 32–33, 44.)

Ikääntymispolitiikalla käsitetään niin ikääntyneiden asema, elinolot, strategiat että toimenpiteet, joiden toteuttaminen tapahtuu paikallisella, alueellisella, kansallisella sekä kansainvälisellä tasolla (Virnes ym. 2006, 6). Suomessa ikääntymispolitiikkaan liitettävä lainsäädäntö koostuu eläkelainsäädännöstä, sosiaali- ja terveyslainsäädännöstä sekä laista

(28)

ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemiseksi ja iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalve- luista (980/2012). Kansallisen lainsäädännön ohella suomalaiseen ikääntymispolitiikkaan vaikuttavat moninaisten kansainvälisten järjestöjen, kuten YK:n ja EU:n, laatimat ikään- tymislinjaukset. Esimerkiksi YK kehotti 1990–luvun alussa kaikkia jäsenvaltioitaan te- kemään oman strategia- ja toimenpideohjelman koskien ikääntymistä. Suomen se julkaistiin vuonna 1996. (Seppänen & Koskinen 2010, 398.) Euroopan unionilla ei ole suoranai- sesti pelkästään ikääntymispolitiikkaa sääntelevää ohjeistusta (Anttonen & Sointu 2006, 120). Se kuitenkin pyrkii vastaamaan ikääntymiseen liittyviin moninaisiin kysymyksiin strategioilla, jotka perustuvat EU:n lailliseen mandaattiin sekä samalla kunnioittavat tois- sijaisuusperiaatetta. Esimerkiksi EU:n Lissabonin strategiassa käsitellään ikääntyvän vä- estön vaikutuksia muun muassa työllisyyteen. (The Swedish National Institute of Public Health 2006, 167.) Ikääntymispolitiisten toimenpiteiden järjestämisestä vastuussa ovat EU:n jäsenvaltiot, mutta samalla EU:n sääntelyn kautta kansalliset ikääntymispolitiikat toteuttavat EU:n sosiaalipoliittisia päämääriä. Euroopan unionin kontekstissa ikääntymis- politiikka ei rajaudu pelkästään perinteisenä pidetyille hyvinvointipolitiikan aloille, vaan siihen liittyy kiinteästi myös talous-, työllisyys-, kilpailu- ja sisämarkkinapolitiikka. (Rin- tala 2005, 406.) Suomessa sosiaali- ja terveysministeriö ohjaa ikääntymispolitiikan linjaa lainsäädännön ohella strategioilla, laatusuosituksilla, ohjelmilla ja hankkeilla (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017).

Nykytilanteessa ikääntyneen väestön hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn edistä- minen sekä kotona asumisen mahdollistaminen ovat ikääntymispolitiikan tärkeimpiä pää- määriä. Näissä tavoitteissa tukena ovat kuntien tarjoamat neuvontapalvelut ja hyvinvointia edistävät kotikäynnit, joiden tarkoituksena on antaa tietoa ja ohjausta muun muassa terveydestä, virkistystoiminnasta, asumisesta sekä palveluista. Lisäksi kuntien ikäänty- mispolitiikassa tulee kiinnittää huomiota seuraaviin seikkoihin ikääntyneen väestön nä- kökulmasta: esteettömyys kotona ja asuinympäristössä, palveluiden sijoitusratkaisut, liik- kumismahdollisuudet ja ympärivuorokautinen hoito. Osaltaan sekä vanhuspalvelulaki (980/2014) ja ikäihmisten palveluiden laatusuositus (Sosiaali- ja terveysministeriö &

Suomen Kuntaliitto 2013) turvaavat ja asettavat vaatimustavoitteita ikääntyneiden palve- luille. (Sallinen, Majoinen & Salenius 2012, 96–97.)

(29)

Suomen Kuntaliitto (2006, 9) esittää, että väestön ikärakenteen muutokset ja niihin va- rautuminen ovat ikääntymispoliittisesti merkittävin haaste tulevaisuuden kunnille. Ikära- kenteessa tapahtuvien muutosten myötä kasvu palvelutarpeissa edellyttää toimia ihmisten toimintakyvyn ja terveyden edistämiseksi iästä riippumatta. Virnes kumppaneineen (2006, 13) painottaa, että hyvään ikääntymiseen tulee vaikuttaa jo ennen vanhaa ikää.

Sallisen ja kumppaneiden (2012, 15) mukaan kunnissa tapahtuvat toimintaympäristön muutokset johtavat muutoksiin kuntien toimintatavoissa ja rakenteissa, jotta hyvinvointi- palveluita kyetään ylipäätään edelleen tarjoamaan. Väestörakenteen muutokset tulevat lä- hivuosikymmeninä olemaan kunnissa huomattavia. Yhtenä merkittävimpänä muutoksena voidaan pitää sitä, että ikääntyneen väestön osa kasvaa verrattuna lasten ja nuorten osuuden pienenemiseen. Edellä mainittuja perusteluja tukee esimerkiksi Parkkisen (2007, 84) saamat väitöstutkimustulokset, joiden mukaan ikääntyvän väestön sosiaali- ja terveyspal- veluiden lisääntyvä tarve aiheuttaa kunnille tuloihin verrattuna enemmän menoja. Ikään- tynyt väestö tulee tarvitsemaan enenevässä määrin palveluita, kun taas samalla kunnat kiihtyvän eläköitymisen myötä joutuvat kamppailemaan ammattitaitoisesta työvoimasta muiden työantajien kanssa. Tästäkin syystä Suomessa on tapahtumassa sosiaali- ja ter- veyspalveluiden osalta massiivinen hallinto- ja toimintatapojen uudistus vuoden 2019 alusta, kun kuntien järjestämisvastuu siirtyy kahdeksalletoista uudelle maakunnalle. Uu- distusta perustellaan etenkin väestön ikääntymisellä ja siitä seuraavalla palveluiden tar- peella sekä Suomen haasteellisella taloustilanteella ja julkisella velalla. (Sosiaali- ja ter- veysministeriö & Valtiovarainministeriö 2017). Tämä muutos ei kuitenkaan siirrä koko- naisvastuuta ikääntyneiden kuntalaisten hyvinvoinnista pois kunnilta (Mäkitalo 2016, 66).

(30)

3 STRATEGIA OSANA KUNNALLISTA IKÄÄNTYMISPOLITIIKKAA

3.1 Monitulkintainen strategia

Strategian käsite on alkujaan liitetty sodankäyntiin. Arviolta 400 vuotta ennen ajan laskun alkua Sun Tzu käsitteli teoksessaan sotilasstrategiaa (Näsi & Aunola 2002, 10). Sanana strategia pohjautuu etymologialtaan sodan johtamisen taitoa vastaaviin kreikan kielen ter- meihin ”strategia” ja ”strategos”. Suomennettuna nämä tarkoittavat ”kenraaliutta” ja ”ar- meijan ylimmän johtajan roolia”. Ajan kuluessa strategia käsitteenä on kehittynyt ja muo- vautunut laajaksi sekä monitulkintaiseksi (Kamensky 2010, 13; Laamanen ym. 2005, 33).

Nykypäivänä strategian voidaan katsoa olevan läsnä kaikkialla (Juuti & Luoma 2009, 24;

Näsi & Aunola 2002, 9). Vaikka strategian käsitettä on käytetty jo pitkään yritysorgani- saatioissa, on sen käyttö laajentunut monitahoisesti myös muille toimialoille (Juuti &

Luoma 2009, 24). Kamenskyn (2010, 16; 18) mukaan strategia -sanalla viitataan yleisesti organisaatioiden johtamiseen. Laveasti ymmärrettynä strategialla tarkoitetaan organisaation toimintaa ja menettelytapoja, jotka ovat laajoja ja pitkäaikaisia. Strategia -sana on käytössä esimerkiksi tilanteissa, joissa valtio- ja valtaryhmittymillä on käytettävissä kaikki mahdolliset resurssit päämääriä tavoittelevien suunnitelmien laadinnassa ja toteu- tuksessa. Strategialla tarkoitetaan niitä valintoja, joilla kannattavuus ja menestys turvataan pitkällä aikajänteellä. (Karlöf 2002, 201.)

Strategia voidaan määrittää monella tavalla. Kamenskyn (2010, 13) näkemyksen mukaan strategia voidaan nähdä johtamisena ja kehittämisenä erilaisissa liiketoiminnoissa, orga- nisaatioissa ja niiden henkilöstöissä. Whipp (1999, 13) näkee strategian käsitteen yhdis- tävän sekä sodan johtamisen perinteen, että halun ohjata ja suunnata organisaatiota. Sen sijaan Kaplan ja Norton (2004, 27) liittävät strategian arvoihin. Strategiassa organisaatio esittelee keinoja, joilla se aikoo tuottaa arvoa osakkeenomistajille, asiakkaille ja kansa- laisille. Juuti ja Luoma (2009, 25–26, 279) määrittävät strategian kaikeksi siksi, mitä organisaatio tahtoo, tekee ja puhuu. Näin ollen organisaation strategialla on neljä merki-

(31)

tystä, jolloin se on: 1.) suunnan ja menestyksen ohjenuora pitkälle aikajänteelle, 2.) re- surssien hyödynnystapa toimintaympäristön muutoksissa, 3.) kilpailuedun, voittamatto- muuden ja ainutlaatuisuuden lähde ja 4.) keino, jolla täytetään markkinoiden sekä sidos- ryhmien odotukset. Toisaalta Tuomi ja Sumkin (2010, 28–30) jäsentävät strategian tulevaisuuden tekemisen välineeksi, jota luonnehditaan eläväksi, dynaamiseksi, kokonaisval- taiseksi ja kehittyväksi. Jarzabkowski (2008, 13) painottaa strategia käytäntönä näkökul- maa, jossa strategia on organisaation ja sen eri toimijoiden tekemistä.

Strategian keskeisimmät lähtökohdat ovat arvot, toiminta-ajatus sekä ydinosaaminen.

Strategian luomisen alkupisteenä pidetään tulevaisuutta ja sen uhkia, todennäköisyyksiä ja toiveita. Strategian tulevaisuusskenaariota hahmotellaan yleensä viiden tai kymmenen vuoden päähän nykytilanteesta. Strategialle luodaan visio, joka on tulevaisuuden toive- kuva tai -tarina. Olennainen osa strategiaa on aikajänteen huomioiminen, eli mitä tehdään nykyhetkessä ja mitä tulevaisuudessa. (Tuomi & Sumkin 2010, 28–30.) Strategian ansi- osta organisaation toiminnalla on johdonmukainen suunta, koheesio, koordinaatio ja merkitys (Kirjavainen & Laakso-Manninen 2001, 78). Juutin ja Luoman (2009, 26–27) mukaan strategian tehtävänä on yhtenäistää ja kohdistaa organisaation tekemisiä, joka yh- distää organisaatiossa työskentelevät toimimaan yhteisen päämäärän eteen. Tuomi ja Sumkin (2010, 28–30) painottavatkin, että strategia on tarkoitettu niin esimiehille kuin koko organisaation henkilökunnalle.

Strategiaa tarvitaan kaikkialla, mutta strategiatyön olosuhteet ja edellytykset vaihtelevat lainsäädännön, hallintomuodon ja muiden säännösten vuoksi. (Karlöf 2004, 26, 30.) Stra- tegiatyöskentely voidaankin toteuttaa usealla eri tavalla (Juuti & Luoma 2009, 29; Kaplan

& Norton 2004, 27). Strategialle on voitu valita jokin tietty lähestymistapa, kuten esimerkiksi taloudellinen kasvu tai inhimillinen pääoma (Kamensky 2010, 14). Strategiatyön ensiaskeleena on määrittää, mitä strategialla tavoitellaan (Karlöf 2004, 26). Strategian päämäärien selkiydyttyä sitä seurataan, muokataan sekä uudistetaan. Kaikki strategiatyö muodostuu seuraavista osista: menneisyys, nykyisyys, ulkomaailma, tulevaisuus, muu- tosvaatimukset, toteutus sekä seuranta. Strategiatyössä tarkastelunäkökulma vaihtelee ul- koa sisään ja sisältä ulos. Perustana strategiatyölle on yrityksen liikeidea tai organisaation toiminta-ajatus, jonka pohjalta muodostetaan loogisesti etenevä prosessi. Tämä prosessi

(32)

sisältää strategiatyölle edellä esitetyt osat ja muodostaa ajatuksen toiminnan kehittämi- sestä. Toisessa vaiheessa strategiaa siirrytään konkreettisesti toteuttamaan. (Karlöf 2004, 26, 33.) Toteutusvaihe on usein pitkäaikainen prosessi. Tämä vaatii hyvin määritellyn strategian ohella johdon aktiivista ja jatkuvaa osallistumista. Strategian toteuttamisessa korostuvat johtaminen sekä johtajien ja henkilöstön yhteistyö, toimiva johtajuus ja vas- tuunotto. (Suomen Kuntaliitto 2006, 62.)

Strategiatyöhön oleellisena osana kuuluvat tekstit ja dokumentit. Diskursiivisesta lähtö- kohdasta strategia on kieltä sekä puhuttua että kirjoitettua. Strategiaa ei ole olemassa il- man kirjoitettua tekstiä, joka mahdollistaa strategian muotoilun sekä sen ymmärryksen.

Strategia dokumenttina muuttuu todelliseksi, jolloin siihen voidaan palata ja sitä voidaan toteuttaa. Strategia on myös tekstilaji tyypillisine sanastoineen, pakollisine osineen ja ot- sikoineen. Strategiatekstin tulee saada aikaan muutosta. Vaikuttamisen välineenä kirjoi- tettuun strategiaan liittyy merkityksiä ja tulkintaa. (Sorsa ym. 2010, 16–30, 66.)

Kuten edellä on esitetty, strategia voidaan määritellä monella tapaa ja sen toteuttamisen edellytykset ja kontekstit vaihtelevat (Näsi & Aunola 2002, 11; Tuomi & Sumkin 2010, 25). Vaihtelevuudesta huolimatta strategiatutkimuksen tavoite, eli miten tuottaa organi- saatiolle menestystä ja lisäarvoa, on säilynyt samana (Tuomi & Sumkin 2010, 26). Tämän tutkimuksen puitteissa tarkoituksenmukaista ei ole esitellä koko laajaa näkemyskenttää strategiasta.

3.2 Strategiatutkimuksen kehityssuuntia

Moniulotteista ymmärrystä strategiasta tarjoaa strategian tutkimus. Sekä tutkimuksen uu- det teoreettiset näkökulmat ja jatkotutkimus, että käytännössä soveltaminen ovat muo- kanneet strategian käsitettä. Tässä kehityksessä vanhemmat strategian käsitteet ovat jää- neet elämään himmeämpinä uusien käsitteiden rinnalla. (Laamanen ym. 2005, 15.) Vaikka Näsin ja Aunolan (2002, 10) mukaan strategian käsite voidaan liittää historiallisesti kauas osana ihmisten organisoitumista, on se Laamaseen ja kumppaneihin (2005, 15) viitaten syntynyt organisaatioteorian sivujuonteeksi vasta 1950– ja 1960–lukujen