8 8 Väitöksenalkajaisesitelmä
Tampereen yliopistossa 15. marraskuuta 2002
Tutkimukseni aineistona on uskonnollista vuorovaikutusta, adventistisia raamatuntut- kisteluja. Nauhoitin ne noin yhdeksän vuot- ta sitten pro gradu -tutkielmaani varten, tie- tämättä oikeastaan, mitä niillä tarkkaan ot- taen tekisin. Tämän yhdeksän vuoden ajan olen pyrkinyt löytämään keinoja analysoi- da uskonnollista vuorovaikutusta siten, että sen uskonnollinen erityisluonne saataisiin näkyviin. Tässä lektiossani kerron lyhyen tarinan tuosta etsimisprosessista ja pyrin sitten arvioimaan, mitä olen prosessin aika- na oppinut uskonnollisuuden ja vuorovai- kutuksen tutkimuksesta.
Pro gradu -tutkielmassani tutkin modaa- lisia ilmauksia raamatuntutkistelussa. Kes- kiössä oli niin sanottu episteeminen, totuu- teen liittyvä, modaalisuus. Ajattelin, että sitä kautta pääsisin käsiksi uskonnolliseen maailmankuvaan, siihen, miten totuutta käsitellään uskonnollisessa puheessa. Yhtä ja toista sainkin aineistosta irti. Tutkimuk- sen aikana alkoi kuitenkin tuntua, että se
Uskonnollisen vuorovaikutuksen
uskonnollisuus
ESA LEHTINEN
kertoi enemmän modaalisuudesta kuin vuo- rovaikutuksesta tai uskonnollisuudesta.
Alkoi näyttää siltä, etteivät episteemiset modaali-ilmaukset läheskään aina liity var- sinaisesti totuuteen. Matka muodoista mer- kityksiin ei ollut niin lyhyt ja suora kuin olin ajatellut.
Pro gradu -työni loppuvaiheessa etsis- kelin muita menetelmiä ja törmäsin keskus- telunanalyysiin. Väitöskirjavaiheessa näkö- kulmani liukui vähä vähältä keskustelun- analyysin suuntaan. Siinä vaiheessa aloin pohtia raamatuntutkisteluja siitä näkökul- masta kuin keskustelunanalyysissa on tapa- na, tarkastelin niitä vuoro vuorolta etenevä- nä toimintana. Tässä vaiheessa havaitsin, miten vuorovaikutuksen rakenne pohjautuu suurelta osin kolmiosaisiin jaksoihin, jotka koostuvat tutkistelun opettajan kysymyk- sestä, tutkistelijan vastauksesta ja opettajan kommentista. Aloin päästä käsiksi raama- tuntutkisteluun vuorovaikutuksellisena toi- mintana. En tutkinut enää irrallisten muo- tojen irrallisia merkityksiä; jokainen muo- to asettui sen sijaan osaksi toimintaa, jolla oli paikkansa vuorovaikutuksessa.
Kolmiosaiset kysymys–vastaus–kom-
virittäjä 1/2003
mentti-jaksot osoittautuivat hyvin saman- laisiksi kuin formaalin luokkahuonekeskus- telun toimintajaksot. Niillä on myös osin samanlainen kontrollifunktio: kysymykses- sään opettaja osoittaa, minkälaista vastausta hän odottaa, ja kommentissaan hän voi ar- vioida vastauksen laatua. Olin siis osoitta- nut, että raamatuntutkistelu on vuorovaiku- tusrakenteeltaan samankaltaista kuin luok- kahuonevuorovaikutus. Toisaalta edelleen- kin tuntui siltä, että en päässyt käsiksi raa- matuntutkistelun uskonnollisuuteen. Näytti siltä, että vuorovaikutuksen rakenteen avul- la raamatuntutkistelua ei kovin hyvin voi- nut erottaa luokkahuonevuorovaikutukses- ta, tuo rakenne ei sinänsä tehnyt siitä uskon- nollista vuorovaikutusta. Uskonnollisuuden tutkimiseksi tarvittiin vielä jotakin muuta.
Keskustelunanalyyttisessa työssä ovat keskeisessä roolissa niin sanotut datases- siot, joissa tarkastellaan aineistokatkelmia yhdessä. Minulle on erityisesti jäänyt mie- leen eräs Helsingin yliopiston suomen kie- len laitoksen datasessio. Tarkoituksena oli tarkastella sellaista jaksoa, jossa opettaja ohjailee vuorovaikutusta kysymysten ja kommenttien avulla. Olin ajatellut, että sai- sin datasessiosta kommentteja, jotka auttai- sivat minua selvittämään kysymys–vas- taus–kommentti-jaksojen rakentumista.
Kuten datasessioissa usein käy, sen pää- asiallinen anti osoittautui toisenlaiseksi.
Erityisen hyvin muistan Eeva-Leena Sep- päsen kommentin: hän kutsui erästä tutkis- telun vuoroa »moniäänisyyden sinfoniak- si». Tällä ymmärsin hänen tarkoittaneen, että vaikka puhuja eksplisiittisellä tasolla puhui Raamatun kertomuksesta, hänen pu- heestaan kuuluivat monet muutkin äänet, erityisesti hänen omaan elämänpiiriinsä kuuluvat äänet. Tämä oli tutkimukseni kan- nalta äärimmäisen tärkeä havainto.
Aloin katsoa muitakin tutkisteluja ja katkelmia ja tajusin, että puhuessaan Raa- matun kertomuksista tutkistelun osallistu-
jat puhuivat kaiken aikaa myös itsestään.
Näin ollen he siis puhuivat Raamatun ker- tomuksista siten, että niistä tuli heille itsel- leen relevantteja, siten, että Raamattu pu- hutteli heitä. Alkoi vihdoin tuntua siltä, että aloin lähestyä raamatuntutkistelun ydintä, sitä, mitä se on uskonnon harjoittamisena.
Näin tutkimukseni aiheeksi tuli »Raamatun puhuttelussa» ja tutkimuskohteeksi ne kei- not, joilla tutkistelujen osallistujat löytävät Raamatun kertomuksista niiden puhuttele- vuuden.
Siinä oli lyhyesti tutkimukseni tarina.
Seuraavassa otan tarinasta esille joitakin yleisempiä vuorovaikutuksen ja uskonnol- lisuuden tutkimukseen liittyviä näkökohtia.
Ensiksi kiinnittäisin huomiota siihen, että tutkimusaiheeni, ilmiö jota tutkin, on eräänlainen itsestäänselvyys. Uskonnolli- sissa yhteisöissä on aina tiedetty, että Raa- mattu puhuttelee lukijaa. Käsittääkseni kuitenkin itsestäänselvyys voi olla hyvä tutkimusaihe vuorovaikutuksen tutkijalle.
Arkiset käsitteet ja arjessa todeksi tiedetyt asiat ovat tutkijalle parempia lähtökohtia kuin kovin oppitekoiset ja tekniset käsitteet.
Nähdäkseni nimittäin vuorovaikutuksen tutkijan tehtävänä on tehdä näkyväksi se, miten arkista todellisuutta rakennetaan.
Tällöin voi olettaa, että arkiset »tosiasiat»
ovat tavalla tai toisella relevantteja. Mutta tutkimuksen tarkoitus ei koskaan voi olla arkisten tosiasioiden toistaminen. Harvey Sacks tutki 1960- ja 1970-luvulla kertomus- ten kertomista keskustelussa. Hän kertoi, miten hänelle tultiin usein sanomaan luen- non jälkeen jotakin seuraavanlaista: »It was interesting logic, but what you’re really saying is that that’s a story». Sacksille sen todistaminen, että kyseessä on kertomus, ei kuitenkaan ollut lainkaan tärkeää. Kuten hän sanoi, »[t]hat it’s a story, anybody knows. — The ’points’ are the points in the analysis.» (Sacks 1992: 20–21.) Samoin ajattelen omasta tutkimusaiheestanikin.
9 0 Tutkimuksen ytimessä ovat ne käytänteet ja rutiinit, joiden avulla Raamatusta tehdään puhutteleva itse vuorovaikutuksessa. Nii- den yksityiskohtainen kuvaaminen on tut- kimuksen tarkoitus.
Mutta mitä välineitä tässä yksityiskoh- taisessa kuvaamisessa tarvitaan? Miten yksittäinen ilmaus tulkitaan? Miten löyde- tään toistuvia käytänteitä? Tärkeä väline on huomion kiinnittäminen ilmauksen ase- maan peräkkäisten vuorojen ketjussa. Vuo- rovaikutuksen osallistujat eivät puhu tyh- jiössä, vaan aina jossakin toiminnallisessa ja vuorovaikutuksellisessa kontekstissa.
Edellinen vuoro ja edeltävä vuorovaikutus laajemminkin on osallistujien resurssina, johon he julkisesti osoittavat suuntautuvan- sa. He osoittavat kysyvänsä, vastaavansa kysymyksiin, arvioivansa edeltävää kysy- mystä, kommentoivansa edellä luettua Raa- matun tekstiä ja niin edelleen. Näin ollen, jos tutkija haluaa tarkastella vuorovaikutus- ta osallistujien näkökulmasta, hänen on myös nähtävä sanat, lausumat ja vuorot osana peräkkäisten toimintojen arkkiteh- tuuria.
Toisaalta osallistujilla, ja tutkijalla, on välineenään kulttuurinen tieto ja taito. Jot- ta tutkija voisi havaita »moniäänisyyden sinfonian», hänen on pystyttävä tunnista- maan nuo monet äänet. Ja se vaatii kulttuu- rista tietoa. Otan tästä pienen esimerkin tutkimuksestani. Olen ollut erityisen kiin- nostunut siitä, miten osallistujat puhuvat Raamatussa kerrotuista tapahtumista. Yksi paljon käyttämäni esimerkki koskee kes- kustelua Jeesuksesta, fariseuksesta ja niin kutsutusta syntisestä naisesta. Kertomuk- sessa Jeesus on aterialla fariseuksen talos- sa ja syntisenä pidetty nainen voitelee Jee- suksen jalat. Fariseus paheksuu sitä, että Jeesus antaa syntisen naisen koskea itseään, kun Jeesus taas osoittaa arvostavansa nai- sen tekoa. Tutkistelun opettaja käyttää fa- riseuksesta kategoriaa »uskovainen». Tul-
kintani on, että tällä kategorioinnilla hän implikoi, että osallistujien tulisi samastua fariseukseen ja pohtia, voisiko Jeesuksen kritiikki fariseusta vastaan koskea myös heitä. Tämä tulkinta edellyttää kulttuurista tietoa siitä, mitä »uskovainen» voi uskon- nollisessa ja adventistisessa kulttuurissa tarkoittaa. Se edellyttää tietoa siitä, että
»uskovainen» on heidän kulttuurissaan kes- keinen kategoria, johon heidän on tärkeää samastua, että adventistisessa kulttuurissa on elintärkeää olla »uskovainen» eikä »ei- uskovainen».
Kulttuuriset resurssit, joita raamatuntut- kistelun ymmärtäminen vaatii, ovat kuiten- kin hyvin monenlaista ja hetkittäin vaihte- levia. Monissa tilanteissa turvaudutaan var- sin maalliseen ja yleiseen kulttuuriseen tie- toon ja taitoon. Samoin kuin me kaikki esi- merkiksi voimme päätellä toistemme mo- tiiveja ulkoisen evidenssin perusteella, voi- vat raamatuntutkisteluiden osallistujat pää- tellä Raamatun henkilöiden motiiveja Raa- matussa kerrotun evidenssin perusteella. He siis tukeutuvat yleiseen tietoon siitä, millai- set motiivit ovat mahdollisia missäkin tilan- teessa. Termin »uskovainen» tunnistami- nen, ja erityisesti sen uskonnollisille ihmi- sille relevantin merkityksen tunnistaminen, vaatii jo uskonnollisempaa kompetenssia, mutta ei kuitenkaan mitään kovin erikois- tunutta tietoa. Termi lienee enemmän tai vähemmän samalla tavalla tunnistettava useimmille suomalaisista. Raamatuntutkis- teluissa on kuitenkin joitakin piirteitä, jot- ka vaativat nimenomaan adventistisen kult- tuurin tuntemusta. Esimerkiksi yhdessä raa- matuntutkistelussa osallistuja kuvaa Israe- lin kansaa siten, että heille on annettu »eri- koista valoa». Adventistisessa kulttuurissa sanotaan yleisesti, että adventisteilla on
»erikoista valoa» suhteessa muihin seura- kuntiin. Tämän kulttuurisen tiedon perus- teella tulkitsen, että käyttämällä tätä termiä Raamatun kertomus tehdään relevantiksi
nimenomaan adventistien kannalta, samas- tetaan Israelin kansa ja adventistit.
On siis ilmeistä, että adventistisen raa- matuntutkistelun analysoimisessa tarvitaan melko erikoistunuttakin adventismia koske- vaa kulttuurista tietoa. Tämä tieto on aina- kin osin hankittava varsinaisen tutkimus- aineiston ulkopuolelta, etnografisen havain- noinnin ja osallistumisen avulla. Kysymys etnografiasta nousee yleisemminkin esiin uskonnollisia yhteisöjä tutkittaessa. Analy- soidessaan vierasta kulttuuria tai valtakult- tuurista erottuvaa alakulttuuria tutkija tar- vitsee etnografista tietoa kyseisestä kulttuu- rista. Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että olen kasvanut adventistisessa kulttuu- rissa, ja minulla on näin ollen eletyn elämän kautta hankittu kompetenssi. Mutta nähdäk- seni on selvää, että jos tutkija lähtee tutki- maan itselleen vierasta uskonnollista yhtei- söä, on hänen jalkauduttava hankkimaan itselleen riittävä tuntemus yhteisöstä.
Etnografinen tieto on siis erittäin hyö- dyllistä, mutta samalla sitä on käytettävä varoen, aineiston ehdoilla. On varottava pakottamasta etnografian avulla hankittua käsitystä yhteisöstä aineistoon. Nähdäkse- ni etnografisen tiedon tulisi toimia analyy- sin resurssina, johon tukeudutaan silloin, kun vuorojen tilanteinen ymmärtäminen sitä vaatii. Osallistujat käyttävät kulttuurista tietoaan ja taitoaan tilanteisesti, tässä ja nyt, ja samoin olisi tehtävä tutkijankin. Missään vaiheessa ei saa unohtaa sitä, että toiminta asettuu aina osaksi peräkkäisten vuorojen ketjua. Jokainen vuoro on edeltävien vuo- rojen kontekstissa ja luo kontekstin tuleville vuoroille.
Tutkijan tehtävä on siis tehdä konteks- tisidonnaista tulkintaa, jossa hän käyttää hyväkseen sellaista kulttuurista tietoa ja taitoa, joka on osallistujienkin ulottuvilla.
Mutta samalla hänen tehtävänään on myös tehdä tuo tieto ja taito ja sen kontekstisidon- naisuus näkyväksi ja eksplisiittiseksi. Täs-
tä eksplisiittiseksi tekemisestä vuorovaiku- tuksen osallistujat harvoin ovat kiinnostu- neita. Vuorovaikutuksessa tärkeää on toi- minta, eivät ne välineet, joita toimintaan tarvitaan. Olen myös tarkoituksellisesti puhunut kulttuurisen tiedon ohella kulttuu- risesta taidosta. Nähdäkseni ei nimittäin ole välttämätöntä, että osallistujien kulttuuris- ten resurssien käyttö on tietoista. Kyse on usein pikemminkin rutiineista, konventio- naalisista tavoista tehdä asioita. Tutkijan tehtävänä on analysoida nimenomaan niitä rutiineja, joiden avulla asioita tehdään.
Tässä mielessä tutkija on vuorovaikutuksen osallistujia edullisemmassa asemassa, kos- ka hänellä on dokumentti toiminnasta, ka- setti tai video. Näin ollen hän voi palata vuorovaikutustilanteeseen uudelleen ja uudelleen. Osallistujat sen sijaan ovat useimmiten muistinsa varassa, jos he halua- vat analysoida aikaisempaa vuorovaikutus- tilannetta.
Uskonnollisen vuorovaikutuksen tutki- muksessa on siis omat erityispiirteensä.
Samalla haluan kuitenkin korostaa, että en näe vuorovaikutuksen perusrakenteiden tutkimusta ja sellaisen erityisen vuorovai- kutustilanteen kuin raamatuntutkistelun tutkimusta perusluonteeltaan erilaisina toi- mintoina. Usein sanotaan, että vuorovaiku- tuksen perusrakenteiden tutkimus, esimer- kiksi vuoronvaihdon tutkiminen, olisi jo- tenkin »teknistä» suhteessa »kulttuurisem- paan» tai »institutionaalisempaan» tutki- mukseen. Jos nyt otetaan esimerkiksi vaik- kapa vuoronvaihto, on siinäkin nähdäkse- ni kyse kulttuurisista taidoista, senkin tut- kiminen on siis kulttuuristen taitojen ekspli- koimista. Vuoronvaihdon perusideahan on hyvin yksinkertainen ja itsestään selvä: ih- miset puhuvat yleensä vuorotellen. Kyse on kuitenkin kulttuurisesta normista, joka teh- dään todeksi monenlaisilla menetelmillä.
Keskustelunanalyyttinen vuoronvaihdon tutkimus on näiden menetelmien yksityis-
9 2 kohtaista analyysia. Eli uskonnollisen toi- minnan analysoimiseen tarvitaan osin toi- senlaista kompetenssia kuin vuoronvaihdon tutkimukseen, ja se on hankittava toisenlai- silla tavoilla, mutta molemmissa on kyse kulttuuristen taitojen tutkimisesta.
Lopuksi: tutkimustyöni aikana olen yhä enemmän oppinut sitoutumaan niin sanot- tuun motivoimattoman analyysin periaat- teeseen, joka on keskeisellä sijalla keskus- telunanalyysin eetoksessa. Kuten alussa kertomastani tarinasta kävi ilmi, omaa työ- täni olen sen aikana motivoinut monella tavalla, ja minulla on ollut monenlaisia tut- kimusongelmia ja -aiheita. Viime kädessä tutkimusaiheeni löytyi kuitenkin motivoi- mattoman, sekä yksityisen että yhteisen, analyysin kautta. Tutkimusaihe muotoutui sellaiseksi, jota en ollut alun perin ajatellut ollenkaan.
Motivoimattomuus on ollut hyvin vää- rinymmärretty käsite sen historian aikana.
Sen on ajateltu tarkoittavan naiivia empiris- miä, jonka mukaan aineistosta voidaan lu- kea tutkimustulokset ilman mitään teoreet-
tista näkökulmaa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että mieli puhdistetaan kaikista ennak- kokäsityksistä. Sen sijaan kyse on aineiston tarkastelemisesta ilman edeltä käsin mää- rättyä tutkimusaihetta. Tarkoituksena on löytää tutkimusaihe, tarkasteltavat ilmiöt, itse aineistosta. Mutta noita ilmiöitä etsitään kurinalaisella metodologialla. Vuorovaiku- tusta tarkastellaan kontekstisidonnaisina toimintoina, aineistolta pyritään kysymään kaiken aikaa: miksi tämä nyt? Ja tässä ky- symyksessä on pääosassa tuo sana nyt: jo- kainen vuoro nähdään osana peräkkäisten vuorojen ketjua. Ja samalla aineistoa tarkas- tellaan kulttuurin kompetenttina jäsenenä, käyttäen kaiken aikaa hyväksi kulttuurista tietoa ja taitoa, mutta käyttäen sitä tilantei- sesti, siten että sen avulla vastataan miksi tämä nyt -kysymykseen.
Lähde
SACKS, HARVEY 1992: Lectures on conver- sation, Vol. II. Toim. Gail Jefferson.
Oxford: Blackwell.
ESA LEHTINEN Raamatun puhuttelussa: teksti, kokemus ja vuorovaikutus adventistien raamatuntutkistelussa. Acta Universitatis Tamperensis 891. Tampere: Tampere Univer- sity Press 2002.
Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos, 33014 Tampereen yliopisto Sähköposti: esa.lehtinen@uta.fi
