Westermarckin maineenpalauttajat näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 71

Westermarckin maineenpalauttajat

Niina Timosaari: Edvard Wester- marck – totuuden etsijä. Gau- deamus 2017.

Kummankin arvosteltavan teoksen kirjoittajan asialistalla on selvästi Westermarckin rehabilitointi, mai- neenpalautus. Ei tieteemme suur- mieheltä ole mainetta koskaan viety, mutta häntä on työnnetty aina vain taaemmaksi kansakun- nan kaapin päälle tomua kerää- mään, pois nykykeskustelusta.

Kirjoittajat nostavatkin esille aikai- semmassa Westermarck-tutkimuk- sessa laiminlyötyjä teemoja.

Edvard Westermarck (1862–

1939) on sosiologeille tuttu, paitsi Westermarck-seuran nimikkohah- mona, etenkin seksuaalimoraalin kehityksen tutkijana ja antropologi- sen kenttätyön uranuurtajana. Fi- losofit muistavat hänen relativis- tisen moraaliteoriansa. Suomen tieteenhistoriaan vaikutti myös hä- nen osuutensa nyt satavuotisjuh- liaan viettävän Åbo Akademin pe- rustamisessa. Kansainvälisessä debatissa sosiaaliantropologin nimi liitetään nykyään pääasiassa erää- seen hänen teoriansa yksityiskoh- taan, niin sanottuun Westermarck- efektiin, joka selittää sisarusten välisen insestiaversion evoluutio- teorian pohjalta. Kuten Otto Pipatti toteaa, Westermarckin insestiteori- an arviointi edellyttää kuitenkin hä- nen koko moraaliteoriaansa tutus- tumista.

Westermarckin moraaliteoria

edustaa niin sanottua sentimenta- lismia, jonka tunnettuja edustajia olivat brittiläiset valistusajattelijat Francis Hutcheson, lordi Shaftes- bury, David Hume ja Adam Smith.

Westermarckin eri formulointien mukaan moraaliarvostelmat ilmai- sevat tunteita, perustuvat tuntei- siin tai tunteet ovat johtaneet nii- den kehittymiseen. Koska tunteet toisaalta perustuvat ihmisluon- toon, saadaan silta, joka yhdistää moraalin ihmislajin evoluutioon.

Tunteet sinänsä eivät tosin vie- lä ole moraalia. Varsinainen moraa- li syntyy, kun ne aletaan käsittää normatiivisina – yksilöä ja yhteisöä velvoittavina. Yhteisössä yleisesti koetut tunteet vakiintuvat perinnäis- tavoiksi ja laeiksi. Tämä on eräänlai- nen objektivaatioprosessi, jonka an- siosta normit eivät enää ole tiukasti sidoksissa yksilön tunne-elämään.

Normien ylläpito kävisi kuitenkin mahdottomaksi, jos niihin ei jatku- vasti liittyisi myös tunteita.

Tunteilla sinänsä ei sentimen- talistien mukaan ole totuusarvoa, mikä tekee moraalista relatiivisen.

Toisaalta ihmisluonto on kaikkialla sama, joten käytännössä tärkeim- mät moraaliperiaatteet ovat uni- versaalisti hyväksyttyjä. Yhteisöjen välinen vaihtelu syntyy elinolosuh- teista sekä kognitiivisista tekijöis- tä. Westermarckin erityisen kritiikin kohteena on kristinusko, joka kaik- kialla on jäykistänyt moraalia ja hi- dastanut sen edistymistä.

Kuten kuvasta näkyy, Wester- marckin ajattelua leimaa pyrkimys sovitella vaihtelevien ja jopa ristirii- taisten ajattelumallien välillä. Mo- raali on toisaalta yksilöpsykologi- an, toisaalta yhteisön tuote. Se on tunneperäinen, mutta yksilöstä riip- pumaton. Moraali on relatiivinen, mutta pohjimmiltaan sama kaikissa kulttuureissa. Moraalille ei ole mit- tapuuta, mutta kuitenkin moraalin kehitystä leimaa edistys. Wester- marckin teoriaa onkin käytetty pe- rustelemaan sekä liberaaleja että konservatiivisia kannanottoja.

Myös empiirisissä töissään Westermarck tasapainotteli kah- den tradition välillä. Hänen en- simmäiset suuret monografiansa,

72 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 KIRJALLISUUS

leikekirjanomaiset Avioliiton his- toria ja Moraalin synty ja kehitys jatkavat viktoriaanisen vertaile- van antropologian perinnettä. Hä- nen Marokko-tutkimuksissaan on sen sijaan jo funktionalismin esi- makua. Tämä osa Westermarckin toimintaa ei kuulu nyt arvioitavien kirjojen aihepiiriin.

Westermarckin teorian elementtejä

Otto Pipatin väitöskirja kuvaa Westermarckin moraaliteorian muotoutumista sekä julkaistun että julkaisemattoman lähdema- teriaalin pohjalta. Aiheesta on kirjoitettu aiemminkin, mutta ei koskaan näin perusteellisesti tut- kittuna. Kirjan tarkistettua laitos- ta voikin lähivuosina odottaa Rout- ledge-kustantamon valikoimaan.

Pipatti valottaa 1700-luvun sen- timentalistien osuutta Wester- marckin varhaisen ajattelun kehi- tyksessä. Monet Westermarckin teorian erityispiirteet ovat peräisin Humelta. Myös Darwin oli sen it- sestään selvä lähtökohta. Kuitenkin vasta tutustuminen Adam Smithin teoksiin antoi sille lopullisen muo- don. Smithin mukaan reagoimme toistemme tunteisiin jatkuvasti ja vaistonvaraisesti. Varsinaisen mo- raalin synnyn kannalta keskeistä oli ihmissuhteisiin liittyvä implisiit- tinen ajatus puolueettomasta tark- kailijasta. Omatunto on sisäistetty Toinen, joka tuomitsee yksilön teot siten kuin kuka tahansa täysin in- formoitu henkilö tuomitsisi ne.

Pipatin kirjan päälinjana on re- konstruoida Westermarckin aja- tuksenjuoksu immanentisti, sisältä päin. Lähtökohtana ovat Wester- marckin omat lähteet, kysymyk- senasettelut ja vastaukset. Aika- laiskeskustelu ja alan myöhempi kehitys jäävät yleensä tarkastelun ulkopuolelle. Valinta on sinänsä ymmärrettävä, koska aihe on laaja.

Toisaalta esittelyyn tulee puoluste- lun makua.

Jo Westermarckin aikalai- set syyttivät tätä psykologisesta reduktionismista, yhteisön osuu- den unohtamisesta moraalin ke- hityksessä. Kuten Pipatti toteaa,

näin rankka kritiikki ei osu oi- keaan, sillä Westermarck sanoi it- sekin moraalin olevan mahdollista vain yhteisössä. Yhteisö synnyt- tää evoluutioympäristön, jossa tie- tyt tunteet voivat kehittyä. Pipatti huomauttaa, että Westermarck an- taa runsaasti esimerkkejä yhteisön ja yksilöpsykologian suhteista.

Voi silti katsoa, että Wester- marck ei koskaan esittänyt sel- keää teoriaa siitä, miten yhteisön olemassaolo mahdollistaa moraa- lin. Pipatin antamat esimerkit ovat yleensä tilanteista, joissa pääasial- lisen vaikutuksen katsotaan kulke- van yksilöistä yhteisöön päin. Wes- termarckin mukaan muun muas sa yksityisomaisuuden suojelemiseksi säädetyt yhteisötason normit hei- jastavat ryhmän jäsenten yleises- ti kokemia hyväksymisen ja pa- heksunnan tunteita. Mutta eikö kausaalisuhde tässä ole käännetty nurin? Yksityisomaisuuden puolus- tamiseen liittyvät tunteet edellyttä- vät ”yksityisomaisuuden” käsitettä.

Tuo käsite ja siihen läheisesti yh- distetty ”loukkaamattomuus” ovat puolestaan jo normatiivisia, moraa- lin piiriin kuuluvia. Moraalitunteet kehittyvät siis yhteiskunnassa, jos- sa jo on moraali.

Syvempi kysymys on, miten tun- teet ylipäätään saavat moraalisen luonteen. Toisin sanoen, miten on mahdollista, että alun perin tunne- peräisiä kannanottoja aletaan pitää yksilöstä riippumattomina ja nor- matiivisina? Kysymys on käsitteel- linen, ei empiirinen, sillä se koskee moraalikäsitteiden mahdollisuutta sellaisenaan.

Yksi ratkaisu, joka ohimennen esiintyy Westermarckilla itsellään- kin, perustuu yleistahdon (gene- ral will) käsitteeseen. Kuten tun- nettua, samoihin aikoihin Émile Durkheim esitti teoriansa, jon- ka mukaan moraali on heijastus- ta vaatimuksista, jotka yleistahto eli yhteiskunnan kollektiivitajunta suuntaa jäseniään kohtaan. Näin uskoi myös Rolf Lagerborg, Wes- termarckin oppilas ja ystävä. Wes- termarck ei kuitenkaan kehitellyt teemaa lyhyitä mainintoja pitem- mälle. Syynä lienee ollut toisaal-

ta hänen Durkheimiin ylipäätään kohdistuvat epäilyksensä ja toi- saalta sitoutuminen metodologi- seen individualismiin.

Westermarckin teorian juu- ressa on empiristinen tietoteo- ria ja niin sanottu Humen giljotii- ni, joka erottaa tosiasiat ja arvot.

Moraalifilosofiassa Humen giljo- tiinia ei kuitenkaan enää nykyään pidetä itsestään selvänä. Esimer- kiksi Bernard Williams erottaa toi- sistaan ”ohuet” ja ”paksut” arvo- käsitteet. Edellisiä ovat vaikkapa

”hyvä”, ”paha” ja ”ruma”, jälkimmäi- siä ”vieraanvaraisuus”, ”murha” tai

”Kitsch”. Paksuihin käsitteisiin sisäl- tyy sekä tosiasia että arvo. Perin- teisesti moraalifilosofiaa on tehty

”ohuin” käsittein, mutta käytännön moraali toimii ”paksujen” käsittei- den varassa. Ovatko täysin arvo- vapaat inhimillisen käyttäytymi- sen kuvaukset edes mahdollisia?

Ja päinvastoin: ovatko abstraktit moraaliperiaatteet lainkaan mie- lekkäitä sellaisinaan, erossa tosi- asiallisista, kultuurisidonnaisista käytännöistä? Humen giljotiinista voi olla montaa mieltä, mutta Wes- termarck ei pohdiskele asiaa lain- kaan.

Pipatti toteaa (s. 96), Wester- marckia referoiden, että tietynlai- set teot synnyttävät paheksuntaa kaikissa yhteisöissä. Näihin kuu- luu muun muassa murha. Mutta

”murha” on paksu käsite, sillä se il- maisee normaalitapauksessa pa- heksuntaa. Päätettäessä, onko tiet- ty vieraaseen kulttuuriin kuuluva sana käännettävä sanalla ”murha”

vai ”tappo”, asia ratkaistaan kysy- mällä, missä määrin kulttuurin jä- senet pitävät sanalla tarkoitettua tekoa moraalisesti tuomittavana. Ei voi siis periaatteessakaan kuvitella kulttuuria, jossa murha olisi yleises- ti hyväksytty teko. Mikä teko kussa- kin kulttuurissa lasketaan ”murhak- si” voi toisaalta vaihdella.

Westermarckia vaivaa nykyluki- jan kannalta tietty tomuttuneisuus, jonka keskeisenä syynä on hänel- le ominainen taipumus pikemmin- kin silotella kuin tuoda esiin oman viitekehyksen jännitteitä. Pipatin hieman musealisoiva ote ei myös-

TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 73 KIRJALLISUUS

kään auta asiaa. Kyseessä on sil- ti asiantunteva työ, joka vie tutki- musta eteenpäin.

Hyvien asioiden puolustaja Niina Timosaaren kirja käsitte- lee pääosin Westermarckin toi- mintaa jo vakiintuneena tutkija- na. Kirjan alaotsikko, ”totuuden etsijä”, ei ole osuvin kuvaamaan päähenkilön uran juuri tätä kaut- ta, leimasihan sitä pikemminkin ai- kaisemman tutkimustyön varrella jo saavutettujen totuuksien puo- lustaminen. Kirjan sankaria luon- nehditaan myös ”kapinalliseksi”, mikä Westermarckin sovintohakui- sen temperamentin huomioonot- taen on liioittelua. Selvästi polee- minen Westermarck oli melkeinpä vain suhteessaan kristinuskoon.

1880-luvulla aikuistunut liberaali älykköpolvi oli sisäistänyt valistuk- sen ihanteet. Reformien piti tulla sivistyneesti ylhäältä käsin. Tie- teen tehtävänä oli tukea niitä ar- gumentein. Jo varhain tutkijamai- netta saavuttanut Westermarck tarjosi tieteellisen painoarvonsa uudistustyön käyttöön.

Timosaari valaisee monipuo- lisesti Westermarckin toimintaa mielipiteenmuokkaajana. Monet Westermarckin ajamat asiat kos- kivat sukupuoltenvälisiä suhtei- ta: avioliittolainsäädäntöä, nor- minvastaista seksuaalisuutta ja lisääntymisen kontrollia, joille kul- lekin omistetaan kirjassa oma luku. Kuuluisa sosiaaliantropolo- gi aktivoitui antamalla haastattelu- ja, pitämällä esitelmiä ja osallistu- malla yhdistystoimintaan ainakin nimellisesti.

Kuten tunnettua, Westermarck hyväksyi kutsun kahdenkin eng- lantilaisen naisliikkeen varapu- heenjohtajaksi. Suomessa hän piti yhteyttä Naisasialiitto Unio- niin, jossa hänen sisarensa He- lena oli kiinteästi mukana. Se ei kuitenkaan estänyt Edvardia kom- mentoimasta sovinistiseen ta- paan naisaktivistien ulkonäköä (s. 97, 148). Kuten Timosaari tote- aa, ”Westermarckille emansipaa- tio näyttää liberalismin hengessä kytkeytyneen ennen kaikkea yksi-

lönvapauteen ja yksilönoikeuksiin”

(s. 95). Tutkijana hän saattoi rau- hoittaa lainsäädännön vapautumi- sesta huolestuneita konservatiive- ja korostamalla, että porvarillisen ydinperheen tulevaisuus oli taattu.

Edustihan se kulttuurievoluutiossa yleisintä ja siten luonnollisinta elä- mänmuotoa.

Toiminta homoseksuaalisuu- teen kuuluvan stigman poista- miseksi kulki käsi kädessä uu- den tieteen, seksologian, kanssa.

Tuon nuppuunsa kuihtuneen tie- teenalan pioneerit, kuten Wester- marckin hyvin tuntema Havelock Ellis (1859–1939), kävivät vuosi- sadan vaihteessa taistelua viran- omaisten sensuuria vastaan. Ant- ropologiseen materiaaliin vedoten Westermarck saattoi osoittaa, että englantilaiseen lainsäädäntöön kuuluva homoseksuaalisuuden jyrkkä tuomitseminen oli epätyy- pillistä. Syy tapahtuneesta voitiin panna kristinuskon kontolle. Timo- saari pidättyy viisaasti spekuloi- masta tutkijan omalla seksuaali- sella suuntautumisella. Kuten hän toteaa, Westermarckin eettiset nä- kemykset ja empiiriset tulokset selittävät hänen kannanottonsa muutenkin.

Kaikkiaan Westermarck voi- daan hyvällä omallatunnolla rek- rytoida monien nyky-yhteiskun- nassa edistyksellisinä pidettyjen asioiden kannattajaksi. Kirjan eu- geniikkaa eli rotuhygieniaa käsit- televä osio tuo kiiltokuvaan säröjä.

Rotuhygienia assosioidaan ny- kyään arjalaisen herrakansan luo- miseen, mutta 1900-luvun alus- sa rodun rappeutumista käsiteltiin usein kansanterveydellisenä on- gelmana. Työväenluokan lisään- tyessä sivistyneistöä nopeammin pelättiin väestön geneettisen ta- son alenemista – perimän laadun ja yhteiskuntaluokan kun ajatel- tiin ilman muuta olevan yhteydes- sä (s. 187). Lääkkeeksi tarjottiin syntyvyyden säännöstelyä, pe- rinnöllisten sairauksien kantaji- en steriloimista ja avioliittokieltoa miehille, joiden ei katsottu pysty- vän elättämään perhettä. Sotien- välisellä ajalla eugeniikka hyväk-

syttiinkin osaksi hyvinvointivaltion toimenpidepalettia – näin myös Suomessa ja Ruotsissa. Wester- marck oli eugeniikan pyrinnöissä mukana täysin palkein. Perusteet eivät hänelle löytyneet rasismista, vaan liberaalifilosofiasta ja luon- nonkansojen tarjoamista esimer- keistä.

Timosaari jaksaa korostaa Westermarckin roolia edelläkä- vijänä. Huolellisesti dokumentoi- tu kirja antaa eväät myös vähem- män dramaattiseen tulkintaan.

Westermarck ei yleensä näytä olleen aloitteentekijä, vaan hän pi- kemminkin asettui tukemaan jo olemassa olevia aloitteita. Vali- tessaan puolensa hän lienee pää- asiassa imenyt vaikutteita ystävä- piiristään ja työympäristöistään.

Koska kirjan perusjuoni seuraa henkilöä eikä aikalaiskeskustelua, päähenkilön osuus toimijana ko- rostuu väkisinkin. Westermarckin omat muistelmat ja Lagerborgin ystävästään kirjoittama elämäker- ta ovat tässäkin kirjassa säilyttä- neet paikkansa tärkeinä lähteinä.

Avoimia kysymyksiä

Suosittelen näiden kirjojen luke- mista. Kumpikin kuvaa aiheensa asiantuntevasti ja antaa uutta tie- toa. Niiden ongelmana on tietty kontekstualisoinnin puute, sitou- tuminen Westermarckin omaan perspektiiviin ja epäselvyyksien selittäminen parhain päin. Aika- laistaustojen jättäminen pois te- kee lukijalle vaikeammaksi löytää Westermarckin ajattelun heikkoja kohtia tai arvostaa sitä, mikä siinä todella oli omasta ajasta poikkea- vaa ja uutta luovaa.

Lukija jää miettimään, mik- si Westermarckin piti lähteä aina 1700-luvulle hakemaan moraali- teoriansa perusteita. Skottilaisen valistuksen ja 1880-luvun väliin mahtuisivat Immanuel Kant, John Stuart Mill ja Arthur Schopenhau- er. Tärkeä vastaus on, että senti- mentalistit antoivat lähtökohdat psykologiselle moraalitutkimuk- selle normatiivisen etiikan sijaan.

Normatiivisen etiikan tehtävät ja mahdollisuus ylipäätään olivat

74 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2018 KIRJALLISUUS

1800-luvun kuluessa alkaneet he- rättää keskustelua. Eräs keskuste- lija oli juuri Schopenhauer, jonka Kant-kritiikkiin ja moraalin tunne- pohjaa koskeviin kirjoituksiin Wes- termarck usein viittaa.

Moraalin ”perusta” tai ”olemus”

oli 1800-luvun lopulla ja 1900-lu- vun alussa eräs ihmistieteiden keskeinen kysymys, ja tuota ”ole- musta” lähestyttiin mielellään mo- raalin ”alkuperän” kautta. Mainitta- koon tässä yhteydessä Nietzsche, Freud ja Durkheim. Tämä antoi so- siaaliantropologian kehitykselle ratkaisevan sysäyksen. Keskeisiä kysymyksiä olivat esimerkiksi seu- raavat: Onko mikään asia sinänsä hyvä tai paha? Onko uskonto yh- teiskunnan perustus vai häviääkö se valistuneessa yhteiskunnassa?

Onko seksuaalisuus yhteiskuntaa ylläpitävä vai hajottava voima? Pe- rustuuko moraali ihmisluontoon vai rajoittaako se sitä?

Westermarckin ajatus tuntei- den ensisijaisuudesta on rele- vantti tämän hetken moraalifilo- sofiassa, jossa sentimentalismi on kokenut uuden tulemisen. Myös tutkittaessa moraalin biologisia taustoja Westermarckilla on uutta annettavaa. Yleensä tutkijat kysy- vät, miten altruismi on mahdollista itsesäilytykseen pyrkivälle oliolle.

Westermarckin näkökulma on toi- nen. Elävien olentojen suhteita lei- maa taipumus vastavuoroisiin re- aktioihin, mikä ei sinällään ole sen enempää egoistinen kuin altruisti- nenkaan piirre. Selittämistä vaati- va kysymys ei ole, miten altruismi sai alkunsa, vaan miten vastavuo- roisuus muuttui tottumuksesta normiksi. Westermarckin esittämät kysymykset ovat usein hänen tar- joamiaan vastauksia tärkeämpiä.

Pipatin ja Timosaaren työt kuu- luvat Petteri Pietikäisen johtamaan, vastikään päättyneeseen Wester- marck-projektiin (The Intellectual Landscape of the Westermarckian Circle), josta on muitakin tuloksia.

Jouni Ahmajärvi on väitellyt Oulus- sa 2017 Gunnar Landtmania koske- valla työllä, ja Julia Dahlbergin väi- töskirja Helena Westermarckista esitetään maaliskuussa tarkastet-

tavaksi Helsingissä. Svenska Litte- ratursällskapet (SLS) saa kunnian hyvin suoritetun tutkimusprojektin kustantamisesta.

OLLI LAGERSPETZ

Kirjoittaja on filosofian dosentti ja lehtori Åbo Akademissa sekä aatehistorian do- sentti Oulun yliopistossa.