”Kyllä mä sen luannon parissa, kyllä sillon oppi ne kaikki, tiätää noi” Kalastajien biokulttuurinen tieto kolmella vesistöalueella Suomessa

(1)

”Kyllä mä sen luannon parissa, kyllä sillon oppi ne kaikki, tiätää noi”

Kalastajien biokulttuurinen tieto kolmella vesistöalueella Suomessa

Noora Huusari 250807 Ympäristöpolitiikka Historia- ja maantieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Ohjaajat: Tero Mustonen ja Taru Peltola 8.6.2020

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Osasto

Historia- ja maantieteiden laitos Tekijä

Noora Huusari Työn nimi

”Kyllä mä sen luannon parissa, kyllä sillon oppi ne kaikki, tiätää noi” – Kalastajien biokulttuurinen tieto kolmella ve- sistöalueella Suomessa

Pääaine

Ympäristöpolitiikka

Työn laji

Pro Gradu -tutkielma

Päivämäärä 8.6.2020

Sivumäärä 92

Tiivistelmä

Tässä Pro Gradu -tutkielmassa tarkastellaan pienimuotoista pyyntiä harjoittavien ammatti- ja kotitarvekalastajien tietoa kolmella suomalaisella sisävesialueella – Sastamalassa sijaitsevalla Rautavedellä, Kontiolahdella ja Joensuussa sijaitsevalla Jukajärvellä sekä Kiteen ja Savonlinnan alueille jakautuvalla Puruvedellä.

Se, miten luonnosta tiedetään, vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka luonnonvaroja käytetään. Suomalaisessa nyky- yhteiskunnassa vesistöistä tiedetään ensisijaisesti tutkimalla ja arvioimalla niitä luonnontieteiden menetelmin. Sekä kansainvälisissä sopimuksissa että tiedeyhteisössä on kuitenkin tunnustettu, että kestävämpi luonnonvarahallinta edel- lyttää paikallisten ja perinteisten tietämisen tapojen tarkastelua tieteellisen tiedon rinnalla. Tutkielmassa pohditaan, millaista tietoa suomalaisilla ammatti- ja kotitarvekalastajilla on vesistöistään ja voisiko sitä ottaa paremmin huomioon vesistöjen käyttöön ja hoitoon liittyvissä kysymyksissä.

Tutkimusaineistona toimivat kalastajien dokumentoidut kertomukset, joita tarkastellaan narratiivisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta nostetaan esiin kalastajien tietoa kuvastavia piirteitä sekä niin kutsuttuja biokulttuurisia indikaat- toreita, eli kalastajien merkityksellisinä pitämiä havaintoja, jotka osoittavat kalastajien järviluonnossa havaitsemia muutoksia sekä niiden syitä ja seurauksia. Tutkielmassa ehdotetaan, että biokulttuuristen indikaattorien tunnistaminen ja hyödyntäminen voisi toimia potentiaalisena työkaluna tieteellisen asiantuntijatiedon sekä paikallisen tai perinteisen tiedon välisen kuilun kaventamisessa suomalaisten vesistöjen kontekstissa. Biokulttuurisen lähestymistavan voi ajatella myös laajemmin auttavan purkamaan moderneille kulttuureille tyypillistä dualistista näkemystä luonnon ja kulttuurin erillisyydestä.

Tarkastelluista tapauksista heijastuu, että kunkin vesistön kalastajilla on hallussaan erityistä, biokulttuurista tietoa ve- sistöstään. Tieto on syntynyt pitkällä aikavälillä tehtyjen havaintojen ja kokemusten myötä ja siirtynyt osittain sukupolvelta toiselle, kulttuurisena jatkumona. Tieto pitää sisällään tarkkoja havaintoja vesistöistä, kaloista sekä säistä.

Siitä on löydettävissä myös kielellisiä, kehollisia ja yhteisöllisiä elementtejä. Tieto on sidoksissa juuri omaan vesistö- alueeseensa ja on siten kunkin vesistön kohdalla omanlaistaan.

Tutkielmassa todetaan, että kalastajien tietoa on perusteltua vaalia sekä ottaa paremmin huomioon vesistöjen hallinnassa, tieteellisen asiantuntijatiedon rinnalla. Erilaisten tietämisen tapojen yhteistyössä on potentiaalia tuottaa monimuotoisempaa tietoa ja ymmärrystä vesistöistä. Kalastajien tiedon voi lisäksi nähdä olevan arvokasta itsessään sekä kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta.

Avainsanat

kalastajien biokulttuurinen tieto, ekologinen perinnetieto, vesistöt, luonnonvarahallinta, itsestäänselvyydet

(3)

SISÄLTÖ

1. Johdanto

………...4

2. Kalastuksesta ja sen tutkimuksesta

………....7

2.1 Kalastus Suomessa………....7

2.2 Kalastuksen tutkimus Suomessa………...8

3. Teoria

………...10

3.1 Tiedon roolista nyky-yhteiskunnassa..………..………..10

3.2 Tieto ja luonto hallinnassa………...10

3.3 Vesistöjen muutosten isot ajurit………..13

3.4 Luonto ja tieto poliittisina kysymyksinä……….16

3.5 Kohti monimuotoisempaa tiedontuotantoa……….19

4. Aineisto ja menetelmät

………..23

4.1 Tutkimusaineisto……….23

4.2 Tutkimusmenetelmät………...26

4.2.1 Tapaustutkimuksesta………26

4.2.2 Narratiivisesta tutkimuksesta………...28

4.2.2.1 Narratiivinen lähestymistapa……….28

4.2.2.2 Narratiivinen analyysi………...29

5. Tapausten kuvaus ja analyysi

……….31

5.1 Rautavesi ja Kalevi Veko………31

5.1.1 Kalevi Vekon tieto Rautavedellä………..33

5.2 Puruvesi ja sen talvinuottaajat……….44

5.2.1 Talvinuottaajien tieto Puruvedellä………46

5.3 Jukajärvi ja sen kotitarvekalastajat………..60

5.3.1 Kotitarvekalastajien tieto Jukajärvellä……….62

5.4 Tapausten tarkastelua rinnakkain………70

5.5 Biokulttuuriset indikaattorit vesistömuutosten ilmentäjinä……….77

6. Pohdintaa

………....80

7. Johtopäätökset

………..86

Lähteet

…...87

(4)

4

1. Johdanto

Tuhannet järvet ja puhtaat vedet kuvastavat tuttua mielikuvaa suomalaisesta maisemasta. Mutta mitä ja miten vesistöistämme oikeastaan tiedetään? Lehtisen (2000: 2) mukaan vesi on modernissa länsimaisessa – mukaan lukien nykysuomalaisessa – kulttuurissa ensi sijassa teollisen hyödyntämi- sen raaka-aine, tekojärvineen, patoaltaineen ja viemäriverkostoineen. Viime marraskuussa, gradu- työskentelyni alkumetreillä Helsingin Sanomat (Saavalainen 2019) uutisoi Luonnonvarakeskuksen tuoreesta julkaisusta, jonka mukaan metsäteollisuuden vesistöjä rehevöittävä ravinnekuormitus on osoittautunut merkittävästi aiemmin arvioitua suuremmaksi. Esimerkiksi ojitettujen suometsien ve- sistövaikutusten oli aiemmin luultu kestävän noin kymmenen vuotta, mutta nyt vaikutukset näyttä- vätkin olevan pysyviä. Graduprosessin edetessä kiinnitin huomiota siihen, kuinka Jukajärvellä, yh- dessä tässä tutkielmassa tarkastelemistani vesistöistä, paikalliset kotitarvekalastajat ovat vuosikym- menten ajan tehneet havaintoja soiden ojitusten vaikutuksista järveen ilman, että mikään yhteisön ulkopuolinen taho olisi havainnoista kiinnostunut. Ojitusten lisäksi 1950-luvulla tehdyn järvenlas- kun epäsuotuisat seuraukset näkyvät vesistössä edelleen. Havainnot istuvat hyvin Ilmo Massan (1994) kuvaukseen luonnon voimaperäisestä hyödyntämisestä, joka on tyypillisesti tapahtunut ly- hytjänteisesti, yhden-kahden sukupolven perspektiivillä, kun taas sen seurausilmiöiden aikajänteet ulottuvat vuosikymmenien, vuosisatojen ja jopa vuosituhansien päähän.

Samaisessa marraskuussa Martin ja kumppanit (2019) julkaisivat tutkimuksen, jonka mukaan vesis- töjen masennuslääkejäämien on havaittu vaikuttavan kalojen käyttäytymiseen ja haittaavan muun muassa niiden ruuan hankintaa. Ekosysteemeistä on maailmanlaajuisesti havaittu jäämiä yli 600 lää- keaineesta (Martin ym. 2019: 1), minkä voi nähdä esimerkkinä vesistöjen elämää häiritsevistä, tuo- reemmista viheliäisistä ongelmista, joista tiedetään vielä hyvin vähän. On lisäksi vaikea sivuuttaa uutiskuvia merissä kelluvista jätelautoista sekä kehot täynnä muoviroskaa kuolleista vesistöjen eläi- mistä. Muovi ei kuitenkaan ole pelkkä valtamerien ongelma jossain kaukana, vaan mikromuovijää- miä on havaittu myös Suomen sisävesissä (esim. Scopetani ym. 2019). Modernit elintavat ovat ulot- taneet vaikutuksensa maailman jokaiseen kolkkaan, mitä pienimpien partikkelien muodossa. Suun- nattomassa mittakaavassa elämää hiillostavat lisäksi toinen toisiaan kiihdyttävät luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen ja ilmastonmuutos, jotka ajavat elämän edellytyksiä yhä ahtaammalle.

Kuinka tähän kaikkeen tulisi osata suhtautua?

Lähdin gradussani lähestymään vesistöjä koskevien ympäristöongelmien vyyhtiä kohdistamalla kat- seen ruohonjuuritasolle ja kääntymällä kalastajien puoleen. Yksi perustavanlaatuisista kysymyksistä ympäristöongelmien juurisyitä pohdittaessa on, kuinka ihminen asemoi itsensä suhteessa muuhun luontoon. Millaisina luonto ja luonnonvarat meille näyttäytyvät? Millaisia arvoja ja merkityksiä niihin kiinnittyy? Millaisia tarpeita ja keiden intressejä luonnonvarojen nähdään palvelevan? Ja niin edelleen. Modernisaation myötä suomalaisten suhteet muuhun luontoon ja kanssakäyminen meitä

(5)

5

ympäröivien moninaisten ekosysteemien kanssa ovat muuttuneet hyvin merkittävästi. Ajatus luonnon ja ihmisen erillisyydestä kehittyi vasta eurooppalaisen kulttuurin saavuttua Suomeen. Samalla valtaosa perinnekulttuureista on tähän päivään tultaessa kadonnut tai vähintään jäänyt piiloon.

Häivähdyksiä perinteisemmistä tavoista toimia muun luonnon parissa voi kuitenkin edelleen nähdä eri luontaistalouden muotoja, kuten kalastusta, poronhoitoa tai villivihannesten keruuta harjoittavilla ryhmillä. Pienimuotoista kalastusta harjoittavien, ammatikseen tai kotitarpeikseen pyytävien kalastajien voi nähdä muodostavan esimerkin syviä ja monimuotoisia vesistösuhteita omaavasta joukosta, joka tyypillisesti hyödyntää vesistöjä ympäristövaikutuksiltaan vähäisellä tavalla. Musto- sen (2014b: 126) mukaan maailmassa, jossa perinteiset maailmankuvat ovat valtaosin jääneet piiloon, itse käytännön tekeminen, kuten perinteisin menetelmin kalastaminen, auttaa pitämään yllä yhteyttä maahan ja vesistöön. Tässä tutkielmassa kiinnostustani ohjaa kysymys siitä, voisiko ammatti- ja kotitarvekalastajilla olla hallussaan jotakin erityistä, mitä monilla muilla suomalaisilla ei enää ole. Olisiko heillä jotakin sellaista, mistä me nykypäivän kaupunkilaisnuoret voisimme oppia jotakin elosta muun luonnon kanssa?

Yksi ulottuvuuksista, jossa käsityksemme muusta luonnosta heijastuu, on tieto. Se, mitä ja miten luonnosta tiedetään, vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka luonnonvaroja käytetään. Suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa vesistöistä tiedetään ensisijaisesti tutkimalla ja arvioimalla niitä luonnontieteiden menetelmin. Tietoa tuotetaan tyypillisesti keskusjohtoisesti, korkeakoulutettujen asiantuntijoiden toimesta. Vakiintuneita käytäntöjä kuvastaa ajatus objektiivisesta tiedosta, joka valmiina odottaa hallinnon soveltavan sitä käytäntöön. Luonnontiede oikeana ja pätevimpänä tapana tietää luonnosta ja siihen perustuva luonnonvarahallinta on noussut nyky-yhteiskunnissa itsestäänselvyyden kaltaiseen asemaan, mutta kykeneekö se kuitenkaan kertomaan kaikkea, mitä on? Jääkö jotakin olennaista sen viitekehyksen ulkopuolelle?

Tässä tutkielmassa lähden tarkastelemaan, millaista tietoa suomalaisilla ammatti- ja kotitarvekalas- tajilla on vesistöistään. Varsinainen tutkimuskysymykseni on, millaisia tiedon ulottuvuuksia ja bio- kulttuurisia indikaattoreita voidaan tunnistaa kalastajien dokumentoiduista kertomuksista. Työn edetessä pohdin, millaista kalastajien tieto on, miten se syntyy ja voisiko sitä hyödyntää paremmin vesistöjä koskevassa päätöksenteossa. Tarkastelen kalastajien tietoa kolmen tapauksen kautta. Tie- don haltijoita ovat ammattikalastaja Kalevi Veko Rautavedeltä, ammatikseen kalastavat talvinuottaajat Puruvedeltä sekä joukko kotitarvekalastajia Jukajärveltä. Tulkitsen tapauksia narratiivisen si- sällönanalyysin keinoin. Työ on aineistolähtöinen, mutta väljänä teoreettisena apuvälineenä tulkin- nassa toimii ekologisen perinnetiedon käsite ja erityisesti Fikret Berkesin (2008) esitys siitä. Berkes (2008: 7) määrittelee ekologisen perinnetiedon kokonaisuudeksi, joka sisältää tietoa, käytäntöjä sekä uskomuksia koskien elävien olentojen yhteiseloa toistensa sekä ympäristönsä kanssa. Tieto on tyypillisesti paikkasidonnaista ja kehittynyt paikassaan ajan saatossa, siirtyen sukupolvelta toiselle

(6)

6

kulttuurisena jatkumona. Keskeisessä osassa on käytännön taso - ekologinen perinnetieto on juurtunut käytännön toimintatapoihin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin, kirjaviisauden sijaan. Ekologisen perinnetiedon käsitettä on sovellettu usein alkuperäiskansojen kontekstissa, mutta haluan painottaa, etten pyri rinnastamaan suomalaisia esimerkiksi saamelaisiin, sillä suomalaiset eivät ole alkuperäis- kansaa. Aiemman kirjallisuuden perusteella ekologista perinnetietoa voi kuitenkin löytyä myös muilta, niin sanottuja luontaiselinkeinoja harjoittavilta ihmisiltä. Kansainvälisen perinnetietokeskus- telun pohjalta on sittemmin syntynyt biokulttuurisen tiedon käsite, jota Ens ja kumppanit (2014) kuvailevat tietämisen tavaksi, jossa painottuu kulttuuristen yhteyksien merkitys ihmisten ja biofyysi- sen ympäristön – tai arkikielessä luonnon – välillä. Biokulttuurinen lähestymistapa toisin sanoen tunnustaa tiiviin yhteyden luonnon ja kulttuurin välillä.

Sekä kansainvälisissä sopimuksissa että tiedeyhteisössä on tunnustettu, että laajoja ja monisyisiä ympäristöongelmia ei kyetä ratkaisemaan yksin luonnontieteiden metodeilla, vaan rinnalle tarvitaan paikallisia ja perinteisiä tietämisen tapoja. (Tengö ym. 2016) Pyrkimyksenäni ei ole osoittaa oikeita tai vääriä tapoja tietää tai lisätä vastakkainasettelua tieteen ja perinnetiedon välillä. Sen sijaan pyrin valottamaan näkemystä siitä, että länsimaisen tieteen rinnalla on olemassa myös muita valideja tapoja tietää luonnosta, jotka ovat myös arvokkaita itsessään. Perinnetietoa ja tiedettä voi tarkastella toisiaan täydentävinä kokonaisuuksina, jotka ovat kumpikin päteviä omissa konteksteissaan ja vahvuuksissaan. Samalla työstäni heijastuu, että yhtenäiseksi mielletyn suomalaisen kulttuurin sisältä löytyy monimuotoisuutta sekä moninaisia luontosuhteita. Tieto on aina sidoksissa tiettyyn kulttuuri- seen kontekstiin ja siksi kulttuuri ja tieto kulkevat tässäkin työssä käsi kädessä.

Teoriaosuus koostuu muun muassa poliittisen ekologian, kriittisen maantieteen, jälkikolonialistisen tutkimuksen sekä ympäristöhistorian tutkimusperinteistä kumpuavista ajatuksista. Hallintaa ja tieto- käytäntöjä tarkastelevaa tutkimusta on Marja Alastalon ja Maria Åkermanin (2011: 37) mukaan pe- rusteltu sen ”naamioita riisuvalla” luonteella, eli pyrkimyksellä tuoda näkyväksi rakenteita ja teki- jöitä, jotka vaikuttavat sen taustalla, millaiseksi nykyisyys on muodostunut. Tutkimus ei pyri osoit- tamaan ideoita oikeiksi tai vääriksi, vaan valottamaan tarkoitusperiä, joita ne palvelevat. Lisäksi ny- kyisyyden historian auki kirjoittamisen ajatellaan avaavan uusia ovia poliittiselle kuvittelulle (politi- cal imagining) (ibid.). Nykyisyydessä, jossa ekologiset kriisit syvenevät yhä kiihtyvään tahtiin, roh- kealle poliittiselle kuvittelulle on palava tarve.

Työtäni siivittävät omat reflektioni matkan varrelta (erotettu muusta tekstistä harmaalla kursiivilla).

Feministisen maantieteen edustajat, kuten Gillian Rose (1997) ovat pitäneet tärkeänä tutkijan itse itsensä asemointia tutkimuskohteeseen. Toisin kuin perinteisessä tutkimuksessa, jossa tutkija pyrkii etäännyttämään itsensä tutkimuskohteesta ja esiintyy näkymättömänä ja objektiivisena tarkkailijana, tunnustan oman subjektiivisuuteni. Koska kyseenalaistan tutkielmassani näkemyksen tiedon neut- raaliudesta, on perusteltua asettaa myös omat lähtökohtani tarkasteluun. Tutkija tarkastelee tutki-

(7)

7

muksen kohdetta ja tuottaa tietoa aina tietystä positiosta käsin, ja tutkimuksessa heijastuu väistä- mättä tutkijan suhde tutkittavaan kohteeseen. Itsereflektio on yksi tapa tuoda tätä näkyväksi. On hy- väksyttävä, että tieto on aina osittaista, epätäydellistä ja keskeneräistä. Tämä on oma tulkintani kalastajien tiedosta, eikä edusta sitä kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan kuin mitä se kalastajilla on.

Dianne Rocheleaun (2011: 209) mukaan siitä huolimatta, että jokainen meistä elää keskellä muun- tautuvia ja moniulotteisia kasveista, eläimistä, ihmisistä ja teknologioista koostuvia ekosysteemejä, on monesti helpompaa suunnata katse kauas kuin lähelle. Doreen Masseyn (2005: 194) mukaan kulttuurinen monimuotoisuus ei ole vain jotakin eksoottista kaukaisilla mailla, vaan sitä on löydet- tävissä jokaisesta yhteiskunnasta, tässä ja nyt. Myös itselläni kesti kauan kiinnostua siitä, mitä lä- heltä voikaan löytyä. Graduprosessiani voikin kuvailla ohjaajani Tero Mustosen sanoin “nuoren ihmisen matkaksi omaan kulttuuriinsa”. Vielä Edward Caseyn (1996: 18) sanoja lainatakseni: “To live is to live locally, and to know is first of all to know the place one is in.”

2. Kalastuksesta ja sen tutkimuksesta

Mietteitä matkan varrelta 1

Graduprosessin lähtöpiste: en tiedä kalastuksesta mitään. Eri kalalajien tunnistus on hyvin rajoittunutta, pu- humattakaan kalastusvälineiden tuntemuksesta. Alkajaisiksi piti googlata, miltä näyttää nuotta (hävettää myöntää).

2.1 Kalastus Suomessa

Kalastus on yksi suosituimmista vapaa-ajan harrastuksista Suomessa – sitä harrastaa väestöstä lähes kolmannes. Virkistyskalastuksessa korostuvat ruuan hankinnan sijaan rentoutuminen ja elämysten saaminen, ja kalastuksesta onkin muodostunut merkittävä kotimaan matkailuvaltti (Puhakka & Sa- lonen 2005: 1). Tässä työssä en kuitenkaan keskity virkistyskalastukseen, vaan tutkimuksen keski- össä ovat ammatti- ja kotitarvekalastajat. Samalla, kun virkistyskalastus on kasvattanut suosiotaan, on ammatti- ja kotitarvekalastajien määrä vähentynyt huomattavasti.

Suurin osa Suomen kaupallisesta kalastuksesta tapahtuu merellä. Noin 90 % merien saaliista on si- lakkaa, jota pyydetään suurissa, keskittyneissä yksiköissä ja josta valtaosa päätyy rehuksi. Vuosit- tainen kalasaalis merialueilta on noin 150 miljoonaa kiloa, kun taas sisävesiltä pyydetään vuosittain noin 6 miljoonaa kiloa kalaa. (Luke 2020e) Vuonna 2018 merialueilla kalasti aktiivisesti noin 1600 rekisteröitynyttä kaupallista kalastajaa, ja sisävesien kohdalla luku oli noin 1100 (SVT 2020a, SVT 2020b). Vehasen ja kumppaneiden (2020) arvion mukaan sisävesillä päätoimisen ja täyspäiväisen elinkeinon kalastus tarjoaa kuitenkin vain noin 300 kalastajalle. Esimerkiksi 1980-luvun alkuun verrattuna ammatikseen kalastavien määrä on enemmän kuin puolittunut. Samalla saaliiden määrä on

(8)

8

kuitenkin kasvanut pyyntitekniikan kehittymisen ansiosta. Saaliin arvo on puolestaan laskenut. (Pu- hakka & Salonen 2005: 3) Kehitys Suomessa mukailee globaaleja kehityskulkuja. Kalastuksen maa- ilmanlaajuinen teollistuminen käynnistyi toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kalastusalukset kas- vattivat kokoaan, pyyntitekniikat tehostuivat ja kerralla pyydetyt saalismäärät kasvoivat. Samalla pienimuotoiseen kalastukseen pohjanneet elinkeinot sekä kaupallisesti suosituimpien kalalajien kannat alkoivat romahtaa. (Pauly 2019: 2, 23) Nopean teollistumisen myötä niin kalastus kuin kalan ja- lostus, kauppa ja kulutus ovat muuttuneet merkittävästi (Puhakka & Salonen 2005: 2).

Tässä työssä tarkasteluni rajautuu pienimuotoiseen kalastukseen Suomen sisävesillä. Kalastuksen pienimuotoisuuden rajaaminen on haastavaa, mutta usein sillä viitataan kalastukseen, jossa liikkuu vain vähän pääomaa, motorisoitujen ja korkean teknologian laitteiden sekä energian käyttö on al- haista, kalastusalukset ovat pieniä tai niitä ei ole, pyynti ei tapahdu kovin kaukana rannasta, ja kalaa myydään pääasiassa lähialueilla tai sitä pyydetään oman lähipiirin käyttöön. (FAO 2004) Kaikki Suomen sisävesillä harjoitettava kalastus ei kuitenkaan ole pienimuotoista. Vuonna 2018 suurin osa sisävesien saaliista pyydettiin troolilla. Seuraavaksi eniten kalaa saatiin nuotalla, verkolla ja rysällä (SVT 2020a). Suomessa sisävesien kaupallisen kalastuksen merkittävin kala on sekä arvoltaan että saalismääriltään muikku, ja sen jälkeen kuha ja siika. (Luke 2020e)

Kotitarvekalastus asettuu kaupallisen ja virkistyskalastuksen välimaastoon. Se tarkoittaa kalastusta, jossa saalis käytetään pääasiassa kalastajan kotitaloudessa ja sillä on jonkinasteista merkitystä koti- talouden toimeentulon kannalta (Puhakka & Salonen 2005: 3). Keskiössä on siis ravinnonhankinta, virkistymisen sijaan. Kotitarvekalastaja Koskiniemen (Maaseudun tulevaisuus 2014) mukaan koti- tarvekalastukseen kuuluu periaate, että jos kalastaa yli oman tarpeen, voi kalat antaa tai myydä naa- pureille. Kylissä on myös perinteisesti harjoitettu yhteisöllistä kotitarvekalastusta suuremmilla pyy- dyksillä, kuten nuotalla, koko kylän tarpeisiin. Kalastuksen asema on ollut Suomessa hyvin keskeinen siitä lähtien, kun ihmiset ovat täällä alkaneet elää. Hyvin pitkään kyse oli nimenomaan kotitar- vekalastuksesta, johon on myöhemmin tyypillisesti yhdistynyt pienimuotoinen viljely. Vuonna 2016 voimaan tulleesta uudesta kalastuslaista jätettiin kotitarvekalastuksen käsite kokonaan pois, ja kalastajat jaettiin virallisen määritelmän mukaan ainoastaan kaupallisiin ja vapaa-ajan kalastajiin.

Laista poistuivat myös kylässä asumiseen perustuneet kalastusoikeudet, joihin kuului oikeus koti- tarve- ja virkistyskalastuslupaan kylän vesialueilla. (Kalatalouden keskusliitto 2016)

2.2 Kalastuksen tutkimus Suomessa

Kalastusta ja kalastajia on tutkittu hyvin monilla eri tieteenaloilla. Salmen (2013: 16) mukaan valtaosa suomalaisesta kalastukseen liittyvästä tutkimuksesta on tehty biologian saralla. Kalastuksen tutkimus on Salmen ja Sonck-Raution (2018: 215-216) mukaan ensisijaisesti keskittynyt pyynnin ja kalakantojen tutkimukseen.

(9)

9

Ihmistieteiden osalta tutkimusta on tehty kattavimmin etnologian ja kulttuuriantropologian kentillä.

Sekä Sonck-Rautio (2019a) että Mustonen (2009) mainitsevat ensimmäisenä merkittävänä suomalaista kalastuskulttuuria käsittelevänä tutkimuksena U. T. Sireliuksen kattavat, erityisesti kalastus- välineisiin ja -tekniikoihin keskittyvät teokset Suomalaisten kalastus I-III (1906-1908). Lähemmäs nykypäivää tultaessa esimerkiksi Jukka Pennanen (1979, 1986) on tutkinut laajasti perinteistä talvi- nuottauskulttuuria ja siinä tapahtuneita muutoksia historian saatossa sekä Suomen sisävesillä että rannikoilla. Sonck-Rautio (2019a), Salmi (2013) ja Mustonen (2009) mainitsevat merkityksellisenä myös Outi Tuomi-Nikulan väitöskirjan (1982), jossa hän on tutkinut keskipohjalaista rannikkoka- lastuskulttuuria ja sen muutoksia 200 vuoden aikana. He mainitsevat myös Ari Lappalaisen väitök- sen (1998), joka käsittelee Pohjois-Karjalassa sijaitsevan Höytiäisen sekä laajemmin koko Suomen kalastuskulttuurin muutosta 1800-luvulta 1990-luvulle. Lappalainen tutki myös kalastajien tietoa osana tutkimustaan.

Salmen (2013) ja Sonck-Raution (2019a) mukaan kalastuksen tutkimus saapui yhteiskuntatieteiden saralle varsinaisesti vasta 1990-luvulla, jolloin Erland Eklundin (1994) rannikon ja saariston kalas- tajaväestön asemaa ja sosiaalisia rakenteita aikavälillä 1860-1970 tarkasteleva väitöskirja julkais- tiin. Pekka Salmi (2013) puolestaan on pureutunut väitöskirjassaan kalastuksen hallinnan käytäntöi- hin ja niiden taustalla vaikuttaviin valtasuhteisiin Suomessa. Hän käsittelee myös niin sanotun asiantuntijatiedon ja kalastajien tiedon rooleja kalastuksen hallinnassa.

Kalastajien tiedon tutkimusta, jossa kalastajien omalle tulkinnalle on pyritty antamaan tieteen rinnalla paljon tilaa, on tehty melko vähän. Tero Mustonen on väitöskirjassaan (2009) tutkinut Puruve- den talvinuottaajien tietoa, asettaen sen erityisesti ilmastonmuutoksen kontekstiin. Mustonen (em.:

149) mainitsee kalastaja Simo Alhgrenin (2004) esitykset Vankaveden ja Näsijärven kalastajien tiedosta. Alhgrenin työn merkityksellisyys on siinä, että se edustaa kalastajan itse tekemää tutkimusta omasta pyyntialueestaan. Kirsi Sonck-Raution tuore väitöskirja (2019) tarkastelee Saaristomeren rannikkokalastajien toimintaympäristössä tapahtuneita muutoksia sekä kalastuselinkeinoa haittaavia tekijöitä, kalastajien näkökulmasta. Osana tutkimusta on tutkittu myös kalastajien tietoa ja tarkas- teltu esimerkiksi kalastajien tiedon sukupuolittuneisuutta sekä naisten roolia kalastuksessa, mikä on kalastuksen tutkimuksessa jäänyt vahvasti marginaaliin.

Pro Gradu –tutkielmassani tarkastelen rinnakkain kalastajien tietoa kolmella keskenään hyvin erilai- sella vesistöllä, joita ei ole aiemmin nostettu keskinäiseen tarkasteluun. Uutta on myös biokulttuuristen indikaattoreiden käsitteen nostaminen suomalaiseen kalastuskeskusteluun.

(10)

10

3. Teoria

3.1 Tiedon roolista nyky-yhteiskunnassa

Tieto ja sen kerääminen, muokkaaminen ja hyödyntäminen ovat keskeisessä asemassa modernissa yhteiskunnassa ja sen hallinnassa. Julkista hallintoa ja politiikkaa ilmentää vaatimus perustella pää- töksiä faktapohjaisesi, ja merkittävä osa hallinnon resursseista käytetään erilaisen informaation han- kintaan ja muokkaamiseen viranomaisten ja poliitikkojen hyödynnettävissä olevaan muotoon.

(Alastalo & Åkerman 2011) Tiedon standardointi, luokittelu ja esittäminen numeerisessa muodossa tekevät tiedosta helpommin kommunikoitavaa, seurattavaa ja vertailtavaa. Näin ollen kyseiset käy- tännöt ovat muotoutuneet vakiintuneiksi tavoiksi prosessoida ja esittää tietoa nyky-yhteiskunnissa.

(Leino 2011: 223) Alastalon ja Åkermanin (2011: 18-19) mukaan maailmaa hallitaan juuri erilaisten indikaattoreiden, indeksien sekä rekisteri-, luokitus- ja seurantajärjestelmien avulla. Kyseisentyyp- piset tietokäytännöt ovat saavuttaneet nyky-yhteiskunnissa itsestäänselvyyksien kaltaisen aseman, mutta niiden tuottaman tiedon luonteesta puhutaan julkisessa keskustelussa hyvin vähän.

Liikuteltava, yhdisteltävä ja vertailtava numerotieto on toiminut edellytyksenä niin kutsutun etähal- linnan (government at a distance) mekanismien kehittymiselle. Etähallinta kuvastaa moderneille yhteiskunnille tyypillisiä käytäntöjä, joilla pyritään hallitsemaan etäällä sijaitsevia paikkoja, ihmisiä ja tapahtumia. (Alastalo & Åkerman 2011: 35) Etähallinnan kannalta keskeistä on ajatus tiedon uni- versaaliudesta, eli siitä, kuinka samoja standardeja ja selityksiä voidaan soveltaa hyvinkin erilaisissa sijainneissa ja konteksteissa.

Berkesin (2008: 266-267) mukaan länsimaiselle ajattelulle on ollut tyypillistä ajatus tiedon yhte- näistymisestä kohti johdonmukaista kokonaisuutta. Sen rinnalla myös ihmisten ja kulttuurien on ajateltu lähentyvän jatkuvasti toisiaan. Maailmaa kuvaillaan toisinaan ”globaaliksi kyläksi”, jossa kaikki toisiinsa yhteydessä olevat ihmiset seuraavat samansuuntaista kehityskulkua kohti yhtenevää kulttuuria. Hallitukset puhuvat uusliberaalin globalisaation vääjäämättömyydestä, ikään kuin yhteen samaan suuntaan liikkuva kehitys olisi luonnonlakien kaltainen itsestäänselvyys. Läntinen Eu- rooppa on ”edistynyt” ja loput maailmasta ovat vain ”jäljessä”, mutta seuraavat lopulta länsimaiden raivaamaa kehitystä, kuin yhdellä aikajanalla. Voidaan todeta, että länsimaiden äänestä on muodostunut koko maailman yhteinen, mutta yksipuoliseksi jäävä tarina. (Berkes 2008: 1, 266-267; Massey 2005: 4-5, 68, 76, 81-81; Said 1995: 243)

3.2 Tieto ja luonto hallinnassa

Järkeä ja rationaalisuutta korostaneen valistuksen ajan jatkumona positivismi vakiinnutti asemansa hallitsevana tieteenfilosofisena suuntauksena 1800-luvulta alkaen. Positivistisen näkemyksen mukaan todellisuus muodostuu muuttumattomista laeista, joiden taustalla vaikuttavat universaalit to-

(11)

11

tuudet, joita tieteen avulla pyritään löytämään. Positivistisen ajattelun mukaan on olemassa yksi ainoa oikea, länsimainen tiede, jonka tehtävänä on löytää ne totuudet, joista maailma muodostuu.

Tiede on ainoa tie tiedon saavuttamiseksi, ja se rakentuu objektiivisten ja annettujen luonnonilmiöi- den arvovapaista kuvauksista, joita neutraalit tutkijat tuottavat. Positivistinen maailmankuva otak- suu yksiulotteisen todellisuuden, jonka pystyy paloittelemaan irrallisiksi osasiksi, joita analysoi- malla voidaan tehdä kontekstista riippumattomia yleistyksiä. Näin maailma voidaan loogisesti ja- otella kaiken kattavaksi hierarkiaksi, jossa jokainen objekti ja sen toiminta on mitattavissa, tyypitel- tävissä ja selitettävissä. (Berkes 2008; Massey 2005; Said 1995) Myös eri tieteenalat on asetelta- vissa hierarkkiseen järjestykseen, jonka ylimpään kerrokseen sijoittuvat fysiikka sekä muut ”kovat”

luonnontieteet ja alimmalla tasolla ovat muun muassa humanistiset tieteet. Uusklassinen taloustiede on kuitenkin pyrkinyt irrottautumaan muista yhteiskuntatieteistä havitellen asemaa kovana, suora- viivaisiin faktoihin perustuvana tieteenä. (Massey 2005: 34)

Forsythin (2011: 32) ja Berkesin (2008: 265) mukaan suuri osa modernien valtioiden luonnonvarojen hallinnassa hyödynnetystä luontotiedosta on tuotettu positivistiseen lähestymistapaan nojannei- den luonnontieteiden menetelmin. Positivismin logiikka toimii parhaiten olosuhteissa, joissa järjes- telmät pysyvät hallinnassa, kuten laboratorioissa (Berkes 2008: 181). Ajatus luonnon hallinnan mahdollisuudesta onkin ollut keskeinen positivistista tiedettä ja valistuksen ajan jälkeistä länsi- maista ajattelua leimaava piirre. Descartes teki 1600-luvulla erotuksen mielen ja ruumiin välille, mikä on nähty merkittävänä sysäyksenä länsimaista ajattelua kuvastaville lukuisille dualismeille, joiden avulla maailmaa paloitellaan kahtia. (Berkes 2008: 45-46) Ihminen – luonto, mies – nainen, sivistynyt – primitiivinen, tieteellinen - myyttinen ja subjekti – objekti ovat esimerkkejä toisilleen vastakkaisiksi asetetuista pareista, joista toinen asettuu aktiivisen hallitsijan asemaan ja toinen vas- taavasti joutuu alistumaan passiivisesti. (esim. Shiva & Mies 2011: 5) Quijanon (2000) mukaan juuri dualistiseen ajatteluun tukeutuneet eurooppalaiset näkivät itsensä maailman edistyksellisim- pänä ihmisryhmänä ja oikeuttivat siten muiden kulttuurien väkivaltaisen alistamisen ensin Ameri- kan mantereella ja sittemmin ympäri maailmaa. Maailman eurooppalaistumisen historiaa kerrotaan

”voittajien historiana” (Massa 1994: 24), vaikka käytännössä muiden kulttuurien ”sivistäminen” tar- koitti ei-eurooppalaisten ihmisten ja heidän hyödyntämiensä luonnonvarojen riistoa, mikä väkival- taisella pakottamisella edisti näkemystä ihmisen ja luonnon erillisyydestä. (Shiva 2011a: 264; Shiva 2011b: 243) Sen myötä, kun kulttuuri on pyritty erottamaan luonnosta, ihmisiä on opetettu pitämään maata, luonnonvaroja ja omaa työtään kaupattavina markkinahyödykkeinä. Näin myös käyttäjä on erotettu johtajasta ja hallittava hallitsijasta. (Berkes 2008: 265-266)

Vieraat kansat ja luonto ovat kuuluneet tiiviisti yhteen objektin roolissa suhteessa subjektiin, eli län- simaiseen ihmiseen. Ei-länsimaisia kulttuureja on tullut niiden vieraudessa joko pelätä tai hallita, aivan kuten luontoa. Syntyi modernille kulttuurille tyypillinen näkemys toisesta. Kuten kahtiajako ihmisen ja luonnon välillä, ihmisten jako ”meihin” (eurooppalaisiin) ja ”muihin” (ei-eurooppalai-

(12)

12

siin) on toiminut tehokkaana vallankäytön välineenä ja asettanut länsimaisen kulttuurin muiden ylä- puolelle. Oli kyse sitten luonnosta tai muista kansoista tai ihmisryhmistä, länsimaisessa käsittelyssä ne ovat muovautuneet toiseuden tilasta väkivalloin hallittuun tilaan (”from alien into colonial space”). (Said 1995)

Luonnon pitäminen ihmisestä erillisenä, kontrolloituna hyödyntämisen objektina on johtanut tilan- teeseen, jossa luonnonvaroja kulutetaan täysin kestämättömästi, huolehtimatta niiden uusiutumiskyvyn turvaamisesta pitkällä tähtäimellä. Luontoa on hyödynnetty perustuen harhakuvitelmaan, jonka mukaan luonnonvarojen saatavuus olisi rajatonta. Massa (1994: 24) kutsuu edellä kuvattua ajattelua länsimaiseksi ”edistysmyytiksi”, joka perustuu käsitykseen kohti parempaa maailmaa kiiruhtavasta yhteiskunnasta. Illuusio nopeasta kasvusta ja edistyksestä itsestään selvinä prosesseina on kuitenkin johtanut biosfäärin elintoimintojen tasapainottomuuteen. Luonnon alistus on tyypillisesti tapahtunut lyhytjänteisesti, yhden-kahden sukupolven perspektiivillä, kun taas sen seurausilmiöiden aikajänteet ulottuvat vuosikymmenien, vuosisatojen ja jopa vuosituhansien päähän. (Massa 1994) Sen myötä, kun ihminen on erotettu muusta luonnosta, on syntynyt myös käsitys erämaasta (wilderness), joka edustaa koskematonta, ihmisvaikutuksen ulkopuolella olevaa luontoa, joka samalla kuitenkin tarvit- see ihmisen suojelua. Kesyttämättömän erämaan suojelu nousi vastapainoksi modernin ihmisen luontoa esineellistävälle ja muokkaavalle valtavirralle. Ajatus ihmiskosketuksen ulkopuolisesta luonnosta on kuitenkin moderni harha, joka ylläpitää ihminen-luonto-kahtiajakoa. Niin sanotut erä- maat ovat olleet tuhansien vuosien ajan ihmisten asuttamia. (Haila 2003: 183-184)

Vaikka positivismi ei edusta koko länsimaisen tieteen moninaisia traditioita ja näkemyseroja sisältä- vää kenttää eikä luonnonvarahallinnassa käytettävien työkalujen koko kirjoa, sillä on kuitenkin ollut roolinsa siinä historiassa, jossa luonto ja ei-eurooppalaiset kansat on alistettu ja muut tavat tietää luonnosta pyritty pyyhkimään pois. (Berkes 2008; Massey 2005; Said 1995; Shiva & Mies 2011) Se on toisin sanoen osaltaan vaikuttanut siihen, minkälaiseksi nykyisyydessä vallitsevat näkemykset luonnosta ovat rakentuneet. Luonnontiede, joka pilkkoo ja paloittelee, yleistää ja yksinkertaistaa sekä irrottaa osaset kontekstistaan, on luonut luonnosta yksipuolista kuvaa koneen lailla toimivasta, ennustettavissa olevasta objektista. Pyrkimykset irtautua luonnon rajoituksista heijastuvat muun muassa maa- ja metsätalouden monokulttuuriviljelmissä, joissa monimuotoisuus ja luonnonmukai- nen uusiutumiskyky on hävitetty. (Shiva & Mies 2011) Berkesin (2008) ja Massan (1994) mukaan länsimainen luonnontieteeseen pohjaava luonnonvarahallinta näyttää valta-asemastaan huolimatta olevan yksinään kykenemätön estämään luonnon kuormitusta ja luonnonvarojen kestämätöntä käyt- töä. Tämä on tunnustettu myös laajemmassa tiedeyhteisössä sekä kansainvälisissä sopimuksissa.

(Markkula & Helander-Renvall 2014: 10; Tengö ym. 2016) Kestävämpi luonnonvarahallinta edel- lyttää Berkesin (2008: 252) mukaan sellaisen tieteenfilosofian hyväksymistä, joka tunnistaa luonnon kantokyvyn rajallisuuden sekä ihmisen ja muun luonnon ykseyden.

(13)

13 3.3 Vesistöjen muutosten isot ajurit

Massan (1994: 75) mukaan 1700-lukua edeltävän ajan Suomessa luonnovarojen käyttö pysyi melko vähäisenä. Kylissä elettiin pääasiassa kalastuksella ja riistan pyynnillä, ja lisäksi vesistöjen rannoilla oli pieniä viljelyksiä ja laidunmaita. Mustosen (2009: 142-143) mukaan esihistoriallisen ajan metsä- suomalaisyhteisöt elivät erittäin läheisessä yhteydessä lähiekosysteemiinsä ja luonto oli tiiviisti yhtä kulttuurin kanssa. Maailmaa ei jaettu myyttiseen ja reaaliseen vaan erilaiset luontoon sisältyneet myytit ja uskomukset olivat osa arkielämää. Mustosen (ibid.) mukaan ”Suomi on sijainnut euroop- palaisessa tilassa noin 500 vuoden ajan” ja luonto sai ihmisestä erillisen merkityksensä vasta kulttuurin eurooppalaistumisen myötä. Eurooppalaiseen maailmankuvaan pohjautuu myös nykyinen yh- teiskunnallinen järjestäytymismuoto, moderni kansallisvaltio sekä siihen linkittyvät talous-, sosi- aali- ja kulttuurijärjestelmät.

Suomen valtiolla on viime kädessä lainmukainen oikeus hallinnoida sen rajojen sisäpuolella sijaitsevia maita ja vesistöjä. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut, sillä Suomen alueella on elänyt väkeä jo ennen modernin kansallisvaltion muodostumista. Maat ja vesistöt olivat tyypillisesti yhteisvaurauksia (commons), joiden käyttöä hallinnoitiin yhdessä, kyläkohtaisin säännöin. Esimerkkejä kyseisen- laisista järjestelmistä edustavat siidat, eli saamelaiset kyläyhteisöt, sekä suomalaiset kylät, jotka pe- rustuivat kalastukselle ja metsästykselle (Mustonen 2017: 7-8, 11-12). Yhteisvaurauksien käyttö pohjautui tyypillisesti ylisukupolviseen paikalliseen perinnetietoon. Salmen (2013: 33) mukaan paikallinen tapasäännöstö määräsi muun muassa kylän kalavesien omistuksesta, yhteisapajien käytöstä sekä saaliinjaosta. Yksittäiset resurssiyhteisöt, kuten kalastusvedet, linkittyvät kuitenkin myös osaksi laajempia resurssikokonaisuuksia. Näin ollen vesienkäytön kestävyys ei ole ainoastaan kalas- tajayhteisöstä riippuvainen, vaan se määrittyy laajempien yhteiskunnallisten ja luontokäsitysten, hallintatavan ja niihin liittyvien oikeuksien myötä. (Sonck-Rautio 2019a: 33; Toivanen 2018: 84-85, 91) Kalastuksen tapasäännöstöstä muokattiin sittemmin lainsäädäntöä, jonka noudattamisen val- vonta siirtyi valtion viranomaisille (Salmi 2013: 33). Yhteisvaurauksiin liittyykin Toivasen (em.:

85) mukaan eräs klassisimmista poliittisista kiistoista: kenellä on oikeus päättää yhteisen maailman organisoimisesta?

Suomessa yhteisvaurauksia kollektiivisesti käyttäneen tilattoman väestön asema heikkeni muun muassa isojaon myötä, jolloin 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin suoritettiin metsien jako talollisten kesken (Massa 1994: 84). Salmen (2013: 13) mukaan kalastajat ovat tyypillisesti olleet maattomia, mikä on toistuvasti aiheuttanut vaikeuksia kalastusoikeuksien saamisessa. Yhteisvau- rauksien käyttöoikeuksien muuttuminen, kuten pakkoluovutus tai yksityistäminen hävittää Toivasen (em.: 96) mukaan sen institutionaalisen järjestyksen, johon ihmisten käsitykset luonnosta, yhteisöstä ja työstä on nojannut. Isojako myötävaikutti osaltaan siihen, että yhteiseen perustunut elämän monimuotoisuus yksipuolistui ja jopa ohitettiin (em.: 86).

(14)

14

Metsät ovat olleet merkittävässä osassa suomalaista kulttuurihistoriaa ja elinkeinojen harjoittamista, ensin metsästyksen ja kalastuksen, kaskiviljelyn sekä tervan tuotannon kautta, ja sittemmin metsäte- ollisuuden myötä. Kaskiviljely alkoi väistyä Etelä- ja Länsi-Suomesta jo 1600- ja 1700-luvuilla, mutta Itä-Suomessa se pysyi merkittävässä asemassa vielä 1800-luvulla. 1600-luvulta 1800-luvulle Suomi oli maailman tärkein tervantuottaja eurooppalaisten löytöretkien ja siirtomaakaupan kasvavan laivanrakennustarpeen myötä. (Massa 1994: 77-79, 81; Raitio 2008: 27) Massan (1994: 81) mukaan Suomi kytkeytyi juuri tervan tuotannon kautta osaksi maailman eurooppalaistumista 1500-luvulta alkaen. 1700-luvulta lähtien taas vientisahateollisuudesta alkoi kehittyä tervanpolttoa kor- vaava elinkeino (Massa 1994: 85). Eri tavat käyttää metsää jättivät Toivasen (2018: 80) mukaan jäl- keensä hyvin erilaisen muokatun ympäristön. Vaikka kaskeaminen kulutti ensinäkemältä runsaasti metsää, pyrittiin sitä useimmiten toteuttamaan luonnon uusiutumiskyvyn ja kiertokulun puitteissa, ja siihen yhdistyi myös metsiin kohdistuneita uskomusjärjestelmiä, kuten käsityksiä pyhistä paikoista. Se myös monipuolisti metsien biodiversiteettiä. Tervatalouden seurauksia olivat taas hak- kuuaukeat ja maaperän köyhtyminen. Toivasen (ibid.) mukaan tervatalouden myötä myös aikaisem- mat luontokäsitykset alkoivat muuttua. Massan (1994: 85) mukaan taas 1700-luvun sahateollisuus kohteli ympäristöä kaskiviljelyä ja tervanpolttoa hellemmin. Kokemäenjoella, Kymijoella ja Van- taanjoella havaittiin kuitenkin jo tuolloin sahanpurun ja tukinuiton vahingoittavan kalastusta. Suo- men ensimmäisinä paikallisina ”ekokatastrofeina” voidaan kuitenkin Massan (em.: 79) mukaan pi- tää järvenlaskuja, joita tehtiin kosteiden järvenrantojen saamiseksi viljelykäyttöön. Järvenlaskujen vaikutuksen voi vielä nykyisinkin havaita vesistöjen nopeutuneena umpeenkasvamisena (ibid.).

Intensiivinen luonnonvarojen käyttö rupesi yleistymään kuitenkin vasta metsäteollisuuden nousun myötä 1870-luvulta lähtien, jolloin metsäsektori alkoi värittää koko taloutta. Massan (1994: 94-95) mukaan Suomi kytkeytyi juuri sahateollisuuden kautta taloudellisesti länteen. Suomesta tuli ”vien- tisahojen suurvalta” ja sahateollisuutta seurasi sittemmin paperiteollisuuden nousu. Viimeistään 1900-luvun alkupuolella metsäteollisuus oli juurruttanut asemansa talouselämän jykevänä perustana ja vaikutusvaltaisena poliittisena voimana. (Siltala 2018: 7) Metsienkäyttö voimaperäistyi massiivi- sessa mittakaavassa kuitenkin vasta sotienjälkeisenä aikana. 1940-luvulta eteenpäin metsäteollisuus kasvoi ”jylisten, päristen ja höyryten” kansantalouden moottorina, jonka valtio valjasti hyvinvointi- valtion rakennushankkeen tärkeimmäksi tukijalaksi. (em.: 9, 244) Siltalan (em.: 7) mukaan metsäte- ollisuudella on siitä lähtien ollut vankkumaton asema yhteiskunnan yläkerroksissa ja valtakunnan- politiikan kärkipaikoilla. Ajan henkeen iskostui tiiviisti talouskasvun ideologia koko kansan yhtei- senä tavoitteena ja siihen liittyvä usko teknologian kehitykseen. Suomi tähtäsi tuotantonsa ja yhteis- kuntansa nykyaikaistamiseen Länsi-Euroopan mallin mukaisesti ja teki siirtymää kohti kulutusyh- teiskuntaa. (Massa 1994: 117-119) Raition (2008: 27) mukaan metsäteollisuuden ympärille on kehittynyt kokonainen mytologia yhteen hiileen puhaltavasta kansasta, minkä avulla kerrotaan tarinaa pienestä ja köyhästä maasta, joka ahkeralla uurastuksella ja taitavalla yhden resurssin hyödyntämi- sellä kehittyi yhdeksi maailman varakkaimmista hyvinvointivaltioista.

(15)

15

Menestystarinan taakse on jäänyt kuitenkin osittain piiloon sen kääntöpuoli muine tarinoineen, kun

”modernin maailman tahdit tunkeutuivat - - luonnonrytmeihin sopeutuneeseen vanhaan maailmaan”

(Massa 1994: 95). Yhä intensiivisemmän metsäteollisuuden, kemiallistuvan maatalouden ja nouse- van kulutusyhteiskunnan kasvavan energiantarpeen vaikutukset ekosysteemeihin alkoivat olla tu- hoisia. Vesistöt valjastettiin teollisuuden ja energiantuotannon käyttöön ja muun muassa vesivoi- malla ja uitolla on ollut merkittäviä vaikutuksia vesiluontoon ja kalakantoihin. Vesistöjen jätekuor- mitus kasvoi sellutehtaiden kuitujätteen sekä kemikaali- ja kaasupäästöjen myötä paikoin niin pahaksi, että sen käyttö juoma- ja pesuvetenä vaikeutui. (Massa 1994; Mustonen 2014b: 136) Kala- kannat ja kalastajat kärsivät. Kalastusintressit voitiin kuitenkin jättää vähäiselle huomiolle, sillä metsäteollisuuden ja teollistuvan maatalouden intressit pitivät yhtä puolustaessaan taloudellisia etu- jaan. (Massa 1994: 98; Salmi 2013: 13)

Modernisaation nopea murros kuvastuu esimerkiksi Into Sandbergin, Porin Tahkoluodossa asuneen ammattikalastajan arkielämän havainnoissa Saihan ja Virkkusen (1986) teoksessa. 1900-luvun alku- kymmenillä Tahkoluodossa elettiin tiiviissä suhteessa ympäröivän luonnon kanssa, ja luonnonilmi- öistä tehdyt tarkat havainnot, kuten jäätilanteen, tuulen, veden, pilvien ja eläinlajien liikkeiden tark- kailu, olivat elinehto. Tarkkojen, pitkällä aikavälillä tehtyjen havaintojen avulla kalastaja pystyi muun muassa havaitsemaan muutoksia eri lajien käyttäytymisessä ja esiintymissä. Alueen laajene- van teollistumisen myötä kalastaja havaitsi radikaaleja muutoksia veden laadussa ja sen vaikutuk- sissa eliöihin: verkot likaantuivat ja veden väri muuttui, lajeja hävisi alueelta kokonaan vuosi vuo- delta kiihtyvään tahtiin, jäljelle jäävien lajien kannat pienenivät ja lajityypillinen käytös muuttui, ja saaliiksi tuli epämuodostuneita kaloja. Tilanne äityi niin pahaksi, ettei vanhoilta apajilta pystynyt enää kalastamaan ihmisravinnoksi kelpaavaa kalaa. Sonck-Raution (2019a: 27) mukaan rannikkokalastajien määrä laski dramaattisesti juuri 1950-1970-luvuilla kalastusolosuhteiden heikkenemisen myötä. Into Sandbergin havainnoista nousee hyvin esiin lyhyellä aikavälillä tehtyjen suurten uudis- tusten vaikutukset ruohonjuuritasolla. Kehityksen valtavirtatarinaa kerrottaessa kuvatut ympäristö- katastrofit jäävät herkästi piiloon luonnonläheisen ja puhtaan Suomi-kuvan taakse. Epämieluisat seuraukset saattavat olla ennalta-arvaamattomia, ja niiden korjaaminen on usein hyvin hidasta ja työlästä, ellei mahdotonta.

Länsimaista kehitystä mukaillen, myös modernissa Suomessa luonnonvarojen käyttöä on ohjannut ympäristöhallinta, joka nojaa auktoriteettiasemassa olevien asiantuntijoiden tuottamaan tietoon.

Päätöksenteko on tyypillisesti keskusjohtoista ja tapahtuu suurelta osin hierarkkisesti, valtiolliselta tai kansainväliseltä tasolta alaspäin suuntautuen. Ajattelutapaan liittyy usein ajatus luonnonvarojen tuottavuudesta ja järkiperäisestä hyödyntämisestä. (Salmi 2013: 34) Etäältä käsin ratkottavien ongelmien ratkaisukeinot ja niiden taustalla vaikuttava logiikka eivät kuitenkaan välttämättä ole yh- teensopivia paikallisen väestön tietämisen tapojen kanssa, ja maaseudun paikallisväestö on monesti kokenut jääneensä modernin päätöksenteon ja ”tiedepuheen” ulkopuolelle. Asiantuntijavetoisessa

(16)

16

päätöksenteossa on monesti aliarvioitu tavallisten ihmisten kykyjä ja tietämystä osallistua poliitti- seen päätöksentekoon. Lineaariseen ja rationaaliseen maailmankuvaan perustuva hallinta sivuuttaa usein kulttuurisen ja sosiaalisen monimuotoisuuden, kun tiede ja valtion näkökulma ovat keskiössä.

(Mustonen 2014b: 121-122, 126; Sonck-Rautio 2019a: 36, 45). Ympäristöongelmiin on osittain vastattu perustamalla luonnonsuojelualueita, Yhdysvalloista haettujen vaikutusten myötä. Romant- tista kuvaa koskemattomasta luonnosta edustavat suojelualueet eivät kuitenkaan kyseenalaista sitä luonnonhallinnan logiikkaa, joka ylläpitää ihminen-luonto-kahtiajakoa ja legitimoi luonnon tuhoi- saa käyttöä muualla. (Lehtinen 2012: 112-113) Samalla kun luonnonsuojelualueita on perustettu vastauksena teollisuuden tuottamiin ongelmiin, suojelualueiden ulkopuolinen maailma jää teollisuuden käyttöön (Massa 1994: 103).

Mustosen (2014b: 121-122) mukaan myös valtaosa Suomen vesistöjä koskevasta päätöksenteosta perustuu edellä kuvattuun tieteelliseen asiantuntijatietoon ja keskusjohtoiseen ympäristönhallintaan.

Tähän on osaltaan vaikuttanut myös EU:n mukanaan tuoma kalastuspolitiikka (Salmi 2000: 54).

Keskusjohtoisen ja asiantuntijavetoisen hallintomallin voimistuessa kalastajat ovat menettäneet val- taansa ja mahdollisuuksiaan osallistua päätöksentekoon. Samalla kalastajien kokemusperäistä tietoa ja asiantuntijuutta ei ole arvostettu tai se on sivuutettu kokonaan. (Salmi 2000: 54; Sonck-Rautio 2019a: 20, 33) Sonck-Rautio (2019a: 36, 51) esittää tärkeän huomion siitä, kuinka pelkkään tieteelliseen tietoon nojatessa suuri määrä tietoa hukkuu, sillä tilastojen taakse jäävät piiloon ihmiset ja heidän kulttuuriset ja sosiaaliset ulottuvuutensa. ”Asiantuntija tietää parhaiten” -asenne on usein ai- kaansaanut jännitteitä ja konflikteja paikallisen väestön ja ulkopuolisten asiantuntijoiden välillä (esim. Sonck-Rautio 2019a). Saaristomeren rannikkokalastajia tutkinut Sonck-Rautio (2019b) kuvaa merimetson suojelua ja kuhanpyynnin sääntelyn tiukentumista tuoreina esimerkkeinä, joissa kalastajat ovat kokeneet jääneensä kuulematta, kun ongelmia on ratkottu etäällä. Sonck-Raution (2019a: 13) haastatteleman kalastajan mukaan kalastajat ovat toistaiseksi kyenneet sopeutumaan luonnossa tapahtuneisiin ekologisiin muutoksiin melko hyvin, mutta aidon sopeutumishaasteen ai- heuttavat kasvava byrokratia sekä kilpailu resurssien käytöstä. Kalastaja Into Sandbergin kuvauk- sessa (Saiha & Virkkunen 1986) modernisaation kehitys esiintyy itsestäänselvyyden lailla etene- vänä voimana, jolle tavallinen ihminen ei mahda mitään. Sandberg havaitsi lähiympäristönsä tur- meltuvan kiihtyvään tahtiin, mutta koki olevansa kykenemätön vaikuttaakseen asiaan tai tullakseen kuulluksi.

3.4 Luonto ja tieto poliittisina kysymyksinä

Länsimaiseen ajatteluun on sisältynyt myytti, jonka mukaan tiedon tuotanto ja poliittinen valta olisi- vat toisistaan täysin erillisiä prosesseja. (esim. Foucault 1973) Ajatellaan, että neutraalit tutkijat tuottavat tietoa omilla tahoillaan, minkä jälkeen valmis, objektiivinen tieto vain odottaa soveltamis- taan käyttöön. (Nadasdy 2011: 130) Kyseinen myytti on kuitenkin joutunut kyseenalaistetuksi. Tie- teen kentällä muun muassa poliittisen ekologian sekä tieteen ja teknologian tutkimuksen (Science

(17)

17

and Technology Studies, STS) edustajat ovat tarttuneet kysymyksiin tiedon poliittisuudesta sekä ih- misen ja luonnon kahtiajaon keinotekoisuudesta. Poliittinen ekologia keskittyy muun muassa paljas- tamaan ympäristönmuutosten ja paikallisyhteisöjen kamppailujen taustalla vaikuttavia yhteiskun- nallisia tekijöitä ja valtasuhteita sekä valottamaan paikallisia tietämisen tapoja universaalin tieteen rinnalla. Lähestymistapaa on kuitenkin kritisoitu paikallisen tiedon ja tieteen vastakkainasettelusta sekä tieteen yksiulotteisesta kuvauksesta, joka kätkee alleen lukuisat tieteen kentän sisällä tapahtu- vat väittelyt. (Campbell 2011; Taylor 2011) STS on puolestaan sukeltanut tutkimuslaboratorioihin ja -kentille ja pyrkinyt selvittämään, mitä niissä oikeastaan tapahtuu ja kuinka luontoa tuotetaan tut- kimuskohteeksi. STS tarkastelee tiedettä yhteiskunnallisena ilmiönä, ja pohtii muun muassa sitä, miten tieteellistä tietoa käytännössä tuotetaan ja mitkä tekijät tutkimusprosessien taustalla vaikuttavat. (Alastalo & Åkerman 2011: 27; Campbell 2011: 48)

Sekä poliittinen ekologia että STS kyseenalaistavat tuotetun tiedon objektiivisuuden. Mikään tieto ei synny tyhjiössä, sosiaalisesta maailmasta irrallaan. Tällöin tieto ei myöskään kerro totuutta maailmasta sellaisena, kuin se objektiivisesti on, vaan kuvaa sitä aina tietyistä näkökulmista käsin. Tutki- jakaan ei tarkkaile maailmaa täysin neutraalista asemasta, vaan on kaikkien ihmisten tavoin linkitty- nyt tiettyihin elämän olosuhteisiin, kuten sosiaaliseen asemaan, vallitsevaan kulttuuriin, aiemmin lukemaansa, oppimaansa ja tuottamaansa materiaaliin, vakiintuneisiin käsityksiin sekä erilaisiin ins- tituutioihin ja uskomuksiin. Tutkimustuloksiin vaikuttaa lisäksi muun muassa se, kuinka tutkimus- asetelmat luodaan, mikä taho tutkimusta rahoittaa ja minkäsuuruisilla summilla, sekä mitä käyttö- tarkoitusta varten tutkimusta tehdään. (Goldman ym. 2011; Said 1995)

Luontoa tutkitaan tyypillisesti jotakin tiettyä käyttötarkoitusta varten, mikä korostaa entisestään luonnonympäristöistä tuotetun tiedon poliittista luonnetta. (Nadasdy 2011: 130). Tieto ja luonnon- varahallintakäytännöt kussakin ajassa ja paikassa heijastavat yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevaa ymmärrystä luonnosta, eli esimerkiksi sitä, millaisia merkityksiä luontoon liitetään sekä millaisia tarpeita ja keiden intressejä maiden, vesien ja muiden luonnonvarojen nähdään palvelevan. Leino (2011: 232) lainaa Thevenont’n (2002) havaintoa siitä, kuinka vakiintuneet tietokäytännöt ovat lu- kinneet luonnon tiettyihin kategorioihin, jolloin sen tilaa on muun muassa helpompi arvioida. Kun jokin kohde määritellään luokittelemalla se yhdenlaisiin raameihin, esiintyvät toisenlaiset lähesty- mistavat epälegitiimeinä ja jopa mahdottomina. Tietyt luokitukset rajaavat näkemystä siitä, millai- nen tieto on kussakin tilanteessa pätevää ja tarpeellista. Forsythin (2011: 46) mukaan vallalla olevat tietokäsitykset heijastavat aina yhteiskunnan arvomaailmaa ja ajatusta siitä, millaista maailmaa pi- detään hyväksyttävänä ja mahdollisena. Yhdenlaisten, lukittujen tietokäytäntöjen taakse jää kuitenkin helposti piiloon muita todellisuuksia.

Luonto kaikessa moninaisuudessaan ja epästabiiliudessaan ei kuitenkaan asetu yksiin raameihin.

Erilaiset ympäristöt voivat näyttäytyä sitä tulkitsevien toimijoiden silmissä hyvinkin erilaisina.

(18)

18

Sama maa-alue tai vesistö saa osakseen monia erilaisia merkityksiä esimerkiksi tutkijoiden, luon- nonsuojelijoiden, kehityshankkeen johdon tai paikallisten asukkaiden näkökulmista tarkasteltuna.

(Turner 2011) Myös eri tieteenaloja edustavat tutkijat voivat tulkita samaa ympäristöä hyvin eri tavoin. Kaikkien näiden havaintojen taustalla vaikuttavat erilaiset ymmärrykset siitä, mitä luonto on, ja missä ihmisen paikka suhteessa tähän luontoon sijaitsee. Nadasdyn (2011: 131) mukaan luonto sellaisena, kun sen tulkitsemme, on aina sosiaalinen konstruktio – aina vain osittain tiedetty eikä koskaan poliittisesti neutraali. Se, kenen näkemystä luonnosta kuunnellaan ja pidetään validina, on aina pohjimmiltaan poliittinen kysymys.

Universaalien luokitusten ja standardien soveltaminen keskenään erilaisiin ympäristöihin on usein osoittautunut ongelmalliseksi, sillä ekosysteemit ovat aina erityisiä ja yhteydessä hyvin erilaisiin kulttuurisiin lähtökohtiin. (Forsyth 2011) Berkesin (2008: 175) mukaan esimerkiksi globaalit ilmas- tomallit ovat osoittautuneet puutteellisiksi paikallisten muutosselitysten ja -ennusteiden tarjoajina.

Ilmastomallien tärkeyttä ja hyödyllisyyttä ei tule aliarvioida, mutta voidaan todeta, että keskiarvo- muutosten laskemiseen keskittyvät mallit eivät kykene tarjoamaan kaiken kattavia vastauksia koskien ilmastonmuutoksen kaltaisia monisyisiä ongelmia. Maailmanlaajuisten keskiarvojen rinnalle tarvitaan paikallisia, ruohonjuuritason tietämisen tapoja. Samalla on myös muistettava, etteivät paikalliset tietämisen tavatkaan ole neutraaleja, vaan yhtä lailla tietyistä lähtökohdista käsin kehitty- neitä tapoja tietää. Esimerkiksi kalastajat tarkkailevat vesistöympäristöään tietystä näkökulmasta ja tiettyihin olosuhteisiin kiinnittyneinä, ja tuottavat tietoa sen pohjalta. Tietoa tuotetaan usein myös tiettyä käyttötarkoitusta, eli kalastusta varten. Tieteellisen tiedon tavoin myös paikallinen tai perin- teinen tieto muodostuu tiettyjen valtasuhteiden kontekstissa, eikä jakaudu tasaisesti sen kantajien välillä (Tengö ym. 2016: 19). Kalastajien tietoa ei toisin sanoen voi myöskään pitää poliittisesti neutraalina.

Luontoa voidaan siis tulkita monin eri tavoin, mutta kaikki tieto ei kuitenkaan muutu yhteiskunnal- lisesti merkitykselliseksi. Erilaiset näkemykset kilpailevat jatkuvasti keskenään ja saavat osakseen erisuuruista poliittista painoarvoa, mikä vaikuttaa siihen, millaista ympäristöpolitiikkaa milloinkin harjoitetaan. (Goldman ym. 2011) Siten kuin kamppailut vesistöjen tai maa-alueiden hallinnasta ovat vaikuttaneet siihen, minkälaisessa nykyisyydessä elämme, kuuluvat siihen yhtä lailla kamppailut historiallisista ja yhteiskunnallisista merkityksistä ja näkemyksistä. (Said 1995) Kun yhdenlaista tietoa ja maailmankuvaa pidetään itsestäänselvyytenä, jää piiloon monia muita tapoja hahmottaa maailmaa ja tietää siitä. Alastalo ja Åkerman (2011: 37) toteavat, että ”jos maailma on yhtä aikaa yksi ja monta, on väistämätöntä, että kaikki tavat rakentaa todellisuudesta yksi, selvärajainen ja hallittava kokonaisuus tuottavat jännitteen suhteessa peittämäänsä moninaisuuteen”.

(19)

19 3.5 Kohti monimuotoisempaa tiedontuotantoa

Modernia tieteelliseen tietoon perustuvaa luonnonvarahallintaa on pitkään pidetty ”luonnollisena edistyksenä”. Se on samalla jättänyt varjoonsa paikallisen kokemuksellisen tiedon sekä moninaiset kulttuuriset näkökulmat. (Leino 2011: 236) Viime vuosikymmeninä esiin on kuitenkin noussut tarve saada moniäänisempää tulkintaa kuuluviin, vallalla olevan keskusjohtoisen ”asiantuntija tietää parhaiten” –näkemyksen rinnalle. Hallinnon kohtaamat ongelmat ovat muuttuneet yhä moniulottei- semmiksi, jolloin ratkaisujen hakemisen tueksi tarvitaan yhä laajempaa tietopohjaa. Samalla kansalaiset ovat entistä alttiimpia kyseenalaistamaan asiantuntijoiden tuottaman tiedon, muun muassa in- ternetin käytön yleistymisen myötä. (Alastalo & Åkerman 2011: 22-24)

Erilaiset osallistamiskäytännöt ovat nostaneet päätään, ja tavallisten ihmisten tuottamaa tietoa on myös alettu arvostaa tieteen rinnalla ja sen täydentäjänä. Kansalaistieteen (citizen science) käsite kuvastaa tutkimusta, johon ei-ammattitutkijat osallistuvat muun muassa aktiivisina aineistonkerää- jinä. Kansalaistiede on todettu erittäin hyödylliseksi välineeksi esimerkiksi uusien ympäristöongel- mien tunnistamisessa niiden aikaisessa vaiheessa. Muun muassa eri lajien häviämistä on kyetty tut- kimaan laajemmassa mittakaavassa sekä haasteellisemmissa paikoissa tavallisten ihmisten havaintojen keruun avulla. Itse tiedon tuottamisen lisäksi kansalaisia osallistavalla tieteen tekemisellä on paljon potentiaalia uudenlaisten ja innovatiivisten ratkaisujen kehittämisessä yhteiskunnallisiin ongelmiin. (Peltola 2018; Turbé ym. 2019) Vesistöjen suhteen oivan esimerkin kansalaistieteestä tarjoaa Järvi- ja meriwiki, joka on Suomen ympäristökeskuksen perustama yhteisöllinen verkkopal- velu, johon kootaan tietoa Suomen vesistöistä viranomaisten ja kansalaisten yhteistyöllä. Kuka ta- hansa voi osallistua tiedon tuottamiseen, lataamalla sivustolle älypuhelimen tai muiden teknisten laitteiden avulla tallennettuja havaintoja, tapahtumia, mittaustuloksia ja valokuvia. Sivustolta löytyy perustiedot Suomen kaikista yli yhden hehtaarin kokoisista järvistä sekä Itämeren merialueista ja havaintoja muun muassa vesistöjen levätilanteesta, lämpötilasta, jäätilanteesta ja lajiesiintymistä.

(Järviwiki 2020)

Kansalaisten osallistaminen tiedontuotantoon sekä päätöksentekoon on rikkonut totuttua roolijakoa asiantuntijoiden ja ”tavallisten ihmisten” välillä. Aidosti osallistavien prosessien toteutus ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä on havaittu, että olemassa olevat poliittis-hallinnolliset prosessit eivät tyypillisesti tue kansalaisten kokemuksellisen tiedon huomioimista. (Alastalo & Åkerman 2011: 23- 24) Ei ole yhdentekevää, kuinka osallistavia käytäntöjä lähdetään toteuttamaan. Alastalo ja Åker- man (2011: 29-30) esittävät Maarten Hajerin rinnastuksen osallistumisprosesseista ikään kuin sar- joina näytöksiä, joiden dramaturgialla, näytteillepanolla ja roolituksella on merkittävä vaikutus siihen, kuka saa puhua, mitä voidaan sanoa ja millaisella puheella nähdään olevan merkitystä.

Kansalaistieteen tiedontuotantokäytännöissä kansalaiset tuottavat ensisijaisesti dataa tutkijoille ja heidän voi nähdä toimivan tyypillisimmin tiedon välittäjän roolissa, tutkijoiden apulaisina. Tässä

(20)

20

työssä keskityn tiedon tarkasteluun kuitenkin vielä hieman eri näkokulmasta. Kulttuurisena jatkumona tietyssä luonnonympäristössä kehittynyttä ja elävää ekologista perinnetietoa (traditional ecological knowledge) ei voi tarkastella pelkkänä datana, vaan se kuvastaa kokonaisvaltaisempaa ole- misen tapaa. Ekologisen perinnetiedon haltijat eivät ainoastaan välitä tietoa, vaan elävät sitä. Satun- naiset ohikulkijat voivat lisätä Järviwikiin dataa tekemistään vesistöhavainnoista, jotka asettuvat osaksi kaikille avointa tietopankkia. Tässä työssä lähden kuitenkin pohtimaan, voisiko pitkään sa- man vesistön parissa toimineilla kalastajilla olla hallussaan jotakin vielä syvempää tietoa vesistöis- tään.

Berkes (2008: 7) määrittelee ekologisen perinnetiedon kokonaisuudeksi, joka sisältää tietoa, käytän- töjä sekä uskomuksia koskien elävien olentojen yhteiseloa toistensa sekä ympäristönsä kanssa. Pe- rinnetieto on tyypillisesti paikkasidonnaista: se on syntynyt tietyssä ympäristössä ja on siellä edelleen, eikä missään muualla tiedetä samoja asioita täysin samalla tavoin, kuin kyseisessä paikassa (Mustonen 2009: 57). Tieto on kehittynyt historian saatossa, havaintojen ja hyväksi havaittujen käy- täntöjen myötä, ja siirtyy sukupolvilta toisille kulttuurisena jatkumona. Se ei kuitenkaan tarkoita paikoilleen jämähtänyttä menneiden haikailua, vaan ajan saatossa hyväksi havaittua viisautta, joka kehittyy jatkuvasti, uusien havaintojen myötä. Ekologinen perinnetieto viittaa samanaikaisesti sekä tietämisen tapoihin ja menetelmiin (ways of knowing) että tiedettyihin asioihin (knowledge as the thing known). Lisäksi sitä voi kokonaisvaltaisuudessaan luonnehtia elämäntavaksi (knowledge as a way of life, Witt & Hookimaw-Witt 2003). Olennaisessa osassa on käytännön taso: ekologinen pe- rinnetieto on juurtunut käytännön toimintatapoihin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin, kirjaviisauden sijaan. Luonnon ja kulttuurin välillä ei ole tiukkaa erotusta. (Berkes 2008: 3-8, 11, 222) Markkula ja Helander-Renvall (2014: 6) kuvailevat ekologista perinnetietoa ”elämänmittaiseksi kokemukseksi ja havainnoiksi tietystä ympäristöstä”.

Ekologinen perinnetieto on perinnetiedon osa-alue, joka kytkeytyy tiiviisti luonnonympäristöön. Se heijastaa ihmisen ja muun luonnon välistä suhdetta ja säätelee ihmisen toimintaa sitä ympäröivässä biofyysisessä ympäristössä. Tieto on alun perin kehittynyt ihmisten sopeutuessa tiettyyn luonnon- ympäristöön, vastauksena luonnonolojen tuottamiin haasteisiin. Luonnon havainnointi ja havainnoista oppiminen on ollut sopeutumisen kannalta elinehto, ja ekologisen perinnetiedon voi edelleen nähdä merkityksellisenä käytäntönä ympäristönmuutosten havainnoinnin ja muutoksiin sopeutumisen kannalta. (Markkula & Helander-Renvall 2014: 6-7, 17) Ekologisen perinnetiedon kanssa käsi kädessä kulkee se elinkeino, jonka harjoittamisessa tiedolla on merkittävä rooli. Luontaiselinkeino- jen harjoittaminen ei onnistu tuntematta sitä ympäristöä, jossa harjoittaminen tapahtuu. Niin pitkään kuin luontaiselinkeinot säilyvät elinvoimaisina, elää myös niihin sidoksissa oleva tieto, ja toisin päin. (em.: 15-16)

Berkes (2008: 17-18) erottelee ekologisesta perinnetiedosta neljä toisiinsa liittyvää tasoa. Ensim- mäinen taso muodostuu eläinten, kasvien, maaperän ja maiseman empiirisistä havainnoista ja pitää

(21)

21

sisällään muun muassa lajien tunnistusta, niiden käytöksen havainnointia sekä kannoissa tapahtu- vien muutosten seurantaa. Toisen tason muodostavat käytännöt, keinot ja tekniikat, joita hyödynne- tään luonnonvarojen käytössä. Tähän sisältyy ymmärrys erinäisistä ekologisista prosesseista ja syy- seuraussuhteista. Kolmanteen tasoon sisältyvät sosiaaliset instituutiot, normit ja säännöt, joita muun muassa kalastajat tarvitsevat toimivan yhteistyön järjestämiseksi. Neljäs taso on henkisempi, ja sitä edustaa maailmankatsomus, joka tarjoaa merkityksiä ja tulkintoja luonnosta tehdyille havainnoille.

Siihen sisältyy tyypillisesti erilaisia uskomuksia, tarinoita ja legendoja.

Ekologisen perinnetiedon rinnalla käytetään myös usein käsitteitä ekologinen paikallistieto (local ecological knowledge) tai alkuperäiskansatieto (indigenous knowledge). Paikallistiedon nähdään tyypillisesti eroavan perinnetiedosta siinä, että siitä puuttuu historiallisesti pitkälle ulottuva, sukupolvelta toiselle siirtyvä kulttuurinen jatkumo. Alkuperäiskansatieto puolestaan kuuluu ainoastaan alkuperäiskansoille, kun taas ekologista perinnetietoa voi löytyä myös muilta, tiiviissä suhteessa lä- hiekosysteeminsä kanssa eläviltä yhteisöiltä. Alkuperäiskansatietoa pidetään usein myös laajem- pana tietokokonaisuutena, josta ekologinen perinnetieto muodostaa vain yhden osa-alueen. (Berkes 2008: 9; Markkula & Helander-Renvall 2014: 6-7)

Modernisaatiolla on ollut luonnonvarojen hallintakäytäntöjen ja ekologisten seurausten ohella mer- kittävä vaikutus myös perinnetiedon kannalta, sillä perinteisiä tietämisen tapoja on monesti haastavaa yhteensovittaa (suomalaisen) nyky-yhteiskunnan maailmankuvaan ja luonnontieteiden kehyk- siin. (Mustonen 2009: 139, 142) Muun muassa koulutus, länsimaiset uskonnot, resurssi-intensiiviset talousjärjestelmät sekä valtamedia ovat osaltaan jyränneet alleen valideja tietämisen tapoja luonnosta (Mustonen 2014b: 121). Länsimaisen ihmisen on ollut lisäksi hankala hyväksyä ajatusta siitä, että perinnekulttuureja harjoittavilla voisi olla hallussaan merkityksellistä ja pätevää tietämystä, jota yhteisön ulkopuolinen tutkija ei välttämättä tieteellisin metodein havaitse. (Berkes 2008: 14, 252) Viime vuosikymmeninä kiinnostus ja arvostus ekologista perinnetietoa kohtaan on kuitenkin herän- nyt. YK:n ympäristön ja kehityksen maailmankomission vuonna 1987 julkaisemassa ”Yhteinen tu- levaisuutemme” -raportissa (Our Common Future) nostettiin esiin ekologisen perinnetiedon merkitys kestävän kehityksen kannalta, ja vuonna 1992 laadittu YK:n Biodiversiteettisopimus velvoittaa valtioita ekologisen perinnetiedon suojeluun. Ekologisen perinnetiedon asemaa tieteellisen tutkimuksen kentällä nosti erityisesti vuonna 2005 julkaistu Arktisen ilmastonmuutoksen vaikutusten arviointiraportti. (Markkula & Helander-Renvall 2014: 8-9, 47)

Sekä kansainvälisissä sopimuksissa että tiedeyhteisössä on tunnustettu, että laajoja ympäristöongel- mia, kuten biodiversiteetin köyhtymistä tai ilmastonmuutosta ei kyetä ratkaisemaan yksin luonnontieteiden metodeilla (Markkula & Helander-Renvall 2014: 10). Vaikka ekologinen perinnetieto eroaa vahvasti luonnontieteistä, on vastakkainasettelujen sijaan hedelmällisempää ajatella perinnetieto ja tiede toisiaan täydentäviksi kokonaisuuksiksi, jotka kumpikin ovat päteviä itsessään, omassa

(22)

22

kontekstissaan ja vahvuuksissaan. Cree-intiaanien kanssa kalassa käydessään Berkes (2008: 49) havaitsi, että hänen kaloja koskevat tieteelliset tietonsa olivat pitkälti yhteneväisiä paikallisten kalastajien tietojen kanssa. Berkes (ibid.) toteaa, että mikä hänelle näyttäytyi tieteenä, oli kalastajille maa- laisjärkeä (”What was science to me - - was common sense to them”). Markkula ja Helander-Ren- vall (2014: 48) kuvaavatkin perinnetietoa ja tieteellistä tietoa erilaisiksi tietämisen tavoiksi, ”jotka ovat alun perin syntyneet osana älyllistä prosessia, ihmisen pyrkimystä luoda järjestystä kaaok- seen”. He (ibid.) myös mainitsevat Silltoen (2009) käyttävän ilmaisua ”local science” kuvaamaan perinne- tai paikallistietoa, minkä voi ajatella kaventavan kuilua tieteellisten ja paikallisten tietämi- sen tapojen välillä.

Ekologisessa perinne- tai paikallistiedossa on runsaasti potentiaalia tarttua länsimaisen tieteen vaja- vaisuuksiin. Globaalit ilmiöt, kuten ilmastonmuutos vaikuttavat aina myös paikallisella tasolla, ja siksi paikallisten havaintojen tärkeyttä ei voi sivuuttaa. Tiedonjako ja yhteistyö paikallisten toimijoiden ja tutkijoiden välillä voi esimerkiksi auttaa täydentämään aukkoja ympäristön muutoksia tar- kasteltaessa sekä ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten arvioinneissa. (Berkes 2008) Berkes (2008:

42) toteaa, että ihmiset, joiden elinkeinot ovat riippuvaisia paikallisista luonnonvaroista, osaavat tyypillisesti arvioida lähiekosysteemien tilaa paremmin, kuin ulkopuoliset arvioijat. Luonnonvaro- jen kanssa päivittäisessä kanssakäymisessä olevat kykenevät tarkkailemaan lähiympäristöä yksityis- kohtaisesti ja havaitsemaan jopa päivittäisiä muutoksia. Myös Suomessa eri luontaistalouden muotoja, kuten kalastusta, poronhoitoa tai marjastusta harjoittavat omaavat tyypillisesti syviä tulkintoja paikoista ja pitävät siten hallussaan omanlaista, tietyille paikoille ominaista tietoa (Mustonen 2014a:

236). Malik (2007: 163) lainaa Watson-Verrania ja Turnbullia todetessaan, että länsimaista rationaalisuutta ja kovaa tieteellisyyttä ei tulisi enää pitää ainoana mittapuuna, jonka valossa tiedon vali- diutta arvioidaan. Sen sijaan eri kulttuurien eri aikoina tuottamia monimuotoisia tapoja tulkita ja tie- tää luonnosta tulisi nostaa lähtökohdiltaan tasavertaiseen asemaan kovien tieteiden kanssa. Mark- kula ja Helander-Renvall (2014: 47-48) toteavat myös, että paikallistiedon ja tieteen yhteistyö voi vähentää luonnonvarojen käyttöön liittyviä konflikteja.

Hyväksynnästä ja kasvaneesta arvostuksesta huolimatta hallinnolliset keinot tai menettelytavat perinne- tai paikallistiedon huomioimiseksi luonnonvarojen ja alueiden käytön suunnittelussa kuitenkin ontuvat. (esim. Tengö ym. 2016) Tähän vaikuttavat sekä tiukat lait ja säädökset, jotka estävät asioiden etenemisen, että tutkijoiden tai hallinnollisten toimijoiden ymmärryksen puute paikallisesta tiedosta tai sen laadusta. (Mustonen 2009: 60-61; Berkes 2008: 37) Tengö ja kumppanit (2016: 18) toteavat tieteen ja perinne- tai paikallistiedon rinnakkaisen käytön haasteena olevan lisäksi epäsuh- taiset valta-asemat tiedon haltijoiden välillä sekä erilaisten tietämisen tapojen keskenäinen vertailu- kelvottomuus. Tiedon yhteistuotannon (co-production of knowledge) tutkimuksessa on vasta viime vuosina tunnustettu tarve räätälöidä tapauskohtaisia prosesseja, joissa erilaiset tietämisen tavat voi- sivat aidosti kohdata ja tehdä mahdollisimman tasaveroista yhteistyötä. (Tengö ym. 2016: 17)

(23)

23

Tengö ja kumppanit (2016) esittelevät artikkelissaan viisi tehtävää, joiden sisällyttäminen tiedon yhteistuotantokäytäntöihin voisi auttaa kaventamaan kuilua erilaisten tietämisen tapojen välillä ja edistää niiden välisellä yhteistyöllä kestävämpää ja oikeudenmukaisempaa luonnonvarahallintaa.

Heidän esittämänsä lähestymistavassa painottuvat tiedon esittäminen ja jakaminen kaikille osapuo- lille ymmärrettävässä muodossa, eri tietämisen tapojen yhtäläisyyksistä, eriäväisyyksistä, vahvuuk- sista ja heikkouksista keskustelu ja niiden arviointi, eri tietämisen tapojen yhdistely siten, että sekä tieteen että perinnetiedon eheys säilyy, sekä lopulta tiedon esittäminen päätöksentekoprosesseihin soveltuvassa muodossa. Keskeistä on osapuolten välisen luottamuksen rakentaminen sekä kaikkien osapuolten osallistuminen koko prosessiin, suunnittelusta toteutukseen. Tengö ja kumppanit (2016:

23) toteavat, että on olennaisen tärkeää, että tieto on pätevää ja uskottavaa, mutta kaikkein keskeisin kysymys kuitenkin on, kuinka varmistetaan tiedon käytettävyys pyrkimyksissä kohti kestävämpää luonnonvarojen käyttöä.

4. Aineisto ja menetelmät

4.1 Tutkimusaineisto

Tässä tutkielmassa tarkastelen kolmen suomalaisen vesistöalueen kalastajia ja heidän tietoaan vesis- töistä, joilla he kalastavat. Kyseiset kolme tapausta valikoituivat tarkasteluun niiden moninaisuuden ansiosta. Kaikkia tapauksia yhdistää pienimuotoinen kalastus, mutta samalla tapaukset ovat keske- nään melko erilaisia, sekä vesistöjen ominaisuuksien että kalastuskulttuurin suhteen. Järvet ovat en- sinnäkin keskenään erikokoisia. Puruvesi on Suomen 11. suurin järvi 416 km² pinta-alallaan, kun taas Jukajärvi edustaa pientä järveä sen pinta-alan ollessa vain 2,18 km². Rautavesi asettuu näiden välimaastoon reilun 30 km² pinta-alalla. Jukajärvi ja Puruvesi sijoittuvat maantieteellisesti itäiseen Suomeen, kun taas Rautavesi sijaitsee Länsi-Suomessa. Luonnonvarojen käytön historia on ollut erilaista Suomen itäisissä ja läntisissä osissa - lännessä kulttuuri on muovautunut kyläasutuksen ja peltoviljelyn ympärille, kun taas idässä haja-asutus, kaskenpoltto ja eräkulttuuri ovat olleet merkit- tävässä asemassa pitempään (Savolainen 2006). Voimaperäinen luonnonvarojen käyttö on näkynyt kolmesta tapauksesta ajallisesti pisimpään Rautavedellä, mutta myös Jukajärvi on kärsinyt teollistumisen vaikutuksista rajusti. Puruvesi puolestaan on säästynyt suuren mittakaavan kuormitukselta ja sen tila on säilynyt erinomaisena, Jukajärveen ja Rautaveteen verrattuna.

Vesistöt ovat erilaisia myös kalastuskulttuureiltaan. Rautaveden Kalevi Veko edustaa järven vii- meistä pitkän linjan ammattikalastajaa, joka on aktiivisesti noussut puolustamaan järviluonnon hy- vinvointia. Hän kalastaa pääasiassa yksin verkoilla. Puruveden kohdalla puolestaan olen tutustunut perinteiseen muikun talvinuottauskulttuuriin ja sitä harjoittavaan joukkoon ammattikalastajia.

Vaikka nuottaajien määrä on 1960-luvulta lähtien laskenut huomattavasti, on talvinuottaus edelleen elävä elinkeino Puruvedellä. Jukajärvellä tutkimuskohteena on puolestaan ollut hajanaisempi joukko kotitarvekalastajia, jotka kalastavat järvellä hieman satunnaisemmin, kuin lähes päivittäin