TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2021 87
Perhe evoluution kourissa
Heikki Sarmaja: Perheen synty – Edvard Westermarckin ja ih- misluonnon jäljillä. Terra Cogni- ta 2020.
Ihmislajin menneisyydestä ei voi- da sanoa mitään varmaa. Huomiot ihmisen lajityypillisistä ominai- suuksista, vaikkapa parinmuodos- tuksesta ja perhetunteista, ovat silkkaa spekulaatiota. Ne kertovat enemmän kirjoittajan poliittises- ta ideologiasta kuin evoluutiosta ja ihmisluonnosta. Biologisilla se- lityksillä ei ole sijaa kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimisessa. Tällai- nen tappiomieliala vaivasi monia ihmistieteitä 1900-luvun jälkipuo- liskolla. Se ei enää ole vallitseva kanta yliopistolla, mutta ei se ka- donnutkaan ole.
Heikki Sarmaja joutuukin kir- jansa alussa toteamaan, että ”Jos olet aivan varma, että jossain maail massa on tai on ollut kulttuu- reja, joissa ihmiset eivät tunne ra-
88 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2021 KIRJALLISUUS
kastumista ja mustasukkaisuut- ta, tämä kirja tuskin on sinulle”.
Minä menisin pitemmälle ja sanoi- sin, että mikäli Sarmajan kirjan jäl- keen olet yhä biologian kiistävän näköalattomuuden vallassa, yli- opisto tuskin on tai oli sinulle oi- kea paikka.
Biologian kiistäminen ja biolo- gisiin selityksiin kohdistuvat en- nakkoluulot ovat näkyneet muun muassa siten, että ihmisluontoa koskeviin väitteisiin on kohdistet- tu absurdeja vaatimuksia. Jonkun olisi pitänyt olla havainnoimassa kaukaisten esivanhempiemme pa- ritteluita. Tutkijoiden pitäisi lisäk- si tietää tarkasti, miten mitkäkin geenivariantit näkyvät käyttäyty- misessä.
Korkeat vaatimukset eivät tie- tenkään ole pahasta, päinvastoin.
Ne ovat – tai niiden tulisi olla – olennainen osa tiedettä. Mutta sa- malla on huomattava, että jos puo- liksikaan yhtä kovia vaatimuksia esitettäisiin sosiaali- ja humanisti- sille tieteille, niistä jäisi jäljelle vain rippeitä.
Ihmisen käyttäytymisen selittä- minen, etenkin seksuaalisen käyt- täytymisen selittäminen, on luon- nollisesti vaikeaa. Syysuhteita selvittävät ratkaisevat koejärjes- telyt ovat lajillamme joko käytän- nössä mahdottomia tai eettisesti kyseenalaisia. Ihmislapsia ei voi- da noin vain siirrellä pesästä toi- seen ja kasvattaa erilaisissa ympä- ristöissä.
Ihminen on myös monessa mielessä evolutiivinen kumma- jainen, vailla vastineita muussa eläinkunnassa. Meillä on esimer- kiksi kielivaisto ja piilo-ovulaatio.
Olemme samaan aikaan sekä per- he- että yhteiskuntaeläimiä. Lisäk- si manipuloimme lajitovereitamme ja muuta ympäristöämme teknolo- gisten keksintöjemme avulla.
Sarmajan yli 500-sivuinen ja vähintään 20 vuotta tekeillä ollut evoluutiopsykologinen Perheen synty osoittaa, että mikään edellä mainituista seikoista ei tee ihmis- luonnon tutkimisesta ylivoimaista.
Ihmislajille tyypillisestä käyttäyty- misestä, sen alkuperästä ja vai-
kutuksista yhteiskuntien rakentu- miseen voidaan tehdä empiriaan nojaavia päätelmiä. Tässä avuk- si ovat niin kutsutut luonnolliset koejärjestelyt. Ihmisen tapaukses- sa ne yleensä tarkoittavat johon- kin tiettyyn kulttuuriin kuuluvia erityispiirteitä. Taiwanissa esimer- kiksi oli tapana solmia ”pikkuavio- liittoja”, joissa perheeseen otettiin kasvatettavaksi tyttölapsi. Myö- hemmin hänestä piti tulla vaimo perheen omalle pojalle.
Pikkuavioliittojen systemaatti- nen analysointi tuotti merkittävän löydöksen: pojan ja adoptoidun tytön kasvaminen sisarussuhteen kaltaisissa olosuhteissa vei heiltä seksuaalisen halun toisiaan koh- taan aikuisina – vastoin vanhem- pien toiveita, mutta täsmälleen evolutiivisten ennusteiden mu- kaisesti. Vastaava havainto teh- tiin israelilaisten kommuunien päi- väkodeissa. Varhaislapsuudessa yhdessä kasvaneet tytöt ja pojat eivät aikuisina tunteneet toisiinsa fyysistä vetoa.
Kyse on sisäsiitoksen välttämi- seen kehittyneiden mekanis mien aktivoitumisesta, eräänlaises- ta käänteisestä leimautumises- ta. Tämä niin kutsuttu Wester- marckin efekti on nimetty Suomen kansainvälisesti kenties tunne- tuimman tutkijan Edvard Wester- marckin (1862–1939) mukaan.
Kyseinen universaali perhetunne- valmius käydään Sarmajan teok- sessa läpi ennennäkemättömällä tarkkuudella.
Lajien vertailua
Kulttuurivertailun lisäksi ihmi- sen käyttäytymisen selittäminen tarvitsee lajien välistä vertailua.
Poikkeuk sellisista piirteistään huo- limatta ihminen soveltuu lajiver- tailuun siinä missä mikä tahansa muukin eliö. Ymmärrettävästi lu- kevan yleisön suosikkeja on tässä kohdin kivesten koko.
Kivesten evolutiivinen pääteh- tävä on ilmeinen, siittiöiden tuot- taminen. Kivesten lajityypillisen koon merkitys ei kuitenkaan ole yhtä ilmeistä. Jos maailmassa oli- si vain yksi nisäkäslaji, kivesten
koosta olisi vaikea tehdä päätel- miä. Mutta kun kivesten koon suh- detta ruumiin kokoon verrataan eri nisäkäslajeilla, käy selkeästi ilmi, että kivesten ja ruumiin koon suh- de on kiinteässä yhteydessä lajin lisääntymiskäyttäytymiseen.
Vertaillaan lähimpiä sukulai- siamme. Simpanssin kaltaisilla la- jeilla, joilla naaras tyypillisesti pa- rittelee yhden lisääntymisjakson aikana monen koiraan kanssa, sel- lainen koiras, joka asettaa eniten siittiöitä naaraan lisääntymiseli- miin, tekee naaraan todennäköi- simmin raskaaksi. Hieman samaan tapaan henkilö, joka ostaa eniten arpoja, on todennäköisin voittaja.
Simpansseilla luonnonvalinta on suosinut suurten kivesten kehitty- mistä, sillä suuret kivekset autta- vat kasvattamaan siemensyöksyn tilavuutta ja täten lisäämään he- delmöittämisen todennäköisyyttä.
Haaremeita muodostavilla go- rilloilla naaras sen sijaan tyypil- lisesti parittelee vain yhden koi- raan kanssa. Täten urosgorillan siittiöt eivät kilpaile muiden uros- ten siittiöiden kanssa munasolun hedelmöittämisestä. Tämä näkyy suhteellisen pieninä kiveksinä.
Luonnonvalinta rankaisee tuhlaa- misesta, joten gorillan kivekset ei- vät ole yhtään suuremmat kuin nii- den tarvitsee olla.
Sarmajan teoksessa vertailu ulotetaan ihmiseen. Miten oman lajimme mies sijoittuu tässä ser- kusten vertailussa? Ensinnäkin ih- mismiehen kivekset ovat kokoon suhteutettuna paljon vaatimatto- mammat kuin simpanssin, mut- ta suuremmat kuin gorillan. Nämä kaksi seikkaa viittaavat siihen, että esi-isämme elivät evoluution- sa aikana yleisesti ottaen rauhal- lista avioelämää. Heidän ei tarvin- nut gorillaurosten tapaan taistella haaremin herruudesta tai osallis- tua ankaraan spermasotaan, ku- ten simpanssien.
Siitä sinänsä yksinkertaises- ta seikasta, että ihmiskoiraiden ki- vesten ja ruumiin koon suhde on simpanssien ja gorillojen välissä, voidaan siis tehdä päätelmiä var- haisten edeltäjiemme parisuhde-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2021 89 KIRJALLISUUS
taipumuksista. (Tutkimuksissa on käynyt myös ilmi, että kivesten suhteellinen koko on samaan ta- paan yhteydessä siittiökilpailuun myös linnuilla.)
Tämänkaltainen eri lajien ver- tailu ja insinöörimäinen takaisin- mallinnus – jossa piirteen nykyi- sen muodon perusteella tehdään päätelmiä piirteen alkuperästä ja tehtävästä – riittävät evolutiivis- ten hypoteesien esittämiselle ja testaamiselle. Evolutiiviset hypo- teesit eivät siis tarvitse tietoja fos- siileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön käyttäytymiseen, vaikka näitä kos- kevat tiedot usein tehtävässä aut- tavatkin.
Yhden piirteen vertailu ei tie- tenkään kanna pitkälle. Seuraa- va esimerkki ei ole Sarmajan teok- sesta, eikä se perhekirjaan ehkä monen mielestä sopisikaan. Mutta se antaa vastaavan kuvan ihmisen pariutumistaipumuksista.
Useimmilla nisäkäskoirail- la, myös lähisukulaisillamme sim- pansseilla ja bonoboilla, on erek- tiota tukeva penisluu, baculum.
Ihmiskoiraalta se kuitenkin puut- tuu. Miksi? Erään hypoteesin mu- kaan ihmiskoiraan erektio on us- kottava diagnostinen merkki koiraan terveydestä. Kuka tahansa pystyy kasvattamaan luuta, mutta pelkän verenpaineen avulla erek- tion saavuttaminen on vaikeam- paa. (On sinänsä huvittavaa, että englanniksi erektiota kutsutaan kansanomaisesti termillä boner.)
Mitä lajeja vertaileva menetel- mä sanoo? Ensinnäkin kävi ilmi, että mitä promiskuiteettisempaa naaraan seksuaalikäyttäytyminen on, sitä pidempi on koiraan penis- luu. Luu on pidempi myös lajeilla, joilla on selkeä parittelukausi. Li- säksi penisluun pituus (suhtees- sa eläimen kokoon) on yhteydessä parittelun kestoon. Mikään näistä seikoista ei tue selitystä erektiosta terveysindikaattorina.
Kyseiset kolme havaintoa sopi- vat kuitenkin yhteen sen kanssa, että penisluulla on tehtävä koirai- den välisessä siittämiskilpailussa.
(Ilman kovaa elintä hedelmöittämi-
nen ei nisäkkäillä pääsääntöisesti onnistu.) Kuten todettua, naaraan tapa paritella useamman koiraan kanssa lisää riskiä, että toisen koi- raan siittiöt hedelmöittävät muna- solun. Selkeä parittelukausi, joka siis myös on yhteydessä penis- luun pituuteen, kasvattaa tähän liittyviä paineita; täytyyhän koirai- den parittelupyrkimysten tällaisilla lajeilla osua lyhyeen ajanjaksoon.
Ja lopulta penisluu myös helpot- taa parittelun keston kasvattamis- ta, mikä taas vähentää aikaa, jona muut koiraat voivat naarasta ko- siskella.
Tutkijoiden päätelmä kuuluu:
penisluun katoaminen ihmiseen johtaneesta kehityslinjasta (arvi- olta 1,9 miljoonaa vuotta sitten) johtuu lajin siirtymisestä yksiavi- oisempaan ja paritteluiden suh- teen ympärivuotisempaan suun- taan. Se, että esiäitimme paritteli todennäköisesti vain yhden uroon kanssa yhtä ovulaatiosykliä koh- den, näyttää toisin sanoen lai- mentaneen esi-isiemme käymää siittämiskilpailua. Siksi parittelui- denkaan ei tarvitse kestää kovin kauaa. (Tosin parittelun kestossa on huomattavaa yksilöllistä ja ti- lannekohtaista vaihtelua. Tähän seikkaan tiede ei toistaiseksi ole perehtynyt kovin syvällisesti.) Pe- nisluu näyttää siis olevan osa li- sääntymisstrategiaa ympäristössä, jossa hedelmöittämiskilpailu on ankaraa. Ja se, että luu ihmiskoi- railta puuttuu, on yksi mahdollinen lisätodiste lajimme parisuhdetai- pumuksista.
Joku saattaa tässä kohdin huo- mauttaa, että valtaosassa ihmis- yhteisöjä sallitaan jonkin sortin moniavioisuus, lähes aina vain monivaimoisuus. Tämä on totta.
Mutta valtaosa monivaimoisten- kin yhteisöjen lapsista syntyy si- toutuneessa, avioliitonomaisessa ja yksiavioisessa parisuhteessa.
Se, että olemme parisuhteita muo- dostavia olentoja ja rakastumme kerrallaan vain yhteen ihmiseen, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vanhakantaisissa kulttuureissa ta- vataan monivaimoisuutta. Parisuh- detaipumuksemme ei myöskään
ole ristiriidassa sen kanssa, että ihmisellä on ominaisuuksia, jotka tukevat joitakin harvinaisempia li- sääntymisstrategioita.
Parisuhdetaipumuksesta ker- tovia anatomisia piirteitä on lukui- sia – eivätkä ne kaikki tietenkään ole fallosentrisiä. Eräs suosittu esi- merkki on ihmisnaaraan rinnat, nii- den muoto ja koko.
Ihmiskoiraiden universaali sek- suaalinen viehättyminen naaraan nuoruudesta kertoviin signaalei- hin on yksi mahdollinen lisätodis- te siitä, että lajillamme koiraskin pyrkii muodostamaan pitkiä pari- suhteita. Simpanssikoiraan seksu- aalinen kiinnostuminen sen sijaan ei tee tällaista eroa naaraan iän suhteen. Koiras ei sitoudu naaraa- seen, koiras ei hoivaa poikasia ja se tuskin myöskään saa useampia poikasia saman naaraan kanssa.
Siksi koirassimpanssin ei kannata nirsoilla iän kaltaisten sivuseikko- jen kanssa.
Ihmiskoiraan mieltymystä nuo- rempaan naaraaseen on toki saat- tanut tukea moni muukin seikka kuin naaraan senhetkinen hedel- mällisyys. Parisuhteesta syntyvän jälkeläisen todennäköisyys saa- da hoivaa on huomattavasti suu- rempi silloin, kun naaras on nuori:
20-vuotias saattaa huolehtia jälke- läisestä jopa 40 vuoden ajan, kun taas 40-vuotiaan tarjoama hoiva jää pakostakin lyhyemmäksi.
Naaraan kyky tarjota pitkäai- kaista hoivaa on siis saattanut olla merkittävä koiraan parinvalinta- mieltymyksiä muokannut valinta- paine. Tämä voi olla tilanne muil- lakin pitkän poikasvaiheen lajeilla.
Ihmiskoiraan nuoruusmieltymyk- siä on Sarmajan mukaan saatta- nut voimistaa sekin, että nuoren naaraan vanhemmat ovat toden- näköisemmin edelleen kykeneviä investoimaan syntyvän pienokai- sen hyvinvointiin. Ihmislajillehan on tyypillistä, että oman lisäänty- misuransa jälkeen isovanhemmat ottavat aktiivisesti osaa lastenlas- tensa hoivaan.
Toimivatpa rinnat nuoruus- indikaattoreina tai eivät, myös rintojen päätehtävästä eli mai-
90 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2021 KIRJALLISUUS
dontuotannosta voidaan tehdä ih- misperhettä koskevia päätelmiä.
Nisäkäs emojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksilla ja niiden suhteella imetystiheyteen on nimittäin suora yhteys: lajeil- la, jotka imettävät poikasiaan har- voin (esimerkiksi useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ra- vitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joil- la poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineiden pitoisuu- det ovat pienempiä.
Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän ku- vioon antaa jo sellaisenaan pe- rusteita tehdä oletuksia ihmis- pienokaisten saamasta hoivasta evoluutioympäristössä. Ihmisvau- va kuuluu tämän perusteella tyyp- piin ”kannettu poikanen”, vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyy- dessä ja sitä on imetetty usein.
Päätelmää tukee sellainenkin la- jivertailu, jossa huomioidaan laji- en väliset sukulaisuussuhteet: lä- himmät apinaserkkumme kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein.
Evoluutioympäristön läheiselle äiti–vauva-suhteelle antavat tukea myös nykyisin elävät metsästäjä- keräilijät. Heilläkin vauva kulkee yleensä mahdollisimman lähellä äitiään, joko kantoliinassa tai sylis- sä. Lisäksi vauvan anatomia (esi- merkiksi jalkojen asento nostetta- essa), vaikeus nukahtaa muualle kuin syliin sekä äidin ja vauvan tai- pumus synkronoida mielentilojaan tukevat päätelmää.
Vastasyntyneen avuttomuus loi paineita voimistaa muitakin ominaisuuksia kuin vain äitien hoivavaistoa. Vauvanhoidon ja imetyksen onnistuminen evoluu- tioympäristön karuissa olosuhteis- sa edellytti jatkuvaa isältä, muil- ta sukulaisilta ja ystäviltä tulevaa hoivaa ja opastusta. Tämä perhe- elämään sisältyvä avunanto ja pie- nokaisen avuntarve ovat evoluu- tion saatossa ruokkineet toisiaan:
aivojen koon kasvun takia lasten piti syntyä keskeneräisinä, mikä taas toi tarpeen vastavuoroista avuliaisuutta tukevien tunnemeka- nismien kehittymiseen. Tämä puo- lestaan loi paineita kasvattaa ai-
voja edelleen. (Ihmisvauva syntyy
”ennenaikaisesti” siksi, että jos si- kiö pysyisi kohdussa pitempään, sen pää ehtisi kasvaa niin suurek- si, ettei se enää mahtuisi ulos syn- nytyskanavasta. Kirjassa Sarmaja vertaa menneisyyden huolehti- vaa suurperheympäristöä keskos- kaappiin.)
Sarmajan kirja on psykologian , sosiologian ja antropologian teorioi den – ja myös psykiatrian – tuulettamista ja päivittämistä uu- silla – tai oikeastaan uusvanhoil- la – ajatuksilla. Perhesosiologian ja sosiaalitieteiden yleisemmin on aika viimein noteerata tämä jo 1700-luvulla alkanut vallanku- mous, jonka biologinen tarkaste- lukulma voi ihmisyhteisöjen tutki- mukseen tuoda.
Juuri tämä on Sarmajan teok- sessa parasta. Hän selittää juur- ta jaksain (muttei koskaan tylsästi) tekijöitä, joiden takia ihmiskoirais- ta vuosimiljoonien mittaan kehittyi jotakin täysin muuta kuin simpans- sikoiraiden kaltaisia sovinisteja.
Perheen synty on biologiaan no- jaava antropologinen katsaus, joka kertoo tarinan ”äitimäistyneis- tä” ja yhteistyökykyisistä miehis- tä – elättäjistä, jotka tarvittaessa riskeeraavat henkensä läheisten- sä puolesta.
Perheen synty -teos yhdis- telee edellä kuvatulla tavalla lu- kuisia erilaisia tietolähteitä ja ky- kenee näin selittämään kaikkiin maailman ihmisiin vaikuttavan yh- teiskunnallisen instituution muo- dostumista ja sen erityispiirteitä.
Tarkastelun laajuus ja yksityiskoh- taisuus tekevät teoksesta kaut- ta aikain merkittävimmän suoma- laisen perhekirjan. Samalla se on huomattavimpia Westermarckin ajattelua luotaavia teoksia.
Syytökset familistisheteronor- matiivisesta ja porvarilliskonserva- tiivisesta ydinperheen puolustami- sesta, joita evoluutiopsykologiaa vastaan on joskus kohdistettu, ei- vät siis tässäkään tapauksessa ole perusteltuja. Kyse on ihmislajin havainnoimisesta ja havaintojen mahdollisimman tarkasta selittä- misestä, ei käyttäytymisen oikeut-
tamisesta, poliittisesti motivoiduis- ta mielipiteistä tai muista tieteen ulkopuolisista päämääristä.
Ihmisluonnon tutkiminen on monitieteisen palapelin kokoamis- ta, jossa osaset alkavat datan tar- kentuessa loksahdella paikoilleen.
On esimerkiksi ilmeistä, että rak- kaus ei ole keskiaikaisten truba- duurien keksintöä tai kielellisesti konstruoitu kulttuurinen tekotuo- te, kuten välillä edelleen kuulee väitettävän. Mustasukkaisuus puo- lestaan ei (yleensä) ole sairaal- loista omistamishalua, josta kan- nattaa terapiassa yrittää eroon.
Ja seksuaalinen häveliäisyys ja seksuaa linen inhontunne eivät ole sosiaalisten normien synnyttämiä patologioita. Nekin ovat luonnon- valinnan muovaamia myötäsyntyi- siä ja parinvalintaan ja perhedyna- miikkaan ratkaisevasti vaikuttavia tunnereaktioita.
Mikäli ihmisluonto jää sosiaa- litieteiltä ja humanistisilta aloilta huomioimatta, ne ovat vaarassa tuottaa vain mielipidemittausten kaltaisia aikalaisanalyyseja, täy- sin vailla tieteellisesti kiinnosta- via selityksiä ihmisten tunteille ja käyttäytymiselle. Samalla julkis- hallinnon asiantuntijatehtäviin on vaarassa päätyä henkilöitä, jotka eivät koulutuksensa missään vai- heessa tutustuneet realistiseen ih- miskuvaan. Kenties suurimman er- heen on tehnyt sosiaalipsykologia, joka on jättänyt perheen käytän- nössä täysin käsittelemättä. Mikä on sosiaalipsykologisempaa kuin sukulaisuus ja perhetunteet?
OSMO TAMMISALO
Kirjoittaja on tietokirjailija ja tiedetoi- mittaja.
