50 niin & näin 1/2014
Filosofian romantisointia
Filosofia on vapaata ajattelua puhtaimmillaan. Se on yksi tapa ymmärtää ja katsoa sekä maailmaa että itseämme.
Filosofia on työkalu, kuten taidemaalarin väripaletti, jolla väritämme maailmankuvaamme. Joillekin maail- masta muodostunut kuva on värittömämpi, mutta ajat- telija näkee, tulkitsee ja värittää kuvasta omanlaisensa.
Filosofiassa ei välttämättä ole tärkeää konkreettisen vas- tauksen löytäminen vaan enemmän ymmärtäminen ja ajatteleminen itse. Ajattelun arvo on siis ajattelemisessa itsessään.
Mihin tämä ajattelu sitten kohdistuu? Matemaattisiin kaavoihin tai psykologiseen ymmärrykseen?
Filosofia on osana näitä aloja, ikään kuin pohjana, mutta ne eivät kuitenkaan ole sen ydin.
Filosofia etsii ydintä joka tieteen, taiteen ja kulttuurin alalla ja pyrkii selittämään asioita pintaa syvemmältä.
Filosofia katsoo ajattelua sisältä päin ja yrittää saada se- lonteon kysymyksiin kuten mitä on tai ei ole. Avoimesti etenevän pohdinnan myötä voidaan ymmärtää sekä ajat- telua, itseä että maailmaa paremmin.
Tieteenalana filosofia on kysymisen tiede: tarkkaan pohdituilla kysymyksillä vastaaminen ja logiikan löytä- minen kompleksisimmistakin ilmiöistä onnistuu. Pla- tonin Valtiossa Sokrates todistaa ovelilla hyvin esitetyillä kysymyksillä oman logiikkansa oikeaksi tai toisen nä- kemyksen ontuvaksi1. Joitakin ihmisiä voi turhauttaa, jos heille tuodaan tarjottimella kysymys, pohditaan sitä monelta kannalta ja eri näkökulmista, mutta mitään yk- siselitteistä vastausta ei muodostu. Ehkä kysyttyä asiaa ymmärtää prosessin kautta enemmän, ja sen seurauksena ajattelijan näkemys voi muuttua. Siinä filosofia ja ajattelu maksavat itsensä takaisin. Toisaalta voi myös käydä niin, että asioita pohtimalla on vain enemmän hukassa, ja ky- symykset muuttuvat mutkikkaammiksi.
Mihin filosofiaa siis tarvitaan, jos se vain mutkistaa itsestään selviä asioita? Ehkä filosofia paljastaa, ettei mikään loppujen lopuksi olekaan niin yksinkertaista, vaan kaikesta löytyy jotain arvokasta, jolle suoda ajatuk- sensa, jotain niin monihaaraista ja arvoituksellista, että itse arvoituksen ymmärtäminen on jo saavutus.
Oskari Pakula
Vierailijoina filosofian talossa
Kirjailija Riikka Pelo pohti lukiossa filosofiaa opiskelevan Oskari Pakulan kanssa, mikä filosofiassa on erityistä ja mihin sitä tarvitaan. Äidin ja pojan keskusteluista ei syntynyt sokraattista dialogia vaan kaksi puheenvuoroa henkilökohtaisesta suhteesta filosofiaan ja siitä, mitä filosofia on opettanut.
Kirjailijan tehtävä ja metafysiikan kauhu
Keskustelumme saivat minut pohtimaan, miksei filosofia ole itselleni enää alue, joka sallisi ajattelulle vapaan liik- kumatilan. Halusin selvittää myös, millä tavoin filosofia liittyy tehtävääni kirjailijana – ja miten tämä tehtävä eroaa filosofin tehtävästä.
Kirjailijantyöni kantavat teemat liittyvät inhimil- lisen olemisen ja kokemisen luonteeseen. Kirjoituksellani jäljitän olemisen muuttuvaisuutta, sen rytmistä virtaa katkoksineen, haarautumineen, vastavirtoineen ja poh- jaimuineen. Kirjailijana tehtäväni on kääntää olemisen tapahtuminen kielen liikkeeksi ja kutoa se maailmaan heitettyjen kuvitteellisten henkilöiden sisäiseksi koke-
muksesi, eletyiksi hetkiksi, kohtaamisiksi ja niistä syn- tyviksi ristivedoiksi ja ratkaiseviksi valinnoiksi. Lopulta tämä kaikki on veistettävä merkitseväksi kertomukseksi, jos se näistä elementeistä on syntyäkseen.
Taiteellisen eetokseni velka filosofiselle perinteelle, etenkin fenomenologialle ja eksistentialismille, on selvä.
Juuri Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir ja Albert Camus aukaisivat minulle lukio-ikäisenä oven filosofian maailmaan ja opettivat katsomaan ja kysymään ihmisen osaa maailmassa suhteessa filosofisesti latautuneisiin kä- sitteisiin: vapauteen, vastuuseen ja valintaan.
Myöhemmin kirjallinen eetokseni on tarkentunut fi- losofialle likeiseksi siten kuin Martin Heidegger ja Milan Kundera ovat romaanikirjailijan ja filosofin tehtävien samankaltaisuuden tuoneet esiin. Sekä romaani että fi- losofia valottavat olemisen eri puolia, pitävät huolta sen tapahtumisesta kielen mediumissa.2 Huolenpidon tavat
1/2014 niin & näin 51
eroavat silti toisistaan: Siinä missä filosofi tutkii ole- misen ilmenemistä subjektiivisen tietoisuuden kannalta käsitteellisesti ja analyyttisesti, kirjailijaa kiinnostaa sen tapahtuminen kuvitteellisen minuuden jokapäiväisyy- dessä. Kun filosofi on vastuussa olemisen kokonaisuuden paljastamisesta, kirjailijan on löydettävä oikea hetki, jossa jokin yksittäinen olemisen aspekti tulee kielessä näky- väksi3.
*
Filosofia ei ole opettanut minulle kirjailijana vain tut- kivaa ja kysyvää vaan myös kyseenalaistavaa asennetta. Se on opettanut menemään asioiden ja käsitteiden juureen ja ravistelemaan itsestäänselvyyksiä. Kärsivällisyyttä kysynyt aika Jacques Derridan tekstien seurassa on oh- jannut horjuttamaan näkymättömiä rakenteita, joihin oma ajattelunikin tiedostamattani perustuu, oli kyseessä taide, todellisuus tai niiden väliset suhteet. Dekon- struktio muistuttaa, että samoin kuin filosofian meta- fyysiselle perinteelle, myös romaanin kertovalle lajille inhimillinen tietoisuus on näyttäytynyt kaiken olevan mittana. Miten tämä mitta on oikeutettavissa? Mikä on sen perusta?
Derridan ajattelu haastaa omaa tekijän eetostani:
Missä määrin romaanin lajin sisäinen ja historiallinen metafysiikka ohjaa taiteellista työtä? Tulisiko sekin ylittää ja purkaa? Pitäisikö koko olemisen kysymys kyseen- alaistaa, kuten filosofi Simon Critchley ja kirjailija Tom McCarthy esittävät dekonstruktion ”henkeä” toteutta- vassa kirjallis-filosofisessa ”Epäautenttisuuden julistuk- sessaan”4?
Itse en romaanikirjailijan työssäni ole luopunut ih- misen ja hänen olemisensa mitasta. Kuvitelmaan henki- löhahmosta autenttista läsnäoloa kantavana olentona en ole silti koskaan uskonut. Sen sijaan olen ajatellut sitä monenlaisten jälkien, peilautumisten ja rytmisten vir- tausten tapahtumapaikkana. Entä jos henkilöhahmon ja sen nimissä tapahtuvan olemisen kysymisen pistäisi dekonstruktion taiteellisena toteutuksena peliin? Mil- laista kirjoitusta sitten syntyisi? Romaani ilman henki- löitä, kuten ranskalaisen uuden romaanin parissa olikin tapahtua? Vai romaani, joka olisikin proosan sijasta filo- sofiaa?
*
Oma matkantekoni filosofian sydäntä kohti, esimerkiksi Immanuel Kantin ja Martin Heideggerin olemista ja kokemuksen ehtoja koskevien kirjoitusten ja niiden me- tafyysisten ongelmien äärelle, on ollut tämän viimeisen kysymyksen osalta hankala ja katkeileva.
Siinä kohtaa kun minun olisi astuttava filosofian talon ovista sisään, jäätävä sinne asumaan pitemmäksi aikaa, tunnen, miten kieleni kangistuu, ajatukseni py- sähtyy ja käännyn kannoillani; koen kauhua ja riittämät- tömyyttä; en osaa puhua filosofien kielellä, en hallitse sen kielioppia, en kykene analyysin, päättelyn ja perustelun
koreografiaan. Havahdun kuten havahdutaan unesta kesken yrityksen soittaa Chopinia konserttiyleisölle ilman klassisen musiikin koulutusta – ja mahdollisesti vielä alastomana. Tämä kauhu saa onneksi muistamaan tehtäväni ja sen, mistä oman kieleni vapaa liike löytyy:
unen, kuvittelun ja jokapäiväisen elämän sattumanvarai- sesta ja monimutkaisesta maailmasta.
Mutta kysymyksiä kuljetan yhä mukanani. Ne eivät ole keveitä kannettavaksi, mutta antavat suunnan kom- passin tavoin. Kirjailijan työssä niistä tulee kuvittelun ja kuvitteellisen maailman rakentamisen apuvälineitä, jotka sallivat myös tämänpuoleisen maailman tulla monimut- kaisuudessaan esiin.
Matka filosofian talolle on opettanut ajattelemaan ja kysymään ihmisenä olemista ja inhimillistä kokemusta siten, että henkilökohtainen kokemus on tullut mahdol- liseksi ylittää sitä kuitenkaan unohtamatta. Kirjailijan työ ei lopultakaan toteudu suoraan jokapäiväisen elämän havainnoissa vaan ihmisyydelle asetetuissa kysymyksissä.
Kysymyksiin vastaan kirjailijana toista reittiä kuin fi- losofi: kuvittelemalla, menemällä toisen nahkoihin. Tätä sielunvaellusta en voisi tehdä ilman filosofiaa. Filosofia on minulle silta, joka kirjailijana on kuljettava itsestä toiseen, sukua hengitykselle, joka kulkee itsen ja maa- ilman välillä.
Filosofien talon kynnykseltä jää mukaan muutakin kuin kauhu ja raskaat kantamukset. Matkaseurana on jotain, mikä muistuttaa siitä, mikä nuorena salli va- paamman ja varauksettomamman suhteen filosofiaan:
kyky nauraa itselle ja maailmalle, kaiken olemiselle.
Nauru saattaa olla myös tärkein yhteinen nimittäjä kir- jailijalle ja filosofille, kuten edellä mainitut Critchley ja McCarthy muistuttavat Charles Baudelairea myö- täillen: ”[R]unoilijan ja filosofin erottaa muista se, että he osaavat nauraa itselleen. Että he voivat olla yhtä aikaa se, joka kompastuu ja joka katsoo kompastumista: he ky- kenevät jakautumaan kahtia.”5 Se opettaa myös, Nietz- schen kaikki olemassa olevat lajit ja muodot ylittävien kirjoitusten hengessä, että Chopinia on mahdollista soittaa myös punk-asenteella.
Naurua ei sovi unohtaa ahdistavimpienkaan eksisten- tialististen aiheiden syövereissä, eikä varsinkaan silloin, kun on kohdattava filosofian ja kirjallisuuden salavuo- teuden hedelmistä ne hankalimmat: ei-mikään, mittaa- maton ja sekin-mille-ei-ole-sanoja.
Riikka Pelo Kirjallisuus & Viitteet
1 Platon, Valtio. Suom. Marja Itkonen-Kaila. Teokset IV (1981).
Otava, Helsinki 1999.
2 Ks. esim. Martin Heidegger, Kirje ”humanismista” & Maailman- kuvan aika. Suom. Markku Lehtinen. Tutkijaliitto, Helsinki 2000, 51–57; Milan Kundera, Romaanin taide (L’art du roman, 1986). Suom. Jan Blomstedt & Riikka Stewen. WSOY, Helsinki 1987, 12–14.
3 Heidegger 2000, sama.
4 Simon Critchley & Tom McCarthy, Epäautenttisuuden julistus.
Suom. Matti Kangaskoski. Nuori Voima 1/11, 12–18.
5 Sama, 16.
