Oikeuden arvokkuus ja irvokkuus

83

Ahti Saarenpää

Oikeuden arvokkuus ja irvokkuus

Bodominjärven surmatöiden uusi tutkinta ja lopulta oikeudenkäynti muo- dostivat pitkän julkisuusprosessin. Esitutkinta- ja syyteharkintavaihe veivät siitä suurimman osan. Lopputuloksena oli syytteiden hylkääminen.

Mediassa prosessi jatkuu. Syytetyn nimi ja kuva jatkavat ilmeisen loputonta taivallustaan ihmisten näkyvillä ja mielissä. Oikeudellisesti kysymys oli yksinkertaisesta asiasta. Yhteiskunnallisesti asia ei ollut merkittävä. Sellai-

seksi se olisi muuttunut, jos uuden DNA-teknologian hyödyntäminen olisi johtanut jutun tutkijoiden toivomaan tulokseen. Nyt näin ei käynyt. Arvioi- taessa Bodom-jutun julkisuusvaikutuksia kaiken lähtökohtana on kysymys siitä, miltä oikeus näyttää: arvokkaalta vai irvokkaalta.

Kysymys siitä, miltä oikeus näyttää, liitetään oikeudenmukaisen oikeuden- käynnin toteutumiseen. Sellaisena se on tärkeä uusi oikeusvaltioon liittyvä kysymys. Oikeudenkäynneille täytyy löytyä ihmisoikeustasoiset, hyväksyt- tävät säännöt, ja niiden tulee myös toimia. Menettelyvirheisiin ottaa viime kädessä kantaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Mutta se, miltä oikeus näyttää, on laajempikin kysymys: oikeudenkäynnit ovat vain lyhytkestoinen osa oikeuden toteutumista. Oikeusvaltiota rakennetaan ensi sijassa muin kei- noin kuin oikeutta tuomioistuimissa käyden, vaikka joskus niinkin on teh- tävä.

Yksi järjestäytyneen yhteiskunnan perusolettama on, että kansalaisten on tunnettava laki. Oikeudellisesti puhutaan lain tuntemisen periaatteesta.

Jokaisen kansalaisen tulisi saada laista luotettavaa tietoa. Alkukantaisessa, vähän säännellyssä yhteiskunnassa lain tuntemisen vaatimukseen oli luon- tevaa kytkeä sanktioita ja niitä toteavia oikeudenkäyntejä. Vähät periaatteet ja säännöt oli helppo tuntea. Ne olivat samalla kertaa sekä sosiaalisia että oikeudellisia sääntöjä. Oikeudellistuneessa demokratiassa tilanne on toinen.

Kun säännöksien ja sääntöjen määrä lisääntyy, on usein vaikea havaita, todeta tai tulkita täsmällisesti, mikä kulloinkin on oikein. Samaan aikaan muiden oikeudet rajoittavat yhä useammin meidän oikeuksiamme. Elämme moni- naisten epävarmojen oikeuksien ristitulessa, eikä pelkän lakitekstin luke- minen läheskään aina auta.

tt1-06.indd 83

tt1-06.indd 83 24.2.2006 12:35:3224.2.2006 12:35:32

84

Tässä tilanteessa on perusteltua tarkastella oikeutta myös viestintänä.

Tämä on oikeudellisia informaatioprosesseja tutkivan oikeusinformatiikan yksi keskeinen lähtökohta (esim. Saarenpää 2005). Oikeus on tavanomaista tärkeämpää viestintää, ja sitä on arvioitava kokonaisuutena alusta loppuun.

Matka lakien synnystä päätösten tekijöihin sekä täytäntöönpanoon on pitkä ja monipolvinen. Yksikin viestinnän häiriötekijä – esimerkiksi asianosaisen nimi ja kuva väärässä paikassa – voi vinouttaa pahoin kuvaa oikeusvaltiosta.

Oikeus näyttää silloin toiselta, kuin sen tulisi näyttää.

Tarvitsemme viestintää oikeudesta

Koska lait on tunnettava, tulee jokaisen saada niistä luotettavaa tietoa. Meillä on oikeus tietoon, myös oikeudelliseen tietoon, mutta tämä on käytännössä ongelma. Viime vuosisadan alkupuolelle saakka asiaa koetettiin hoitaa arvok- kaasti, mutta tässä ei onnistuttu kovin tehokkaasti, koska tieto uusista laeista julistettiin sanan kuulijoille saarnastuolista. Moni syntisäkki jäi tietoa vaille.

Asia ei hoitunut paljon paremmin painetun asetuskokoelmankaan avulla. Se oli välttämätöntä täsmäviestintää viranomaisille ja asiantuntijoille, sillä muut säädöskokoelman käyttäjät olivat harvassa.

Nyt tilanne on toinen, koska informaatioinfrastruktuuri on muuttunut ja tietoa on yhä enemmän sähköisessä muodossa. Esimerkiksi ministeriöt tie- dottavat vuodenvaihteen uudesta lainsäädännöstä verkkosivuillaan tehok- kaasti. Lisäksi oikeudellinen tietopankki Finlex (www.finlex.fi) antaa ilmai- seksi tietoa niin lainsäädännöstä kuin oikeuskäytännöstäkin. Oikeuden kohtauspaikka on siirtymässä paperilta ja sanomalehtien sivuilta tietoverk- koihin.

Uudehkoa on myös viranomaisten viestintävelvollisuus. Viranomaisilla on oltava viestintäsuunnitelmat, eivätkä tuomioistuimet tässä suhteessa poikkea muista viranomaisista. Viestinnän suunnittelun velvollisuudesta säädetään asetuksessa, joka koskee viranomaisten toiminnan julkisuutta ja hyvää tie- donhallintapaa. Selkeämpää olisi kuitenkin ollut tuoda viestintäsuunni- telman käsite näkyville jo julkisuuslakiin. Siinä määrin tärkeästä asiasta on kysymys.

Kolmas tärkeä muutos on viranomaisen neuvontavelvollisuus. Vaikka neuvontaa on saatu vuosien ajan ja siitä säädettiin jo hallintomenettely- laissa, vasta hallintolain mukainen nimenomainen neuvontavelvollisuus on lopulta nostanut neuvonnan keskeiseksi osaksi viranomaisen velvollisuuksia.

Tämäkin on osa viestintää oikeudesta.

85

Tietovarantojen ja niiden tavoitettavuuden kehitys sekä viranomaisen vies- tintään ja neuvontaan liittyvät velvollisuudet ovat erimittaisia mutta yhden- suuntaisia askeleita kohti parempaa tiedollista ympäristöä. Mahdollisuu- temme tuntea laki ja tietää, mikä kulloinkin on oikein, sekä mahdollisuu- temme ymmärtää oikeudellista uutisointia paranevat.

Yksityisyys perusoikeutena

Tuomioistuinten ratkaisut kertovat siitä, miten säännöksiä sovelletaan. Tämä on tärkeä osa demokraattisen oikeusvaltion avoimuutta. Jos säännösten soveltaminen jää näkymättömiin, demokratia on vaarassa, ja tieto siitä, mikä on oikein, niukentuu. Tästä näkökulmasta esimerkiksi välimiesmenettely on – ja sovittelu voi olla – avoimuudelle vastakkainen ilmiö, koska oikeus jää

osin näkymättömiin.

Tieto säännön soveltamisesta ja tieto siitä, kenen jutusta on kysymys, ovat eri asioita. Niinpä korkein oikeus on pitkään julkaissut rikosasioiden ennak- koratkaisunsa ilman asianosaisten nimiä. Siviiliasioissa tietosuojaperiaat- teiden edellyttämä anonyymiys on uutta, eikä se näytä täysin vieläkään toteu- tuneen. Äskettäin korkein oikeus julkisti testamenttiasiassa henkilönimet (KKO:2005:124). Ne eivät kuulu ennakkoratkaisuun muutoin kuin asian- osaisten suostumuksella.

Toisinaan näkee etenkin toimittajien esittävän, että rikos ei ole yksityisasia eikä se kuulu yksityisyyteen. Näkemys on kovin yksioikoinen. Myös rikos on yksityisasia, sillä tieto rikoksesta on henkilötietolain mukaan arkaluon- teinen tieto. Yksityisyyden raja ei ratkea hyvän ja pahan välisen rajanvedon mukaan. EU:n henkilötietodirektiivissä edellytetään, että täydellistä rikos- rekisteriä tulee ylläpitää viranomaisen valvonnassa. Se ei ole median eikä markkinoiden asia.

Oikeusvaltiossa yksilön oikeudellisen aseman lähtökohtana on oikeus olla yksin, ellei yksilö toisin halua tai toisin määrätä. Tämä perustuu itsemäärää- misoikeuteen. Me emme ole yhteiskuntaa emmekä mediaa varten. Yhteis- kunta on meitä varten. Yksityisyyden suojan lainsäädännöllinen kehitys on näkyvä osa demokraattisen oikeusvaltion kehitystä. Vuoden 1995 perusoike- usuudistus merkitsi paljon: oikeudesta yksityisyyteen tuli perusoikeus. Laissa tosin käytetään ilmaisua yksityiselämän suoja. Yläkäsite on kuitenkin yksi- tyisyys.

Lain mukaan yksityisyys kuitenkin avautuu osittain, kun on tapahtunut rikos. Avautumista tarvitaan esitutkintaa, pakkokeinoja, syyttämistä, tuo-

tt1-06.indd 85

tt1-06.indd 85 24.2.2006 12:35:3324.2.2006 12:35:33

86

mitsemista ja mahdollisen tuomion sekä korvausten täytäntöönpanoa varten.

Tämä on luonnollista ja välttämätöntä. Mutta kun rangaistus on sovitettu, yksityisyys suojaa meitä jälleen. Identiteettimme ei ole kaikkien kokemusten ja ominaisuuksien summa. Ihmistä ei normaalisti ole lupa leimata kielteisin tiedoin, vaikka mieli tekisi ja tieto myisi hyvin. Tämä on jo vanhastaan tuttu oikeusperiaate. Kun yksittäisen ihmisen nimi tai kuva liitetään rikokseen tai rikosepäilyyn, on aina kysymys perusoikeuksiin liittyvästä asiasta. Tuossa asiassa ei ole lupa mestaroida yksin julkisuusperiaatteella ja sananvapau- della.

Yksilö joukkoviestinnässä

Joku saattaa muistuttaa, että henkilötietolaki ei koske joukkoviestintää. Jos lukee henkilötietolakia, saattaa todella saada kuvan, että median toiminta jää lain soveltamisalan ulkopuolelle. Myös tietosuojavaltuutetun toimivalta ulottuu lähinnä vain median tietoturvaratkaisujen valvontaan. Kuitenkin henkilötietolain tavoitteet ja määritelmät koskevat yksiselitteisesti myös mediaa. Vain oma yksityinen henkilötietojen käsittely henkilökohtaisiin tar- koituksiimme sulkeutuu täysin lain ulkopuolelle.

Henkilötietodirektiivi puolestaan ottaa kantaa yksityisyyden ja sananva- pauden suhteeseen. Direktiivin yhdeksäs artikla asettaa muista yhteyksistä tutun välttämättömyysvaatimuksen. Yksityisyydestä voidaan poiketa vain, jos se on välttämätöntä ilmaisuvapauden toteuttamiseksi. Tämä pätee yhtä lailla rikoksia koskevien henkilötietojen käsittelyyn.

Meillä välttämättömyyden sääntelyä edustaa ennen kaikkea rikoslain niin sanottu intimiteettisuojasäännös (RL 24:8). Jo 1970-luvulla käyttöön otettu ja vuonna 2000 uudistettu säännös koskee yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen ja kuvan hyödyntämistä joukkoviestinnässä. Nimitys intimiteet- tisuoja on sinänsä virheellinen. Onhan intiimiä sanan varsinaisessa merki- tyksessä vain se, mitä muut eivät voi tietää. Säännös kuitenkin koskee asioita, jotka tiedetään, mutta joita ei ole lupa välittää eteenpäin joukkoviestinnässä tai muutoin yleisesti. Tuon informaation sellainen käyttö, joka on omiaan aiheuttamaan vahinkoa, kärsimystä tai halveksuntaa, on rangaistavaa. Poik- keuksen muodostavat julkisuuden henkilöt, joiden kohdalla median vapaus on jonkin verran laveampaa, mutta rajoitettua silloinkin. Myös julkisuuden henkilöllä pitää olla suojattu yksityiselämä. Suojaa kaventavat virkamiehille asetetut käyttäytymisvelvollisuudet.

87

Usein sanotaan, että intimiteettisuojasäännös rajoittaa sananvapautta ja että yksityisyys ja sananvapaus ovat vastakkaisia perusoikeuksia. Kum- paankin ilmaisuun sisältyy kategoriaerhe. Yksityisyys ei rajoita sanan vapautta, vaan sananvapaus, erityisesti median toiminta, rajoittaa yksityisyyttä. Demo- kraattisessa oikeusvaltiossa lähtökohtana on – kuten perustuslaki selkeästi osoittaa – yksilön oikeuksien suojaaminen. Yksityisyys yksilön oikeutena on välitön perusoikeus, sananvapaus median hyödyntämänä välillinen perusoi- keus. Oleellista on, että perusoikeuksia ei ole lupa asettaa vastakkain, vaan ne tulee sovittaa yhteen perustellusti.

Yhteensovittamisessa on muistettava, että kelpuutus paljastaa yksityisyy- teen liittyviä asioita ei koskaan voi koskea yksilön koko yksityisyyttä, ellei hän itse ole siihen tietoisesti suostunut. Rikoksesta epäillyn tai siitä tuomitun yksityiselämä kokonaisuudessaan ei kuulu kaikille tai muutu kansakunnan

omaisuudeksi. Yksityisyyden rajoittamisen tulee olla tarvemitoitettua. Tästä media erehtyy useimmiten.

Oikeudenkäyntien julkisuus ei vain mediajulkisuutta

Oikeudenkäyntien julkisuus on osa demokratian perusrakenteita. Valtio- vallan kolmijako-oppi ei toimisi, jos oikeudenkäynnit olisivat enimmäk- seen salaisia. Valta ja vallan kritiikki jäisivät näkymättömiin. Julkisuus ja sen tavoitteiden toteutuminen ovat kuitenkin eri asioita. Oikeudenkäynnin julki- suuden tehokas toteuttaminen on samalla tavoin abstrakti tavoite kuin kan- salaisen velvollisuus tuntea laki. Se ei voi käytännössä täysin saavuttaa tavoit- teitaan. Emme voi olla aina ja kaikkialla läsnä.

Yleinen hokema on, että media on oikeudenkäynnin julkisuuden tosiasi- allinen toteuttaja. Tätä väärinkäsitystä toistetaan jopa uusimmassa lainval- misteluaineistossa. Media ei kuitenkaan toteuta oikeudenkäynnin julkisuutta, vaan se hyödyntää halpaa raaka-ainetta omin tavoin ja tavoittein. Moni tärkeä

asia jää, kuten norjalainen oikeussosiologi Thomas Mathiesen (2005) sattu- vasti huomauttaa, eri syistä mediassa käsittelemättä. Media on valikoiva jul- kisuuden toteuttaja. Ei sekään voi olla kaikkialla läsnä. Olisikin outoa uskoa oikeudenkäynneistä viestiminen yksin tai voittopuolisesti median tehtäväksi.

Se on keinotekoinen, viestinnän satunnaisuuksia suosiva ajatusmalli. Julki- suudesta huolehtiminen on ensisijassa julkisen vallan tehtävä. Tuomiois- tuinten viestintävelvollisuus ja tietoverkot antavat julkisuuden toteuttami- selle verkkoyhteiskunnassa merkittävästi uusia mahdollisuuksia. Kun tähän lisätään oikeustilastojen ja oikeusoloja koskevien kuvausten meneillään oleva

tt1-06.indd 87

tt1-06.indd 87 24.2.2006 12:35:3324.2.2006 12:35:33

88

kehittäminen, saa oikeudenkäynnin julkisuuden toteuttaminen uusia, entistä tehokkaampia ulottuvuuksia ilman nimiä ja kuvia.

Julkisuudesta puhuttaessa on erotettava toisistaan asiakirjajulkisuus ja tie- dottaminen. Eräät tuomioistuimet ovat harjoittaneet viestintäänsä toimitta- malla medialle jäljennökset ratkaisuistaan. Se on helppoa mutta outoa toi- mintaa. Yksityisyys avataan massamuotoisesti medialle, ja pienille yksityisille rikosrekistereille tarjotaan pohja. Viestintävelvollisuus ei tarkoita tätä. Kan- tona kaskessa näyttää olevan perinteinen ajatus dokumentista ja dokument- tituotannosta. Se on sama ajatus, joka on pannut esimerkiksi kunnat huolet- tomasti sijoittamaan yksityisyyttä kuvaavia asiakirjojaan sellaisenaan tieto- verkkoihin. Tästä ollaan onneksi jo pääsemässä.

Oikeudenkäyntejä varten ollaan kaavailemassa salassa pidettävistä asioista selosteita. Sekin on myönteistä, koska oikeuskäytäntö ei saa jäädä näkymät- tömiin. Paljon paremmin päästäisiin silti eteenpäin ottamalla analysoitavaksi koko asiakirjalogistiikka alusta loppuun saakka ja hyödyntämällä dokument- tijärjestelmien mahdollisuuksia tuottaa erilaisia dokumentteja eri tarkoituk- siin. Se olisi nykyaikaista oikeusviestintää ja täyttäisi sekä kansalaisten että median oikeudet.

Henkirikosten uutisointi ja elämää suurempi tarina

Henkirikosten ja niiden oikeuskäsittelyn uutisointi on pieni, mutta näkyvä osa median toimintaa. Henkirikosten määrä on kokonaisuutena vähäinen, mutta uutisointi lienee näkyvää siksi, että henkirikokset herättävät tunteita kauhusta uteliaisuuteen. Samalla ne myyvät hyvin, ja kaupallisen median aikakaudella se on tärkeää. Sen, mikä todellisuudesta puuttuu, television rikossarjat korvaavat.

Suuri osa henkirikoksista on kuitenkin harmaan arkipäivän tuotteita.

Alkoholi ja perheongelmat johtavat synkkiin lopputuloksiin. Niistä ei suu- riksi kertomuksiksi juuri ole, vaikka keltainen lehdistö parhaansa tekee. Jäl- jelle jäävät siten poikkeukselliset ja pitkään selvittämättä olleet teot, joista tehdään kertomuksia. Niihin saadaan perinteisten uutiskriteerien edellyt- tämää kielteisyyttä, ja kuten Leena Mäkipää (2004) on äskettäin osoittanut, uutisoinnissa luodaan illuusio surmien kuulumisesta lukijoiden arkipäivän päällimmäisiin huolenaiheisiin.

Kun uutisointi muuttuu kertomukseksi, siirrytään helposti oikeusnormien tasolta sosiaalisten normien tasolle. Norminmuodostus tapahtuu toisenlaisin tiedoin, oletuksin, korostuksin, leimauksin ja huhuin kuin asian oikeudel-

89

linen käsittely. Viime kädessä yhteys itse tapahtumaan saattaa huveta liki ole- mattomaksi tai jopa katketa.

Bodom-jutun yhteydessä yhteys itse asiaan ei päässyt katkeamaan. Ongel- maksi muodostui pikemminkin kahden esitutkinnan ja kahden oikeuden- käynnin suhde. Syylliseksikin tarjottiin monia henkilöitä. Oikeudellinen ja sosiaalinen oikeudenkäynti etenivät niin, että niiden suhde oli hämärtyä.

Oikeutta käytiin katsojiin ja lukijoihin päin salissa ja sen ulkopuolella. Oli erikoista, että toimittajat ryhtyivät haastattelemaan todistajia ja asiantunti- joita. Erikoisinta oli silti se, että todistajat ja asiantuntijat ryhtyivät antamaan lausuntoja toimittajille. Siinä roolit unohtuivat, ja oikeus näytti oudolta.

Kun oikeudenkäynti salissa täydentyy oikeudenkäynnillä salin ulkopuo- lella, ollaan ongelmallisessa trial by newspaper tilanteessa. Asianosaisten asian ajajat eivät sellaiseen yleensä saa osallistua muutoin kuin faktoja totea- vassa tai oikaisevassa merkityksessä. Heidän sananvapauttaan rajaa hyvän asianajajatapa. Kaikille tämä ei ollut aivan selvää Bodomin yhteydessä. Jos sekä asiantuntijat että todistajat osallistuvat oikeudenkäyntiin salin ulko- puolella, oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille olennainen informaatiota- sapaino häiriintyy ja tiedollinen käräjärauha kaikkoaa. Yhtä lailla ongelmal- lista tosin on, että informaatiotasapaino on rikosasioissa usein häiriintynyt jo varhaisessa vaiheessa poliisin ja syyttäjän tiedottamisen sekä tietovuotojen vuoksi.

Oman ongelmansa muodostaa kuvaaminen salissa ja sen ulkopuolella.

Uutisointi on useammin mediakertomus, johon kuuluu kuva, mutta jo kuvaa- minen salin ulkopuolella on oikeudenkäyntiä tosiasiallisesti häiritsevä tekijä.

Kuvaaminen salissa oikeudenkäynnin alussa on johtanut outoon tilanteeseen:

myssypäiset syytetyt ja saatananpalvontaa kameran edessä kuvaileva syyt- täjä ovat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin irvikuvia. Oikeuden arvok- kuus vaihtuu irvokkuudeksi. Bodom-jutun yhteydessä kuvaaminen antoi oikeudelle markkinapaikan leiman. Vain urheilukilpailuista tutut aaltoliik- keet puuttuivat.

Thomas Mathiesen (2005) puhuu sattuvasti eri oikeudellisten professioiden mediastrategioista. Median kanssa pelataan, ja pelien tarkoitukset vaihtelevat.

Bodom-jutussa ilmeinen pelaaja oli poliisi. Asialle, jolla oli heikko näyttö, luotiin pitkään jatkuvalla julkisuudella myönteistä mediakuvaa. Melkoinen osa mediaa otti haasteen vastaan. Syntyi elämää suurempi tarina, johon syy- tetty ja uhrit liitettiin nimin, kuvin, taustakertomuksin ja olettamuksin. Edes vainajien muisto ei seksiseikkaluja uumoiltaessa paljon painanut.

Lisäksi lopputuloksen uskottavuutta penättiin ihmisiltä ennen tuloksen julistamista ja sen jälkeenkin. Oikeudenkäynnistä tehtiin eräänlaista popu-

tt1-06.indd 89

tt1-06.indd 89 24.2.2006 12:35:3324.2.2006 12:35:33

90

laarikulttuuria, yksi mediakertomus muiden joukossa. Kertomus ei kuiten- kaan päättynyt lainvoimaiseen tuomioon, vaan nimen ja kuvan käyttö jatkui.

Kun syytetyn kotoa löydetyt aseet johtivat ensimmäistä vähäisempään oikeu- denkäyntiin, kuva ja nimi olivat jälleen ahkerassa käytössä. Kun syytetty haki korvauksia, keltainen lehdistö teki asiasta uutisen kertomalla jättikokoisista vaatimuksista. Jopa maan valtalehti muisti vuoden lopulla kertoa syytetyn joutuneen tuomioistuimessa jatkuvan kuvaamisen kohteeksi, ja samalla jul- kaistiin kuva syytetystä tupakkatauolla. Aikamoinen journalistinen alisuo- ritus.

Parhaiten oikeudenkäyntipelissä selviytyi oikeusvaltion näkökulmasta lopulta käräjäoikeus. Se täytti viestintävelvollisuutensa julkaisemalla lyhy- ehkön tiedotteen, jossa olivat ratkaisun selkeät perustelut. Siltä oikeus sillä kertaa näytti. Ei oikea viestintä yksinkertaisesta asiasta muuta vaatinut.

Mutta elämää suurempien tarinoiden tekijät jatkoivat toimintaansa julkai- semalla koko tuomion nimineen ja yksityiskohtineen. Tietoverkoista näitä teoskappaleita ja muuta aineistoa löytyy edelleenkin. Syytetystä on valitetta- vasti tehty osa aikalaishistoriaa. Tämä menettely sekä muut vaatimukset tuo- mioiden julkistamisesta sellaisenaan tietoverkoissa tuovat sattuvasti mieleen vanhan jalkapuurangaistuksen. Siitä luovuttiin 1800-luvun puolivälissä.

Lopuksi

Oikeus on arvokas osa demokratiaa. Meillä tuon arvokkuuden ulkoisia muo- toja ei paljon ole ylläpidetty: meiltä puuttuvat tuomareiden virkapuvut ja tuomioistuinarkkitehtuuri. Oikeuden kuvia on vähän, ja tunnetuin niistä on yksityisen kaupallisen yrityksen julkaisema lakikirja. Sitä media pitää alin- omaa näkyvillä. Valitettavan usein oikeudenkäynnin päättyminen näkyy myös siten, että ryntäileville toimittajille jaetaan tuomioistuimen kansliasta tuomion kopioita. Siitä on oikeuden arvokkuus kaukana.

Jos tuomioistuimet toiminnassaan alistuvat medialle, kuten Markku Fredman (2005) on todennut, oikeuden muukin arvokkuus saattaa olla kaik- koamassa. Oikeudenhoidosta tulee populaarikulttuurin ja siihen liittyvän viestinnän osa. Tällaisia piirteitä on esimerkiksi Bo Carlsson (2002) jo nähnyt ruotsalaisessa kehityksessä. Bodom-jutun seikkailu samoilla sivuilla mattien, mervien, ristomattien ja hanneleiden kanssa kertoo omaa kieltään meidänkin tilanteestamme. On helpompaa myydä kuin arvostaa ihmistä.

Oikeuden pitäisi olla yksinkertainen asia, koska muutoin emme elä demo- kratiassa. Yksinkertaisuuden tuottamiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan koulu-

91

tusta, taitoa ja laatua niin lain laadinnassa ja esillepanossa, sen soveltamisessa kuin oikeudesta viestimisessäkin.

Media toimii omien vapauksiensa mukaan ja tulkitsee niitä usein laven- tavasti. On selvää, että media uutisoi oikeudesta ja oikeudenkäynneistä, ja julkisuuslainsäädäntö sekä lähdesuoja tuottavat tehokkaasti raaka-ainetta.

Mutta mediajärjestelmä ei toteuta kansalaisen oikeuksia, kuten Hannu Nie- minen ja Mervi Pantti (2004) kirjoittavat. Perustellun oikeudenkuvan luomi- seen tarvitaan paljon muutakin. Verkkoyhteiskunnassa oikeusviestinnästä tulee viestintävelvollisuuden ja -mahdollisuuksien vuoksi entistä voimak- kaammin julkisen vallan tehtävä. Samalla korostuu neljännen valtiomahdin luonnollinen, kriittinen tehtävä: havaita tehokkaasti viranomaistoiminnan ja -viestinnän vinoumia.

Maassamme on oikeustoimittajien yhdistys. Se on toisinaan näkyvästi huolissaan toimittajien toimintaedellytyksistä. On hyvä, että on yhdistys.

Ja on hyvä, että ollaan huolissaan. Vielä parempi olisi, että Suomessa olisi oikeustoimittajia, jotka ovat saaneet riittävän oikeudellisen koulutuksen.

Tuon tarpeen Bodom-juttukin jälleen kerran osoitti leimaamalla yksittäisen ihmisen elinikäisesti. Se, miltä oikeus yksittäisessä asiassa näyttää, riippuu edelleen paljon journalisminkin laadusta. Ensiapuna tiellä parempaan voi- taisiin kokeilla ruotsalaista tapaa palkata ulkopuolinen asianajaja auttamaan toimittajaa oikeudellisten asioiden tunnistamisessa.

OTT Ahti Saarenpää on yksityisoikeuden professori Lapin yliopistossa.

Lähteet

Carlsson, Bo (2002) Rättens trivialisering och avmystifiering. Retfærd 2/2002 s. 45–57.

Fredman, Markku (2005) Oikeusjournalismi asianajajan näkökulmasta. Journalismikri- tiikin vuosikirja 2005, s. 88–96.

Mathiesen, Thomas (2005) Rätten i Samhället. En introduktion till rättssosiologin.

Stockholm: Studentlitteratur.

Mäkipää, Leena (2004) Populaari henkilörikosuutisointi – piirteistä ja kehityksestä, Oikeus 2004 s. 455–461.

Nieminen, Hannu ja Pantti, Mervi (2004) Media markkinoilla. Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Helsinki: Loki Kirjat.

Saarenpää Ahti (2005) Oikeusinformatiikka. Teoksessa Oikeusjärjestys 2000, osa I.

Lapin yliopisto.

tt1-06.indd 91

tt1-06.indd 91 24.2.2006 12:35:3324.2.2006 12:35:33