Sidosryhmähaastattelujen tulokset
Luonnonsuojelulailla (1096/1996) rauhoitetut lajit ja niiden aiheuttamat vahingot –hanke
Selvitysraportti ympäristöministeriölle
Itä-Suomen yliopisto
Outi Ratamäki 1.8.2017
LSL rauhoitetut lajit ja niiden aiheuttamat vahingot -hanke Sidosryhmähaastattelut, tulokset
Outi Ratamäki, 1.8.2017
Haastatellut tahot:
1. Maatalousyrittäjä, luomutila (liha, maito, emolehmä) Kitee. (8.6.2017) 2. Paliskuntain yhdistys (8.6.2017)
3. BirdLife Suomi ry (12.6.2017)
4. Sikatilayrittäjä, luomuun siirtymässä. Tohmajärvi (14.6.2017) 5. Keski-Karjalan maaseutupalvelut (16.6.2017)
6. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK ry (26.6.2017) 7. Suomen luonnonsuojeluliitto ry (28.6.2017)
8. Svenska lantbruksproducenternas centralförbund SLC rf (30.6.2017)
Ongelman kuvausta
Luonnonsuojelulailla rauhoitetuista lajeista poronhoitoalueen ulkopuolella erityisesti naakka, kurki ja valkoposkihanhi aiheuttavat vahinkoja elinkeinoille. Itäisessä Suomessa valkoposkihanhien aiheuttamat vahingot ovat kasvaneet nopeasti viimeisen viiden vuoden aikana. Hanhet syövät keväällä kasvuun lähtevää rehua ja syksyllä syysviljaa. Myös likahaittaa syntyy. Naakat nokkivat rehupaaleja, jolloin säilörehun säilyvyys vaarantuu. Lisäksi naakat aiheuttavat vahinkoa
herneenpaloille. Hygieniariksit (esim. salmonella) huolestuttavat myös. Hanhet levittävät hukkakauraa (vieraslaji). Yksi lintujen aikaan saama haitta on sähkökatkokset, jotka voivat aiheuttaa isoja vahinkoja esimerkiksi maitotiloilla käytettäville laitteille. Viljelijät joutuvat myös tekemään valintoja viljeltävien kasvien suhteen lintujen takia. Syysviljan viljelystä saatetaan myös pidättäytyä lintuvahinkojen pelossa. Nämä ovat epäsuoria taloudellisia vaikutuksia, joista ei voi hakea korvausta. Ongelma on erityisen suuri pienillä tiloilla, joilla ei ole ylimääräistä peltopinta- alaa. Toisaalta tiloilla, jotka tuottavat säilörehua, koska sitä ei ole yhtä hyvin saatavilla markkinoilta kuin viljaa.
Poronhoitoalueella on totuttu maakotkaan ja sen käyttäytyminen tunnetaan hyvin. Paineita
maakotkien hävittämiseen kuitenkin on, koska kanta on vahvistunut ja vahingot ovat runsastuneet ja Paliskuntain yhdistyksen mukaan kohdistuu yhä enemmän aikuisiin poroihin vasojen ohella. Myös maasuurpetojen aiheuttamien porovahinkojen lisääntyminen aiheuttaa lisäpainetta tarkastella uudelleen kotkien suojelua, kannan pienentämistä ja korvausjärjestelmää. Viime aikoina
merikotkakanta on kasvanut ja sen epäillään aiheuttavan myös porovahinkoja, mutta merikotkan saaliskäyttäytymistä ja merkitystä porovahingoille ei kovin hyvin tunneta.
Paikallisella tasolla syntyy herkästi mielikuva siitä, että eri lintulajit, erityisesti hanhet, ovat
runsastuneet. Lintuja on ollut aiemminkin, mutta ei nimettäväksi haitaksi asti. Nyt isoillakin tiloilla voi ensimmäinen rehusato tuhoutua täysin. Esimerkiksi yhdellä tilalla lintujen määrän on arvioitu olleen kymmeniä tuhansia keväällä 2017 ja ne ovat syöneet lähes 150 ha nurmea. Kuitenkaan kyse ei tosiasiassa ole kannan runsastumisesta, vaan lintujen muuttoreittien ja laskeutumispaikkojen muutoksesta. Lintuja esiintyy Suomessa nyt enemmän kuin aiemmin. Taustalla saattaa vaikuttaa ilmastonmuutos, mutta täyttä selvyyttä kaikista muutoksen taustalla vaikuttavista syistä ei ole.
Haastattelujen perusteella voi yleisesti todeta, että näkökulmat eri sidosryhmillä ovat suurelta osin yhteneväiset. Ymmärrys ongelman luonteesta on kaikilla samankaltainen. Erityisenä haasteena on yhteisten pelisääntöjen puute ja lainsäädännön tulkintaan liittyvät ongelmat.
Keinovalikoima
Ongelman lieventämiseksi sidosryhmät tunnistavat kolme erilaista keinovalikoimaa: häirintä, lintumäärän vähentäminen, alueellinen suunnittelu lintujen esiintymisen ohjaamiseksi. Näistä keinovalikoimista häirintä on eniten kokeiltu.
Häirintä
Koska linnut ovat rauhoitettuja lajeja, niiden häirintä ei ole sallittua ilman lupaa. Häirintälupien myöntäminen on keskitetty Varsinais-Suomen ELY keskukseen. Paikallistasolla ei kuitenkaan aina tätä tiedetä. Monelle tulee yllätyksenä, että omaa omaisuuttaan ei saa suojella hätistämällä lintuja pois. Informaatio-ohjaukselle olisi tässä tarvetta. Toisaalta ongelmaksi syntyy myös lain tulkinta.
Sidosryhmillä ei ole selkeää käsitystä siitä, mitä pidetään häirintänä, mitä maatalouden harjoittaja saa tehdä ja mitä ei. Maataloudessa pelloilla kulkeminen (esim. traktorilla) on luontainen osa toiminnanharjoittamista, ja siinä ohessa linnut tulevat häirityiksi. Viranomaisilla tai etujärjestöillä (ELY, MTK, maaseutuasiamies, luontojärjestöt) ei ole tarjota toiminnanharjoittajille selkeitä toimintaohjeita tai pelisääntöjä. Tällöin lain tukinta ja käytännöt vaihtelevat alueittain Suomessa.
Lintujen häätämiseksi pelloilta on kokeiltu erilaisia linnunpelättimiä. Tällaisia ovat muun muassa heliumilmapallot, sireenit, kaasutykit, perinteiset ja liikkuvat ihmishahmoiset linnunpelättimet.
Linnunpelättiminä on käytetty myös ihmisiä, jotka ovat hätistelleet lintuja. Viikissä on kokeiltu
myös koiraa (https://yle.fi/uutiset/3-9679456). Lintujen häirintään pelottimilla liittyy kaksi
ongelmaa. Ensinnäkin linnut tottuvat nopeasti pelättimiin ja ne saattavat toimia vain vuoden verran.
Investointi esimerkiksi kaasutykkiin voi olla tällöin melko turhaa. Toiseksi häirintä ei ratkaise asiaa kokonaistilannetta ajatellen, koska lintujen on kuitenkin ruokailtava jossain. Vaikka ne saataisiin hätisteltyä yhdeltä pellolta pois, ne siirtyvät jonnekin muualle. Tästä syystä ensisijaisen tärkeää näyttäisi olevan tarjota linnuille jokin rauhallinen ruokailualue ja järjestää häirintää vain alueille, joille niitä ei haluta.
Lintujen tappamista haluttaisiin kokeilla häirintäkeinona. Tällöin toimella ei suuresti vaikutettaisi eläinkantaan, vaan sitä käytettäisiin vain pelottelukeinona ja lisäämään lintujen arkuutta.
Esimerkiksi Itä-Suomessa on esitetty, että keinoa voisi kokeilla paikallisesti tiloilla, joilla linnut ovat jo tottuneet kaikkiin muihin häirintätapoihin.
Lintujen määrän vähentäminen
Monilla haastateltavilla oli toive, että lintujen määrää voitaisiin vähentää tappamalla lintuja niin paljon, että sillä olisi merkitystä vahinkojen määrälle (metsästyksestä ei voi puhua, kun kyse ei ole riistalajeista). Tässä ei siis ole kyse enää pelkästään häirintämielessä tehdystä lintujen ampumisesta, vaan suurimittaisemmasta kannan pienentämisestä.
Suomessa on vahva perinne reagoida luonnonvaraisten eläinten aiheuttamiin vahinkoihin metsästämällä ja tappamalla. Tämä poikkeaa monien muiden Euroopan maiden
toimintakulttuureista. Toisaalta paine tällaiseen eläinmäärän pienentämiseen vaihteli haastateltujen vahingonkärsijöiden kesken. Kaikille viljelijöille se ei ole ensimmäinen mahdollinen mieleen tuleva keino. Metsästys tai tappaminen tuntuu konkreettiselta ja helpolta keinolta, johon tekee mieli tarttua silloin, kun muut käytössä olevat keinot eivät tehoa tai niitä ei ole. On kuitenkin epävarmaa, kuinka hyvin tämä edesauttaisi vahinkojen vähenemistä, kun lintumäärät ovat kymmeniä tuhansia.
Tuhannenkaan linnun poistaminen ei toisi suurta apua.
Kaikille haastateltaville ei toisaalta ollut selvää, että nykyinen oikeusjärjestelmä ei salli näiden lajien yksilöiden mittavaa poistoa ja tappaminen edellyttää poikkeuslupaa. Poikkeusluvan myöntämisen edellytyksistä ei eri sidosryhmillä ole millään tapaa selkää käsitystä, joten
lainsäädännön tulkinta-apu olisi hyvin tarpeellista. Yksi erityispiirre tässä käsillä olevassa ilmiössä
on se, että linnut, jotka ruokailevat pelloilla eivät ole pesimässä. Pitäisi selvittää, mikä on tämän seikan merkitys häirintä- ja poikkeusluvan myöntämiselle.
Poikkeuslupien hakeminen on koettu myös hankalaksi. Poikkeuslupaa ei esimerkiksi myönnetä yhteisluvaksi tietylle alueelle, vaan jokaisen vahingonkärsijän tulee hakea sitä erikseen. Tällöin alueellinen yhteistyö esimerkiksi maataloudenharjoittajien ja metsästysseurojen tai
riistanhoitoyhdistysten kanssa ei onnistu.
Esitettiin myös naakan osalta mahdollisuus lisätä se riistaeläinluetteloon metsästyslaissa.
Alueellinen suunnittelu
Aluesuunnittelukeinoilla tarkoitetaan tässä erilaisia keinoja koettaa ohjata lintuja tietyille alueille ja pitämään ne poissa toisilta alueilta. Populaatioiden hallinnan sijaan kyse on populaatioiden
esiintymisen hallinnasta. Tällaista suunnittelua voi tehdä eri tasoilla. Yksittäisillä tiloilla, mutta myös laajemmin.
Yksittäisten tilojen kohdalla kurkivahinkoja onkin koetettu kohdentaa tietyille peltolohkoille perustamalla kurkipeltoja (Maaseudun kehittämisohjelman ympäristökorvauksen
ympäristösopimus). Haastateltavien mukaan vastaava keino ei toimi muille linnuille (esimerkiksi hanhille). Kaikilla haastateltavilla ei myöskään ollut tietoa siitä, että myös hanhet ja joutsenet kuuluvat tämän sopimuksen piiriin. Vaikka kurkipeltotuki tunnettiin, se ei haastateltavien mukaan ole ollut paljon käytössä. Tukea ei ole haluttu hakea, koska järjestelmää ei koeta käytännössä toimivaksi. Kurjet eivät kokemusten mukaan asetu niille tarkoitetuille pelloille. Ei edes silloin kun menettelyyn yhdistetään aktiivinen häirintä muilla peltolohkoilla. Toisaalta erässä haastattelussa tuotiin esille, että tällainen yhdistelmä näyttäisi toimivan muualla päin Eurooppaa, joten tätä käytäntöä pitäisi ehkä selvittää ja kehittää edelleen.
Suomessa ei ainakaan tämän aineiston keruun perusteella ole tehty tilarajat ylittäviä maisematason suunnitelmia lintujen ohjaamiseksi.
Korvausjärjestelmä
Poronhoitoalueella reviiriperustainen tukijärjestelmä on ollut kauan aikaa toimiva ja paras tiedossa oleva järjestelmä maakotkien aiheuttamien vahinkojen kompensoimiseksi. Merikotkien
aiheuttamista vahingoista ei voi hakea korvausta ja asiaa pitäisikin tutkia. Koska petojen
aiheuttamat vahingot ovat runsastuneet, reviiriperustaisen järjestelmän oheen ehdotetaan lisäkorvausjärjestelmää, joka korvaisi todennetut vahingot suoraan poronomistajalle (ei
paliskunnalle). Järjestelmä ei kuitenkaan voi perustua pelkästään löydettyjen eläinten korvaamiseen, koska vain pieni osa vahingoista voidaan näin todeta. Reviiriperustaisen järjestelmän yksi hyvä puoli on se, että siinä säästyy hallinnolliselta paperityöltä.
Poronhoitoalueen ulkopuolella elinkeinonharjoittajien ja heidän etujärjestönsä voimakkain viesti korvausjärjestelmään liittyen on, että korvaukset täytyisi maksaa täysmääräisinä ja summan tulisi vastata todellisia menetyksiä. Normisatoon tai muuhun keskivertaiseen laskennalliseen arvioon perustuva korvausjärjestelmä ei huomioi oikeudenmukaisella tavalla kasvien laatueroja tai luomua.
Toisaalta kiinteiden ennalta sovittujen korvaussummien hyvänä puolena pidettiin sitä, että se toisi ennakoitavuutta ja selkeyttä pelisääntöihin. Samanlaista ennakoitavuutta kuitenkin saataisiin myös järjestelmällä, jossa korvaus perustuisi todellisiin taloudellisiin menetyksiin. Voimakkaasti
kritisoitiin sitä, että korvausjärjestelmä on ennakoimaton ja epävarma. Vielä kun korvausten maksatus kestää vähintään vuoden, systeemi heikentää toiminannaharjoittajan mahdollisuuksia tehdä tulevaisuuden suunnitelmia (mm. päättää yksikköhinnoista) ja investointeja.
Korvausjärjestelmän olemassaoloa pidettiin erittäin tärkeänä. Maatalouden harjoittajat ymmärtävät kyllä, että kaikessa toiminnanharjoittamisessa on riskinsä ja riskiä kannetaankin monelta osin.
Vertauskohtana esitettiin esimerkiksi sääolosuhteet, jotka ovat yksi luonnon olosuhde, johon ei voi paljon vaikuttaa ja josta kukaan ei ole vastuussa. Myös pienemmät lintumäärät on nähty ilmiöksi, josta ei synny kenellekään korvausvelvoitetta. Kun kyseessä ovat lajit, jotka on aktiivisilla
luonnonsuojelutoimilla ja lainsäädännöllä rauhoitettu, syntyy ajatus siitä, että riskiä ei voi enää kokonaisuudessaan jättää toiminnanharjoittajan kannettavaksi. Koetaan, että maanviljelijät kantavat nyt yksityisellä omaisuudellaan vastuuta yleisestä edusta. Vastuunkannoksi ja vastikkeeksi koetaan myös se työ ja aika, mikä käytetään ongelmien ennaltaehkäisyyn. Näistä ei voi hakea korvausta.
Korvaus, avustus, tuki vai vakuutus
Korvaus ja avustus termien epälooginen ja perustelematon käyttö aiheuttaa sekaannusta.
a) Korvaus
Kaikkien haastateltavien mielestä on järkevää käyttää termiä korvaus silloin kun rahallinen vastine määräytyy menetetyn sadon mukaan. Nykyjärjestelmä perustuu tähän. Korvaus termin käytön puolesta puhuu myös edellä mainittu tulkinta yksityisen vastuunkannon ja yleisen edun välisestä jännitteestä. Vahingonkärsijän mielestä julkiselle vallalle syntyy korvausvelvoite, koska se on
aktiivisin toimin edesauttanut vahinkoa aiheuttavien lajien runsastumista ja rajoittanut vahinkoja ennaltaehkäisevien keinojen käyttöä. Perustuslaillinen ympäristövastuu kohdistuu tässä tapauksessa liian pienelle joukolle vahingonkärsijöitä, eikä tilanne ole oikeudenmukainen. Taloudellinen
panostus vahinkojen ennaltaehkäisyyn ei tunnu reilulta. Tilannetta pahentaa se, että riskit ja vastuunkanto näiden lajien suojelusta eivät jakaudu tasaisesti edes viljelijöiden kesken vaan vahingot tyypillisesti keskittyvät joillekin tietyille tiloille.
b) Avustus
Avustus sana soveltuu käytettäväksi silloin kun esimerkiksi avustetaan ennaltaehkäisevien toimien kehittämistä. Haastateltavat ovat yksimielisiä siitä, että avustus ja korvaus termien käyttöä ei pitäisi sekoittaa. Korvausjärjestelmä on vahinkojen korvaukseen perustuva järjestelmä ja
avustusjärjestelmä jonkin aktiivisen toiminnan tai investoinnin avustamista. Järjestelmä, jossa käytännössä korvataan mutta puhutaan avustamisesta ja koetetaan kohdistaa maksettua avustusta/korvausta johonkin muuhun kuin taloudellisten tappioiden kattamiseen aiheuttaa sekaannusta. Käytännössä kuitenkin se rehu- ja viljasato, joka on menetetty, on taloudellista tappiota viljelijälle ja se menetys on jollain korvattava (esim. ostamalla markkinoilta rehua eläimille). Saadun avustuksen kohdistaminen ennaltaehkäisevien toimien kehittämiseen ei siksi tunnu loogiselta tai käytännössä mahdolliselta. Järjestelmää pitäisi kehittää niin, että selkeästi artikuloitaisiin, ollaanko avustamassa vai korvaamassa ja järjestelmän sisäinen logiikka, perustelut ja käytännöt pitäisi olla johdonmukaiset.
Järjestelmää, jossa vain avustettaisiin ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä eikä korvauksia maksettaisi lainkaan ei ole haastateltavien mielestä oikeudenmukainen. Erilaiset yhdistelmät avustus- ja korvausjärjestelmästä kuitenkin voisivat olla (ks. kohta tulevaisuuden kehittämiskohteet).
c) Tuki
Haastattelujen aikana puhuttiin myös mahdollisuudesta muuttaa järjestelmä kokonaan korvaustyyppisestä järjestelmästä tukijärjestelmäksi. Tässä mallissa ei maksettaisi lainkaan korvauksia elinkeinonharjoittajalle, vaan maksettaisiin tukea lintujen ruokinnasta. Haastattelujen perusteella osa viljelijöistä olisi valmis tällaiseen ”viljele luonnolle” tyyppiseen toimintaan, jos siitä saatava korvaus tai tuki riittää kattamaan menetetyt tulot. Tuen riittävyys on yksi tärkeimmistä kannustimista. Osa taas kokee, että tällainen toimintatapa hävittäisi motivaation maatalous- ja viljelytoiminnan harjoittamiseen. Tukijärjestelmätyyppinen systeemi toisi enemmän
ennakoitavuutta, kuin nykyinen korvausjärjestelmä. Vertauskohtaa voi hakea jo olemassa olevista
maatalouden ympäristötuista, kurkipeltosopimuksista tai maakotkan reviiriperustaisesta
”korvaus”järjestelmästä.
Keskusteltiin myös mahdollisuudesta luoda puskuria vahinkojen varalle lisäämällä rehu- ja
viljavarastoja (tuetusti), mutta tähän liittyy liian suuri taloudellinen riski. Varastotiloihin investointi on kallista ja turhaan varastointi ei ole kannattavaa. Ei ole varmuutta, saako varastoa myytyä, jos sille ei olekaan itsellä tarvetta.
d) Vakuutus
Elinkeinonharjoittajien kokemus on, että markkinoilta ei ole saatavissa sellaista vakuutusta, jonka ehdot olisivat elinkeinonharjoittajalle kohtuulliset. Tarjotut vakuutukset ovat olleet liian kalliita ja korvaukset riittämättömät. Näin on erityisesti poronhoitoalueella, mutta myös muualla.
Vakuutusjärjestelmän kehittäminen ei voikaan tapahtua yksittäisen toiminnanharjoittajan tasolla.
Sen sijaan voitaisiin pohtia mahdollisuutta luoda toimialakohtainen vakuutusjärjestelmä, jossa neuvottelevana osapuolena olisi esimerkiksi MTK. Esitettiin ehdotus, että voisiko MTK neuvotella kohtuullisen sopimuksen ja tarjota vakuutuksen jäsenetuna jäsenistölle. Tällöin vakuutusten ottajien määrä olisi suuri ja hinta ja ehdot voisivat kohtuullistua. (vrt. esim. kalastusvakuutukset).
Verovähennyskelpoisuus tulisi myös pohdittavaksi.
Vakuutusjärjestelmään kokonaan siirtyminen ei toisaalta viesti julkishallinnon halukkuudesta pitää huolta suomalaisesta maatalouselinkeinosta.
Pelisäännöt ja roolijako
Kyseessä oleva ongelma kytkee maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön
vastuualueilla olevat asiat yhteen. Vahingot kohdistuvat maatiloihin, mutta vahinkoa aiheuttavat linnut kuuluvat luonnonsuojelulain piiriin. Koska hallinnon väliset raja-alueet realisoituvat myös alue- ja paikallishallinnon tasolla, on eri toimijoille epäselvää, kenen vastuualueelle minkäkin asian hoitaminen kuuluu. Esimerkiksi kunnan maaseutuviranomainen ei ole se viranomaistaho, jolle tarkastuksen tekeminen vahinkojen toteamiseksi maatiloilla kuuluisi. Käytännössä he kuitenkin sitä työtä tekevät. Kun vahinkomäärät ovat lisääntyneet ja ne ajoittuvat muutoinkin kiireiseen aikaan kevättä, ei työaika riitä. Asian hoitaminen on vain jotenkin ajautunut käytännössä tälle taholle.
Maaseutuasiamiehet ovat myös se taho, joka vahingonkärsijälle tulee herkästi mieleen, kun tulee tarve kysyä neuvoa ja apua. Kunnan maaseutuasiamiehet tekevätkin paljon neuvontatyötä ja
uudelleenohjausta. He saattavat osallistua myös aktiivisesti korvausjärjestelmäprosessiin tekemällä tarkastuksia, kirjoittamalla lausuntoja ja hoitamalla neuvontaa ja viestintää. Koska he näin
aktiivisesti osallistuvat asian hoitamiseen, heillä on myös tarve saada tietoa kaikista muutoksista ja käytännöistä, mutta tieto ei kovin hyvin kulje. Esimerkiksi olisi tärkeä saada tietää, miten tehdyistä hakemuksista on päätetty ja millä perusteilla, jotta voidaan jatkossa neuvoa uusia hakijoita. ELY keskusten ja maaseutuvirastojen välinen yhteistyö on tiivistynyt vahinkojen lisääntymisen myötä.
Digitalisaatio
Korvausjärjestelmä koetaan hyvin hankalaksi ja monimutkaiseksi. Jopa siinä määrin, että
korvaushakemuksia ei tehdä edes silloin kun vahingot ovat mittavat. Kun hakemuksia ei tehdä, ei korvaushakemusten perusteella voida päätellä ongelman laajuutta. Vahingonkärsijöitä on koitettu kannustaa tekemään edes ilmoitus, mutta tähänkään ei aina ole kiinnostusta. Taustalla vaikuttaa epäluottamus julkiseen hallintoon ja liiallinen byrokratia.
Toivottiin sähköistä järjestelmää, johon on tallennettavissa tilakohtaiset kartat ja tiedot viljellyistä pinta-aloista ja kasveista. Järjestelmään voisi tallentaa myös valokuvia satovahingoista. Tällaisen sähköisen järjestelmän kautta vahinkoilmoituksen ja korvaushakemuksen tekeminen helpottuisi. Se lisäisi myös hallinnon sisäistä ja ulkoista läpinäkyvyyttä, kun samasta järjestelmästä eri
viranomaiset voisivat nähdä hakemuksen eri vaiheissa ja lopullisen päätöksen perusteluineen. Myös lausuntojen tekeminen ja liittäminen hakemuksiin helpottuisi ja vähentäisi eri viranomaisten
välisten toimien koordinointitarvetta prosessin eri vaiheissa.
Tulevaisuuden kehittämistarpeet
Korvausjärjestelmän kehittäminen
Koska korvausta ei makseta täysimääräisenä suhteessa toteutuneisiin vahinkoihin, on sietokyky alhaalla ja motivaatio lintujen ja ihmisen yhteiselon kehittämiseen alentunut. Motivaatio
ennaltaehkäisevien keinojen suurimittaiseen suunnittelutyöhön ei synny, jos samaan aikaan ei ole varmuutta, että korvauksen saa, jos vahinkoja kutenkin tapahtuu. Toisaalta jos korvaukset
maksettaisiin täysimäärisenä, voi sekin alentaa motivaatiota tehdä enää mitään muuta. Tästä syystä näiden kahden eri järjestelmän yhdistäminen ja kytkeminen toisiinsa näyttäisi olevan järkevin toimintalinjaus.
Korvausten maksamisen prosessi kestää aivan liian kauan. Samaan aikaan, kun korvauspäätöstä odotetaan, täytyy koko ajan pystyä jatkamaan tilan toimintaa normaalisti ja tekemään tulevaisuuden
suunnittelua ja investointipäätöksiä. Voisiko tukijärjestelmään siirtyminen olla tapa päästä jonkinlaisen ennakoivaan järjestelmään jälkikäteisen korvaamisen sijaan? Jos nyt moni tuki tai avustus muoto toteutuu näin maataloudessa (esim. lannanlevitys ja multaustuki). Etukäteen tehdään päätös keväällä ja maksatus syksyllä toteutuneen toimen/vahingon mukaan.
Korvauksen haku tulisi kehittää helpommaksi. Samalla voitaisiin luoda kevyt ilmoitusmenettely, jotta vahinkojen suuruusluokat saataisiin tietoon paremmin kuin nykyisin. Ilmoituksen jättäminen saattaa edellyttää jonkinlaisen kannustimen rakentamista.
Neuvonta ja tukipalvelut
Kaikkein tärkeimmäksi ja kiireisemmäksi kehittämiskohteeksi voi tunnistaa ohjeistusten ja opastuksen. Vahingonkärsijät ja myös eri sidosryhmät, joihin vahingonkärsijät ovat yhteydessä tarvitsevat selkeitä ohjeistuksia ja oppaita. Ohjeistuksessa pitäisi ottaa selkeästi kantaa ainakin näihin asioihin:
- Perustelut miksi lajit on rauhoitettu
- Mitä keinoja on käytettävissä vahinkojen ennaltaehkäisyyn, kuka näissä voi opastaa tai auttaa. Voiko näihin hakea avustusta tai tukea.
- Mikä tulkitaan häirinnäksi ja mikä ei
- Milloin tarvitaan häirintälupa ja miten/mistä sitä haetaan
- Saako eläimiä tappaa, milloin ja mistä haetaan lupa? Miksi ei saa.
- Mihin voi hakea korvausta ja miten/mistä sitä haetaan. Yksityiskohtaiset ohjeet esimerkiksi tarvittavista lausunnoista ja muista liitteistä, jotta puutteellisia hakemuksia ei lähtisi
- Kuka on se taho, johon voin olla yhteydessä, kun on kysyttävää
Pahimpaan ruuhka-aikaan toivottiin riittävää henkilötyövoimaresurssointia ELY keskukseen poikkeuslupahakemusten käsittelyä ja hakemusneuvontaa varten. Toivottiin myös keskitettyä puhelinneuvontapalvelua.
Kirjallisten ohjeistusten ohella todettiin hyväksi myös sosiaalisen vuorovaikutuksen vahvistaminen eri toimijoiden kesken. Se luo luottamusta ja yhteistyökykyä. Keski-Karjalan lintutyöryhmä on yksi hyvä esimerkki tästä.
Vastuunjaon oikeudenmukaistaminen
Vahva viesti haastatelluilta vahingonkärsijöiltä on: Jos ei korvausjärjestelmää, niin joku muu järjestelmä, jolla taataan, etteivät taloudelliset vahingot ole maatalousyrittäjälle kohtuuttomat. Jos tämä perusta, eli elinkeinon harjoittamisen turva, ei ole vahva, ei ole paljon kannustimia olla mukana luomassa muita vaihtoehtoisia järjestelmiä ja tulevaisuuden suunnitelmia.
Päätöksenteon yhdenmukaistaminen ja hyvän hallinnon tapojen kehittäminen
Yhteiset pelisäännöt on luotava ja sovittava hallinnon eri tasoilla ja eri puolilla Suomea. Voisiko korvaushakemukset keskittää kuten poikkeusluvatkin Varsinais-Suomen ELYyn? Vai tuoko maakuntahallintouudistus tähän ratkaisun? Toivottiin, että uudistus ei ainakaan heikentäisi
asiantuntemuksen tasoa siinä viranomaisessa, joka jatkossa asioita käsittelee. Pelättiin uudistuksen myös vievän paikallistason ongelmien ratkaisun liian ylös hallintoon.
Nykyisin päätösten perustelut eivät ole riittävästi aukikirjoitettu tai viestitty. Tämä heikentää mahdollisuuksia ennakoida tulevien vahinkojen korvausmahdollisuuksia ja lisää epäluottamusta järjestelmään ja hallintoon.
Kannustaminen yhteiseen suunnitteluun ja aluetason ratkaisuihin
Olemme systeemissä, jossa lintukantoja ei voida radikaalisti vähentää ja häirintää toteutetaan ja suunnitellaan vain tilatasolla. Tämä ei tuota tehokkaita ratkaisuja ongelman hallintaan. Parempi vaihtoehto olisi suunnitella lintujen ruokailumahdollisuudet ja laskeutuminen pelloille
maisematasolla, jossa alueellisesti tarkasteltaisiin sopivia kohteita ja keinoja lintujen ohjaamiseksi noille alueille. Näillä sovituilla alueilla linnut saisivat olla rauhassa ja muilla alueilla niitä
aktiivisesti häirittäisiin. Rauhoitettujen pinta-alojen omistaja saisi tuen/korvauksen lintupelloista.
Samaan aikaan tulisi kuitenkin säilyttää mahdollisuus korvauksen hakemiseen, jos vahinkoja syntyisi ennakoimattomasti ja /tai alueilla joilla häirintää tehdään eikä tukea makseta. Toisaalta pitää muistaa myös yksityisten henkilöiden mahdollisuus vahingonkorvaukseen.
Aluetason suunnittelua pitäisi tehdä laajemmilla alueilla, maisematasolla. Tämä edellyttäisi
maatilojen ja eri sidosryhmien välistä yhteistyötä. Maatalousyrittäjien halukkuus tällaiseen tilarajat ylittävään yhteistyöhön ei tällä hetkellä ole kovin vahva. Halukkuutta estää se, että samalla yrittäjä menettää osan päätöksentekovallastaan oman tilansa asioista. Ylhäältä alaspäin esitetty vaatimus maisematason ja tilarajat ylittävästä yhteissuunnitelmasta ei tässä ilmapiirissä todennäköisesti onnistuisi. Tästä syystä kaikenlainen yhteinen suunnittelu ja sen valmistelutyö tulisi toteuttaa vahvassa yhteistyössä paikallisten toimijoiden ja sidosryhmien kanssa. Maisematason suunnittelu ei
kaikilla alueilla ole mahdollista. Lintukolonnat ovat suuria ja pienten maatilojen pinta-alat eivät riitä niitä ruokkimaan niin, että pinta-alaa jäisi vielä riittävään rehun tai viljan tuotantoon. Isoilla tiloilla ja erityisesti tilakeskittymillä on enemmän tällaista puskuria.
Sosiaalisesti ja ehkä myös taloudellisesti ja ekologisesti kestävin toimintatapa on erilaisten ohjauskeinojen yhdistelmä. Vahva pyrkimys vahinkojen suunnitelmalliseen kohdentamiseen ja lintujen ja ihmisen yhteiselon mahdollistavaan toimintaan tukien muodossa yhdistettynä riittävään ja helppoon korvausjärjestelmään.
Katse kauemmas tulevaan
Tulevaisuudessa kuluttajat voivat olla yhä enemmän kiinnostuneita, millaisilla tiloilla vilja tai liha tuotetaan. Lintumyönteisyys voi tuoda markkinaetua.
Voi myös miettiä suurten lintuesiintyminen mahdollisuutta matkailuelinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Voiko niillä houkutella turisteja? Samaan tapaan kuin suurpetovalokuvaus?
Kiitokset
Haluan kiittää kaikkia haastateltavia yhteistyöstä.
