Mediapoliitikko avaa silmät politiikan muutokselle näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2017 67 KIRJALLISUUS

salliessa myös velvollisuus niitä verojen kautta ylläpitää. Hyvintoi- mintayhteiskunta palaa hyvinvoin- tivaltiopolitiikkaa edeltäneeseen ajatukseen, jolloin yhtäältä oli ar- vokkaita köyhiä, jotka syystä tai toisesta eivät pystyneet tekemään työtä, ja toisaalta arvottomia köy- hiä, jotka sitä eivät halunneet ei- vätkä siksi ansainneet yhteiskun- nan tukea (Halleröd 1991, 13). On aivan totta, että pohjoismainen, hyvinvointivaltion universaalinen malli nimenomaan antaa ihmisil- le vapautta elämäntapansa valin- nassa ja omaa elämäänsä koske- vien suunnitelmien teossa. Se on ainakin moniin muihin sosiaaliva- kuutusjärjestelmiin verrattuna ar- voneutraali. Mutta ainakaan Ehrn- rooth ei tuo todisteita siitä, että työetiikka tai työtyytyväisyys olisi- vat Pohjoismaissa heikompia kuin vaikkapa Yhdysvalloissa – ehkä en erehdy, jos väitän päinvastais- ta. Se, mitä kirjoittaja arvelee mal- lin epäkohdaksi, on monien mui- den mielestä sen tärkein saavutus.  

Lähteet

Ahlman, Erik (1943): Oikeudenmukaisuus ja sen suhde moraaliin. WSOY.

Autioniemi, Jari (2016): Velkaantuneen hyvinvointiyhteiskunnan kritiikkiä (kirja-arvio teoksesta Jari Ehrnrooth:

Hyvintoimintayhteiskunta: miten aikamme kriisi ratkeaa?). Sosiologia 53(4), 443-445.

Halleröd, Björn (1991): Den svenska fattig- domen: en studie av fattigdom och social- bidragstagande. Arkiv förlag.

Kananen, Johannes (2012): Nordic paths from welfare to workfare: Danish, Swedish and Finnish labour market reforms in comparison. Local Economy, 27(5–6), 558–576.

Salmela, Mikko (1998): Suomalaisen kult- tuurifilosofian vuosisata. Otava.

MIKKO LAGERSPETZ

Kirjoittaja on Åbo Akademin sosiologi- an professori.

Mediapoliitikko avaa silmät politiikan muutokselle

Pekka Isotalus: Mediapoliitikko.

Gaudeamus 2017.

Pekka Isotaluksen Mediapoliitikko sukeltaa syvälle yhteen aikamme mielenkiintoisimmista ilmiöistä:

politiikan ja poliitikkojen sekä me- diaviestinnän ja erilaisten medioi- den yhä kiihtyvään paritanssiin. 

Mediapoliitikko on erinomai- nen teos niin politiikan suurkulut- tajille kuin aiheesta kiinnostuneil- le lukijoille. Se pyrkii vastaamaan siihen, kuinka paljon media muok- kaa kuvaamme poliitikoista ja po- litiikasta. Teos myös avaa sellaisia suuria kysymyksiä, kuten millai- nen viestintä sopii eri medioihin, painottuvatko median välittämis- sä viesteissä ihmiset asioiden kus- tannuksella sekä kumpi hallitsee julkisuutta enemmän – poliitik- ko vai toimittaja. Viimeisenä Me- diapoliitikko heittää pallon lukijan nurkkaan – onko nykyinen aikai- sempaa pinnallisempi tapa lähes- tyä politiikkaa äänestäjä-kulutta- jan oma vika?

Mediapoliitikko pyrkii avaa- maan politiikan ja median maa- ilmoiden syy–seuraus-suhteita.

Kirja perustuu laajoihin kansain- välisiin tutkimuksiin politiikan ja median yhä vahvemmasta yh- teenkietoutumisesta. Tampereen yliopiston puheviestinnän profes- sorina sekä poliittisen viestinnän dosenttina Isotalus peilaa ilmiöitä tutkijana vakuuttavasti mutta help- polukuisesti aina antiikin Kreikasta television tuomaan murrokseen ja verkkoviestinnän tuomiin uusim-

piin muutoksiin poliittisessa vies- tinnässä.

Isotalus onnistuu myös erin- omaisesti kiteyttämään suomalai- sen poliittisen viestinnän erot mui- hin läntisen maailman poliittisen viestinnän kulttuureihin. Mediapo- liitikko kertoo havainnollistavas- ti meille kaikille tuttujen esimerk- kien kautta, miksi jokin poliittinen skandaali tai tapa viestiä on meillä erityistä, mutta muualla varsin ta- vallinen osa politiikkaa.

Isotalus jättää toisaalta verkko- viestinnän eri palveluiden tuomien muutosten käsittelyn mielestäni hieman ohueksi. Hän peruste- lee hyvin, miten useita eri sosiaa- lisen median sovelluksia syntyy ja kuolee jatkuvasti. Suosituim- mista sovelluksista olisi ollut mie- lenkiintoista lukea asiantuntijan ruotimana vielä syvempää analyy- siä, kuinka poliitikot muokkaavat imagoaan lähestyttävinä tavalli- sina ihmisinä esimerkiksi Instag- ram-stories toiminnon kautta tai miten poliitikon brändinrakenta- minen eroaa Facebookin henkilö- kohtaisen profiilin ja poliitiikkosi- vun kautta.

Mediapoliitikko-teoksen paras- ta antia olivat Isotauluksen esitte- lemät tapausanalyysit suomalais- ten poliitikoiden viestintätavoista ja -tilanteista. Näitä esimerkkejä olisi voinut olla enemmänkin eri- tyisesti sosiaalisen median avul- la suuria yleisöjä keränneistä po- liitikoista.

Mediapoliitikko oli kokonai- suutena miellyttävä ja helppolu- kuinen. Teos piirtää selkeän ku- van politiikan ja mediaviestinnän muutoksesta, historiasta ja tule- vaisuuden kehityksestä. Kirjalla on epäilemättä annettavaa niin poli- tiikassa aktiivisesti toimivalle kuin kenelle tahansa viestinnän kehi- tyksestä ja politiikasta kiinnos- tuneelle kansalaiselle. Isotalus osoittaa teoksellaan olevansa koti- maisen poliittisen viestinnän tutki- muksen kiistattomia kärkinimiä.

Sosiaalinen media on varmas- ti nousevia tutkimusalueita eri tie- teenaloilla, ja syytä onkin. Demo- kratian ehto on, että myös sen

68 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2017 KIRJALLISUUS

keskeisiä välineitä, kuten puhetta ja viestintää, tutkitaan valppaasti, kriittisesti ja laaja-alaisesti. 

Siinä missä poliittista puhetta kritisoitiin vielä kymmenen vuot- ta sitten enimmäkseen kansalai- selle vieraasta käsittämättömäs- tä jargonista, nykyisin suurempi ongelma alkavat monen mielestä olla tietoiset mustavalkoiset kär- jistykset sekä tunteisiin vetoa- vat kertomukset – siis populismi, johon koko poliittinen kenttä on yhtä lailla syypää. Odotankin suu- rella kiinnostuksella tänä vuon- na käynnistyneen Koneen Säätiön rahoittaman Kertomuksen vaarat -tutkimushankkeen tuloksia: kuin- ka poliitikot ja poliittiset viestijät käyttävät kertomusmuotoa poliit- tisen viestinnän välineenä? Millai- sia seurauk sia tällä on poliittiselle toiminnalle? 

OUTI ALANKO-KAHILUOTO Kirjoittaja on filosofian tohtori ja helsin- kiläinen kansanedustaja.

Hyvä kuva pysäyttää

Laadukas infografiikka sisältää aimo annoksen tietoa ytimekkääs- sä ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Se korostaa ja tiivistää käsiteltävää asiaa, miellyttää sil- mää ja sallii yleisönsä valita luke- misen rytmin ja suunnan vapaam-

min kuin teksti (joka länsimaissa etenee tavallisimmin lineaarisesti ylhäältä alas ja vasemmalta oike- alle). Se, miten asiat ovat, hahmot- tuu kuvasta nopeasti ja kokonais- valtaisesti.

Samoista syistä tiedon taitava visualisoija käyttää huomattavaa valtaa. Valtioiden ja kauppakomp- panioiden työllistämät kartanpiir- täjät ovat valinnoillaan ohjanneet maailmankuvaamme vuosisato- jen ajan litistäessään kolmiulot- teista maailmaa kaksiulotteiselle paperille. Valintoihin ovat vai- kuttaneet tilaajan tarpeet, vaik- kapa halu kulkea suorinta reittiä valtameren poikki satamasta toi- seen. Oman maailman tärkeim- mät alueet, kotimaa ja maanosa, on sijoitettu arvopaikoille kartan keskelle ja keskiviivan yläpuolel- le. Nollameridiaanin paikan on rat- kaissut kulloinenkin merimahti:

vielä 1800-luvulla Espanja ja sit- temmin Britannia, joka vakiinnutti nollameridiaanin kulkemaan Lon- toon Greenwichin kautta. Suomes- sa ennen sitä käytettiin Pultavan meridiaania, joka sijaitsee kolmi- senkymmentä astetta idempänä.

Ratkaisut eivät siis ole olleet vain

”sopimuksenvaraisia”, vaan mitä suurimmassa määrin myös valta- ja identiteettipoliittisia.

Karttoihin valituilla – tai niistä pois jätetyillä – symboleilla ja vä- reillä voidaan ohjata vaikutelmia, johtaa harhaan ja ilmaista mieli- piteitä. Uhan tuntu välittyy tehok- kaimmin vaaraan ja vereen asso- sioituvalla punaisella, ja tilanteen vakavuutta voidaan liioitella valit- semalla asteikko niin, että muutos- ta kuvaava käyrä nousee kuin ra- ketti kohti taivasta. Paikanni mien kieli tai vaihtoehtoisten nimien järjestys kertovat valtasuhteista, prioriteeteista ja kartanpiirtäjän asenteista esimerkiksi Euroopan kansallisten konfliktialueiden ku- vauksissa. Tunnettu esimerkki on Pohjois-Irlannissa Derryn tai Lon- donderryn kaupunki, jonka kaksi nimeä edustavat vastakkaisia po- liittisia näkemyksiä ja kokemuksia.

Suomessa venäläistämistä vastustavat oppineet puolustivat

maansa erityisyyttä ja identiteet- tipoliittista etäisyyttä Venäjäs- tä viemällä Pariisin vuoden 1899 maailmannäyttelyyn taidokkaas- ti tuotetun kansallisen kartaston.

Siinä autonomisen Suomen itä- raja piirrettiin johdonmukaises- ti itsenäisen valtion rajaksi punai- sella viivalla, jonka paksuus oli sama kuin kansainvälisillä rajoil- la lännessä. Näin Suomi erotettiin omaksi territoriaaliseksi kokonai- suudekseen ja asetettiin tasa- veroiseen asemaan itsenäisten valtioi den kanssa.

Koposen, Hildénin ja Vapaasa- lon oivallinen johdatus informaa- tiomuotoilun perusteisiin sisältää lukuisia kuvia valintojen vaikutuk- sista tiedon kuvaamiseen. Mukana on myös otteita edellä mainitusta kartastosta, kartografian historian suomalaisesta merkkiteoksesta.

Kolmikko kuitenkin tyytyy kuittaa- maan tiedon visualisoinnin ja val- lankäytön suhteen ohimenevil- lä maininnoilla ja lyhyellä etiikkaa käsittelevällä osuudella. Lähtökoh- tana tuntuu olevan olettamus, että tiedon visualisoija toimii oikeamie- lisesti ja pyrkii teknisesti ”virheet- tömään” suorittamiseen niin, että harhaanjohtavat ratkaisut johtuvat taidon puutteesta eivätkä tahalli- sesta manipuloinnista.

Nykyisellä valemedian, vaih- toehtoisten totuuksien ja mieliku- vista syttyneiden somekohujen aikakaudella laajempi kriittinen keskustelu olisi kuitenkin paikal- laan. Sille on tarvetta, koska tie- don määrä kasvaa ja sitä kulu- tetaan vauhdikkaasti monista medioista niin, että kriittinen pa- neutuminen ja luotettavuuden var- mistaminen on työlästä. Ensivai- kutelmat jäävät mieleen ja tietojen oikaiseminen on vaikeaa. Mani- pulointi ei myöskään ole digiajan keksintö, kuten suomalaisen leh- distökartografian poliittinen histo- ria ja jatkosodan aikainen valtion propagandatoiminta osoittavat.

Teknologinen muutos antaa sille kuitenkin uusia mahdollisuuksia.

Aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaakin tutustua Katariina Kososen väitöskirjaan Kartta ja