324 vain, että tulokset ovat perheen omien ko- kemusten mukaan olleet hyviä. Tulosten mittaamisesta ei kuitenkaan kerrota mitään.
Tämä on toisaalta hyvin selitettävissä, sil- lä tekijät ovat halunneet rajata teoksensa nimenomaan käytännön ongelmiin. Uskon kuitenkin, että monet kaksikielisten perhei- den vanhemmista haluaisivat tietää, onko esimerkiksi jokin kaksikielisen kasvatuksen malli osoittautunut tutkimusten perusteel- la toimivammaksi kuin muut mallit. Kaik- ki vanhemmat eivät varmasti halua tehdä ratkaisujaan lähes pelkkien arkipäivän ko- kemusten varassa. Kaksikielisyyden teo- reettisesta puolesta kiinnostuneille lukijoil- leen tekijät olisivat voineet tarjota esimer- kiksi luettelon sopivasta tutkimuskirjalli- suudesta. Kirjassa on toki lähdeluettelo, mutta en usko, että kirjan pääasiallinen kohderyhmä pystyy valitsemaan siitä itsel- leen sopivaa luettavaa ilman opastusta.
Epäilemättä kirja kuitenkin täyttää teh- tävänsä käytännön oppaana kaksikielisen lapsen kasvatukseen ja siihen liittyviin on-
gelmiin. Se antaa varmasti uusia näkökul- mia myös kielentutkijalle, varsinkin kaksi- kielisyystutkijalle. Teos valottaa oivallisesti sitä kaksikielisyyden puolta, jota ei tutki- muksessa ole kovin helppo saada esiin, sil- lä täydellinen paneutuminen perheen arki- elämään ei tutkijoille juuri ole mahdollis- ta.
PEIJA-RIIKKA PIIPARINEN-RINTALUOMA Sähköposti: peijariikka@hotmail.com
LÄHTEET
PAAVOLA, LIISA 1987: Talar ni svenska vai puhunko suomea? Kaksikielisten hel- sinkiläisten kielellinen identiteetti ja valintatilanteet. Tampereen yliopiston suomen kielen ja yleisen kielitieteen laitos. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.
ROMAINE, SUZANNE 1989: Bilingualism. 2.
edition. Oxford U.K.: Blackwell.
virittäjä 2/2002
Marja-Leena Sorjonen, Anssi Peräkylä & Kari Eskola (toim.) Keskustelu lääkärin vastaanotolla. Tampere: Vastapaino 2001. 212 s. ISBN 951-768-083-X.
kimuksia (esim. Engeström 1999, Haaka- na 1999, Raevaara 2000 ja Ruusuvuori 2000).
Keskustelu lääkärin vastaanotolla -kir- ja kokoaa yhteen niitä tuloksia, joita lääkä- rin ja potilaan vuorovaikutustutkimukses- sa on Suomessa viime vuosina saatu. Sa- malla se pyrkii vastaamaan lääkärikoulu- tuksen uusiin haasteisiin. Tekijöiden mu- kaan kirjan tavoitteena on auttaa terveyden- huollossa toimivia potilaan kohtaamisessa ja oman työnsä kehittämisessä. Lisäksi kirja ääkärin ja potilaan onnistunutta vuo-
rovaikutusta on 1990-luvulla alettu entistä näkyvämmin pitää hyvän hoidon edellytyksenä (esim. Mustajoki ym. 1996).
Sekä lääkäreiden kouluttajat että monet tutkijat ovatkin reagoineet vastaanoton vuo- rovaikutukseen liittyviin uusiin haasteisiin:
1990-luvulla vuorovaikutusopetus on va- kiintunut osaksi lääkäreiden peruskoulutus- ta niin Suomessa kuin ulkomaillakin, ja li- säksi lääkärin ja potilaan vuorovaikutukses- ta on viime vuosina valmistunut monia tut-
L
VUOROVAIKUTUSKOULUTUSTA LÄÄKÄREILLE
edition. Oxford U. K.: Blackwell.
325 pyrkii luomaan kokonaiskuvaa lääkärin vastaanotosta sekä antamaan sosiaali- ja kielitieteiden opiskelijoille ja tutkijoille esimerkin siitä, miten erityyppisiä institu- tionaalisia tilanteita voisi lähestyä. Se, että kirjan kohdeyleisö on hyvin kirjava, aset- taa kirjoittajille melkoisia vaatimuksia.
Miten kirjoittaa niin, että vuorovaikutustut- kimuksesta tietämätön lääkäri ja toisaalta keskustelunanalyysiin perehtynyt kielitie- teilijä tai sosiologi voisivat molemmat hyö- tyä kirjasta?
Keskustelu lääkärin vastaanotolla sel- vittää haasteen. Kirjasta on karsittu teknis- tä terminologiaa, ja kunkin luvun loppuun on koottu konkreettisia ohjeita siitä, miten vuorovaikutus toimii vastaanotolla ja miten lääkärit voisivat parantaa omaa työskente- lytapaansa. Vaikka analyysi on yksityiskoh- taista ja valaisevaa, vuorovaikutustutki- muksesta kiinnostuneiden kieli- tai sosiaa- litieteilijöiden on kuitenkin hyvä tutustua kirjassa mainittuun kirjallisuuteen laajem- min, kuten tekijät itsekin toteavat.
TOIMINTAVAIHEET VASTAANOTON JÄSENTÄJINÄ
Kirjan aineisto on kerätty kahdesta terveys- keskuksesta, ja suurimmalla osalla käyn- neistä lääkäri ja potilas tapaavat ensimmäis- tä kertaa. Kaikki kirjoittajat tarkastelevat vuorovaikutusta keskustelunanalyyttisesti.
Tutkimuskohteena on vuorovaikutuspro- sessi, ja sekä lääkärin että potilaan toimin- ta nähdään merkityksellisenä vuorovaiku- tuksen kannalta. Vastaanottoa ei siis pidetä institutionaalisten rakenteiden määräämä- nä ilmiönä, vaan lääkärin ja potilaan yhtei- sesti rakentamana ja luomana tilanteena, jossa yhtä kaikki vaikuttavat monet kirjoit- tamattomat »säännöt». Eräs vastaanottojen vuorovaikutusta ja lääkärin ja potilaan orientaatioita selvästi jäsentävä tekijä on vastaanoton jakautuminen eri toimintavai-
heisiin: aloitukseen, käynnin syyn toteami- seen, suulliseen ja fyysiseen tutkimukseen, diagnoosin tekemiseen, hoito-ohjeiden an- tamiseen ja vastaanoton päättämiseen. Sen vuoksi onkin perusteltua tarkastella vas- taanottoa kronologisesti, vaihe vaiheelta, kuten kirjassa on tehty. JOHANNA RUUSUVUO-
RI käsittelee vastaanoton aloituskysymyk- siä ja käynnin syyn kuvausta, LIISA RAEVAA-
RA ja MARJA-LEENA SORJONEN suullisen tut- kimusvaiheen kysymyksiä, ANSSI PERÄKY-
LÄ diagnoosin kertomista ja vastaanottamis- ta ja Marja-Leena Sorjonen lääkärin anta- mia ohjeita. Viimeisissä luvuissa tarkaste- lun kohteeksi nousevat ilmiöt, joita esiin- tyy vastaanoton monissa eri vaiheissa. Lii- sa Raevaara käsittelee potilaan esittämiä diagnoosiehdotuksia, MARKKU HAAKANA
naurua vastaanotolla ja Anssi Peräkylä, Marja-Leena Sorjonen, TUUKKA TAMMI, Lii- sa Raevaara ja Markku Haakana) sitä, mi- ten vastaanotolla keskustellaan potilaan elä- mäntavoista. Kirjan lopussa EEVA PYÖRÄLÄ
pohtii, miten keskustelunanalyyttistä tutki- musta voisi soveltaa lääkärikoulutuksessa.
Lopuksi yksi kirjan toimittajista, lääkäri KARI ESKOLA, haastaa lääkäreitä kehittä- mään omia vuorovaikutustaitojaan.
KIELELLISTEN KEINOJEN MONET MERKITYKSET
Keskustelu lääkärin vastaanotolla -kirja tarkastelee lääkärin ja potilaan vuorovaiku- tusta yksityiskohtaisesti (vrt. esim. Enge- ström ym. 1989 ja Engeström 1999). Lää- kärin ja potilaan vuoroja tarkastellaan kon- tekstissaan: toisaalta osana tiettyä vastaan- oton toimintavaihetta, toisaalta osana pie- nempää vuorovaikutussekvenssiä. Tältä pohjalta tutkijat löytävät erilaisille kielelli- sille keinoille omat tavoitteensa ja toimin- taympäristönsä. Kirjassa kritisoidaankin tutkimuksia, joissa puheenvuoroja on tar- kasteltu kontekstista irrallaan. Erilaisten
326 kieliopillisten muotojen esiintymien laske- minen ei nimittäin kerro koko totuutta, sil- lä kielellisten keinojen merkitykset eivät pysy samoina tilanteesta toiseen. Esimer- kiksi suorat käskyt tai suorina väittäminä esitetyt diagnoosit eivät aina toimi lääkärin autoritaarisuuden osoituksena, eivätkä sul- jetut vaihtoehtokysymykset aina rajoita potilaan vastausta. Ruusuvuori, Raevaara ja Sorjonen osoittavat, että niin suljettuja kuin avoimiakin kysymyksiä tarvitaan vastaan- otolla eri tehtävissä. Suljetun kysymyksen avulla lääkäri voi esimerkiksi osoittaa po- tilaan kertoman tiedon tärkeäksi tai auttaa potilasta ymmärrysongelmissa tai arkaluon- toisen asian kertomisessa.
Peräkylän mukaan lääkäri suuntautuu diagnoosia kertoessaan siihen, että potilas näkee ja ymmärtää lääkärin diagnoosin perusteet. Suorana väittämänä esitetyt diag- noosit sijoittuvat usein heti tutkimuksen jälkeen, jolloin potilas voi ymmärtää tutki- muksen ja diagnoosin välisen yhteyden.
Silloin taas, kun diagnoosi esitetään erillään tutkimuksesta, lääkäri viittaa diagnoosinsa perusteisiin. Sorjonen puolestaan osoittaa, että suorat käskyt eivät aina kerro lääkärin autoritatiivisuudesta. Ohjeiden muotoiluun vaikuttaa ohjeiden ajallinen ulottuvuus: se, pitääkö potilaan toimia välittömästi vai vasta vastaanoton jälkeen, sekä se, pitääkö lääkäri ohjeen noudattamista ongelmatto- mana vai jättääkö hän päätäntävallan poti- laalle. Kun ohje suuntautuu nykyhetkeen, se esitetään useimmiten suorana käskynä.
Fyysisen tutkimuksen aikana suorat käskyt eivät tuota ongelmia, vaan potilaat vastaa- vat kehotuksiin odotuksenmukaisesti.
Kirjan alkuluvut antavat hyvän kuvauk- sen lääkärin vastaanoton rakentumisesta.
Eri vaiheiden yksityiskohtaisesta tarkaste- lusta on todennäköisesti hyötyä muillekin kuin lääkäreille, toistuvathan lääkärin vas- taanotolla esiintyvät vaiheet hieman muun- neltuina monissa muissakin ammattilaisen
ja maallikon kohtaamisissa.
Raevaaran luku potilaan diagnoosieh- dotuksista tuo esiin potilaan tehtävän pait- si oireidensa kuvaajana myös omien oirei- densa asiantuntijana. Tarkastelemalla diag- noosiehdotuksia osana meneillään olevaa toimintaa ja toisaalta osana vastaanoton laajempia toimintavaiheita Raevaara tuo yksityiskohtaisesti esiin sen, millaisia mah- dollisuuksia potilaalla on kontrolloida vas- taanottotilannetta ja missä menevät lääkä- rin auktoriteetin rajat.
Haakana tarkastelee kirjassa erästä hy- vin mielenkiintoista vastaanotolla ilmene- vää ei-kielellistä toimintaa: naurua. Silläkin näyttää olevan oma kielioppinsa ja omat tehtävänsä vastaanotolla. Lääkäri, jonka rooliin kuuluu neutraalius ja varovaisuus, nauraa harvoin, kun taas vapaammassa roo- lissa oleva potilas tuo keskusteluun myös huvittavia asioita. Toisaalta naurun merki- tys vastaanotolla ei läheskään aina liity huumoriin: sen avulla potilas voi tuoda esiin arkaluontoisia asioita tai osoittaa olevansa lääkärin kanssa eri mieltä.
Keskustelu lääkärin vastaanotolla tar- joaa kiinnostavaa tietoa lääkärin vastaan- oton rakentumisesta ja käytänteistä. Run- saat esimerkit selventävät monia vuorovai- kutuksen yksityiskohtia ja antavat lukijal- le mahdollisuuden seurata kirjoittajien aja- tuksenjuoksua. Nähtäväksi jää, miten pal- jon lääkäreiden vuorovaikutuskouluttajat haluavat tai osaavat hyödyntää omassa ope- tuksessaan keskustelunanalyysin tarjoamaa tarkkaa analyyttista näkökulmaa. Toivotta- vasti kirja löytää tiensä myös kielitieteili- jöiden, sosiologien ja muiden vuorovaiku- tustutkijoiden käsiin, vaikka jotkin kirja- kaupat markkinoivatkin kirjaa hieman yl- lättäen ainoastaan lääkäreille.
EVELIINA KORPELA
Sähköposti: eveliina.korpela@helsinki.fi
327 SKS:N MAINOS (VALMIINA VAMMALASSA) LÄHTEET
ENGESTRÖM, RITVA 1999: Toiminnan moni- äänisyys. Tutkimus lääkärivastaanotto- jen keskusteluista. Helsinki: Yliopisto- paino.
ENGESTRÖM, YRJÖ – ENGESTRÖM, RITVA – HELENIUS, JOUNI – KOISTINEN, KIRSI – REKOLA, JUHANI – SAARELMA, OSMO
1989: Terveyskeskuslääkäreiden työn kehittämistutkimus. LEVIKE-projektin tutkimushankkeen III väliraportti. Lää- kärinvastaanottojen analysointia. Es- poo: Espoon kaupungin terveysvirasto.
HAAKANA, MARKKU 1999: Laughing mat- ters. A conversation analytical study of laughter in doctor-patient interaction.
Painamaton väitöskirja. Helsingin yli- opiston suomen kielen laitos.
MUSTAJOKI, PERTTI – PELKONEN, RISTO – SAVE, TIMO (toim.) 1996: Potilaan tut- kiminen. Helsinki: Duodecim.
RAEVAARA, LIISA 2000: Potilaan diagnoo- siehdotukset lääkärin vastaanotolla.
Keskustelunanalyyttinen tutkimus poti- laan institutionaalisista tehtävistä. Hel- sinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ra.
RUUSUVUORI, JOHANNA 2000: Control in medical consultation. Practices of giv- ing and receiving the reason for the visit in primary health care. Tampere: Uni- versity of Tampere.
