ansanlingvistisen tutkimussuuntauk- sen uranuurtaja Dennis R. Preston toimitti ensimmäisen osan kaksiosaisesta kansandialektologian eli havaintodialekto- logian1 käsikirjasta vuonna 1999 (Hand- book of perceptual dialectology I). Käsikir- jan toinen osa ilmestyi vuonna 2002 Daniel Longin ja Prestonin toimittamana. Nämä kaksi teosta, jotka sisältävät yhteensä liki 800 sivun ja 42 artikkelin verran kansandia- lektologista tutkimusta, tarjoavat läpileik- kauksen eri puolilla maailmaa harjoitetus- ta alan tutkimuksesta. Teoksen ensimmäi- nen osa (jonka Marjatta Palander on arvioi- nut Virittäjässä 1/2001) keskittyi painok- kaammin varhaisen kansandialektologian piirissä tehdyn tutkimuksen ja metodiikan esittelyyn, mutta jo sen jälkipuolisko oli omistettu modernille kansandialektologial- le. Ensimmäisessä osassa Preston myös esitteli teoriaansa siitä, miten maallikoiden (nonlinguists) kielinäkemys lähtökohtaises- ti eroaa kielentutkimuksen näkemyksestä eli professionaalista tavasta tarkastella kiel- tä. Käsikirjan toinen osa kattaa niin maan- tieteelliseltä kuin metodologiseltakin kan- nalta laaja-alaisesti uutta kansandialektolo- gista tutkimusta.
Teoksen 20 artikkelia on sijoitettu teki- jöiden mukaiseen aakkosjärjestykseen, mitä toimittajat perustelevat sillä, ettei (toi-
Daniel Long ja Dennis R. Preston (toim.) Handbook of perceptual dialectology II.
Amsterdam: John Benjamins. 2002. 412 s. ISBN 90-272-2185-5.
LISÄÄ LINGVISTIIKKAA KANSAN KÄSITYKSISTÄ
sin kuin osassa I) artikkeleita voi mielek- käästi ryhmitellä alueellisin perustein tai suuntauksen historian näkökulmasta. Esi- merkiksi jonkinlaista metodologiaan perus- tuvaa ryhmittelyä olisi kuitenkin voinut käyttää: käytännössä puolet teoksen artik- keleista keskittyy erityisesti mentaalisiin murre- tai kielirajoihin, joiden tutkimista voi pitää kansanlingvistiikan yhtenä perus- tehtävänä (ja kansandialektologian ydin- alueena). Muut artikkelit muodostavat ky- symyksenasetteluiltaan monipuolisemman kokoelman kansandialektologista asenne- tutkimusta. Kaikkea kirjassa esiteltyä tut- kimusta kuitenkin yhdistää kansanlingvis- tiseen tutkimustapaan kehitetty metodiikka ja tulosten kiinnostava suhde perinteiseen dialektologiseen tutkimukseen. Tämän lukupaketin jälkeen on tuskin mahdollista kyseenalaistaa paradigman oikeutusta — niin selvästi tulee osoitetuksi se, että kan- san käsityksistä lähtevä dialektologia sy- ventää ymmärrystämme kieliyhteisöjen si- säisestä ja välisestä dynamiikasta.
Pyrin seuraavaksi tarjoamaan läpileik- kauksen teoksen artikkeleista. En käsittele niitä yhtäläisellä tarkkuudella, vaan nostan esiin joitakin, jotka ovat mielestäni tärkeim- piä tai kiinnostavimpia. Samalla tulen vii- tanneeksi myös joihinkin käsikirjan ensim- mäisessä osassa ilmestyneisiin artikkeleihin.
––––––––––
1 Marjatta Palander on kääntänyt suuntauksen nimityksen (perceptual dialectology) havaintodialektologiaksi tai vapaammin kansandialektologiaksi (Palander 2001: 147). Kansandialektologia on yksi Palanderin kansan- lingvistiikaksi suomentaman tutkimussuunnan (folk linguistics) alalaji.
K
MENTAALISTEN RAJAUSTEN POLITIIKKAA
Yksi kirjan mielenkiintoisimmista artikke- leista on sen aloittava GABRIELA G. ALFA-
RAZIN artikkeli Miamin kuubalaisten asen- teista espanjan eri varieteetteja kohtaan.
Tutkimuksen yhtenä keskeisenä tavoittee- na oli selvittää Miamin kuubalaisten asen- teita omaa varieteettiaan kohtaan kahden eri aikakauden näkökulmasta: ennen ja jälkeen Kuuban vallankumouksen 1959. Tutkimus- asetelma on metodologialtaan perinteisen kansanlingvistiikan mukainen: vastaajia pyydettiin kyselylomakkeessa arvioimaan eri espanjan varieteetteja asteikon avulla sekä kielimuotojen puhtauden (correctness) että miellyttävyyden (pleasantness) näkö- kulmasta. Asennetutkimuksessa nämä teki- jät on asetettu status ja solidaarisuus -ulot- tuvuutta ilmentäviksi (ks. Ryan, Giles ja Sebastian 1982).
Alfarazin tutkima 148 vastaajan aineis- to on kerätty eri ikä- ja sosioekonomisia ryhmiä edustavilta Miamin kuubalaisilta, jotka ovat tulleet Kuubasta Floridaan eri muuttoaalloissa. Olennaisimmin kielellisiä asenteita ohjaavaksi tekijäksi osoittautui poliittinen ideologia: vastaajat pitivät val- lankumousta edeltävän ajan kielimuotoa selkeästi miellyttävämpänä ja puhtaampa- na kuin Castron kauden kielimuotoa — riip- pumatta Floridaan muuttamisen ajankoh- dasta (vuosina 1959–1997) tai siitä, edus- tiko vastaaja ensimmäistä Pohjois-Ameri- kassa syntynyttä sukupolvea. Kielelliset asenteet kytkeytyvät selvästi yhteiskunta- järjestelmään ja arvojen muutokseen, joka on seurannut poliittista muutosta. Tutkimus osoitti selvän yhteyden näiden asenteiden ja väestön taloudellisen aseman sekä rodun välillä; asenteet karibialaisvarieteetteja kohtaan olivat negatiivisimpia, vaikka Miamin kuubalaisten omakin varieteetti lukeutuu niihin. Itse he kuitenkin samais-
tuvat (vauraassa) Espanjassa ja Argentiinas- sa puhuttaviin kielimuotoihin, jotka lingvis- tisesti ovat todellisuudessa Miamin kuuba- laisten varieteetista kauempana mutta edus- tavat miamilaisille prestiisivarieteetteja.
Alfarazin tutkimus, joka sisältää paljon tässä erittelemättömiä etnografisia yksityis- kohtia, on yksi niistä käsikirjan esittelemis- tä tutkimuksista, jotka paljastavat, miten välttämätöntä etnografinen taustatieto on tulkittaessa yhteisön kielellisiä asenteita.
Samalla tutkimus konkreettisesti osoittaa, miten kieliasenteet ja kielenkäyttö itsessään heijastelevat ryhmien välisiä ja myös niiden sisäisiä jännitteitä sekä ryhmän (kielellistä) itsetuntoa.
Toinen valaiseva esimerkki historiallis- poliittisten tekijöiden vaikutuksesta kieli- asenteisiin on DANIEL LONGIN ja YOUNG- CHEOL YIMIN tutkimus eteläkorealaisten mentaalisista murrerajoista. Toisin kuin monissa muissa tutkimuksissa, joissa men- taalisten murrerajojen on havaittu hahmot- tuvan yleisesti laajempien »murrealueiden»
perspektiivissä ja jossain määrin kaupunki- keskusten ohjaamina (esim. Preston 1989:
117; Dailey-O’Cain 1999; Kuiper 1999;
myös Mielikäinen ja Palander 2002 sekä CARMEN FOUGHTIN artikkeli tässä arvioita- vassa teoksessa), Longin ja Yimin tutkimat eteläkorealaiset nimesivät murrealueita yk- sittäisten, pienten provinssien mukaan, ei- vät urbaanien keskusten ohjaamina. Kirjoit- tajat selittävät tätä yhtäältä käytetyn meto- diikan (karttapohjatyypin) vaikutuksella, toisaalta yhteiskunnallisilla tekijöillä: maa- seutu–kaupunki-dikotomia ei näyttäydy Koreassa yhtä merkityksellisenä kuin länsi- eurooppalaisissa teollisuusmaissa.
Tutkimuksen mielenkiintoisin ja tärkein tulos on poliittisten rajojen kiistaton vaiku- tus mentaalisiin murrerajauksiin. Pohjois- ja Etelä-Korean välinen murreraja on dia- lektologien mukaan olematon — tosin tie- to perustuu aikaan ennen Etelä- ja Pohjois-
Korean poliittista jakautumista — mutta sitäkin vahvempana se piirtyy vastaajien mentaalisissa kartoissa. Vastaajat eivät kyenneet esittämään perusteluja näkemyk- selleen, mikä usein viittaa siihen, että men- taalinen muuri perustuu muuhun kuin tie- dostettuihin kielellisiin eroihin. Selvä eron- teko pohjoisen ja etelän välillä on mahdol- lista tulkita kyllä maantieteellisin perustein (pohjoinen on kaukana ja siksi myös men- taalisesti etäinen ja vieras alue eteläkorea- laisille), mutta kirjoittajat pitävät vahvem- pana poliittiseen kahtiajakoon perustuvaa tulkintaa. Esitettyjen yksityiskohtien perus- teella se onkin miltei vastaan panematto- malta tuntuva selitys. Syy-yhteys on saman- lainen kuin Dailey-O’Cainin (1999) tutki- muksessa, jonka mukaan Itä- ja Länsi-Sak- san välillä yhä vallitsee mentaalinen muu- ri, vaikka betoni on jo tovin ollut raunioi- na. Mielenkiintoisena vastaesimerkkinä edellisille voi mainita Suomen ja Ruotsin rajaseudun Tornionlaaksossa, missä niinkin vahva hallinnollinen raja kuin kansallisval- tioiden välinen raja ei ole kahdessasadassa vuodessa onnistunut nostamaan mentaalista rajaa Suomen ja Ruotsin tornionlaaksolais- ten välille, vaikka lingvistisiäkin perustei- ta rajaukselle on jo kehittynyt (Vaattovaara, tulossa). Selityskin on selvä: elinolot rajan eri puolilla ovat verrattain samankaltaiset, eikä nykysukupolvien näkökulmasta rajaan liity minkäänlaisia voimakkaita tunteita — toisin kuin Koreoiden tai Saksojen tapauk- sessa.
Kielipoliittisilla ratkaisuilla on usein varsin suoraviivainen yhteys väestön kielel- liseen omanarvontunteeseen. BETSY E.
EVANSIN monimenetelmäinen tutkimus Montrealin ranskankielisten kieliasenteis- ta ja mentaalisista kartoista paljastaa, kuin- ka aiempina vuosikymmeninä tehdyissä tutkimuksissa havaittu ranskankielisten heikko kielellinen itsetunto (linguistic in- security) on melkoisesti muuttunut myön-
teisemmän vähemmistökielipolitiikan myö- tä. Yhtä johdonmukaista yhteyttä ei sen si- jaan näyttäisi olevan murrevarieteetin ylei- sen imagon ja sen puhujien kielellisen iden- titeetin välillä: on olemassa esimerkkejä sii- tä (esimerkiksi Preston 1996), miten ne- gatiivisesti leimautuneen varieteetin puhu- jat onnistuvat parantamaan kielellistä itse- tuntoaan samaistumalla vähemmän stig- matisoituneeseen naapurivarieteettiin ja näkemään vastaavasti toiset naapurinsa (ne, joihin muiden alueiden puhujat heidän kielimuotonsa lukevat) negatiivisesti lei- mautuneena »naapurimurteena» (vrt. myös Miamin kuubalaisiin Alfarazin tutkimuk- sessa).
CAROLINE L’EPLATTENIER-SAUGYN artik- keli puolestaan valottaa sitä, miten yh- teiskunnalliset paineet ovat yhteydessä kieliasenteisiin ja miten asenteet viime kädessä liittyvät kielelliseen itsetuntoon.
L’Eplattenier-Saugy on tehnyt tutkimusta ranskankielisen Sveitsin alueella sijaitse- vista puheyhteisöistä. Tutkimuksessa selvi- tettiin, miten alueen varieteetteja rajataan ja millaisia ovat asenteet ranskan eri kieli- muotoja kohtaan. Tutkimuksen mukaan prestiisikielimuotojen (Ranskan ja erityi- sesti Pariisin ranskan) paine on ensinnäkin suurempi nuorempien keskuudessa kuin vanhempien ja toiseksi suurempi kaupun- kialueilla kuin maaseudulla. Kuitenkin niis- sä kaupungeissa, joiden väestö piti omaa kielimuotoaan standardinmukaisempana kuin muiden kaupunkipuhekielten puhujat keskimäärin omaansa, Pariisin ranskalla oli vähemmän prestiisiä.
Edellä esitetyt erilaiset esimerkit osoit- tavat, että mentaalisten kielirajojen logiik- ka on viime kädessä politiikan, ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja stereotypioihin pohjaavien mielteiden (perceptions) logiik- kaa, jolle löytyy perusteensa usein kyllä myös kielestä, mutta ilmeisen harvoin jos koskaan pelkästään siitä. Tästä kertovat ta-
valla tai toisella oikeastaan kaikki kansan- dialektologiset tutkimukset. MCKINNIE ja DAILEY-O’CAIN päätyvät kanadalaistutki- muksessaan toteamaan, että poliittisesti ja taloudellisesti epävakailla alueilla puhuttui- hin varieteetteihin liitetään negatiivisimmat assosiaatiot. Yhdysvaltalaistutkimuksissa tendenssi on vielä voimakkaampi (ks. Pres- ton 1989). Myös Suomessa eri puolilta pää- kaupunkia kerätyssä asennetutkimusaineis- tossa on viitteitä vastaavasta: vantaalaisten puhumaa kielimuotoa on luonnehdittu hel- sinkiläispuhekielestä eroavaksi muun muassa sillä perusteella, että se on »työttö- mien kieltä»2. Voidaan kysyä, missä mää- rin näin sanottaessa on puhe lainkaan kie- lestä. Missä määrin on puhe pelkästään ih- misiin ja alueisiin liitetyistä mielikuvista?
Malin kielirajoja käsittelevässä artikkelis- saan CÉCILE CANUT suorastaan kyseenalais- taa perinteisen dialektologian tuottamien isoglossirajojen mielekkyyden ja osoittaa, miten sosiolingvistiset, symboliset ja kon- taktitekijät vaikuttavat olennaisesti siihen, missä puhujat kokevat yhden kielimuodon loppuvan ja toisen alkavan.
SOSIOLINGVISTISET MUUTTUJAT MENTAALISTEN KARTTOJEN
SELITTÄJINÄ
On sentään olemassa myös sellaisia tulok- sia, joiden mukaan kielellisillä merkitsimil- lä (markers) on keskeinen rooli murrekäsi- tysten ja -stereotypioiden pohjana. WILLY
DIERCKS, jonka pohjoissaksalaisten murre- käsityksiä käsittelevän artikkelin »Mental maps» poisjääntiä käsikirjan ensimmäisestä osasta toimittajat esipuheessaan pahoittele- vat, todentaa tätä, suomalaisesta murremai-
semasta katsoen varsin helposti sulatettavaa näkemystä (vrt. Mielikäinen ja Palander 2002). Diercksin tutkimus on teoreettisesti tärkeä: se hahmottelee mekanismia, jonka kautta mentaalinen murrekartta rakentuu.
Ympärillä olevia kielimuotoja arvioidaan suhteessa omaan kielimuotoon sen mukaan, kuinka samankaltaisia tai erilaisia ne ovat suhteessa siihen. Tosin myös Diercksin tut- kimus osoittaa, että murrekäsityksiä ohjaa- vat maantieteellis-kielellisen ulottuvuuden ohella myös sosiaaliset ja psykologiset te- kijät (ks. myös Inoue 1999). Diercks on tutkinut mentaalisia murrerajauksia testi- nauhoja ja haastatteluja käyttäen sekä tar- kastellut tuloksia sosiolingvististen para- metrien näkökulmasta: vastaajat on ryhmi- telty iän, asuinpaikan, sosiaalisen aseman ja sukupuolen mukaan. Lisäksi tutkimuk- sessa on selvitetty murrerajauksia vastaa- jien yleisen murretietoisuuden (dialect orientation), murteiden tunnistamisen ja varieteettien välisten suhteiden hahmotta- misen näkökulmasta. Näennäisaikainen (ikä)näkökulma nostaa esiin mielenkiintoi- sen kysymyksen mentaalisten murrekartto- jen muuttuvasta luonteesta ja näihin men- taalisiin muutoksiin vaikuttavista tekijöis- tä. Nuorten murreorientaatio on heikompaa kuin muiden ikäryhmien, ja he tunnistavat murteita selvästi huonommin. Tämä ei kir- joittajan mukaan johdu pelkästään siitä, että nuorilla on vähemmän kokemusta eri varie- teeteista (vrt. Williams, Garrett ja Coupland 1999), vaan taustalla on muita, monimut- kaisempia tekijöitä.
Myös biologinen sukupuoli osoittautui Diercksin tutkimuksessa, kuten sosioling- vistisissä tutkimuksissa usein, monimutkai- sella tavalla muihin muuttujiin kytkeyty-
––––––––––
2 Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen opiskelijat keräsivät keväällä 2003 alueellisen ja sosiaalisen variaation lopputyönään asennetutkimusaineiston (noin 70 informanttia), joka sisälsi sekä karttatehtäviä (mental mapping) että erilaisia kieliasennekysymyksiä. Aineiston pohjalta on tekeillä artikkeli.
väksi ja siten itsenäisenä muuttujana ky- seenalaiseksi. MATHILDE DEMIRCIN artikke- li turkkilaisten mentaalisista kartoista puo- lestaan osoittaa, kuinka biologinen suku- puoli hyvinkin vaikuttaa rajauksiin — sil- loin kun sosiaaliset roolit ovat sukupuoleen sidottuja. Kirjoittaja osoittaa ensinnäkin, että turkkilaisten mentaaliset kielikartat heijastelevat sitä kielellistä, maantieteellis- sosiaalista ja (talous)poliittista arkitodelli- suutta, jossa he elävät. Edelleen johdon- mukaiset erot miesten ja naisten piirtämien karttojen välillä kuvastavat sukupuolten erilaista asemaa yhteiskunnassa. Naisten elämismaailma ja sosiaalinen reviiri on monella tavalla rajatumpi kuin miesten. Se, miten järjestelmällisesti tämä näkyy men- taalisissa murrekartoissa, on suorastaan hätkähdyttävää ja muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on tuntea tutkimuskohteena oleva yhteisö ja yhteiskunta riittävän hyvin. Vain siten voidaan ymmärtää tutkittavien men- taalisia rajauksia ja rajauksissa ilmeneviä eroja. Kansanlingvistillä ei siis oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin syventyä tutki- muskohteeseensa etnografiseltakin kannal- ta. Tämä on työlästä mutta myös palkitse- vaa, kuten Dell Hymes (1972: 39) jo yli 30 vuotta sitten asian ilmaisi:
If the community’s own theory of lin- guistic repertoire and speech is con- sidered (as it must be in any serious ethnographic account), matters become all the more complex and interesting.
VALIKOIVA KUULO JA MUITA MIELLETESTIEN TULOKSIA Dennis Prestonin kanssa paljon yhteistyö- tä tehnyt NANCY NIEDZIELSKI on julkaissut
käsikirjassa lyhyeksi tiivistetyn3 mutta si- täkin kiinnostavamman artikkelin keski- läntisten amerikkalaisten omaa varieteet- tiaan koskevista käsityksistä. Kyseinen alue, Michigan ja erityisesti Detroit, on Yh- dysvalloissa yleisesti puhtaimman puhe- kielen maineessa, ja sitä on totuttu pitämään jopa standardina (SAE, Standard American English). Niedzielskin tutkimus vahvistaa, että puhujat itse samaistuvat tähän normi- asenteeseen — siitäkin huolimatta, että kie- limuodossa on siinä tapahtuneiden äänteen- muutosten myötä myös selviä alueellisia piirteitä. Standardiusko osoittautui niin vahvaksi, että jos vastaajat kertoivat kuul- leensa muualla kommentteja »aksentis- taan» (standardin katsotaan olevan aksen- titon), he poikkeuksetta kuvittelivat puhu- vansa jotenkin eri tavalla kuin muut michi- ganilaiset. Jopa Niedzielski syntyperäisenä michiganilaisena (kansanlingvistinä!) ker- toi itse ajatelleensa näin omasta puhekieles- tään. Akustisen kokeen avulla kuitenkin il- meni, että miltei kaikki vastaajat »kuulivat»
testinauhalta standardia edustavan vokaali- muodon eivätkä siitä poikkeavia vokaali- muotoja, joita heille tosiasiassa esitettiin.
Niedzielski selittää tätä standardin »kollek- tiivista harhaa» sosiaalisen konstruktivis- min kautta: alueen puhujat ovat kehittäneet standardin puhuja -identiteetin, joka ei hor- ju, vaikka kuulohavainto poikkeaisikin standardista. Mielenkiintoista on, että michiganilaiset saavat tukea tälle identitee- tilleen muiden alueiden puhujilta ja medias- ta. Pohdinnan arvoista onkin, missä määrin michiganilaisten käsitys omasta varieteetis- taan normina on syntynyt juuri median tu- kemana.
Kansanlingvistiikan yhtenä suurena haasteena on ratkaista kielentutkimuksen ja
––––––––––
3 Tämä, kuten monet muutkin teoksen artikkeleista, on alkuaan (laajempana) julkaistu muualla.
maallikon yhteisen metakielen puute: mi- ten saada maallikko kuvaamaan kielestä se, mitä hän haluaa sanoa ja miten toisaalta tulkita se, mitä hän omalla tavallaan sanoo.
Testinauhojen avulla voidaan ainakin var- mistua siitä, että kielentutkija ja informant- tina toimiva maallikko viittaavat samaan ainekseen. Maallikko puhuu helposti »mur- resanasta» viitatessaan johonkin muoto- opilliseen ilmiöön (esim. lukia pro lukea).
Maallikolla on lisäksi mahdollisuus osoit- taa konkreettisesti näytteestä, mihin hän reagoi. Ei olekaan ihme, että reaktiotestejä on käytetty kohtalaisen paljon. Erityisesti sosiaalipsykologisen kieliasennetutkimuk- sen piirissä on käytetty paljon MG-testejä (matched guise)4, joiden perusideaa on eri tavoin sovellettu kansanlingvistisissä miel- letesteissä (perception tests).
PAUL KERSWILL, jonka tutkimus RENÉE VAN BEZOOIJENIN tanskalaistutkimuksen ohella on kirjan ainoa pohjoismaista kieli- yhteisöä tarkasteleva artikkeli, on selvittä- nyt Norjassa mielletestin avulla sitä, millai- sia piirteitä syntyperäisen bergeniläisen mielestä puhujan täytyy käyttää tullakseen myös itse mielletyksi syntyperäiseksi ber- geniläiseksi. Pystyvätkö vastaajat erotta- maan eri asteita siinä, missä määrin sekoit- tunutta (ei-syntyperäisen tuottamaa) kuul- tu kielimuoto on? Tutkimusasetelmallaan Kerswill pyrkii muun muassa keskustele- maan Labovin kieliyhteisön määritelmäs- tä, joka perustuu ajatukseen kollektiivises- ta normitietoisuudesta (ks. Labov 1972).
Labovin näkemys kieliyhteisöstä nouseekin usein kansanlingvistisessä viitekehyksessä esiin tuoreesti. Tutkimuksessa vastaajat kuulivat yhdeksän näytettä, jotka edustivat
jatkumoa syntyperäinen bergeniläinen (ur- baani) — strililäinen (maalainen) kaupun- kiin muuttaneiden maalaisten puhumina.
Tulokset osoittivat, että bergeniläiset kyke- nivät varsin hienosyisellä tarkkuudella tun- nistamaan puhujat »bergeniläisyysjatku- molla» tiettyjen näytteissä esiintyneiden morfologisten, leksikaalisten ja fonologis- ten piirteiden perusteella.
Kerswillin Bergen-artikkelia seuraava, kieliyhteisön rakennetta ja murteentunnis- tusta käsittelevä PAUL KERSWILLIN ja ANN
WILLIAMSIN tutkimus keskustelee ja nivel- tyy yhteen edellisen artikkelin kanssa. Ar- tikkelipari on sekä metodisesti että teoreet- tisesti teoksen kaikkein painavinta antia.
Kummassakin otetaan lähtökohdaksi kieli- yhteisön luonteen tarkastelu. Keskeinen on vakaan kieliyhteisön (focused speech community) käsite, joka soveltuu myös suo- malaiseen kielimaisemaan oivallisesti. Kä- sitteellä viitataan sosiaalisesti melko stabii- liin yhteisöön, jossa kielellinen variaatio on sosiaalisesti jäsentynyttä ja muutos hidas- ta. Tyypillisimmin tällaiset yhteisöt ovat kirjoittajien mukaan maaseutupaikkakun- tia, kun taas urbaanit yhteisöt ovat puoles- taan diffuuseja, kielellisen variaation kan- nalta dynaamisia eli muutosalttiita. Tutki- muksessa selvitettiin kolmen vakaudeltaan erityyppisen brittiläiskaupungin, Milton Keynesin, Readingin ja Hullin asukkaiden kielitietoisuutta. Siinä asetettiin useita hy- poteeseja murteen tunnistamisesta, kuten se, että kielellisesti vakaimmissa kaupun- geissa oma varieteetti tunnistetaan helpom- min kuin muutosalttiimmissa ja että infor- mantit, joilla on tiiviit paikalliset sosiaali- set verkostot, erottavat omaa kieliyhtei-
––––––––––
4 Näiden testien ideana on (ks. Lambert ym. 1960), että sama testipuhuja esittää samansisältöisen asian eri varieteeteilla ja tällöin kuulijoiden (jotka eivät tiedä puhujan olevan saman) otaksutaan arvioivan nimenomaan varieteettia eikä puhujan muita ominaisuuksia. »Epäsuorilla menetelmillä» kieliasennetutkimuksessa on usein viitattu synonyymisesti MG-testeihin (Garrett, Coupland ja Williams 2003: 51).
söään edustavat puhujat parhaiten. Tilastol- liset analyysit osoittivat useiden tekijöiden kietoutuvan tässä yhteen: kielenmuutoksen (hidas) vauhti, yhteisön kielellinen vakaus, vastaajien sosiaalisten verkostojen tiiviys sekä tunnistettavan varieteetin erilaisuus verrattuna omaan olivat tekijöitä, jotka kor- reloivat murteentunnistuksen kanssa. Kun vastaajille esitettiin näytteitä vieraista mur- teista, havaittiin odotuksenmukaisesti, että mitä lähempänä kielimuodot olivat omaa varieteettia, sitä paremmin näytteet tunnis- tettiin. Tässä kuitenkin merkittäviksi muut- tujiksi osoittautuivat paitsi vastaajan kon- taktit näytettä edustavalle alueelle myös se, kuinka tuttu kyseinen varieteetti oli vas- taajalle kansallisen median kautta.
MIDORI YONEZAWAN tutkimus on kirjan viimeisin vaan ei suinkaan vähäisin. Usei- den muiden teoksen artikkelien tapaan se täyttää toiveen, jonka Preston muotoili jo käsikirjan ensimmäisen osan esipuheessa jokseenkin tähän tapaan: me kansanlingvis- tiikan harjoittajat olemme lingvistejä, pe- rehtykäämme siis kysymyksiin, joiden pe- rustana ovat lingvistiset ainekset, älkääm- mekä jääkö tasolle, johon sosiaalipsykolo- ginen asiantuntemus (kaikella kunnioituk- sella) riittää. Mielestäni Prestonin kehittä- mä teoria maallikoiden kielitietoisuuden ta- soista tarjoaa hyvät lähtökohdat pohtia täl- laisia lingvistisesti syvällisiä kysymyksen- asetteluita (ks. Preston 1999; myös 1996 ja 2002).
Yonezawan tokiolaistutkimus on yksi osoitus siitä, miten lingvistisiin yksityis- kohtiin syvälle ulottuva mielletutkimus voi tuottaa yllättävääkin tietoa siitä, mihin vas- taajat kiinnittävät puheessa huomiota. Tut- kimuksessa selvitettiin, missä määrin tokio- laisidentiteettiin, puhujan tunnistamiseen paikalliseksi, vaikuttaa tiettyjen vokaalien ääntäminen soinnittomina. Sinänsä yksin- kertainen, aiempiin fonologisiin tutkimuk- siin perustuva hypoteesi oli, että vokaalit
soinnittomina ääntävät testipuhujat ollaan taipuvaisempia mieltämään tokiolaisiksi kuin ne, jotka ääntävät vokaalit soinnillisi- na. Tulokset paljastavat asian olevan kar- keasti ottaen juuri näin, mutta fonologisel- ta kannalta kysymys osoittautui monisyi- semmäksi ja lisäksi toisiin kielellisiin piir- teisiin liittyväksi. Yksityiskohtaisten ling- vististen testien ja analyysien avulla tässä tutkimuksessa päästiin käsiksi siihen, mikä tokiolaisten mielestä puheessa on tokiolais- ta. Vastaava kysymys on relevantti melkein- pä missä hyvänsä, kun halutaan selvittää yhteisön kielelliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Samoin missä hyvänsä kon- tekstissa vastauksen saaminen vaatii epä- suorien menetelmien käyttöä ja Prestonin peräänkuuluttamaa lingvististä syväluo- tausta.
PUHUVAN KANSAN PAIKKA Käsikirjan artikkelit muodostavat yhdessä monella tavalla edustavan otoksen kansan- dialektologisesta tutkimuksesta. Monet ar- tikkelit ovat metodisesti ja lähestymis- tavoiltaan uutta luovia ja useat myös ling- vistiseltä anniltaan painavia. Toiset keskit- tyvät enemmän tutulla kaavalla toteutettu- jen tapaustutkimusten esittelyyn — tutki- musten, joiden metodit ovat kansanlingvis- tisessä traditiossa jo vakiintuneita. Näistä esimerkkinä mainittakoon MIKLÓS KONT-
RAN tutkimus unkarin varieteettien arvioin- nista »kaunis» ja »ruma» -dikotomian näkökulmasta. Perinteinen metodiikka ei kuitenkaan merkitse sitä — kuten Kontran tutkimus osoittaa —, että tulokset olisivat kauttaaltaan ilmeisiä ja ennalta arvattavia.
Jotkin kirjan artikkelit nostavat esiin taustaoletuksiin keskeisellä tavalla ulottu- via näkökohtia. Tällainen on MARIA TERE-
SA ROMANELLON artikkeli, joka käsittelee kahden Etelä-Italian kaupungin asukkaiden kielitietoisuutta. Romanello muistuttaa ai-
heellisesti siitä, että vastaajien piirtämät kartat ovat kulttuurisiin ja toisaalta yksilöl- lisiin representaatioihin perustuvia, ja nii- den tulkinta on aina ymmärrettävä haasteel- liseksi (ei mekaaniseksi) tehtäväksi. Men- taaliset kartat ovat viime kädessä vain re- presentaatioita esitetyn taakse piiloutuvis- ta mielteistä, havainnoista ja sosiaalisesta todellisuudesta (vrt. myös edellä esiteltyyn Demircin artikkeliin).
Kansan käsityksistä, asenteista ja miel- teistä lähtevä kansanlingvistiikka kaikkiaan on tutkimussuunta, jonka perustehtävää voi pitää varsin käänteentekevänäkin lingvistii- kan kentässä. Kielenpuhujien kielitietoisuu- teen käsiksi pääseminen — siihen, mitä kie- lestä havaitaan, millaisia mielteitä havain- toihin kytkeytyy ja mitä edelleen näiden mielteiden taustalla on — monipuolistaa merkittävällä tavalla sosiolingvististä tutki- musaluetta ja ymmärrystä tutkimuskohteis- ta. Sosiaalipsykologista kieliasennetutki- musta kansanlingvistiikka täydentää olen- naisesti niiltä osin, joilta se keskittyy kie- lellisen tuotoksen ja mielteiden tutkimuk- seen kielen rakenteen tasolle ulottuvalla yksityiskohtaisuudella. Kielenmuutok- seen, jonka tarkastelu on sosiolingvistiikan keskeisimpiä tutkimuskohteita, kansan- lingvistinen metodiikka tarjoaa valoa ko- konaan uudesta, kansan asiantuntijuuden suunnasta. (Ja kansahan on itse »vastuus- sa» kielen muuttumisesta!) Puhujalähtöi- sen näkökulman relevanssin voisi metafo- risesti rinnastaa potilaan ja lääkärin eri- tyyppiseen asiantuntemukseen: lääkäri voi tehdä kyllä diagnoosin potilaan ilmeisten oireiden perusteella, mutta potilaan oma kuvaus vaivansa laadusta on oireiden tul- kinnan kannalta merkittävä. Edelleen, voi- dakseen ymmärtää potilaan vaivan syyn ja mahdollisen sairauden kehityksen, on tar- peen ymmärtää taustoja, joita voi selvittää vain potilaalta itseltään. Samaan tapaan kielentutkija voi ymmärtää kielen muutos-
kehitystä paremmin kuuntelemalla »poti- lasta». Lisäksi, kuten van Bezooijen huo- mauttaa (s. 30), voi kansan käsityksistä läh- tevällä tutkimuksella olla kauaskantoisia- kin vaikutuksia esimerkiksi kielipoliittisiin ratkaisuihin.
Siinä missä monissa maissa kansanling- vistiikka on jo vakiintunut suuntaus, se on Suomessa fennistiikan piirissä vasta nosta- massa päätään. Noususta saattaa tosin tul- la nopea: dialektologian ja sosiolingvistii- kan tutkimustraditioiden puitteissa on ke- rätty valtava määrä tutkimustietoa alueel- lisesta ja sosiaalisesta variaatiosta, jota on alettu tarkastella uudenlaisesta asetelmas- ta käsin (Mantila 2004; Lappalainen ja Vaattovaara 2005). Suomessa sosiolingvis- tiikka tuntuu nyt olevan murrosvaiheessa, jossa keskustellaan perimmäisistä tausta- oletuksista.
Vaikka kansanlingvistiikka lähtökohdil- taan on uusia näkökulmia ja uudenlaista ymmärrystä kieliyhteisöihin avaava suun- taus, sillä on myös kohdattavanaan suuria haasteita, kuten etnografisen taustatyön syventäminen, metodiikan kehittäminen ja tulosten tulkitseminen. Kansanlingvistiik- ka ei siis suinkaan tarjoa pelkästään uusia vastauksia vaan myös uusia haasteellisia kysymyksiä. Meillä tutkimuskenttä on vielä avoinna kaikentyyppisille ja -tasoisille ky- symyksenasetteluille, vaikka kansanling- vististä tutkimusta jo vähän onkin (ks. Mie- likäinen ja Palander 2002). Sitä on myös parhaillaan tekeillä (Nupponen, tulossa;
Nupponen ja Palander, tulossa; Vaattovaara, tulossa). 2000-luvun alussa tiedämme aika hyvin, miten Suomi puhuu, mutta toistai- seksi melko vähän siitä, millaisena suoma- lainen kielimaisema puhujilleen todella näyttäytyy ja mitä siitä seuraa.
JOHANNA VAATTOVAARA Sähköposti:
johanna.vaattovaara@helsinki.fi
LÄHTEET
DAILEY-O’CAIN, JENNIFER 1999: The percep- tion of post-unification German re- gional speech. – Dennis R. Preston (toim.), Handbook of perceptual dia- lectology I s. 227–242. Amsterdam:
John Benjamins.
HYMES, DELL 1972: Models of the inter- action of language and social life.
– J. Gumperz & D. Hymes (toim.), Directions in sociolinguistics: The ethnography of communication s. 35–
71. New York: Holt, Rinehart &
Winston.
GARRETT, PETER – COUPLAND, NIKOLAS – WILLIAMS, ANGIE 2003: Investigating language attitudes: Social meanings of dialect, ethnicity and performance.
Cardiff: University of Wales Press.
INOUE, FUMIO 1999: Subjective dialect divi- sion in Great Britain. – Dennis R.
Preston (toim.), Handbook of percep- tual dialectology I s. 161–176.
Amsterdam: John Benjamins.
KUIPER, LAWRENCE 1999: Variation and the norm: Parisian perceptions of regio- nal French. – Dennis R. Preston (toim.), Handbook of perceptual dia- lectology I s. 243–262. Amsterdam:
John Benjamins.
LABOV, WILLIAM 1972: Sociolinguistic pat- terns. Oxford: Blackwell.
LAMBERT, W. – HODGSON, R. – GARDNER, R.
– FILLENBAUM, S. 1960: Evaluational reactions to spoken languages.
– Journal of Abnormal and Social Psychology 60 s. 44-51.
LAPPALAINEN, HANNA – VAATTOVAARA, JO-
HANNA 2005: Vielä murteen ja identi- teetin suhteesta. – Virittäjä 109 s. 98–
108.
MANTILA, HARRI 2004: Murre ja identiteet- ti. – Virittäjä 108 s. 322–346.
MIELIKÄINEN, AILA – PALANDER, MARJATTA
2002: Suomalaisten murreasenteista.
– Sananjalka 44 s. 86–109.
NIEDZIELSKI, NANCY – PRESTON, DENNIS R.
2000: Folk linguistics. Trends in lin- guistics. Studies and monographs 122. Berlin: Mouton de Gruyter.
NUPPONEN, ANNE-MARIA (tulossa): Savolais- murteisten kielellinen itsetunto. Te- keillä oleva väitöskirjatyö. Joensuun yliopiston suomen kielen ja kulttuu- ritieteiden laitos.
NUPPONEN, ANNE-MARIA – PALANDER, MAR-
JATTA (tulossa): Karjalaisten »karja- la».
PALANDER, MARJATTA 2001: Kansan käsityk- sistä lingvistiikkaa. – Virittäjä 105 s.
147–151.
PRESTON, DENNIS 1989: Perceptual dia- lectology: Nonlinguists’ views of areal linguistics. Dordrecht: Foris.
–––– 1996: Whaddayaknow? The modes of folk linguistic awareness.
– Language awareness 5 (1)/1996 s. 40–73.
–––– 1999: Handbook of perceptual dia- lectology I. Amsterdam: John Benja- mins.
–––– 2002: Language with an attitude.
– J. K. Chambers, Peter Trudgill &
Natalie Schilling-Estes (toim.), The handbook of language variation and change s. 40–66. Oxford: Blackwell.
RYAN, ELLEN BOUCHARD – GILES, HOWARD – SEBASTIAN, RICHARD 1982: An integra- tive perspective for the study of atti- tudes towards language variation.
– E. B. Ryan & H. Giles (toim.), Atti- tudes towards language variation:
Social and applied contexts s. 1–19.
London: Edward Arnold.
VAATTOVAARA, JOHANNA (tulossa): Paikallis- murre alueellisen identiteetin raken- tumisessa. Tekeillä oleva väitöskirja- työ. Helsingin yliopiston suomen kie- len laitos.
WILLIAMS, ANGIE – GARRETT, PETER – COUP-
LAND, NIKOLAS 1999: Dialect recogni- tion. – Dennis R. Preston (toim.),
ohteliaisuus on pragmatiikassa ja so- siolingvistiikassa verraten uusi tutki- musalue. Länsimaissa se sai alkunsa varsi- naisesti vasta J. L. Austinin puheaktiteorian (1962) ja Paul Gricen artikkelin »Logic and conversation» (1975) myötä. Vaikka koh- teliaisuudesta on kirjoitettu paljon, viimei- set 20 vuotta tutkimuskenttää on hallinnut yksi teoria ylitse muiden: Penelope Brow- nin ja Stephen Levinsonin (1987 [1978]) universaali kohteliaisuusteoria, jossa koh- teliaisuuden nähdään liittyvän negatiivisten tai positiivisten kasvojen suojelemiseen.
Brownin ja Levinsonin teoria on ollut — ehkä Geoffrey Leechin mallin (1983) ohella
— ainoa, joka on tarjonnut teoreettisen pohdinnan lisäksi myös välineitä todellisen aineiston analysointiin.
Viime vuosina näitä pitkään vallinnei- ta kohteliaisuusteorioita on alettu tarkastella kriittisemmin. Voidaankin puhua perintei- sistä ja uusista, postmoderneista kohteliai- suusteorioista, joista jälkimmäisiin kuulu- vat erityisesti Gino Eelenin (2001), Richard J. Wattsin (2003) ja Sara Millsin (2003) teokset. Vastapainona perinteisille teorioille näissä näkemyksissä korostetaan kohteliai- suuden tulkinnan subjektiivisuutta ja koh-
teliaisuuden rakentumista kontekstissaan, puhujien välisenä yhteistyönä. Suomessa erityisesti Arja Piirainen-Marsh (esim.
2004) on tutkinut keskustelunanalyysin avulla, miten kohteliaisuus rakentuu kes- kustelussa osanottajien yhteisenä vuorovai- kutuksena.
Richard J. Wattsin teos Politeness on kunnianhimoinen johdatus kohteliaisuuden tutkimukseen. Wattsin tavoitteena on pait- si esitellä ja arvioida kohteliaisuudesta kir- joitettuja tutkimuksia myös pohtia, miten aiempia näkemyksiä voitaisiin korjata.
Watts korostaa heti alussa haluavansa teh- dä pesäeron Brownin ja Levinsonin kohte- liaisuusteoriaan. Kirjan kymmenen lukua jakautuvatkin käytännössä kahteen osaan:
aiemman tutkimuskirjallisuuden kriittiseen tarkasteluun ja Wattsin oman kohteliaisuus- näkemyksen, niin sanotun sosiaalisen mal- lin esittelyyn. Tarkastelen seuraavaksi yk- sityiskohtaisemmin näitä lukuja.
KRIITTINEN TIIVISTELMÄ KOHTELIAISUUSTEORIOISTA Ensimmäisessä luvussa Watts toteaa, että suurin ongelma kohteliaisuuden tutkimi- Richard J. Watts Politeness. Cambridge: Cambridge University Press 2003. 304 s. ISBN 0-521-29406-4.
UUSI NÄKÖKULMA
KOHTELIAISUUDEN TUTKIMISEEN
Handbook of perceptual dialectology I s. 345– 358. Amsterdam: John Ben- jamins.
