66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5sis Kiven suhteen, mutta ei onnek- si tuhonnut hänen kieltään. Monet esimerkit osoittavat, että monikie- linen ja -kulttuurinen ympäristö on omakielisenkin kirjallisuuden hyvä kasvualusta.
1900-luvun loppupuolelta läh- tien kielenhuoltajat ovat siirtyneet periaatteissaan lähemmäs kielen- käytön vaihtelun tunnustamista.
Kielitoimiston johtaja Matti Sade- niemi totesi (1952), että kielivirhe on suhteellinen käsite. Päivi Rin- tala tähdensi (1980-luvulla), että normeja on tarvittu nimenomaan kirjoitetun kielen erityistarpeita varten. Uusimmille kielenhuollon periaatteille on ominaista kielen moninaisuuden ja eri kielimuoto- jen ja tekstilajien vaatimusten huo- mioon ottaminen. Merkittävä on myös suomen kielen lautakunnan puheenjohtajan (2000–09) Har- ri Mantilan periaate: suomen kie- li on joustava ja elävä kansalliskie- li, joka voi ottaa vastaan vaikuttei- ta muista kielistä.
Tuoreimmissa kielenhuollon toimissa kielenkäyttäjä on yhä sel- vemmin keskiössä. Kun eri alojen ammattilaiset työstävät itse tekstin- sä, heille on tärkeää saada asiansa hoidetuksi korrektilla tavalla. Kie- li on osa ammattitaitoa. Tiivistäen voi kielenhuollon vaiheista havai- ta, että on edetty kansallisen identi- teetin ja statuksen tukemisesta yk- silön (ja yhteisöjen) identiteetin ja statuksen tukemiseen.
Kirjallisuus
Herlin, Ilona 2014. Mitä oikeastaan on alkaminen? Kielikello 1/2014.
Kirjoittaja on kielikasvatuksen emerita
professori ja suomen kielen dosentti.
Nuolenpääkirjoituksesta informaatiotulvaan
Juha Järvelä
Gleick, James: Informaatio.
Suomentanut Veli-Pekka Ketola.
Art House 2013.
Art Housen julkaisema suomennos James Gleickin teoksesta The Infor- mation: A History, a Theory, a Flood (2011) on mielenkiintoista luetta- vaa, vaikkakin sen kohderyhmä on epäselvä. Kyseessä on esseemäinen tietokirja, jonka tyyli tekee sen nau- tittavaksi lukea, mutta oppikirjaksi se soveltuu huonosti.
Teos pyrkii antamaan kokonais- kuvan informaation ja tiedonväli- tyksen historiasta. Nuolenpääkir- joituksesta ja afrikkalaisista rum- muista teos etenee sähköiseen tiedonsiirtoon ja informaatiotul- van kehittymiseen. Gleick pyrkii osoittamaan, miten informaatio ja se, kuinka sen ymmärrämme, on muuttanut ihmistä, hänen tietoi- suuttaan ja elämäänsä.
Teoksen suomenkielinen lai- tos on kovin pelkistetyissä kovis- sa kansissa. Abstrakti kansikuva ei anna kuvaa siitä, millainen tarinoi- den aarreaitta kansien välissä on.
Gleickin käsissä informaatiohis- toria on ennen kaikkea kiehtovaa ajatusten kehityksen historiaa, jo- ta kerrotaan elävillä esimerkeillä ja kiehtovien yksilöiden kautta. Kir- jassa tulevat tutuiksi muun muassa sanakirjantekijä Robert Cawdrey, laskentakoneiden kehittäjä Charles Babbage, informaatiotutkija Char- les H. Bennett, fyysikko Kurt Gö- del ja matemaatikko Alan Turing.
Gleickin mukaan kirjoittami- nen on ollut edellytys ajattelun muutokselle. Lukutaitoiset ja -tai-
dottomat ajattelevat hänen mu- kaansa eri tavoin. Kirjapainotaito mahdollisti aiempaa abstraktim- man ajattelun: sanojen merkityk- set voitiin nähdä suhteessa toisiin- sa tai sanat voitiin nähdä itseensä viittaavina. Suulliseen tietoon no- jautuvilta ihmisiltä puuttuu ka- tegorioita, joista on tullut toinen luonto lukutaitoisissa kulttuureis- sa eläville ihmisille. Esimerkiksi suullisesta kirjallisuudesta ei pitäi- si näin ollen puhua, koska kirjoitet- tu sana on mekanismi, jolla tiedäm- me, mitä tiedämme. Kirjoittamisen keksimisen Gleick näkee edellytyk- senä muun muassa matematiikalle ja logiikalle.
Gleick käsittelee informaation historiaa muun muassa siihen vai- kuttaneiden laitteiden kehityk- sen kautta. Sellaiset nykyään ko- vin unohtuneet keksinnöt, kuten optinen lennätin, olivat aikanaan kumouksellisia nostaessaan tie- don välityksen nopeuden aiemmin tuntemattomalle tasolle. Sähköisen lennättimen koettiin jopa hävittä- vän ajan ja paikan – sitä ennen ai- ka oli ollut paikallista.
Tietokoneiden historiaa Gleick lähestyy niiden ideasta, ei teknii- kasta käsin. Esimerkiksi Alan Tu- ring rakensi tietokoneensa logii- kasta. Idea oli olemassa ennen var- sinaista teknologiaa. Gleick nostaa teorian laitetta merkittävämmäksi.
Tietokoneiden kehitys sai merkit- tävän edistysaskeleen toisen maail- mansodan aikana, jolloin muun muassa Turing toimi Britannias- sa liittoutuneiden koodinmurta- miskeskuksessa Bletchley Parkis- sa, jossa rakennettiin ensimmäi- nen ohjelmoitava sähköinen tieto- kone Colossus.
Alkuperäisen alaotsikkonsa mukaisesti kirjan viimeinen osa kä-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 5
67
sittelee informaatiotulvaa. Aiem-min ihmiskunnan tuottama infor- maatio pääsääntöisesti katosi, mut- ta digitalisoituminen on johtanut tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa tuotetusta informaatiosta säi- lyy. Osuva esimerkki on Wikipedia, jossa ei ole fyysistä rajaa. Se sisäl- tää esimerkiksi artikkelin jokaises- ta tunnetusta entsyymistä ja ihmi- sen geenistä. Mikään aiempi tieto- sanakirja ei ole pystynyt samanlai- seen kattavuuteen.
Informaatiotulvan myötä infor- maatiosta on tullut halpaa, mut- ta tarkkaavaisuudesta kallista. In- formaatiotulvan keskellä tarvitaan yhä enempää ammattimaista seu- lontaa, jota esimerkiksi kirjasto- ala suorittaa. Kirjastoille Gleickin sanoma antaakin yhä suuremman merkityksen. Informaation hallin- nan tarve tulee pikemminkin kas- vamaan kuin vähentymään digita- lisoitumisen myötä.
Gleickin teos on ajatuksia herät- tävä ja lukuelämyksen tarjoava tie- tokirja. Teoksen kohderyhmää on vaikea määritellä. Oppikirjaksi se ei ole riittävän kattava. Parhaim- millaan se tarjoaa tietoa lukunau- tinnon kautta. On vaikea sanoa lu- keeko teosta niin kuin romaania, mutta ainakin se tulee lukea kuin romaani, alusta loppuun. Selailta- vaksi teos ei sovi, koska myöhem- min käsitellyt asiat eivät avaudu kunnolla, jos ei ole lukenut varhai- sempaa.
Kirjoittaja on jyväskyläläinen filoso
fian tohtori ja tietokirjailija.
Suurteos sotasukupolven elämäntaistelusta
Teemu Keskisarja Ari Uino: Sotiemme veteraanit.
Rintamalta rakentamaan.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2014.
Kirjamarkkinoilta on pitkään ryö- pynnyt Raatteen tietä, Tali-Ihanta- laa, motteja, torjuntavoittoja, hal- kijuoksua, kenraalielämäkertoja, rivimiehet kertovat -genreä, myy- tinmurskauksia ja salaisten jouk- kohautojen teloitettuja totuuksia, vaikka uutta sanottavaa on yhä vai- keampi keksiä. Saavatkohan histo- rioitsijat sodittua viime sotia ikinä loppuun?
Luultavasti eivät. Mikäli tais- telut joskus kadottavat tenhonsa, odottaa vuoroaan rauhaan sopeu- tumisen draama. Sitä aiheaittaa ei parissa syksyssä tyhjennetä. Vete- raaneja oli lotat mukaan lukien yli 700 000. Heitä eli kaikkialla katu- ojasta presidentinlinnaan saakka.
Sotasukupolven tarina jatkui lap- sissa ja lapsenlapsissa sekä ulot- tui koko yhteiskuntaan. Tähän jä- reistä järeimpään aiheeseen on Ari Uino tarttunut teoksessaan Sotiem- me veteraanit – Rintamalta raken- tamaan.
Uino rakentaa taustaa Ruotsin vallan ajan ruotusotilaista saak- ka. Mukaan mahtuu myös tulkin- taa talvisodan ja jatkosodan rat- kaisuista. Johdanto venyy pitkäksi, muttei pitkästyttäväksi. Rintama- kokemukset avaavat suomalaisten mielenmaisemaa syksyllä 1944, josta pääjuoni käynnistyy.
”Palaamme töihin!” oli kotiutet- tavien lujin iskulause. Uusi elämä alkoi ilman kriisiterapiaa tai lomai-
lua. Ruumiin ja sielun vammojen, juoksuhaudoissa menetetyn nuo- ruuden tai Karjalan murehtimiseen ei ollut aikaa. Pidemmittä puheitta, ehkä kännin kiskaistuaan sadattu- hannet veteraanit tarttuivat kuok- kaan, kirveeseen ja pokasahaan.
Korsuelämä jatkui savottakämpil- lä. Nämä sinänsä tunnetut seikat Uino kertoo eläväisesti ihmiskoh- taloiden kautta, ilman sinivalkoi- sia kliseitä.
Rintamalta palaili paitsi surut- tomia selviytyjätyyppejä myös var- joja, joilta järkytykset olivat vieneet elinvoiman ja elämänhalun. Nyky- ajan diagnooseilla lukemattomat miehet olisivat syksyllä 1944 jou- taneet työkyvyttömyyseläkkeelle.
Siihen heillä ei ollut tilaisuutta ei- kä haluakaan. Mieli oli vereslihal- la, mutta useimmat pääsivät tasa- painoon ajan myötä, ilman psykiat- reja ja psyykenlääkkeitä. Traumat motitti arjen työ. Edes kouriintun- tuvimmin kärsineet 140 000 sotain- validia eivät tahtoneet jäädä armo- palojen varaan yhteiskunnan elä- teiksi. Työpaikka tai koulutus tun- tui paremmalta korvaukselta kuin käteinen raha.
Uinon kuvaama ylirasituksen, korttiannosten ja asumisahtauden elämäntaistelu ei ollut oikeastaan lohdutonta. Mieskohtaisen hen- genvaaran hellittäminen loi uskoa ja toivoa. Siitä todistaa väestöhisto- ria. Itsenäisyyden ja kansantalou- den pelastamisen ohessa veteraa- nit hoitivat hommansa hetekoilla ja siittivät kaikkien aikojen ennä- tysikäluokat.
Uino kytkee poliittisen histo- rian käännekohtia ruohonjuuri- tason raadantaan. Sotaveteraa- ni-sana latautui melko kielteises- ti 1970-luvulle saakka muistutta- essaan murhenäytelmästä, johon
