Aktivoinnin vaikutukset työttömien subjektiiviselle hyvinvoinnille

(1)

AKTIVOINNIN VAIKUTUKSET TYÖTTÖMIEN SUBJEKTIIVISELLE HYVINVOINNILLE

Reija Koskela 297 442

Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Itä-Suomen yliopisto 18.4.2020

(2)

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Reija Koskela Työn nimi

Aktivoinnin vaikutukset työttömien subjektiiviselle hyvinvoinnille Oppiaine

Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Professori Aini Pehkonen, yliopistonlehtori Riitta-Liisa Kinni Aika

Huhtikuu 2020

Sivumäärä 72 + 2 Tiivistelmä - Abstract

Työttömien aktivointi on osa suomalaista yhteiskuntaa ja sen keskeisimpänä keinona voidaan pitää kuntouttavaa työtoimintaa. Kuntouttavan työtoiminnan tavoitteena on lain mukaan edis- tää henkilön työllistymistä avoimille työmarkkinoille sekä parantaa mahdollisuuksia osallistua koulutukseen ja työ- ja elinkeinoviranomaisen tarjoamaan julkiseen työvoimapalveluun. Siir- tymät avoimille työmarkkinoille ovat kuitenkin olleet vähäisiä. Tämän tutkielman tavoitteena on tuottaa laadullista tietoa aktivoinnin, ja tarkemmin määriteltynä kuntouttavan työtoimin- nan, vaikutuksista siihen osallistuvan subjektiiviselle hyvinvoinnille. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia subjektiivisia hyvinvointivaikutuksia työttömien aktivoinnilla on ollut siihen osallistuneen asiakkaan elämässä.

Tutkielman empiirinen aineisto on kerätty teemahaastatteluina kuntouttavaan työtoimintaan osallistuneiden keskuudessa Kymenlaaksossa. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Teoriana on toiminut Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin ulottuvuudet having, loving ja being täydennettynä Pauli Niemelän (2009) doing-ulottuvuudella.

Tutkimuksen tulosten mukaan työttömien aktivoinnilla voidaan vaikuttaa siihen osallistuvien hyvinvointiin etenkin arjen päivärytmin, paikallisyhteisyyden, arvonannon ja mielekkäiden työtehtävien kautta. Työttömien aktivoinnilla voidaan parhaimmillaan myös kehittää siihen osallistuvien osaamista, mikä tässä tutkimuksessa tarkoitti digitaitojen oppimista. Hyvinvoin- tivaikutukset ovat kuitenkin yksilökohtaisia. Työttömien aktivointi ei ole automaatti, joka tuottaa edellä mainittuja vaikutuksia kaikille osallistujille. Osa aktivoinnissa pidemmän aikaa ol- leista ei koe hyötyvänsä kuntouttavasta työtoiminnasta ja toimintaan osallistutaan etuuksien menettämisen uhan vuoksi. Myös osallistujan pitkäaikaiset, fyysiset terveysongelmat voivat kyseenalaistaa kuntouttavan työtoiminnan mielekkyyden ja tällöin hyvinvointivaikutukset voivat jäädä toteutumatta.

Asiasanat

Työttömyys, aktivointi, subjektiivinen hyvinvointi, kuntouttava työtoiminta Säilytyspaikka

Itä-Suomen yliopiston kirjasto

(3)

University of Eastern Finland Faculty

Social Sciences and Business Studies Department Social Sciences Author

Reija Koskela Title

Effects of activation on subjective well-being of the unemployed Major Subject

Social work

Level

Master´s thesis Supervisor

Professor Aini Pehkonen, senior lecturer Riitta-Liisa Kinni Date

April 2020

Pages 72 + 2 Abstract

Activation of the unemployed is a part of Finnish society and rehabilitative work can be seen as the most important means of activation. By law, the purpose of rehabilitative work is to pro- mote the employability of a person in the open labor market and to improve access to education and public employment services. However, transitions to the open labor market have been rare.

The purpose of this thesis is to provide qualitative information on the effects of activation, and more specifically of rehabilitative work, on the subjective well-being of participants. The re- search question is what kind of subjective well-being effects the activation of the unemployed has had in the life of the client involved.

The empirical data of the study has been collected as thematic interviews among those who participated in rehabilitation work in Kymenlaakso. The data is analysed by a theory-guided content analysis. Theoretically, the thesis draws on Erik Allardt's (1976) well-being dimensions of having, loving and being complemented by Pauli Niemelä's (2009) doing dimension. Accord- ing to the results of the study activation of the unemployed can influence the well-being of the participants, especially through daily routine, sense of community, appreciation and meaning- ful work assignments. Activation of the unemployed can also at best develop the skills of those involved, which in this study meant learning digital skills. However, the well-being effects are individual. Activation of the unemployed is not an automatic machine that produces the above- mentioned effects for all participants. Some of those who have been in activation for a longer period of time do not feel that they benefit from rehabilitative work activities and participate in the activities due to the threat of losing benefits. The participant's long-term, physical health problems may also call into question the meaningfulness of rehabilitative work activities, and in that case the effects on well-being may not be realized.

Key words

Unemployment, activation, subjective well-being, rehabilitative work Location

University of Eastern Finland Library

(4)

1 JOHDANTO ... 6

2 HYVINVOINTI ... 9

2.1 Hyvinvointiajattelun kehitys ja hyvinvointiteoriat ... 9

2.2 Subjektiivinen hyvinvointi ... 13

2.3 Työttömien hyvinvointi ... 16

3 TYÖTTÖMIEN AKTIVOINTI ... 20

3.1 Poliittinen ja lainsäädännöllinen tausta ... 20

3.2 Aktivoinnin toteutus ... 25

3.3 Aktivoinnin vaikutukset yksilötasolla ... 28

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 31

4.1 Tutkimuksen tieteenfilosofinen tausta... 31

4.2 Tutkimustehtävä, tutkimuskysymys ja rajaukset... 32

4.3 Empiirinen aineisto ja aineiston analyysimenetelmä ... 33

4.4 Eettiset kysymykset ... 37

5 AKTIVOINNIN VAIKUTUKSET HYVINVOINTIIN ... 41

5.1 Elintaso (having) ... 41

5.2 Yhteisyyssuhteet (loving) ... 49

5.3 Itsensä toteuttaminen (being) ... 52

5.4 Tekeminen (doing) ... 56

5.5 Aktivoinnin hyvinvointivaikutuksista kokonaistasolla ... 59

6 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 61

6.1 Yhteenveto... 61

6.2 Pohdinta ... 63

LÄHTEET ... 68

LIITTEET ... 73

(5)

KUVIO 1. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys: hyvinvoinnin ulottuvuudet ja osatekijät

Allardtia (1976) ja Niemelää (2009) mukaillen………. ...13

KUVIO 2. Tutkimustulosten yhteenveto tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen pohjalta……….62

TAULUKOT

TAULUKKO 1. Aktivointisuunnitelmaan osallistuminen iän ja toimeentuloturvan mukaan

(Laki kuntouttavasta työtoiminnasta 189/2001 3 §)………..23

TAULUKKO 2.Esimerkki teoriaohjaavan sisällönanalyysin etenemisestä Tuomen ja

Sarajärven (2009) mukaan……….37

(6)

1 JOHDANTO

Perinteisesti suomalaisessa yhteiskunnassa palkkatyö on ollut tapa integroitua yhteiskuntaan. 1990- luvun alussa talouskriisit sekä muut työelämän muutokset hävittivät lukuisia matalan kynnyksen työ- paikkoja ja syrjäyttivät mittavan joukon kansalaisia työmarkkinoilta. Näin tapahtui myös vuonna 2008 alkaneen talouskriisin jälkimainingeissa. Pitkäaikaistyöttömien eli yli vuoden työttömänä olleiden osuus kaikista työttömistä kolminkertaistui vuosien 2009 ja 2016 välillä. (Mäntyneva & Hiilamo 2018, 18.) Työttömyyden rakenne on muuttunut siten, että vaikeasti työllistyvien, pitkään työttömänä olleiden, suhteellinen osuus kaikista työttömistä työnhakijoista on kasvanut, vaikka viime vuosina on eletty taloudellista nousukautta (HE 80/2019 vp). Työttömyys koskettaa myös Kymenlaakson aluetta, joka on tutkimuskohteena tämän tutkimuksen empiirisessä osuudessa. Työ- ja elinkeinoministeriön (2019) työnvälitystilaston mukaan Kymenlaakson työttömyysaste kesäkuussa 2019 oli 11,9 %, kun se koko maassa samana ajankohtana oli 9,7 %.

Suomessa työttömien aktivointi perustuu lakiin kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001), joka tuli voimaan vuonna 2001. Alkuun kuntouttava työtoiminta oli nuorille aikuisille suunnattua ja vapaaeh- toista, kunnes vuonna 2010 astui voimaan lakimuutos, joka muutti kuntouttavan työtoiminnan velvoittavaksi nuorten aikuisten lisäksi yli 25-vuotiaille (Mäntyneva & Hiilamo 2018, 19). Karjalainen (2013, 220–221) tuo esiin, että aktiivipolitiikka on aikojen saatossa muuttunut ja vuodesta 2013 läh- tien on eletty vaihetta, jossa aktiivipolitiikkaa voidaan kuvata valtavirtaistuneeksi. Kyseessä ei ole vain joitakin kapeita marginaaliryhmiä koskeva asia. Laajasti eri syistä työelämän ulkopuolella olevia pyritään integroimaan työelämään yhä tehokkaammin.

Aktivointipolitiikkaa on leimannut viime vuosien aikana nopeatempoisuus ja lyhyen aikavälin näkö- kulma. Kirjoittaessani aktivoinnista kandidaatin tutkielmaa alkuvuonna 2018 työttömien aktiivimal- lia kohtaan osoitettiin Helsingissä mieltä ja sen täytäntöönpanoa vastustettiin (ks. esim. Kempas &

Nalbantoglu 2018). Aktiivimallin ideana oli lisätä työllisyyttä kannustamalla työttömiä työnhaussa aktiivisuuteen ja omatoimisuuteen koko työttömyysjakson ajan. Aktiivimallissa työttömän päivära- haa leikataan, jos hän ei ole työskennellyt tai osallistunut työllistymistä edistäviin palveluihin kolmen kuukauden tarkastelujakson aikana. Päivärahaleikkauksen uhan tavoitteena on se, että työttömät ha- keutuisivat aiempaa enemmän lyhytkestoiseen ja osa-aikaiseen työhön ja tämä voisi ehkäistä työttö- myyden pitkittymistä. (HE 124/2017 vp.) Aktiivimalli on herättänyt voimakasta keskustelua koko voimassa olonsa ajan, ja nyt vuonna 2020 pro gradu -tutkielmaa kirjoittaessani se on purettu vuoden

(7)

2020 alusta lähtien. Selkeitä vaikutuksia aktiivimallista ei voida esittää, sillä samaan aikaan työllisyys on muutenkin kehittynyt suotuisasti (HE 80/2019 vp). Aktivoinnilla on usein julkisessa keskustelussa ollut negatiivinen kaiku. Tämä johtuu muun muassa taloudellisten etuuksien leikkaamisen uhasta, mutta voisiko kyse olla myös siitä, että aktivointiin osallistuneita ihmisiä ei ole kuunneltu riittävästi.

Työttömien aktivointia voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Toisaalta on kyse toiminnasta, jota harjoitetaan työ- ja elinkeinoviranomaisten toimesta ja toisaalta asia koskee kuntien sosiaalityötä (ks.

esim. Keskitalo 2008). Aktivointia on tutkittu paljon, esimerkiksi politiikan näkökulmasta, mutta so- siaalityön näkökulma ei tule kovin paljon kirjallisuudessa esiin. Keskeinen teos kuntouttava työtoi- minta -lain voimaantulon jälkeen on ollut Tuija Kotirannan (2008) Aktivoinnin paradoksit -niminen väitöskirja. Tässä väitöskirjassa ei kuitenkaan esitetä selkeitä teoreettisia malleja sosiaalityön näkö- kulmasta aktivointiin, vaan tutkimus kuuluu filosofis-antropologiseen tutkimustraditioon. Lähteiden niukkuudesta huolimatta aktivointi on kuitenkin sosiaalityön ydinprosesseja ja siksi olennainen osa sosiaalityötä (ks. esim. Kotiranta 2008, 28). Lisäksi on esitetty, että sosiaalityö jää helposti muiden hallinnonalojen jalkoihin (mt., 19). Näistä syistä on tärkeää tutkia työttömien aktivointia sosiaalityön näkökulmasta.

Kuntouttava työtoiminta on keskeisin väline työmarkkinatukea saaville toteuttaa aktivointipolitiikkaa (Mäntyneva & Hiilamo 2018, 18). Kuntouttava työtoiminta ei kuitenkaan välttämättä johda työllisty- miseen avoimille työmarkkinoille. Ala-Kauhaluoman ja kumppaneiden (2004, 5) tutkimuksen seu- ranta-aikana vain kahdeksan prosenttia aktivointisuunnitelman tekoon osallistuneista oli työllistynyt avoimille työmarkkinoille. Työttömien aktivoinnilla on muitakin vaikutuksia kirjallisuuden perusteella kuin työllistyminen. Tässä pro gradu -tutkielmassa kiinnostuksen kohteena ovat hyvinvointivaikutukset, joita työttömien aktivoinnilla on ihmisten elämässä. Lähestyn aihetta tutkimalla sitä kva- litatiivisesti teemahaastattelujen avulla. Tavoitteena on tuottaa tietoa työttömien aktivointiin osallistuneiden kokemuksista ja erityisesti kuntouttavan työtoiminnan vaikutuksista heidän elämässään. Yh- teiskunnallisesti on tärkeää tuottaa tietoa yksilöiden kokemuksista heidän kertomanaan eikä ainoastaan tarkastella vaikutuksia kyselytutkimusten perusteella tai tilastoaineistojen valossa. On myös huomattava, että yksittäinen ihminen saattaa olla aktivoinnissa mukana vuosikaudet tai jopa vuosikymmenten ajan. Ei siis ole samantekevää, minkälaisia aktivoinnin vaikutukset yksittäisen ihmisen elä- mässä ovat.

(8)

Tutkielma etenee siten, että toisessa pääluvussa käsittelen hyvinvointiajattelun kehitystä ja hyvin- vointiteorioita pääpiirteissään. Toisessa luvussa myös esittelen tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen, määrittelen subjektiivista hyvinvointia ja tuon esiin, mitä työttömien hyvinvoinnista tutkimusten mukaan tiedetään. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen työttömien aktivointia lähtien liikkeelle työt- tömien aktivoinnin poliittisesta ja lainsäädännöllisestä taustasta ja siirtyen työttömien aktivoinnin to- teuttamiseen käytännössä sekä sillä saatuihin tuloksiin. Neljännessä pääluvussa käsittelen empiirisen tutkimuksen toteutukseen liittyviä seikkoja. Tässä pääluvussa esittelen tutkimuksen tieteenfilosofista taustaa, esittelen tutkimustehtävän ja tutkimuskysymyksen, kerron empiirisen tutkimuksen toteutta- misesta ja menetelmästä sekä tarkastelen tutkimuseettisiä kysymyksiä. Viidennessä pääluvussa esittelen tutkimustulokset jaoteltuna alalukuihin. Viimeisessä eli kuudennessa pääluvussa esitän tutkielman tuloksista yhteenvedon sekä pohdin tulosten merkitystä.

(9)

2 HYVINVOINTI

2.1 Hyvinvointiajattelun kehitys ja hyvinvointiteoriat

Pauli Niemelä (2010, 16) valottaa artikkelissaan hyvinvoinnin ja hyvinvointipolitiikan teoriaa ja taus- toja. Hyvinvoinnin käsite on hyvin olennainen sekä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä että talous-, hal- linto- ja politiikkatieteissä. Hyvinvointiajattelun syntyhistoriaa tutkittaessa voidaan mennä aina Sok- rateen ja Aristoteleen pohdintoihin onnellisuudesta asti. Nämä pohdinnat liittyvät hyvinvoinnin sub- jektiiviseen puoleen, koettuun hyvinvointiin. Hyvinvoinnin käsitteen voidaan katsoa kytkeytyvän toisaalta yhteiskunnan tasolle ja toisaalta ihmisen omaan toimintaan. Yhteiskunnan makrotasolla kes- keisiä käsitteitä ovat hyvinvointivaltio (welfare state) ja hyvinvointiyhteiskunta (welfare society).

Hyvinvointivaltio-käsitteellä viitataan julkisen vallan vastuuseen kansalaisten hyvinvoinnin mahdol- listamisessa ja myös takaamisessa (Saari 2011b, 74). Mikrotasolla keskeisiä käsitteitä ovat ihmisten hyvinvointi (well-being) ja elämässä menestyminen (well-doing). Yhteiskunnan hyvinvointia mää- rittää pitkälti se, miten hyvin sen kansalaiset voivat. Näin ollen sosiaalityönkin yleismaailmallinen tavoite on lisätä ihmisten hyvinvointia. (Niemelä 2010, 16.)

Hyvinvointipolitiikan käsite on varsin uusi. Aiemmin on puhuttu sosiaalipolitiikasta ja monesti nykyisin hyvinvointipolitiikalla tarkoitetaan samaa, mitä aiemmin tarkoitettiin sosiaalipolitiikalla. Hy- vinvointipolitiikka merkitsee yhteiskunnan, yleensä valtion, toimintaa, jolla tavoitteena on väestön hyvinvointi ja sen ylläpito ja parantaminen sekä suunnittelu- ja hallintojärjestelmää, jonka avulla to- teutetaan tietyt hyvinvointietuudet ja -palvelut. Hyvinvointipolitiikan tehtävänä on ohjata yhteiskunnallisen toimeentuloturvan järjestämistä sekä hyvinvointipalvelujen toteutusta, mitkä pitkälti järjes- tetään kuntatasolla. (Niemelä 2010, 16–17.) Hyvinvointipolitiikka on kaiken aikaa muutoksessa ja tulevaisuudessa hyvinvointipolitiikassa tulee yhä enenevässä määrin ottaa huomioon kestävä kehitys (ks. esim. Hämäläinen 2014, 56).

Hyvinvointiajattelua voidaan jaotella tarveteoreettiseen, resurssiteoreettiseen ja osallisuus- ja toimin- tateoreettiseen hyvinvointiajatteluun. Tarveteoreettisessa ajattelussa on kyse siitä, että Yhdistyneet Kansakunnat (YK) on määritellyt hyvinvoinnin siten, että se on ihmisen tarpeiden tyydytyksen tila tai virta. Hyvinvointi ilmenee siis tämän mukaan elintasona ja ajattelumallia on kehitelty 1950-luvulta lähtien. YK:n elintasoluokituksessa on kymmenkunta osatekijää, jotka ovat terveys, elintarvikkeiden kulutus (ravitsemus), koulutus, työllisyys ja työolot, asunto-olot, sosiaaliturva, vaatetus, virkistys ja

(10)

vapaa-aika sekä ihmisoikeudet. Nämä tarpeet ihmisen tulisi voida tyydyttää voidakseen hyvin. (Nie- melä 2010, 17–18.) Suoraan tarpeita mittaavassa analyysissa taustalla on ajatus siitä, että mittaaja tietää, mitä hyvä elämä ja hyvinvointi on. Tällöin yksilölle ei jää mahdollisuutta päättää, mitä hyvinvointi sisältää ja miten eri tekijöitä painotetaan. (Kainulainen 2011, 144.)

Tarveteoreettinen ajattelu on saanut kritiikkiä siitä, että tarpeen tyydytyksen mittaaminen on ongel- mallista, kun taas resurssiteoreettisessa ajattelussa resurssit ovat konkreettisia. Resurssiteoreettisen mallin elintason osatekijöitä ovat terveys, ravintotottumukset, asuminen, kasvuolosuhteet ja perhe- suhteet, koulutus, työllisyys ja työolot, taloudelliset resurssit, poliittiset resurssit sekä vapaa-aika ja virkistys. (Niemelä 2010, 18.) Resurssien mittaaminen puolestaan on saanut kritiikkiä siitä, että re- sursseja mitattaessa ei välttämättä mitata itse hyvinvointia vaan hyvinvoinnin edellytyksiä. Tällöin tullaan lähelle kysymystä siitä, onko hyvinvoinnissa pohjimmiltaan kyse ulkoisesti vai sisäisesti mitattavissa olevasta asiasta. (Kainulainen 2011, 144.)

Erik Allardtin (1976) hyvinvoinnin teoria pohjautuu pohjoismaiseen hyvinvointitutkimukseen ja se yhdistää sekä tarve- että resurssiperusteiset hyvinvointiteoriat. Allardtin teoriassa hyvinvoinnin ulottuvuudet having (elintaso), loving (yhteisyyssuhteet) ja being (itsensä toteuttamisen muodot) toimivat koetun hyvinvoinnin ymmärtämisen lähtökohtana. Elintason (having) osatekijöitä ovat esimerkiksi tulot, asumistaso, työllisyys, koulutus ja terveys. Tietynlainen aineellisten resurssien taso on edellytys ylipäätään elämälle. Elintasoon liittyvät tekijät ovat perusta hyvinvoinnissa. Tekijät eivät kuitenkaan ole täysin staattisia. Allardt kirjoittaa jo vuonna 1976, että esimerkiksi fyysiseen ympäristöön liittyvät arvot, kuten puhtaan ilman ja puhtaan veden tarve, tulevat tärkeään asemaan mitä todennäköisimmin elintason osatekijöiden joukossa. (Allardt 1976, 38–42.)

Yhteisyyssuhteilla (loving) tarkoitetaan puolestaan sosiaalisia suhteita. Allardt jakaa yhteisyyssuh- teiden osatekijöiksi paikallisyhteisyyden, perheyhteisyyden ja ystävyyssuhteet. Lähtökohtana yhtei- syyden näkökulmassa on se, että ihmisellä on solidaarisuuden ja toveruuden tarve tai tarve kuulua sosiaalisten suhteiden verkostoon, jossa ihmiset ilmaisevat toisista pitämistä ja välittämistä. Hyvin- voinnin kannalta on tärkeää sekä olla sekä vastaanottavana että antavana osapuolena suhteessa. Kun suhde on symmetrinen ja sisältää sekä rakkauden ilmauksia että huolenpitoa, voidaan käyttää yhtei- syyden käsitettä. (Allardt 1976, 42–46.)

(11)

Itsensä toteuttamisen muodot (being) sisältää sellaisia osatekijöitä, kuten yksilöä pidetään persoo- nana, yksilö saa osakseen arvonantoa, yksilöllä on mahdollisuus harrastuksiin ja vapaa-ajan toimintaan sekä yksilöllä on mahdollisuuksia poliittiseen osallistumiseen. Tässä yhteydessä Allardt puhuu myös korvaamattomuudesta. Eli mitä helpommin yksilö on korvattavissa, sitä enemmän hän on tava- ran kaltainen. Jos taas ihminen on vaikeasti korvattavissa, niin silloin hän on persoona ja yksilö. Ih- minen voi kokea korvaamattomuutta monissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi työelämässä tai perhees- sään. Kaiken kaikkiaan itsensä toteuttamisen kategoria on laaja ja vaikeasti mitattavissa. (Allardt 1976, 46–49.)

Elintaso (having) kuvaa resurssiperustaista elintasoluokitusta, kun taas yhteisyyssuhteet (loving) ja itsensä toteuttaminen (being) kattavat pääosin tarveperustaisia kategorioita. Tosin esimerkiksi poliit- tisilla resursseilla on resurssiperusteinen luonne, vaikkakin se on itsensä toteuttamisen kategoriassa, joten luokittelu ei ole täysin yksiselitteinen. Elintaso eli having sisältää aineelliset ja persoonattomat resurssit. Sosiaalisten ja itsensä toteuttamisen tarpeiden tyydytys ei ole määritelty aineellisten resurssien kautta, vaan inhimillisten suhteiden laadun avulla. Tätä sosiaalisten tarpeiden ja itsensä toteuttamisen tarpeiden tyydytystä voidaan kuvata myös hyvinvoinnin sisarkäsitteen elämänlaadun avulla.

(Allardt 1976, 32–33, 38–49.) Allardt pyrki yhdistämään jaottelussaan resurssit ja subjektiivisen hyvinvoinnin, mutta nämä kolme osa-aluetta osoittautuivat kuitenkin toisistaan riippumattomiksi (ks.

esim. Saari 2011b, 44).

Osallisuus- ja toimintateoreettisessa hyvinvointiajattelussa toiminnallisuus ja yhteisön osallisuus tuo mukanaan hyvinvointia. Esimerkiksi EU:n ohjelmissa on tärkeiksi hyvinvointiin vaikuttaviksi teki- jöiksi määritelty käsitteet osallisuus (inkluusio) ja siitä syrjäytyminen tai syrjäyttäminen (eksluusio).

Osallisuus- ja toimintateoreettisessa hyvinvointiajattelussa ajatellaan, että ihmisellä on tarve osallistua eri yhteiskuntatasojen toimintoihin, kuten työtä tekemällä tai osallistumalla johonkin harrastus- ryhmään. Tämä toiminnallisuuden ja osallisuuden näkökulma (doing) jää allardtilaisessa ajattelussa itsensä toteuttamisen kategorian varjoon. (Niemelä 2010, 19.)

Niemelä (2009, 219) käsittää toiminnalla (doing) sekä fyysisen, sosiaalisen että henkisen tekemisen tai työn. Tällä voi olla suuri merkitys ihmiselle. Esimerkiksi työttömyys voi olla suuri asia ihmisen elämässä, jos elämästä puuttuu mielekäs tekeminen. Fyysinen työ voi olla ruumiillista toimintaa, harrastus tai työssä käymistä. Toisaalta tekeminen voi olla sosiaalista, jolloin ihminen luo sosiaalisia suhteita. Kyse voi olla esimerkiksi asuinyhteisössä toimimisesta tai vaikkapa yhdistys- tai seurankun- tatoiminnasta. Tässä on usein kyse vapaaehtoisesta auttamisesta. Tekeminen voi olla myös henkistä

(12)

tekemistä. Tämän näkökulman mukaan ihmisellä on tarve tietää ja osata enemmän kuin nykyisin.

Esimerkiksi koulutus voi olla tapa hankkia lisää tietoa ja kehittää itseään henkisesti.

Keskeistä osallisuus- ja toimintateoreettisessa hyvinvointiajattelussa on erilaisten toimintojen (func- tionings) ja kykyjen (capabilities) merkitys hyvinvoinnille (Sen 1993). Elämä koostuu erilaisista toi- minnoista eli kaikesta, mitä ihminen pystyy tekemään. Toiminnot ja kyvyt yhdistyvät toisiinsa siten, että kyvyt luovat toimintamahdollisuuksia. Hyvinvointi on seurausta erilaisten toimintojen toteutu- misesta, mihin vaikuttavat sekä toimintamahdollisuudet että kyvyt. Toimintamahdollisuuksissa olennaista on toimintavapaus ja hyvinvointi ilmenee vapautena hyvinvointiin. Keskeistä on todelliset va- linnan mahdollisuudet toimia siten, että toiminta tuottaa hyvinvointia. (Niemelä 2010, 19–20.) Amar- tya Sen (1993) vie teoriaansa hyvinvoinnista vielä tästä eteenpäin. Hän ottaa hyvinvointitarkaste- luunsa lisäksi rakenteelliset tekijät ja arvo- ja moraalitekijät.

Niemelä (2009, 231) on kehittänyt inhimillisen toiminnan teoriaa ja siihen perustuvaa hyvinvointikä- sitystä. Tämän teorian mukaan hyvinvointi voidaan käsittää inhimillisen toiminnan tasojen ja ulottu- vuuksien kautta. Tässä mallissa hyvinvointi ymmärretään tasoittain hyvänä olona (well-being), hy- vänä toimintana ja onnistuneena elämänä (well-doing) sekä hyvänä omistuksena, menestymisenä (well-having/welfare). Näiden lisäksi jokaisella ulottuvuudella (aineellinen, sosiaalinen ja henkinen) ilmenee erilaatuista hyvää oloa, hyvää toimintaa ja menestymistä. Hyvinvointia voidaan tarkastella objektiivisena tai subjektiivisena, koettuna ilmiönä.

Edellä esitetyn perusteella voidaan todeta, että hyvinvointi, kuten monet muutkin yhteiskuntatutki- muksen käsitteet, on monitahoinen käsite. Tutkijat pohjoismaissa ymmärtävät hyvinvoinnin nykyisin niin, että se kattaa aineellisen perustan lisäksi terveyden, sosiaaliset suhteet ja sosiaalisen identiteetin.

Toisaalta kuitenkaan tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, mitä hyvinvoinnin perusrakenteet sisältävät, vaan näkemykset poikkeavat toisistaan sen mukaan, minkälaista viitekehystä tai teoriaperinnettä käy- tetään. (Karvonen 2019, 96.)

Tässä tutkimuksessa käytän edellä kuvattua Allardtin hyvinvoinnin teoriaa lisättynä Niemelän doing- käsite yhdeksi tarkasteltavaksi hyvinvoinnin ulottuvuudeksi. Tähän tarkastelukehikkoon olen pääty- nyt siksi, että tämä malli soveltuu tämän tutkimuksen tutkimustehtävään sekä valittuun tiedonkeruu- menetelmään. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on esitetty kuviossa 1. Hyvinvoinnin osatekijöitä tarkastelen tarkemmin tutkimustuloksia käsittelevässä pääluvussa viisi.

(13)

KUVIO 1. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys: hyvinvoinnin ulottuvuudet ja osatekijät Allardtia (1976) ja Niemelää (2009) mukaillen.

Tässä tutkimuksessa tarkastelen hyvinvointia subjektiivisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Seuraa- vassa alaluvussa tuon esiin, mitä tarkoitetaan subjektiivisen hyvinvoinnin käsitteellä ja miten sitä on lähestytty viime vuosikymmenten aikana hyvinvointia käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa.

2.2 Subjektiivinen hyvinvointi

Euroopassa heräsi tarve löytää taloudellisten mittareiden lisäksi muunlaisia hyvinvointia kuvaavia mittareita 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä (Simpura & Uusitalo 2011, 124). Euroopassa kokoontui Stiglitzin komitea, joka teki ehdotuksia BKT-mittauksen täydentämiseen (Stiglitz, Sen &

Fitoussi 2009, 42). Taloudelliset mittarit, kuten bruttokansantuote (BKT), yksityinen kulutus tai käy- tettävissä olevat tulot, ovat yksipuolisia mittareita hyvinvoinnin mittaamiseen. Näillä mittareilla on pyritty mittaamaan elinoloja. (Niemelä 2010, 36.) BKT mittarina on ongelmallinen muun muassa siksi, että se ei huomioi esimerkiksi tulonjakoa, ympäristön pilaantumista, luonnonvarojen liiallista

•Asuminen

•Tulot

•Koulutus

•Terveys

•Työllisyys

Elintaso (having)

•Paikallisyhteisyys

•Perheyhteisyys

•Ystävyyssuhteet

Yhteisyyssuhteet (loving)

•Arvonanto

•Korvaamattomuus

•Poliittiset resurssit

•Mielenkiintoinen vapaa-ajan toiminta

Itsensä toteuttaminen (being)

•Fyysinen työ/tekeminen

•Henkinen työ/tekeminen

•Sosiaalinen työ/tekeminen

Tekeminen

(doing)

(14)

käyttöä tai kulumista, eikä monia muitakaan tekijöitä, jotka vaikuttavat keskeisesti ihmisten koke- maan hyvinvointiin. Vaikutus voi olla päinvastainen: jos ympäristölle aiheutuneita vahinkoja korja- taan, se kasvattaa BKT:n arvoa. Nykyisin ajatellaan, että hyvinvoinnin säilymisen ja parantamisen kannalta on olennaista huomioida se, että hyvinvointia tulevaisuudessa tuottavat mahdollisuudet säi- lytetään. Hyvinvointia tulisi tuottaa siten, että sen tuotanto on talouden, ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kestävää. (Hoffrén & Rättö 2011, 220.)

Stiglitzin komitea otti raportissaan huomioon muun muassa elämisen laadun ja kestävän kehityksen näkökulmia. Tämän komitean mukaan subjektiivinen hyvinvointi koostuu kolmesta päänäkökul- masta, jotka ovat oman elämän arviointi, omat positiiviset tunteet sekä omat negatiiviset tunteet.

Oman elämän arvioinnissa tarkastellaan eri elämänalueita, kuten perheen, työn ja oman taloudellisen tilanteen näkökulmia. Omat positiiviset tunteet voivat sisältää esimerkiksi mielihyvän ja kunnioituk- sen tunteita, kun taas omat negatiiviset tunteet voivat olla muun muassa huolta ja vihaa. Stiglitzin komitea oli sitä mieltä, että objektiivisia hyvinvoinnin mittareita tulee täydentää subjektiivisilla hyvinvoinnin mittareilla. Subjektiivisen hyvinvoinnin kolmea ulottuvuutta tulisi mitata kutakin erikseen. (Stiglitz, Sen & Fitoussi 2009, 42.) Subjektiivisen hyvinvoinnin mittareiden liittäminen objek- tiivisiin mittareihin ei ole sujunut ilman ongelmia, sillä subjektiivisten mittareiden laatu on ollut vielä kaukana objektiivisten mittareiden laadun tasosta (Simpura & Uusitalo 2011, 125). Edellä mainittu Stiglitzin komitean raportti sai aikaan sen, että tämän myötä viimeistään ihmisten hyvinvointi on nostettu vakavasti myös poliittiseen keskusteluun (Kainulainen 2014, 485).

Subjektiivisen hyvinvoinnin taustalla on ajatus utilitaristisesta eli hyötyopin mukaisesta käsityksestä hyvinvoinnista. Tässä suuntauksessa hyvinvointi koostuu hyödyistä eli utiliteeteista. Utiliteetteja eli eri hyvinvoinnin osasia ei voida tämän mukaan mielekkäästi vertailla, sillä jokin asia A voi olla hen- kilölle tärkeämpi kuin asia B, mutta toiselle henkilölle tämä voi olla perustellusti juuri päinvastoin.

(Sen 1982¹, ref. Saari 2011b, 35–36.) Tässä näkökulmassa on kyse yhdenlaisesta näkökulmasta hyvinvointiin ja sen tutkimiseen. On kuitenkin olemassa myös muunlaisia näkökulmia hyvinvointiin.

Nämä muut näkökulmat eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka vertailtavia keskenään ihmisten hyvinvointierot ovat sekä miten subjektiivisia erot ovat. Edellä mainitun utilitaristisen käsityksen lisäksi hyvinvointierojen subjektiivisuus on korkea uuden onnellisuustutkimuksen hyvinvointikäsityksessä.

Tämä eroaa utilitaristisesta käsityksestä siinä, että tässä hyvinvointierojen vertailtavuus on vahva.

1 Sen, Amartya. 1982. Choice, Welfare and Measurement. Oxford: Blackwell.

(15)

Subjektiivinen hyvinvointi, jota myös onnellisuudeksi voidaan kutsua, oletetaan olevan eri väestö- ryhmissä ja maissa riittävän pitkälle jaettu ilmiö. Kuitenkin hyvinvoinnilla katsotaan olevan kulttuu- risia ja kontekstiin sidottuja eroja. Tämä tulee esiin esimerkiksi siinä, että yhdysvaltalaiset ylikoros- tavat onnellisuuttaan ja aasialaiset puolestaan aliarvioivat sitä. (Saari 2011b, 36–38.)

Allardt (1993, 92–93) tuo esiin, että subjektiivista hyvinvointia tutkittaessa ollaan kiinnostuneita tut- kittavan asenteista ja haluista sekä siitä, pitääkö tutkittava asiaa hyvänä vai huonona. Subjektiivista hyvinvointia voidaan tutkia esimerkiksi kysymällä, kuinka tyydyttävänä taloudellista tilannettaan ihminen pitää tai minkälaiseksi hän kokee terveydentilansa. Kuitenkaan aina subjektiivisen ja objektiivisen näkökulman ero ei ole aivan selkeä. Kun subjektiivisessa näkökulmassa ollaan tutkimassa ihmisen haluja, niin objektiivisessa näkökulmassa tutkitaan toisinaan tarpeita ja toisinaan haluja. Olen- nainen ero näiden välillä on se, että objektiivisessa näkökulmassa asiantuntija on ajatellut sekä ihmisten tarpeita että haluja ja määritellyt, mitä ihmisten elinolosuhteet sisältävät.

Edellä esiteltyä Allardtin Having, loving, being -teorian ulottuvuuksia voidaan kutakin mitata joko objektiivisesti tai subjektiivisesti. Objektiivinen mittari esimerkiksi asumiselle (having) on asuinne- liöiden määrä, kun taas subjektiivisessa näkökulmassa tutkittavalta voidaan kysyä, miten tyytyväinen hän on asumisensa tasoon. (Allardt 1993, 93.) Tutkimuksissa eri puolilla maailmaa on huomattu subjektiivisen tyytyväisyyden ja onnellisuuden korreloivan positiivisesti objektiivisen kansantuotteen ja tulojen kanssa (Niemelä 2010, 36).

Yleisellä tasolla subjektiivisessa hyvinvoinnissa on kyse tyytyväisyydestä omaan elämään (Ervasti 2004, 300). Toisaalta sitten Kainulainen (2014, 486) tekee eron elämään tyytyväisyyden ja hyvinvoinnin välillä. Hänen mukaansa elämään tyytyväisyys voidaan katsoa edustavan niin sanotusti ”jär- keä” ja tämä yhdessä ”tunteen” kanssa muodostaa yhdessä hyvinvoinnin kokemuksen. Tyytyväisyy- den lisäksi voidaan puhua myös onnellisuudesta (Karvonen 2019, 96). Suomen kielessä kuitenkin onnellisuus liittyy enemmän tunnetiloihin kuin järkeilyyn ja arvioon. Onnellisuustutkimusta pidetään toisinaan liian pehmeänä ja varsin epämääräisenä. (Kainulainen 2014, 486.)

Sakari Kainulainen (2014, 485) tuo esiin, että hyvinvoinnissa ei ole ainoastaan kyse yksilöiden omi- naisuuksista tai suhtautumisesta ympäristöön, vaan ehkä enemminkin ympäristön suhtautumisesta yksilöön. Tällä hän tarkoittaa sitä, että kun ihminen arvioi omaa subjektiivista hyvinvointiaan, hän arvioi sitä suhteessa ympäröivän todellisuuden kanssa. Subjektiivista hyvinvointia voidaan tutkia sekä hyvinvointivajeiden että myönteisten kokemusten kautta (Saikku, Kestilä & Karvonen, 2014,

(16)

118). Seuraavassa työttömien hyvinvointia käsittelevässä luvussa tuon esiin sekä hyvinvointivajeisiin liittyvää että hyvinvoinnin myönteisiä kokemuksia tarkastelevaa tutkimusta.

2.3 Työttömien hyvinvointi

Tutkimusten mukaan työikäiset suomalaiset voivat keskimäärin varsin hyvin (Karvonen 2008). Juho Saari (2011a, 19–23) listaa artikkelissaan kahdeksan erilaista hyvinvointi-indeksiä, jotka kaikki ovat peräisin 2000-luvun alkupuolelta. Tämän tyyppisissä indeksivertailuissa Suomi on yleensä menesty- nyt hyvin ja Suomea voidaan pitää yhtenä maailman parhaana maana. Suomen menestys on ollut sitä parempaa mitä moniulotteisempi tarkastelunäkökulma on. Kaikkiin näihin indekseihin sisältyy kuitenkin erilaisia ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi siihen, että eri ulottuvuudet eivät ole yhteismital- lisia. Suomi menestyy vertailuissa erinomaisesti riippumatta siitä, käytetäänkö objektiivisia, ihmisten havainnoista riippumattomia, vai subjektiivisia, koetun hyvinvoinnin mittareita. Vaikka suomalaiset keskimäärin voivat hyvin, on eri sosioekonomisissa ryhmissä hyvinvoinnin eroja. Kokonaistasolla hyvinvoinnin keskiarvot ovat parantuneet vuosien saatossa 2000-luvulla, mutta eri sosioekonomisten ryhmien erot eivät ole supistuneet. Seuraavassa tuodaan esiin työttömien ja työllisten välisiä hyvinvointieroja tutkimusten mukaan.

Työttömien ja työllisten välisiä subjektiivisen hyvinvoinnin eroja on pitkälti tutkittu hyvinvoinnin vajeiden kautta (Saikku, Kestilä & Karvonen 2014, 135). Työttömyys on tutkimusten mukaan yhtey- dessä monenlaisiin ongelmiin hyvinvoinnissa ja etenkin pitkään työttömänä olleilla on selvästi puut- teita hyvinvoinnissa verrattuna työllisiin (Kauppinen, Saikku & Kokko 2010, 234, 246). Sakari Kar- vonen (2008) sai tulokseksi tutkimuksessaan, että työikäisillä työttömyys on yhteydessä selvemmin subjektiivisen hyvinvoinnin vajeisiin kuin tulot ja koulutustaso. Tähän voi olla syynä se, että työttö- myys aiheuttaa usein muitakin ongelmia kuten esimerkiksi heikomman taloudellisen tilanteen.

Työttömyys voi vaikuttaa psyykkiseen hyvinvointiin ja mielenterveyteen sekä työttömäksi joutumi- sen että pidemmän työttömyysjakson myötä. Työttömyyden alkuvaiheessa stressiä voi koitua heiken- tyneen taloudellisen tilanteen seurauksena. (Kauppinen, Saikku & Kokko 2010, 235.) Myös Anu Rai- jas (2011, 245) kirjoittaa, että työttömyydessä taloudellinen turvallisuus heikkenee, mikä aiheuttaa subjektiivisen hyvinvoinnin alentumista. Heikki Ervasti (2004, 313) toteaa, että taloudelliset vaikeu- det ovat työttömien yleisin ongelma. Tällöin jos työttömiä kannustetaan toimeentuloa heikentämällä, niin tällä on yhteys taloudellisten ongelmien lisääntymiseen ja sitä kautta hyvinvoinnin alenemiseen.

(17)

Työttömillä myös fyysinen terveys on tutkimusten mukaan heikommalla tasolla kuin työllisillä (ks.

esim. Heponiemi ym. 2008). Tämä voi liittyä koettuun stressiin ja edellä mainittuihin muihin psyko- logisiin mekanismeihin. Myös elintavat saattavat muuttua työttömäksi jäätyä. Työttömyys on Suo- messa yhdistetty epäterveellisempään syömiseen, tupakointiin ja alkoholinkäyttöön. Toisaalta kuitenkin on otettava huomioon se, että heikentyneiden elintapojen taustalla saattaa olla muitakin vai- kuttavia tekijöitä kuin työttömyys. (Kauppinen, Saikku & Kokko 2010, 235.) Työttömyyskuukausien lisääntyessä myös terveysongelmat lisääntyvät. Terveyden heikkeneminen voi työttömillä lisätä myös taloudellisia vaikeuksia, sillä sairauksien hoitaminen tuo kustannuksia (Ervasti 2004, 309–311).

Terveyspalveluista tiedetään, että työttömille ensisijaisia ovat terveyskeskuspalvelut ja työllisiin verrattuna nämä palvelut ovat maksullisia ja heikosti resursoituja. Pensolan, Järvikosken ja Järvisalon (2006, 236–239) mukaan voidaan olettaa, että sekä fyysisen että psyykkisen terveyden ongelmat pa- henevat, jos työttömyys pitkittyy tai toistuu. Työttömyyden pitkittyminen tai toistuminen myös alentaa työkykyä. Saikun ja Hannikaisen (2019, 143) mukaan heikko koettu työkyky koskee iältään etenkin iäkkäämpiä työttömiä verrattuna samanikäisiin työllisiin. Iäkkäämmät työttömät uskovat selvästi muita harvemmin, että he kykenevät työskentelemään vanhuuseläkeikään saakka. Toisaalta heiken- tynyt työkyky koskee myös nuorempiakin työttömiä. Kaiken kaikkiaan heikentyneeseen koettuun työkykyyn vaikuttavat myös toimeentulovaikeudet.

Työttömyyden myötä itsetunto ja minäkuva saattavat heikentyä, jos nämä ovat erityisesti olleet työ- hön yhteydessä (McKee-Ryan ym. 2005). Subjektiivinen hyvinvointi alenee erityisen voimakkaasti niiden ihmisten keskuudessa, joille työn merkitys elämässä on ollut kaikista suurin (Ervasti 2004, 312). Työssäkäynnillä voi olla myös sellaisia positiivisia vaikutuksia kuten säännöllinen päivärytmi ja säännölliset sosiaaliset kontaktit, mitkä poistuvat työttömyyden kohdatessa (McKee-Ryan ym.

2005). Myös Kauppinen, Saikku ja Kokko (2010, 235) toteavat, että työttömyys vaikuttaa ihmisen sosiaaliseen elämään. Esimerkiksi yhteydet työtovereihin voivat katketa. Sosiaaliset verkostot voivat olla yhteydessä psyykkiseen hyvinvointiin, terveyteen ja työllistymiseen sekä sosiaalisen verkoston muutokset saattavat vaikuttaa yksilön hyvinvointiin. Työttömät ovat tutkimusten mukaan yksinäi- sempiä kuin työssäkäyvät keskimäärin (Karvonen 2008). Myös Raijas (2011, 245) kirjoittaa siitä, että sosiaalisten suhteiden menetys heikentää subjektiivista hyvinvointia.

Työttömyyden ja hyvinvoinnin yhteys ei kuitenkaan ole täysin yksiselitteinen asia. Työttömyys ei aina aiheuta muutoksia hyvinvoinnissa edellä kuvatulla tavalla vaan yhteys saattaa olla myös päin- vastainen. Esimerkiksi huono terveys tai jokin muu taustatekijä saattaa olla myös syynä työttömäksi

(18)

joutumiseen. (Kauppinen, Saikku & Kokko 2010, 235–236; Ervasti 2004, 303.) Myös Kirsi Niiranen ja kumppanit (2011, 38) kirjoittavat siitä, että huono terveys ja etenkin mielenterveysongelmat liitty- vät suurempaan työttömyysriskiin sekä myös pidempään työttömyyden kestoon. Kauppinen, Saikku ja Kokko (2010, 236) tuovat esiin, että työttömyyden vaikutukset hyvinvointiin ovat riippuvaisia erilaisista tekijöistä ja esimerkiksi taloudellinen taantuma ja massatyöttömyys voivat vaikuttaa siihen, miten yksilö kokee työttömyyden. Taloudellisen taantumaan aikaan työttömien ero työssäkäyviin voi olla pienempi kuin parempina taloudellisina aikoina, sillä taantumassa työllisilläkin on heikompi terveys sekä psyykkinen hyvinvointi.

Kauppisen, Saikun ja Kokon (2010, 246) tutkimuksessa verrattiin yli puoli vuotta työttömänä olleiden ja työllisten subjektiivista hyvinvointia eri osatekijöiden suhteen. Yli puoli vuotta työttömänä olleiden yleisimmät ongelmat olivat taloudelliset ongelmat, terveydelliset ongelmat ja terveyspalvelujen saa- tavuus. Myös hyvinvoinnin puutteet kasautuvat pitkään työttömänä olleilla selvästi yleisemmin kuin työllisillä. Usein kyse on siitä, että työttömillä taloudelliset ongelmat yhdistyvät muihin ongelmiin.

Kasautumisella tässä yhteydessä tarkoitetaan sitä, että useampi puute esiintyy samanaikaisesti. Enin- tään puoli vuotta työttömänä olleilla taloudellisia ongelmia oli huomattavasti useammin kuin työlli- sillä, mutta muilla hyvinvoinnin alueilla ero työllisiin oli melko pieni. Näyttää siis siltä, että erot työttömien ja työllisten välillä näkyvät lähinnä pidempään kuin puoli vuotta työttömänä olevien kohdalla. Tähän voi vaikuttaa se, että monet hyvinvointiin vaikuttavat prosessit toteutuvat pidemmällä aikavälillä, eikä heti työttömäksi jäämisen jälkeen. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että lyhyen aikaa työttömänä olleet eivät muodosta yhtä valikoitunutta ryhmää kuin pidempään työttömänä olleet.

Tällä tarkoitetaan sitä, että pitkään työttömänä olleilla on usein muitakin ongelmia ja toisaalta taas lyhytaikainen työttömyys voi olla vain siirtymistä työpaikasta toiseen. Tässä tutkimuksessa pitkäai- kaistyöttöminä pidetään yli puoli vuotta työttömänä olleita. Yleisesti ottaen pitkäaikaistyöttömällä tarkoitetaan henkilöä, joka on ollut yhtäjaksoisesti työttömänä työnhakijana vähintään vuoden (Työ- ja elinkeinoministeriö 2019).

Edellä tutkimusten kohteena ovat olleet työttömien subjektiivisen hyvinvoinnin vajeet. Usein tutkimuksissa on ollut helpompi tutkia hyvinvoinnin vajeita kuin tutkia hyvinvoinnin myönteisiä kokemuksia. Esimerkiksi asumisen osalta on helpompi määritellä, mitä ovat huonot asunto-olot kuin mää- ritellä sitä, mitä on hyvä asuminen. Toinen tutkimussuuntaus on tutkia hyvinvointieroja myönteisten kokemusten kautta. (Simpura & Uusitalo 2011, 114–115.) Saikun, Kestilän ja Karvosen (2014, 132–

133) tutkimuksessa tarkasteltiin työttömien ja työllisten kokemuksia vuosina 2006, 2009 ja 2013.

Tulokset osoittavat, että työttömien ja työllisten hyvinvointikokemuksissa oli selviä eroja kaikkina

(19)

näinä vuosina ja erot vuosien varrella pysyivät ennallaan. Erot ryhmien välillä olivat suurimpia ta- loudellisessa hyvinvoinnissa. Työttömistä selvästi harvempi kuin työllisistä koki tulevansa toimeen.

Työttömillä oli myös työllisiä harvemmin kokemusta hyvästä terveydestä. Tutkimuksen mukaan hyvinvointierojen taustalla on myös erot koulutuksessa sekä siviilisääty. Työttömillä oli useammin vain perusasteen koulutus ja he olivat työllisiä useammin naimattomia. On kuitenkin mahdollista, että hyvinvointieroja selittää myös muita tekijöitä, joita tässä tutkimuksessa ei otettu huomioon. Tulokset osoittavat, että työttömien ja työllisten väliset hyvinvointierot voidaan todentaa myös hyvinvoinnin myönteisten kokemusten kautta eikä ainoastaan hyvinvointivajeiden tai keskimääräisen hyvinvoinnin kautta, kuten aiemmissa tutkimuksissa on tuotu esiin (ks. esim. Kauppinen, Saikku & Kokko 2010).

(20)

3 TYÖTTÖMIEN AKTIVOINTI

3.1 Poliittinen ja lainsäädännöllinen tausta

Politiikassa on alettu puhua aktivointipolitiikasta, kun on huomattu, että hyvinvointivaltion kestävyys joutuu koetukselle työttömyyden vuoksi, sillä hyvinvointivaltio perustuu työikäisen väestön laajaan osallistumiseen työelämään. Aktivointipolitiikan tavoitteena pohjimmiltaan on, että työttömäksi jää- nyt henkilö, joka saa työttömyysturvaa tai toimeentulotukea, palaisi mahdollisimman pian takaisin työelämään. Pyrkimyksenä on, että työikäisten toimeentulo ei olisi pitkiä aikoja sosiaaliturvan va- rassa, vaan heistä tulisi itseään (ja myös perhettään) elättäviä työssä käyviä veronmaksajia. (Keskitalo

& Karjalainen 2013, 7–9.) Kansalainen nähdään tässä ensisijaisesti taloudellisena asiana ja työn tekeminen on kansalaisen velvollisuus (Serrano Pasqual 2007, 19–20). Politiikan tasolla on tapahtunut hyvinvointivaltion muutos, jossa työllisyydestä on tullut yhä keskeisempi tavoite myös sosiaalipolitiikan alueella. Sosiaalipolitiikassa on alettu puhua aktiivisesta sosiaalipolitiikasta tai ainoastaan ak- tiivipolitiikasta. Aktiivipolitiikka voi pitää sisällään työllisyys- ja sosiaalipolitiikan lisäksi muutakin politiikkaa, kuten terveys- tai nuorisopolitiikkaa, minkä tavoitteena on ylipäätään tukea työikäisen väestön osallistumista työhön. (Keskitalo & Karjalainen 2013, 7–9.)

Työttömien aktivointi kuuluu yhteiskuntapolitiikan alueelle ja se koskee varsinkin talous-, työllisyys- ja sosiaalipolitiikkaa. Yleisellä tasolla on kyse työllisyyspolitiikasta, mutta kohdennetussa merkityk- sessä aktivointi koskee varsinkin pitkäaikaistyöttömiä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. (Keski- talo & Karjalainen 2013, 8.) Siitä huolimatta, että aktivointipolitiikka on kansainvälinen kehitys- suunta, sille ei ole vakiintunut selkeää määritelmää (Ala-Kauhaluoma 2005). Politiikkaa kutsutaan toisinaan aktivointipolitiikaksi ja toisinaan aktiiviseksi sosiaalipolitiikaksi. Aktivointi tarkoittaa käy- tännössä sitä, että työttömien vastuita ja velvollisuuksia määritellään uudelleen yhteiskunnassa. Muu- tosta aiempaan on se, että oikeus toimeentuloturvaan ja velvollisuus työhön tai koulutukseen kietou- tuvat entistä tiiviimmin toistensa kanssa. (Keskitalo & Karjalainen 2013, 8.)

Aktivointipolitiikkaa on uudistettu monissa hyvinvointivaltioissa 1990-luvun alusta lähtien. Useim- missa hyvinvointivaltioissa sosiaaliturvaan on liitetty työhön kannustavia ja aktivoivia ominaisuuk- sia. Ideologisesti aktivoinnin taustalla on vaikuttanut uusliberaali talouspoliittinen ajattelu, jossa kes- keistä on tavoite alentaa julkisen sektorin kustannuksia. Euroopassa 1990-luvulla ensimmäisinä uu-

(21)

distuksia aktivointipolitiikkaan tekivät Iso-Britannia, Tanska ja Hollanti. Tätä ennen uudistuksia tehtiin jo Yhdysvalloissa ja sieltä on esimerkiksi lähtöisin käsite workfare (työlinja), joka tarkoittaa vii- mesijaisen toimeentuloturvan tiukkaa työsidonnaisuutta. Yhdysvaltalainen työkeskeinen lähestymis- tapa on toinen aktivoinnin pääsuuntauksista. Euroopassa tätä mallia noudatetaan Iso-Britanniassa.

(Keskitalo & Karjalainen 2013, 8, 10–13.) Workfare-käsitteen ohella puhutaan myös work first -lä- hestymistavasta (ks. esim. Ala-Kauhaluoma ym. 2004). Toinen pääsuuntaus on inhimillisen pääoman kehittämiseen keskittyvä lähestymistapa, jota noudatetaan pitkälti Pohjoismaissa. Tässä lähestymis- tavassa keskitytään sekä työllisyyden parantamiseen että syrjäytymisen torjuntaan muun muassa tar- joamalla työttömille myös koulutuspalveluja sekä sosiaali- ja terveyspalveluja. Käytännössä kuitenkin eri maiden aktiivipolitiikka koostuu näiden pääsuuntausten sisältämien toimenpiteiden yhdistel- mistä. (Keskitalo & Karjalainen 2013, 8, 10–13.)

Suomessa aktivointipolitiikan uudistukset lähtivät liikkeelle vuonna 1995 Paavo Lipposen ensimmäi- sellä hallituskaudella. Samana vuonna Suomi liittyi Euroopan unioniin ja alkoi noudattaa EU:n poli- tiikkaan sisältyviä aktivoinnin linjauksia. Tämän jälkeen Suomessa lainsäädäntöön on tehty muutoksia, joilla on tiukennettu työttömien velvollisuuksia. Etenkin työmarkkinatuen ja toimeentulotuen saantiehtoja on kiristetty. Uudistukset ovat koskeneet etenkin pitkäaikaistyöttömiä. Myös palvelujär- jestelmiä on kehitetty ja uudistettu. On syntynyt tarve yhdistää työvoima- ja sosiaalipolitiikan resurs- seja sekä kehittää yhteispalvelun ja verkostotyön toimintamalleja. Työllisyys- ja sosiaalipolitiikan integroitumisesta on seurannut valtion ja kuntien uudenlaista yhteistyötä ja työnjakoa. Käytännössä kuntien rooli on kasvanut vaikeimmin työllistyvien pitkäaikaistyöttömien aktivoinnissa. (Keskitalo

& Karjalainen 2013, 11, 14.) Kunnat myös osallistuvat työmarkkinatuen rahoitukseen sen jälkeen, kun työtön henkilö on saanut työmarkkinatukea 300 päivältä valtion rahoittamana ja työttömyys edel- leen jatkuu (ks. Työttömyysturvalaki 1290/2002, 14. luku 3 a §).

Työttömien aktivointi perustuu vuonna 2001 voimaan tulleeseen lakiin kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001). Laissa on säädetty toimenpiteistä, joiden tarkoituksena on parantaa pitkään työttömänä olleiden työmarkkinatukea tai toimeentulotukea saavien henkilöiden edellytyksiä työllistyä avoimilla työmarkkinoilla. Laissa mainituilla toimenpiteillä on myös tarkoitus edistää pitkään työttömänä olleiden mahdollisuuksia osallistua koulutukseen ja työ- ja elinkeinoviranomaisen tarjoamaan julkiseen työvoimapalveluun. Laki sisältää säädöksiä myös pitkään työttömänä olleiden ja laissa säädettyihin toimenpiteisiin osallistuvien henkilöiden oikeuksista ja velvollisuuksista.

(22)

Lakia kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001 3 §) sovelletaan eri-ikäisille työttömille eri vaiheissa työttömyyden kestoa (ks. taulukko 1). Jos kyseessä on alle 25-vuotias työtön, lakia sovelletaan tiettyjen ehtojen vallitessa. Ensimmäinen ryhmä sisältää ne alle 25-vuotiaat työttömät, joille on laadittu työllistymissuunnitelma ja jotka ovat saaneet työmarkkinatukea vähintään 180 päivältä viimeisen 12 kalenterikuukauden aikana. Toinen ryhmä sisältää sellaiset alle 25-vuotiaat työttömät, joille on laadittu työllistymissuunnitelma ja jotka ovat saaneet työttömyysturvalaissa (1290/2002) säädetyn työt- tömyyspäivärahakauden ajan työttömyyspäivärahaa. Edellä mainitusta työllistymissuunnitelmasta säädetään laissa julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta (916/2012). Kolmas ryhmä sisältää puolestaan ne alle 25-vuotiaat työttömät, joille on tehty työnhakijan haastattelu, josta säädetään laissa julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta (916/2012), ja joiden pääasiallinen toimeentulo on ollut työttö- myyden takia maksettu toimeentulotuki viimeisen neljän kuukauden aikana.

Edellä mainittujen ryhmien lisäksi lakia kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001 3 §) sovelletaan myös niille 25 vuotta täyttäneille työttömille, jotka saavat työmarkkinatukea tai toimeentulotukea ja joille on laadittu aiemmin työllistymissuunnitelma, ja jotka lisäksi täyttävät jonkin laissa mainitun ehdon. Ensimmäinen ryhmä käsittää ne työttömät, jotka ovat saaneet työmarkkinatukea vähintään 500 päivää työttömyyden perusteella. Toinen ryhmä sisältää ne työttömät, jotka ovat saaneet työ- markkinatukea vähintään 180 päivältä työttömyysturvalain (1290/2002) mukaisen työttömyyspäivä- rahakauden jälkeen. Kolmas ryhmä käsittää puolestaan sellaiset työttömät, joiden toimeentulo on viimeisen 12 kuukauden aikana pääasiassa perustunut työttömyyden perusteella maksettuun toimeentu- lotukeen. Tämä kuntouttavan työtoiminnan muuttuminen velvoittavaksi yli 25-vuotiaille toteutui vuoden 2010 alusta ja tämä lakimuutos laajensi aktivoinnin piirissä olevien henkilöiden määrää mer- kittävästi (Mäntyneva & Hiilamo 2018, 19).

(23)

TAULUKKO 1. Aktivointisuunnitelmaan osallistuminen iän ja toimeentuloturvan mukaan (Laki kuntouttavasta työtoiminnasta 189/2001 3 §)

Alle 25-vuotiaat 25 vuotta täyttäneet

osallistuvat aktivointisuunnitelman laadintaan, kun osallistuvat aktivointisuunnitelman laadintaan työl- listymissuunnitelman* jälkeen, kun

- työttömälle on laadittu työllistymissuunni- telma* ja hän on saanut työmarkkinatukea vähintään 180 päivältä vuoden aikana, tai

- työtön on saanut työttömyyden perusteella työmarkkinatukea vähintään 500 päivältä, tai

- työttömälle on laadittu työllistymissuunni- telma* ja hän on saanut työttömyyspäivära- hakauden ajan työttömyyspäivärahaa, tai

- työtön on saanut työttömyyspäivärahakauden jälkeen työmarkkinatukea vähintään 180 päi- vältä, tai

- työttömälle on tehty työnhakijan haastattelu** ja hänen pääasiallinen toimeentulonsa on ollut toimeentulotuki viimeisen 4 kk aikana.

- työttömän pääasiallinen toimeentulo on viimeisen vuoden aikana perustunut työttömyy- den perusteella maksettuun toimeentulotu- keen.

* ja ** määritelty julkisessa työvoima- ja yrityspalvelusta annetussa laissa (916/2012)

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) liittyy osaltaan aktiivisen sosiaalipolitiikan uudistuk- seen, jossa tarkoitus on ollut liittää oikeus sosiaaliturvaan tiiviimmin työhön. Lain keskeinen uudistus oli aikoinaan aktivointisuunnitelma, jonka laadinta on sekä työvoimahallinnon että kunnan tehtävä yhdessä asiakkaan kanssa. Aktivointisuunnitelman teossa kartoitetaan asiakkaan elämäntilanne sekä sovitaan yhdessä niistä toimista, joiden tarkoitus on johtaa asiakkaan työllistymismahdollisuuksien paranemiseen. Aktivointisuunnitelmassa voidaan sopia myös kuntouttavaan työtoimintaan osallistumisesta, joka tuli lakiin uutena toimintamuotona mukaan ja jonka järjestäminen on kuntien sosiaalitoimen vastuulla. Kuntouttava työtoiminta on työllistymisedellytyksiä parantavaa aktivoivaa toimintaa, jonka sisältö sovitaan kunkin henkilön kanssa yksilöllisesti ja joka ei tapahdu työsuhteessa. (Ala- Kauhaluoma ym. 2004, 3, 25.)

Suomessa työttömyyteen yhdistetään sekä aktivoinnin että kuntoutuksen käsitteitä, kun taas muualla Euroopassa puhutaan vain aktivoinnista. Suomessa lakiin kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) yhdistettiin kuntoutus sekä käsitteenä ja toimintatapana. Tähän oli syynä se, että näin voitiin KELA:n

(24)

kuntoutusrahoitusta käyttää myös aktivoinnin rahoittamiseen. Tämä kuitenkin aiheutti, että työttö- myyttä alettiin medikalisoida eli lääketieteellistää. Tämän päätöksen johdosta myös lain nimeksi tuli laki kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001), vaikka kuntouttava työtoiminta on vain yksi osa aktivointia. Kuntoutus voidaan kuitenkin määritellä laajemmin kuin niin, että se liittyy työ- ja toiminta- kyvyn vajeisiin, jotka aiheutuvat sairaudesta, viasta tai vammasta. Kuntoutus voidaan määritellä siten, että se on ihmisen muutoksen tukemista elämän pulmatilanteissa. Tämä määrittely sopii paremmin aktivoinnin ja aktivoitumisen yhteyteen. (Kotiranta 2008, 21–23.)

Suomessa aktivointipolitiikkaa on kritisoitu muun muassa siksi, että politiikka näyttää keskittyvän työttömien velvoitteiden ja sanktioiden kiristämiseen, kun taas muunlaisia tavoitteita ei ole näköpii- rissä. Aktivoinnissa on kritisoitu myös sitä, että miksi toimenpiteet alkavat vasta, kun henkilö on ollut työttömänä 500 päivää (yli 25-vuotias). Työttömäksi jäädessään ihmisen toiminta voi lamaantua melko nopeastikin. Vaatii suuria ponnistuksia sekä työttömältä itseltään että palvelujärjestelmältä, että sama aktiivisuuden taso saavutetaan kuin mikä oli silloin, kun henkilö oli jäänyt työttömäksi.

(Kotiranta 2008, 18, 172.)

Kaiken kaikkiaan ristiriita on siinä, että keskitytään aktivoimaan ainoastaan työvoiman tarjontaa. Tä- män ohella pitäisi panostaa toimenpiteisiin, joilla lisätään työvoiman kysyntää. (Tuusa 2005, 2.) Ak- tivointi itsessään ei lisää avoimien työpaikkojen määrää, mitä voidaan pitää myös aktivoinnin para- doksina (Ilmonen, Kerminen & Lindberg 2011, 28). Tulisi kehittää työmarkkinoiden vastaanotta- vuutta niin, että kysyntää olisi myös osatyökykyisille (Saikku 2013, 145). Myös Ilmonen, Kerminen ja Lindberg (2011, 28) peräänkuuluttavat sitä, että suomalaisia työmarkkinoita ja sosiaaliturvajärjes- telmää tulee kehittää sellaiseksi, että myös vammaiset, osatyökykyiset ja iäkkäät henkilöt hyväksy- tään nykyistä paremmin osaksi työvoimaa. Keskusteluun on noussut myös aktiivisen osallisuuden käsite, jonka Euroopan komissio (2008) määrittelee tilanteeksi, jossa jokaisella kansalaisella, mukaan lukien erityisesti heikommassa asemassa olevat, on mahdollisuus yhteiskuntaan osallistumiseen, si- sältäen mahdollisuuden tehdä työtä. Aktiivinen osallisuus rakentuu riittävästä toimeentuloturvasta, työmarkkinoista, jotka edistävät osallisuutta sekä laadukkaista sosiaalipalveluista.

Karjalainen (2011, 241) toteaa kokoavasti, että aktivointitutkimuksissa pääasiallinen näkökulma on ollut työllisyyspoliittinen. Sitä vastoin hyvinvointivaikutukset ja sosiaalisen näkökulma on jäänyt si- vuseikaksi. Matti Tuusan (2005, 87) mukaan aktivointipolitiikalla tulisi ensisijaisesti tukea sosiaalista osallisuutta, tarjota koulutuksesta tai työelämästä syrjäytyneille ja syrjäytymisvaarassa oleville kan-

(25)

nustusta sekä todellisia keinoja parantaa elämänhallintaansa ja työmarkkinavalmiuksiaan. Tätä vastoin aktivointiin liittyvä sosiaaliturvan leikkaaminen, yksilöllistäminen ja moralismi ovat edellä ku- vatuille tavoitteille vastakkaisia tavoitteita syventäen yhteiskunnallista jakautumista.

3.2 Aktivoinnin toteutus

Serrano Pascualin (2007, 14–15) näkemyksen mukaan eurooppalaisessa aktivointiparadigmassa työt- tömyyttä ei pidetä pääasiallisesti rakenteellisena ongelmana, vaan kyse on painopisteen siirtymisestä yksilöön. Aktivoinnissa korostetaan yksilön roolia ja toimintaa työmarkkinoille integroitumisessa.

Yksilöllisyys tulee esiin siinä, että entistä enemmän räätälöidään yksilöllisiä työllistämisratkaisuja sekä edellytetään työttömältä entistä aktiivisempaa mukanaoloa tässä prosessissa. Työllistymiseen pyritään yksilöä kannustamalla, motivoimalla ja velvoittamalla. Aktivointitoimista sovitaan työttö- män kanssa suunnitelmilla, joita voidaan nimittää myös sopimuksiksi, vaikka juridisesti kyse ei ole kahden tasa-arvoisen sopijaosapuolen välisestä sopimisesta. Luonteeltaan tilanteessa on enemmän kyse moraalisesta sopimuksesta ja sitouttamisesta.

Suomessa aktivoinnin toteutuksessa ovat mukana sekä työvoima- että sosiaaliviranomaiset, joilla on erilaiset hallinnolliset perinteet ja tavat toimia. Työvoimaviranomaiset toteuttavat byrokraattista hal- lintoa, jota määritellään valtakunnallisten ohjeiden ja tavoitteiden kautta. Sosiaalityöntekijät puolestaan edustavat ammatillista palvelua, johon sisältyy enemmän työntekijän päätäntävaltaa ja liikku- mavaraa. (Keskitalo 2008, 136–138.) Kuntouttava työtoiminta -lain (189/2001) sisältämiä merkittä- vimpiä uudistuksia vuonna 2001 oli, että aktivointisuunnitelmat tehdään aina yhteistyössä työvoima- ja sosiaaliviranomaisten kesken. Lain voimaantulon myötä yhteistyöstä tuli suunnitelmallisempaa työntekijätasolla, kun se aiemmin oli ollut satunnaista ja tapauskohtaista. Sosiaalitoimistojen näkö- kulmasta pidettiin tärkeänä, että yhteistyö alkoi työvoimaviranomaisten kanssa. (Ala-Kauhaluoma ym. 2004, 59.)

Ala-Kauhaluoman ja kumppaneiden (2004, 61) tutkimuksen case-kunnissa (Helsinki, Kuopio, Ala- härmä ja Rovaniemi) katsottiin yleisesti, että vastuu työttömistä kuuluu myös kunnille. Työllisyys- kysymykset ovat tärkeitä kuntien kannalta, mutta päävastuu tulee olla työvoimaviranomaisilla. Vi- ranomaisten vastuujako koettiin niin, että sosiaalitoimen rooli on tukea työllistymistä kokonaisvaltai- sesti ja poistaa esteitä työllistymiselle, kun taas työvoimaviranomaisten tehtävänä on varsinainen työllistäminen. Blomgrenin ja kumppaneiden (2016, 158) tutkimuksen mukaan sosiaalityöllä on nykyisin tiivis yhteys työllisyydenhoidossa sekä organisaatioiden että toiminnan tasoilla. Tämä yhteys

(26)

on syntynyt sekä asiakkaiden palvelutarpeiden että tiettyjen toimintojen, kuten kuntouttavan työtoi- minnan, myötä. Käytännössä kuitenkin on suuria kuntakohtaisia eroja työttömien aktivoinnin ja so- siaalityön välisissä yhteyksissä. Suurissa kunnissa palvelut ovat enemmän eriytyneitä.

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) on sekä työvoimaviranomaisille että sosiaalitoimelle sama, mutta Ala-Kauhaluoman ja kumppaneiden (2004, 60–61) mukaan näillä molemmilla viran- omaisilla on erilaiset näkökulmat työssään. Sosiaalityöntekijät kokivat, että he katsovat työttömän asiakkaan tilannetta elämäntilanteen näkökulmasta, kun taas työvoimaviranomaiset korostivat työl- listymistä. Erilaiset tehtävät ja tavoitteet tulivat esiin siinä, miten pitkälle työntekijät olivat valmiita näkemään vaivaa asiakkaan hyväksi. Tämä tuli tutkimuksessa esiin mietittäessä sitä, milloin työtön on vielä työmarkkinoiden käytettävissä. Monet sosiaalityöntekijät katsoivat, että he ovat valmiita työskentelemään asiakkaan hyväksi pidemmälle samaan aikaan, kun työvoimaviranomaiset katsoivat, ettei heillä ole enää keinoja käytettävissään. Tuusa (2005, 83) tuo esiin, että työparityöskentelyllä on saavutettu lisää avoimuutta ja osapuolten välistä luottamusta sekä sitä, että yhteiset suunnitelmat muotoutuvat paremmin asiakkaan aidoksi suunnitelmaksi kuin, jos eri viranomaiset tekevät asiakkaan kanssa suunnitelmat erikseen. Positiivinen puoli on myös se, että asiakasta ei siirrellä luukulta toiselle ja hän ei voi puhua eri tavoin eri viranomaiselle.

Tuusan (2005, 77) mukaan sosiaalityöntekijöiden osaamista tarvitaan työllistämis- ja aktivointityössä etenkin silloin, kun työttömän täysivaltainen toiminta on vaikeutumassa tai vaikeutunut. Eräs kasvava haaste on koulutuksesta ja työelämästä syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tukeminen sosiaalityön keinoin. Sosiaalityön rooli aktivoinnissa on etenkin sosiaalipoliittisen, yhteiskunnallisen ja rakenteel- lisen näkökulman esiin nostaminen työttömän tilanteen arvioinnissa ja tukitoimien suunnittelussa.

Sosiaalityöntekijöillä on myös eettinen vastuu asiakastyössä. Jokaiselle työttömälle tulee etsiä juuri hänelle sopivat toimenpiteet, jotta syrjäytymistä voidaan estää.

Viranomaiset on velvoitettu kutsumaan työtön aktivointisuunnitelman laatimiseen tietyn työmarkki- natuen ja toimeentulotuen saamisajan jälkeen. Työtön on velvollinen osallistumaan aktivointisuunnitelman laatimiseen eikä laki kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) tunne hyväksyttävää syytä kieltäytyä tästä. (Ala-Kauhaluoma ym. 2004, 23.) Työtön henkilö voi saada palvelua myös työvoiman palvelukeskuksesta (TYP). Työvoiman palvelukeskusten toiminnasta tuli lakisääteistä vuonna 2015, kun voimaan tuli laki työllistymistä edistävästä monialaisesta yhteispalvelusta. Tämä tarkoittaa yh- teispalvelumallia, jossa TE-toimisto, kunta ja Kela arvioivat yhdessä pitkään työttömänä olleiden ja

(27)

toisaalta monialaista palvelua tarvitsevien palvelutarpeet, suunnittelevat työllistymisen kannalta tar- vittavat palvelukokonaisuudet työttömille sekä vastaavat siitä, että työttömien työllistymisprosessi etenee ja että sitä seurataan. (Laki työllistymistä edistävästä monialaisesta yhteispalvelusta 1369/2014.)

Aktivointisuunnitelmaa laadittaessa tulee ensiksi selvittää, onko työttömälle mahdollista tarjota työtä tai julkisia työvoimapalveluja. Näiden lisäksi suunnitelma voi sisältää työllistymismahdollisuuksia parantavia sosiaali-, terveys-, kuntoutus- ja koulutuspalveluja. Jos suunnitelmaa laadittaessa työ- ja elinkeinotoimisto, kunta ja työtön henkilö yhdessä arvioivat että työ- ja toimintakyky eivät mahdollista osallistumista julkisiin työvoimapalveluihin tai työhön, tulee aktivointisuunnitelmaan sisältyä kuntouttava työtoiminta tai sellaisia erityislakien mukaisia sosiaali-, terveys- ja kuntoutuspalveluja, jotka edistävät työttömän henkilön työ- ja toimintakykyä. (Laki kuntouttavasta työtoiminnasta 189/2001 8 §.)

Jos aktivointisuunnitelmassa päädytään yhteisesti kuntouttavaan työtoimintaan, tulee suunnitelmaan kirjata kuntouttavan työtoiminnan kuvaus ja järjestämispaikka, kuntouttavan työtoiminnan päivittäi- nen ja viikoittainen kesto sekä jakson alkamisajankohta ja pituus. Kuntouttavassa työtoiminnassa tulisi ottaa huomioon työttömän henkilön työ- ja toimintakyky sekä osaaminen siten, että kuntouttava työtoiminta on mielekästä ja riittävän vaativaa, kun sitä arvioidaan työmarkkinoille pääsyn näkökul- masta. Kuntouttavaa työtoimintaa järjestetään kerrallaan 3–24 kuukauden mittaiseksi jaksoksi. Työt- tömän henkilön tulee osallistua kuntouttavaan työtoimintaan vähintään yhden ja korkeintaan neljän päivän aikana viikossa koko jakson ajan. Päivässä kuntouttavan työtoiminnan tulee kestää vähintään neljä tuntia. (Laki kuntouttavasta työtoiminnasta 189/2001 9 §, 13 §.) Kuntouttavaan työtoimintaan osallistuja ei saa osallistumisesta palkkaa eikä toiminnassa muodostu työsuhdetta (Mäntyneva & Hii- lamo 2018, 19).

Aktivointisuunnitelmaneuvotteluissa laaditaan kirjallinen aktivointisuunnitelma, joka allekirjoitetaan kaikkien osapuolten kesken. Aktivointisuunnitelman toteutumista tarkistetaan määräajoin. (Ala-Kau- haluoma ym. 2004, 23.) Aktivointisuunnitelman teossa sovitaan yhdessä, miten suunnitelman toteutumista seurataan ja kuka on työttömän henkilön yhteyshenkilö työllistymisprosessin tai esimerkiksi kuntouttavan työtoiminnan aikana. Työttömän tukeminen on tärkeää etenkin siirtymävaiheissa pal- velusta toiseen. (Ilmonen, Kerminen & Lindberg 2011, 23.)

(28)

3.3 Aktivoinnin vaikutukset yksilötasolla

Ala-Kauhaluoman ja kumppaneiden (2004, 5) mukaan kuntouttava työtoiminta -lain (189/2001) voimaantulon alkuvaiheessa tulokset olivat seitsemässä erikokoisessa ja eri puolella Suomea sijaitse- vassa pilottikunnassa sellaiset, että aktivointisuunnitelman avulla ei lyhyellä tarkastelujaksolla ole pystytty juurikaan lisäämään työttömien työllistymistä avoimille työmarkkinoille. Tutkimuksen seu- ranta-aikana vain kahdeksan prosenttia aktivointisuunnitelman tekoon osallistuneista oli työllistynyt avoimille työmarkkinoille. Toisaalta Sosiaali- ja terveysministeriön asettama Osallistava sosiaaliturva -työryhmä (2015, 40) toteaa loppuraportissaan, että aina toimenpiteillä ei voida olettaakaan olevan vahvoja työllisyysvaikutuksia, sillä osallistujat saattavat olla kaukana avoimista työmarkkinoista ja heillä on muitakin ongelmia kuin työttömyys. On siis olemassa vaikeasti työllistyvien ryhmä, joiden kohdalla työllisyysvaikutusten odotus voi olla kohtuuton.

Ala-Kauhaluoman ja kumppaneiden (2004, 5, 208) mukaan aktivointisuunnitelmien teolla oli kuitenkin sellainen vaikutus, että pitkään työttömänä olleiden oli sen myötä helpompi osallistua aktivoiviin toimenpiteisiin. Myös omaehtoinen työnhaku lisääntyi lyhyellä aikavälillä. Aktivoinnilla on tutkittu olevan positiivisia taloudellisia vaikutuksia sekä muita hyvinvointiin liittyviä vaikutuksia, jos aktivointi saa aikaan avoimille työmarkkinoille työllistymisen tai osallistumisen aktivointitoimenpitei- siin. Tämä tarkoittaa sitä, että taloudellinen hyvinvointi, elämänlaatu, koettu kompetenssi sekä työ- kyky liittyvät työmarkkina-aseman muuttumiseen. Aktivointisuunnitelmaan osallistuneet kokivat tu- levaisuudenodotuksensa selkeämpinä sekä uskoivat työllistymiseensä enemmän kuin sellaiset työttö- mät, jotka eivät osallistuneet aktivointisuunnitelman laadintaan. Kuitenkin myöhemmin, jos aktivointisuunnitelma ei ollut johtanut työllistymiseen avoimille työmarkkinoille, odotukset tulevaisuuden suhteen heikkenivät. Kotiranta (2008, 157) nostaa esiin kysymyksen jopa siitä, missä määrin aktivointi on ihmisten huijaamista ja katteettomien lupausten antamista.

Myös Malmberg-Heimonen ja Vuori (2005, 452) tuovat esiin, että työttömien velvoittaminen voi toimia päinvastaisella tavalla kuin on ajateltu. Heidän tutkimukseensa osallistui 627 työtöntä henki- löä. Tutkimuksessa selvitettiin, millä tavoin velvoittaminen työnhakuryhmään vaikuttaa työttömien työllistymiseen ja mielenterveyteen. Tulokseksi saatiin, että velvoittaminen ei lisännyt merkittävästi työllistymistä, mutta se heikensi työnhakuryhmän myönteisiä vaikutuksia mielenterveyteen. Sosiaa- lityössä nämä velvoittamisen vaarat tulisi huomioida niiden työttömien kohdalla, joilla on heikot mahdollisuudet työllistyä. Myös kuntouttavasta työtoiminnasta on todettu (esim. Ylikännö 2017), että

(29)

se voi myös heikentää hyvän elämän edellytyksiä, mikäli se koetaan leimaavana, jos se ei vastaa tarpeisiin tai siihen osallistuminen koetaan velvoittavana sanktioiden uhalla.

Kotirannan (2008, 164) mukaan aktivointisuunnitelma ei itsessään aktivoi työtöntä, vaan se toimii katalyytin tavoin. Tarvitaan siis jotakin muuta, mitä Kotirannan tutkimuksessa ei kuitenkaan vielä saatu selville. Elonen, Niemelä ja Saloniemi tutkivat laadullisesti 16 aktivointiin osallistuneen työt- tömän aktiivisuudessa tapahtuvia muutoksia. Haastattelut tehtiin ennen ja jälkeen toimenpiteisiin osallistumisen. Tutkimuksessa löydettiin työttömien joukossa kolmentyyppistä aktiivisuutta. Yleisin aktiivisuuden muoto oli pyrkimys takaisin työmarkkinoille. Toisessa tyypissä työttömät henkilöt pun- nitsivat rajoitteitaan ja voimavarojaan ja päätyivät siihen, että pyrkimys työmarkkinoille on tavoitta- maton päämäärä. Tällöin aktiivisuus suuntautuu siihen, että pyritään hakeutumaan työllisyyspalve- lusta toiseen. Tutkimuksessa esiin nousseita keskeisiä toiminnan rajoitteita ovat muun muassa terveysongelmat. Kolmanteen tyyppiin lukeutuvat ne työttömät, joilla aktiivisuus ja mielekkään elämän etsiminen suuntautuvat työelämän ulkopuolelle. Tällainen ulkopuolinen aktiivisuuden kohde voi olla esimerkiksi harrastus. Tutkimuksessa ei löydetty aktiivisuuden vastakohtana vahvaa passiivisuutta ja kyvyttömyyttä tai haluttomuutta pyrkiä tavoitteisiin. (Elonen, Niemelä ja Saloniemi 2017, 280, 292.) On kuitenkin huomattava, että tutkimuksessa haastateltavat rekrytoitiin lomakekyselyyn vastanneista eivätkä edusta mitään yleisempää joukkoa. Lienee mahdollista, että kaikkein passiivisimmat ovat va- likoituneet jo lähtökohtaisesti aineistosta pois.

Aktivoinnin vaikutuksia tarkasteltaessa tulee myös huomioida se lähtötilanne, minkälaisesta aktivoi- tavien joukosta on kyse. Keskitalo (2013, 60–62) tuo esiin, että aktivoinnin etulinjassa työskentele- vistä voidaan puhua niin sanottuina katutason byrokraatteina. Usein tilanne on se, että etulinjassa työskentelevillä asiakkaita on paljon ja heitä joudutaan luokittelemaan ja valikoimaan sen suhteen, kenen kanssa työskennellään yksilöllisemmin ja ketkä jäävät vähemmälle huomiolle. Työntekijät voivat käyttää työssään harkintaa ja eri yksilöt saavat erilaista palvelua. On myös huomattu, että palveluihin valikoidaan helpommin sellaiset henkilöt, joiden kanssa tavoitteet saavutetaan nopeimmin.

Tämä voi aiheuttaa heikoimmassa asemassa olevien syrjäytymistä entisestään.

Mia Tammelinin (2010, 27) mukaan kuntouttavan työtoiminnan vaikutukseksi on tunnistettu yksilön hyvinvoinnin kohentuminen. Myös Signe Hald Andersen (2008) on tutkinut aktivoinnin hyvinvointivaikutuksia. Andersenin tutkimuksessa hyvinvointia tutkittiin kahdellatoista subjektiivisen hyvinvoinnin ulottuvuudella, joita olivat muun muassa keskittymiskyky, unettomuus, arkipäivän toimista huolehtiminen, päätöksenteko, itsetunto ja onnellisuus. Aineistona oli British Household Panel Study.