68 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1
näkyviin. Strategiset rituaalit taas liittyvät siihen, miten media pys- tyy tuottamaan uskottavuutta uu- tisoinnilleen.
Mediaesitysten rituaalit Sumia- la jakaa medioituihin, eli välitet- tyihin, sekä medialisoituneisiin, eli mediassa tapahtuviin. Esimer- kiksi televisioitu jumalanpalve- lus on medioitu ja television Vaa- livalvojaiset medialisoitu rituaa- li. Mediaesitysten rituaalisuutta voi hahmottaa myös Guy Debor- dia mukaillen ihmisiä toisistaan vieraannuttavana spektaakkelina, tai yhdistävänä mediatapahtuma- na. Myös mediakatastrofeilla on yhdistävä voima, mutta niissä tu- lee usein myös ilmi valta: julkinen taho ottaa median haltuun alkaes- saan tiedottaa hätätilanteessa. Val- ta liittyy myös ritualisaatioon: keil- le rakentuu mediassa sellainen ase- ma, että he voivat asemansa turvin määritellä siellä käsiteltäviä asioita?
Ritualisaatio liittyy yhteiskunnalli- siin valtakamppailuihin.
Lopuksi langanpäät sidotaan onnistuneesti yhteen Jokelan ja Kauhajoen kuoleman rituaalien tarkastelun kautta. Tähän saak- ka jopa hajanaisilta vaikuttaneet ja teoreettiset käsitteet saavat ansait- semansa lisävalaisun.
Lopuksi
Teoksen suurin puute on sen ly- hyys. Moni jääneekin odottamaan Sumia lalta laajempaa johdattelevaa monografiaa aiheeseen, jossa käy- dään yksityiskohtaisemmin läpi Me- dian rituaaleissa nyt avattuja teemo- ja, kenties myös mediaetnografiaa.
Media-antropologian vakiintu- nutta traditiota tuntemattomalle tulee yllätyksenä se, miten vähän teoksessa loppujen lopuksi viita- taan antropologian klassikoihin.
Kognitiivisen antropologian puut- tuminen on perusteltua painopis- teen ollessa yhteisöksi järjestäy- tymisessä, mutta esimerkiksi Ma- ry Douglasin ja Clifford Geertzin mainitsemisen vain ohimennen rituaalista puhuttaessa voi nähdä puutteena.
Mediatekstien kannalta myytin ja rituaalin suhteen laajempi pohti- minen olisi voinut tuoda teokseen lisää syvyyttä. Sumiala puhuu kyllä mm. keskuksen myytistä, mutta en- täpä myytit teksteinä ja narratiivei- na? Hyvä esimerkki tästä on muu- taman vuoden takainen Kris tian Smedsin tulkinnan Tuntematto- masta sotilaasta (suomalaisten py- hä teksti) aiheuttama mediakohu.
Kohu voidaan nähdä eräänlaise- na kansallisena kriisiriittinä (min- kä Sumialakin allekirjoittanee), jo- ka nosti esiin rikkomuksen etenkin Edvin Laineen kanonista ja itsenäi- syyspäivän mediarituaalin pyhittä- mää versiota vastaan. Tärkeällä si- jalla tässä kohussa oli kamppailu Tuntematon-myytin merkityksistä.
Myytin ja rituaalin suhde on klas- sinen uskontotieteellinen ongelma, joka on tekstin ja toiminnan suh- teen kautta analoginen – ja kytket- tävissä – mediatekstin ja vastaan- oton problematiikkaan.
Kokonaiskuva teoksesta on toi- miva. Se vastaa alussa asetettuihin kysymyksiin suurella ryöpyllä ni- miä, näkökulmia, teorioita ja ta- pauksia, jotka kuitenkin asettuvat tukemaan toisiaan. Kirjan punai- nen lanka myös säilyy. Se tarjoaa paljon ajattelun apuvälineitä kai- kille mediaa tutkiville ja sitä ym- märtämään pyrkiville. Se on hyö- dyllistä luettavaa myös niille, jotka tutkivat median kylläännyttämäs- sä kulttuurissa eläviä ihmisiä. Me- diatutkijoille median rituaalisen
luonteen hahmottaminen tarjoaa tuoreen näkökulman, etnografeille taas kohteen, johon soveltaa tuttu- ja lähestymistapoja. Varsinkin us- kontotieteilijälle teos antaa paljon ajateltavaa. On hieman kummal- lista, etteivät uskontotieteilijät ole käyttäneet Sumialan hahmotte- lemaa näkökulmaa. He ovat kyllä tutkineet uskontojen ilmenemistä mediassa, mutteivät juurikaan itse median uskonnollista roolia, vaik- ka uskontotieteen työkaluja on- kin sovellettu monille muille arki- sen uskontokäsityksen ulkopuolel- le meneville alueille.
Kirjallisuutta
Anderson, Benedict: Kuvitellut yhtei- söt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suom. Joel Kuortti. Vastapaino 2007 [2006].
Douglas, Mary: Puhtaus ja vaara.
Ri tualistisen rajanvedon analyy- si. Suom. Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Vastapaino 2000 [1966].
Halonen, Irma Kaarina: ”Välitys.”
Teoksessa Seija Ridell, Pasi Väli- aho & Tanja Sihvonen (toim.):
Mediaa käsittämässä. Vastapaino 2006, 209–232.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja uskontotieteen jatkoopiskelija Turun yliopistossa.
Taiteenfilosofian klassikko
raakakäännöksenä
Pentti MäättänenJohn Dewey: Taide kokemuksena.
Suomentaneet Antti immonen ja Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 2010.
Myöhäisellä iällä kirjoitettu Taide kokemuksena, joka ilmestyi vuon- na 1934, ei oikeastaan ole vain tai- deteorian klassikko. Se on myös yh-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1 69 teenveto John Deweyn pitkän uran
filosofisista johtopäätöksistä. De- wey haastoi koko filosofisen perin- teen kiistämällä johdonmukaisesti vuosituhantiset kuvitelmat koke- muksesta ja luonnosta riippumat- tomista järjenkäytön kyvyistä, joi- den avulla voi selvittää ajattelun ja tiedon perusteet ihan vain ajattele- malla. Tämä johti ehdotuksiin filo- sofian täydelliseksi uudistamiseksi.
Haasteen todellinen sisältö on mo- nitahoinen ja mutkikas. Elinaika- naan hän joutui väsymykseen asti oikomaan väärinkäsityksiä, jotka perustuivat kyvyttömyyteen luo- pua kritiikittä omaksutuista klas- sisen filosofian lähtökohdista ja taustaoletuksista. Kuten Dewey to- tesi, ajatus tuntuu epäselvältä sil- loin, kun se ei oikein sovi omiin ennakkokäsityksiin, kun sen ym- märtämiseksi joutuu ponnistele- maan. Sama ongelma on myös ny- kylukijalla.
Käsillä olevassa teoksessa De- wey esittelee taideteoriaa, jossa pe- rinteisen filosofian lähtökohdat on johdonmukaisesti kiistetty. Yk- si näistä virhekäsityksistä on sisäi- sen ja ulkoisen jyrkkä erottelu. Tie- dostava subjekti on ”sisällä” ja tar- kastelee sieltä niin sanottua ulko- maailmaa aistiensa avulla. Tähän ajattelutapaan liittyy usein indivi- dualistinen käsitys, jonka mukaan ruumiillisen toiminnan syinä ovat sisäiset mentaaliset tapahtumat (tai aivotoiminnot). Deweyn läh- tökohtana on elävän luontokappa- leen konkreettinen vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ihmismieltä ei voi ymmärtää aivojen tai ruumiin sisäisinä tapahtumina vaan tämän vuorovaikutuksen ominaisuutena.
Käyttäytymisen virikkeet ja yllyk- keet tulevat ympäröivästä luonnos- ta ja sosiaalisesta todellisuudesta.
Dewey käyttää pitkin teosta sanaa excitement, jolle suomentajat löytä- vät sanakirjasta vastineeksi kiiho- tuksen. Niinpä saamme lukea pe- räkkäisistä kiihotuksista (s. 75) ja siitä, että taiteellista ilmaisua ei ole
”ilman kiihottuneisuutta” (s. 80).
Tätä valintaa ei voi pitää kovin pe- rusteltuna. Deweyn ajatuksena ei ole, että elävä luontokappale toimii ympäristössään jatkuvassa kiihot- tuneisuuden tilassa. Kenties joilla- kin on onni matkassa mutta on ai- heellista kysyä, voiko Deweyn sy- vällistä individualistisen ihmisku- van kritiikkiä tämän syvemmälle haudata. Ajatukset juontuvat jon- nekin aivan muualle.
Sisäisen ja ulkoisen eroa ku- roo umpeen myös teoksen keskei- sin käsitteellinen erottelu taide-esi- neen ja taideteoksen välillä. Taide- esine on fyysinen objekti, esimer- kiksi seinällä riippuva maalaus, ja taideteos on kokemus, jonka tuo esine saa ihmisissä aikaan. Tämä terminologia poikkeaa arkikieles- tä, jossa useimmiten puhutaan tai- de-esineestä teoksena. Dewey ei ole yksin tässä asiassa. Martin Heideg- ger ja Hans-Georg Gadamer puhu- vat niin ikään teoksesta ajan mit- taan rakentuvana kokemuksena.
Taide-esineen ja teoksen erottelun avulla Dewey esittää omintakei- sen näkemyksen taiteellisen ilmai- sun ja kommunikaation luontees- ta. Suomentajat haluavat selventää tätä erottelua täydentämällä alku- tekstiä. Ilmaisu work of art saa suo- mennoksen “taideteos tai taiteen tekemä työ” (s. 84). Jos taide on ko- kemusta, ei taide enää mitään työ- tä tee. Taide-esine tekee sen ”työn”, että saa aikaan havaitsijassa koke- muksen.
Sana art on hankala suomentaa, koska se saattaa tarkoittaa sekä tai-
toa että taidetta. Suomentajat oikai- sevat asiassa käyttämällä ilmaisua
”taito tai taide”, kääntämällä sanan taiteeksi tai taidoksi vuorotellen (muutakaan perustetta en keksi) vieläpä niin, että lyhyen lauseen al- kuosassa art kääntyy taiteeksi ja lo- pussa taidoksi, vaikka Dewey käyt- tää lauseen lopussa it-pronominia (s. 39). Tämä satunnaiselta vaikut- tava kielenkäyttö ei ole omiaan sel- ventämään asiaa lukijalle. Aiheesta kiinnostuneille voi suositella Larry Shinerin teosta The Invention of Art (The University of Chicago Press, 2001). Nykyinen taiteen käsite (fine art) muodostui vasta 1700-luvulla, ja varhempien aikojen yhteydessä olisi parempi puhua taidoista, jot- ka nykyaikana luetaan taiteenla- jeiksi. Taiteesta alettiin Suomessa puhua 1800-luvulla. Sillä tarkoite- taan ”kaunotaitoja” (fine arts; mui- ta käytettyjä termejä olivat esimer- kiksi noble arts ja polite arts for po- lite classes) eli kauneuden käsitteen alle koottuja taitoja. Suomentajat haluavat rikastuttaa suomenkiel- tä kaunotaiteen käsitteellä (s. 38 ja 292), jonka englanninkielinen vas- tine olisi kai fine fine art. Vaikea sa- noa, mitä se tarkoittaa.
Järjenkäytön kokemukses- ta riippumattomien periaatteiden kiistämisestä seuraa, että myös tai- de ja esteettinen kokemus on se- litettävä luonnollisena ilmiönä.
Kulttuuri on luonnontuote eli yh- den kädellisten lajin kehittämä jär- jestelmä. Deweyn lähtökohtana on tässäkin luontokappaleen ja ympä- ristön konkreettinen vuorovaiku- tus. Hän esittää tunteista uuden- laisen filosofisen teorian, joka käy varsin hyvin yksiin Antonio Dama- sion tieteellisten tulosten kanssa.
Tämän teorian avulla Dewey selit- tää, mihin taiteen ja esteettisen ko-
70 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 1 1
kemuksen emotionaalinen ilmai- suvoima perustuu. Havaitut laatu- määreet kantavat merkityksiä, ali- tajuisia muistumia aikaisemmista arvojen toteutumisista, jotka tule- vat tietoisuuteen erilaisina tunne- sävyinä ja niiden yhdistelminä.
Esteettinen kokemus on taidet- ta laajempi käsite. Esteettistä laatua voi olla monenlaisissa kokemuksis- sa. Esteettisen kokemuksen tärkein piirre on täyttymyksellisyys, jonka vuoksi se on arvokas itsessään ei- kä niinkään keinona muihin ko- kemuksiin. Stendhal sanoi aika- naan, että kauneus on lupaus on- nesta. Astetta yleisemmällä tasolla voi sanoa, että esteettinen kokemus on lupaus täyttymyksestä. Täytty- myksellisyys ei siis ole vain taiteen yksinoikeus. Taiteen ja muun yh- teisöllisen elämän välillä on jat- kuvuutta ja yhteyksiä, jotka teke- vät taiteen tarkkarajaisen määrit- telemisen mahdottomaksi. Tähän liittyy myös pragmatistiselle este- tiikalle luonteenomainen pyrki- mys madaltaa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin raja-aitaa.
”Kaikkiruokaiset siat” ovat prag- matistisen taidekäsityksen suun- nannäyttäjiä.
Dewey etsii jatkumoa taideko- kemusten ja tavallisen arkikoke- muksen välille myös puhumalla kokemuksista, jotka ovat yhtenäi- siä ja tavanomaisesta kokemuksen virrasta erottuvia, jossakin suhtees- sa erityisiä kokemuksia. Suomen- tajat panevat merkille, että Dewey puhuu kokemuksesta yksikössä.
Niinpä he kääntävät termin an ex- perience yksittäiseksi kokemuksek- si ja perustelevat ratkai suaan oikein loppuviitteessä. On kuitenkin vai- kea nähdä, miten yksittäisestä ko- kemuksesta puhuminen ilmaisee kokemuksen erityisen luonteen.
”Siinä vasta kokemus” on Deweyn käyttämä ilmaus tällaisesta koke- muksesta (s. 50). Hyttysen ininä korvissa on yksittäinen kokemus, mutta mitä erityistä siinä on? Avain termin ymmärtämiseen on kohta, jossa Dewey kursivoi artikkelin an.
Artikkelin korostamista käytetään puheessa nimenomaan korosta- maan asian erityistä luonnetta. Ky- se on siis pikemminkin Kokemuk- sesta isolla K:lla. Yksikkö monikon vastakohtana on aivan sivuseikka.
Kirjaan perehtymistä häiritsee lievästi sanottuna erikoinen kie- lenkäyttö. Line käännetään mekaa- nisesti linjaksi, vaikka suomessa ei puhuta esimerkiksi esineiden ääri- linjoista (s. 125–127). Kun Dewey sanoo, että toiminnassa tarvitaan välttämättä kehoa, suomentajat il- moittavat, että ”käytännön on toi- mittava halki ruumiin” (s. 318; il- maisusta through the body). Ihmis- mieli on kuulemma kehittynyt ”ole- malla kaupoissa maailman kanssa”
(s. 321; sanasta commerce). Puhe on suomentajien mukaan (ei ehkä kuitenkaan Deweyn mukaan) ole- massa ”yhteisesti käsittämättömi- en muotojen moninaisuutena” (s.
404). Newton ja Einstein ”arvoste- levat samoja luonnon tapahtumia”
(s. 360). Matkalainen päätyy ”kau- punkiin, jota päin kilpi on viittilöi- nyt” (s. 108). Ja niin edelleen.
Lukemisen edetessä alkaa vai- vata painajaismainen epäily suo- mennoksen osuvuudesta niissä- kään kohdissa, joissa sisältö on sel- keä ja asiallisesti ilmaistu. Kuinka ollakaan, kirjassa on ainakin kol- me kohtaa, joissa Deweyn kan- ta on kääntynyt päinvastaiseksi tai Deweyn kritisoima käsitys hänen omakseen (s. 180, 308 ja 372). Muu- ten vain virheellisesti käännetty- jä virkkeitä on useampia. Suomen-
noksen ja alkutekstin jatkuva ver- taaminen on työlästä ja turhautta- vaa, joten lienee viisainta perehtyä Deweyn monipuoliseen ja vaiku- tusvaltaiseen teokseen alkukielel- lä. Onneksi se on helppoa ja edul- lista. Halvin näkemäni hinta verk- kokaupassa on dollari ja postikulut.
Suosittelen.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Aal
toyliopiston Taideteollisen korkea
koulun dosentti.
Yhteiskunnan muodonmuutos
Pekka Wahlstedt Juha räikkä (toim.): Yhteis- kuntafilosofia. unipress 2010.
Yhteiskunta on kokenut viime vuo- sikymmenten aikana melkoisen muodonmuutoksen. Tämä johtuu paljolti tietotekniikan kehityksestä, markkinataloudesta, joukkotiedo- tuksen kaupallistumisesta ja globali- saatiosta. Ne ovat myös tuoneet mu- kanaan uusia haasteita ja ongelmia.
Niinpä on johdonmukaista jul- kaista yhteiskuntaa ja sen eri aluei- ta kartoittava filosofinen teos. Yh- teiskuntafilosofia pureutuu yksilöi- den ja ryhmien vapauteen, oikeu- denmukaisuuteen sekä luonnon ja eläinten asemaa koskeviin yhteis- kunnallisiin kysymyksiin. Kirjoit- tajina ovat Mikko Yrjönsuuri, Ar- to Laitinen, Teppo Eskelinen, Matti Häyry, Juha Räikkä, Kati Mikkola, Petri Ylikoski, Elisa Aaltola ja mui- ta alan asiantuntijoita.
Yksilöllisyyden aikakaudella on suuri ongelma, missä menee yksi- lön vapauden ja yhteiskunnan pa- kottamisen välinen raja. Tätä poh-
