Ryhmämuotoisen vertaistuen merkitys henkirikosuhrien läheisten surussa
Jenni Nykänen Pro gradu –tutkielma Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Itä-Suomen yliopisto Syyskuu 2018
Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalipsykologia
NYKÄNEN, JENNI: Ryhmämuotoisen vertaistuen merkitys henkirikosuhrien läheisten surussa
Pro gradu –tutkielma, 105 sivua, 9 liitettä (14 sivua)
Tutkielman ohjaajat: Professori Vilma Hänninen sekä Huoma ry:n Maija Rusila Syyskuu 2018
Avainsanat: vertaistuki, henkirikos, suru, trauma, kriisiteoria
Tässä tutkimuksessa käsitellään henkirikosuhrien läheisten surua ja vertaistuen merkitystä surun prosessointiin. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin henkirikosuhrien läheisten asemaa yhteiskunnassa ja tutkia sitä, onko vertaistukiryhmiin osallistumisella vaikutusta trauman käsittelyyn ja surussa eteenpäin pääsemiseen. Tutkimuksen tavoitteena on luoda ymmärrystä henkirikosuhrien läheisten suruprosessista ja esitellä siihen vaikuttavia tekijöitä.
Tutkielman teoreettinen tausta on vahvasti kriisiteoriaan painottuva. Henkirikos on uhrin läheiselle kriisitilanne, joten kriisiteorian avulla esitetään niitä vaiheita, joita henkirikoksen uhrin läheinen mahdollisesti käy läpi. Tutkielmassa esitellään kriisiteoriaa, minkä lisäksi syvennytään surun tutkimuksiin ja erityisesti niin sanotun pitkittyneen surun määrittelemiseen sekä vertaistukeen ja siihen liittyviin tutkimuksiin.
Tutkimusaineisto koostuu viidestä teemahaastattelusta, neljästä vapaamuotoisesta elämänkerrallisesta kirjoitelmasta sekä 13 surun mittarista. Kaikki osallistujat ovat henkirikosuhrien läheisiä, suurin osa on lapsensa menettäneitä vanhempia. Kolme kirjoitelmaa ja kuusi surun mittaria on saatu erityiseltä ryhmältä, joiden perheen sisällä henkirikos on tapahtunut. He ovat sekä uhrin että tekijän läheisiä. Kaikki haastateltavat ovat yhden kaupungin säännöllisesti tapaavan vertaistukiryhmän osallistujia. Yksi kirjoitelman lähettäjä sekä seitsemän surun mittariin vastaajista ovat vastanneet verkossa jaossa olleeseen e- lomakkeeseen. Saatua aineistoa analysoitiin sisällönanalyysin keinoin.
Tutkimuksen tulokset osoittavat, että henkirikosuhrien läheisillä on vakavia suruoireita vielä pitkään tapahtuman jälkeen. Tutkimukseen osallistujat kuvasivat surureaktioitaan ja oireitaan, ja kertoivat surun muuttavan muotoaan mutta kuitenkin aina pysyvän syvällä sisällä.
Yhteiskunnallisia toimijoita sekä kiitettiin että kritisoitiin. Etenkin kriisiavun saamisessa on valtavia eroja jopa saman kaupungin sisällä. Osa on joutunut itse etsimään itselleen apua, kun osalle sitä on tarjottu heti ja pyytämättä. Lisäksi oikeusprosessi ja median toiminta koettiin kuormittavina ja toipumista hankaloittavina tekijöinä. Vertaistuki taas koettiin ehdottomasti surussa auttavana tekijänä, ja erityisesti vertaistuessa koettu yhteisöllisyys, vuorovaikutuksen vastavuoroisuus sekä tunteiden käsittely ja voimaantuminen todettiin vertaistuen vaikuttavina ominaisuuksina. Kaikki osallistujat suosittelivat vertaistukeen hakeutumista traumaattisen tapahtuman jälkeen ja kertoivat sen positiivisista vaikutuksista omaan olotilaansa.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että henkirikosuhrien läheiset kaipaavat tasavertaista kriisiavun saatavuutta, ammattiauttajien empaattisuutta, läheisten ymmärrystä sekä ohjausta ja neuvontaa esimerkiksi vertaistuen pariin.
Department of Social Sciences Social Psychology
NYKÄNEN, JENNI: The Meaning of Group Peer Support in the Grief of Homicide Survivors Master’s thesis, 105 pages, 9 appendices (14 pages)
Advisors: Professor Vilma Hänninen and Huoma ry’s Maija Rusila September 2018
Keywords: Peer Support, Homicide, Grief, Trauma, Crisis Theory, Bereavement
This study examines the grief of homicide survivors (people who have lost their loved one in a homicide) and the meaning of peer support to the survivors. The meaning behind this study is to bring forth the status of homicide survivors in the society and study whether taking part in peer support groups has any affect in processing the trauma or to the grief process. The aim of this study is to create understanding towards the grief process of homicide survivors and suggest some factors that have an impact on it.
The theoretical background of the thesis is strongly based on crisis theory. Homicide of a loved one is a crisis for the survivors, and through crisis theory the stages that the survivor might go through are presented. In addition, the thesis looks at the studies relating to grief and especially the so-called prolonged grief disorder is presented. Studies of peer support groups are also introduced.
The data consists of five semi-structured interviews, four informal biographical essays and 13 grief indicators. All participants are homicide survivors, most of whom are parents who have lost their child. Three essays and six grief indicators have been returned by participants, who have experienced homicide within their family. They are family members of both the victim and the perpetrator of the homicide. All the interviewees take part in monthly sessions in a peer support group of a certain city. One essay writer and seven grief indicator answerers returned their answers online, via e-form. The data was analyzed using content analysis method.
The results of the study show that homicide survivors suffer from severe grief symptoms long after the homicide occurred. The participants described their grief reactions and symptoms and described how the grief changes form but never fades or disappears. Societal actors were both praised and criticized. There were large differences especially in receiving crisis support even inside the same city. Some of the participants had to find the help by themselves, some were offered crisis support promptly and without having to ask for it. In addition, the actions of the judicial system and the media were burdening and complicating actors. Peer support was experienced as grief relieving experience, and especially communality, mutual interaction, emotional processing and empowerment were factors that influenced participants the most. All participants recommended peer support after having to go through traumatic experience and described it`s positive effects on their own well-being. In conclusion, homicide survivors require equal crisis support, empathetic reactions from the first-line helpers, support from their loved ones and guidance to seek professional help and peer support groups.
”Minä muistan sinut Kun pilvet on hattaraa
Minä muistan sinut Kun joku maailmaa parantaa
Minä muistan sinut Kun pimeys lankeaa
Minä muistan sinut Vaikka se on vaikeaa
Minä muistan sinut Kun katson kurkien auraa
Minä muistan sinut Kun lapset nauraa Minä muistan sinut Kun pakkanen paukahtaa
Minä muistan sinut Ja aina aion muistaa
Minä muistan sinut Paremmin kuin ketään koskaan”
Markku Impiö
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Tutkimuksen tausta, aihe ja merkityksellisyys... 1
1.2 Aiempi tutkimus ... 6
1.3 Tutkimuskysymykset ja tutkielman rakenne ... 10
2 TEOREETTINEN TAUSTA JA KÄSITTEET ... 12
2.1 Kriisiteoria ... 12
2.1.2 Neljä kriisin vaihetta ... 14
2.1.3 Häiriöt käsittelyprosessissa ... 18
2.1.3 Ongelmien ennaltaehkäisy ... 20
2.2 Suru ... 22
2.2.1 Surun tehtävät ... 24
2.2.2 Surututkimusta ... 25
2.2.3 Pitkittynyt suru ... 28
2.3 Vertaistuki ... 32
2.3.1 Vertaistuki Suomessa ... 34
2.3.2 Vertaistuen merkitys ... 36
3 TUTKIMUSAINEISTO JA METODIT ... 40
3.1 Tutkimuksen osallistujajoukko ... 40
3.2 Teemahaastattelu aineistonkeruumenetelmänä ... 42
3.3 Surun mittari ... 44
3.4 Kirjoitelmat ... 46
3.5 Aineistonkeruun toteutus ja haastattelujen kulku ... 46
3.6 Aineiston analyysi: sisällönanyalyysi ... 50
3.7 Aineiston käsittely ... 52
3.8 Tutkimuksen eettistä arviointia ... 54
4 AINEISTON ANALYYSI JA TULOKSET ... 57
4.1 Aineiston analyysi: haastattelut ja kirjoitelmat ... 57
4.2 Yhteiskunnan tuki ja toiminta ... 58
4.2.1 Ammattiapu ... 59
4.2.2 Oikeuslaitoksen rooli ... 61
4.2.3 Median rooli ... 63
4.3 Surun kokemus ... 64
4.3.3 Surun muutos ... 69
4.3.4 Selviytymiskeinot: aktiivinen tekeminen, itsenäinen toiminta, läheiset ja vuorovaikutus .... 71
4.4 Vertaistuen merkitys ja seuraukset ... 73
4.4.1 Yhteisöllisyys: ystävyys ja ymmärrys ... 74
4.4.2 Vuorovaikutus ... 76
4.4.3 Tunteet ... 77
4.4.4 Voimaantuminen ... 79
4.5 Surun mittarin tulokset ... 80
4.5.1 Ryhmä 1: Perheen sisällä tapahtuneen henkirikoksen läheisten vastaukset ... 81
4.5.2 Ryhmä 2: Henkirikosuhrien läheisten vastaukset ... 83
4.5.3 Tulosten vertailu ... 85
5 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 87
5.1 Tulosten yhteenveto ... 87
5.1.1 Yhteiskunnan tuki ja toiminnan merkitys ... 88
5.1.2 Surun kokemus ... 89
5.1.3 Vertaistuen merkitys ja seuraukset ... 91
5.1.4 Surun mittarit ... 92
5.2 Tulosten soveltaminen ja johtopäätökset ... 93
5.3 Tutkimuksen luotettavuuden arviointi ... 96
LÄHTEET... 98
LIITTEET ... 106 Liite 1 Tutkimustiedote
Liite 2 Kirjoitusohje Liite 3 Surun mittari
Liite 4 Surun mittarin kategoriat Liite 5 Uusi tutkimustiedote Liite 6 Haastattelupyyntö Liite 7 Haastattelurunko
Liite 8 Suostumus tutkimukseen
Liite 9 Esimerkki sisällönanalyysin rakentumisesta
1 JOHDANTO
Tässä luvussa kuvataan tutkimukseni taustaa, aihetta ja yhteiskunnallista merkityksellisyyttä sekä henkirikoksen merkitystä sen uhrin läheisille. Lisäksi esitellään aikaisempia ulkomaisia ja kotimaisia tutkimuksia aiheesta. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen tarkoitus, tutkimusongelma sekä siihen liittyvät tutkimuskysymykset.
1.1 Tutkimuksen tausta, aihe ja merkityksellisyys
Henkirikos tarkoittaa rikollista ihmishengen ottamista (Blakley & Mehr 2008, 240). Suomen laissa ihmishengen ottamista määritellään neljällä tavalla. Kuolemantuottamus on kyseessä, jos huolimattomuudellaan aiheuttaa toisen ihmisen kuoleman. Surma tapahtuu lieventävien asianhaarojen vallitessa, tappo taas on astetta vakavampi toisen hengen riistäminen. Murha on nimekkeenä vakavin. Murha tehdään vakaasti harkiten, erityisen julmalla tai raa´alla tavalla tai yleistä vaaraa aiheuttaen, tai kohteena on tehtäväänsä suorittava virkamies. Teon on myös oltava yleisesti arvostellen törkeä. (Suomen rikoslaki, luku 21.) Henkirikos on julma rikos, jossa uhrin läheisiltä raastetaan tärkeä ihminen varoittamatta ja yllättäen. Rikos jättää jälkeensä monenlaisia ongelmia, joista erityisesti uhrin läheisten on vaikeaa päästä eteenpäin. Useiden vakavien henkisten ja fyysisten ongelmien lisäksi myös esimerkiksi toimeentulo saattaa vaarantua, sillä henkirikosuhrien läheisille saattaa nopeasti kertyä paljon yllättäviä hoidettavia maksuja, kuten hautajaisten järjestelykuluja ja oikeudenkäyntikuluja. Erityisen vaikeaksi tilanne muodostuu, jos menettää työkykynsä.
Useissa tutkimuksissa henkirikosuhrien läheisistä käytetään nimitystä ”henkirikosselviytyjä”
(ks. esim. Horne 2003; Miranda, Molina & MacVane 2003; Tuck ym. 2012; Vincent, McCormack & Johnson 2014; Zinzow ym. 2011), sillä termi kuvastaa hyvin läheisten henkistä tilaa. Henkirikosselviytyjä (homicide survivor) on sellainen henkilö, joka jää suremaan henkirikoksen uhria (Asaro 2001A, 95). Selviytyjiä voi olla vain yksi, tai sitten useampia, kuten uhrin puoliso, vanhemmat, lapset, sisarukset, ystävät ynnä muut uhrin tunteneet (Horne 2003).
Selviytyjillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin opetella sopeutumaan elämään läheisen kuoleman jälkeen (Vincent, McCormack & Johnson 2015, 57). Joissain tutkimuksissa henkirikosuhrien läheisiin viitataan ”co-victim”- termillä, joka voisi suomeksi kääntyä
esimerkiksi rinnakkaisuhriksi (ks. esim. Armour 2002; Connolly & Gordon 2015). Tässä tutkimuksessa käytetään termiä ”henkirikosselviytyjä” viitatessa henkirikosuhrien läheisiin, sillä henkirikosselviytyjä- nimitys kunnioittaa läheisten kokemuksia ja korostaa heidän sinnikkyyttään.
Yleisesti ottaen mikä tahansa traumaattinen tapahtuma koskettaa eri tavoin kaikkia mukana olleita, mutta se, kuinka traumaattisena tapahtuma koetaan, riippuu monesta seikasta.
Esimerkiksi tapahtuman kesto, sen laatu ja laajuus sekä uhrien keskinäiset suhteet vaikuttavat sen traumatisoivaan vaikutukseen. (Nurmi 2006, 162). Henkirikosten uhrien läheiset ry:n, eli Huoman, toiminnassa henkirikosuhrin läheiseksi katsotaan kuka tahansa itsensä sellaiseksi kokeva, esimerkiksi lähiomainen, sukulainen, työtoveri, naapuri tai ystävä (Rusila, henkilökohtainen kirjeenvaihto 21.3.16). Juridisessa mielessä taas omainen tarkoittaa nimenomaan lähiomaista, perheenjäsentä. Psykologisessa mielessä uhriksi määritellään sellaiset ihmiset, joita tapahtumat järkyttävät. Heidän mieleensä voi sanoa syntyvän psyykkisen vamman, jonka vuoksi heidät nähdään uhreina. (Saari 2000, 33.) Puhutaan myös välittömistä uhreista, joilla tarkoitetaan teon tai tapahtuman takia suoraan kuolleita tai vahingoittuneita, sekä välillisistä uhreista, joilla tarkoitetaan välittömien uhrien läheisiä (emt., 39).
Suomessa henkirikoksen uhriksi joutuu vuosittain keskimäärin 125 henkilöä, joista useimpia jää kaipaamaan noin 4-6 perheenjäsentä sekä vaihtelevasti muita läheisiä, kuten työtovereita, naapureita ja ystäviä. Käytännössä henkirikos koskettaa vuosittain siis tuhansia ihmisiä. Heillä on tutkimuksissa todettu olevan enemmän hoitoa vaativia mielenterveyshäiriöitä kuin muilla trauman kokeneilla. Heidän reaktionsa menetykseen ja suruun saattavat myös olla vakavampia ja monimutkaisempia kuin muiden väkivaltaisten rikosten uhrien. Omaiset ovatkin jääneet tarpeidensa kanssa varsinaisten uhrien ja tekijöiden varjoon. (Poijula 2010, 11-12.) Vuonna 2016 henkirikoksen uhriksi joutui poliisin tietojen mukaan 98 henkilöä Suomessa.
Henkirikosten määrä Suomessa on ollut laskussa nyt kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti, mutta luku on silti keskimäärin korkeampi kuin muissa Euroopan maissa. Tyypillisesti Suomessa tapahtuviin henkirikoksiin liittyy alkoholinkäyttöä, ja useimmat henkirikokset tapahtuvat työelämän ulkopuolella olevien keski-ikäisten miesten välillä. Yleisin uhri on tuttavan surmaama mies, seuraavaksi yleisin taas seurustelukumppanin surmaama nainen.
Yleisimmin rikosvälineenä on käytetty teräasetta. Hyvin suurella osalla henkirikokseen syyllistyneistä on aiempaa rikostaustaa, ja usein tekijällä on jo aiemmin huomattu olevan väkivaltaisia taipumuksia. Yli 80 prosenttia tekijöistä on miehiä. Henkirikos tehdään yleisimmin yksityisasunnossa tai muussa yksityisessä tilassa. (Lehti 2017.)
Henkirikosten uhrien läheiset kokevat tutkimusten mukaan olevansa huonossa ja epäreilussa asemassa sekä oikeusprosessissa että esimerkiksi yhteiskunnallisten tukien ja avun saamisen suhteen. Heille on myös yhteiskunnan osalta järjestetty vähemmän sekä taloudellista että henkistä apua kuin esimerkiksi suuronnettomuuksien uhrien läheisille. (Poijula 2010, 9.) Henkirikosuhrien läheiset kokevat myös, ettei heidän surunsa anneta olla yksityisasia, vaan sitä kontrolloi hyvin vahvasti sosiaalinen ympäristö (Armour 2002, 110). Henkirikos on julkinen tapahtuma, johon ottavat kantaa niin media kuin oikeuslaitoskin. Omaisille ei jää yksityistä tilaa surra, kun heidän läheisensä asioita puidaan julkisesti. Toisaalta läheiset ihmiset saattavat vältellä henkirikoksen uhrin perhettä, ja heitä saatetaan syyttää uhrin kuolemasta tai jopa uhrin tavasta elää (Armour 2002, 110).
Henkirikosuhrien läheisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa on kuitenkin viime aikoina pyritty eri tahoilta nostamaan esiin. Muutama vuosi sitten, 16.11.2015, astui voimaan EU:n rikosuhridirektiivi, jolla pyritään parantamaan kaikkien rikosten uhrien, mutta myös uhrien läheisten, asemaa. Direktiivillä pyritään huolehtimaan siitä, että rikoksen uhreilla on mahdollisuus käyttää tukipalveluja maksutta tarvittavan ajan. Tähän liittyy muun muassa niin sanottu rikosuhrimaksu, jonka rikoksen tekijä joutuu uhrille tai uhrin läheiselle maksamaan.
Lisäksi viranomaisten on paremmin tiedotettava tukipalvelujen mahdollisuudesta uhreille.
(Rikosuhripäivystyksen www-sivut. 27.02.16.) Lisäksi kuntien vastuulla on lakiin perustuva palvelujärjestelmä, jossa traumaattisen tilanteen jälkeen on osallisille tarjottava psykososiaalista tukea ja palveluita (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009).
Viime aikoina useissa lehtiartikkeleissa ja televisio-ohjelmissa on haastateltu henkirikosuhrien läheisiä, ja vuoden 2017 maaliskuussa ilmestyi myös Elina Välimäen kirjoittama ”Ei unohdu koskaan – Henkirikoksen jäljet” – kirja (PS-kustannus, 2017), jossa haastatellaan kattavasti henkirikosuhrien läheisiä sekä virkavaltaa, oikeusoppineita, traumoihin erikoistuneita terapeutteja, rikosuhripäivystyksen henkilökuntaa sekä vertaistuen vetäjiä ja uskonnollisia tahoja. Henkirikosuhrien asemaa on siis käsitelty julkisuudessa melko paljon viime aikoina.
Henkirikos koskettaa kaikkia ihmisryhmiä riippumatta sosioekonomisesta taustasta, etnisyydestä, koulutuksesta tai uskonnosta (Blakley & Mehr 2008, 247). Se saattaa osua kenen tahansa kohdalle, sillä kuka tahansa voi vain olla väärässä paikassa väärään aikaan.
Henkirikoksella aiheutettu kuolema on myös huomattavan erilainen kuin luonnollinen kuolema. Luonnollinen kuolema johtuu sisäisistä, biologisista seikoista, kuten sairauksista tai vanhuudesta, mutta henkirikoskuolema johtuu ulkoisesta, tahallisesta toisen ihmisen teosta.
(Rynearson 2012, 239.) Kuolemaan johtaneilla syillä ja siihen liittyvillä asioilla on merkitystä suremaan jäävien ihmisten kannalta.
Henkirikoskuolemiin liittyy harvinaislaatuisia piirteitä, jotka vaikuttavat suuresti uhrin läheisiin. Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi äkillinen, odottamaton ja peruuttamaton läheisen väkivaltainen menetys sekä teon tarkoituksellisuus. Uhrin läheiset joutuvat teon myötä myös tekemisiin vieraiden ihmisten, kuten viranomaisten ja oikeusoppineiden, kanssa, ja he joutuvat vastaamaan jatkuviin kysymyksiin. Läheisten oma, yksityinen suru joutuu jatkuvien keskeytysten kohteeksi, ja he saattavat myös joutua tahtomattaan julkisuuteen. (Aldrich &
Kallivayalil 2013, 362.) Henkirikoskuolemaa seuraa välttämättä poliisitutkinta, jolloin uhrin läheiset saattavat joutua ensi kertaa elämässään tekemisiin virkavallan kanssa. Tekijä saatetaan vastuuseen oikeuslaitoksissa, ja oikeudessa toimiminen, asianajajan palkkaaminen ja muut oikeuteen liittyvät seikat saattavat olla läheisille täysin uutta ja vierasta. Henkirikokset ja niiden tuomiot myös kiinnostavat mediaa, jolloin myös julkisuudessa saatetaan käsitellä läheisten yksityisiä asioita. Henkirikosuhrien läheisillä onkin monta uutta asiaa edessään, joihin on vain sopeuduttava – usein vielä hyvin nopealla aikataululla.
Läheisen menettäminen väkivaltaisesti vaikuttaa selviytyjän elämän kaikkiin puoliin negatiivisesti. Henkirikos myös muuttaa normaalia suremisen kaavaa, sillä sekä siirretty suru että surun puuttuminen kokonaan ovat tavallisia ilmiöitä henkirikosselviytyjillä. Tähän liittyy myös vahvasti niin sanotun pitkittyneen surun oireet. (Connolly & Gordon 2015.) Itselleen rakkaan ihmisen menettäminen tahallisen väkivallan seurauksena voi johtaa stigmatisoitumiseen ja häpeään, siitä edelleen eristäytymiseen ja traumaan. Henkirikos ei vaikuta ainoastaan teon uhriin ja hänen läheisiinsä, vaan myös yhteisöjen sosiaalisiin verkostoihin, perheisiin ja yksilöihin, jotka ovat teon seurauksena ymmällään ja traumatisoituneita. Monenlaisia sosiaalipalveluja tarvitaan tukemaan erityisesti uhrin läheisiä, joita kutsutaan myös rikoksen sekundaariuhreiksi. Nykyaikaisissa urbaaneissa kaupungeissa on usein hyvät yhteydet kaikkiin sosiaalipalveluihin, myös rikosuhripalveluihin, mutta maalaisyhteisöissä ja pienissä kaupungeissa asia ei valitettavasti ole näin. (Blakley & Mehr 2008, 239-240.) Suomessa maantieteelliset erot avun saamisessa ovat valitettavasti myös ilmeiset (ks. esim Välimäki 2017), mikä tuli osittain ilmi myös tämän tutkimuksen tiimoilta.
Avun saanti voi kestää kohtuuttoman kauan ja apu pitää itse vaatia, eikä kriisiavulle välttämättä ole resursseja lainkaan.
Henkirikosuhrien läheisten reaktiot ovat samantapaisia kuin muillakin menetyksen kärsineillä, mutta ne ovat usein vakavampia ja pitkäkestoisempia (Asaro 2001A, 101). Läheiset kärsivät useista psykologisista, sosiaalisista ja terveydellisistä ongelmista (Rheingold ym. 2015, 541;
Vincent, McCormack & Johnson 2015, 57; Zinzow ym. 2011, 743), kuten masennuksesta, traumaperäisestä stressihäiriöstä, unettomuudesta ja pitkittyneestä surusta. Lisäksi väkivaltaiseen kuolemaan liittyvät erityislaatuiset seikat vaikuttavat läheisen kykyyn selviytyä kaikista haasteista, mikä lisää riskiä sairastua. Vaikeat surureaktiot ovat myös yleisiä henkirikosuhrien läheisillä. (Asaro 2001A, 101.)
Henkirikoksen tapahtuessa uhrin läheiset kokevat monta erilaista menetystä. Sen lisäksi, että menetetään tärkeä, läheinen ihminen, samalla menetetään usein turvallisuudentunne, luottamus ympäristöön sekä mahdollisesti myös uskomusmaailmaan. Tehokasta ja toimivaa apu on vasta sitten, kun huomioidaan kaikki läheisen kärsimät menetykset. (Masters, Friedman & Getzel 1988, 109.) Näihin menetyksiin henkirikosselviytyjän on pakko yrittää sopeutua.
Henkirikoskuolemat ovat yleensä yllättäviä, jolloin läheisillä on usein selvittämättömiä ja kesken jääneitä asioita kuolleen kanssa, ehkä riitojakin, mutta myös paljon unelmia ja odotettua tulevaisuutta. Tästä kaikesta on opittava luopumaan. (Asaro 2001A, 96; Hoy 2016, 164-165.) Usein viimeiset kohtaamiset ja sananvaihdot jäävät mietityttämään, mistä saattaa seurata syyllisyyden ja katumuksen tunteita. Henkirikoskuolema ei myöskään ole luonnollinen kuolema, vaan sille löytyy selvä syyllinen, joka on vastuussa menetyksestä. (Hoy 2016, 164- 165.) Tämä saattaa johtaa katkeruuteen ja kostonhimoon.
Lisäksi uhrin läheinen voi kokea menettäneensä itsenäisyytensä, uskonsa sekä mahdollisesti myös toimeentulonsa tai työkykynsä. Perhesiteet ja ihmissuhteet saattavat joutua tapahtuneen myötä koetukselle, erityisesti jos henkirikos on tapahtunut perheen sisällä. Sosiaalisen statuksen ja sosiaalisen tuen menetys voi myös johtaa eristäytymiseen. (Asaro 2001A, 96.) Henkirikosselviytyjiä piinavat usein ajatukset siitä, onko heidän läheisensä joutunut kärsimään (Asaro 2001A, 96; Hoy 2016, 163). Läheisen kuolintapa voi myös järkyttää. Lisäksi on normaalia, että henkirikosselviytyjät haluavat tietää kaikki yksityiskohdat ja saada kaiken mahdollisen tiedon henkirikoksesta. Usein läheisiä piinaavat myös ajatukset syyllisyydestä ja itsesyytöksistä niin, että ajatellaan, että teon olisi jotain tekemällä voinut estää tai ennalta aavistaa. (Asaro 2001A, 96.) Ruumiin näkemisellä kontrolloidussa ja rauhallisessa tilanteessa voi olla hyviä vaikutuksia toipumisen kannalta, sillä silloin voi sanoa viimeiset hyvästit, koskettaa vainajaa ja todella konkreettisesti ymmärtää, ettei vainaja enää tule takaisin. Sen
sijaan ruumiin löytämisellä henkirikoksen jälkeen voi olla traumaa lisääviä vaikutuksia. (Hoy 2016, 163.)
Aina henkirikoksen käsittely ei etene tietyn suremisen ja läpikäymisen kaavan mukaan, vaan usein henkirikos aiheuttaa läheiselle sarjan kriisejä, joista jokainen puolestaan aiheuttaa surua ja kipua. Kriisit taas on käytävä uudelleen läpi ja niihin on sopeuduttava. Usein näitä taantumisjaksoja esiintyy jopa vuosia tapahtuneen jälkeen, tyypillisesti silloin, kun tekijä vapautuu vankilasta. Henkirikosselviytyjän toipuminen onkin monimutkaista ja pitkittynyttä usean tekijän takia. Usein tekijä on elossa, joten läheiset miettivät tekijää usein ja myös kostoajatukset valtaavat monen mielen. Usein myös pelätään, että tekijä joskus vapauduttuaan murhaa uudelleen. Murhaa voikin kuvata traumaksi, joka ei lopu. (Masters, Friedman & Getzel 1988, 115.) Oikeusprosessi mutkistaa toipumista, ja saattaa myös lykätä sen alkamista.
Oikeudessa tapahtumia käydään uudelleen läpi, prosessi on pitkä ja raskas, ja usein tekijän kohtaaminen on läheisille todella vaikeaa. (emt., 116.) Henkirikosselviytyjien tukijoukkojen on hyvä tiedostaa, että trauma saattaa uusiutua ja että tukea tarvitaan jatkuvasti, erityisesti vuosi- ja juhlapäivinä (Masters, Friedman & Getzel 1988, 122). Läheisen menettäminen henkirikoksen kautta ja sitä seuraava tuska ei ole aikarajoitettua, vaan se on kestävä, elämää muuttava ja peruuttamaton kärsimyksen kokemus (Aldrich & Kallivayalil 2013, 375).
1.2 Aiempi tutkimus
Sosiaalitieteissä on tutkittu henkirikoksen vaikutusta uhrin läheisiin vasta 1980-luvun alusta, vaikka henkirikokset ja etenkin niiden tekijät ovat olleet paljonkin esillä sekä tieteellisessä tutkimuksessa että populaarikulttuurissa ja mediassa (Masters, Friedman & Getzel 1988, 110).
Uhrien oikeusliikkeiden kehittyessä myös ammattilaisten, kuten terapeuttien ja sosiaalitieteilijöiden, kiinnostus rikosten sekundaariuhrien tilanteeseen on noussut.
Ensimmäisissä rikosuhrien tutkimuksissa huomattiin, että henkirikosuhrien läheiset kärsivät samankaltaisista ja yhtä vakavista oireista kuin yhä elossa olevat rikosten uhrit. (emt., 110.) Yhdessä ensimmäisistä henkirikosuhrien läheisiin keskittyvästä tutkimuksesta (Masters Friedman & Getzel 1988) tutkittiin 1182 Brooklyniläistä perhettä, joita henkirikos kosketti.
Tutkimuksessa huomattiin, että läheisten oireet muistuttivat traumaperäisen stressihäiriön oireita. He kärsivät unettomuudesta, painajaisista, uupumuksesta, peloista ja fobioista murhaan
liittyen. Tutkimukseen osallistuneet läheiset kuvailivat saavansa toistuvia tunteenpurkauksia, joissa sekoittuivat suru, raivo, epätoivo ja syyllisyys. Usein läheiset myös elivät uudelleen tiettyjä hetkiä henkirikoksen ajalta, esimerkiksi hetkeä, jolloin saivat kuulla läheisensä kuolemasta. Joitain jäyti kostonhimo, ja useimmat jäivät kiinni mietelmiin siitä, kuinka olisivat voineet estää murhan. (emt., 113.) Useat henkirikosuhrien läheiset kertoivat olleensa sokkitilassa useita kuukausia. Useimmilla oli myös päivittäisiä vakavia emotionaalisen kivun jaksoja, jotka kestivät minuuteista tunteihin. Näiden jaksojen ilmentyvyys väheni ajan kuluessa, mutta mikä tahansa murhaan tai uhriin liittyvä asia saattoi laukaista uuden kipujakson. Esimerkiksi kuoleman vuosipäivä, syntymäpäivä tai uhrin tavarat tai tekijän näkeminen oikeusistunnossa olivat tällaisia laukaisevia tekijöitä. (emt., 114.) Toisaalta myös tunteiden turruttaminen oli tavallista, ja voimakkaita tunteita herättäviä asioita, kuten sanomalehtiä, televisiota tai tiettyjä paikkoja välteltiin. Myös sosiaalinen vetäytyminen ja eristäytyminen oli tavallista. (emt., 114.) Usein henkirikosuhrien läheisten perhe ja ystävät tulivat kärsimättömäksi eivätkä ymmärtäneet surun pitkää kestoa. Läheisten käskettiin päästä asiasta jo yli, ja tämä puolestaan sai useat läheiset piilottamaan todelliset tunteensa. (emt., 114- 115.)
Suomessa ei ole juurikaan tutkittu yksittäisten henkirikosten uhrien läheisiä. Ensimmäinen juuri tätä aihetta koskeva tutkimus on Soili Poijulan (2010) sosiaali- ja terveysministeriön sekä Huoma ry:n yhteistyönä syntynyt tutkimushanke ”Henkirikosuhrien perheenjäsenten selviytyminen, mielenterveys ja kokemukset tuesta ja palveluista.” Tutkimuksessa tutkittiin 131 henkirikoksen uhrin läheisen toipumista, selviytymistä sekä tuen ja avun saamista. 70 prosenttia tutkimukseen osallistuneista oli naisia, 30 prosenttia miehiä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että yli puolet läheisistä kärsi joistain psyykkisistä häiriöistä (traumaperäinen stressihäiriö, masennus tai unihäiriöt) vielä 2-10 vuotta henkirikoksen jälkeen. Naiset kärsivät näistä häiriöistä miehiä enemmän. Jopa 70 prosenttia tutkimukseen osallistujista ei ollut saanut vertaistukea, ja siitä tiedettiin varsin huonosti. Yleisesti koettiin, ettei apua tarjottu ja psykologista apua oli vaikeaa saada. Tutkimuksen perusteella voi sanoa, että henkirikosten uhrien läheisille olisi tärkeää kehittää ja kohdentaa palveluita sekä tiedottaa esimerkiksi vertaistuesta entistä paremmin. (Poijula 2010.) Tanja Virta, Marja Kaunonen ja Anna Liisa Aho (2017) tutkivat henkirikosuhrien läheisten surua ja selviytymistä estäviä ja edistäviä tekijöitä. Tutkimus toteutettiin e-lomakkein ja teemahaastatteluin, joista saatua aineistoa analysoitiin sisällönanalyysin keinoin. Tutkimukseen osallistui 34 henkirikosuhrin läheistä, joista kolmea haastateltiin. 34 osallistujasta 30 oli naisia. Tulosten mukaan traumaattinen suru
ja vaikeat suruoireet liittyvät läheisten suruun, ja tukea surussaan läheiset saivat läheisiltä ja ammattihenkilöiltä. Selviytymistä puolestaan esti suuri suru ja arjen toimintojen vaikeutuminen. Lisäksi ammattiauttajien huono kohtaaminen sekä julkisuudessa ja oikeudessa asioiden riepottelu vaikeuttivat selviytymistä. (Virta, Kaunonen & Aho 2017.)
Elina Botha, Marja Kaunonen ja Anna-Liisa Aho (2014) tutkivat KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n perheviikonloppuun osallistuneita, lapsen kuoleman kokeneita vanhempia. Tutkimuksessa keskityttiin ryhmävertaistukeen ja sen vaikutuksiin lapsen kuolemasta selviämiseen. Tutkimuksessa yhteenkuuluvuuden tunne nousi selkeästi esiin yhtenä ryhmävertaistuen positiivisista seurauksista. Vanhemmat saivat lohtua siitä, että saivat käydä asioita läpi saman kokeneiden kanssa. Aito keskustelu koettiin tärkeäksi, mutta toisaalta tutkimuksessa nousi esiin myös ryhmävertaistuen kielteisiä kokemuksia. Jotkin vanhemmat kokivat ryhmissä yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta sekä epäoikeudenmukaisuutta ja kokemusten vähättelevää vertailua muihin. Ryhmävertaistuki koettiin kuitenkin pääasiassa positiivisena ja perhettä tukevana, ja sen tunnettiin auttavan elämässä eteenpäin. (Botha, Kaunonen & Aho 2014.)
Ulkomailla henkirikosten uhrien läheisiä on tutkittu hieman enemmän. Yhdysvalloissa tehdyssä pilottitutkimuksessa vuonna 1989 huomattiin, että suurimmalla osalla henkirikosuhrien läheisistä oli hoitoa vaativia psyykkisiä oireita vielä 2,5 vuotta tapahtumien jälkeen (Amick-McMullan ym. 1989). Eräässä tutkimuksessa verrattiin lapsensa eri tavoin, mutta väkivaltaisesti menettäneiden vanhempien selviytymistä, ja huomattiin, että henkirikoksen ja traumaperäisen stressihäiriön välillä oli tilastollisesti merkittävä yhteys. Tämä yhteys oli vahvempi kuin esimerkiksi itsemurhaan tai onnettomuudessa kuolleiden lasten vanhemmilla. (Murphy ym. 1999.)
Jonkin verran on tutkittu myös henkirikosuhrien läheisten hoito- ja auttamiskeinoja. Eräässä pilottitutkimuksessa tutkittiin ryhmäpsykoterapiaa alaikäisten henkirikosselviytyjien hoitokeinona. Tutkimukseen osallistui 45 11-19- vuotiasta afroamerikkalaista nuorta, jotka olivat kokeneet läheisen väkivaltaisen kuoleman. Nuoret osallistuivat aikarajoitettuihin terapiaryhmiin, jotka oli suunniteltu nimenomaan heidän viiteryhmälleen. Terapiassa käytiin 10 viikon ajan, ja sen tarkoituksena oli opettaa nuoria surusta, käydä läpi nuorten ajatuksia ja tunteita suruun liittyen sekä pyrkiä vähentämään trauman oireita. Tuloksena todettiin, että ryhmäpsykoterapia voi auttaa vähentämään traumaperäisen stressihäiriön ilmenemistä tällä tutkimusjoukolla, mutta vertailuryhmää ei käytetty. Tutkimuksen yleistettävyyttä voi siis
pohtia. (Salloum, Avery & McClain 2001.) Lisäksi hoitokeinona on tutkittu vahvistavaa väkivaltaisen kuoleman läpikäyntiä (restoravive retelling), joka tehtiin ryhmissä.
Tutkimukseen liittyi 10 ryhmäterapiakertaa, joissa osallistujille opetettiin stressinvähennystekniikoita ja rentoutumista, sekä käytiin läpi läheisen elämää sekä tämän kuolema. Tähän tutkimukseen osallistuivat henkilöt, joiden läheiset olivat kuolleet väkivaltaisesti, mutta eivät ainoastaan henkirikoksen uhrina. Tuloksena oli, että osallistujien masennus- ja traumaperäisen stressihäiriön oireet vähenivät huomattavasti hoidon aikana, mutta pitkittyneen surun oireet eivät. (Rheingold ym. 2015.)
Inez Tuck, Beverly Baliko, Christine M. Schubert sekä Lorraine Anderson (2012) tekivät pilottitutkimuksensa henkirikosselviytyjien viikonloppuretriitistä, jossa kahdeksan läheisensä menettänyttä perheenjäsentä osallistuivat kahden päivän retriittiin ja täyttivät kyselylomakkeen viitenä ajankohtana; saapuessaan kohteeseen, 28 tuntia retriitin jälkeen, sekä kuusi ja 12 viikkoa sen jälkeen, ja viimeiseksi 30 kuukautta retriitin jälkeen. Osallistujista seitsemän oli naisia ja yksi mies, ja he olivat menettäneet perheenjäsenensä 1-28 vuotta ennen tutkimukseen osallistumista. Tässäkin tutkimuksessa osallistujat olivat afroamerikkalaisia. Tutkimus oli holistinen interventio henkirikosselviytyjille, ensimmäinen tutkimus laatuaan. Tutkimus toteutettiin Tozi Healing Retreat- menetelmällä, jossa keskityttiin reflektioharjoituksiin, mindfulnessiin ja ohjatun kuvaston harjoituksiin. Lisäksi menetelmässä hyödynnettiin psykoedukaatiota, narratiivista tarinankerrontaa ja paranemisrituaaleja. Aktiviteetteja oli retriitin aikana 45-90 minuutin mittaisissa pätkissä. Tutkijoiden mukaan he halusivat tarjota kokonaisvaltaisen lähestymistavan, jossa huomioitiin osallistujien henkiset, fyysiset ja hengelliset puolet. Osallistujat kokivat osallistumisen positiivisesti, ja etenkin anteeksiannossa tapahtui huomattavaa edistystä. Tutkijat huomauttavat, että lisätutkimuksia tarvitaan etenkin tällaisen hoitomuodon optimaalisen ajoituksen löytämiseksi. Toisaalta kokemukset ovat niin yksilöllisiä, että kaikille sopivaa ajoitusta voi olla mahdotonta löytää. Lisäksi tarvitaan erilaisia hoitomahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, joista jokainen henkirikosselviytyjä voisi löytää itselleen sopivimman apumuodon. (Tuck ym. 2012.)
Rebecca Hatton (2003) tutki 116 henkirikosuhrien läheisten ammattilaisauttajien mielipiteitä siitä, kuinka henkirikosuhrien läheisiä tulisi auttaa. Osallistujat olivat siis sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, vertaistukeen osallistujia tai uhrien asianajajia. Auttajien näkemykset erosivat toisistaan huomattavasti riippuen siitä, oliko auttajilla itsellään omakohtaista kokemusta läheisen henkilön henkirikoksesta vai ei. Jos auttaja oli itsekin henkirikosselviytyjä, emotionaaliseen tuskaan kiinnitettiin enemmän huomiota. Selviytyjät myös suosittelivat
useammin vertaistukiryhmiä avuksi kuin sellaiset auttajat, jolla omakohtaista kokemusta ei ollut. Selviytyjät myös ottivat herkemmin kantaa siihen, että kaikenlainen väliintulo voi myös itsessään olla traumatisoivaa. Kautta linjan auttajat kannattivat käytännöllistä ja konkreettista apua, sen sijaan että tarjottaisiin ainoastaan kliinistä tai teoreettista apua. (Hatton 2003.) Lähes jokaisessa henkirikosuhrien läheisistä tehdyssä tutkimuksessa osallistujat ovat olleet pääasiassa naisia (ks. esim. Beck & Konnert 2007; Blakley & Mehr 2008; Hatton 2003; Poijula 2010; Rheingold ym. 2015; Tuck ym. 2012). Lisäksi naiset osallistuvat miehiä ahkerammin vertaistukitoimintaan (ks. esim Blakley & Mehr 2008; Hoy 2016). Tämä voi kertoa siitä, että naiset ovat yleensäkin kiinnostuneempia hakemaan apua vaikeissa tilanteissa tai että naisille se on kulttuurisesti helpompaa. Erään tutkimuksen mukaan naisilla oli myös enemmän pitkittyneen surun oireita sekä muita vakavia suruoireita kuin miehillä, etenkin lapsensa menettäneillä. Naiset myös käyttivät erilaisia selviytymismekanismeja kuin miehet. Tämä voi kertoa siitä, että naiset todella ovat herkempiä vakaville suruoireille, tai se kertoo sosiaalisesti opituista eroista toipumisessa ja surun ilmaisussa naisten ja miesten välillä. (Wågø ym. 2017.) Toisaalta väkivaltarikollisuus on yleisempää miesten välillä, ja yleisimmin (ainakin Suomessa) henkirikoksen uhriksi joutuu mies. On siis loogista, että kaipaamaan jääneet ovat naisia.
Omassa tutkimuksessani tämä ilmiö näkyy myös, sillä suurin osa osallistuneista on naisia.
Tutkimusten valossa on selvää, että henkirikosten uhrien läheiset ovat erityinen, haavoittuva ryhmä, jolle tulisi kohdentaa palveluja ja apua entistä vahvemmin. Erityisesti traumaperäisen stressihäiriön oireet ovat nousseet lähes jokaisessa löytämässäni tutkimuksessa esiin.
1.3 Tutkimuskysymykset ja tutkielman rakenne
Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia sitä, onko ryhmämuotoiseen vertaistukeen osallistumisella vaikutusta trauman käsittelyn eteenpäin viemiseen ja surusta irti päästämiseen.
Lisäksi on tarkoitus tuoda lisävaloa henkirikosuhrien läheisten tilanteeseen sekä selvittää läheisten suruprosessia, siihen vaikuttavia tekijöitä sekä kokemuksia vertaistuesta. Työn taustalla näkyy vahvasti Johan Cullbergin neljä kriisin käsittelyvaihetta, eli niin kutsuttu kriisiteoria. Tarkoituksena on myös tutkia suruprosessia kyselylomakkeen avulla.
Tutkimukseni tavoitteena on ymmärtää suruprosessia ja siihen vaikuttavia tekijöitä henkirikosuhrin läheisen näkökulmasta.
Tutkimuksellani on pyrkimys vastata seuraavaan tutkimusongelmaan: ”onko ryhmämuotoisella vertaistuella vaikutusta henkirikosuhrin läheisen surun käsittelyyn?”
Lisäksi tutkimusongelmaa on jäsennelty pienempiin osiin seuraavien tutkimuskysymysten kautta:
1. Kuinka läheisen menettäminen henkirikoksen uhrina vaikuttaa läheisen elämään?
2. Miten läheisen menettämiseen liittyvä suru koetaan ja miten se ilmenee?
3. Vastaako vertaistuki tuen tarpeeseen?
Näihin kysymyksiin pyritään saamaan vastaukset henkirikosuhrien läheisten haastatteluista, vapaamuotoisista omaelämänkerrallisista kirjoitelmista sekä surun mittarista. Johdantoluvun jälkeen siirryn esittelemään tutkimukseeni liittyvää teoriaa ja aiempaa tutkimusta kriiseistä, surusta ja vertaistuesta. Kolmannessa luvussa esittelen tutkimuksen aineistoa sekä aineiston analyysimetodeja sekä niihin liittyviä eettisiä pohdintoja. Neljännessä luvussa esittelen varsinaista tutkimustani, aineiston analyysin tuloksia. Viides luku sisältää pohdintaa tutkimuksen aiheesta ja tuloksista, sekä tutkimuksen luotettavuudesta ja sovellettavuudesta.
2 TEOREETTINEN TAUSTA JA KÄSITTEET
Tässä luvussa avaan tutkielmani taustalla vaikuttavaa teoriaa sekä aiheeseen vahvasti liittyviä käsitteitä. Esittelen ensin kriisiteoriaa, kriisin vaiheita ja kriisin käsittelemiseen liittyviä ongelmia. Seuraavaksi siirrytään tarkastelemaan surua, erityisesti kuolemansurua ja siitä johdettua teoriaa sekä niin kutsuttua pitkittyneen surun ongelmaa. Viimeiseksi esittelen vertaistukea ja siitä tehtyä tutkimusta sekä Suomessa että maailmalla.
2.1 Kriisiteoria
Ihmisen elämässä tulee tavallisesti eteen useita niin kutsuttuja elämänkriisejä, joista osa liittyy kasvamiseen ja eri elämänvaiheisiin, osa taas on odottamattomia ja ennustamattomia tapahtumia (ks. esim. Cullberg 1980, Saari ym. 2009). Elämänvaihekriisit, jotka liittyvät esimerkiksi teini- tai keski-ikään siirtymiseen, rajautuvat tämän tutkielman tarkastelussa kuitenkin pois. Tarkoituksena on tarkastella sitä, kuinka ihminen toimii nimenomaan odottamattomien kriisitilanteiden kohdatessa. Suomessa on yleisesti käytetty Johan Cullbergin traumaattisen kriisin vaihemallia myös kriisityön lähtökohtana, ja sitä käytän teoriapohjana myös tässä työssäni. Tätä vaihemallia vastaan on esitetty viime aikoina vastalauseita, joten saattaa olla, että tulevaisuudessa vaihemallin vaikutus Suomen kriisityössä vähenee. (Välimäki 2017, 238.)
Kriisiteoriaa on sovellettu ja kehitetty enemmänkin sellaisiin kriisitilanteisiin, joissa ihmiset joutuvat itse kokemaan ja elämään läpi järkyttäviä tapahtumia – toisin sanoen he ovat itse tapahtumien keskiössä, asiat tapahtuvat nimenomaan heille. Kriisiteoria onkin keskittynyt enimmäkseen käsittelemään luonnonkatastrofeja, onnettomuustilanteita sekä suuronnettomuuksia. (Saari 2000.) Kriisin vaiheita on kuitenkin mahdollista soveltaa myös sellaisiin tilanteisiin, joissa henkilö ei itse ole osallisena tapahtumiin, jotka aiheuttavat psyykkisen trauman. Tästä käyvät esimerkkinä henkirikosuhrien läheiset, jotka kokevat traumaattisen tapahtuman olematta kuitenkaan itse tilanteen kohde.
Äkillisestä ja mahdollisesti traumatisoivasta tapahtumasta käytetään usein nimitystä traumaattinen kriisi. Tällöin jokin yllättävä, ennustamaton tapahtuma käynnistää psyykkisen sopeutumisprosessin, johon ei ole voinut etukäteen valmistautua. Omalla toiminnallaan ei ole
voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, joten tilanteeseen on vain yritettävä sopeutua. Nämä äkilliset tapahtumat aiheuttavat suuria muutoksia niiden kokeneiden elämässä, ja usein aletaan puhua ajasta ennen ja jälkeen tapahtumien. Traumatisoivasta tapahtumasta tulee ikään kuin uuden, erillisen elämän alku. Kriisiprosessi käynnistyy nopeasti ja rajusti, mutta asian prosessoiminen saattaa jatkua hyvinkin pitkään. (Saari ym. 2009, 11.)
Psyykkisen kriisin määrittely ei kuitenkaan ole helppoa tai yksiselitteistä, sillä se sisältää monia erillisiä tapahtumia. Kriisin kohdanneen henkilön kanssa on huomioitava se, mitä on todellisuudessa tapahtunut, mitä tapahtuma tarkoittaa henkilölle sekä miten hänessä näkyvät tapahtuman aiheuttamat reaktiot. Muiden ihmisten vuorovaikutus kriisiin joutuneen henkilön kanssa on myös otettava huomioon. (Cullberg 1980, 7.) Psyykkinen kriisi on Cullbergin (1980, 7) sanoin ”yksilön psyykkinen tilanne sellaisessa ulkoisessa tapahtumassa, joka on omiaan uhkaamaan yksilön fyysistä olemassaoloa, sosiaalista identiteettiä ja turvallisuutta tai perustarpeita”. Tyypillisiä traumaattisia tilanteita ovat Cullbergin (1980, 11-21) mukaan objektin eli läheisen menetys, autonomian menetys esimerkiksi fyysisen rajoitteen muodossa, lisääntymiseen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat, sosiaalinen häpeä, yhteiskunnan rakennemuutokset sekä ulkoiset katastrofit kuten sodat ja luonnonmullistukset.
Äkillisestä kriisistä tekee traumatisoivan erityisesti tapahtuman ennustamattomuus ja sattumanvaraisuus. Tapahtuman kautta tulee hyvin tietoiseksi omasta haavoittuvuudestaan, ja sen myötä myös omaa elämänkatsomustaan saattaa alkaa kyseenalaistamaan.
Kyseenalaistuksen kautta myös elämänarvot saattavat muuttua. Yleisesti ottaen tapahtuman aiheuttama muutos henkilön elämään on hyvin suuri. Ennustamattomuus nakertaa turvallisuudentunnettamme ja tekee tulevaisuuteen suuntautumisen mahdottomaksi, koska kokijalle syntyy sellainen tuntemus, ettei elämää voi ennakoida. (Saari ym. 2009, 13-15.) Traumaattiset tapahtumat pakottavat suuren sopeutumistehtävän eteen. Sopeutuminen aiheuttaa kriisin, jota kutsutaan traumaattiseksi kriisiksi. Se puolestaan synnyttää suuren tiedon ja ulkopuolisen tuen tarpeen. (Saari ym. 2009, 18-20.)
Elämme eräänlaisessa ”turvallisuuden illuusiossa”, jossa tiedostamme, että maailmassa kyllä tapahtuu kaikenlaista, mutta koemme asiat itsestämme kaukaisina ja ajattelemme, ettei meille koskaan tapahtuisi mitään pahaa. Jos jokin onnettomuus tai rikos sitten tapahtuu, illuusio rikkoutuu ja siitä seuraa järkytys ja sokki. (Nurmi 2006, 36.) Samalla tulemme tietoiseksi omasta ja läheistemme haavoittuvuudesta, koska milloin vain saattaa tapahtua mitä tahansa (Saari ym. 2009, 16). Traumaattinen tapahtuma muuttaa myös elämänarvoja niin, että
esimerkiksi työ, ura ja omaisuus saattavat menettää merkityksensä, kun samalla perheen merkitys kasvaa. Usein muutokset ovat suhteellisen pysyviä. (emt, 18-20.)
Kun henkilö selviää sokista, hän alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, mitä on tapahtunut. Mielessä käynnistyy vaiheittainen prosessi, jonka tarkoituksena on saattaa henkilö takaisin arkeen.
Yleensä prosessi käydään läpi yksin, mutta toisaalta sosiaalisten ryhmien kautta saatava vertaistuki voi auttaa asioiden läpikäynnissä. (Nurmi 2006, 161.) Näin ollen vertaisryhmille järjestetyt vertaistukiryhmät voivat olla avuksi traumasta toipumisessa.
2.1.2 Neljä kriisin vaihetta
Käytän työssäni taustalla alun perin Johan Cullbergin luomaa neljän kriisin käsittelyvaiheen jäsentelyä, jota Salli Saari hahmottelee kirjassaan ”Kuin salama kirkkaalta taivaalta” (2000).
Traumaattinen tapahtuma tarkoittaa ennustamatonta, äkkinäistä järkyttävää tapahtumaa, johon ei voi ennalta varautua eikä siihen voi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Tapahtuma saattaa myös koetella ja muuttaa elämänarvoja esimerkiksi lisäämällä oman haavoittuvuuden tiedostamista ja muuttamalla maailmankuvaa ja elämänkatsomusta. Toisin sanoen kaikki muuttuu traumaattisen tapahtuman myötä. (Saari 2000, 22-27.) Ihmiset reagoivat traumaattisiin tilanteisiin usein samankaltaisilla tavoilla. Yksilöllisiä eroja kuitenkin on. (emt., 41.) Tätä yllättävän yhdenmukaista traumaattisiin tapahtumiin reagointia voisikin verrata esimerkiksi fyysisen haavoittumisen vaiheisiin. Ensin tulee kudossokki, jota seuraa elimistön puolustusvaihe, joka muuttuu uusiutumisvaiheeksi. Fyysisen vammautumisen viimeinen vaihe on uudelleenorganisoituminen sekä arven syntyminen. Samalla tavoin useimmilla ihmisillä kriisi kulkee tiettyjä vaiheita pitkin; shokkivaiheesta reaktiovaiheeseen, josta siirrytään korjaamisvaiheeseen ja lopulta uudelleen suuntautumisen vaiheeseen. Eri vaiheet saattavat vaihdella intensiteetiltään ja kestoltaan suurestikin eri yksilöiden välillä, mutta useimmiten vaiheet ovat kuitenkin tunnistettavissa. (Cullberg 1980, 22.)
Ensimmäinen traumaattisen tapahtuman jälkeinen vaihe on siis psyykkinen sokki. Sokkitila on automaattinen reaktio, johon ei tahdonvaraisesti pysty vaikuttamaan. Sokkitilassa epäuskon tunteet ovat tyypillisiä, eikä tapahtumia kyetä uskomaan todeksi. (Saari ym. 2009, 21.) Tällöin mieli suojelee yksilöä saamasta tietoisuuteen niin järkyttävää tietoa, jota tällä ei ole kapasiteettiä käsitellä. Tässä vaiheessa suurempi osa aivokapasiteetista on käytössä, jolloin aistit vastaanottavat tavanomaista enemmän tietoa. Mieli luo sokkitilassa vahvoja mielikuvia
ja takaumia, eikä sokkitilassa yleensä tunneta tunteita eikä kipua. (Saari 2000, 42-51.) Toisaalta sokkitilaan voi liittyä myös hyvin voimakkaita tunteita tai poikkeavia tunnereaktioita, mutta kipu yleensä puuttuu kokonaan. Sokin takia vaikeastikin loukkaantuneet tuntevat kipua yleensä vasta turvaan päästyään. (Saari ym. 2009, 23.)
Päätöksenteko voi sokissa olla hankalaa, mutta yleensä ihmisen toimintakyky säilyy yllättävästi ennallaan. Usein ihmiset toimivat sokkitilassa hyvin rauhallisesti ja rationaalisesti, sillä sokkitilan tarkoituksena on varmistaa henkiinjääminen. Suurin osa ihmisistä käyttäytyy edellä kuvatulla tavalla, mutta osa joutuu sokkitilassa paniikkiin, tulee hysteeriseksi tai lamaantuu täysin. (Saari 2000, 42-51.) Sokkivaiheen kesto vaihtelee, mutta keskimäärin sen voidaan sanoa kestävän noin kaksi vuorokautta. Tähän vaiheeseen kuuluu todellisuuden loitolla pitäminen. Usein sokkiin joutunut ihminen näyttää ulkoisesti tyyneltä, vaikka sisällä vallitsee täysi kaaos. Pitkittyessään sokkivaihe voi johtaa jopa psykoosiin. (Cullberg 1980, 23.) Samoin, jos sokkireaktio ei jostain syystä toimi eikä ihmisen mieltä suojaa mikään, voi järkyttävän tiedon vastaanottaminen johtaa mielen särkymiseen ja psykoottiseen tilaan. Tämä on kuitenkin harvinaista, sillä sokkireaktiossa on ongelmia vain arviolta kahdella ihmisellä tuhannesta. (Saari ym. 2009, 21.) Kokemuksen järkyttävyys vaikuttaa sokkireaktion pituuteen, sillä mitä järkyttävämpi tapahtuma on, sitä enemmän mieli tarvitsee aikaa tiedon vastaanottamiseen (Saari ym. 2009, 25).
Sokkivaiheesta siirrytään hiljalleen toiseen vaiheeseen, reaktiovaiheeseen. Reaktiovaiheen tavoitteena on saada ihminen tietoiseksi tapahtuneesta sekä sen merkityksestä omalle elämälle, ja se tapahtuu yleensä hiljalleen ja vähitellen. Välillä tapahtunut tulee tietoisuuteen, jonka jälkeen ihminen vaipuu taas sokkitilaan. Vähitellen tietoisuuden hetket pitenevät, kunnes siitä tulee pysyvä olotila ja reaktiovaihe alkaa. (Saari ym. 2009, 31.) Reaktiovaihe alkaa yleensä silloin, kun vaaratilanne on ohi ja ihminen kokee olevansa turvassa. Tässä vaiheessa henkilö tulee tietoiseksi siitä, mitä on tapahtunut ja reagoi siihen usein hyvin voimakkaasti tunteella.
Viha ja aggressiot pääsevät nousemaan pintaan ja monet kokevat myös fyysisiä oireita, kuten pahoinvointia, vapinaa, lihassärkyjä, huimausta ja väsymystä. Reaktiovaiheessa on tyypillistä syytellä ja etsiä syyllisiä tapahtuneelle, ja myös pelon tunteet ovat tavallisia. Joskus pintaan saattaa myös nousta häpeän tunteita. Häpeä johtaa usein sulkeutumiseen, yksin jäämiseen ja tunteiden hautaamiseen, mistä voi puolestaan seurata paljon ongelmia. Tunteiden avulla kokemusta reagoidaan ulospäin, joten tunteiden jakaminen on tärkeää. Reaktiovaihe kestää Saaren mukaan yleensä kahdesta neljään päivään. (Saari 2000, 52-60.) Cullbergin (1980, 23) mukaan reaktiovaihe voi tosin kestää jopa kuukausia, ja hän luonnehtii sitä todellisuuteen
heräämiseksi. Surureaktiot ovat olennaisia reaktiovaiheessa, ja myös harhoja saattaa ilmetä (emt., 24). Unettomuus ja univaikeudet ovat yleisiä reaktiovaiheessa, sillä kriisin jälkeen mieli ei pysty rauhoittamaan itseään ja unettomuudella pyrkii saamaan lisäaikaa asian käsittelyyn (Saari ym. 2009, 34).
Seuraavaa vaihetta Saari (2000, 60) kutsuu työstämis- ja käsittelyvaiheeksi, Cullberg (1980, 27) korjaamisvaiheeksi. Tässä vaiheessa kokemuksen käsittely kääntyy ulkoisesta reagoinnista sisäänpäin, ja yksilö työstää asioita omassa mielessään omaan tahtiinsa. Sokki- ja reaktiovaiheisiin kuuluu halukkuus puhua kokemuksista, mutta tässä vaiheessa tämä halukkuus vähenee. Kokemuksen käsittely hidastuu, ja tähän vaiheeseen kuuluu menetetystä henkilöstä luopuminen ja sureminen. (Saari 2000, 60-61.)
Työstämis- ja käsittelyvaiheeseen liittyvät vahvasti surureaktiot, myös esimerkiksi niin kutsuttu pitkittyneen surun häiriö tai traumaattinen suru, joista henkirikosten uhrien läheiset usein kärsivät (Poijula 2010, 15-16). Muisti- ja keskittymisvaikeudet ovat tyypillisiä oireita työstämis- ja käsittelyvaiheessa, sillä tapahtumien sisäinen käsittely syö aivojen kapasiteettia ja tarkkaavaisuutta. Tämä voi vaikeuttaa työntekoa ja opiskelua hyvinkin paljon. (Saari ym.
2009, 43-44). Ihmissuhteet saattavat myös olla koetuksella, sillä hermot saattavat olla tässä vaiheessa kireällä. Usein tähän liittyy myös vahva halu olla yksin. Työhön tai normaaliin arkielämään olisi kuitenkin hyvä palata mahdollisimman nopeasti, sillä se on monilta osin kuntouttavaa. Työn tai opiskelujen pariin palaamisesta seuraa tunne jatkuvuudesta, ja työ- tai opiskelutovereilta saa sosiaalista tukea. Työllä ja opiskeluilla on myös normalisoiva vaikutus, ja normaalin arjen avulla voi huomata, että elämä jatkuu kuitenkin. Tosin työ- tai opiskelupaikalta vaaditaan joustoa esimerkiksi työtunneista, sillä toipuva ei ole vielä täysin työkykyinen. Käytännössä tämä on vaikeaa, ja usein määrätään liian pitkiä sairaslomia ja työhön tai opiskelujen pariin palaaminen vaikeutuu entisestään. (Saari 2000, 63-65.) Cullbergin mukaan korjaamisvaiheeseen menee kuukausia, jopa vuosi. Lopulta ihminen alkaa kuitenkin suuntautua tulevaisuuteen, eikä keskity enää pelkästään menneisiin tapahtumiin.
Korjaamisvaiheen aikana vanhoja toimintoja alkaa palata, ja uusia kokemuksia voi taas käsitellä. (Cullberg 1980, 27-28.) Yksi tämän vaiheen tavoitteista on etäisyyden saaminen tapahtumiin. Etäisyys ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita unohtamista, vaan vain suruprosessin etenemistä. (Saari ym. 2009, 41-42.)
Viimeinen vaihe kriisien käsittelyssä on uudelleen orientoitumisen vaihe, jolloin tapahtunut yleensä hyväksytään, ja sen aiheuttamiin muutoksiin sopeudutaan. Surusta täytyy voida
luopua, jotta pääsee eteenpäin. Uudelleen orientoitumisen vaiheeseen pääsemiseen menee usein melko paljon aikaa. (Saari 2000, 67.) Huomassa käytännön kokemukset ovat osoittaneet, että henkirikosuhrien läheisillä tähän vaiheeseen pääseminen saattaa vaatia enemmän aikaa kuin muilla tavoin läheisensä menettäneillä. Usein henkirikosuhrien läheiset tarvitsevat lisäksi vielä EMDR- ja/tai psykoterapiaa (Rusila, henkilökohtainen kirjeenvaihto 21.3.16). Cullbergin (1980, 29) mukaan uudelleen suuntautumisen vaihe ei ole todellisuudessa vaihe, jolle olisi nähtävissä ajallinen alku tai loppu, vaan se on jatkuva prosessi. Menneisyyden tapahtumat jättävät ihmiseen pysyvän jäljen, mutta se ei enää tässä vaiheessa estä muodostamasta uutta suhdetta elämään. On elämän jatkumisen kannalta tärkeää työskennellä kriisin läpi ja sillä tavalla tehdä kriisistä osa omaa elämäänsä. Kriisiä ei toki ole tarkoitus pyrkiä unohtamaan, vaan nimenomaan oppia elämään sen kanssa. (emt, 29.) Tässä vaiheessa iällä on suuri merkitys, sillä mitä nuorempana kriisi on kohdattu, sitä helpompaa on suuntautua tulevaisuuteen. Usein tässä vaiheessa vanhat harrastukset alkavat vaikuttaa kiinnostavilta, ja tulevaisuus alkaa taas näyttää mielekkäältä. (Saari ym. 2009, 48.)
Traumaprosessissa on siis havaittavissa edellä kuvattuja vaiheita yksilöllisillä eroilla maustettuina ja eri pituisina ja vahvuisina. Vaiheet voivat myös osittain lomittua ja risteytyä toistensa kanssa, ja välillä voi yhdestä vaiheesta taantua edelliseen. Traumaprosessin tarkoitus on saattaa ihmismieli trauman yli, ja saada se (trauma) tietoisesti liitettyä osaksi omaa itseä ja omaakuvaa. Tämä mahdollistuu käsittelyn ja kohtaamisen kautta. (Saari 2000, 68.) Tämän saavuttamisessa sosiaalinen tuki on äärimmäisen tärkeää. Riskiryhmänä ovatkin yksinäiset, joilla ei ole sosiaalista verkostoa taakkansa jakamiseen. Tästä saattaa seurata käsittelemättömien traumojen kautta pitkäaikaisia häiriöitä. Sosiaalisen verkoston on myös aktivoiduttava ja otettava yhteyttä, sillä traumaattisesta tapahtumasta toipuva ei välttämättä jaksa itse pitää yhteyttä verkostoonsa tai pyytää apua. Apua on hyvä tarjota myös jatkossa, eikä vain heti tapahtuneen jälkeen, sillä toipuminen on pitkä ja raskas prosessi. (Saari 2000, 70-71.) Erityisesti reaktiovaiheeseen kuuluvat myös ärtyisyyden tunteet, jolloin lähipiiri ja muut ihmiset saattavat ärsyttää. Tällöin kriisin kanssa kamppaileva saattaa eristäytyä muista.
Lähipiirin onkin yritettävä jaksaa kamppailla näiden vaikeiden tunteiden kanssa, jotta yhteys kriisin kokeneeseen säilyisi. (Saari ym. 2009, 44-45.)
2.1.3 Häiriöt käsittelyprosessissa
Vakavien traumaoireiden kohdalla on kysymys enemmästä kuin spontaanisti etenevästä kriisireaktioista, ja tällöin ne suojautumisreaktiot, jotka pyrkivät auttamaan uhria palautumaan, alkavat kuormittaa ja ahdistaa kokijaa. Traumaattisia hetkiä saatetaan elää yhä uudelleen.
(Palosaari 2015, 32.) Kaikkiin edellä esiteltyihin vaiheisiin voi liittyä paljon häiriöitä, ja jokaiseen niistä voi myös juuttua niin, ettei trauman käsittely etene. Cullbergin (1980, 30) mukaan nämä ”epätäydellisesti läpikäydyt kriisit” voivat johtaa ahdistuneisuuteen, heikentyneeseen itsetuntoon, katkeruuteen sekä sosiaaliseen eristyneisyyteen. Esimerkiksi sokkivaiheeseen juuttuessaan henkilö ei todellisuudessa käsittele tapahtunutta lainkaan, vaan kieltää sen koskaan tapahtuneen. Tapahtuma saatetaan jopa kokonaan ”unohtaa” ja torjua mielestä. Näin tapahtuma ikään kuin kapseloituu mielessä, jolloin syntyy psyykkisiä traumoja.
(Saari 2000, 74-77.) Sokkivaiheeseen juuttuessa mitään psyykkistä käsittelyä ei tapahdu.
Tapahtumat voidaan kokea liian ahdistaviksi, jotta niitä voisi käsitellä. Tapahtuman käsittelemättä jättäminen ja jopa kieltäminen voivat alussa tuntua helpolta ja itseä säästävältä ratkaisulta, mutta käsittelemättömyys aiheuttaa myöhemmin elämässä jatkuvia ongelmia.
Asian välttäminen vaikuttaa tiedostamattamme kaikkiin ratkaisuihin ja valintoihin, joita teemme. (Saari 2000, 74-75.) Sokkiin juuttuminen kuvaa sitä, että tapahtunut on niin raskasta ja vaikeaa, ettei sitä kyetä hyväksymään todeksi. Sokkiin voi juuttua jopa vuosikymmeniksi, jolloin psyykkinen sokki on aktiivitilassa koko ajan. (emt., 76-77.)
Jos henkilö taas juuttuu reaktiovaiheeseen, siitä puhutaan traumaperäisenä stressihäiriönä (Saari 2000, 74-77). Tämä vaihe on oleellinen henkirikosten uhrien läheisiä tutkittaessa, sillä hyvin suurella osalla heistä on huomattu olevan traumaperäisen stressihäiriön oireita (ks. esim.
Aldrich & Kallivavalil 2012; Asaro 2001A & 2001B; Tuck ym. 2012; Vincent, McCormack &
Johnson 2015). Heillä asian työstäminen on siis kesken ja he ovat juuttuneet reaktiovaiheeseen.
Reaktiovaiheeseen juuttumisella tarkoitetaan siis traumaperäistä stressihäiriötä, jossa voimakkaat oireet eivät heikkene ajan kuluessa vaan niistä kärsitään jatkuvasti.
Traumaperäisen stressihäiriön diagnosointiin on olemassa tietyt määriteluokat. (Saari 2000, 77.) Suomessa on käytössä nimitys traumaperäinen stressihäiriö, englanniksi nimitys on Post- traumatic Stress Disorder, PTSD. Se määritellään ITC-10 mukaan uhkaavan tai katastrofaalisen tapahtuman kokemisen jälkeiseksi tilaksi, johon liittyy jatkuvia muistikuvia ja voimakkaita takaumia, sekä painajaisia tai ahdistuneisuutta tapahtumia muistuttavissa tilanteissa. Usein tapahtumista muistuttavia asioita ja paikkoja pyritään välttämään. Oireet
ilmenevät yleensä viimeistään kuuden kuukauden kuluttua tapahtumasta, ja diagnoosin saadakseen potilaalla on oltava vaikeuksia muistaa keskeisiä asioita tapahtuneesta tai jatkuvia psyykkisen herkistymisen tai ylivireyden oireita. (Käypä hoito- suositus, 2014.) Traumaperäisessä stressihäiriössä mieleen tunkeutuu mieli- ja muistikuvia tapahtuneesta, josta seuraa voimakkaita tunteita ja oireita, jotka ovat samanlaisia kuin heti tapahtuneen jälkeen.
Myös tapahtumia muistuttavien tilanteiden välttäminen kuuluu oireisiin. Oireiden on pitänyt jatkua yli kuukauden verran, jotta voidaan puhua traumaperäisestä stressihäiriöstä. (Saari ym.
2009, 55.)
Traumaattisen tapahtuman terveeseen käsittelyprosessiin kuuluu, että vähitellen tapahtunut muuttuu todeksi ja ymmärretään, että kaikki on peruuttamatonta. Terveessä käsittelyprosessissa tulee vaihe, jonka jälkeen mieli pystyy kohtaamaan totuuden tapahtumasta, hyväksymään sen ja näin jatkamaan omaa elämäänsä. Jos näin ei käy, voi jäädä kiinni toisten syyttämiseen ja syyllisten jahtaamiseen, sillä tekijöiden vastuuseen saattamisen ajatellaan parantavan omaa oloa. Tämä ajatusprosessi johtaa kuitenkin usein vain katkeruuteen ja vihaan, sillä kaikki jäljellä olevat voimavarat keskitetään oikeutuksen hakemiseen menetyksen käsittelyn sijaan. (Saari 2000, 81-82.) Syyttämiseen, aggressioon ja vihaan juuttuminen suojaa muilta tunteilta, sillä tapahtuneen syyt nähdään olevan muissa ihmisissä, jolloin itsessä ei tarvitse tapahtua mitään muutosta. Tärkeää olisi kuitenkin päästä toisten syyttelystä eteenpäin, jotta kyettäisiin tuntemaan esimerkiksi surun ja menetyksen tunteita ja sitä kautta käsittelemään tapahtunutta. (Saari ym. 2009, 31-32.)
Suruun eli asian käsittelyvaiheeseen voi myös juuttua (Saari 2000, 84), ja se on melko yleistä henkirikosten uhrien läheisillä. Kokemuksen käsittely on edellytys surutyön onnistumiselle, sillä käsittelemättä jätetyt traumaattiset kokemukset eivät jätä tilaa surulle. Käsittelyyn kuuluu todellisuuden kohtaaminen, sekä hyvien että huonojen hetkien muistelu ja esimerkiksi valokuvien katselu. Oleellista on tämän surutyön kautta luopua yhdessä menetetyn henkilön kanssa tehdyistä suunnitelmista sekä ennen kaikkea yhteisestä tulevaisuudesta. Suru on itsekäs tunne, sillä se nostaa pinnalle huolta siitä, mitä itselle nyt käy, kuinka jaksaa ilman toista ynnä muita itseä koskevia tunteita, kuten itsesääliä, vihaa, raivoa, kaipausta ja tuskaa. Menetetystä saatetaan pyrkiä pitämään kiinni kaikin tavoin ja esimerkiksi edesmenneen tavaroita saatetaan säilyttää muistona. Surusta ei haluta luopua, sillä sen ajatellaan pitävän kiinni menetetyssä ihmisessä. Surusta luopuminen koetaan menetetyn ihmisen hylkäämisenä. Näin myös suruun jäädään kiinni ja juututaan. (Saari 2000, 84-85.)
Suruprosessi saattaa myös kestää pidempään ja olla hitaampaa kuin mitä ulkopuoliset kuvittelevat. Apua läheisiltä tarvitaankin pitkään. Suruprosessin kulkua voikin kuvata tulevaisuuden perspektiivin avulla. Aluksi, heti traumaattisen tapahtuman jälkeen, ei kyetä kuvittelemaan edes seuraavaa päivää. Ajan kuluessa on mahdollista jo suunnitella seuraavaa viikkoa, ja kun pystyy suunnittelemaan elämäänsä jo kuukausien päähän, on toipuminen pitkällä. (Saari 2000, 86-87.)
Traumaattinen tapahtuma saattaa myös johtaa katkeruuteen ja tarpeeseen kostaa, joka puolestaan saattaa joissain tapauksissa johtaa rikolliseen ja epäsosiaaliseen käyttäytymiseen.
Usein rikolliseen kostokäyttäytymiseen tarvitaan useita käsittelemättä jääneitä traumaattisia kokemuksia. (Saari 2000, 88-89.) Traumaattisilla kokemuksilla voi olla pitkäaikaisia seurauksia, jos läheinen ei ole saanut psykososiaalista tukea. 30-40 prosenttia trauman kokeneista ei kykene selviytymään pelkästään sosiaalisen verkoston tuella, mistä seuraa traumaperäisen stressihäiriön oireita, poissaoloja töistä sekä vaikeuksia ihmissuhteissa.
Psyykkinen trauma saattaa myös kanavoitua somaattiseen sairastumiseen, eli trauma aiheuttaa ihmiselle jonkin fyysisen sairauden. Päihteiden käyttö voi myös nousta ongelmaksi käsittelemättömien traumojen kanssa painiskeleville. (Saari 2000, 92-95.)
2.1.3 Ongelmien ennaltaehkäisy
Lähes jokaisella paikkakunnalla Suomessa on kriisiryhmä, johon saa yhteyden terveyskeskuksen tai poliisin kautta. Järkyttävien tapahtumien yhteydessä kaikilla ensilinjan auttajilla, kuten poliisilla, pelastushenkilökunnalla, sairaaloilla ja myös esimiesasemassa olevilla, on velvollisuus tarjota kriisiapua. Usein se tapahtuu kysymällä järkyttävien tapahtumien osallisilta, saako heidän yhteystietonsa antaa paikalliselle kriisiryhmälle. Jos lupa saadaan, kriisiryhmän jäsen ottaa yhteyttä ja tarjoaa apua. Tämä kriisiavun tarjoaminen on rakennettu ensilinjan auttajien varaan, mikä tarkoittaa sitä, että kriisiavun tarjoaminen saattaa jäädä muiden, tärkeämmäksi koettujen työtehtävien varjoon ja näin unohtua kokonaan. (Saari ym. 2009, 35.) Tämän vuoksi kriisiapua olisi syytä kehittää.
Akuutti kriisityö on suruprosessin onnistuneen läpikäymisen ja asioiden onnistuneen käsittelyn kannalta avainasemassa, sillä mieli alkaa sulkeutua noin kolmen vuorokauden jälkeen tapahtumasta. Kriisityön onkin pyrittävä toimimaan välittömästi traumatisoivan tapahtuman jälkeen, ja työn on oltava aktiivista, etsivää ja tultava uhrin luo, sillä uhri ei välttämättä itse
osaa tai jaksa etsiä apua. (Saari 2000, 96.) Ensimmäiset päivät tapahtuneen jälkeen ovatkin kriisiprosessin kannalta kriittisiä. Reaktiovaiheessa kokemukseen liittyvät tunteet ja ajatukset ovat parhaiten tavoitettavissa ja käsiteltävissä. Siksi kriisiapua on saatava heti tapahtuneen jälkeen, myöhemmin aloitettuna se on hankalampaa. (Saari ym. 2009, 35.)
Kriisistä selviytymiseen vaikuttavat useat yksilölliset seikat. Aiemmat traumaattiset kokemukset saattavat joko vaikeuttaa tai helpottaa uusista kriiseistä selviytymistä. Jos aiemmat traumat on pystynyt käsittelemään ja liittämään ne osaksi elämäntarinaansa, niistä voi saada voimavaroja ja itseluottamusta siihen, että tästäkin selvitään. Jos taas traumat on jääneet käsittelemättä, voi uusi järkyttävä tapahtuma laukaista vanhatkin traumat taas aktiiviseksi ja vaikeuttaa huomattavasti jaksamista. (Saari ym 2009, 51.) Resilienssistä puhutaan kykynä kohdata traumaattisia ja vaikeita tapahtumia ilman mainittavia vaikeuksia päästä niiden yli.
Resilienssi tarkoittaa siis psyykkistä kestävyyttä ja sitkeyttä. Kaksi kolmasosaa äkillisen traumaattisen tilanteen kohdanneista ihmisistä osoittaa resilienssiä ja pärjää sen jälkimainingeista omin voimin tai sosiaalisen verkostonsa avulla. (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2009, 13.) Resilienssiä onkin George A. Bonannon (2004, 22) mukaan vähätelty, tai ainakin se on jäänyt kriisi- ja traumatutkimuksissa vähälle huomiolle.
Bonannon mukaan resilienssi on traumaattisissa tilanteissa melko yleistä, eivätkä läheskään kaikki traumaattisia kriisitilanteita kohtaavat reagoi kriisiteorian mukaisesti tai saa traumaattisen stressireaktion oireita. He onnistuvat käsittelemään kriisin niin, ettei ulkopuolista apua välttämättä tarvita. Resilienssi on kuitenkin yksilöllistä. (emt., 22-24.) Omat persoonallisuuden voimavarat vaikuttavat vahvasti siihen, kuinka järkyttäviä tapahtumia pystyy kohtaamaan. Sosiaalinen tukiverkosto vaikuttaa myös kriisistä selviytymiseen, sillä mitä laajempi tukiverkko on, sitä varmemmin kriisistä selviää. Kriisissä ympärille tarvitaan ihmisiä antamaan turvaa ja keskusteluapua. (Saari ym. 2009, 52.)
Käsitteet ovat muokkautuneet toimintamallien kehittyessä. Välitön tuki traumaattisen tapahtuman jälkeen on alussa kulkenut akuutin kriisityön tai akuuttiavun nimellä. Nykyään siitä puhutaan psykososiaalisena tukena, mutta termi psykososiaalinen tuki toimii myös akuuttiavun yläkäsitteenä. Psykososiaalinen tuki siis sisältää akuutin kriisityön, minkä lisäksi siihen voidaan sisällyttää esimerkiksi aineellisista tarpeista huolehtiminen. Se myös määrittää kaikkea akuuttitukea sekä sitä seuraavaa jälkihoitotyötä. (Palosaari 2015, 28.) Akuutin kriisityön tarve Suomessa on pelkästään äkillisten kuolemien kautta noin 4000 perheessä.
Lisäksi apua tarvitsevat myös menehtyneiden muut läheiset. (emt., 34.) Akuuttityössä edellä kuvattua kriisiteorian mukaista vaiheesta toiseen kehittyvää kriisiprosessia pidetään
