Kuitu-, suola- ja rasvatestien validiteetti suhteessa ruokapäiväkirjoihin T2D-GENE-tutkimuksessa

(1)

Kuitu-, suola- ja rasvatestien validiteetti suhteessa ruoka- päiväkirjoihin T2D-GENE-tutkimuksessa

Ilana Stolberg Ravitsemustiede Itä-Suomen yliopisto

Terveystieteiden tiedekunta Lääketieteen laitos

Kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikkö

Syyskuu 2021

(2)

Itä-Suomen yliopisto, Terveystieteiden tiedekunta Lääketieteen laitos

Ravitsemustieteen koulutusohjelma

Stolberg, Ilana: Kuitu-, suola- ja rasvatestien validiteetti suhteessa ruokapäiväkirjoihin T2D-GENE- tutkimuksessa

Pro gradu -tutkielma, 108 sivua, 5 liitettä (12 sivua)

Tutkielman ohjaajat: professori Ursula Schwab ja FT, dosentti Maria Lankinen Syyskuu 2021

Asiasanat: ruokapäiväkirja, ruoankäytön kyselylomakkeet, elintapainterventio, ravitsemuksen arviointi, ruokavalio

Tyypin 2 diabetes on krooninen ja vakava yleistymässä oleva aineenvaihdunnallinen sairaus, jonka ilmaantuvuutta voidaan huomattavassa määrin ehkäistä elintavoilla. Tutkimalla ruoankäyt- töä voidaan seurata ja arvioida ruokavalion laatua sekä tarkastella sen yhteyttä sairausriskiin.

Rasva-, suola- ja kuitutesteillä voidaan arvioida ruokavalion rasvan laatua sekä suolan ja kuidun saantimäärää ja saada yleiskuva ruokavalion laadusta sekä ruoankäytön ja sairausriskin välisistä yhteyksistä. Testitulokset antavat testin tekijälle henkilökohtaista palautetta hänen ruokavalionsa laadusta. Niiden täyttäminen voi lisätä testin tekijän tietoisuutta omista ruokavalinnoistaan ja motivoida tekemään terveyden kannalta parempia ruokavalintoja.

Tämän pro gradu -tutkielma toteutettiin osana T2D-GENE-interventiotutkimusta. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, kuinka hyvin kuitu-, suola- ja rasvatestien tulokset vastaavat ruokapäiväkir- joilla mitattua kuidun ja suolan saantia sekä ruokavalion rasvan laatua. Tämän pro gradu -tutkielman aineisto koostui 635 50–75-vuotiaasta itäsuomalaisesta miehestä, joiden kuidun ja suolan saantia sekä ruokavalion rasvan laatua mitattiin neljän päivän ruokapäiväkirjoilla ja kuitu-, suola- sekä rasvatesteillä.

Korrelaatiot testi- ja ruokapäiväkirjatulosten välillä olivat tilastollisesti merkitseviä (p<0,05) kai- kissa aikapisteissä. Kuitu-, suola- ja rasvatestien jaottelu eri kategorioihin kyseisten ravintoaineiden saannin mukaan vastasi pääsääntöisesti hyvin ruokapäiväkirjoista laskettua ravintoaineiden saantia. Suola- ja rasvatestin parhaaseen kategoriaan sijoittuvien tutkittavien suolan ja SFA:n (E%) saanti ruokapäiväkirjoista laskettuna oli suolan osalta keskimäärin 7,4–8,1 g/vrk ja SFA:n (E%) osalta keskimäärin 10,2–11,0 E%, eli hieman suositeltava runsaampaa. Kuitutestin parhaaseen kategoriaan sijoittuvien tutkittavien kuidun saanti ruokapäiväkirjoista laskettuna oli keski- määrin 31,0–33,8 g/vrk, eli hieman suositeltavaa vähäisempää. Ruokapäiväkirjojen pohjalta laskettuna tutkittavat ylsivät keskimäärin saantisuositukseen pehmeän rasvan saannin (E%) osalta riippumatta siitä, mihin rasvatestin kategoriaan he sijoittuivat.

Kuitu-, suola- ja rasvatestien tulokset vastaavat ruokapäiväkirjoilla mitattua kuidun ja suolan saantia sekä ruokavalion rasvan laatua varsin hyvin. Testit toimivat helposti hyödynnettävänä keinona ruokavalion laadun selvittämiseksi näiden keskeisten ravintoaineiden osalta.

(3)

University of Eastern Finland, Faculty of Health Sciences School of Medicine

Institute of Public Health and Clinical Nutrition

Stolberg, Ilana: Validity of fiber, salt and fat tests against 4-day food records in the T2D-GENE study

Master’s Thesis, 108 pages, 5 appendices (12 pages)

Supervisors: Professor Ursula Schwab and Docent, PhD Maria Lankinen September 2021

Keywords: diet records, nutrition surveys, lifestyle intervention, nutritional assessment, diet Type 2 diabetes is a chronic and serious metabolic disorder. It is becoming more common in Fin- land and the rest of the world. The incidence of type 2 diabetes can be significantly reduced with lifestyle modification. Dietary intake assessment enables the tracking and assessment of diet quality as well as the identification of the association between dietary intake and disease risk.

Fat, salt and dietary fiber tests are used to assess dietary fat quality and quantity of salt and fiber in diet. The tests can be used to get an overview of diet quality and to estimate the association between diet and disease risk. The persons filling the tests become more aware of their diet and receive simple personal feedback of the quality of their diet which could motivate to make better dietary choices.

This thesis was implemented as part of the T2D-GENE interventional study. The aim of this thesis was to find out how well, compared to 4-day food records, the fat, salt and dietary fiber tests measure dietary fat quality as well as salt and fiber intake. The participants were 635 50–75-year- old men from Eastern Finland whose fiber and salt intake as well as dietary fat quality was meas- ured with 4-day food records and fat, salt and dietary fiber tests.

Correlations between the test and 4-day food record results were statistically significant (p<0,05) in all time points. Fiber, salt and fat tests’ allocation into different test categories according to es- timated fiber, salt and fat intake was, to the most part, accordant with the intake calculated from 4-day food records. For subjects allocated into the best salt and fat test category the mean salt and SFA (E%) intake calculated from 4-day food records was higher than the recommended salt and SFA (E%) intake: it was on average 7,4–8,1 g/day for salt and on average 10,2–11,0 E% for SFA (E%). For subjects allocated into the best fiber test category the mean fiber intake calculated from 4-day food records was lower than the recommended fiber intake: it was on average 31,0–

33,8 g/day. In all fat test categories, the subjects’ mean unsaturated fat intake (E%) calculated from 4-day food records was accordant with dietary guidelines.

In conclusion, this study demonstrated good agreement between the fiber, salt and fat tests and 4-day food records for intakes of salt and fiber as well as dietary fat quality. The tests are an easy tool for determining diet quality with regards to these key nutrients.

(4)

Sisältö

1 Johdanto ... 7

2 Kirjallisuuskatsaus ... 9

2.1 Ruoankäytön tutkimusmenetelmät ... 9

2.1.1 Ruokapäiväkirja... 9

2.1.2 24 tunnin ruoankäyttöhaastattelu ... 10

2.1.3 Ruokavaliohaastattelu ... 11

2.1.4 Ruoankäytön frekvenssikysely ... 11

2.1.5 Kaksoisannosmenetelmä ... 12

2.1.6 Biokemialliset mittarit ... 13

2.2 Ruoankäytön tutkimusmenetelmien käyttö ... 13

2.2.4 Ruoankäytön frekvenssikysely ... 16

2.3 Ruoankäytön tutkimusmenetelmien luotettavuus sekä heikkoudet ja vahvuudet .... 21

2.3.4 Frekvenssikysely ... 25

2.4 Aikuisten ravitsemustottumukset Suomessa ... 29

(5)

2.4.1 FinRavinto 2017 -tutkimus ... 29

2.4.2 Muutokset Suomen väestön ruokatottumuksissa ja energiaravintoaineiden saanti 29 2.4.3 Suomen väestön ruoankäyttö ja ravintoaineiden saanti suhteessa ravitsemussuosituksiin ... 30

2.4.4 Sukupuolierot ruoankäytössä ja ravintoaineiden saannissa ... 32

2.4.5 Koulutus- ja ikäryhmien väliset erot ruoankäytössä ja ravintoaineiden saannissa32 3 Tutkimuksen tavoitteet ... 34

4 Aineisto ja menetelmät ... 35

4.1 Aineisto ... 35

4.2 Interventio ... 36

4.3 Tutkimusmenetelmät ... 38

4.3.1 Ravinnonsaanti ja kuitu-, suola- sekä rasvatestit ... 38

4.3.2 Aineiston käsittely ... 40

5 Tulokset ... 43

5.1 Testien tulokset aikapisteittäin ... 43

5.2 Testi- sekä ruokapäiväkirjatulosten väliset korrelaatiot aikapisteittäin ... 45

5.3 Testitulosten tarkastelu kategorioittain ravintoaineiden mukaan eri aikapisteissä ... 47

5.3.1 Suola ... 47

5.3.2 Kuitu ... 50

5.3.3 Rasva ... 53

6 Pohdinta ... 57

6.1 Päätulokset ... 57

6.1.1 Korrelaatioanalyysit ... 57

6.1.2 Testitulosten tarkastelu kategorioittain ... 62

(6)

6.2 Testien täyttömäärä ja testitulokset ... 65

6.3 Menetelmälliset näkökohdat ... 67

6.4 Tulosten hyödynnettävyys ja mahdolliset jatkotutkimusehdotukset ... 71

6.4.1 Kuitu-, suola- ja rasvatestien toimivuus ... 72

7 Johtopäätökset... 75

Lähteet ... 76

Liitteet

Liite 1. T2D-GENE-tutkimuksen kulku Liite 2. Kuitutesti

Liite 3. Suolatesti Liite 4. Rasvatesti

Liite 5. Testi- ja ruokapäiväkirjatulosten välinen yhteys aikapisteittäin pistediagrammien avulla esitettynä

(7)

1 Johdanto

Tyypin 2 diabetes on krooninen aineenvaihdunnallinen sairaus, jossa veren glukoosipitoisuus on koholla johtuen insuliinin häiriintyneestä erityksestä, insuliiniresistenssistä tai näistä molem- mista (Goyal ja Jialal 2020). Tyypin 2 diabeteksen riskitekijöitä ovat muun muassa ylipaino, korkea ikä, vähäinen liikunta, epäterveellinen ruokavalio ja perimä (Diabetes, Käypä hoito -suositus 2018). Diabetekseen voi liittyä liitännäissairauksia (Eriksson 2009). Elintapamuutokset, erityisesti ruokavalio, painonhallinta ja liikunta, ovat tärkeimpiä keinoja hoitaa ja ennaltaehkäistä tyypin 2 diabetesta (Asif 2014). Sairauden hoidossa käytetään lääkitystä, jos elintapamuutokset eivät riitä.

Tyypin 2 diabetes on yleistymässä Suomessa ja muualla maailmassa (THL 2019c, Nowakowska ym. 2020). Maailmanlaajuisesti diabetesta sairastaa 463 miljoonaa ihmistä ja heistä 90 % sairastaa tyypin 2 diabetesta (Saeedi ym. 2019). Noin 500 000 suomalaisella on tyypin 2 diabetes (THL 2019c). Tautia sairastavien määrä on todellisuudessa vielä suurempi, koska suuri osa tyypin 2 diabetesta sairastavista ei ole tietoinen taudistaan.

Ruoankäytön tutkiminen mahdollistaa ruoankäytön ja sairausriskin välisen yhteyden tutkimisen, yksilöiden ruokavalion sisällön ja laadun seuraamisen sekä arvioinnin ja ravitsemuspolitiikan sekä -kasvatuksen kehittämisen (de Moor ym. 2003, Gibson ym. 2017, Naska ym. 2017). Ruoan- käyttöä voidaan mitata ruokapäiväkirjan, 24 ja 48 tunnin ruoankäyttöhaastattelun, ruokavaliohaastattelun sekä frekvenssikyselyn avulla (Caballero ym. 2015). Tiettyjen ravintoaineiden sekä ravinto- ja juomaperäisten yhdisteiden saantia voidaan arvioida käyttämällä biokemiallisia mittareita (biomarkkereita) ja kaksoisannosmenetelmää (Kuhnle 2012, DAPA 2020a). Joissain tapauk- sissa ruoankäytön ja ravinnonsaannin mittaamiseksi pitkien ja aikaa vievien menetelmien käyttö ei ole tarkoituksenmukaista, jolloin käyttötarkoitukseen soveltuvat parhaiten lyhyet ja nopeat tutkimusmenetelmät (NutritionQuest 2021).

Kuitu-, suola- ja rasvatestit ovat lyhyitä kyselyitä (Liite 2, Liite 3, Liite 4). Kuitutestissä kysytään ta- vanomaisen päivän kuidun saantilähteiden käyttömääristä keskimääräisen päivittäisen kuidun saannin arvioimiseksi (Liite 2). Suolatestillä pyritään arvioimaan keskimääräistä päivittäistä suolan määrää ruokavaliossa (Liite 3). Rasvatestin avulla arvioidaan ruokavalion rasvan laatua (Liite 4). Kuitu-, suola- ja rasvatestien avulla on mahdollista karkeasti arvioida ruoankäytön yhteyttä

(8)

sairausriskiin ja saada suhteellisen nopeasti yleiskuva yksilön ruokavalion laadusta (Duodecim 2019). Niiden antamat tulokset antavat testin tekijälle henkilökohtaista palautetta hänen ruokavalionsa laadusta. Niiden täyttäminen voi lisätä testin tekijän tietoisuutta omista ruokavalinnoistaan ja tätä kautta mahdollisesti motivoida tekemään terveyden kannalta parempia ruokavalintoja. Kuidun ja suolan saannin sekä rasvan laadun selvittäminen ja henkilöiden oikea luokittelu heidän kuidun sekä suolan saantinsa ja rasvan laatunsa perusteella on hyödyllistä, sillä vähäinen kuidun saanti, liian runsas suolan saanti ja heikko ruokavalion rasvan laatu ovat yhteydessä usei- den sairauksien kohonneeseen riskiin (He ja MacGregor 2009, Buil-Cosiales ym. 2014, Basnet ym.

2020). Kuitu-, suola- ja rasvatestien keskeisiä etuja ovat käyttönopeus, helppous ja edullisuus.

Testejä voidaan käyttää tutkimuksissa sekä kliinisessä ympäristössä.

Tämä pro gradu -tutkielma toteutettiin osana T2D-GENE-interventiotutkimusta, jossa tavoitteena oli ennaltaehkäistä tyypin 2 diabetesta elintapainterventiolla itäsuomalaisilla miehillä, joiden paastoglukoosi oli heikentynyt. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena oli selvittää, kuinka hyvin kuitu-, suola- ja rasvatestien tulokset vastasivat ruokapäiväkirjoilla mitattua kuidun ja suolan saantia sekä ruokavalion rasvan laatua. Hypoteesina oli, että kuitu-, suola- ja rasvatestien tulokset vastaavat ruokapäiväkirjoilla mitattua kuidun ja suolan saantia sekä ruokavalion rasvan laatua. Validiteetti-käsite ilmaisee sen, kuinka hyvin käytetty mittausmenetelmä mittaa sitä, mitä sen on tarkoitus mitata (Tilastokeskus 2020). Rasva-, kuitu- ja suolatestit pohjautuvat itseraportointiin. On havaittu, että kaikkiin itseraportointiin perustuviin ruoankäyttöä mittaaviin menetelmiin liittyy virhelähteitä ja validointitutkimuksilla pyritään arvioimaan mittausvirheen suuruutta sekä välttämään virheellisiä mittaustuloksia (Cade ym. 2002). Huolimatta siitä, että kuitu-, suola- ja rasvatestit ovat suhteellisen yleisessä käytössä ravitsemusammattilaisten keskuudessa, tämä tutkimus on ensimmäinen, jossa testien validiteetti tarkastetaan. Kuitu-, suola- ja rasvatestien validointi on tärkeää, sillä se mahdollistaa testien antaman kuidun ja suolan saantiin sekä rasvan laatuun liittyvän tiedon luotettavuuden arvioinnin. Tämän pro gradu -tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää kuitu-, suola- ja rasvatestien antaman tiedon luotettavuuden arvioinnissa.

(9)

2 Kirjallisuuskatsaus

2.1 Ruoankäytön tutkimusmenetelmät

Yksilöiden ruoankäytöstä on tärkeää saada mahdollisimman tarkat tiedot, jotta voidaan seurata ja arvioida yksilöiden ruokavalion sisältöä ja laatua, tutkia ruoankäytön yhteyttä sairauksiin sekä edistää ravitsemuspolitiikkaa ja -kasvatusta (de Moor ym. 2003, Gibson ym. 2017). Ruoankäyttöä voidaan mitata usealla eri tutkimusmenetelmällä, sekä subjektiivisesti että objektiivisesti. Keskei- simmät ruoankäytön tutkimusmenetelmät ovat ruokapäiväkirja, 24 tunnin ruoankäyttöhaastat- telu, ruokavaliohaastattelu ja ruoankäytön frekvenssikysely (FFQ) (Caballero ym. 2015). Edellä mainitut ruoankäytön tutkimusmenetelmät ovat subjektiivisia ruoankäytön tutkimusmenetelmiä (Kuhnle 2012, Shim ym. 2014, Condo ym. 2015, Naska ym. 2017). Tiettyjen ravintoaineiden sekä ravinto- ja juomaperäisten yhdisteiden saantia voidaan arvioida objektiivisesti käyttämällä biokemiallisia mittareita (biomarkkereita) ja kaksoisannosmenetelmää (Kuhnle 2012, DAPA 2020c). Jo- kaisella menetelmällä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa (Freudenheim 1993, Hammond 2008).

Jokaiseen ruoankäytön tutkimusmenetelmään sisältyy kaksi vaihetta: ruoankäytön mittaaminen ja ravintoaineiden saannin laskeminen, joka toteutetaan yleensä elintarvikkeiden koostumustiedot sisältävällä ohjelmistolla (Aro ym. 2012). Eri ruoankäytön tutkimusmenetelmien yhdistämi- nen antaa usein tarkemman kuvan tutkittavan ruoankäytöstä kuin yksittäisen ruoankäytön tutki- musmenetelmän käyttö (Shim ym. 2014). Sopivan ruoankäytön tutkimusmenetelmän valinnassa tulisi huomioida tutkimuksen tavoite, hypoteesi, tutkimusasetelma, tutkittavien määrä suhteessa resursseihin sekä tutkittavien ikä ja heidän terveydentilansa (Zuniga ja McAuley 2015).

2.1.1 Ruokapäiväkirja

Ruokapäiväkirjaa käytetään silloin, kun tavoitteena on saada tietoa kaikista niistä ruoista ja juomista, joita tutkittava on nauttinut tiettynä ajanjaksona, yleensä 3–7 päivän aikana (Ortega ym.

2015). Ruokapäiväkirjaan kirjataan myös, kuinka paljon tutkittava on nauttinut tiettyä ruokaa tai

(10)

juomaa sekä ruoanvalmistusmenetelmät (Aro ym. 2012, Dao ym. 2019). Ruoat ja juomat kirjataan ruokapäiväkirjalomakkeelle talousmittoina ja/tai kappaleina, mutta myös punnitsemista voidaan edellyttää, jolloin tutkittaville annetaan vaa’at (Willett 2013). Ruokapäiväkirjaan sisällytetään myös tieto syömisajasta ja -paikasta (Leech ym. 2015).

Tutkittava kirjaa määriteltynä ajanjaksona nauttimansa ruoat ja juomat lomakkeelle päiväkirjan- omaisesti syömisen ja juomisen yhteydessä (Berendsen ym. 2014, Ortega ym. 2015). Yksilön ruo- ankäyttö on erilaista arkipäivinä ja viikonloppuina ja ruokapäiväkirjan pidossa tuleekin huomioida viikonpäivien sekä viikonlopun päivien suhde (Haines ym. 2003, Rothausen ym. 2012, Rot- hausen ym. 2013). Ruoankäyttö vaihtelee myös päivästä toiseen (Basiotis ym. 1987, Nelson ym.

1989, Carriquiry 1999, Tarasuk ja Beaton 1999, Institute of Medicine 2000). Käytettäessä ruoka- päiväkirjaa yksilön ruoankäytön mittaamiseen tarvitaan ruokapäiväkirjat vähintään viikon ajalta, jotta ruoankäyttö saadaan mitattua luotettavasti (Aro ym. 2012). Väestöryhmän ruoankäytön mittaamiseen ja ryhmäkeskiarvojen saamiseen riittää 3–4 vuorokautta, joiden tulisi olla sekä arki- että viikonloppupäiviä (National Research Council Committee on Diet and Health 1989, Wil- lett 2013). Rasvan laadun mittaamiseen tarvitaan seitsemän vuorokautta (Willett 2013). Interven- tiotutkimuksissa, jokaisen tutkimusjakson aikana, tutkittavilta kerätään vähintään kolmen päivän ruokapäiväkirjat, mikä mahdollistaa tutkittavien ruoankäytön seuraamisen tutkimuksen eri vaiheissa (Aro ym. 2012). Ruokapäiväkirjan tarkkuutta parantaa merkittävästi se, että ravitsemuksen ammattilainen tarkastaa ruokapäiväkirjan sen palautuksen yhteydessä (Thompson ja Byers 1994, Cantwell ym. 2006).

2.1.2 24 tunnin ruoankäyttöhaastattelu

Edellisen vuorokauden ruoankäyttöhaastattelussa tutkittava muistelee haastattelijan avustuk- sella, mitä juomia ja ruokia hän on nauttinut edellisen 24 tunnin aikana (Shim ym. 2014). Hyvin koulutetun haastattelijan tulisi toteuttaa haastattelu (Johnson 2002, Coulston ym. 2012, Subar ym. 2012). Haastattelun aikana haastattelija kirjaa ylös nautitut ruoat ja juomat, ruoan syöntiajat, annoskoot, aterioiden nimet, ruoanvalmistustavat sekä paikat, joissa ruoka on syöty (Shim ym.

2014). Haastattelulomake on täysin avoin ja yhden päivän ruokien ja juomien kirjaaminen vie

(11)

haastattelijalta noin 20–30 minuuttia (Johnson 2002, Shim ym. 2014). Haastattelu voidaan toteuttaa myös puhelimitse (Tran ym. 2000). Ennen ruoankäyttöhaastattelua tutkittavalle kerrotaan mahdollisimman vähän haastattelusta, jotta hän ei muuttaisi ruoankäyttöään (Aro ym. 2012).

Joskus käytetään 48 tunnin ruoankäyttöhaastattelua, jossa selvitetään yksilön ruoankäyttö edellisen kahden vuorokauden aikana (Hoppu ym. 2008, Duderstadt 2013, Helldán ym. 2013).

2.1.3 Ruokavaliohaastattelu

Pidemmän ajan ruoankäytön (edellinen kuukausi, puoli vuotta tai vuosi) selvittämiseen voidaan käyttää ruoankäyttöhaastattelua (Aro ym. 2012). Tässä menetelmässä tutkittava osallistuu ensin 24 tunnin ruoankäyttöhaastatteluun tai kertoo tavallisesta ateriarytmistään, minkä jälkeen selvi- tetään, elintarvikelistoja apuna käyttäen, miten eri aterioiden sisällöt yleensä vaihtelevat (Aro ym.

2012, Shim ym. 2014). Lopulta päädytään yleensä listaan, josta selviävät yksilön kuukauden aikana tavallisimmin käytetyt ruoat ja elintarvikkeet (Aro ym. 2012). Ruokamallien tai annoskuva- kirjan avulla arvioidaan tavallisesti käytetyt annokset. Haastattelu kestää noin 1–2 tuntia ja sen toteuttaa koulutettu haastattelija (Institute of Medicine 2002, Shim ym. 2014).

2.1.4 Ruoankäytön frekvenssikysely

Ruoankäytön frekvenssikyselyn avulla selvitetään, kuinka usein ja kuinka paljon tutkittava käyt- tää eri ruokalajeja ja elintarvikkeita tiettynä aikajaksona, esimerkiksi edellisen 6–12 kuukauden aikana (Aro ym. 2012, Willett 2013). Menetelmää voidaan käyttää myös silloin, jos tavoitteena on selvittää kaukana menneisyydessä tapahtunutta ruoankäyttöä (Dwyer ym. 1989). FFQ sisältää listan, jossa on useimmiten noin 100–150 ruokalajia ja elintarviketta ja tutkittava valitsee lomakkeen vaihtoehdoista, kuinka usein hän käyttää tiettyä elintarviketta tai syö tiettyä ruokalajia (Shim ym. 2014, Saloheimo ym. 2015). Joskus tutkimuksissa ruoankäytön selvittämiseen käyte- tään semikvantitatiivista ruoankäyttökyselyä, jossa elintarvikkeen tai ruoan käyttötiheyden lisäksi selvitetään ruokien annoskoot ja niiden käyttömäärät (DAPA 2020b). Ruokien ja elintarvikkeiden lisäksi FFQ voi sisältää myös tutkittavan ruokavalioon liittyviä tarkentavia kysymyksiä, kuten esimerkiksi kysymyksiä leivän päällä tai ruoanvalmistuksessa käytettävän rasvan laadusta tai juomien sekä ravintolisien käytöstä (Parr ym. 2006, Eysteinsdottir ym. 2012, Henriksen ym. 2018,

(12)

Svendsen ym. 2018). Tutkittava voi kirjata listalta puuttuvat hänen usein käyttämänsä ruoat avoi- mille elintarvikeriveille (Aro ym. 2012). Ruoankäyttökyselyä voidaan käyttää ravintoaineiden ko- konaissaannin selvittämiseen tai ravinnonkäytön ja sairausriskin välisten yhteyksien tutkimiseen (Park ym. 2002, Son ym. 2005, Kyung ym. 2011). Menetelmän avulla pyritään saamaan tutkittavat järjestykseen keskenään tietyn ravintoaineen saannin suhteen, eikä tavoitteena ole mitata yksit- täisten tutkittavien ruoankäyttöä (Lyon ym. 1983, Byers ym. 1987, Biró ym. 2002, Cade ym. 2002, Aro ym. 2012, Coulston ym. 2012, Lai ym. 2014). Tutkittavat on mahdollista ryhmitellä ruoka- tai ravintoaineiden pienen tai suuren käytön tai saannin asteikolle (Cade ym. 2002, Rankin ym. 2010, Reinivuo ym. 2010, Eysteinsdottir ym. 2011). Tutkittava voi täyttää ruoankäyttökyselyn itsenäi- sesti kotonaan tai haastattelija täyttää kyselyn tutkimuspaikalla (Aro ym. 2012, Shim ym. 2014).

2.1.5 Kaksoisannosmenetelmä

Kaksoisannosmenetelmässä tutkittava antaa tutkittavaksi toisen samanlaisen annoksen (kaksoisannoksen) jokaisesta ruoasta ja juomasta, jonka hän on nauttinut ennalta määritetyn ajanjakson aikana (Trijsburg ym. 2015, Naska ym. 2017, FAO 2018, DAPA 2020a). Kaksoisannos punnitaan, minkä jälkeen sen ravintosisältö analysoidaan kemiallisesti (FAO 2018). Kaksoisannosmenetel- män yhteydessä tutkittavat pitävät myös ruokapäiväkirjaa, mikä mahdollistaa kaksoisannosme- netelmän validoinnin, kun kemiallisesta analyysistä saatuja ravintosisältöarvoja verrataan ruoka- päiväkirjan pohjalta tehtyyn määritykseen ruokien ja juomien ravintosisällöstä (Lightowler ja Da- vies 1998). Ruokapäiväkirjaan tutkittavat kirjaavat kaikki tietyn ajanjakson aikana syömänsä ja juomansa ruoat ja juomat sekä näiden määrät (FAO 2018). Joskus yhden tutkittavan usean vuorokauden analysoitavat annokset yhdistetään yhtenäiseksi massaksi ennen massan analyysiä (DAPA 2020a). Se, kuinka nopeasti kaksoisannoksesta tulee tehdä kemiallinen määritys annoksen keräämisen jälkeen, riippuu siitä, minkä ravintoaineen tai ruoassa olevan yhdisteen määrä halutaan määrittää kerätystä annoksesta. Menetelmä soveltuu erityisesti kivennäisaineiden saannin mittaamiseen, koska kivennäisaineet eivät tuhoudu ajan kuluessa, minkä takia niiden määrä voidaan määrittää pitkänkin ajan kuluttua kaksoisannoksen keräämisestä. Toisaalta esimerkiksi C-vitamiini hapettuu helposti muun muassa hapen, valon ja korkean lämpötilan vaiku- tuksesta, minkä takia kemiallinen analyysi tulee tehdä välittömästi kaksoisannoksen keräämisen

(13)

jälkeen, jos tavoitteena on C-vitamiinipitoisuuden määrittäminen näytteessä (Buettner ja Jurkie- wicz 1996, DAPA 2020a).

2.1.6 Biokemialliset mittarit

Ravintoaineiden saantia on mahdollista arvioida määrittämällä niiden pitoisuuksia veri- ja virtsa- näytteistä, kynsistä, syljestä, rasvakudoksesta sekä hiuksista (Beynen ym. 1980, Steven ym. 1983, Macdiarmid ja Blundell 1998, Shim ym. 2014, Skröder ym. 2018, Picó ym. 2019). Biomarkkereita käytetään myös ruoankäytön mittausmenetelmien validoinnissa ja silloin, jos tavoitteena on arvioida elimistön ravitsemustilaa sekä tiettyjen ravintotekijöiden vaikutusta elimistöön (Bingham ja Day 1997, Picó ym. 2019). Biomarkkerien avulla voidaan myös selvittää tutkittavien ruokavaliota suhteessa ravitsemussuosituksiin tai ruokavalio-ohjeisiin (Dragsted ym. 2018). Biomarkkerin käy- tön yhteydessä tulee selvittää, mitä ajanjaksoa ravintoaineen saannissa mittari kuvaa (Aro ym.

2012). Biomarkkerit voidaan jakaa sellaisiin, joiden avulla voidaan mitata lyhyen (edellisten tun- tien tai päivien), keskipitkän (viikkojen tai kuukausien) tai pitkän aikavälin (kuukausien tai vuosien) ruoankäyttöä (Potischman 2003).

2.2 Ruoankäytön tutkimusmenetelmien käyttö

Ruokapäiväkirjamenetelmän käyttö vaatii sen, että tutkittavat ovat yhteistyökykyisiä (National Re- search Council Committee on Food Consumption Patterns 1981). Tutkimuksissa, joissa tutkittavat ovat lapsia tai iäkkäitä ihmisiä, käytetään usein haastattelua ruokapäiväkirjojen sijaan (Aro ym. 2012). Luotettavuuden lisäämiseksi tutkijan tulee määrätä kirjanpitopäivät ja kirjanpitopäi- vien tulisi olla peräkkäisiä, jotta tutkittava ei valikoi kirjaamispäiviksi hänelle parhaiten sopivia päiviä (Cade ym. 2017, FAO 2018). Toisaalta tutkittava voi tehdä isomman määrän ruokaa, jota hän syö useampana peräkkäisenä päivänä, joten tutkimalla ei-peräkkäisten päivien ruoankäyttöä voidaan ottaa paremmin huomioon ruoankäytön intraindividuaalinen vaihtelu (Thompson ja

(14)

Byers 1994). Kirjanpitopäivien tulisi kuitenkin olla päiviä, jolloin tutkittava noudattaa tavanomaista ruokavaliotaan, eli kirjanpidon ei tulisi ajoittua esimerkiksi lomamatkan tai perhejuhlan aikaan (EKSOTE 2020).

Antonio ym. (2016) tekemässä satunnaistetussa vaihtovuorotutkimuksessa (n=12) tutkittiin sellai- sen ruokavalion, joka sisälsi enemmän proteiinia (>3 g/kg/vrk) verrattuna tutkittavien tavanomai- seen ruokavalioon, vaikutusta muun muassa tutkittavien veren lipidipitoisuuksiin ja munuaisten toimintaan. Tutkimuksen interventio kesti 16 viikkoa ja se koostui kahdesta 8 viikon interventio- jaksosta, joiden aikana tutkittavat noudattivat joko tavanomaista (8 viikkoa) tai enemmän proteiinia sisältävää ruokavaliota (8 viikkoa). Tutkimuksen jokaisena viikkona jokainen tutkittava täytti kahden arkipäivän ja yhden viikonlopun päivän ruokapäiväkirjat, joiden tiedon perusteella määri- tettiin proteiinin saannin ryhmäkeskiarvo.

Kymmenen viikkoa kestäneessä interventiotutkimuksessa (n=40), jossa tutkittiin ravitsemusoh- jauksen vaikutusta painonlaskuun ylipainoisilla korealaisilla aikuisilla, tutkittavilta kerättiin kahden arkipäivän ja yhden viikonlopun päivän ruokapäiväkirjat tutkimuksen viidennellä ja kymme- nennellä viikolla (An ym. 2019). Tutkittavien ruoankäytön ryhmäkeskiarvot määritettiin tutkimuksen eri vaiheissa (lähtötilanteessa, viikolla viisi ja viikolla kymmenen).

Kolmas esimerkki tutkimuksesta, jossa ruokapäiväkirjaa on käytetty väestöryhmän ruoankäytön mittaamiseen, on Calvo-Malvar ym. (2016) tekemä kuusi kuukautta kestävä satunnaistettu ja kontrolloitu kliininen tutkimus (n=715). Tutkimuksessa tutkittiin runsaasti hedelmiä, kasviksia, viljoja, palkokasveja ja kalaa sisältävän ruokavalion vaikutusta tutkittavien veren lipidiprofiiliin, glukoosimetaboliaan, veren tulehdusta osoittavien biomarkkerien pitoisuuksiin sekä lihavuu- teen. Ruokavalio sisälsi myös kohtuullisesti maitotuotteita ja oliiviöljyä ja vain vähän paistettuja ruokia, lihaa, kananmunia ja alkoholijuomia. Tutkittavilta kerättiin kahden arkipäivän ja yhden viikonlopun päivän ruokapäiväkirjat tutkimuksen alussa sekä tutkimuksen kolmannella ja kuu- dennella kuukaudella.

(15)

Poikkileikkaustutkimuksessa (n=6 898), jossa tutkittiin ravintokuidun saannin yhteyttä kehon pai- noindeksiin, rasvapitoisuuteen, C-reaktiivisen proteiinin (C-reactive protein, CRP) pitoisuuteen veressä ja vyötärönympärysmittaan, selvitettiin tutkittavien ravintokuidun saantia käyttämällä seitsemän vuorokauden ruokapäiväkirjaa, johon tutkittavat kirjasivat kaikki ruoat ja juomat, joita he olivat nauttineet seitsemän vuorokauden aikana sekä niiden määrät (Gibson ym. 2019).

FODMAP-hiilihydraattien (Fermentable Oligo-, Di-, Mono-saccharides and Polyols) vaikutusta suo- listo-oireiden ilmenemiseen keliakiapotilailla tutkittiin tapaus-verrokkitutkimuksessa, johon osal- listui yhteensä 195 tutkittavaa (Roncoroni ym. 2018). Tutkittavilta kerättiin seitsemän vuorokauden ruoankäyttötiedot käyttäen ruokapäiväkirjamenetelmää.

Matalan tulotason maissa väestön ruoankäytön selvittämiseen käytetään usein 24 tunnin ruoan- käyttöhaastattelua, koska se on suhteellisen nopea ja helppo menetelmä eikä se vaadi sitä, että tutkittavat osaavat lukea ja kirjoittaa (Gibson ym. 2017). Pries ym. (2019) tekemässä poikkileikkaustutkimuksessa (n=745) verrattiin runsaasti epäterveellisiä välipaloja sekä juomia nauttivien nepalilaisten lasten ravintoaineiden saantia, ravinnon riittävyyttä, rautatilaa ja kasvua vähän epä- terveellisiä välipaloja sekä juomia nauttivien nepalilaisten lasten ravintoaineiden saantiin, ravinnon riittävyyteen, rautatilaan ja kasvuun. Tutkimus kesti kolme kuukautta. Siinä tutkittiin lasten ruoankäyttöä 24 tunnin ruoankäyttöhaastattelun avulla. Lasten huoltajat antoivat haastattelijalle tiedon ruoista ja juomista, joita lapset olivat nauttineet edellisen vuorokauden aikana, ja lisäksi tutkijoille kerrottiin aika, jolloin lapsi oli nauttinut ruoan tai juoman. Tutkijoille kerrottiin myös, mitä ainesosia ruoat sisälsivät, miten ruoat oli valmistettu ja ruokien sekä juomien annoskoot.

FinRavinto 2017 -poikkileikkaustutkimuksessa (n=1 655), jonka tiedonkeruu toteutettiin tammi- lokakuussa 2017, selvitettiin Suomen aikuisväestön ruoankäyttöä käyttämällä kahta erillistä 24 tunnin ruoankäyttöhaastattelua, jotka toteutettiin ei-peräkkäisinä vuorokausina (Valsta ym.

2018). Haastatteluista yksi toteutettiin kasvotusten ja toinen puhelimitse. Tutkimuksessa haastattelija tiedusteli tutkittavalta yksityiskohtaisesti edellisen päivän ruoankäyttöä, eli elintarvikkeita, juomia ja ravintolisiä, joita tutkittava oli käyttänyt. Ruokien ja juomien laatu, valmistustapa ja käyttömäärä sekä elintarvikkeen tuotemerkki ja pakkausmateriaali selvitettiin. Haastattelija pyysi

(16)

tutkittavaa kuvailemaan omaa ruokavaliotaan ja edellisen päivän luonnetta sekä palauttamaan mieleen edellisen päivän ruokailutilanteet, ateriointiajankohdat ja -paikat.

Ruokavaliohaastattelua käytetään harvoin epidemiologisissa tutkimuksissa, koska haastattelun kesto on suhteellisen pitkä (1–2 tuntia) (Shim ym. 2014). Menetelmää käytetään tutkimuksissa, joissa on tavoitteena erotella tutkittavat toisistaan tietyn ravintotekijän saannin mukaan sekä tutkimuksissa, joissa selvitetään ravinnon ja sairausriskin välisiä yhteyksiä (Black ym. 2000, Aro ym.

2012, Suga ym. 2014).

Sjöberg ym. (2003) tekemässä poikkileikkaustutkimuksessa (n=35) tutkittavat laitettiin järjestyk- seen sen mukaan, kuinka paljon energiaa he saivat ruokavaliostaan. Ruokavaliohaastattelun avulla arvioitiin tutkittavien folaatin ja B12-vitamiinin saantia ruokavaliosta Shiraishi ym. (2012) tekemässä poikkileikkaustutkimuksessa (n=167), jossa tutkittavat jaettiin kvintiileihin näiden ravintoaineiden saannin mukaan. Kolmas esimerkki tutkimuksesta, jossa on käytetty ruokavaliohaastattelua tutkittavien ruoankäytön selvittämiseen, on kohorttitutkimus (n=4 524), jossa tutkittiin ruokavalion yhteyttä Parkinsonin tautiin suomalaisilla aikuisilla (Sääksjärvi ym. 2013). Tutki- muksessa käytettiin ruokavaliohaastattelua tutkittavien edellisen vuoden ruoankäytön selvittä- miseen. Tutkittavien ruoankäytön selvittämiseen haastattelijat käyttivät lomaketta, joka sisälsi yli 100 suomalaisten yleisesti käyttämää elintarviketta ja ruokalajia. Ruokavaliohaastattelussa otet- tiin huomioon annoskoot ja ruoanvalmistustavat.

2.2.4 Ruoankäytön frekvenssikysely

Ruoankäytön frekvenssikyselyä on käytetty yleisesti suurissa epidemiologisissa tutkimuksissa 1900-luvulta lähtien (Shim ym. 2014). Tutkimuksissa menetelmää on käytetty ravinnonkäytön ja sairausriskin välisten yhteyksien tutkimiseen, kun tavoitteena on ollut selvittää tutkittavan pi- demmän ajan ruoankäyttöä ja ryhmitellä tutkittavat ruoka- tai ravintoaineiden saantimäärien mukaan (Troisi ym. 1992, Hu ym. 1997, Hu ym. 2001).

(17)

Nurse’s Health Study on vuonna 1976 alkanut prospektiivinen kohorttitutkimus, johon osallistuu yli 280 000 tutkittavaa (Baer ym. 2011, NHS 2016b). Tutkimuksessa ravinnonkäytön ja sairausriskin välisten yhteyksien tutkimiseen käytetään semikvantitatiivista ruoankäyttökyselyä (Hu ym.

2016, NHS 2016a). The Physicians’ Health Study koostuu kahdesta satunnaistetusta, kaksoissok- koutetusta, lumekontrolloidusta tutkimuksesta, joista yhdessä (n=22 071) tavoitteena oli selvittää beetakaroteenin yhteyttä syövän riskiin ja pienen aspiriinimäärän käytön yhteyttä sydän- ja veri- suonitautien ilmaantumiseen (Manson ym. 1991). Toisessa The Physicians’ Health Study -tutkimuksessa (n=14 641) tutkittiin beetakaroteeni-, E-, C- ja monivitamiinivalmisteiden käytön mah- dollisia hyötyjä sydän- ja verisuonisairauksien, syövän, kognitiivisen heikkenemisen sekä silmä- sairauksien ennaltaehkäisyn kannalta (Christen ym. 2000, Sesso ym. 2008, Physicians’ Health Study 2012). Molemmissa Physicians’ Health Study -tutkimuksissa tutkittavien ruoankäyttöä tutkittiin frekvenssikyselyn avulla (Liu ym. 2001, Petrone ym. 2014, Hshieh ym. 2015, Rautiainen ym.

2017).

Zhang ym. (2000) tekemässä kohorttitutkimuksessa (n=88 410), jossa tutkittiin hedelmien ja kasvisten syömisen yhteyttä non-Hodgkin-lymfooman riskiin naisilla, käytettiin frekvenssikyselyä, joka sisälsi yhteensä 61 eri elintarviketta ja ruokaa, tutkittavien hedelmien ja kasvisten käytön selvittämiseen. Naiset jaettiin kvintiileihin karotenoidien, A-, C- ja E-vitamiinien, folaatin sekä ravintokuidun saannin suhteen. FFQ-menetelmää on käytetty tutkittavien ruoankäytön selvittämi- seen myös Zwakenberg ym. (2017) tekemässä poikkileikkaustutkimuksessa (n=121), jossa FFQ:sta saadun tutkittavien ravinnonkäyttöön liittyvän tiedon pohjalta tutkittavat asetettiin jär- jestykseen keskenään fyllokinonin ja menakinonin saannin suhteen.

Kaksoisannosmenetelmä on kallis ja työläs menetelmä, joten sitä ei yleensä käytetä epidemiologisissa tutkimuksissa (Shim ym. 2014). Tutkimuksissa menetelmää käytetään yleensä silloin, kun tavoitteena on määrittää altistuminen ruokien ja juomien saasteille, kuten ftalaateille ja polysykli- sille aromaattisille hiilivedyille, sekä silloin, kun halutaan mitata kivennäisaineiden saantia ravinnosta (Fromme ym. 2007, FAO 2018). Guha-Chowdhury kollegoineen (1996) toteuttivat pitkittäis- tutkimuksen (n=66), jossa kaksoisannosmenetelmän antamia tuloksia tutkittavien nauttimien

(18)

ruokien ja juomien fluoripitoisuudesta verrattiin ruokapäiväkirjan pohjalta tehtyihin laskelmiin heidän ravinto- ja juomaperäisestä fluorin saantimäärästään. Kaikista tutkittavien yhden vuorokauden aikana nauttimista ruoista ja juomista kerättiin kaksoisannokset kolmena ei-peräkkäi- senä vuorokautena kahdentoista kuukauden tutkimusjakson aikana ja ruoka- sekä juomanäyttei- den fluoripitoisuus analysoitiin.

Kaksoisannosmenetelmää on käytetty useissa poikkileikkaustutkimuksissa ravinnossa olevien yhdisteiden määrän määrittämiseen. Menetelmää käytettiin esimerkiksi poikkileikkaustutkimuksessa (n=120), jossa tutkittiin raudan ja sinkin puutoksen riskejä 15–50-vuotiailla naisilla kuu- dessa Malawin maalaiskylässä (Siyame ym. 2013). Tutkijat keräsivät naisilta kaksoisannokset jokaisesta ruoasta ja juomasta, joita he olivat nauttineet yhden vuorokauden aikana sekä ruoka- päiväkirjan, jossa oli tiedot naisten vuorokauden aikana nauttimista ruoista ja juomista. Tämän jälkeen kaksoisannoksista määritettiin muun muassa niiden rauta- ja sinkkipitoisuudet.

Kaksoisannosmenetelmän avulla laskettiin etiopialaisten alle 5-vuotiaiden lasten ravintoperäisen fluorin, kalsiumin ja magnesiumin saanti Malde ym. (2004) tekemässä poikkileikkaustutkimuksessa (n=30). Lasten äidit keräsivät kaksoisannoksen jokaisesta ruoasta ja juomasta, joita heidän lapsensa oli nauttinut neljän peräkkäisen vuorokauden aikana. Tämän jälkeen kaksoisannosten fluori-, kalsium- ja magnesiumpitoisuudet analysoitiin. Poikkileikkaustutkimuksessa (n=29), jossa kerättiin yksi kaksoisannos jokaisesta yhden vuorokauden aikana nautitusta ruoasta ja juomasta yhteensä 29:ltä eri tutkittavalta, analysoitiin tutkittavien nauttimien ruokien ja juomien ftalaat- tien pitoisuudet (Petersen ja Breindahl 2000).

Muutoksia ruokavalion rasvan laadussa voidaan mitata mittaamalla plasman tai seerumin lipi- dien rasvahappokoostumus (Lankinen ym. 2018, Schwab ym. 2018, Manninen ym. 2019). Rasva- happojen saantia voidaan tutkia myös ottamalla näytteitä soluista tai ihonalaisesta rasvakudoksesta (Baylin ym. 2002, Baylin ym. 2005, Aro ym. 2012, Lankinen ym. 2018). Biomarkkerit kuvaa- vat sellaisten rasvahappojen saantia, joita elimistö ei pysty itse tuottamaan (Aro ym. 2012). Moni- tyydyttymättömät n-3- ja n-6-rasvahapot sekä trans-rasvahapot ovat tällaisia rasvahappoja.

(19)

Tapaus-verrokkitutkimuksessa (n=463), jossa tutkittiin n-3-rasvahappojen ryhmään kuuluvien do- kosaheksaeeni- (docosahexaenoic acid, DHA) ja eikosapentaeenihapon (eicosapentaenoic acid, EPA) saannin yhteyttä intrakranielliin stenoosiin (Intracranial atherosclerotic stenosis, ICAS) mitattiin tutkittavien DHA:n ja EPA:n saantia ravinnosta määrittämällä tutkittavilta näiden rasvahappojen pitoisuudet plasman fosfolipideistä (Kim ym. 2012). Proteiinin saanti voidaan määrittää mittaamalla virtsan typpipitoisuus (Bingham 2002, Okuda ym. 2019). Kida kollegoineen (2007) toteuttivat poikkileikkaustutkimuksen (n=42), jossa he määrittivät maksakirroosipotilaiden proteiinin saannin virtsan typpipitoisuuden määrityksen pohjalta.

Suolan saannin arvioinnissa analysoidaan vuorokausivirtsaan erittyvän natriumin määrä kerää- mällä tutkittavalta vuorokauden aikana erittynyt virtsa (Institute of Medicine 2010, Aro ym. 2012, Cogswell ym. 2015). Donfrancescon ym. (2013) poikkileikkaustutkimuksessa (n=2 280) määritet- tiin ravinnosta saadun natriumin määrä vuorokausivirtsa-analyysin avulla.

E-vitamiinin ja beetakaroteenin saanti ravinnosta on mahdollista määrittää epidemiologisissa tutkimuksissa mittaamalla näiden antioksidanttien pitoisuus tutkittavien seerumista (Willett 2013). Satunnaistetussa kaksoissokkoutetussa lumekontrolloidussa tutkimuksessa (n=29 133) tutkittiin päivittäin käytetyn alfatokoferoli- ja beetakaroteenivalmisteen käytön yhteyttä keuhko- syöpään ja muihin syöpiin tupakoivilla miehillä (Weinstein ym. 2007). Alfatokoferolin ja beetakaroteenin pitoisuus määritettiin tutkittavien seerumista. Elimistön D-vitamiinitila määritetään epidemiologisissa tutkimuksissa mittaamalla 25-hydroksikolekalsiferolin eli kalsidiolin pitoisuus seerumista, joka heijastaa ravinnosta saadun ja ihossa muodostuneen D-vitamiinin yhteismäärää (Eastwood ym. 1979, Adams ym. 1982, Heaney 2000, Dusso ym. 2005, Aro ym. 2012, Raghavan ym. 2016). Munuaispotilaiden D-vitamiinitila määritettiin mittaamalla kalsidiolin pitoisuus heidän seerumistaan LaClair ym. (2005) tekemässä poikkileikkaustutkimuksessa (n=201).

Epidemiologisissa tutkimuksissa seleenin saantia arvioidaan yleensä aina biokemiallisilla mitta- reilla, koska seleenin saantia on vaikea määrittää luotettavasti ruoankäyttötietojen perusteella johtuen siitä, että elintarvikkeiden seleenipitoisuudet vaihtelevat (Männistö ym. 2000, Aro ym.

2012). Tapaus-verrokkitutkimuksissa varpaankynsien seleenipitoisuuden määrittäminen on luo-

(20)

tettavin tapa mitata tutkittavan seleeninsaantia ja tällä menetelmällä voidaan määrittää selee- ninsaanti noin puolen vuoden ajalta (Longnecker ym. 1996, Aro ym. 2012). Esimerkki tapaus-ver- rokkitutkimuksesta, jossa seleenin saanti määritettiin tutkittavien varpaankynsistä, on Männistö ym. (2000) tekemä tapaus-verrokkitutkimus (n=722), jossa tutkittiin varpaankynsien seleenipitoisuuden yhteyttä rintasyövän riskiin.

Hiusten jodi- ja seleenipitoisuus on jodin sekä seleenin saantia kuvaava mittari, jonka käyttöä kuitenkin vaikeuttaa jodi- ja seleenipitoisten hiustenhoitotuotteiden käyttö (Combs 2015, Pearce ja Caldwell 2016). Prospektiivisessa kohorttitutkimuksessa (n=1 021) Liu ym. (2018) tutkivat hiusten seleenipitoisuuden yhteyttä Keshanin ja Kashin-Beckin tautien insidenssiin 4–12-vuotiailla lapsilla Kiinassa. Tutkimuksessa määritettiin tutkittavien seleenin saanti määrittämällä seleenin pitoisuus heidän hiuksistaan. Amblyopiaa, eli toiminnallista heikkonäköisyyttä sairastavilla 5–18- vuotiailla lapsilla toteutettiin tapaus-verrokkitutkimus (n=78), jossa lasten jodin saanti ravinnosta määritettiin mittaamalla jodipitoisuus heidän hiuksistaan (Subasi ym. 2019). Esimerkkejä ravitsemustilan arviointiin käytetyistä biomarkkereista on esitetty taulukossa 1.

Taulukko 1. Esimerkkejä ravitsemustilan arviointiin käytetyistä biomarkkereista.

Biomarkkeri Biologinen näyte Mitattava tekijä Monityydyttymättömät n-

3- ja n-6-rasvahapot sekä trans-rasvahapot

Plasma, seerumi, solut, ihonalainen rasvakudos

Ruokavalion rasvan laatu

Typpi Virtsa Proteiinin saanti

Natrium Virtsa Suolan saanti

E-vitamiini Seerumi E-vitamiinin saanti

Beetakaroteeni Seerumi Beetakaroteenin saanti

Kalsidioli Seerumi D-vitamiinitila

Seleeni Varpaankynnet, hiukset Seleenin saanti

Jodi Hiukset Jodin saanti

(21)

2.3 Ruoankäytön tutkimusmenetelmien luotettavuus sekä heikkoudet ja vah- vuudet

Ruoankäyttö vaihtelee yksilön sisällä (intraindividuaalinen vaihtelu) sekä yksilöiden välillä (in- terindividuaalinen vaihtelu) ja ruokavalio sisältää useita ravintotekijöitä, jotka voivat olla vuoro- vaikutuksessa keskenään, mikä tekee ruoankäytön tutkimisesta haastavaa (Borrelli ym. 1992, Sa- tija ym. 2015). Käyttämällä yksittäistä ruoankäytön tutkimusmenetelmää ei ole mahdollista mitata ruoankäyttöä täydellisesti (Shim ym. 2014). Tutkimuksissa ruokavalion ja ruoankäytön vir- heellinen arviointi heikentää mahdollisuutta selvittää luotettavasti ravitsemustekijöiden yhteyk- siä terveydentilaan ja sairauksiin. Kaikkiin ruoankäytön tutkimusmenetelmiin liittyy vahvuuksia ja heikkouksia (Shim ym. 2014, Nybacka ym. 2016, Dao ym. 2019). Nämä tulee ottaa huomioon va- littaessa ruoankäytön tutkimusmenetelmää ja tuloksia analysoitaessa.

Mittausvirhe heikentää menetelmän luotettavuutta (Institute of Medicine 2002, Hedge ym. 2018).

Mittausvirhe voi johtua tutkittavasta, jos hän esimerkiksi ali- tai yliraportoi omaa ruoankäyttö- ään, mutta se voi johtua myös haastattelijasta, jos eri haastattelijat toteuttavat ruoankäyttöhaas- tattelun erilaisella haastattelutekniikalla tai jos heidän ymmärryksensä esimerkiksi annoskoista ovat erilaiset (Bingham ym. 1994, Institute of Medicine 2002, Naska ym. 2017). Yksilöillä ruoan- käyttö vaihtelee päivästä toiseen, arkipäivästä viikonloppuun, on erilaista eri vuodenaikoina ja elintarvikkeiden koostumustietokantojen välillä on eroja (Shahar ym. 2001, Aro ym. 2012, Ros- sato ja Fuchs 2014). Ruoankäytössä esiintyvä vaihtelu voi aiheuttaa harhaa, jos tavoitteena on tutkia keskimääräistä ruoankäyttöä. Aliraportointi on hyvin yleinen harhaa aiheuttava tekijä ruo- ankäytön tutkimisen yhteydessä (Livingstone ja Black 2003, Posluna ym. 2009, Mendez ym.

2011). Ylipainoiset ja naiset aliraportoivat enemmän kuin normaalipainoiset ja miehet (Voss ym.

1997, Macdiarmid ja Blundell 1998, Neuhouser ym. 2008). Useat ruoankäytön tutkimusmenetel- mät perustuvat tutkittavan kykyyn muistaa mitä, milloin tai kuinka paljon hän on syönyt ja juo- nut, jolloin on mahdollista, ettei kaikkia tutkittavan nauttimia ruokia tai juomia kirjata ylös (Subar ym. 2015). Lisäksi tutkittava saattaa muuttaa omaa ruoankäyttöään tehdäkseen kirjaamisesta itselleen helpompaa tai antaakseen ruokavaliostaan totuutta paremman kuvan (Foster ja Bradley 2018). Tutkittavien henkilöiden tietoinen ja tiedostamaton ruoankäytön aliraportointi voi johtua terveystietoisuuden lisääntymisestä (Maurer ym. 2006). Yliraportointi on aliraportointia paljon

(22)

harvinaisempaa (Aro ym. 2012). Atk-ohjelmisto, jolla ravintoaineiden saannin laskeminen toteutetaan, ei ota huomioon ravintoaineiden välisiä synergisiä vuorovaikutuksia tai ravintoaineiden imeytymistä sekä hyväksikäyttöä elimistössä (Coulston ym. 2012).

Ruokapäiväkirjoja voidaan käyttää sekä yksilöiden että väestöryhmien ruoankäytön mittaamiseen (Ortega ym. 2015). Ruokapäiväkirjoissa ruoat on kuvattu yksityiskohtaisesti, joten päiväkir- joista saatu tieto on luotettavampaa muihin menetelmiin verrattuna (Aro ym. 2012, Kirkpatrick ym. 2014). Menetelmän avulla voidaan saada tarkka tieto ruokien ja juomien määristä, kun ruoat ja juomat punnitaan (Tucker 2007, Salvesen ym. 2019). Ruokapäiväkirjamenetelmällä on hyvä validiteetti ja reliabiliteetti silloin, kun ruokapäiväkirjaa pidetään riittävän monena päivänä (Ortega ym. 2015). Siksi ruokapäiväkirjaa käytetään usein muiden ruoankäytön tutkimusmenetelmien validointiin. Ruokapäiväkirjaan kirjataan ruoat ja juomat syömisen yhteydessä, jolloin saatu tieto ei perustu muistiin, mikä vähentää muistiharhaa (Brendsen ym. 2014, Ortega ym. 2015). Ruoka- päiväkirjan avulla on mahdollista saada yksityiskohtaista tietoa tutkittavan ruoankäytöstä eikä menetelmä vaadi haastattelijaa (Shim ym. 2014). Kyseinen menetelmä mahdollistaa ruoankäytön tutkimisen erilaisissa väestöryhmissä, joissa yksilöiden ruokatottumukset eroavat huomattavasti toisistaan.

Tutkimustuloksiin voi vaikuttaa oleellisesti se, että ruokapäiväkirjamenetelmän yhteydessä voi esiintyä ali- tai yliraportointia (Vijay ym. 2020). Ruokien ja juomien kirjaaminen ruokapäiväkirjaan tutkimustarkoitusta varten voi aiheuttaa muutoksia tutkittavien ruoankäytössä, jolloin he eivät syö, kuten tavallisesti, vaan haluavat antaa totuutta paremman kuvan ruokavaliostaan (Ortega ym. 2015). Ruokapäiväkirjan pitäminen on osalle tutkittavista hyvin työlästä, mikä voi myös vaikuttaa tutkittavien ruoankäyttöön siten, että he eivät syö kirjaamispäivinä kovin monimutkaisia ruokia, jotta nautittu ruoka tai juoma olisi helpompaa kirjata päiväkirjaan, tai he eivät raportoi kaikkia nauttimiaan ruokia ja juomia (Margetts ja Nelson 1997, Willett 2013). Myöntyvyys ruoka- päiväkirjamenetelmän toteuttamiseen voi olla heikkoa (Yang ym. 2016). Tutkittavan tulee osata lukea ja kirjoittaa ja olla motivoitunut pitämään ruokapäiväkirjaa (Shim ym. 2014). Ruokapäiväkir- jamenetelmän käyttö ruoankäytön selvittämisessä on kallista suurissa otoksissa ja se on aikaa

(23)

vievää (Yang ym. 2010). Ruoankäytössä esiintyy vuodenaikaisvaihtelua, jota ruokapäiväkirja ei ota huomioon, ellei sitä pidetä eri vuodenaikoina. Lisäksi yksilön ruoankäyttö vaihtelee päivästä toiseen ja tämä vaihtelu on mahdollista huomioida ruokapäiväkirjan avulla vain, jos ruokapäivä- kirjaa pidetään riittävän monena päivänä (Institute of Medicine 2002, EUGLOREH-projekti 2007).

Ruoankäytön raportoinnin laatu kuitenkin heikkenee, kun päivien, jolloin tutkittava raportoi ruo- ankäyttöään, määrä kasvaa (Tucker 2007, Ortega ym. 2015). Ruoankäytön selvittäminen ruoka- päiväkirjan avulla pohjautuu lyhyellä aikavälillä tapahtuvaan ruoankäyttöön, mutta jos tavoitteena on selvittää ruoankäytön yhteyttä kroonisiin sairauksiin, tulisi ruoankäyttöä tutkia toistetusti pidemmällä aikavälillä (Shim ym. 2014).

Menetelmää ei voi käyttää alle 12-vuotiaille lapsille, koska he eivät pysty arvioimaan annoskokoa riittävän luotettavasti, heidän motivaationsa ruoankäytön kirjaamiseen on usein puutteellista ei- vätkä pienet lapset osaa lukea (Olafsdottir ym. 2016). Ruokapäiväkirjan käyttö lapsen ruoankäy- tön tutkimiseen vaatii sen, että huoltaja kirjaa lapsen ruoankäytön ruokapäiväkirjaan, mikä voi useasta syystä johtaa siihen, että tutkittavien myöntyvyys ruokapäiväkirjamenetelmän toteuttamiseen on heikkoa (Yang ym. 2016). Menetelmä ei sovellu myöskään ikääntyneiden ruoankäytön mittaamiseen muun muassa siksi, koska ikääntyneellä mahdollinen kognition heikkeneminen voi heikentää hänen kykyään muistella omaa ruoankäyttöään ja ruoankäytön kirjaaminen ruokapäi- väkirjaan voi olla ikääntyneelle hankalaa johtuen esimerkiksi toiminta- ja aistikyvyn heikkenemi- sestä (Granic ym. 2018). Läheinen voi raportoida ikääntyneiden ruoankäytön, mikä kuitenkin usein altistaa virheelliselle ruoankäytön raportoinnille.

Tieto, joka 24 tunnin ruoankäyttökyselyn avulla on mahdollista saada tutkittavan ruokavaliosta, on hyvin yksityiskohtaista eikä menetelmä ole tutkittavalle kovin työläs (Shim ym. 2014). Lisäksi sen käyttö ei vaadi, että tutkittava osaa lukea tai kirjoittaa (Johnson 1998). Väestöryhmissä, joissa yksilöiden ruokatottumukset eroavat huomattavasti toisistaan, voidaan käyttää 24 tunnin ruoan- käyttöhaastattelua ruoankäytön tutkimiseen. Haastattelu on suhteellisen helppo, nopea ja halpa tapa saada tietoa ihmisryhmien ruoankäytöstä (Biró ym. 2002, Jeukendrup ja Gleeson 2018). Me- netelmä soveltuu ryhmätason ruoankäyttötietojen selvittämiseen suurissa väestötutkimuksissa

(24)

(Kirkpatrick ym. 2014, Kweon ym. 2014). Haastattelun etuna on myös se, että lisäkysymyksillä on mahdollista tarkentaa tutkittavan antamaa tietoa ja haastattelu voidaan tallentaa tietojärjestel- miin heti haastattelutilanteessa, mikä vähentää tiedonkeruun ja tulosten raportoimisen välistä aikaa (Aro ym. 2012).

Tutkittavan tulee muistella, mitä ruokia ja juomia hän on nauttinut viimeisen 24 tunnin aikana ja kuinka paljon hän on nauttinut niitä yhden vuorokauden aikana (Shim ym. 2014, Gibson ym.

2017). Siksi 24 tunnin ruoankäyttöhaastattelumenetelmään voi liittyä muistiharhaa. Lisäksi me- netelmä ei sovellu käytettäväksi tietyille ikäryhmille, kuten esimerkiksi hyvin iäkkäille ihmisille ja alle 7-vuotiaille lapsille, koska he eivät yleensä pysty muistelemaan edellistä päivää (Aro ym.

2012, Jeukendrup ja Gleeson 2018). Alle 7-vuotiaiden lasten ruoankäyttöä raportoivat yleensä heidän vanhempansa (Livingstone ja Robson 2000). Ruoankäyttöhaastattelun aikana tutkittava saattaa jättää kertomatta tiettyjen ruokien tai juomien käytöstä, kuten esimerkiksi alkoholin tai makeisten käytöstä, mikä johtaa vääristyneeseen tietoon tutkittavan ruoankäytöstä (Aro ym.

2012). Kyseinen menetelmä vaatii hyvin koulutetun haastattelijan. Menetelmään voi liittyä haastattelijasta aiheutuvaa harhaa, jos eri haastattelijoiden haastattelutekniikka on erilainen. Yhden vuorokauden ruoankäyttötietojen selvittäminen ei anna riittävän hyvää käsitystä yksilön tavanomaisesta ruokavaliosta, joten haastattelua ei voida käyttää yksilötason tiedon selvittämiseen, ellei sitä toisteta riittävän monta kertaa (Basiotis 1987, Aro ym. 2012, Jeukendrup ja Gleeson 2018). Tutkittavan ruoankäytöstä tulisi saada tieto toistetusti pidemmältä ajalta, jos tavoitteena on selvittää yksilön tavanomainen ruokavalio tai ruokavalion mahdollista yhteyttä kroonisiin sairauksiin (Basiotis ym. 1987, Shim ym. 2014, Kirkpatrick ym. 2014). Lisäksi menetelmä on hyvin kallis, jos sitä käytetään tutkittavien ruoankäytön selvittämiseen suurissa epidemiologisissa tutkimuksissa (Kristal ym. 1997).

Ruokavaliohaastattelun käyttö tutkittavan pitkän ajan ruoankäytön selvittämisessä mahdollistaa ruokavaliossa tapahtuvien muutosten, kuten esimerkiksi vuodenaikais- ja päivittäisvaihtelun, huomioimisen eikä kyseisen menetelmän käyttö aiheuta muutoksia tutkittavan ruokavaliossa (National Research Council Committee on Diet and Health 1989). Menetelmä soveltuu erityisen

(25)

hyvin ravinnon ja sairausriskin välisten yhteyksien selvittämiseen, koska sen avulla voidaan mitata tutkittavan tavanomaista, pitkäaikaista ruokavaliota (National Research Council Committee on Diet, Nutrition and Cancer 1983, Tarasuk ja Brooker 1997). Lisäksi menetelmällä on hyvä kyky erotella erilaiset henkilöt toisistaan ruoankäytön ja ravinnonsaannin suhteen (Mares-Perlman ym. 1993, Kobayashi ym. 2012).

Hyvin koulutetun haastattelijan tulisi suorittaa ruokavaliohaastattelu (National Research Council Committee on Diet and Health 1989). Haastattelu vie suhteellisen paljon aikaa (noin 1–2 tuntia) ja kun tutkittavalta on kerätty ruoankäyttötiedot, ne tulee tarkistaa ja analysoida, mikä on myös hyvin aikaa vievää. Tämän takia ruokavaliohaastattelu on kallis menetelmä. Haastattelu soveltuu huonosti alle 14-vuotiaan tai hyvin iäkkään henkilön ruoankäyttötietojen keräämiseen, koska ruokavaliohaastattelu on vaativa tutkittavalle (Aro ym. 2012). Haastattelijan rooli on ratkaiseva ja menetelmään voi liittyä haastattelijasta aiheutuvaa harhaa, jos eri haastattelijat toteuttavat haastattelun eri tavoin. Ruokavaliohaastattelun avulla ei pystytä mittaamaan yksittäisen tutkittavan ruoankäyttöä ja ravinnonsaantia yhtä hyvin kuin erottelemaan ruoankäytön ja ravinnonsaannin kannalta erilaiset henkilöt toisistaan. Ruokavaliohaastattelu pohjautuu tutkittavan muistiin, joten muistiharhan sekoittavan vaikutuksen esiintyminen tutkimustuloksissa on mahdollista, jos ky- seistä menetelmää käytetään tutkittavan ruoankäytön selvittämiseen (National Research Council Committee on Diet and Health 1989, Naska ym. 2017). Tutkittavien tulee subjektiivisesti arvioida omaa ruokavaliotaan, mikä voi aiheuttaa harhaa, koska subjektiivinen ruoankäytön raportointi ei vastaa todellista ruoankäyttöä (Bernard ym. 1984, Schacter 2001, Loftus 2003, Schacter ja Slot- nick 2004, Schacter ja Loftus 2013, Archer ym. 2015, Coulston ym. 2017). Ruoankäyttöhaastattelu soveltuu huonosti epäsäännöllisen ateriarytmin mukaan syövien henkilöiden ruoankäytön mittaamiseen, koska menetelmä perustuu säännöllisyyteen (Aro ym. 2012).

2.3.4 Frekvenssikysely

FFQ:n avulla voidaan mitata ruoankäyttöä pitkällä aikavälillä ja se on halvin ruoankäytön tutki- musmenetelmä (Yang ym. 2010). Frekvenssikyselyä voidaan käyttää suurten populaatioiden ruo- ankäytön mittaamiseen (Tucker 2007). FFQ on tutkittavalle hyvin nopea ja se on suhteellisen yk-

(26)

sinkertainen menetelmä (Lim ym. 2012, Palacios ym. 2012, Willett 2013, Sunami ym. 2016). Frek- venssikyselyn avulla on mahdollista selvittää tutkittavan ruoankäyttöä pidemmältä aikaväliltä, joten ravinnonkäytön ja sairausriskin välisten yhteyksien tutkiminen on mahdollista FFQ-mene- telmällä (Tarasuk ja Brooker 1997). Lisäksi FFQ-menetelmää voidaan käyttää ruokavalio-ohjeiden noudattamisen ja ravitsemuskasvatusohjelmien arviointiin (Aro ym. 2012). Tutkimusaineiston analysoiminen on halpaa (Willett 2013). Haastattelijaa ei tarvita ruoankäyttötietojen keräämiseen tutkittavalta, jos tutkittava täyttää frekvenssikyselyn itse (Willett 2013, Shim ym. 2014, Subar ym.

2017).

FFQ perustuu tutkittavan kykyyn muistaa, mitä hän on syönyt ja kuinka usein, joten FFQ-mene- telmän käytön yhteydessä voi esiintyä muistiharhaa (Shim ym. 2014). FFQ-lomakkeen laatiminen vaatii paljon suunnittelua, erityisesti silloin, jos tavoitteena on koko ruokavalion ja energian saannin mittaaminen, koska FFQ:lle sisällytettyjen ruokien sekä niiden käyttötiheyteen liittyvien kysy- mysten tulee vastata tutkittavien todellista ruoankäyttöä mahdollisimman hyvin (Aro ym. 2012, Willett 2013). FFQ:n laatiminen on kallista ja aikaa vievää (Shahar ym. 2003). FFQ-lomake tulee suunnitella aina sille väestölle, jolle FFQ:ta käytetään, koska ruoankäyttöön ja ruokavalioon vaikuttavat muun muassa etninen tausta, kulttuuri, yksilön mieltymykset sekä sosioekonominen asema (Teufel 1997, Sharma 2011, Aro ym. 2012, Saravia ym. 2018). Frekvenssikyselylomakkeen sopiva pituus on tärkeää ruoankäytön luotettavan selvittämisen kannalta (Thompson ja Byers 1994). Ravintoaineiden saantia usein yliarvioidaan pitkissä frekvenssikyselyissä ja toisaalta lyhyet kyselyt aliarvioivat saantia. Pitkät FFQ-lomakkeet, joissa kysytään yksityiskohtaisia tietoja liittyen tutkittavan ruoankäyttöön, voivat heikentää ruoankäyttötietojen laatua (Wolk ym. 1994, Cade ym. 2004, Molag ym. 2007). Toisaalta frekvenssilomakkeet, joiden elintarvikelista on liian suppea, voivat johtaa vääriin johtopäätöksiin tutkittavien ruoankäytöstä, mikä voi vaikeuttaa ravitsemuksen ja sairauksien välisten yhteyksien tutkimista luotettavasti (Wolk ym. 1994, Bingham ym. 2003, Cade ym. 2004, Molag ym. 2007). Käytettäessä aikuisten ruoankäytön mittaamiseen tarkoitettuja lomakkeita lasten ruoankäytön mittaamiseen usein yliarvioidaan lasten ruoankäyttöä (Bertoli ym. 2005, Fumagalli ym. 2008). Jokainen FFQ-lomake tulee validoida suhteessa toiseen ruoankäy-

(27)

tön tutkimusmenetelmään, kuten esimerkiksi suhteessa ruokapäiväkirjaan, ruokavaliohaastatteluun, biomarkkereihin tai 24 tunnin ruoankäyttöhaastatteluun (Jackson ym. 2011, Aro ym. 2012, Brouwer-Brolsma ym. 2017). Validointitutkimukset ovat kalliita (Cade ym. 2017).

Kaksoisannosmenetelmän avulla voidaan saada tarkka tieto ravintoaineiden saannista (FAO 2018). Menetelmän käyttö ei perustu elintarvikkeiden koostumustiedot sisältävän atk-ohjelmiston mahdollisesti puuttuviin, vajavaisiin tai virheellisiin tietoihin elintarvikkeista ja ruoka-aineista eikä menetelmään liity muistiin tai ruoka-annosten koon arviointiin liittyvää harhaa, kuten esimerkiksi 24 tunnin ruoankäyttöhaastatteluun ja FFQ-menetelmään liittyy (Trijsburg ym. 2018).

Menetelmän avulla voidaan validoida biomarkkereita ja muiden ruoankäyttömenetelmien antamia tuloksia (Ritchie ym. 2004, DAPA 2020a). Tiettyjen kivennäisaineiden, kuten seleenin, jodin ja sinkin, määrä maaperässä voi vaihdella, joten niiden määrittäminen kaksoisannosmenetelmällä voi olla luotettavampaa kuin elintarvikkeiden koostumustiedot sisältävän atk-ohjelmiston käyttä- minen tähän tarkoitukseen (FAO 2018, DAPA 2020a). Kaksoisannosmenetelmän avulla voidaan määrittää altistuminen sellaisille yhdisteille, joiden saantia ei ole mahdollista määrittää elintarvikkeiden koostumustiedot sisältävän atk-ohjelmiston avulla (Pennington 2004, Ritchie ym. 2004, FAO 2018). Tällaisia yhdisteitä ovat esimerkiksi fytokemikaalit ja saasteet. Menetelmä soveltuu käytettäväksi kehitysmaissa erityisesti sellaisissa väestöryhmissä, joissa suuri osa ruoasta valmis- tetaan kotiolosuhteissa tai joissa yksilöiden lukutaito on heikko (FAO 2018).

Kaksoisannosmenetelmä on kallis, työläs ja aikaa vievä menetelmä (Martinez-Mier ym. 2009, FAO 2018, DAPA 2020a). Tutkittavien tulee olla motivoituneita, menetelmä ei sovellu käytettäväksi suurissa epidemiologisissa tutkimuksissa eikä sen avulla ole mahdollista saada tietoa tutkittavien tavanomaisesta ruokavaliosta, ellei kaksoisannoksia kerätä riittävän monelta vuorokaudelta (DAPA 2020a). Kaksoisannosmenetelmää käytetään useimmiten sellaisissa tutkimuksissa, joiden otoskoot ovat suhteellisen pieniä, mikä vaikeuttaa tulosten yleistämistä suuriin ihmisjoukkoihin tai esimerkiksi tietyn maan väestöön (Schecter ym. 2013). Tutkittava saattaa muuttaa omaa ruo- ankäyttöään kaksoisannosmenetelmän käytön ajaksi, mikä voi johtaa ruoankäytön aliraportoin-

(28)

tiin (Kim ym. 1984, Stockley 1985, Isaksson 1993, Johansson ym. 1998). On tärkeää, että tutkittavat saavat korvauksen lisääntyneistä ruokamenoistaan muun muassa siksi, koska tämä lisää komplianssia (Lightowler ja Davies 2002). Menetelmä vaatii erityiset laboratoriolaitteistot, joilla ruoan ravintosisältö analysoidaan kemiallisesti (DAPA 2020a). Lyhyeltä ajalta kerättyjen kaksoisannosten pohjalta tehdyt ravintoaineanalyysit eivät kuvaa yksilön pidemmän ajan ruokavaliota (Brouwer-Brolsma ym. 2018). Lasten ruoankäytön tutkimisen yhteydessä tutkimukseen osallistu- vien lasten huoltajat tulee opastaa kaksoisannosmenetelmän käyttöön, jotta lasten ruoankäyttö voidaan mitata mahdollisimman tarkasti (Martinez-Mier ym. 2009).

Verrattuna subjektiivisiin ruoankäytön tutkimusmenetelmiin, eli 24 tunnin ruoankäyttöhaastatte- luun, ruokapäiväkirjaan, ruokavaliohaastatteluun ja frekvenssikyselyyn, biomarkkerien avulla on mahdollista määrittää tutkittavan ruoankäyttöä tarkemmin (Potischman 2003). Tutkimuksissa on havaittu biomarkkerien korreloivan hyvin voimakkaasti ravintoaineiden todellisen saannin

kanssa, niiden käyttöön ei liity muistiharhaa eivätkä ne perustu tutkittavan subjektiiviseen kykyyn kuvailla ruoan määrää ja laatua. Biomarkkerien käyttö mahdollistaa ruoankäytön tutkimisen objektiivisesti (Picó ym. 2019).

Biomarkkerimenetelmä voi olla kallis johtuen näytteistä tehtävien analyysien mahdollisesta kor- keasta hinnasta (Mayeux 2004). Mahdolliset erot näytteenottotavassa laboratoriotyöntekijöiden välillä sekä analyysimenetelmään, näytteen säilytykseen ja sen kuljetukseen liittyvät mahdolliset puutteet voivat joissain määrin vääristää näytetuloksia ja siten heikentää biomarkkerin luotettavuutta. Sairaus voi vaikuttaa ravintotekijän pitoisuuteen elimistössä, jolloin ei välttämättä saada luotettavaa tietoa siitä, kuinka paljon tiettyä ravintotekijää saadaan ravinnosta (National Re- search Council Committee on Diet and Health 1989). Vain harvat biomarkkerit heijastavat suo- raan ravintoaineiden saantia, koska monet tekijät vaikuttavat ravintoaineiden hyväksikäytettä- vyyteen (Kaaks ym. 2002, Fairweather-Tait ja Southon 2003, Aro ym. 2012). Biomarkkerien avulla ei ole mahdollista saada tietoa siitä, mitä ruokia ja juomia yksilö on nauttinut, vaan niitä käyttä- mällä voidaan selvittää yksittäisten ravintotekijöiden pitoisuuksia elimistössä (Cade ym. 2017).

(29)

Kaikille ravintoaineille ei ole hyviä biomarkkereita, sillä jotkut biomarkkerit eivät kuvasta ravintoaineiden saantia tai ravitsemustilaa riittävällä tarkkuudella (Aro ym. 2012). Esimerkiksi yksilöiden väliset erot aineenvaihdunnassa, perimässä ja elintavoissa sekä ravintoaineiden välinen vuoro- vaikutus voivat vaikuttaa biomarkkerin antamaan mittaustulokseen (Jenab ym. 2009, Kuhnle 2012).

2.4 Aikuisten ravitsemustottumukset Suomessa

2.4.1 FinRavinto 2017 -tutkimus

FinRavinto-tutkimuksissa on tutkittu suomalaisten ruoankäyttöä ja ravinnonsaantia viiden vuoden välein vuodesta 1982 lähtien osana FINRISKI-väestötutkimusta (Koponen ym. 2018). Uusin FinRavinto 2017 -tutkimus toteutettiin osana laajaa FinTerveys 2017 -tutkimusta, jossa yhdistyvät aiempien Terveys 2000, Terveys 2011 sekä FINRISKI-tutkimusten pitkät perinteet (Koponen ym.

2018, Valsta ym. 2018). FinRavinto 2017 -tutkimuksessa (n=1 655) selvitettiin Suomen väestön (18–74-vuotiaiden) keskimääräistä ravintoaineiden saantia ja ruoankulutusta (Valsta ym. 2018).

Lisäksi tutkimuksessa tutkittiin sitä, miten ravintoaineiden saanti ja tavanomainen ruoankulutus jakautuu aikuisväestössä Suomessa.

2.4.2 Muutokset Suomen väestön ruokatottumuksissa ja energiaravintoaineiden saanti

Viimeisen kuuden vuoden aikana aikuisten ruokatottumukset ovat huonontuneet (Koponen ym.

2018). Hiilihydraattipitoisten elintarvikkeiden kulutus on vähentynyt ja hiilihydraattien osuus energiasta on pienentynyt siitä, mitä se oli FinRavinto 2012 -tutkimuksen yhteydessä (Helldán ym. 2013, Jallinoja ym. 2014). Kasvisten, hedelmien ja marjojen kulutus sekä suositeltavien ruo- anvalmistusrasvojen ja kasviöljypohjaisten levitteiden käyttö leivällä on vähentynyt vuodesta 2011 vuoteen 2017 (Koponen ym. 2018). Aikuisten ruokavaliossa rasvan sekä proteiinin osuus energiasta on kasvanut vuosien 2012 ja 2017 välillä (Helldán ym. 2013, Valsta ym. 2018, THL 2019a). Myös suolan saanti on lisääntynyt (THL 2019a).

(30)

2.4.3 Suomen väestön ruoankäyttö ja ravintoaineiden saanti suhteessa ravitsemussuosi- tuksiin

FinRavinto 2017 -tutkimuksessa suosituksen mukaan, eli vähintään 500 grammaa päivässä, kasviksia, marjoja ja hedelmiä söi 14 % miehistä ja 22 % naisista. Miehistä 79 % ja naisista 26 % söi punaista lihaa ja lihavalmisteita liian paljon suositukseen (enintään 500 grammaa viikossa) näh- den (Lehikoinen ja Salonen 2019, Valsta ym. 2018). Suurimmalla osalla väestöä ravintoaineiden saantisuositukset eivät toteudu (Valsta ym. 2018). Aikuisista 35 % saa FinRavinto 2017 -tutkimuksen mukaan ruokavaliostaan liikaa rasvaa (THL 2019b). Liharuoista, öljyistä, levitteistä sekä vilja- ja maitovalmisteista saadaan eniten rasvaa elintarviketasolla (Valsta ym. 2018). Vain tyydyttymät- tömien rasvahappojen ja pääosin proteiinin saanti on energiaravintoaineiden osalta suositusten mukaista, vaikkakin kokonaisrasvasta tyydyttymättömien rasvahappojenosuus on alle suositel- lun (vähintään 2/3 kokonaisrasvasta). Rasvalevitteet, öljyt, liharuoat ja viljavalmisteet ovat kerta- sekä monityydyttymättömien rasvahappojen tärkeimmät elintarvikelähteet. Kovaa rasvaa sisältä- viä elintarvikkeita käytetään liikaa. Tyydyttyneiden rasvahappojen saanti on liiallista 97 %:lla mie- histä ja 94 %:lla naisista. Tärkeimmät tyydyttyneiden rasvahappojen lähteet ovat sekä miehillä että naisilla liharuoat ja maitovalmisteet sekä ravintorasvat (Koponen ym. 2018).

Sekä miesten että naisten proteiinin saanti on joko riittävää tai suositukseen nähden liiallista (Valsta ym. 2018). Suurin osa ruokavalion proteiinista on eläinproteiinia. Suomalaisten ruokavaliossa tärkeimmät energian ja proteiinin lähteet ovat vilja- ja maitovalmisteet sekä kananmuna- ja liharuoat. Kuitu- sekä vitamiini- ja kivennäisainepitoisten hiilihydraattilähteiden (kasvisten, hedelmien, marjojen ja täysjyväviljan) käytön tulisi olla suurempaa (Koponen ym. 2018). Hiilihydraat- tien ja kuidun tärkein lähde suomalaisten ruokavaliossa ovat viljavalmisteet (Valsta ym. 2018).

Alle 30 % aikuisista saa riittävästi hiilihydraatteja suositukseen nähden (Valsta ym. 2018, THL 2019b). Miehistä 5 % ja naisista 25 % saa kuitua suosituksen mukaisesti (Valsta ym. 2018).

A- ja D-vitamiinin, tiamiinin, folaatin ja riboflaviinin saanti on vähintään viidesosalla suomalaisista aikuisista liian niukkaa (Valsta ym. 2018). C-vitamiinin saanti on liian vähäistä joka viidennellä miehellä. Pienellä osalla aikuisista E-vitamiinin, raudan, pyridoksiinin, kuparin ja kalsiumin saanti on riittämätöntä. Naisista suurin osa saa liian vähän rautaa suositukseen nähden. Suurin osa

(31)

suomalaisista saa riittävästi jodia. Harva suomalainen mies ja noin yksi nainen kymmenestä saa- vuttaa suolan saannin suosituksen. Eniten suolaa saadaan elintarviketasolla lihavalmisteista, liha- ja kananmunaruoista sekä viljavalmisteista.

FinRavinto 2017 -tutkimuksessa D-vitamiinin saanti jäi alle suosituksen 30 %:lla naisista ja 14

%:lla miehistä (Valsta ym. 2018). Suomalaisilla aikuisilla D-vitamiinin tärkeimmät lähteet elintarviketasolla ovat rasvalevitteet, kalaruoat ja maitovalmisteet. Maitotuotteita, joista yleisimmin käy- tettyjä ovat vähä- ja keskirasvaiset maitojuomat (rasvaa 0,1–2 %), jogurtti, rahka ja kypsytetyt juustot, käyttävät melkein kaikki suomalaiset aikuiset. Aikuisilla juomien kulutus on riittävää ja jopa liiallista. Yleisimmin käytettyjä juomia ovat kahvi, vähä- ja keskirasvaiset maitojuomat sekä vesi.

Kivennäis- ja hivenaineiden saanti on suomalaisilla yleisesti ottaen hyvällä tasolla (Valsta ym.

2018). Ravintolisien käyttö on yleistä: FinRavinto 2017 -tutkimukseen osallistuneista miehistä 52

% ja naisista 64 % käytti vähintään yhtä ravintolisää. Suurin osa ravintolisien käytöstä on suomalaisilla aikuisilla terveyden kannalta tarpeetonta ja niitä käytetään usein varmuuden vuoksi. Fin- Ravinto 2017 -tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, että suurin osa ravintolisien käyttäjistä saa vitamiineja ja kivennäisaineita ruoastaan riittävästi ja he saavat vähintään saman verran suojaravintoaineita ruokavaliostaan kuin ne, jotka eivät käytä ravintolisää. Liiallinen ravintoaineiden saanti ruoasta on suomalaisten keskuudessa harvinaista. Kun huomioidaan sekä ruokavalio että ravintolisät, turvallisen saannin yläraja ylittyy erityisesti D-vitamiinin, pyridoksiinin ja sinkin saannissa (Valsta ym. 2018).

FinRavinto 2017 -tutkimuksen tulosten pohjalta voidaan todeta, että suomalaiset aikuiset syövät ja juovat noin seitsemän kertaa päivässä (Valsta ym. 2018). Päivän aikana eniten energiaa saadaan pääaterioista, eli aamupalasta, lounaasta ja päivällisestä, joiden nauttiminen on suomalaisten keskuudessa hyvin yleistä. Lisäksi suomalaiset syövät useita välipaloja päivän aikana (Valsta ym. 2018, Tanner ym. 2020). Työikäiset syövät yleensä eväitä työpäivän lounaalla, mutta on yleistä syödä lounas myös henkilöstöravintolassa tai muussa ravintolassa (Valsta ym. 2018).

(32)

Niistä, joilla on mahdollisuus syödä lounas henkilöstöravintolassa, 38 % miehistä ja 43 % naisista käyttää tätä mahdollisuutta.

2.4.4 Sukupuolierot ruoankäytössä ja ravintoaineiden saannissa

Ravintoaineiden lähteet eroavat osittain toisistaan miehillä ja naisilla (Valsta ym. 2018). Eläinkun- nan tuotteiden, viljojen, ravintorasvojen, sokeroitujen virvoitusjuomien ja mehujen käyttö on yleisempää miehillä kuin naisilla, joilla ravintoaineiden saannin taustalla on useammin kasviksia, maitovalmisteita, marjoja, hedelmiä, palkokasveja, siemeniä tai pähkinöitä miesten ruokavalioon verrattuna (Valsta ym. 2018, Lehikoinen ja Salonen 2019). Miesten rasvan, tyydyttyneen rasvan, suolan, proteiinin, niasiinin ja sinkin energiaan suhteutettu saanti on suurempaa kuin naisilla (Valsta ym. 2018). Miesten ruokavalioon verrattuna naisten ruokavalio on lähempänä ravitse- mussuosituksia ja se sisältää energiaan suhteutettuna enemmän muun muassa folaattia, hiilihydraatteja, kuitua, A-, E- ja C-vitamiinia sekä kaliumia, magnesiumia ja kalsiumia. Naisten ruokavaliossa tärkein proteiinia sisältävä ruoka-aine on maito ja miesten ruokavaliossa liha.

2.4.5 Koulutus- ja ikäryhmien väliset erot ruoankäytössä ja ravintoaineiden saannissa

FinRavinto 2017 -tutkimuksen tulokset osoittavat, että ruoankäyttöön liittyvien sukupuolierojen lisäksi ruoankäytössä esiintyy eroja myös koulutus- ja ikäryhmien välillä. Vähemmän koulutettujen ruokatottumukset ovat huonommat korkeasti koulutettujen ruokatottumuksiin verrattuna (Koponen ym. 2018). Vähemmän koulutetut käyttävät huomattavasti vähemmän kasviksia ja he- delmiä kuin korkeasti koulutetut. Erityisesti rasvan laadussa, hiilihydraattien määrässä ja lihasta, maidosta sekä kasvikunnan tuotteista saatavien vitamiinien saantimäärissä ilmenee eroja koulu- tusryhmien välillä (Valsta ym. 2018). Ylimpään koulutusryhmään kuuluvien naisten ruokavaliossa on, muihin koulutusryhmiin kuuluvien naisten ruokavalioon verrattuna, enemmän rasvaa, moni- tyydyttymättömiä rasvahappoja, C-, E- ja K-vitamiineja sekä folaattia ja vähemmän maidosta sekä lihasta saatavaa niasiinia, tiamiinia ja riboflaviinia. Alemmassa koulutusryhmässä olevat nauttivat lounaan harvemmin henkilöstöravintolassa kuin muut. Nuoremmissa ikäryhmissä (18–44-vuoti- aat) kulutetaan vähemmän hedelmiä ja marjoja sekä viljavalmisteita, erityisesti ruista, vanhem-

(33)

piin ikäryhmiin verrattuna. Suomessa väestöryhmien väliset erot aterioinnissa ovat vähäiset. Aa- miaisen syömisessä, lounaan syöntipaikan valinnassa ja nautittujen lämpimien aterioiden luku- määrässä on pieniä eroja (Raulio 2011, Raulio ja Roos 2012).