I T T E E SE
SÄ
TA
PAHT UU
59
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
Ollapa jonglööri!
Liisi Huhtala
Vaikka Menziesin kirjassa on paljon mielen- kiintoista tietoa harvinaisesta aihepiiristä, kir- jan käyttöarvoa laskee huomattavasti se, että asiaa syvällisemmin tuntemattomalla lukijal- la ei ole mitään keinoa erottaa faktaa Menzie- sin sepitelmistä.
Herää kysymys, miksi suomalainen kustan- taja on halunnut julkaista tällaisen teoksen?
Onko alan osaaminen Suomessa niin ohutta et- tei kustantaja pysty erottamaan humpuukia va- kavasti otettavasta tutkimuksesta vai ohjaako kustannustoimintaa ainoastaan kaupallinen motiivi ilman minkäänlaisia sisällöllisiä kritee- reitä? Oli vastaus kumpi tahansa, se antaa aika masentavan kuvan alasta Suomessa. Suomek- si ei ole muun muassa julkaistu Kolumbuksen purjehduksen 500-vuotisjuhlavuoden yhtey- dessä ja sen jälkeen syntynyttä mielenkiintoista
tutkimusta, joka käsittelee Euroopan ulkopuo- lisia maantieteellisiä traditioita ja eurooppalai- sen maailmankuvan muotoutumista kulttuuri- en kohtaamisten myötä.
Uudet, löytöretkihistoriaa tasapainottavat tutkimustulokset eivät omakielisen aineiston puuttuessa ole Suomessa myöskään välittyneet oppikirjoihin ja kouluopetukseen. Tutkimus edistyy ja kuva löytöretkien aikakaudesta täy- dentyy, mutta löytyykö Suomesta lukijoita uu- delle tutkimukselle ja sivistystehtävään sitoutu- neita kustantajia?
Kirjoittaja toimii Joensuun yliopistossa Savonlin- nan koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtajana ja on väitellyt karttahistoriasta maantieteessä.
Juhani Niemi: Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1037. Helsinki 2005. 340 s.
Elämäkerran kirjoittajan on oltava jonglööri, joka osaa pitää monta palloa ilmassa yhtä aikaa.
Nykyään hän myös tiedostaa asemansa vaikeu- den ja pohtii sitä julkisesti.
Juhani Niemikin aloittaa problematisoimalla it- sensä elämäkerran kirjoittajana, varsinkin sel- laisen kirjailijan elämäkerturina, joka kirjoitti koko ajan itsestään. Niemi tarttuu häneen luk- koamatta itseään ennakkokäsityksiin ja tiedos- taa valppaasti tutkijan olevan aina kaksinaa- ma: toisaalta kohteensa mielivaltainen pilkko- ja, rajaaja ja muokkaaja, toisaalta hänen myötä- eläjänsä, joka tutkiessaan väistämättä kirjoittaa koko ajan myös itseään.
Tuloksena on elämä ja teokset -tyyppinen teos, jonka lineaarista kulkua väljentää teemoit- tainen ja teosryppäittäinen käsittely. Järnefeltiä nykyaikaistetaan ja koetetaan sekä ryömiä hä- nen nahkoihinsa että pitää soveliasta etäisyyt- tä yllä. Jälkimmäinen ilmenee haluna löytää asi- oille syyt ja selitykset ja olla varovaisen kriitti- nen. Niemi sanoo, että ajoin ystävätkin pitivät
Järnefeltin elämäntapatolstoilaisuutta keikailu- na ja epäeettisenä hänen käytäntöään hyödyn- tää kirjoissaan tuttaviaan. (Tutkijan ei ehkä ole- kaan terveellistä ihailla liikaa kohdettaan. Koh- tuullinen sympatia riittää.)
*
Niemen Järnefelt on ensin monikansallisen ja monilahjakkaan perheen lupaava poika, joka paitsi kirjoitti myös maalasi ja soitti. Sitten tu- lee kamppailu Snellmanin ja Tolstoin välillä, myöhemmin Tolstoin ja Nietzschen. 1910-luvun kansalaisaktivismia seurasi 1920-luvun taiteelli- nen myöhäisnousu. Järnefeltin teoksia käännet- tiin runsaasti, ja hänen näytelmiään arvostettiin Ruotsissa. Hän oli kiinnostunut elokuvasta mo- dernina ilmaisumuotona ja neuvotteli, tosin tu- loksetta, teostensa fi lmaamisesta. Jotkut hänen teksteistään olivat kokeilevia; Niemi puhuu Pi- randellosta ennen Pirandelloa. Kansainvälinen, moderni Järnefelt on uutta!
Järnefeltin tuotannosta Niemi painottaa näy- telmiä, joiden asteikko ulottui Kuoleman sym- bolismista seurafarsseihin, joiden kirjoittami- sesta Järnefelt kärsi moraalista krapulaa. Hän
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
vaati näytelmältä psykologista syvyyttä ja kri- tikoi Ibseniä sen puutteesta. Totuttua paina- vammin Niemi tuo esiin myös Järnefeltin viih- teisemmät proosateokset: Onnellisten ja Minun Marttani tapaiset bestsellerit, joissa käsiteltiin avioliittoa ja rakkauttta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Järnefelt olisi edelleen Isänmaan ja Gree- ta ja hänen Herransa -romaanien mestari.
Kun kohdetta lähestytään nykyhetken nä- kökulmasta, käytetään yleensä ajankohtaisia käsitteitä ja nykykieltä. Edellistä edustakoon esimerkiksi Järnefeltin luovuuden liittäminen fl ow’hun, jälkimmäistä Niemen mukavan va- paa esitystapa, joka vain harvoin horjahtaa yli- lyönteihin. Nykyinen tunnustamiskulttuuri puolestaan antaa vertailupohjaa Järnefeltin ri- peille. Ehkä me juuri nyt kykenemme ymmärtä- mään hänen uskonnollista etsintäänsä ja hänen eettistä kaipuutaan? Persoonallinen, järkeen pe- rustuva jumalasuhde ja eettisesti sidostuva rak- kaus olivat Järnefeltin ydintä.
*
Kiintoisa (ja jotenkin epätoivoinen) on Niemen tarve selittää Järnefeltin tapaista poikkeusih- mistä. Ollaan kaikkien elämäkerturien ongel- massa: voiko toista koskaan ymmärtää? Järne- felt itse oli Vanhempieni romaanin esipuhees- sa sitä mieltä, ettei voi, ei isollakaan tietomää- rällä. Aina jää jotain salaan. Niemen selitystarve suuntautuu osin Järnefeltin lahjakkuuteen, osin hänen elämänvalintaansa. Edellisen hän selittää
perheen hedelmällisellä monikansallisuudella, jälkimmäistä hän hakee Järnefeltin päiväkirjo- jen avulla, siis tavallaan tulkkaa kirjailijaa kir- jailijalla. Pikakirjoituksella kirjoitetut päiväkir- jat ulottuvat 1890-luvun alusta eli tolstoilaisuu- teen heräämisestä 1930-luvulle. Ne näyttävät, miten vaikea Järnefeltille oli tolstoilainen lähe- tyskäsky luopua omaisrakkaudesta. Eikä on- gelmitta käynyt myöskään pienviljelijäksi aset- tuminen, väkivallan vastustaminen tai kirkko- jen avaaminen kaikille.
Järnfelt-elämäkerran suhteellisen suppea muoto toisaalta paketoi kohteensa napakasti, toisaalta jättää langanpäitä repsumaan. Muu- tama esimerkki: Mikä syvemmässä katsannos- sa oli Järnefeltin viitattu suhde Kantiin ja Kier- kegaardiin tai hänen useasti mainittu feminii- nisyytensä? Jälkimmäisessä näkyy jonkinlai- nen sielunveljeys Juhani Ahoon. Feminiinisek- si luonnehdittu Aho oli Järnefeltin harvoja ym- märtäjiä. Aho ymmärsi myös Pakkalaa, joka puolestaan monessa muistuttaa Järnefeltiä.
Syvennytystoiveista huolimatta: Niemi avaa Järnefeltiä hyvin niin oman aikansa ilmiönä kuin ajattomana, tähänkin päivään istuvana kirjailijana. Hänen Järnefeltinsä on inhimillinen kompuroija eikä niin ahtaasti suomalainen tai tolstoilainen kuin on tavattu ajatella. Ja senkin opimme, ettei ihmistä koskaan pysty jäännök- settä selittämään.
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuuden professori Ou- lun yliopistossa.
Markus Hotakainen: Mars – myytistä maise- maksi. WSOY 2005
”Mars on pop!”, yksi Markus Hotakaisen Mars- teoksen luvun otsikko, kertoo sen, että Mars on sekä äärimmäisen ajankohtainen että laaja- alaista mielenkiintoa herättävä aihe. Mars ei ole pelkkä erikoistuneen tieteellisen mielenkiinnon kohteena oleva puolituntematon taivaankappa- le, vaan planeetta, josta on kasvanut ihmiskun- nan mielessä jollain tapaa ”itseään suurempi”.
Mars on mielikuvia, luuloja, toiveita, tarinoi- ta, tekniikkaa, sotaa, sankaruutta – myyttejä –
ja tuon laaja-alaisuuden vuoksi Mars on myös arki- tai ainakin jokapäiväistynyt, siitä on tul- lut osa henkistä maisemaa. Mars on myös yksi niitä harvoja paikkoja aurinkokunnassamme, jossa Maapallon ohella on voinut olla tai ken- ties vieläkin on elämää. Kuten Hotakainen itse- kin toteaa, Mars ei ole enää pitkään aikaan ollut vain etäinen punertava valopiste taivaalla, siitä on muotoutunut maailma, kouriintuntuva paik- ka. Planeetta on myös avaruustutkimuksessa mitä suurimmassa määrin ”pop” – onhan se ol- lut jo alkujaan merkittävä tutkimuskohde 1960- luvulta alkaen ja erityisesti viimeisten noin 15
