TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2017 69
KIRJALLISUUS
unohduksiin tutkimusaineiston tuottamisen metodisäännön, jon- ka mukaan ennen kentälle menoa on tarkastettava, mitä aineistoa tutkimusaiheesta on jo arkistois- sa. Uuden ikioman aineiston ke- rääminen kenttätyössä ei ole itse tarkoitus eivätkä arkistojen hienot kokoelmat jouda museoon maa- tumaan. Jos tutkijalle käy, kuten minulle tanssikulttuurin tutkimuk- sessani, että Museoviraston kan- satieteellisessä arkistossa osoit- tautuu olevan yltäkylläisen rikas muisteluaineisto tutkimuksen ai- heesta, siinä vasta päänvaivaa (ks.
Saarikoski 2014).
Arvioitava kirja antaa kiitettä- vän runsaat ja ravitsevat eväät muistelukirjoitusaineistojen edel- lyttämien erityisten metodologis- ten ongelmien käsittelemiseen.
Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, onko kaikki kertovien muistelukir- joitusten tutkimus muistitietotut- kimusta. Kirjan lähes jokaisessa artikkelissa viitataan nimittäin taa- jaan useisiin folkloristisiin muis- telukerronnan ja muistitietotut- kimuksiin, esimerkiksi Ulla-Maija Peltosen (1996 ym.), Pauliina Lat- valan (2005 ym.) ja Jyrki Pöysän (2015) tutkimuksiin ja uskontotie- teen puolelta Kati Mikkolan (2009) tutkimukseen. Silti jää tunne, että aineistojen kertovaa luonnetta ei saada kirjassa oikein kunnolla hal- tuun. Muistitietoaineistojen tutki- mus on ollut folkloristiikassa alue- valtaus 1990-luvulla, ja folkloristit ovat lähestyneet näitä aineisto- ja oman tieteenalansa välinein, kerrontana. Aineistoja on alet- tu aikoinaan kerätä tarkoitukse- na dokumentoida katoavaa kan- sanperinnettä. Vaikka nykyinen tutkimus näkee aineistojen arvon periaatteessa toisin, kerronnan kä- sittäminen ”suoraan ja yksinker- taisesti” dokumentiksi siitä, mistä kerrotaan, häämöttää paikoin häi- ritsevästi, ainakin folkloristiikan koulimiin silmiini.
Kirjallisuus
Latvala, Pauliina 2005. Katse menneisyyteen.
Folkloristinen tutkimus suvun muistitie- dosta. Helsinki: SKS.
Mikkola, Kati 2009. Tulevaisuutta vas- taan. Uutuuksien vastustus, kansantie- don keruu ja kansakunnan rakentaminen.
Helsinki: SKS.
Nieminen, Aila 1991. Lavatanssit. – Museo- viraston kyselylehti 37, 22–33.
Peltonen, Ulla-Maija 1996. Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muisteluker- ronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Helsinki: SKS.
Pöysä, Jyrki 2015. Lähiluvun tieto. Näkökul- mia kirjoitetun muistelukerronnan tutki- mukseen. Joensuu: Suomen Kansantie- touden Tutkijain Seura.
Saarikoski, Helena 2014. Etnografin askel- merkkejä arkistosta kerrottuihin tans- seihin. – Silloin tanssittiin tangoa. Tans- sikansan kertomaa 1900-luvulta. Toim.
Helena Saarikoski. Helsinki: Partuuna, 263–318.
HELENA SAARIKOSKI
Kirjoittaja on filosofian tohtori, folkloris- tiikan ja naistutkimuksen dosentti Hel- singin yliopistossa ja vapaa tutkija.
Sukupuolitettua väkivaltaa
Satu Lidman: Väkivaltakulttuu- rin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus 2015.
Satu Lidman on kirjassaan Väki- valtakulttuurin perintö tarttunut kysymykseen sukupuolittuneesta väkivallasta historiallisena jatku- mona. Keskeisiä käsitteitä esitte- levän johdantoluvun lisäksi kirjas- sa on kaksi osaa. Ensimmäinen on nimeltään ”Kuin kissa ja koi- ra”, toinen ”Sinä häpäiset meidät”.
Ensimmäisessä osassa Lidman käsittelee parisuhdeväkivaltaa ja sen historiallisia taustoja. Toises- sa osassa painopiste on yksilön ja yhteisön suhteissa.
Sukupuolittunut, naisiin koh- distuva väkivalta on ja on ollut monenlaista. Toisaalta se on yk-
sityistä, toisaalta sosiaalista ja kulttuurista, ja se on ollut myös oikeusjärjestelmiin sisään kirjat- tua. Lidman nimittää väkivalta- kulttuuriksi sosiaalisia, oikeudelli- sia ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tuottavat ja ylläpitävät vä- kivallan mahdollisuutta tai autta- vat piilottelemaan väkivaltaa. Hän toteaa, että eurooppalaiselle yh- teiskunnan ja kulttuurin historialle on leimallista patriarkaalisuus eli miesten hallitseva asema ja hete- ronormatiivisuus, joka tarkoittaa oletusta miesten ja naisten luon- nollisista rooleista, mikä näkyy myös hänen tarkastelemissaan lainsäädäntö- ja oikeusasiakirja-ai- neistoissa.
Tutkimuksen näkökulma on historiallinen. Lidman käyttää ai- neistonaan muun muassa lakiteks- tejä, oikeudenkäyntiasiakirjoja ja niistä tehtyjä tutkimuksia sekä pei- laa aineistoaan nykyaikaan. Hän kuvaa kiinnostavalla tavalla histo- riallisia ilmiöitä ja osoittaa niiden heijastumia nykyajassa. Vaikka moni on periaatteessa tasa-arvon kannalla, vanhat sukupuolistereo- typiat näkyvät mielikuvissa ja ar- jen käytännöissä.
Sukupuolten normit
Historiallisesti yhteiskuntajärjestys on perustunut varsin vahvasti ole- tukseen, että naisilla ja miehellä on synnynnäisesti muitakin eroa- vaisuuksia kuin biologiset erot.
Miehen arveltiin olevan monin eri tavoin naista täydellisempi. Esi- merkiksi lääketieteellinen humo- raalipatologia (oppi elimistön nes- teistä) opetti, että naisen ruumis sisälsi miestä enemmän kosteutta ja kylmyyttä, minkä vuoksi nainen on ailahteleva ja epärationaalinen, tunteittensa orja. Mies pystyy te- kemään harkittuja päätöksiä ratio- naalisen ajattelun pohjalta, kun taas naisen toiminta pohjautuu hä- nen senhetkiselle tunnetilalleen.
Tiedettiin, että naissukupuolel- ta puuttui kyky hallita intohimo- jaan, joten nainen oli helposti tun- teittensa ja viettiensä vietävissä.
Tästä syystä naista oli syytä pitää
70 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2017 KIRJALLISUUS
silmällä ja rajoittaa hänen toimin- taansa.
Koska mies ja nainen on näh- ty perustavanlaatuisesti erilaisi- na, heillä nähtiin olevan selkeäs- ti omat roolinsa sekä avioliitossa, perheyhteisössä että yhteiskun- nassa. Mies nähtiin perheen pää- nä ja julkisena toimijana. Nainen oli vaimo ja äiti, jonka tehtävät kuuluivat perheen piiriin. Suku- puoliroolit rajoittivat tiukasti valin- nanmahdollisuuksia. Roolien ky- seenalaistamattomuus piti yllä järjestystä paitsi perheessä, myös koko yhteiskunnassa.
Heteronormatiivisuus on näky- nyt myös väkivaltaa koskevassa lainsäädännössä. Naisten ei ole- tettu tekevän yhtä vakavaa vä- kivaltaa kuin miesten. Lidman kertoo, että miesten väliset pa- hoinpitelyt tuomittiin esimerkiksi myöhäiskeskiaikaisessa Kristoffe- rin maanlaissa niin sanotun vala- sakon kaaressa. Vahingoittaminen korvattiin sakolla tai vastaavalla haitalla. Pahimmassa tapaukses- sa saatettiin tekijä julistaa rauhat- tomaksi, toisin sanoen lain suojaa vaille, ja hänet sai rangaistukset- ta surmata. Naista ei kuitenkaan voitu tuomita rauhattomaksi. Nais- ten ja alaikäisten tekemät väkival- lanteot tuomittiin lievemmän, niin sanotun tahallisen haavoittamisen kaaren mukaan, jossa rangaistuk- sena oli aiheutetun vamman va- kavuuden perusteella määritellyt sakot. Useimmat lakitekstin te- onkuvaukset antoivat myös ta- hallisen haavoittamisen kaaren kohdalla ymmärtää, että kysymyk- sessä oletettiin olevan miesten keskinäinen väkivalta.
Väkivalta on nähty maskuliini- sena toimintana, joka on tyypillistä pojille ja miehille. Poikien tappelut nähtiin normaalina ja asiaankuulu- vana poikamaisuutena, tappeleva tyttö oli ongelma. Miesten keskei- set riidat voitiin ratkaista väkival- lalla, mutta jos vaimo pahoinpiteli miestään, tilanteen nähtiin olevan aivan luonnonvastainen. Nainen otti miehisen roolin, ja mies alen- nettiin naisen osaan. Vaimonsa
pahoinpitelemä mies esitettiin kir- joituksissa ja näytelmissä nauret- tavana vätyksenä, jolle ei riittänyt myötätuntoa.
Isällistä kasvattamista Erityisesti agraariyhteisössä elä- mänmeno on perustunut varsin vahvasti miehen ja naisen eriyty- neisiin tehtäviin ja siten välttämät- tömään yhteistyöhön. Ideaalina oli talouden ja aviovuoteen jaka- minen. Varsinkaan naisella ei juu- ri ole ollut mahdollisuutta kieltäy- tyä avioliitosta, sillä hyväksyttyjä ja arvostettuja vaihtoehtoja on ol- lut kovin vähän.
Mies nähtiin perhekunnan päänä. Hänen piti huolehtia vai- mostaan, lapsistaan ja palvelus- kunnastaan isän lailla. Huolehtimi- seen kuului myös kotikurioikeus.
Lidman toteaa, että sekä raama- tullisessa että yhteisöllisessä kon- tekstissa on ollut tärkeää, että ta- louden jäsenet toimivat yhteisön odotusten mukaisesti eivätkä riko vallitsevia normeja. Perheen pään tehtävänä oli ohjata oikeanlaiseen käyttäytymiseen tarpeellisin kei- noin, viime kädessä piiskalla. Mo- nissa ohjeissa neuvottiin miestä harkitsevuuteen ja todetaan, ettei rakkaus hyvään käytökseen välttä- mättä lisäänny lyönneistä. Vaimoa ei myöskään ollut syytä kurittaa palvelusväen nähden.
Naisen tuli nöyrästi palvella miestään ja hoitaa perhettään, hä- nen piti katsoa läpi sormien puo- lisonsa mahdollisia virheitä eikä hän missään tapauksessa saanut huomautella niistä. Nalkuttavan vaimon käsite on tunnettu Euroo- passa jo varhain, ja miesten nai- siin kohdistuvaa väkivaltaa onkin kautta aikain perusteltu sillä, että nainen on terävällä kielellään itse aiheuttanut miehelle syyn lyödä.
Kotona tapahtuva miehen teke- mä puolison tai lasten kuritus oli pitkään yksityisasia, johon ei ko- vin helposti puututtu. Syytteiden nostaminen oli harvinaista. Vain pahimmat tilanteet tulivat tiedoksi oikeusasiakirjoihin, käräjöiminen vaati voimia ja syytteen nostami-
nen ”tavanomaisesta” kuritukses- ta oli usein turhaa. Vuonna 1734 uudistetusta lakitekstistä jätettiin pois siinä aikaisemmin ollut koh- ta, jossa todettiin vaimo miehen alamaiseksi ja kohtuullinen kuritus sallituksi. Kuritusta ei kuitenkaan laissa erikseen kielletty. Kotiväki- valta pidettiin usein perheen sisäi- senä asiana, jota ei ollut syytä levi- tellä muiden tietoon. Ja jos uhri oli mies, asian paljastuminen oli eri- tyisen noloa.
Naisen vääränlaisen käytöksen nähdään joskus nykyäänkin louk- kaavan miehen tai perheen kunni- aa. Joskus on nähty oikeutettuna tai ainakin tuomiota lieventävänä seikkana, että mies surmaa puo- lisonsa ja toisen osapuolen, jos osuu aviorikoksen silminnäkijäksi.
Lidman käsittelee myös niin sanot- tuja kunniamurhia ja tyttöjen su- kuelinten silpomista. Kunniamur- hissa tytön oma isä tai veli tappaa tytön, joka on käyttäytynyt yhtei- sön normien vastaisesti, siis lou- kannut perheen tai suvun kunni- aa. Sukuelinten silpomisessa taas saatetaan nähdä perinnäistapa, jonka noudattaminen tekee tytös- tä yhteisöön sopivan, ”puhdiste- tun” naisen.
Suojelun tarpeessa
Vaikka väkivallan käsitteet ovat ol- leet erilaiset kuin nykyään, histori- alliset käytänteet vaikuttavat edel- leen. Naisiin kohdistuva väkivalta ja ajatukset naisen suojelemisesta näyttävät kietoutuvan yhteen var- sin mielenkiintoisella tavalla.
Lidman nostaa esille myös vuonna 2014 Karita Mattilaan koh- distuneen raiskausfantasia-viha- puheen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin Lidmanin ana- lyysia tästä ilmiöstä, joka on viime aikoina yleistynyt valtavasti.
Kirjassa käytetyt lähdeviitteet on koottu luvuittain kirjan lop- puun. Lopussa on myös asia- ja henkilöhakemisto. Poikkeuksel- lista tieteellisessä teoksessa on loppuun sijoitettu aukeama poh- dintatehtäviä. Lidman kehottaa esimerkiksi miettimään, voiko vä-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2017 71
KIRJALLISUUS
kivalta olla joissakin tilanteissa oikeutettua, millaisia ovat omi- en isovanhempiemme sukupuo- lirooleihin ja väkivaltaan liittyvät käsitykset, mitä tarkoittaa ”suku- puolittunut” ja miten vanhojen si- veyskäsitysten jäljet näkyvät nyky- ajassa. Hän antaa myös tehtäväksi pohtia väkivaltaan liittyviä kysy- myksiä vuoropuhelun, yleisön- osastokirjoituksen tai koululaisille suunnatun ryhmätehtävän muo- dossa.
Lidman on aikaisemmin tutki- nut häpeän ja kunnian merkityk- siä. Sukupuolittuneen väkivallan tutkimus sopii hyvin samaan jatku- moon. Asenteet muuttuvat hitaas- ti, ja hän kuvaa kiinnostavasti ja ajatuksia herättävästi nykykäytän- teiden historiallisia taustoja.
MERJA LEPPÄLAHTI
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tie- tokirjailija.
Uusinta tietoa Suomen metsien ekologiasta
Eeva-Liisa Hallanaro, Saija Kuu- sela, Aino Juslén ja Terhi Ryttäri (toim.): Metsän salainen elämä.Gaudeamus 2016.
Suomi on tunnetusti laajojen met- sien maa ja suomalaisia pidetään metsien kansana. Silti metsä on monille suomalaisille yllättävän vieras ympäristö, vaikka melkein jokaisella meistä onkin suomalais- kansallisiin ihanteisiin perustuvia mielikuvia metsistä. Metsä on erä- maata, saloa ja korpea, karhujen ja susien valtakuntaa.
Tuntematon metsä
Pohjoinen metsäluonto ei näytä kovin anteliaasti eläinten ja kas- vien runsauttaan. Metsäpolkuja pitkin samoileva voi löytää hirven jälkiä ja jätöksiä sekä saada seu- rakseen parven hirvikärpäsiä. Jos- sain kaukana voi huutaa palokär- ki, joka kohta nakuttelee koloa puun latvuksessa. Näitä havainto- ja voi tehdä myös asutuskeskus- ten liepeillä. Oikeasta metsäerä- maasta on Suomessa jäljellä vain pieniä rippeitä.
Metsätiedon popularisointi on ajankohtaista, koska kaupunkilais- tuneet sukupolvet eivät ole tottu- neet liikkumaan tai selviytymään metsissä. Metsäpoluilla samoile- minen sekä marjojen ja sienien kerääminen on jäänyt vain luon- non antimista innostuneiden har- rastukseksi, eivätkä metsien kasvit ja eläimet ole enää kaikille tuttuja.
Toisaalta metsien lajiston ja bio- logian tutkimus on edennyt pitkin harppauksin vuosituhannen vaih- teen jälkeen. Aivan uutta tietoa on nyt jaettavana myös aktiivisesti metsissä liikkuville.
Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimukset
Pohjoisissa metsissämme asus- taa tuhansittain erilaisia eliölaje- ja, mutta ylivoimaisesti suurin osa niistä on pieniä hyönteisiä, punk- keja, matoja, sieniä ja mikrobeja, jotka elävät metsän pohjaa peittä- vässä karikkeessa ja kangasturve- kerroksessa. Juuri näiden pikku- eliöiden elämää ja merkitystä on selvitetty useissa tutkimushank- keissa aivan viime vuosina. Ym- päristöministeriön Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsä- lajien tutkimusohjelma (Putte) aloi- tettiin vuonna 2003 ja tähän men- nessä sen kautta on rahoitettu jo lähes 70 tutkimushanketta.
Tutkimuksiin käytetyt rahat ei- vät ole menneet hukkaan, sillä nii- den tuloksena on julkaistu suu- ri määrä tieteellisiä artikkeleita ja parikymmentä uutta lajinmääritys- opasta hyönteisistä, nilviäisistä,
sienistä ja jäkälistä. Viimeisten yli kymmenen vuoden aikana metsä- lajien elämästä ja uhanalaisuudes- ta on saatu runsaasti uutta tietoa.
Putte-tutkimushankkeissa on löy- tynyt jo yhteensä 1 969 eliölajia, joiden ei aikaisemmin tiedetty elä- vän Suomessa, niistä tieteelle ai- van uusia on ollut peräti 556 lajia.
Tutkimushankkeiden tulokset ovat merkittäviä, mutta todellisuu- dessa metsäluonto on lajistoltaan niin monimuotoinen, että siinä on vielä paljon selvitettävää. Lä- heskään kaikkia Suomen metsis- sä eläviä lajeja ei tunneta, metsän ekologista kokonaisuutta ei vie- lä ymmärretä täysin eikä kaikkien eliöiden merkitystä metsän hyvin- voinnille tiedetä.
Samaan aikaan on edistytty myös metsien suojelussa. Etelä- Suomen metsien monimuotoisuut- ta turvaava ympäristöministeriön Metso-hanke käynnistettiin vuon- na 2002. Vuoteen 2016 mennes- sä sen turvin on saatu suojeltua pysyvästi ja vapaaehtoisesti yli 55 000 hehtaaria metsää.
Nykyajan metsäluonnon kirja Metsän salainen elämä on koos- tettu Putte-tutkimusohjelman tut- kimusten pohjalta. Metsien lajis- tosta ja sen biologiasta saadut tiedot ovat merkittäviä, joten myös niiden saaminen luonnosta kiin- nostuneen yleisön käyttöön on tärkeää. Kirjan tuottamisessa ovat olleet mukana Putte-ohjelman li- säksi ympäristöministeriö, Suo- men ympäristökeskus SYKE sekä Helsingin yliopiston Luonnontie- teellinen keskusmuseo LUOMUS.
Teos on helposti lähestyttä- vä. Tieteellisen jäykkää tosikko- maisuutta on haluttu välttää esi- merkiksi käyttämällä otsikoinnissa reipasta huumoria ja hyvää mieliku- vitusta. Otsikoista ei aina olekaan arvattavissa, mistä aiheesta kir- joittaja on tekstinsä laatinut, hyvi- nä esimerkkeinä artikkelit ”Kolmen kerroksen väkeä”, ”Elääkö tuo pilk- ku?” tai ”Liikkuvan liman arvoitus”.
Kirja koostuu laajoista artik- kelista (27 kpl), jotka käsittelevät
