IKÄÄNTYNEIDEN ITSEMURHAYRITYKSET
Muhonen Hanna-Liisa Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Lokakuu 2018
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
MUHONEN HANNA-LIISA Työn nimi
IKÄÄNTYNEIDEN ITSEMURHAYRITYKSET Oppiaine
Sosiaalityö
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
YTT yliopiston lehtori Veli-Matti Poutanen ja YTT yliopiston lehtori Heli Kantola Aika
Lokakuu 2018
Sivumäärä
66+liitteet (2 sivua) Tiivistelmä
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan ikääntyneiden (yli 65-vuotiaiden) itsemurhayrityksiä ja niihin johtaneita elämäntapahtumia sekä ikääntymiseen liittyvien tekijöiden merkitystä itsemurhayrityksiin.
Tutkielman aineistona on Mielenterveysseuran LINITY (lyhytinterventio itsemurhaa yrittäneille) -hank- keen kautta saadut videohaastattelut.
Aineisto on analysoitu laadullisen teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin ja siinä kuvataan itsemur- hayrityksiin liittyvät elämäntapahtumat eri elämävaiheissa sekä ikääntymiseen liittyvät tekijät. Ikäänty- miseen liittyviä tekijöitä tarkastellaan toimintakyvyn näkökulmasta. Lisäksi aineiston havainnollista- miseksi on konstruoitu yksi tyyppitarina aineiston keskeisten tulosten pohjalta.
Tutkielman keskeinen tulos on, että ikääntyneiden itsemurhayritysten taustalla on paljon kielteisiä elä- mäntapahtumia eri elämänvaiheissa. Lisäksi heikentyneeseen fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen toi- mintakykyyn liittyvien tekijöiden koettiin liittyvän itsemurhayritykseen. Tutkielmani tulokset vahvista- vat käsitystä itsemurhayrityksistä moniulotteisina ilmiöinä. Eletty elämä raskaine vaiheineen sekä toi- mintakyvyn vähittäinen heikkeneminen voivat tuoda ilmiöön oman merkittävän osansa.
Väestön ikääntyessä myös ikääntyneiden itsemurhayritykset tulevat todennäköisesti lisääntymään. Siksi itsemurhayrityksiin vaikuttaviin tekijöihin tulisi kiinnittää huomiota ja pyrkiä ehkäisemään niitä. Ehkäi- semisessä voidaan hyödyntää moniammatillista yhteistyötä, uutta teknologiaa sekä ottaa huomioon esi- merkiksi vahvojen kipulääkkeiden määräämiseen liittyvät riskit.
Asiasanat
itsemurhayritys, itsemurha, ikääntyneet, laadullinen tutkimus
Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
University of Eastern Finland Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department
Yhteiskuntatieteiden laitos Author
MUHONEN HANNA-LIISA Title
IKÄÄNTYNEIDEN ITSEMURHAYRITYKSET Academic subject
Socialwork Type of thesis
Master’s thesis Advisors
University Lecturer Veli-Matti Poutanen and University Lecturer Heli Kantola Date
October 2018 Pages
66+liitteet (2 sivua) Abstract
The topic of this thesis is attempted suicides of elderly people and the reasons they themselves present for them in qualitative interviews. The data was collected at the Finnish Association for Mental Health’s from their Attempted Suicide Short Intervention Program (ASSIP). Data consists of six video interviews carried out by an employee of the program.
All six video recordings were transcribed to texts. In those recordings, interviewees tell about their lives and about reasons that led them to try to commit a suicide. All of them had attempted suicide several times.
Data analysis was conducted as a qualitative content analysis. The main interest in the analysis was to find out the life events behind the suicide attempts and factors connected to ageing. In addition, one typical sui- cide attempt is illustrated by constructing a detailed story from the interview data.
The main result of the study is that there are usually lots of negative life events behind elderly people’s sui- cide attempts. Interviewees report about their declining physical, psychic and social capabilities as the main reasons of their attempts. This finding confirms the conception of the suicide as a multifaceted phenome- non.
Population is getting older, so the number of suicide attempts will probably increase. Because of that, we should in social work pay more attention to suicide prevention. In preventing actions, it is possible to utilize multiprofessional cooperation, new technology and take care of the risks connected to increased use of strong painkillers.
Keywords
Attempted Suicide, Suicide, Elderly
Archive Location University of Eastern Finland Library Other information
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 ITSETUHOISUUS JA IKÄÄNTYMINEN ... 4
2.1 Itsetuhoisuuden määritelmät ... 4
2.2 Itsemurhatutkimuksen historia ja nykysuuntaukset ... 7
2.3 Itsemurhat monisyisenä ilmiönä ... 10
2.4 Itsemurhien ehkäisy ... 15
2.5 Ikääntyminen kokonaisvaltaisena ja moniulotteisena ilmiönä ... 17
2.5.1 Ikääntynyt ihminen fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena olentona ... 19
2.5.2 Ikääntyneen ihmisen toimintakyky ... 21
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 24
3.1 Tutkimuksen metodologiset valinnat... 24
3.2 Aineiston keruu... 25
3.3 Haastatellut ikääntyneet ... 27
3.4 Aineiston analyysi ... 27
3.4 Eettiset kysymykset ... 31
3.6 Tutkimuksen luotettavuus... 33
4 TULOKSET ... 34
4.2 Itsemurhayritykseen vaikuttaneet elämäntapahtumat eri elämänvaiheissa ... 34
4.2.1 Kielteiset elämäntapahtumat lapsuudessa ja nuoruudessa ... 35
4.2.2 Kielteiset elämäntapahtumat aikuisuudessa ... 36
4.2.3 Kielteiset elämäntapahtumat vanhuudessa ... 38
4.3 Ikääntymiseen liittyvät itsemurhayritykseen vaikuttaneet tekijät ... 39
4.3.1 Fyysiseen toimintakykyyn liittyvät tekijät ... 40
4.3.2 Psyykkiseen toimintakykyyn liittyvät tekijät ... 42
4.3.3 Sosiaaliseen toimintakykyyn liittyvät tekijät ... 47
4.3 Tyyppitarina... 51
5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTAA ... 54
LÄHTEET ... 60 LIITTEET ...
LIITE 1. TIEDOTE TUTKIMUKSEEN OSALLISTUVILLE LIITE 2. TUTKIMUSPYYNTÖ
TAULUKOT
TAULUKKO 1. Teoriaohjaava sisällönanalyysi itsemurhayritykseen vaikuttaneista elämänta- pahtumista eri elämänvaiheissa……….29 TAULUKKO 2. Teoriaohjaava sisällönanalyysi ikääntymiseen liittyvistä tekijöistä………..30
KUVIOT
KUVIO 1. Itsemurhan prosessimalli………...15
1 JOHDANTO
”Suomessa, joka toinen päivä yli 65-vuotias tekee itsemurhan.” Tällaiseen otsikkoon törmäsin muutama vuosi sitten etsiessäni tapaustutkimuskurssille tutkimusaihetta tehtävää varten. Kurs- sitehtävän jälkeen aihe siirtyi kandidaatin tutkielmani aiheeksi ja työskentely aiheen ympärillä on jatkunut käsillä olevaan pro gradu -tutkielmaan saakka. Perhepiiriini on aina kuulunut ikään- tyneitä ja minulla on ollut läheiset välit esimerkiksi isovanhempiini. Ehkä siksi ikääntyneiden asiat ovat aina kiinnostaneet ja tuntuneet tärkeiltä. Ikääntymiseen liittyvä aihe oli myös mielen- kiintoista vaihtelua aiempaan työhistoriaani lasten ja nuorten parissa.
Vuonna 2015 yli 65-vuotiaiden suomalaisten yleisimmät kuolinsyyt olivat verenkiertoelinten sairaudet (40 prosenttia), kasvaimet (23 prosenttia) ja muistisairaudet (19 prosenttia). Itsemur- hien osuus kuolemansyistä oli seitsemän prosenttia. Kaikista vuonna 2015 tehdyistä itsemur- hista joka kymmenes oli alle 25-vuotiaiden tekemiä ja joka viides yli 65-vuotiaiden. (Tilasto- keskus 2015.) Itsemurhan merkittävimpiä riskitekijöitä ovat aiemman itsemurhayrityksen li- säksi lähipiirin itsemurhat ja mielenterveydenhäiriöt, huono sosioekonominen asema, yksinasu- minen tai avoliitto, työttömyys, miessukupuoli ja mielenterveydenhäiriöt, erityisesti masennus (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).
Itsemurhayritysten ja itsemurhien riskitekijät ovat samoja, mutta itsemurhayrityksiin liittyy useammin alkoholiongelmiin ja persoonallisuushäiriöihin liittyvää impulsiivista käyttäyty- mistä. Osa itsemurhayrityksistä ei johda hoitoon hakeutumiseen. Tällaiset tapaukset huomioon ottaen itsemurhayrityksiä on yhdellä sadasta vuosittain. Itsemurha-ajatukset ovatkin melko yleisiä, sillä haastattelututkimusten mukaan joka kuudennella on jossain vaiheessa elämäänsä ollut itsemurha-aikeita. Tällaiset ajatukset ovat kuitenkin yleensä ohimeneviä. Itsemurhat ovat vähentyneet Suomessa vuodesta 1990, mutta ottaen huomioon itsemurhayritysten yleisyyden, on niiden ehkäisemiseen panostaminen edelleen tärkeää. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016.)
Maailmanlaajuisesti tarkasteltuina itsemurhaluvut ovat alhaisimmat alle 15-vuotiaiden keskuu- dessa ja korkeimmat yli 70-vuotiaiden keskuudessa sekä miehillä että naisilla. Alueellista vaih- telua tosin ilmenee. Tilastoista erottuvat esimerkiksi keski-ikäisten korkeat itsemurhaluvut suu- rituloisissa maissa sekä nuorten aikuisten ja iäkkäiden naisten huomattavasti korkeammat itse- murhaluvut pieni- ja keskituloisissa maissa. (WHO 2014, 22.)
Ikääntyneiden itsemurhat ovatkin globaali ilmiö. Maailmanlaajuisesti itsemurha oli 15. yleisin kuolinsyy. Itsemurhat aiheuttavat taloudellisia, sosiaalisia ja psykologisia ongelmia yksilöille, perheille, yhteisöille ja yhteiskunnille eri puolella maailmaa. (emt., 2014, 22.) Vuonna 2015 Suomessa itsemurhan teki 112 yli 65-vuotiasta miestä ja 44 yli 65-vuotiasta naista (Tilastokes- kus, 2015). Itsemurhayritysten määrä on moninkertainen toteutuneisiin itsemurhiin nähden.
Suomessa noin 10 000 ihmistä vuosittain yrittää itsemurhaa. (Suomen mielenterveysseura 2018.)
Mikä sitten saa ikääntyneen ihmisen yrittämään itsemurhaa? Sosiaalityön opiskelijana minua kiinnostaa itsemurhayrityksiin johtaneet tekijät ja se, miten itsemurhayrityksiä voitaisiin eh- käistä. Ikääntyneiden määrä Suomessa kasvaa lähivuosina, joten itsemurhat ja itsemurhayri- tyksetkin yli 65-vuotiaiden ikäryhmässä todennäköisesti lisääntyvät. Myös sosiaalityön eri toi- mintaympäristöissä kohdataan ihmisiä, joita itsemurhayritykset koskettavat tavalla tai toisella.
Esimerkiksi psykiatristen sairaaloiden sosiaalityöntekijöille ilmiö on varmasti tuttu.
Itsemurhien riskitekijöistä on tehty paljon tilastollisia tutkimuksia. Tutkielmani tavoitteena on saada selville, millaisten tekijöiden ikääntyneet itse kokevat vaikuttaneen siihen, että he ovat päätyneet yrittämään itsemurhaa. Tarkastelun kohteena ovat itsemurhayritykseen liittyvät elä- mäntapahtumat eri elämänvaiheissa sekä ikääntymiseen liittyvät tekijät ja niiden merkitys ikääntyneiden itsemurhayrityksissä.
Tutkimuskysymykseni ovat:
1) Millaisia elämäntapahtumia ikääntyneiden itsemurhayritysten taustalla on?
2) Millaisten ikääntymiseen liittyvien tekijöiden koetaan vaikuttaneen ikääntyneiden itse- murhayrityksiin?
Niin itsemurhayritykset kuin ikääntyminenkin ovat moniulotteisia ilmiöitä. Aineistoni koostuu elämäntarinallisista teemahaastatteluista, joiden kautta pyrin saamaan vastauksen siihen, mil- laiset elämäntapahtumat eri elämänvaiheissa ovat vaikuttaneet siihen, että ikääntynyt on pääty- nyt yrittämään itsemurhaa. Toiseen tutkimuskysymykseeni pyrin vastaamaan tarkastelemalla aineistoani erityisesti ikääntymisen näkökulmasta. Ikääntymiseen liittyviksi tekijöiksi määrit- telen toimintakykyyn liittyvät tekijät, jotka ovat jaettavissa fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaali- seen osa-alueeseen. Kognitiivisen toimintakyvyn olen sisällyttänyt psyykkisen toimintakyvyn piiriin kuuluvaksi.
Tutkielman rakenne koostuu viidestä pääluvusta. Tutkielman teoriaosuudessa tarkastelen ikääntymiseen ja itsetuhoisuuteen liittyviä käsitteitä, aiempaa tutkimusta sekä hahmottelen ko- konaisvaltaista ihmiskäsitystä, johon tämän tutkielman käsitys ihmisestä perustuu. Seuraavassa luvussa käyn läpi tutkielman teon eri vaiheet ja esittelen lyhyesti analyysimenetelmät. Tulos- osassa esittelen tutkielman keskeiset tulokset ja tutkielman viimeisessä luvussa käyn läpi tut- kielman johtopäätökset ja pohdin tutkielman antia. Lopuksi pohdin, mitä olisi tehtävissä ikään- tyneiden itsemurhien ja itsemurhayritysten ehkäisemiseksi ja sitä, miten aihetta voitaisiin tutkia lisää.
2 ITSETUHOISUUS JA IKÄÄNTYMINEN
2.1 Itsetuhoisuuden määritelmät
Itsemurhayritykset ovat itsetuhoisuuden ilmentymiä ja osa laajempaa itsemurhailmiötä. Ky- seessä on monisyinen ilmiö, jota on pyritty selittämään monien eri tieteenalojen piirissä. Erit- telen seuraavassa itsemurhan, itsemurhayrityksen ja itsetuhoisuuden määritelmiä sekä itsetu- hoisuutta käsitteenä. Achten ym. (1989, 18–20) mukaan itsetuhoisuus voi ilmetä esimerkiksi itsemurha-ajatuksina, itsemurhayrityksinä ja epäsuorana tai suorana itsetuhona. Itsemurha on suoraa itsetuhoa. Epäsuoralla itsetuholla taas tarkoitetaan ihmisen itseään vahingoittavaa toi- mintaa, jonka tavoitteena ei suoraan tai avoimesti ole kuolema. Tällaisella käytöksellä tarkoi- tetaan esimerkiksi ylensyöntiä, sairaalloista laihduttamista ja päihteiden käyttöä. Se voi ilmetä myös oman terveyden, levon tai sairauksien hoidon laiminlyömisenä. Epäsuoran itsetuhon voi- daan nähdä koskevan jopa ammatinvalintaa. Joihinkin ammatteihin liittyy paljon riskejä tai ne vaativat paljon voimavaroja ja omien tarpeiden sivuuttamista, jolloin niiden pariin hakeutumi- sen voidaan katsoa olevan itsetuhoista käyttäytymistä.
Epäsuora itsetuho on usein tiedostamatonta, ja se voi liittyä pyrkimykseen hallita ahdistunei- suutta tai vältellä elämän realiteetteja ja tunteita. Käyttäytymisen taustalla voi olla myös häiriö perusluottamuksessa elämään. Aiemmin koetut vääryydet ja niiden aiheuttama vihamielisyys ovat saattaneet muuttua itsetuhoisuudeksi. Lopputulos sekä suorassa että epäsuorassa itsetu- hossa voi olla yhtä peruuttamaton. Itsetuhoisuutta voidaan tarkastella myös laajemmasta näkö- kulmasta. Koko ihmiskuntaa voidaan ajatella uhkaavan erilaiset itsetuhon muodot, kuten ym- päristön saastuminen, väestön liikakasvu, asevarustelu ja ydinaseet. Näihin uhkiin reagoimat- tomuus taas voidaan tulkita epäsuoraksi itsetuhoksi. (emt., 18–20.)
Itsemurhat ovat myös globaali ilmiö. WHO:n (2018) mukaan yli 800 000 ihmistä vuosittain päätyy riistämään henkensä ympäri maailman. Itsemurhia esiintyy kaikenlaisissa yhteiskun- nissa, mutta yli 75 prosenttia itsemurhista on todettu esiintyvän matalan- ja keskitulotason maissa. Jopa 39 prosenttia kaikista itsemurhista tehtiin Kaakkois-Aasiassa. Eri maiden itse-
murhaluvuissa on tosin otettava huomioon esimerkiksi vaihtelevat väestörekisterijärjestel- mät sekä kuolinsyiden selvittämisen ja ilmoittamisen vaihteleva laatu. Itsemurha on 15–29- vuotiaiden toiseksi yleisin kuolinsyy. Torjunta-aineen nieleminen, hirttäytyminen ja itsensä ampuminen ovat maailmanlaajuisesti tarkasteltuna yleisimmät tavat toteuttaa itsemurha.
Itsemurha (englanniksi suicide) sanan juuret ovat latinankielessä. Se koostuu latinan sanoista sui ja caedere. Sui tarkoittaa ”itsensä” ja caedere juontuu verbistä, joka tarkoittaa leikata, hakata tai tappaa. (Holmes & Holmes 2006, 15.) Itsemurhayritys (englanniksi attepted suicide tai sui- cide attempt) taas on joissain yhteyksissä korvattu käsitteillä ”parasuisiidi” (parasuicide), ”it- seaiheutettu myrkytys”(self-poisoning), ”itsensä viiltely” (self-mutilation) tai ”tarkoitukselli- nen itsensä vahingoittaminen” (deliberate self-harm). Keskeytyneitä itsemurhayrityksiä taas voidaan kutsua abortiivisiksi itsemurhayrityksiksi (abortive suicide attempt). Näin ollen itse- murhayrityksiksi luokiteltavat teot voivat vaihdella niihin sisältyvän kuolemanpyrkimyksen ja fyysisten vaurioiden osalta. (Lönnqvist, Henriksson, Isometsä & Marttunen 2011, 502–503.)
Émile Durkheimin (1858–1917) klassikkoteos Itsemurha vuodelta 1897 on ehkä tunnetuin it- semurhaa käsittelevä tutkimus sosiaalitieteissä. Durkheim oli ranskalainen sosiologi ja hän tutki itsemurhien yhteiskunnallisia syitä. Hänen määritelmänsä itsemurhasta oli seuraava: ”Itsemur- haksi kutsutaan kaikkia sellaisia kuolemantapauksia, jotka johtuvat suorasti tai epäsuorasti uh- rin omasta positiivisesta tai negatiivisesta teosta, jonka hän tietää varmasti tuottavan tämän tu- loksen.” (Durkheim 1897.)
WHO:n raportissa Itsemurhien ehkäisy – Globaali velvollisuus, itsemurhalla tarkoitetaan “te- koa, jonka suorittamalla henkilö surmaa itsensä tarkoituksellisesti”. (WHO 2014, 12.) Suo- messa taas itsemurhaksi luokitellaan sellainen kuolma, joka ”oikeuslääkärin arvion mukaan on seurausta henkilön omasta teosta, jonka hän on tiennyt johtavan tai ainakin uskonut johtavan kuolemaan”. Jos kuolemanpyrkimys jää todentamatta oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa, voidaan kuolema luokitella epäselväksi kuolemaksi. Epäselvät kuolemat vääristävätkin itse- murhatilastoja ja on arvioitu, että itsemurhia on todellisuudessa noin 10 prosenttia enemmän kuin tilastot antavat ymmärtää. (Lönnqvist, Henriksson & Marttunen 2011, 502–503.)
Esimerkkinä vaikeasti määriteltävistä kuolemista voidaan pitää syyskuun 11. 2001 terrori-is- kua, jolloin ainakin 50 ihmistä kuoli hyppäämällä World Trade Centerin ylimmistä kerroksista.
Terroristit pitävät kuolemiaan marttyyrikuolemina ja pyhän sodan seurauksina ennemmin kuin itsemurhina. Myös liikenneonnettomuuksissa voi jäädä epäselväksi onnettomuuden tahallisuus.
On myös todettu tapauksia, joissa esimerkiksi korkealta itsemurha-aikeissa hypännyt onkin sel- vittyään kertonut tulleensa pudotuksen aikana katumapäälle. Tällaisissa tapauksissa itsemurhan määritelmä voikin osoittautua häilyväksi. (Joiner 2005, 27–29)
Itsemurhayrityksiä voidaan myös määritellä hieman eri tavoin. Itsemurhayrityksellä tarkoite- taan WHO:n (2014) määritelmässä ”mitä tahansa ei-kuolemaan johtavaa itsetuhoista käytöstä, itseaiheutettua myrkytystä tai vammaa tai muuta itseaiheutettua vahingoittamista, jonka tarkoi- tuksena joko on tai ei ole aiheuttaa kuolema”. Määritelmä herättää kysymyksen, määritelläänkö esimerkiksi itsensä viiltelyt, jotka voivat olla päivittäisiäkin, itsemurhayrityksiksi. American Psychiatric Associationin (2003) määritelmän mukaan: ”Itsemurhayritys on itseä vahingoitta- vaa käytöstä, johon liittyy kuolemanhalu.” (ks. Kirsi Suominen ja Hanna Valtonen 2013, 881.) Tämän määritelmän mukaan kuolemanhalu nimenomaan kuuluu itsemurhayrityksen olemuk- seen.
Itsemurha-ajatukset eivät ole kovin poikkeuksellisia, sillä Suomessa joka kymmenennellä vä- estöstä, yhden vuoden aikana, on todettu esiintyvän itsemurha-ajatuksia. Itsemurha-ajatukset liittyvät usein johonkin vaikeaan elämäntilanteeseen, kuten läheisen kuolemaan. Itsemurha-aja- tukset saattavat kuitenkin liittyä myös vakavaan masennukseen. Kummassakin tapauksessa it- semurhapuheet tulee ottaa vakavasti, sillä myytti, jonka mukaan itsemurhasta puhuva ei toteuta sitä, ei yleensä pidä paikkaansa. (Achté ym. 1989, 11.)
Itsemurhaa ajatelleista vain noin yksi kahdestasadasta yrittää sitä. Itsemurhayrityksiä voidaan pitää vuorovaikutussuhteiden häiriöinä, vetoomuksina tai avunpyyntöinä. Joskus itsemurhayri- tystä pidetään lapsellisena tekona tai se voidaan tulkita kiristysyritykseksi. Sitä voidaan myös pitää hyvin aggressiivisena tekona sekä pettymyksen osoituksena ympäristöä kohtaan. Toi- saalta itsemurhayrityksen aiheuttama kriisi voi luoda otollisen maaperän rakentaville muutok- sille ihmissuhteissa. Tämä onkin otettu huomioon itsemurhayrityksen tehneiden jälkihoidossa,
jossa lähiomaisilla on tärkeä rooli. (emt. 1989, 13–15.) Tässä tutkielmassa tutkittavien itsetu- hoiset teot on jo lähtökohtaisesti tulkittu itsemurhayrityksiksi, koska he ovat ohjautuneet itse- murhaa yrittäneille tarkoitetun LINITY-menetelmän asiakkaiksi. Tutkittavien kuolemanhalu heidän kertomansa mukaan oli kuitenkin vaihtelevaa, joten WHO:n määritelmä sopii myös tä- män tutkielman itsemurhayrityksen määritelmäksi.
2.2 Itsemurhatutkimuksen historia ja nykysuuntaukset
Mikko Myllykangas (2014, 248) on tutkinut suomalaisen itsemurhatutkimuksen historiaa. Hän jakaa suomalaisen itsemurhatutkimuksen teoreettismetodologisten valintojen mukaan kolmeen kauteen. Ensimmäiselle, 1900-luvun alkuun kestäneelle kaudelle tyypillinen metodologinen lähtökohta oli siveellisyystilastotieteellinen analyysi, jolla pyrittiin selvittämään tilastollisia säännönmukaisuuksia eri taustatekijöiden, kuten kaupungistumisen ja alkoholin kulutuksen vaikutusta itsemurhakuolemiin. Tutkimuksissa myös pohdittiin ”mielitautien” merkitystä itse- murhille, mutta niitä ei vielä nähty erityisen merkityksellisinä itsemurhan syinä. Merkittäväm- pinä nähtiin erilaiset ruumiilliset, sielulliset, yhteiskunnalliset ja tekijän omiin motiiveihin liit- tyvät syyt.
Toista, 1960-luvulle kestänyttä itsemurhatutkimuksen kautta, Myllykangas luonnehtii eklek- tiseksi kaudeksi. Tyypillistä vaiheelle olivat useat teoreettiset mallit, joiden kautta tilastotietoja tulkittiin. Ajanjakson tutkimus keskittyi erityisesti sotien välisenä aikana kansakunnan psyyk- kisen eli mentaalisen tilan arvioimiseen, mutta sisälsi myös yksittäisiä psykoanalyyttiseen tul- kintaan pohjautuvia ja itsemurhan tehneiden anatomista rakennetta tarkastelevia tutkimuksia.
Itsemurhat nähtiin perinnöllisinä ongelmina, joita oli kuitenkin mahdollista ehkäistä kasvatuk- sen keinoin. (emt., 248.)
Kolmannen aikakauden Myllykangas katsoo alkaneen 1960-luvulta alkaen, jolloin psykoana- lyyttinen ja psykodynaaminen suuntaus alkoivat saada suurempaa sijaa niin psykiatrian tieteen- alalla kuin suomalaisessa itsemurhatutkimuksessakin. Itsemurhan syiden katsottiin löytyvän ih- misen mielen tiedostamattomasta osasta. Itsetuhoisuutta alettiin myös tarkastella laajempana ja monimuotoisempana ilmiönä. Erilaiset psykologiset syyt, kuten häiriintynyt vietti- ja tunne-
elämä, korostuivat biologisten selitysten sijaan. Lisäksi eri väestöryhmien itsemurhien tarkas- telu yleistyi. 1970-luvulla yleistyivät sosiaalipsykiatriset epidemiologiset itsemurhatutkimuk- set, joissa selvitettiin erilaisia itsemurhille altistavia riskitekijöitä. Itsemurhat alettiin nähdä yk- silöllisen häiriön sijaan kansanterveydellisenä ongelmana ja ajatusmalli vierittikin itsemurhien syyn ennemminkin yhteiskunnallisten olosuhteiden harteille. Aikakautta kuvasi vastakkain asettelu psykiatrisen ja yhteiskunnallisesti suuntautuneen tutkimusperinteen välillä. (emt., 248.)
Kaikki kolme vaihetta saivat vaikutteensa ajankohtaisista kansainvälisistä tutkimussuuntauk- sista.1800-luvun puolivälissä ranskalainen ja englantilainen itsemurhatutkimus olivat suoma- laisen tutkimuksen alkulähteinä. Tämän jälkeen vaikutteita ammennettiin erityisesti saksalai- sesta biologisesta psykiatriasta. Kolmannessa vaiheessa suomalaiseen itsemurhatutkimukseen vaikuttivat erityisesti angloamerikkalaiset tutkimukset ja yhdysvaltalaiset tutkijat, jotka vierai- livat Suomessa. (emt., 249.)
Uudempaa kansainvälistä itsemurhatutkimusta ovat tarkastelleet esimerkiksi Heidi Hjelmeland ja Birthe Loan Knizek (2010, 74–80), joiden tekemän kirjallisuuskatsauksen mukaan vuosina 2005–2007 itsemurhatutkimusta koskevissa merkittävimmissä tieteellisissä julkaisuissa esitel- lyissä tutkimuksissa alle kolme prosenttia oli tehty kvalitatiivisin menetelmin. Heidän mu- kaansa viimeaikainen itsemurhatutkimus on jaettavissa kolmeen kategoriaan: 1) epidemiologi- siin, 2) (neuro)biologisiin ja 3) satunnaiskontrolloituihin (RCT) tutkimuksiin.
Epidemiologinen tutkimus keskittyy erilaisten itsemurhakäyttäytymiseen liittyvien riskitekijöi- den määrittämiseen eri ryhmissä ja eri puolilla maailmaa. Epidemiologisissa tutkimuksissa ai- neisto kerätään usein kyselyillä tai strukturoiduilla haastatteluilla. Näissä tutkimuksissa vas- tausten kontekstisidonnaisuutta ei ole yleensä otettu huomioon. Neurobiologinen tutkimus taas tarkastelee esimerkiksi hormonien ja aivojen välittäjäaineiden yhteyttä itsetuhoiseen käyttäyty- miseen. Se on myös selvittänyt psykiatristen häiriöiden yhteyttä itsetuhoisuuteen, muttei ole löytänyt niiden välille selvää yhteyttä. (emt., 74–80.)
RCT-tutkimus taas vertailee eri hoitomuotoja, mutta jättää avoimeksi kysymyksiä, kuten miksi jokin hoitomuoto toimii yhdelle, mutta voi olla jopa haitaksi jollekin toiselle. Hjelmeland ja
Knizek myöntävät, että heikkouksistaan huolimatta kvantitatiivinen tutkimus on tärkeä osa py- rittäessä saamaan kokonaiskuvaa itsetuhoisesta käyttäytymisestä ilmiönä. Heidän mukaansa tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta, joka keskittyy ymmärtämään itsetuhoista käyttäytymistä ja ottaa huomioon ihmisen käyttäytymisen kontekstisidonnaisuuden ja epälineaarisuuden. (emt., 74–80.)
Ikääntyneiden itsemurhia on tutkittu muun muassa epidemiologisilla lähestymistavoilla ja klii- nisillä seurantatutkimuksilla. Itsemurhayrityksistä on tehty erilaisia haastattelututkimuksia.
Psykologinen ruumiinavaus on tutkimusmetodi, jota on käytetty itsemurhatutkimuksissa jo 1920-luvulta alkaen. Tässä metodissa tietoa kerätään itsemurhan tehneen läheisiä haastattele- malla ja kootaan kaikki tutkimuskohdetta koskevat lääketieteelliset, psykiatriset ja muut tärkeät dokumentit. Laajin psykologisen ruumiinavauksen metodilla tehty tutkimus on tehty Suomessa Kansallisen itsemurhien ehkäisy -projektin yhteydessä, jolloin tutkittiin kaikki 1.4.1987–
31.3.1988 välisenä aikana tapahtuneet itsemurhat myös psykologisen ruumiinavauksen mene- telmällä. (Isometsä 2001, 379–385.)
Yhtenä osana psykologisia ruumiinavauksia tarkastellaan mielenterveyden häiriöiden esiinty- mistä tutkimuskohteilla. Toisistaan riippumattomat psykiatrit tekevät diagnoosin tutkimuskoh- teesta. Lähes poikkeuksetta tutkittavissa tapauksissa on todettu jokin mielenterveyden häiriö.
(emt., 379–385.) Psykologiseen ruumiinavaukseen liittyy paljon eettisiä seikkoja, joita on otet- tava huomioon. Näitä ovat esimerkiksi haastateltavien sensitiivinen kohtaaminen, mahdollisuus psykologiseen keskusteluun tarvittaessa sekä luottamuksellisuuden ja anonymiteetin varmista- minen. (esim. Cooper 1999, 467–475.)
Ikääntyneiden itsemurhia on tutkittu myös esimerkiksi tarkastelemalla itsemurha-aikeisiin liit- tyviä hätäkeskuspuheluita (Deuter, Procter & Rogers 2013). Myös ikääntyneiden jättämiä itse- murhaviestejä on tutkittu (esim. Cheung, Merry & Sundram 2015). Lisäksi on tehty muutamia tutkimuksia, joissa on haastateltu itsemurhaa yrittäneitä ikääntyneitä (esim. Bonnewyn ym.
2014). Tämä tutkielma perustuu myös siihen ajatukseen, että haastattelemalla ikääntyneitä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, saadaan relevanttia tietoa ikääntyneiden itsemurhayrityksiin johtaneista tekijöistä.
Erwin Stengel (1971, 79–80) on pohtinut itsemurhatutkimuksen ongelmallisuutta. Tutkimus on ollut pitkälti retrospektiivistä tutkimusta, jossa itsemurhia on tutkittu jo tapahtuneen kuoleman jälkeen, jolloin tutkimuksen kannalta merkittävintä tietoa ei ole enää saatavilla. Itsemurhien syitä ja motiiveja onkin tutkittu usein itsemurhayrityksen tehneiden avulla. Tällöin itsemur- hayritys on tulkittu ikään kuin ”pikkuitsemurhiksi” (minor suicide), mutta oletuksena on ollut, että syyt ovat samoja kuin toteutuneiden itsemurhien kohdalla. Stengel pitää tällaistakin tutki- musta hyväksyttävänä, mutta kritisoi tutkijoiden jättävän huomiotta merkittävän eron siinä, että itsemurhan tehneet ovat kuolleita ja sitä yrittäneet yhä elossa. Tässä tutkielmassa lähdetään siitä ajatuksesta, että itsemurhayritykset ovat osa laajempaa itsetuhoisuusilmiötä ja että itsemur- hayrityksiin ja toteutuneisiin itsemurhiin johtaneet tekijät ovat ainakin osin samoja.
2.3 Itsemurhat monisyisenä ilmiönä
Itsemurhatutkimuksessa on oltu kiinnostuneita itsemurhien ja itsemurhayritysten syistä. Itsetu- hoisuuden ilmenemistapojen on todettu olevan hyvin yksilöllisiä, ja siksi ilmiötä onkin tarkas- teltu kokonaisvaltaisesti ottamalla huomioon ihmisen elämänkaari, sosiaaliset olosuhteet sekä mielen toiminta. Biologisina tekijöinä on pidetty esimerkiksi fyysisiä sairauksia sekä niiden vaikutuksia elimistön ja psyyken toimintaan. Myös perinnöllisten tekijöiden osuutta itsetuhoi- seen käyttäytymiseen on tutkittu ristiriitaisin tuloksin. (Achté ym. 1989, 11–17.) Myös heiken- tyneen fyysisen toimintakyvyn on todettu olevan yhteydessä ikääntyneiden kasvavaan itsemur- hariskiin (Forma ym. 2016, 143–153).
Psyykkisinä tekijöinä on pidetty esimerkiksi ihmisen persoonallisuutta, tunteita ja tarpeita sekä tapoja selvittää ristiriitoja. Itsemurhan tehneille on todettu olevan tyypillistä psyykkisen toimin- takyvyn kapeutumisen ja elämän kokonaistilanteen hahmottamisen vaikeus. Myös erilaisten psyykkisten tarpeiden tyydyttämisen vaikeus ovat osoittautuneet itsemurhiin liittyviksi psyyk- kisiksi tekijöiksi. Lisäksi erilaisten psyykkisten häiriöiden, kuten masennuksen, on todettu al- tistavan itsetuhoiselle käyttäytymiselle. Onkin arvioitu, että noin viidennes itsemurhan teh- neistä on kärsinyt mielenterveysongelmista. (Achte ym. 1989, 16–17.)
Itsemurhien sosiaalisiin ja kulttuurisiin itsemurhien taustatekijöihin on katsottu kuuluvan ih- missuhteet, elinympäristön ja sen yhteisölliset erityispiirteet. Itsemurhien syynä merkittävässä roolissa on myös todettu olevan ihmissuhteiden. Erityisesti perhesuhteissa tapahtuneiden muu- tosten ja menetysten, kuten avioeron tai läheisen kuoleman, on todettu olevan merkittävinä so- siaalisina tekijöinä itsemurhien taustalla. Itsemurhille on todettu altistavan myös väkivalta eri muodoissaan ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Länsimaissa itsemurha on nähty usein kuitenkin yksityisenä ongelmana ja mielenhäiriönä eikä niinkään sosiaalisena ilmiönä. Yhteiskunnallis- ten ja sosiaalisten tekijöiden on kuitenkin todettu olevan merkittävä syy itsemurhakuolemiin (Achte ym. 1989, 17–18.)
Terveydenhuoltopalveluiden ja hoidon saatavuuden hankaluutta on pidetty merkittävänä yh- teiskunnallisena riskitekijänä itsemurhille. Myös avun hakemiseen liittyvän pelon ja häpeän on todettu lisäävän riskiä. (WHO 2014, 32.) Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvien tekijöiden yh- teyttä itsemurhiin on tutkittu myös Suomessa Itsemurhat 1987 –projektin yhteydessä. Yhteis- kunnalliseen asemaan liittyvien tekijöiden on ajateltu olevan ulkopuolelta määräytyviä pakkoja, jotka voivat rajoittaa ihmisen mahdollisuuksia subjektiivisesti ja sosiaalisesti mielekkääseen ja merkitykselliseen toimintaan. Nämä rajoitukset taas voivat heijastua ihmisen hyvinvointiin ne- gatiivisesti. (Järventie, Perä-Rouhu, Palonen & Lönnqvist 1990, 10–11.)
Yhteiskunnallisen aseman on katsottu vaikuttavan myös ihmisen sisäiseen toimintaan ja ole- van yhteydessä elämän realiteettien tiedostamiseen sekä selviytymisstrategioiden kehittämi- seen ja niiden laatuun. Esimerkiksi koulutuksen on ajateltu vaikuttavan yhteiskunnalliseen ase- maan ja antavan lisäksi välineitä ajatteluun ja tiedonmuodostamiseen, joiden avulla ihmisen on mahdollista suunnata toimintaansa itselleen edulliseen suuntaan. (emt., 10-11.)
Aiempien kansainvälisten tutkimusten perusteella on myös todettu, että itsemurhariski on suu- rin valkoihoisilla yli 85-vuotiailla, leskeksi jääneillä miehillä, joilla on masennusta, kroonisia kipuja, sydän- ja verenkiertoelinten sairauksia, syöpä ja jotka ovat sosiaalisesti eristäytyneitä ja käyttävät silloin tällöin päihteitä. Muita ikääntyneiden itsemurhien riskitekijöitä on todettu ole-
van muun muassa taloudellinen epävakaus ja autonomian menetys. Itsetuhoisiin aikeisiin voi- vat viitata myös yllättävä päätös luopua tärkeästä omaisuudesta, kiinnostuksen menettäminen fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöön tai ilmaisut elämään turhautumisesta ja sen päättämisestä.
(Hooyman & Kiyak 2011, 238.)
Muina itsemurhan riskitekijöinä on pidetty aiempaa itsemurhayritystä, aseita kotona, vangi- tuksi tulemista tai vankilassa oloa. Myös altistumisen läheisten tai julkisuuden henkilöiden itsetuhoiselle käytökselle on todettu lisäävän riskiä tehdä itsemurha. (National Institute of Mental Health 2015.) Sotien ja katastrofien, syrjinnän sekä akkulturaatioon liittyvien ongel- mien on todettu olevan maailmanlaajuisesti tarkasteltuina merkittäviä itsemurhan riskiteki- jöitä (World Health Organization 2014, 8). Lisäksi itsemurhiin on laajemmin tarkasteltuna todettu liittyvän erilaisia moraalisia, eettisiä, filosofisia, kansojen välisiä ja poliittisia teki- jöitä (Achté ym. 1989, 17–18).
Elämäntapahtumien ja erilaisten vaikeuksien on todettu myös olevan yhteydessä niin somaat- tisten sairauksien kuin psyykkisten häiriöiden, kuten masennuksen, kehittymiseen. Kielteis- ten elämäntapahtumien on todettu myös liittyvän itsemurhayrityksiin laukaisevina tekijöinä.
Itsemurhat Suomessa -projekti tutki itsemurhan tehneiden elämäntapahtumia kolmen edeltä- vän kuukauden ajalta. Tutkimuksessa erottui esimerkiksi alle 50-vuotiailla miehillä erot, työ- elämän vaikeudet ja työttömyys. Yli 50-vuotiailla korostuivat somaattiset sairaudet. Itsemur- haprosessissa elämäntapahtumien arvellaankin olevan vuorovaikutussuhteessa erilaisiin yk- silöllisiin tekijöihin, kuten elämänvaiheeseen, ongelmanratkaisutaitoihin, mielenterveyteen ja sosiaaliseen vuorovaikutusverkostoon. (Heikkinen, Aro & Lönnqvist 1993, 65–68.) Tässä tutkielmassa elämäntapahtumilla tarkoitetaan laajasti erilaisia kielteisiä tapahtumia, käänne- kohtia ja olosuhteita, joita ikääntyneet toivat esille haastatteluissaan liittyen itsemurhayrityk- siin.
Syiden etsimisen sijaan itsemurhia ja itsemurhayrityksiä onkin alettu tarkastella prosesseina, joiden kehityskulkuun vaikuttavat altistavat tekijät, kuten sairaudet. Myös suojaavien teki-
jöiden, kuten sosiaalisen tukiverkoston, puute liittyy usein prosessiin. Lisäksi itsemurhapro- sessiin liittyy jokin laukaiseva tilanne ja mahdollisuus jonkin itsemurhamenetelmän käyt- töön. Tilannekohtaisiin tekijöihin liittyy myös mahdollisuus, että ulkopuolinen ihminen puut- tuu itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Itsemurhaprosessi onkin yleensä useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksen lopputulema. Henkilön itsetuhoisuutta arvioitaessa on siis tarkasteltava kokonaistilannetta yksittäisten riskitekijöiden sijaan. (Suominen & Valtonen 2013, 881.)
Myös tässä tutkielmassa ollaan yksittäisten syiden sijaan kiinnostuneita laajasti kaikesta siitä, minkä ikääntyneet itse kokevat vaikuttaneen itsemurhayritykseen. Lähestymistapa on koko- naisvaltainen ja ottaa huomioon eri elämänvaiheet ja niihin liittyvät elämäntapahtumat, jotka haastatellut ovat itse kokeneet itsemurhayrityksen tai itsemurhayritysten kannalta merkityk- sellisiksi. Lisäksi tarkastelun kohteena ovat ikääntymiseen liittyvät tekijät.
Tässä tutkielmassa haastatellut kertoivat paljon laukaiseviksi tekijöiksi tulkittavia seikkoja, jotka liittyivät itsemurhayrityksen välittömään läheisyyteen. Aineistossa ilmeni myös erilai- sia riski- ja altistavia tekijöitä. Niiden johdonmukainen jäsentäminen olisi kuitenkin vaatinut strukturoidun haastattelurungon. Siksi tarkastelin aineistoa laajemmin tutkimuskysymyk- sieni kautta, jotka saivat lopullisen muotonsa aineistolähtöisesti. Seuraava itsemurhan pro- sessimalli (KUVIO 1.) kuvaa kuitenkin myös tämän tutkielman lähestymistapaa itsemurhail- miöön monisyisenä ilmiönä.
KUVIO 1.Itsemurhan prosessimalli (Lönnqvist, Aro, Marttunen & Palonen 1993, 3.)
Altistavat tekijät Suojaavat tekijät
Laukaisevat tekijät (epäspesifinen stressi, spesifi-
set tapahtumat)
Itsemurhapyrkimys (voimakkuus, ambivalenssi)
Riskitekijät
(biologiset, psyykkiset, sosiaaliset, kulttuuriset)
Itsemurhayritys -- (menetelmien saatavuus, me- netelmän vaarallisuus, yrityk- sen somaattiset seuraamuk-
set)
Somaattiset seuraamukset -komplikaatiot
Ulkoiset olosuhteet:
-avun saanti
Oma käyttäytyminen ja avun hakeminen: - -ambivalenssi
Hoitotoimet:
-tehokkuus
Eloonjääminen Kuolema
Ympäristön reaktiot:
-omaiset -hoitaneet henkilöt
-muu ympäristö
2.4 Itsemurhien ehkäisy
Koska itsetuhoisuuden taustalla on monia tekijöitä, myös itsemurhien ehkäisyssä tulisi ottaa huomioon erot väestön sisällä, riskiryhmät ja kontekstit sekä ihmisen elämänkaari kokonaisuu- dessaan (WHO 2014, 30). Itsemurhien ehkäisy voi olla yhteiskunnallisesti tai yksilöllisesti pai- nottunutta. Yhteiskunnallisen lähestymistavan mukaan yksilön käyttäytymiseen vaikuttavat hä- nestä riippumattomat tekijät yhteiskunnassa. Tämän lähestymistavan mukaisesti itsemurhia py- ritään ehkäisemään pääasiassa poliittisin keinoin edistämällä esimerkiksi perheiden asemaa ja panostamalla työelämän, koulutuksen ja elinolosuhteiden kohentamiseen. Yksilöllinen näkö- kulma itsemurhien ehkäisyyn korostaa yksilön vastuuta ja pitää itsemurhaa yksilön oman toi- minnan tuloksena. Sen mukaan itsemurha on prosessi, joka perustuu ihmisen omaan ajatteluun, tunteisiin ja tulkintaan omasta tilanteestaan. (Lönnqvist, 2009.) Vaikka tässä tutkielmassa tar- kastellaan itsemurhayrityksiä prosessina, ei yhteiskunnallisten tekijöiden merkitystä väheksytä.
Suomessa itsemurhien ehkäisy on monitasoista, ja sitä toteuttavat monet eri tahot. Helsingissä toimii esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran SOS-palvelu, jonka toimintaan kuuluvat muun muassa puhelinpalvelu, päivystysluonteiset käynnit ja ryhmien pitäminen. (emt., 2009.) LI- NITY-hanke, jonka kautta tutkielman aineisto on hankittu, on uusimpia menetelmiä Suomessa.
LINITY-malli on Suomen Mielenterveysseuran Suomeen tuoma SOS-kriisikeskuksen mene- telmä, joka perustuu sveitsiläiseen Bernin yliopistossa kehitettyyn Attempted Suicide Short In- tervention Program (ASSIP)-malliin. Tukimuoto on suunnattu erityisesti niille, jotka ovat jää- neet ilman muuta tukea ja hoitoa. Mallin mukaan itsemurha-ajatukset ovat opittu toimintamalli, joka voi aktivoitua vaikeassa elämäntilanteessa, kun tärkeät identiteettitekijät ja elämän osa- alueet ovat uhattuina. Toimintamallia on kuitenkin mahdollista muuttaa, jos ihminen oppii uu- sia malleja tilalle. Malli perustuu toiminnan teoriaan, kiintymyssuhdeteoriaan sekä kognitiivi- seen käyttäytymisterapiaan. Siihen kuuluu myös yhteisöllinen lähestymistapa, jossa asiakkaan ja terapeutin suhde on merkittävässä asemassa tilanteen ymmärtämisessä ja työstämisessä.
(Mielenterveysseura, 2018.)
Kansainvälisissä tutkimuksissa erilaisten ehkäisyohjelmien tehokkuutta ovat tutkineet esimer- kiksi Oyaman, Koidan, Sakashitan ja Ritsumeikanin (2004). Tutkimuksen tavoitteena oli arvi- oida yhteisöön perustuvan itsemurhien ehkäisyohjelman vaikutusta yli 65-vuotiaiden itsemur- hien ehkäisyssä. Tutkimus toteutettiin Jobojin maalaiskylässä käyttäen kvasikokeeellista koe- asetelmaa, jossa käytettiin vertailuun kahta lähiseudun kontrollialuetta, joissa ei toteutettu ky- seistä ehkäisyohjelmaa. Kymmenen vuotta kestävä ohjelma sisälsi masennuksen tunnistamista ja seurantaa terveydenhuollossa. Ohjelman aikana itsemurhariski tutkimusalueella väheni sekä miehillä että naisilla lähes neljänneksellä (25 prosenttia). Tutkijat toteavat johtopäätöksissään, että yhteisöön perustuva vanhuusiän masennuksen hallinta mielenterveyspalveluiden tukemana voivat olla tehokas keino vähentää ikääntyneiden itsemurhia sekä miehillä että naisilla.
Hon, Hon, Tain, Ng:n ja Chian tutkimuksessa (2014, 363–375) taas tarkasteltiin aiemman itse- tuhoisuushistorian vaikutusta ikääntyneiden itsemurhiin Singaporessa. Tutkimus perustui kuo- linsyyrekisterin tietoihin 409 ihmisestä, joiden kuolinsyyksi oli merkitty itsemurha vuosina 2000–2004. Tutkimus osoitti, että itsemurhavaarassa olevat ikääntyneet, joilla ei ole itsetu- hoista taustaa, voivat jäädä tunnistamatta, koska heillä on vähemmän näkyviä merkkejä itsetu- hoisuudesta. Toisaalta heillä esiintyi itsemurhasuunnittelua ennen itsemurhan toteuttamista ja he olivat useammin olleet sairaanhoidon piirissä somaattisten vaivojen vuoksi. Ne, joilla oli ollut aiemmin itsetuhoista käyttäytymistä, kärsivät todennäköisemmin myös enemmän sosiaa- lisista ongelmista, kuten päihdeongelmista. Ruumiinavauksessa heiltä löytyi useammin masen- nuslääkkeitä verestä ja he olivat joutuneet useammin psykiatriseen sairaalahoitoon ennen kuo- lemaansa.
Tuloksiinsa vedoten tutkijat ehdottavat, että ikääntyneille, joilla on aiempaa itsemurhataustaa, itsemurhaehkäisyohjelmien tulisi tarjota resursseja ja eri ammattilaisten, kuten sosiaalityönte- kijöiden apua, sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Lisäksi yhteistyötä potilaan ja perheen- jäsenten kanssa tulisi lisätä. Tuloksiinsa vedoten, tutkijat ehdottavatkin myös ihan konkreettisia keinoja ikääntyneiden itsemurhien ehkäisemiseksi, kuten parvekkeille tai ikkunoihin asennet- tavia kaiteita hyppäämisen estämiseksi. Lääkäreiden tulisi tutkijoiden mielestä myös välttää pitkäaikaisten lääkitysten määräämistä yliannostuksen ehkäisemiseksi. Lisäksi alkoholin saan- tia tulisi heidän mielestään rajoittaa. (emt., 2014, 363–375.)
Myös sovelluksia, jotka hyödyntävät sähköisiä tietojärjestelmiä, on käytetty itsemurhariskissä olevien tunnistamiseen. Algoritmien avulla on etsitty erilaisia itsemurhayritysten riskitekijöitä, kuten diagnooseja, lääkityksiä ja psykiatrisia diagnooseja. (Walsh, Ribeiro & Franklin, 2018.) Myös aivojen kuvantamisella on pystytty havaitsemaan eroja itsemurha-alttiiden ja verrokkien välillä. Itsemurha-alttiiden aivot reagoivat eri tavalla sanoihin ”elämä” ja ”kuolema” liittyviin negatiivisiin ja positiivisiin sanoihin kuin verrokkien aivot. (Just ym. 2017, 911–919.) Myös älypuhelimia on hyödynnetty nuorten itsemurhien ehkäisyssä erilaisten sovellusten avulla (esim. Larsen, Nicholas & Christensen 2016).
2.5 Ikääntyminen kokonaisvaltaisena ja moniulotteisena ilmiönä
Yli 65-vuotiaiden ikäryhmälle on erilaisia nimityksiä kuten ikääntyvä, ikääntynyt, iäkäs, van- hus, ja niiden käyttö vaihtelee tilanteen mukaan. Suomessa väestö jaetaan yleisimmin kolmeen luokkaan: lapsiin (0–14-vuotiaat), työikäisiin (15–64-vuotiaat) ja vanhuksiin (yli 65-vuotiaat) (Tilastokeskus 2001). Suomessa vanhuusiän alkaminen juuri 65-vuoden kohdalla liitetään sa- moihin aikoihin ajoittuvaan eläkeikään. Esimerkiksi niin kutsutussa vanhuspalvelulaissa, eli laissa ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalve- luista, ”ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä.” (980/2012 § 3).
Iäkkäällä henkilöllä laissa taas tarkoitetaan henkilöä, jonka ”fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt korkean iän myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen vuoksi taikka korkeaan ikään liittyvän rappeutumisen johdosta” (emt.). Yhdistyneet kansakunnat ei ole antanut virallista kriteeriä ikääntyneelle, mutta viitatessaan ikääntyneisiin, se tarkoittaa yleensä yli 60-vuotiaita. (WHO, 2016). Tutkiel- massani käytän nimitystä ikääntynyt viitatessani yli 65-vuotiaisiin, vaikka tutkittavien joukossa on myös vanhuspalvelulain määritelmään sopivia iäkkäitäkin.
Gerontologia on tiede, joka tutkii vanhenemista. Eri tieteenalat ovat tutkineet vanhenemista eri aikoina. Gerontologian tutkimus voidaan Breenin (1970) mukaan jakaa viiteen eri aikakauteen tieteenalojen mukaan, filosofiseen, biologiseen, psykologiseen, sosiaaliseen ja poliittiseen. Fi- losofit olivat ensimmäisiä, jotka kiinnostuivat vanhenemisesta jo antiikin Kreikassa, ja tämän
filosofisen ajanjakson katsotaan jatkuneen 1600-luvulle saakka. Teollistumisen ja teknologian kehityksen myötä alkoi lisääntyä kiinnostus vanhenemiseen biologisena ilmiönä. Vanhenemi- sen ongelman ajateltiin jopa olevan ratkaistavissa luonnontieteiden avulla. 1900-luvun alku- puolella tutkimus oli pääosin yksilökeskeistä. Biologinen tutkimus lisääntyi edelleen, mutta li- säksi psykologit kiinnostuivat vanhenemisesta yksilöpsykologisesta näkökulmasta. Toisen maailmansodan jälkeen ikääntyneiden osuus väestöstä teollistuneissa maissa oli noussut korke- aksi ja yhteiskuntatieteilijät alkoivat kiinnostua ikääntyneistä tutkimuskohteena. Tutkimusta hallitsivat sosiaaligerontologiset teoriat. (Pohjolainen 1990, 20–21.)
Gerontologia tarkastelee ikääntymistä neljästä eri näkökulmasta: kronologisesta, biologisesta, psykologisesta ja sosiaalisesta. Kronologisella ikääntymisellä tarkoitetaan yksilön ikää vuosina syntymästä alkaen. Biologinen ikääntyminen taas tarkoittaa ihmisen kehon toimintojen, kuten hengitys- ja verenkiertoelimistön, heikkenemistä. Psykologiseen ikääntymiseen kuuluvat esi- merkiksi kognitiivisten kykyjen kuten muistin, oppimisen, älykkyyden, omaksumiskyvyn ja persoonallisuuden prosessien muuttuminen. Sosiaalisesta ikääntymisestä puhuttaessa tarkastel- laan iän myötä muuttuvia rooleja ja ihmissuhteita. Eri ikääntymisen prosessit eivät etene sa- maan tahtiin, ja joku voi esimerkiksi näyttää kronologista ikäänsä nuoremmalta tai vanhem- malta. (Hooyman & Kiyak 2011, 4.)
Viime vuosina vanhuus- ja ikääntymistutkimuksessa suosittuja suuntauksia ovat olleet esimer- kiksi aktiivisen ja onnistuneen vanhuuden näkökulmat sekä elämänkulkuteoria. WHO:n kehit- tämä käsite aktiivinen ikääntyminen viittaa prosessiin, jossa pyritään optimoimaan mahdolli- suudet terveyteen, osallisuuteen ja turvallisuuteen ikääntyneiden elämänlaadun parantamiseksi.
Aktiivisen ikääntymisen konsepti korostaa ihmisten fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä hyvin- vointia läpi elämänkulun. Se myös pyrkii edistämään ikääntyneiden yhteiskuntaan osallistu- mista samalla kuitenkin tarjoten suojaa, turvaa ja huolenpitoa, kun he sitä tarvitsevat. (WHO 2002, 12–13.)
Aktiivisuuden katsotaan ilmenevän eri elämänalueilla, kuten sosiaalisella, kulttuurisella ja hen- gellisellä osa-alueella. Aktiivisuudella ei tarkoiteta pelkästään fyysistä aktiivisuutta ja osallis- tumista työelämään. Viitekehyksen mukaan ikääntyneet, jotka jäävät pois työelämästä, voivat
sairauksistaan ja vammoistaan huolimatta olla avuksi perheilleen, muille ikääntyneille sekä eri- laisille yhteisöille ja kansakunnille. Aktiivisen ikääntymisen konsepti pyrkii muuttamaan käsi- tyksen ikääntyneistä passiivisina vanhuspolitiikan kohteina vanhusten oikeuksia korostavaan lähestymistapaan. Ikääntyneiden itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden lisääminen ovatkin tärkeimpiä poliittisia tavoitteita aktiivisen ikääntymisen viitekehyksessä. (WHO 2002, 12–13.)
Ikääntymistä voidaan tarkastella myös laajemmin osana elämänkulkua. Elämänkulkuteoriat ovat muotoutuneet eri tieteenalojen, kuten psykologian ja sosiologian, kautta. Lähestymistapa pitää ihmisen kehitystä ja ikääntymistä jatkuvina, koko elämänpituisina prosesseina. Se koros- taa myös ihmisen toimijuutta; yksilöt rakentavat oman elämänkulkunsa valintojen ja tekojen kautta mahdollisuuksien ja rajoituksien puitteissa, ja näihin vaikuttavat historialliset ja sosiaa- liset olosuhteet. Elämänkulkuun vaikuttaa myös historiallinen konteksti; aika ja paikka, jossa yksilö elää. Erilaiset tapahtumat voivat vaikuttaa yksilöihin eri tavalla riippuen siitä, missä vai- heessa elämänkulkua ne tapahtuvat. (Elden Jr., Johnson & Crosnoe 2003, 11–13.) Elämänkul- kuajattelussa korostetaan tapaa, jolla ihmiset ovat toisistaan riippuvaisia ja kiinnitetään huo- miota erityisesti perheen merkitykseen. Perheen kautta ihminen kokee ja tulkitsee muuta sosi- aalista maailmaa. Lähestymistapa korostaa elämänpolkujen moninaisuutta ja sitä, että aikai- semmat elämänkokemukset ja päätökset vaikuttavat myöhempään elämään. (Hutchison 2011, 2.)
2.5.1 Ikääntynyt ihminen fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena olentona
Kuten todettu, itsemurhien syyt ovat moninaisia ja ne voivat liittyä ihmiselämän eri osa-aluei- siin. Niiden taustalla voidaan katsoa olevan sosiaali- ja terveysalalle ominainen humanistiseen ihmiskäsitykseen pohjautuva näkemys ihmisestä fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena olen- tona. Esimerkiksi hoitotyössä ihmisen fyysiseen olemukseen on määritelty kuuluvan solut, ku- dokset, elimet ja elinjärjestelmät. Psyykkiseen osa-alueeseen kuuluvat ajattelu, kokemukset sekä tieto, tahto, tunteet ja toivo. Sosiaaliseen ulottuvuuteen taas kuuluvat ihmissuhteisiin, luon- toon, kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyvät tekijät. (Anttila ym. 2003, 39.)
Laajemmin ihmistyöhön sopivaa ihmiskäsitystä on hahmotellut Lauri Rauhala (1983, 2005, 2014, 31–43). Hän jakaa ihmisen olemassaolon perusmuodoiksi tajunnallisuuden (psyykkis- henkinen olemassaolo), kehollisuuden (olemassaolo orgaanisena tapahtumisena) sekä situatio- nalisuuden (olemassaolo suhteina todellisuuteen). Erilaiset havainto- ja tunne-elämykset sekä niistä syntyvät merkityssuhteet ovat tajunnallisia ilmiöitä. Merkityssuhteita ovat muun muassa tieto, tunteet ja intuitio. Esimerkiksi psyykkisiä häiriöitä pidetään tämän ajatuksen mukaan myös merkityssuhteina, tosin epäsuotuisina sellaisina. Kehollisuus taas eroaa tajunnallisuu- desta siinä, että se ei ole millään tavoin symbolista tai käsitteellistä vaan aineellista kehon toi- mintaa.
Situationaalisuudella Rauhala tarkoittaa elämäntilanteen ja olosuhteiden vaikutusta ihmisen to- dellisuuteen. Osa situaation komponenteista ovat sellaisia, joihin ihminen ei voi itse vaikuttaa, kuten ihonväri ja geenit. Joitain komponentteja ihminen taas voi itse valita, kuten ystävänsä tai harrastuksensa. Hän jakaa komponentit myös konkreettisiin ja ideaaleihin. Konkreetteja kom- ponentteja ovat esimerkiksi kotien ja työpaikkojen ulkoiset puitteet sekä maantieteelliset ja il- mastolliset olot. Ideaaleja komponentteja taas ovat esimerkiksi arvot ja normit sekä ihmissuh- teet ja luonto kokemuksellisina ilmiöinä. Ihmisen situaatio kokonaisuudessaan vaikuttaa Rau- halan mukaan myös muihin olemassaolon muotoihin, tajunnallisuuteen ja kehollisuuteen. Hän nimeääkin muotoilemansa ihmiskäsityksen holistiseksi ja ajattelee kaikkien olemispuolien edellyttävän toistensa olemassaolon ja olevan keskinäisessä yhteydessä toisiinsa (emt. 2015, 57).
Pauli Niemelä (2014, 27–30) taas on tarkastellut ihmistä systeemiteoreettisesta näkökulmasta.
Hän on kehitellyt systemaattisen ihmiskäsityksen, joka perustuu myös kolmijakoisuuteen. Hän on jakanut ihmisen olemuksen fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen osajärjestelmään, joiden lisäksi ihmisellä on toiminta osajärjestelmä, joka on myös jaettu edellä mainittuihin kolmeen osa-alueeseen (fyysis-psyykkis-sosiaaliseen). Malli sisältää erilaisia tasoja ja ulottuvuuksia ja Niemelän mukaan ihmisestä onkin erotettavissa yhteensä 36 erilaista elementtiä. Myös Nieme- län ihmiskäsitys on kokonaisvaltainen ja sen mukaan kaikki osajärjestelmät tasoineen ja ulot- tuvuuksineen ovat yhteydessä toisiinsa.
Myös sosiaalityö perustuu kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen. Kokonaisvaltainen lähesty- mistapa käy ilmi esimerkiksi Sosnetin kansainväliseen sosiaalityön määritelmään pohjautu- vassa määritelmässä: "Sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalityöntekijän yliopistokoulutuksen saa- neen ammattihenkilön toimintaa, joka perustuu tieteellisesti tutkittuun tietoon, ammatillistie- teelliseen osaamiseen ja sosiaalityön eettisiin periaatteisiin. Sosiaalityöllä vahvistetaan hyvin- vointia edistäviä olosuhteita, yhteisöjen toimivuutta sekä yksilöiden toimintakykyisyyttä. Työ on yksilöiden, perheiden, ryhmien ja yhteisöjen sosiaalisten ongelmien tilannearviointiin ja rat- kaisuprosesseihin perustuvaa kokonaisvaltaista muutostyötä, joka tukee ihmisten selviyty- mistä." (Sosnet, 2018.) Myös tämän tutkielman ihmiskäsitys ja tarkastelukulma itsemurhayri- tyksiin on kokonaisvaltainen.
2.5.2 Ikääntyneen ihmisen toimintakyky
Ihmisen toimintakyky voi vaihdella eri ikäkausina ja eri elämäntilanteissa. Ikääntyessä ihmisen toimintakyky kuitenkin heikkenee luonnollisten prossien myötä. Kuten aiemmin todettiin, van- huspalvelulainkin määritelmä iäkkäästä henkilöstä perustuu heikentyneeseen toimintakykyyn.
Tässä tutkielmassa ikääntymiseen liittyviä itsemurhayrityksiin johtaneita tekijöitä tarkastellaan toimintakyvyn näkökulmasta. Toimintakyvyn ulottuvuudet voidaan jakaa fyysiseen-, psyykki- seen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Ulottuvuudet liittyvät toisiinsa ja lisäksi niihin vaikuttavat ympäristöön ja sen vaatimuksiin liittyvät sekä yksilölliset tekijät. Vanhuspal- velulain (28.12.2012/980 1§)tarkoituksena on ”tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia, ter- veyttä, toimintakykyä ja itsenäistä suoriutumista” ja ”parantaa iäkkään henkilön mahdolli- suutta saada laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja sekä ohjausta muiden tarjolla olevien palvelujen käyttöön yksilöllisten tarpeittensa mukaisesti ja riittävän ajoissa silloin, kun hänen heikentynyt toimintakykynsä sitä edellyttää”.
Fyysinen toimintakyky kuvaa ihmisen kykyä selvitä jokapäiväisistä toiminnoista. Sitä voidaan myös arvioida mittaamalla esimerkiksi lihasvoimaa ja kestävyyttä, nivelten liikkuvuutta ja ke- hon hallintaa. Myös aistien toiminta kuuluu fyysiseen toimintakykyyn. Lisäksi toimintakykyyn liitetään usein myös käsitteet fyysinen kunto, fyysinen suorituskyky ja terveyskunto. (THL 2015.)
Päivittäiset perustoiminnot voidaan luokitella eri tavoin, mutta ne voidaan jakaa esimerkiksi itsestä huolehtimiseen, liikkumiseen ja instrumentaalisiin toimintoihin. Itsestä huolehtimisen alueelle kuuluvat esimerkiksi syöminen ja peseytyminen, liikkumisen osa-alueelle taas esimer- kiksi vuoteesta nouseminen ja ulkona käveleminen. Instrumentaalisiin toimintoihin kuuluvat muun muassa pankkiasioiden hoitaminen ja kyky käyttää erilaisia teknisiä laitteita, kuten tieto- konetta. (Laukkanen & Pekkonen 2013, 303.) Päivittäisistä toiminnoista selviytymisen arvioin- tiin on kehitetty muun muassa ADL (activities of daily living) -menetelmä, joka sisältää myös päivittäisten perustoimintojen (PADL, physical activities of daily living) ja asioiden hoitami- seen liittyvät (IADL, instrumental activities of daily living) osa-alueet. (Heikkinen, Kauppinen
& Laukkanen 2013, 291.)
Psyykkisellä toimintakyvyllä tarkoitetaan yksilön voimavaroja ja erilaisia kykyjä selviytyä eri- laisista psyykkisesti kuormittavista tilanteista. Psyykkinen toimintakyky on myös osa elämän- hallintaa, mielenterveyttä ja psyykkistä hyvinvointia. Lisäksi siihen liittyy tuntemiseen ja ajat- teluun liittyviä toimintoja, kuten kyky vastaanottaa ja käsitellä tietoa, kyky tuntea, kyky kokea ja muodostaa käsityksiä itsestä ja ympäröivästä maailmasta sekä kyky suunnitella elämäänsä ja tehdä siihen liittyviä päätöksiä. Myös yksilön persoonallisuus on osa psyykkistä toimintakykyä.
Myös arvostava suhde itseen, ja ympärillä oleviin ihmisiin sekä realistinen luottamus tulevai- suuteen heijastavat psyykkistä toimintakykyä. (THL 2015.)
Sosiaalinen toimintakyky on moniulotteinen käsite ja se määrittyy erityisesti suhteessa ympä- ristöön. Sitä voidaan tarkastella yksilön ominaisuutena ja sisäisinä prosesseina, mutta ennen kaikkea se liittyy yhteiskunnallisiin, yhteisöllisiin ja vuorovaikutuksellisiin tekijöihin. Yksilöl- lisiin toimintakyvyn osa-alueisiin kuuluvat sosiaaliset taidot ja synnynnäinen temperamentti, mitkä vaikuttavat tapaan olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Toimintakykyyn vai- kuttavia yksilöllisiä tekijöitä ovat myös ihmissuhteisiin ja vuorovaikutustilanteisiin liittyvät odotukset, motiivit, tavoitteet ja arvostukset. Esimerkiksi toisilta saadun palautteen merkitys on hyvin yksilöllistä. (Tiikkainen 2013, 284–285.)
Sosiaalinen toimintakyky voidaan jakaa myös potentiaaliseen ja aktuaaliseen toimintakykyyn.
Potentiaalisella toimintakyvyllä tarkoitetaan ympäristön ja yksilön välisen suhteen luomia mah- dollisuuksia ja toisaalta rajoitteita yksilön toiminnalle. Sen osa-alueita ovat yhteiskunta, yh- teisö, ympäristö ja sosiaalinen verkosto. Aktuaalinen toimintakyky taas on ihmisen toimintaa yhteiskunnassa, yhteisöissä ja ihmissuhteissa. Aktuaalisen toimintakyvyn osa-alueisiin kuulu- vat esimerkiksi yhteisyyden kokeminen, osallisuuden kokeminen ja selviytyminen arkipäivän tilanteista. (emt., 284–285.)
Ongelmat yksilön ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa saattavat ilmetä sosiaalisina on- gelmina, kuten päihdeongelmina, köyhyytenä, syrjäytymisenä, yksinäisyytenä ja normeista poikkeavana käyttäytymisenä. Ikääntyneillä riskinä on erityisesti olosuhteiden pakosta johtuva eritäytyminen ja vähäiset kontaktit muiden ihmisten kanssa. Esimerkiksi kotona asuvat huono- kuntoiset ikääntyneet ovat vaarassa jäädä sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden ulkopuolelle.
Ikääntymiseen liittyvät fyysiset tekijät voivat myös tuoda haasteita sosiaaliseen kanssakäymi- seen. Esimerkiksi kuulo- ja näköaistin heikkeneminen voivat vaikeuttaa viestintää toisten ih- misten kanssa. (emt., 286.) Tässä tutkielmassa toimintakyvyn heikkeneminen katsotaan ikään- tymiseen liittyväksi tekijäksi.
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
3.1 Tutkimuksen metodologiset valinnat
Aineiston analyysimenetelmäksi valitsin laadullisen sisällönanalyysin. Sisällönanalyysissä tar- kastellaan tekstimuotoisia tai sellaiseksi muutettuja aineistoja. Sisällönanalyysin avulla pyrin muodostamaan tutkittavasta ilmiöstä tiiviimmän kuvauksen ja kytkemään tutkimuksesta saadut tulokset tutkittavan ilmiön laajempaan asiayhteyteen. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka, 2006.)
Suhtautuminen kieleen on yksi merkittävä erotteleva tekijä erilaisissa tutkimuksellisissa viite- kehyksissä. Realistinen lähestymistapa pitää kieltä todellisuuden suorana heijastajana, jolloin ihmisten tuottaman puheen tai tekstin ajatellaan vastaavan asioiden todellista ilmenemistä. Re- lativismista taas puhutaan silloin, jos puheen ja tekstin katsotaan olevan vain versioita todelli- suudesta. Käsite liittyy läheisesti sosiaalisen konstruktionismin käsitteeseen, jossa todellisuu- den ajatellaan rakentuvan sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Näiden kahden suuntauksen välimaastossa on kriittisen realismin viitekehys, jonka mukaan todellisuus on osit- tain jaettua, yhteistä ja objektiivista. (emt., 2006.)
Kriittisen realismin mukaan tiedekin on erehtyväistä, mutta se pyrkii koko ajan lähestymään totuutta. Näin ollen siihen liittyy ajatus objektiivisesta, uskomuksista riippumattomasta todelli- suudesta, joskin käsitys siitä voi muuttua. (Raatikainen 2004, 72–73.) Tässä tutkielmassa ai- neistoa tarkastellaankin kriittisen realismin valossa. Tulkitsen ikääntyneiden ilmaisemia itse- murhayritykseen johtaneita tekijöitä todellisuuden suorina heijastumina, mutta ei välttämättä pysyvinä ilmiöinä.
Kriittisen realismin sopivuutta sosiaalityön tutkimukseen ovat tarkastelleet esimerkiksi Elina Pekkarinen ja Maria Tapola-Haapala (2009, 191). He tuovat esille kriittisen realismin tuoman mahdollisuuden tuottaa tietoa erilaisista sosiaalisista ongelmista ja sitä kautta mahdollisuuden niiden ehkäisemiseen ja poistamiseen. Tämä tutkielma perustuu myös ajatukseen, että on tär- keää saada lisää tietoa sosiaalisista ongelmista, jollaisiksi itsemurhayrityksetkin miellän. Tieto
ei tässä yhteydessä tarkoita vain tulkinnallista tietoa, vaan käytäntöön ja olemassa olevaan maa- ilmaan sovellettavaa tietoa.
Bhaskarin (1978) mukaan sosiaalisten ongelmien tutkimuksessa voidaan esittää miksi-kysy- myksiä, vaikka tavoitteena ei olekaan etsiä syy-seuraus-suhteita. Tarkoitus on pikemminkin selvittää niitä voimia ja tendenssejä, jotka vaikuttavat ilmiöön. Ajatus liittyy kriittisen realismin käsitykseen maailmasta avoimena järjestelmänä, jota leimaavat ennustamattomat tapahtumat ja muutokset. Tavoitteena sosiaalisten ongelmien tutkimuksessa, kuten myös tässä tutkielmassa, on kuitenkin yrittää selvittää, mistä ilmiöissä on kyse, mistä se on saanut alkunsa ja mitkä tekijät ylläpitävät ilmiötä sekä miten siihen voitaisiin vaikuttaa. (ks. Pekkarinen & Tapola 2009, 189, 194.)
3.2 Aineiston keruu
Tutkimusaihettani ja siihen liittyvän aineiston hankkimista pohtiessani, sain tiedon Suomen mielenterveysseuran LINITY-hankkeesta, jossa on tavoitteena edistää edellä mainittua LINITY (lyhyt interventio itsemurhaa yrittäneille) -mallin käyttöä itsemurhien ehkäisemiseksi. Jälkihoi- don onkin todettu olevan itsemurhayrityksen jälkeen yksi tehokkaimmista keinoista ehkäistä itsemurhia. Lyhytkin interventio vähentää riskiä yrittää itsemurhaa uudestaan. (Suomen mie- lenterveysseura 2018.)
Intervention ensimmäisessä tapaamisessa asiakkaat saavat kertoa vapaasti oman elämäntari- nansa tuoden esille asioita, joiden ovat kokeneet vaikuttaneen itsemurhayritykseen päätymi- seen. Tarinat videoidaan ja kirjoitetaan tiivistetyiksi tarinoiksi yhdessä työntekijän kanssa, minkä jälkeen niitä aletaan käsitellä yhdessä asiakkaan kanssa. (emt., 2018.) Valitsin tutkimus- aineistokseni kuusi videoitua tapaamista, joissa asiakas kertoo oman tarinansa. Aineiston va- lintakriteereinä oli, että haastateltava on vähintään 65-vuotias. Lisäksi tavoitteenani oli, että saisin aineistooni molempien sukupuolien edustajia.
Tällaisia omaan elämään liittyviä kertomuksia kutsutaan teemaomaelämäkerroiksi (Jyväskylän yliopisto 2014). Aineistossa ikääntyneet kertovat erilaisia tapahtumia ja asioita, joiden he ko- kevat vaikuttaneen itsemurhayritykseensä. Ikääntyneiden kertomuksissa esiintyvät asiat olen tässä tutkielmassa määritellyt itsemurhayrityksen taustalla oleviksi tekijöiksi. Olen karsinut ai- neistosta pois kohdat, jotka eivät selkeästi liity tutkimuskysymykseeni sekä kohdat, joissa tois- tetaan jo aiemmin kerrottu ilman eri asiayhteyttä.
Tarkastelin aineistoa tutkimuskysymysteni valossa ja yritin löytää niihin vastauksia tarkastele- malla aineistoa mahdollisimman avoimesti ja ennakkoluulottomasti. Purin videoidut haastatte- lumateriaalit litteroimalla tekstiaineistoksi. Litteroinnin tarkkuustason suhteutin tutkimuson- gelman kannalta sopivaksi. (esim. Nikander 2010, 434.) Tutkielmassani olen kiinnostunut ai- neiston asiasisällöistä, joten päätin litteroida aineistot sanatarkasti haastateltujen omia sanava- lintoja ja murreilmaisuja käyttäen analysoimisen helpottamiseksi. Jos elekieli oli välttämätöntä asian ymmärtämiseksi, kirjoitin sen sulkuihin tekstin lomaan. Tarkempaa litterointia esimer- kiksi taukojen pituuksista en nähnyt tarpeelliseksi.
Litteroin yhteensä kuusi haastattelua. Niiden keräämiseen kului suunniteltua enemmän aikaa.
Yhteyshenkilöni Mielenterveysseuralta kävi läpi tekemiään haastatteluja ja etsi iältään sopivia (yli 65-vuotiaita) haastateltuja. Osa haastatteluista tehtiin aineistonkeruuprosessin aikana. Yli 65-vuoden iän lisäksi kriteerinä oli, että haastatteluvideossa haastateltavan kerronta oli riittävän selkeää. Osa haastatelluista oli yhteyshenkilöni mukaan niin huonokuntoisia ja iäkkäitä, että puheesta olisi voinut olla vaikea saada selvää. Toiveenani oli saada myös molempien sukupuo- lien edustajia aineistooni.
Yhteyshenkilöni oli aiemmin haastateltuihin yhteydessä puhelimitse ja lähetti puolestani tutkit- taville tiedotteen tutkimuksesta (LIITE 1.) sekä tutkimuspyyntölomakkeen (LIITE 2.). Tutki- mukseen suostuneet lähettivät allekirjoitetut lomakkeet takaisin yhteyshenkilölle tai kirjoittivat ne paikan päällä haastattelun yhteydessä. Tällä tavoin suojattiin myös informanttien yksityi- syyttä. Litteroitua aineistoa syntyi kaikki haastattelut yhteen tiedostoon kirjoitettuna fontti- koolla 12 ja rivivälillä 1,5, 71 sivua. Haastattelujen kestot vaihtelivat noin viidestätoista minuu- tista tuntiin.
3.3 Haastatellut ikääntyneet
Aineisto koostui kuudesta haastattelusta. Haastatelluista kaksi oli miehiä ja loput naisia. Haas- tatellut olivat syntyneet vuosina 1944–1952. Haastateltujen muita taustatietoja, kuten ammattia tai asuinkuntaa ei ollut tiedossa, enkä nähnyt niitä tarpeellisiksikaan tämän tutkielman yhtey- dessä. Tarkempien taustatietojen käyttö tutkimusraportissa olisi myös voinut vaarantaa ano- nymiteetin.
Jokainen haastatelluista oli yrittänyt itsemurhaa useamman kerran. Haastattelu oli kuitenkin tehty pian viimeisimmän yrityksen jälkeen. Kaikista haastatteluista ei käynyt ilmi, kuinka monta kertaa he olivat itsemurhaa yrittäneet.
Itsemurhayritykseen käytetyt menetelmät olivat vaihtelevia. Itsemurhaa oli yritetty viiltele- mällä puukolla ympäri kehoa, hukuttautumalla ja useassa tapauksessa lääkkeiden yliannostuk- sella, joko alkoholin kanssa tai ilman. Osa itsemurhayrityksistä oli keskeytynyt jostakin syystä.
Hirttäytyminen oli omatoimisesti estetty viime hetkellä ja parvekkeelta ei ollutkaan hypätty naapurien ilmestyttyä pihalle. Kaksi haastateltavaa kertoi myös soittaneensa itselleen apua otet- tuaan yliannostuksen lääkkeitä.
3.4 Aineiston analyysi
Kuten teorialuvussa todettiin, itsemurhiin ja itsemurhayrityksiin vaikuttavat elämän eri osa- alueet ja elämänkaari (esim. Achte ym. 1989, 11–17). Ikääntymistä voidaan tarkastella krono- logisen ikääntymisen lisäksi biologisesta, psykologisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta (esim.
Hooyman & Kiyak 2011, 4.) Niin itsemurhien syiden tutkimuksessa kuin ikääntymisen ja toi- mintakyvyn eri ulottuvuuksien tarkastelussa esiintyy kolmijako: fyysinen, psyykkinen ja sosi- aalinen, hieman eri muunnoksin. Kokonaisvaltainen ihmiskäsitys on myös sosiaalityön taus- talla vaikuttava viitekehys. Tätä kolmijakoa hyödynnän tarkastellessani ikääntymiseen liittyviä teemoja haastateltujen kertomuksissa.
Näin ollen tutkielman analyysi on teoriaohjaava. Teoriaohjaavassa sisällönanalyysissä analyysi ei pohjaudu suoraan teoriaan, mutta siinä on yhtymäkohtia siihen. Tarkoituksena ei ole teorian testaaminen, vaan pyrkiä pikemminkin tuomaan siihen uusia näkökulmia. Päättely teoriaohjaa- vassa sisällönanalyysissä on abduktiivista, jolloin tutkija joutuu tasapainoilemaan aineistoläh- töisyyden ja teorian kanssa. (Tuomi & Sarajärvi 2009, 96–97.) Ikääntyneiden itsemurhia kos- kevia teorioita tai malleja on niukasti, joten teoreettinen viitekehykseni muodostui gerontolo- gisesta tutkimuksesta sekä ikääntyneiden itsemurhista ja itsemurhayrityksistä tehdystä aiem- masta tutkimuksesta. Tällä tavoin pyrin löytämään tekijöitä, jotka lisäisivät ymmärrystä ikään- tyneiden itsemurhayrityksistä.
Aluksi luin aineistoa läpi useita kertoja. Tämän jälkeen lihavoin tekstistä kaikki kohdat, jotka olivat mielestäni tutkimuskysymysten kannalta merkityksellisiä. Lähtökohtana oli etsiä ikään- tyneiden itsemurhayrityksiin vaikuttaneita tekijöitä ja tarkastella erityisesti ikääntymiseen liit- tyviä tekijöitä. Analyysiyksiköksi valitsin ajatuksen tai pienimmän mahdollisen merkityskoko- naisuuden (Latvala & Vanhanen-Nuutinen 2001, 25-27). Analyysiyksikön laajuus saattoi vaih- della parista sanasta muutaman lauseen vuoropuheluun haastattelijan kanssa.
Numeroin haastattelut litterointijärjestyksen mukaan. Koodasin aineiston merkitsemällä liha- voidun kohdan eteen haastattelun numeron ja analyysiyksikön järjestysnumeron, että ne löytyi- sivät helpommin aineistosta. Tässä vaiheessa myös tutkimuskysymykset alkoivat tarkentua.
Huomasin, että aineistossa kerrotaan paljon erilaisia elämäntapahtumia ja tämän lisäksi aineis- tossa on paljon muuta kuvausta itsemurhayritykseen johtaneista olosuhteista, tunteista ja toi- mintakyvyn heikkenemisestä, joiden ikääntyneet olivat kokeneet vaikuttaneen itsemurhayrityk- seen päätymisessä.
Seuraavassa vaiheessa kirjoitin lihavoitujen ja koodattujen alkuperäisilmauksien yhteyteen pel- kistetyn ilmaisun omin sanoin. Tämän jälkeen siirryin klusteroimaan aineistoa pelkistettyjen ilmausten avulla. Klusteroinnissa ryhmitellään ja yhdistellään ilmiöitä, joiden katsotaan kuulu- van yhteen. Tavoitteena on aineiston pelkistäminen ja supistaminen. Klusterointi voidaan tehdä joko käsitteellisesti tai empiirisesti. Käsitteellisen klusteroinnin perustana ovat tutkijan omat käsitykset yhteenkuuluvista asioista. Empiirisessä klusteroinnissa aineistoa ryhmitellään jo sen
koonnin aikana. (Hämäläinen 1987, 35–36.) Tässä tutkielmassa klusterointi tehtiin käsitteelli- sesti, koska kyseessä oli valmis aineisto.
Eri elämänvaiheisiin liittyviä tekijöitä koskevaan tutkimuskysymykseen hain aineistosta vas- tausta etsimällä aineistosta erilaisia elämäntapahtumia, joiden haastatellut kertoivat liittyvän itsemurhayritykseen. Tämän jälkeen kirjoitin alkuperäiset ilmaukset pelkistettyyn muotoon.
Pelkistetyistä ilmauksista muodostin alaluokkia. Tämän jälkeen luokittelin alaluokat yläluok- kiin eli kielteisiin elämäntapahtumiin eri elämänvaiheissa. Yhdistäväksi luokaksi muodostin itsemurhayritykseen vaikuttaneet elämäntapahtumat.
Erilaiset elämäntapahtumat luokittelin kolmeen eri ikävaiheeseen. Käytin suuntaa antavana ja- otteluna Suomessa vakiintunutta jakoa lapsiin (0–14-vuotiaat), työikäisiin (15–64-vuotiaat) ja vanhuksiin (yli 65-vuotiaat) (Tilastokeskus 2001). Tapahtumien ajoittamisen oikeaan ikävai- heeseen jouduin päättelemään erilaisista ilmaisuista, kuten ”viisitoista vuotta sitten” ja tämän jälkeen laskemaan tapahtuman ajankohdan haastatellun syntymäajasta. Erityisesti, aikuisuuden ja vanhuuden välillä jäi muutamassa tapauksessa epäselväksi, kumpaanko ikävaiheeseen tapah- tuma ajoittui. Tällaisissa tapauksissa käytin omaa harkintaani ja ymmärrystäni ja liitin tapahtu- man sen mukaiseen ikävaiheeseen
Tutkimuskohteen käsitteellistämistä ja uuden ymmärryksen ja johtopäätösten kehittämistä tut- kittavasta aiheesta voidaan kutsua abstrahoinniksi. Klusterointi ja abstrahointi ovat osin toi- siinsa limittyviä prosesseja. (Hämäläinen 1987, 35–36.) Tässä vaiheessa tutkimustulokset al- koivat saada käsitteellisen muodon, mutta varsinaiset johtopäätökset olivat vasta kehittymässä.
Taulukkoon 1. olen koonnut esimerkinomaisesti elämäntapahtumia koskevan tutkimuskysy- myksen analyysin eri vaiheet. Hyödynsin analyysissä Jouni Tuomen ja Anneli Sarajärven (2009, 118) laatimaa taulukkopohjaa teoriaohjaavalle sisällönanalyysille.
