“Elämä on mielekästä, kun tekee sitä, mistä tykkää”
Narratiivinen elämäkerrallinen tapaustutkimus harrastuksen ja ammatin yhteen kietoutumisesta
Mili Huhta & Maria Kakkonen Luokanopettajan koulutusohjelma Itä-Suomen yliopisto
Filosofinen tiedekunta
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto 23.3.2021
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto Tekijät – Author
Huhta Mili & Kakkonen Maria Työn nimi – Title
”Elämä on mielekästä, kun tekee sitä, mistä tykkää” – Narratiivinen elämäkerrallinen tapaustutkimus harrastuksen ja ammatin yhteen kietoutumisesta
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages
Kasvatustiede Pro gradu -tutkielma x 25.3.2021 104
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia yksilön harrastuksen ja ammatin yhteen kietoutumista. Tutkimuksessa olimme kiinnostuneita selvittämään, mitkä tekijät yksilöiden elämänkaarella ovat vaikuttaneet siihen, että
harrastuksesta on jalostunut ammatti. Tutkimuksen tarkoituksena oli myös selvittää vapaa-ajan harrastusten, koulutuksen ja ammatin vaikutusta elämän mielekkyyteen.
Tutkimuksessamme elämänkaari käsittää ihmisen kokonaisvaltaisen elämänkulun ja kehittymisen varhaislapsuudesta varhaisaikuisuuteen ja siitä kohti vanhenemista. Yksilön päätösten takana vaikuttavia tekijöitä peilasimme
subjektifikaation, toimijuuden sekä vahvuuksien tunnistamisen ja tukemisen kautta. Kokemusta harrastusten ja työn yhdistämisestä tarkastelimme identiteetin muodostumisen, koetun vapaa-ajan ja työn suhteen sekä koetun
hyvinvoinnin kautta. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia tarkastelimme Allardtin hyvinvointiteorian mukaan.
Tutkimuksemme oli narratiivinen elämäkerrallinen tapaustutkimus, jossa aineisto kerättiin narratiivisten kertomusten ja teemahaastattelujen avulla. Tutkimukseen osallistui neljä eri ikäistä henkilöä, joilla kaikilla harrastus ja ammatti korreloivat keskenään. Aineisto analysoitiin sen luonteen vuoksi tarinallisen eli narratiivisen analyysin avulla.
Narratiivisen analyysin kentältä aineistomme analyysiksi valikoitui holistis-sisällöllinen analyysi, sillä olimme kiinnostuneita tarinoiden sisällöistä ja merkityksistä.
Tutkimuksemme tulokset osoittavat, että yksilön valintoja elämässä ohjaavat monenlaiset tekijät. Ne voivat olla tiedostettuja toimijuuteen liittyviä tekijöitä tai tiedostamattomia subjektin muodostumisen prosessiin liitännäisiä tekijöitä. Tulokset osoittavat myös, että vapaa-ajan ja työn suhde näyttäytyy subjektiivisesti jokaisella tutkittavalla.
Työ voi olla vapaa-ajan mahdollistaja, vapaa-aika työssä jaksamisen ja pärjäämisen edellytys tai keino irrottautua työstä. Tutkittavilla, joilla vapaa-aika ja työ liittyvät samaan aiheeseen, voi niiden erottaminen toisistaan olla vaikeaa.
Tutkimuksen tulokset osoittivat, että omien mielenkiinnon kohteiden ja vahvuuksien hyödyntäminen työssä tukee koettua hyvinvointia ja elämän mielekkyyttä.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että niin kauan, kun yksilöllä on mahdollisuus tehdä asioita, jotka häntä
kiinnostavat, hän kokee voivansa hyvin. Itsensä toteuttaminen ja mielenkiintoisten asioiden tekeminen ovat siis ehto hyvinvoinnille. Kouluissa on tärkeää keskittyä oppilaiden vahvuuksien tunnistamiseen ja niissä tukemiseen, jotta voidaan antaa edellytykset kokonaisvaltaisesti hyvinvointia edistävän elämän rakentamiseen.
Avainsanat – Keywords
elämäkerrallinen tutkimus, vapaa-aika, työ, toimijuus, subjektifikaatio, hyvinvointi
Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School
School of Applied Educational Science and Teacher Education Tekijät – Author
Huhta Mili & Kakkonen Maria Työn nimi – Title
”Life makes sense when you do what you like” – A narrative biographical case study of the relation between hobby and profession
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages
Educational Science Pro gradu -tutkielma x 25.3.2012 104 Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The purpose of this study was to investigate the relation between an individual's hobby and profession. In the study, we were interested to find out what factors in the life cycle of individuals have contributed to the fact that the hobby has become a profession. The aim of the study was also to find out the effect of leisure activities, education and profession on well-being.
In our study, the life cycle encompasses a person’s holistic life course and development from early childhood to early adulthood and from there to aging. We compared the factors behind individual’s decisions through subjectification, participation and also identifying and supporting strengths. We examined the experience of combining hobbies and work through the formation of identity, relation between leisure and work, and experienced well-being. We examined the dimensions of well-being according to Allardt's theory.
Our study was a narrative biographical case study. Material was collected through narratives and thematic interviews.
The study involved four people of different ages, all of whom correlated with hobby and profession. Due to the study's composition, the material was analyzed using narrative analysis. More closely we used holistic-content for the analysis of our material, as we were interested in the contents and meanings of the stories.
The results of our study show that an individual’s choices in life are driven by a variety of factors. They may be conscious factors related to participation or unconscious factors related to the subjectification. The results also show that the relationship between leisure time and work is subjectively reflected. Work can be a facilitator of leisure time, leisure time can be a condition to manage at work or a way to take a break from work. For subjects whose leisure and work are related to the same topic, it may be difficult to distinguish them from each other. The results of the study showed that utilizing one's own interests and strengths at work supports the experienced well-being and meaningfulness of life.
In conclusion, as long as an individual has the opportunity to do things that interest, well-being is achieved. Self- realization and doing interesting things are therefore a condition for well-being. In schools, it is important to focus on identifying and supporting students' strengths in order to create the conditions for building a life that promotes well-being.
Avainsanat – Keywords
biographical study, free time, profession, participation, subjectification, well-being
SISÄLLYS
1 JOHDANTO 2
2 TUTKIMUKSEN KANNALTA KESKEISET KÄSITTEET 4
2.1 Elämänkaari 4
2.2 Vapaa-ajan ja työn käsitteet 6
2.3 Identiteetti ja itsetuntemus 11
2.4 Valintoja ohjaavat tekijät 13
2.5 Hyvinvointi 17
3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYKSET 23
4 MENETELMÄLLISET RATKAISUT JA ANALYYSI 25
5 AINEISTON HANKINTA 31
6 TULOKSET 37
6.1 Arjan tarina 37
6.2 Terhin tarina 45
6.3 Jukan tarina 51
6.4 Reijon tarina 61
7 JOHTOPÄÄTÖKSET 67
7.1 Vapaa-ajan ja työn suhde 67
7.2 Vapaa-ajan harrastusten merkitys koulutus- ja uravalinnoissa 70
7.3 Omien vahvuuksien tunnistamisen merkitys 73
7.4 Tiedostamattomia vai tiedostettuja valintoja 76
7.5 Ammatin ja harrastusten yhteen kietoutumisen vaikutus elämän mielekkyyteen 79
8 POHDINTA 81
LÄHTEET 95
LIITTEET (2)
1 JOHDANTO
Mielenkiinto tutkimusaihettamme kohtaan lähti arkipäiväisistä keskusteluista ihmisten kanssa.
Opintojemme aikana olemme usein löytäneet itsemme keskustelemasta muiden opiskelijoiden kanssa siitä, kokeeko kukin olevansa oikealla alalla. Kysymykset siitä, mitä kenestäkin tulee isona ja löytävätkö kaikki lopulta sen oman juttunsa, ovat yleisiä. Koulutus ja työ vievät ajallisesti suuren osan
elämästämme, joten pohdinnat kyseisten teemojen ympärillä ovat aiheellisia. Koulutus- ja uravalintoja ohjaa jokaisella ihmisellä eri asiat ja painotukset niiden ympärillä vaihtelevat yksilöllisesti. On kuitenkin yksi teema, joka nousee lähes joka kerta esiin kyseisissä keskusteluissa. Jokainen toivoo löytävänsä lopulta työn, jossa viihtyy ja joka tukee omaa hyvinvointia. Kuten Kielhofner (2008, 13) toteaa,
ihmisellä on sisäsyntyisesti halu tehdä asioita, joita he arvostavat, joissa he tuntevat itsensä päteviksi ja joista he saavat tyydytystä.
Asiat, joiden tekemisestä aidosti nautitaan, löytyvät yleensä vapaa-ajan toiminnoista. Vapaa-aika on tietysti kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin moniselitteinen käsite. Se voi näyttäytyä hyvin subjektiivisesti jokaiselle eri asiana riippuen elämäntilanteesta. Sen määritelmä muuttuu myös jatkuvasti maailman muuttuessa. Yleisesti vapaa-aikaan kuitenkin liitetään pakottomuus ja
vapaaehtoisuus. (Roberts 1999, 146–147.) Tapa viettää vapaa-aikaa on itsestä kiinni ja jokainen saa käyttää sen mielekkääseen tekemiseen. Se on rentouttavaa ja miellyttävää aikaa, jossa keskiössä ovat rauhan, vapauden ja ilon tunteet. (Liikkanen 1994, 40.)
Keskustelut ystäviemme kanssa koulutus- ja uravalinnoista, sekä mielenkiintomme vapaa-ajan
tematiikkaa kohtaan johdattivat meidät tutkimusaiheemme pariin. Halusimme tutkia aihetta ansiotyön ja vapaa-ajan harrastusten yhteydestä. On ihmisiä, ketkä ovat tehneet harrastuksestaan ammatin. He viettävät itselleen mieluisan tekemisen parissa siis niin työaikansa kuin vapaa-aikansakin. Näin ollen voisi ajatella heidän ratkaisseen ongelman, mitä tulee työssä viihtymiseen ja siitä nauttimiseen.
Teeman ympärillä puhutaan kuitenkin myös varjopuolesta, jonka vapaa-ajan ja työn yhteen kietoutuminen voi tuoda tullessaan. Rakas harrastus voi menettää mielekkyytensä, jos sitä tekee
päivästä toiseen ikään kuin velvollisuuden tai pakon sanelemana. Inhorealistinen totuus on myös se, ettei jokaisesta nuoresta jääkiekkoilijasta tule kuin tulekaan NHL-tähteä eivätkä Sibelius Akatemian ovet aukea jokaiselle musiikin harrastajalle. On kuitenkin useita erilaisia väyliä rakentaa elämä niin, että vapaa-ajan mielenkiinnon kohteet tulevat hyödynnetyiksi myös ansiotyössä.
Toinen kantava teema tutkimuksellemme oli omien vahvuuksien tunnistaminen ja tukeminen osana identiteetin muodostumista. Tulevina luokanopettajina koemme erittäin tärkeäksi oppilaiden vahvuuksien ja lahjakkuuksien tunnistamisen ja niissä tukemisen. Koemme, että sillä voi olla
kauaskantoisia myönteisiä vaikutuksia lasten elämään. Huomion kohdistaminen kielteisten seikkojen sijaan myönteisiin asioihin pohjautuu esimerkiksi siihen, ettei ongelmakeskeisellä lähestymistavalla tutkimusten mukaan ole kyetty tarpeeksi lisäämään ihmisten hyvinvointia (Uusitalo-Malmivaara &
Vuorinen 2017, 17–18). Vahvuuspedagogiikka kulkee myös vahvasti käsi kädessä vapaa-ajan
harrastusten kanssa. Toisilla kipinä vapaa-ajan toimintoihin voi lähteä liikkeelle koulusta ja toisilla syy- seuraussuhde saattaa olla päinvastainen. Vahvuuksien tunnistaminen on myös tärkeää itsetunnon ja identiteetin rakentumiselle.
Tutkimusaiheemme subjektiivisuuden vuoksi halusimme toteuttaa sen elämäkerrallisena tutkimuksena.
Elämäkerrallinen tutkimusote oli luontainen valinta, sillä halusimme tarkastella ihmisten elämänkaarta pidemmällä aikavälillä. Halusimme selvittää, mitkä tekijät heidän elämässään lapsuudesta aikuisuuteen ovat vaikuttaneet koulutus- ja urapolun kehittymiseen. Valikoimme harkinnanvaraisesti
tutkimukseemme ihmisiä, joilla työ ja vapaa-aika rakentuvat saman teeman ympärille.
Tutkimukseemme osallistuneet ovat kaikki eri alan osaajia ja heidän kaikkien koulutus- ja urapolku on rakentunut hiukan eri tavalla. Osa on tehnyt harrastuksesta työn yrittäjänä ja osa käyttänyt
vahvuuksiaan ja mielenkiinnon kohteitaan koulutukseen ja työhön hakeutumiseen. Osa tutkimukseemme osallistuneista on tehnyt valintoja tietoisesti, osa tiedostamattaan.
Halusimme selvittää, kuinka heidän elämänkaarensa on rakentunut ja kuinka he ovat päätyneet yhteensovittamaan työn ja vapaa-ajan toiminnot toisiinsa. Olemme erityisen kiinnostuneita siitä, onko harrastusten ja ansiotyön yhteen kietoutuminen lisännyt odotettua elämäntyytyväisyyttä vai onko dilemman varjopuoli nostanut kuin nostanutkin päätään. Kasvatusalalle suuntautuneina halusimme myös selvittää, onko koulu ja opettajat vaikuttaneet vahvuuksien ja lahjakkuuksien tunnistamiseen ja
sitä kautta koulutus- ja uravalintojen muodostumiseen. Elämäkerrallinen tutkimus mahdollisti sen, että pystyimme tarkastelemaan aiheemme moniulotteisuutta yksilön näkökulmasta. Tarkoituksena ei ollut löytää yhtä vastausta kysymyksiimme, vaan tarkastelupintaa teemaan erilaisten kertomusten ja kokemusten kautta. Jokaisen tarina on erilainen, mutta kaikista niistä voi oppia jotain. Toivomme tutkimuksemme ennen kaikkea herättävän ajattelemaan elämän ainutlaatuisuutta ja kenties löytämään näkökulmia elämän onnellisuuden ja mielekkyyden tavoittamiseen.
Tiedostaen tutkimusaiheemme laajuuden, jätimme tarkoituksenmukaisesti tarkastelematta esimerkiksi taloudelliset motiivit koulutus- ja uravalinnoissa. Tutkimuksessamme painotimme hyvinvoinnin
näkökulmaa mielekkään tekemisen kautta, sekä identiteetin muodostumista toiminnan sisällön puolesta. Elämäkerrallisen tutkimuksen puitteissa olisi ollut mahdollista tarkastella elämänkaaren muodostumista monista eri näkökulmista, mutta aiheen rajaaminen on edellytys eheän
kokonaisuuden takaamiseksi. Tietenkään ei ole mahdollista irrottaa päätöksiä vapaa-ajan harrastusten, koulutuksen ja ammatin ympärillä täysin muusta elämäntilanteesta. Jokaisen haastateltavan
elämänkaareen liittyi osaltaan esimerkiksi perheen perustaminen, eikä muiden ihmisten vaikutusta yksilön valintoihin voi olla täysin huomioimatta. Pyrimme kuitenkin keskittymään tutkimuksessamme vain teemoihin, jotka olivat olennaisia tutkimuskysymystemme kannalta ja tämän vuoksi rajasimme tietoisesti joitakin näkökulmia kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle.
Tutkielmamme rakentuu niin, että ensin esittelemme aikaisempien tutkimusten valossa oman
tutkimuksemme kannalta keskeisiä käsitteitä. Tämän jälkeen kerromme tutkimuksen viitekehyksen ja esittelemme tutkimuskysymykset. Menetelmälliset ratkaisut ja analyysi -osiossa kerromme
tutkimuksemme taustalla vaikuttaneista tutkimussuuntauksista, elämäkerrallisen tutkimuksen piirteistä sekä perustelemme tutkimuksessa käytetyt metodologiset valinnat ja analyysitavan. Aineiston
hankinta -osiossa avaamme tutkimuksen toteutuksen kulkua aineiston hankinnasta aineiston analysointiin. Tuloksissa esittelemme yksilölliset tulokset peilaten ne teoriataustassa esiteltyihin käsitteisiin. Johtopäätöksissä erittelemme tuloksista nousseita kategorioita ja niistä tehtyjä päätelmiä.
Lopulta pohdinnassa kokoamme yhteen tutkimuksen keskeisiä tuloksia, pohdimme niiden vaikutuksia yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti, sekä arvioimme tutkimuksemme eettisyyttä ja luotettavuutta.
2 TUTKIMUKSEN KANNALTA KESKEISET KÄSITTEET
Tässä luvussa esittelemme tutkimuksemme kannalta keskeiset käsitteet. Pyrimme käsitteistöä avaamalla luomaan lukijalle mahdollisimman avartavan lukukokemuksen ja kattavan ymmärryksen käyttämästämme termistöstä ja sen yhteydestä tutkimusaiheeseemme.
2.1 Elämänkaari
Tutkimuksemme tarkastelee yksilöiden valintoja osana elämänkaaren vaiheita. Yhteistä elämänkulku- tai elämänkaaritutkimuksille riippumatta tieteenalasta, on näkemys elämän jakautumisesta eri
vaiheisiin ja siirtymiin, jotka tapahtuvat aikajärjestyksessä (Gubrium, Holstein & Buckholdt 1994, 5–6).
Elämänkaari, josta puhutaan myös käyttäen termejä elämänkulku ja elämänpolku, tarkoittaa elämän tapahtumarakenteiden kuvaamista suhteessa henkilön ikään ja elämänvaiheeseen. (Vilkko 2001, 75).
Kurosen (2010, 61) mukaan elämänkulku on kokemuksellinen prosessi, johon tapahtumat ihmisen elämässä kietoutuvat osana kulttuurista ympäristöä ja aikaa. Kurosen teoria perustuu saksalaiseen biografiatutkimuksen perinteeseen, jossa elämänkulun katsotaan olevan etenemistä vaihe vaiheelta lapsuudesta vanhuuteen. Myös Moore (2003, 42) painottaa ihmisen elämän olevan ajallinen
kokonaisuus eli kronologinen ikä määrittää sitä. Näin ollen elämänkaaren kuvaamisessa huomioidaan aina ikäsidonnaisuus. Usein elämä jaetaankin vaiheisiin: lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus (Vilkko 2001, 75–76).
Tutkimuksessamme käytämme edellä mainittua jaottelua, sillä se havainnollistaa tutkittavien
elämänkaarien tapahtumia halutussa aikajärjestyksessä (Kuviot 1, 2, 3). Käytämme tutkimuksessamme termiä elämänkaari käsittäen sillä ihmisen kokonaisvaltaisen elämänkulun ja kehittymisen
varhaislapsuudesta varhaisaikuisuuteen ja siitä kohti vanhenemista. Tiedostamme, että termistön moninaisuuden vuoksi samasta sisällöstä puhutaan muissa tutkimuksissa eri käsittein.
Toiset erottelevat käsitteet elämänkaari ja elämänpolku termistä elämänkulku, sillä elämänkulun katsotaan selittävän elämää prosessina. Elämänkaaren ja elämänpolun nähdään kuvaavan elämää johdonmukaisena ja ennalta määrättynä reittinä, joka jokaisen ihmisen tulee kulkea. Gubrium ja kumppanit (1994, 5–8) toteavat elämänkaaren painottavan elämän vakautta kuitenkin huomioiden sen eri vaiheet ja siirtymät. Elämänkulun käsitettä puolestaan käytetään, kun halutaan kuvailla elämän ennalta-arvaamattomuutta ja korostaa sen monia vaiheita, joita ei voi ennustaa. (Hurme 1985, 125–
126; Featherstone & Hepworth 1989, 143–144.)
Elämänkulkuteorioita on tehty vuosikymmenten saatossa useita. Yksi tunnetuimmista on Erik H.
Eriksonin esittämä kehitysteoria. Teoriassaan Erikson erottelee yksilön kehitysvaiheet erilaisiin kehityshaasteisiin, joita on yhteensä kahdeksan. Jokainen kehitysvaihe sisältää oman kriisin tai konfliktin, jonka tarkoitus on haastaa ihmistä kehittymään yksilöllisesti kohti seuraavaa vaihetta.
Eriksonin mukaan esimerkiksi varhaisaikuisuus sisältää haasteen läheisyyden omaksumisesta vaikkapa perheen perustamisen kautta. (Erikson 1980, 52.) Eriksonin teoriaa on kuitenkin kritisoitu siitä, että se stereotypisoi elämänkulun vaiheita liikaa, eikä ota huomioon riittävästi yksilöllisyyttä. (Hunt 2005, 16–
17.)
Tutkimuksemme pohjautuu kuitenkin Levinsonin (1979) elämänkaariteoriaan. Levinson, kuten Eriksonkin, jakaa elämänkaaren eri vaiheisiin tarkkojen ikähaarukoiden kautta. Hänen mukaansa lapsuus ja nuoruus paikallistuu ikävuosien 0-22 välille ja varhainen aikuisuus käsittää ikävuodet 17-45.
40-65 -vuotiaana eletään keskiaikuisuutta ja vanhuus alkaa ikävuodesta 60. Vaiheet ovat sisällöllisesti toisistaan poikkeavia, mutta suunnilleen samanpituisia. (Levinson 1979, 6–7, 18.) Teorian kantava ajatus on ikäkausien päällekkäisyyden muodostama siirtymä, joka on olennainen elämänvaiheesta toiseen siirryttäessä. Siirtymään johtaa ihmisen sisäsyntyinen tarve muutokselle, mitä edeltää pidempi tasainen jakso elämässä. Siirtymävaiheen muutokset saattavat olla ihmiselle vaikeita ja sisältää joitakin haasteita, jotka on ratkaistava edettäessä elämänvaiheesta toiseen. (Emt. 317–322.)
2.2 Vapaa-ajan ja työn käsitteet
Tutkimuksemme kannalta on tärkeää ymmärtää termistö vapaa-ajan ja työn ympärillä. Työn ja vapaa- ajan käsitteiden määrittäminen yksiselitteisesti on vaikeaa, sillä ne näyttäytyvät ihmisten elämässä subjektiivisesti ja jokainen määrittää työhön ja vapaa-aikaan kuuluvat elementit yksilöllisesti.
Kielitoimiston sanakirjan (2020) mukaan vapaa-aika määritellään työn, opiskelun tai muun vastaavan toiminnan ulkopuoliseksi, varsinaiseen virkistäytymiseen ja rentoutumiseen käytettävissä olevaksi ajaksi. Yleisesti työtä pidetään vapaa-ajan mahdollistajana, edellytyksenä sekä käsitteellisenä
vastaparina. Toisille vapaa-aika merkitsee kaikkea sitä, mikä tapahtuu palkkatyön ulkopuolella. Toisille taas arkityö, kuten lasten kasvattaminen ja hoitaminen tai kotityöt eivät näyttäydy vapaa-aikana.
Vehmaksen (2010) tutkimuksen mukaan toiset ihmisistä eivät miellä harrastuksia vapaa-aikaan kuuluvaksi toiminnaksi.
Liikkasen (2005, 8) mukaan suomalaisten vapaa-ajan merkityksiä tarkastelevassa tutkimuksessa suhde työhön nähdään lähtökohtaisesti vapaa-ajan jäsennyksenä. Vapaa-aika voidaan katsoa olevan työtä palvelevaa aikaa, jolloin toiminnan edellytyksenä on työtä varten kehittyminen. Toisaalta toisille se voi näyttäytyä myös muusta arjesta irrallisena kokonaisuutena, keinona päästä työstä irti ja palautua.
Vapaa-aika voi siis olla erilaisen toimintojen, tekemisen, suorittamisen ja jopa kiireen täyttämää, vaikka se nähtäisiinkin palkkatyöstä erillisenä elämän osa-alueena. Se säätelee ja määrittää ihmisten
ajankäyttöä ja on vahvasti sidoksissa identiteetin muodostumiseen. Mahdollisuudet vapaa-ajan viettoon rajoittuvat, jos työtä ja säännöllistä palkkatuloa ei ole. (Waring 2008, 297.)
Työn ja vapaa-ajan käsitteet ovat muuttuneet ajan myötä, sillä palkkatyötä ei nähdä enää
edellytyksenä vapaa-ajan muodostumiselle. Nykyään esimerkiksi myös opiskelijoilla, eläkeläisillä ja työttömillä on vapaa-aikaa, vaikka he eivät ole säännöllisessä palkkatyössä eivätkä jäsennä
ajankäyttöään työn kautta. (Hanifi 2005, 171.) Vapaa-aika voi liittyä mihin tahansa elämän hetkeen, eikä se ole enää pelkkä kiireistä arkea rytmittävä ja aikatauluttava tekijä. Suomen kielessä vapaa-ajalle on kuitenkin vain yksi termi ja sen yhteys palkkatyöyhteiskuntaan ja arjen aikatauluttamiseen on väistämätön. Kuitenkin esimerkiksi englannin kielessä vapaa-aikaa kuvataan kolmella eri sanalla:
leisure, spare time ja free time, jolloin pystytään käsitteellisesti erottamaan joutoaika vapaa-ajan harrastuksiin ja virkistystoimintaan viittaavista termeistä. (Liikkanen 2009, 10.) Julkusen (2000, 222)
mukaan nyky-yhteiskunnassa vapaa-ajan merkitys on korostunut ja työn arvostaminen toisaalta vähentynyt.
Suomalaisen yhteiskunnan nähdään kehittyneen maatalous- ja teollisuusyhteiskunnasta
palveluyhteiskuntaan ja sitä kautta kohti tämän päivän elämysyhteiskuntaa. Vaikka jotkut jälkiteolliset teoriat näkevät työn ja ansioiden arvostuksen jääneen vapaa-ajan ja itsensä toteuttamisen varjoon, on Suomessa tehdyt tutkimukset osoittaneet ihmisten edelleen haluavan vahvasti kiinnittyä työyhteisöön ja sen arvoihin. Tämä kuitenkin näkyy ennen kaikkea tavoitteiden saavuttamisen ja korkean
työmoraalin kautta, normaalia pidempien työpäivien sijaan. Palkkatyö on pitkään nähty suomalaisten keskuudessa kunniallisena asiana ja siihen on liittynyt selviytymisen eetos, pärjääminen ja itsellisyys.
Työn symbolisia, emotionaalisia ja sosiaalisia funktioita pidetään tärkeinä. (Kortteinen 1992.)
Vehmaksen (2010, 88) mukaan työn merkitys nähdään ennen kaikkea itsenäisyyden ja turvallisuuden takaajana. Työ mahdollistaa taloudellisen turvan, joka puolestaan luo mahdollisuuksia toteuttaa työn ulkopuolisia tavoitteita ja haaveita. Jokivuoren (2004, 64) mukaan tärkeänä pidetään myös sosiaalista kiinnittymistä työyhteisöön eli esimerkiksi ystävyyssuhteiden luomista ja työyhteisön tarjoamaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Lisäksi työn tuomat älylliset, henkiset ja fyysiset haasteet sekä palkitsevuus mahdollistavat onnistumisen iloja ja lisäävät merkityksellisyyden tunnetta elämään.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana niin sanotuissa jälkiteollisissa yhteiskunnissa on koettu paljon muutoksia, jotka heijastuvat työelämän ja vapaa-ajan piirteisiin. 1990-luvun taloudellisen laman alusta lähtien läntisiä yhteiskuntia on luonnehtinut epätasa-arvon lisääntyminen, mikä on lisännyt työhön liittyvää stressiä. Riihelän (2009) mukaan 2000-luvulta lähtien sosiaaliryhmien väliset tuloerot ovat kasvaneet. Työelämän rakennemuutokset näkyvät myös työolojen muutoksissa ja
pitkäaikaistyöttömyyden lisääntymisessä. Laman jälkeinen taloudellinen kasvupyrähdys,
globalisoituminen, tietoyhteiskuntaan integroituminen ja taas nopean taloudellisen kasvupyrähdyksen hiipuminen lieveilmiöineen ovat vaikuttaneet työelämän ja vapaa-ajan keskinäiseen suhteeseen.
(Vehmas 2010, 88–89.)
Globaali yhteiskunta on muuttanut työmarkkinoita niin, että määräaikaisuudet ja projektiluontoiset työsuhteet ovat lisääntyneet. Tavoitteellinen uralla eteneminen on väistynyt satunnaisuuden ja
suunnittelemattomuuden tieltä. (Sennett 1998.) Tämä on kuitenkin vahvasti ristiriidassa näkemyksen kanssa, että sitoutuneet työntekijät ovat ratkaisevassa asemassa yritysten ja organisaatioiden
menestyksen kannalta. Sitoutumista vastustavaa ideologiaa ei siis voida täysin yleistää suomalaisiin työmarkkinoihin. Maailmanlaajuisesti ajatellen informaatioteknologinen vallankumous on kuitenkin sidoksissa myös suomalaisten työoloihin, joita aiemmin kuvasi termit kokoaikaisuus, pysyvyys, selkeät ammattikuvat ja ihmisen koko elämänkaaren kattava uramalli. Tänä päivänä ihmisiltä odotetaan joustavuutta, jatkuvaa kehittymistä sekä osaamista laaja-alaisissa sisällöissä. (Jokinen 2004, 13–14.)
Nykypäivän modernit ammatit edellyttävät usein myös sirpaleista työaikaa sekä jatkuvaa ajan hermolla ja tavoitettavissa olemista, mikä vaikeuttaa vapaa-ajan ja työajan erottamista toisistaan. Esimerkiksi matkailusta, joka on aiemmin mielletty nimenomaan vapaa-ajaksi, on tullut toisille työtä (Valkonen &
Veijola 2008). Puhelimet ja kannettavat tietokoneet pidetään mukana arjessa vuorokauden ajasta riippumatta, jolloin työsähköposteja saatetaan lukea myös varsinaisen työajan ulkopuolella. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeus vapaa-aikaan ja lepoon. Sen lisäksi kaikilla on oikeus harrastaa sekä osallistua kulttuuri- ja taide-elämään. (Neufeld 2018, 1069.) Kaiken kaikkiaan työelämän ja vapaa-ajan suhde katsotaan olevan funktionaalinen ja rationaalinen. Sen hallinta on loppujen lopuksi kiinni täysin itsestä ja sen tasapainoisuus liittyy laajasti ihmisen hyvinvointiin. (Vehmas 2010, 98.)
Tutkimuksemme kannalta vapaa-ajan ja työn määritelmien subjektiivisuus on olennaista ymmärtää.
Olemme kiinnostuneita selvittämään, kuinka tutkimukseemme osallistuneet henkilöt kokevat vapaa- ajan ja työn suhteen elämässään (Kuviot 1, 2, 3). Tämä on erityisen mielenkiintoista tutkimukseemme osallistuneiden henkilöiden elämänkaarta tutkittaessa sen vuoksi, että heillä kaikilla työ ja vapaa-ajan harrastukset liittyvät saman aihepiirin ympärille. Puhumme tutkimuksessamme työn ja vapaa-ajan harrastusten yhteen kietoutumisesta viitaten nimenomaan niiden sisällölliseen samankaltaisuuteen.
Kaikki tutkimukseemme osallistuneet henkilöt ovat joko tehneet harrastuksestaan ammatin tai hyödyntäneet jollain tapaa vapaa-ajan harrastusten kautta tullutta osaamistaan omissa koulutus- ja uravalinnoissaan. On siis tärkeää ymmärtää, kuinka suhde työn ja vapaa-ajan välillä heille näyttäytyy.
Haluamme selvittää, tekevätkö he selkeän eron vapaa-ajan ja työn välille vai onko toiminta lomittunut joustavasti elämän molemmille osa-alueille. Toisaalta on kiinnostavaa tietää, onko vapaa-ajan toiminta tärkeää heille työssä jaksamisen ja siinä pärjäämisen kannalta.
Vapaa-ajan muutokset
Vapaa-ajan merkitys on muuttunut huomattavasti ajan kuluessa. Itse vapaa-ajan käsite syntyi
palkkatyöyhteiskunnan ja teollistumisen myötä. Nykynuoret käsittävät vapaa-ajan koulun ulkopuolelle jääväksi ajaksi ja oleskeluksi. Asia ei kuitenkaan aina ole ollut tällä tavalla, vaan ennen vapaa-ajaksi nimettiin koulunkäynti, sillä muu aika meni pelto- ja tehdastyössä. Vapaa-aika sijoittui koulunkäyntiin ja se oli siis myös merkittävä sosiaalisen kanssakäynnin ympäristö. Myös tänä päivänä koulunkäynti katsotaan eri maailmankolkissa vapaa-ajaksi, sillä useissa maissa koulutus ei ole itsestäänselvyys.
Koulutukseen pääseminen on monissa maissa todella vaikeaa, toisille jopa täysin mahdotonta.
Voidaan siis todeta, että koulun ja vapaa-ajan välinen suhde ja merkitys ovat paikkaan, aikaan ja eri ikäpolviin sidottuja. (Määttä & Tolonen 2011, 5.) Tutkimukseemme osallistuneet henkilöt ovat syntyneet vuosivälillä 1935–1971, joten heidän kokemuksensa lapsuuden vapaa-ajasta on erilainen verrattuna nykypäivän lasten kokemukseen.
Vapaa-ajan käsitettä on ollut haastavaa irrottaa työstä, koska se on nähty vain ja ainoastaan työtä palveleva asiana. Maatalousyhteiskunnan muistona vapaa-aikaan liitetään edelleen laiskuus, sillä aiemmin sitä pidettiin niin sanotusti turhana aikana. Esimerkkinä kaunokirjallisuuden lukemista voitiin ennen pitää todella turhana, suoranaisesti ajanhukkana. Tässä maatalousyhteiskunnassa ei siis
tunnettu lainkaan nykypäivän vapaa-ajan käsitettä, sillä työtä, perhettä ja henkilökohtaista elämää ei voitu laisinkaan erottaa toisistaan. (Liikkanen 2009, 7.) Tutkimukseemme osallistuneista henkilöistä on osa viettänyt lapsuuttaan nimenomaan maatalousyhteiskunnalle tyypilliseen tapaan. He ovat
osallistuneet maataloustöiden hoitamiseen muun perheen apuna. Omiin harrastuksiin jäävä aika on alkanut vasta koulun ja kotitöiden suorittamisen jälkeen.
Suomessa 1950- luvulla suurin osa väestöstä asui maaseudulla ja kaikkien päivät täyttyivät ruumiillisesta työstä. Vapaa-aikaa ei siis juurikaan ollut vaan aika vietettiin työtä tehden. Jos työn tekemisen oheen jäi aikaa, vietettiin se usein urheillen. Urheiltiin, harjoiteltiin ja kilpailtiin. Myös lavatanssit, maitolaiturit ja seurojentalot olivat varsinkin nuorison kohtaamispaikkoja. (Zacheus 2008, 7.) Toisen maailmansodan jälkeen syntyi puhetta uudesta ”vapaa-ajan yhteiskunnasta”. Siellä
arkielämän ja koko yhteiskunnan keskiö oli muuttumassa armottomasta työelämästä vapaa-aikaan.
Näin yhteiskunta irtosi perinteisestä työkeskeisyydestään, joka johti muun muassa elinkeinorakenteen
muutokseen, kun tavarantuotannosta siirryttiinkin palveluiden tuottamiseen. Päätöksiä alkoivat
työnteon rinnalla ohjata ihmisten henkilökohtaiset tunteet, ajatukset ja valinnat. (Liikkanen 2009, 7–8.) Nykyinen sosiaalinen vapaa-ajan elämä eroaa paljon entisaikojen maalaisyhteisöjen vapaa-
ajanvietosta. Tänä päivänä yksilö voi vaikuttaa valinnoillaan niin omaan elämäänsä kuin myös sosiaalisiin suhteisiinsa. Nämä vaikuttamisen mahdollisuudet olivat ennen suhteellisen minimaaliset.
Elettiin pienemmissä kyläyhteisöissä ja näiden yhteisöjen tavat, normit ja erilaiset riippuvuudet niin tukivat kuin rajoittivat jäsentensä elämää. Nykymaailman sosiaaliset ympäristöt ovat siis lähestulkoon vastakohta entisajan kyläyhteisöihin verrattuna. Vaikka tätä ”kyläyhteisö”-elämää elettiin vielä 1970- luvun Suomessa, on sen jälkeen kuluneet vuosikymmenet muokanneet suomalaisten elämää merkittävästi. Nyky-yhteiskunnassa yksilöllä on vahva mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka hän vapaa-aikansa viettää. (Liikkanen 2009, 25.)
Ystävyyssuhteet ja kaveripiirien muodostuminen ovat olennainen osa vapaa-ajanviettoa. Vapaa-aikaan ja kaverisuhteisiin katsotaan liittyvän hauskanpito ja jopa tärkeimpänä, huumori. Nuoret viettävät useita arkipäiviä viikossa vapaa-aikaansa ystävien seurassa. (Määttä & Tolonen 2011, 32.) Vapaa-ajan merkitystä nuoren elämässä ei voi aliarvioida, sillä se liittyy olennaisesti nuoren identiteetin
muodostumiseen. Ystävyys- ja kaverisuhteet, sukupuoli-identiteetti, oman arvomaailman
muodostuminen ja aikuistuminen liittyvät identiteetin kehittymiseen. Olennaista on myös se, että vapaa-aika mahdollistaa luonnollista irrottautumista vanhemmista. (Liikkanen 2009, 10.)
Ennen älypuhelimia ja videopelikonsoleita leikit, pelit ja vapaa-ajanvietto sijoittui ulos. Ilman näitä laitteita tekemistä sisällä oli vähän. Siksi leikkiminen, pelaaminen ja muut aktiviteetit suoritettiin pihalla. Pihapelikulttuurin hiipumiseen ovat johtaneet syntyvyyden aleneminen, jolloin suurempia lapsiryhmiä pihoille ei synny sekä osaltaan asuinpaikkojen muutokset. Myös lapsuusajan lyheneminen vaikuttaa vähenevissä määrin perinteisiin leikkeihin ja peleihin. Yhä nuoremmat lapset tarttuvat jo varhaisessa vaiheessa älypuhelimeen, tietokoneeseen ja muihin massaviihteen muotoihin. (Toropainen 2018, 17–20.)
2.3 Identiteetti ja itsetuntemus
Tutkimuksessamme olemme kiinnostuneita selvittämään, mitkä tekijät yksilöiden elämänkaarella ovat vaikuttaneet heidän koulutus- ja uravalintoihinsa. On kiinnostavaa tarkastella, kuinka identiteetti on muokkautunut elämänkulkua määrittävien päätöksien kautta. Identiteetistä puhutaan useilla eri tieteenaloilla, mutta yksiselitteinen määritelmä käsitteestä on vaikeaa tehdä. Eteläpelto (2007, 96–97) määrittelee identiteetin tarkoittavan yksinkertaistettuna sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Eriksonin (1968) mukaan identiteetillä tarkoitetaan yksilön subjektiivista kokemusta itsestään ihmisenä eri ajoissa ja eri paikoissa. Toisaalta identiteetti on käsitteenä niin yleinen, että sen määrittelyä ei aina pidetä edes relevanttina. Identiteetti on kuitenkin aina liitännäinen kysymyksiin siitä, kuka olen itselleni ja kuka olen muille. Jokaisella ihmisellä on samaan aikaan monia eri identiteettejä, sillä identiteetit kuvaavat ihmistä kontekstista riippuen. Ne voivat määrittää heitä esimerkiksi sukupuolen, perheen, uskonnon, koulutuksen, työn tai harrastuksen kautta. (Kenny, Whittle & Willmott 2011, 1.) Identiteetin rakentuminen alkaa jo lapsuudessa ja se muuttuu ja ottaa uusia muotoja läpi elämän (Niemi 2001, 18–
19).
Tarkastelemme tutkimukseemme osallistuneiden henkilöiden nuoruuden identiteettiä erityisesti vapaa-ajan harrastusten ja koulutusvalintojen kautta (Kuviot 1, 2, 3). Mielenkiintomme kohdistuu siihen, kuinka vapaa-ajan harrastukset ovat muokanneet henkilöiden käsitystä itsestään ja omista vahvuuksistaan. Olemme myös kiinnostuneita siitä, onko identiteetin muodostuminen ohjannut koulutusvalintoja tai onko jatkokoulutus toisaalta muuttanut näkemystä siitä, millaisena yksilö näkee itsensä. Identiteetin muotoutumiseen vaikuttaa sosiaaliset ja kulttuuriset merkitykset, toimintatavat ja sosiaaliset suhteet. Yksilön sisäinen kokemus itsestään on siis aina yhteydessä ympäristöön ja jaettuun todellisuuteen. (Cooley 2009, 52–54.) Identiteetti jaetaan usein kahteen osaan; persoonalliseen ja sosiaaliseen identiteettiin. Persoonallinen eli subjektiivinen identiteetti tarkoittaa yksilön omaa kokemusta itsestään ja sosiaalinen eli objektiivinen identiteetti puolestaan muiden näkemiä piirteitä.
(Eteläpelto & Vähäsantanen 2006, 32–33.)
Lähes kaikelle ihmisen toiminnalle ja itselleen asetettujen tavoitteiden perustana ovat itsensä ja oman osaamisensa tunteminen ja tunnistaminen. Tämä on tutkimuksemme kannalta olennaista, sillä
koulutus- ja uravalintoja ohjaa pitkälti näkemys siitä, missä kokee pärjäävänsä ja saavansa
hyödynnettyä omia vahvuuksiaan. Erityisesti tutkimukseemme osallistuneilla henkilöillä, joilla vapaa- ajan harrastukset sekä ura ovat yhteen kietoutuneita, ovat omien vahvuuksien tunteminen ja niiden tunnistaminen keskiössä. Itsetuntemus on omien ajatusten, tapojen ja tunteiden tiedostamista eli ymmärrystä omasta itsestä. Mielikuva itsestä muodostuu useista yksilöön liittyvistä tekijöistä, kuten persoonallisuuden piirteistä, maailmankatsomuksesta, arvoista, motiiveista, uskomuksista ja
elämänkokemuksesta. Kokonaiskuvaan vaikuttaa myös eri yhteisöihin kuuluminen, sillä omia ajatuksia ja tapoja ohjaa myös omaksuttu kulttuuri ja sen piirteet ja arvot. Vaikka itsetuntemus on yksilön
subjektiivinen näkemys itsestä, sisältää se aina tulkintaa itsestämme suhteessa muihin ihmisiin. (Ajanko 2016, 22, 149–150.)
Itsetunnon kehittymiseen, persoonallisuuden kasvuun ja identiteetin muodostumiseen sisältyy myönteinen minäkäsitys, itsensä arvostus ja ymmärrys itsestä. Koulutus- ja työelämässä ja työelämän vaatimuksiin vastaamisessa itsetuntemuksen nähdään olevan oleellinen osa motivaatiota, jaksamista, omaa osaamista ja kehittymistä. (Paasivaara 2010, 7, 38–39, 52, 149.) Myös urasuunnittelun kohdalla itsetuntemuksella on iso merkitys, sillä se luo pohjan omien vahvuuksien tunnistamiselle ja
kehittämiselle. Tämä puolestaan vaikuttaa eteenpäin pyrkimiseen sekä siihen, kuinka mahdollisuuksia hyödynnetään. (Aarnikoivu 2010, 43.) Myönteinen minäkäsitys on sidoksissa
tulevaisuusmyönteisyyteen ja realistisiin käsityksiin omista vahvuuksista, rajoituksista ja päämääristä.
Puolestaan negatiivinen minäkäsitys ilmenee epävarmuutena omista mahdollisuuksista.
Tarkasteltaessa omaa itseä, vaikuttamassa ovat käsitykset, asenteet ja tuntemukset omista kyvyistä, ominaisuuksista ja suhteesta ympäröivään. Tällöin pohdinnassa on reaaliminäkuva eli yksilön käsitys omasta itsestä. Ihanneminäkuvasta puhutaan silloin, kun tarkastellaan asioita, joita yksilö haluaisi olla.
Normatiivinen minäkuva kuvaa puolestaan yksilön käsitystä itsestä toisten ajattelemana ja kokemana.
(Paasivaara 2010, 7, 43–45.)
Ammatti-identiteetti
Ammatti-identiteetti on minäkäsitys, joka liittyy omaan työhön. Tutkimuksessamme käytämme
ammatti-identiteetin käsitettä peilatessamme identiteetin muotoutumisen prosessia ammatinvalintaan ja uran muodostumiseen (Kuvio 3). Ammatti-identiteetti muodostuu erilaisten työn tekemiseen
liittyvien roolien kautta. Ammatti-identiteetti kuvastaa henkilön luonnetta, käytöstä sekä tapaa tehdä
työtä. (Walsh & Gordon 2008, 46.) Eteläpellon (2007, 90) mukaan ammatti-identiteetti viittaa ihmisen ja työn väliseen suhteeseen. Hänen mukaansa se käsittää sekä ammatin yleisesti hyväksytyt käytännöt että yksilön itse muodostamat käsitykset työnsä arvoista. Ammatti-identiteettiin liittyy aina myös tulevaisuuden odotukset työn kontekstissa. Oman ammatti-identiteetin rakentumisessa persoonallisen ja sosiaalisen painotukset vaihtelevat. Uudessa työyhteisössä aloittaessa omaksutaan ensin
työyhteisön arvot, normit ja uskomukset, sekä sosiaalistutaan uuteen ryhmään. Myöhemmin
ammatillinen identiteetti muokkautuu enemmän oman persoonallisuuden ja arvomaailman mukaan.
(Eteläpelto & Vähäsantanen 2006, 43–45.)
Ammatti-identiteetin muodostuminen vaatii selkeää käsitystä siitä, miksi ammatti on tärkeä
yhteiskunnankin kannalta (Räty 1982, 45–46). Itselle on pystyttävä perustelemaan myös, mitkä piirteet erottavat ammatin muista. Ammatillisen identiteetin kehittyminen eli ammatillinen kasvu on tärkeässä osassa omien ammatillisten vahvuuksien ymmärtämisessä ja itsereflektion kehittymisessä. (Eteläpelto 2007, 94.) Ammatti-identiteetti muokkautuu siis vuorovaikutuksessa yksilön arvojen ja asenteiden sekä työn kanssa. Se pitää sisällään yksilön käsityksen työstään, työympäristöstään sekä työorganisaatiosta.
Olennaista on ihmisten välinen vuorovaikutus ja yhteenkuuluvuuden tunteen tavoittelu. (Kirpal 2004, 201–203.)
2.4 Valintoja ohjaavat tekijät
Tutkimuksessamme tarkastelemme elämänkaaren muotoutumista yksilön tekemien valintojen pohjalta. Olemme kiinnostuneita selvittämään, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet koulutus- ja
uravalintoihin. Subjektifikaation ja toimijuuden käsitteiden kautta peilaamme yksilön ominaisuuksiin liittyviä, valintoja ohjaavia tekijöitä (Kuviot 2 & 3). Vahvuuspedagogiikan käsitteistö puolestaan on olennaista ymmärtää, jotta voidaan tarkastella muiden ihmisten positiivista vaikutusta yksilön elämään liittyvissä päätöksissä (Kuviot 1, 2, 3).
Subjektifikaatio
Subjektifikaation käsitettä käytetään tarkasteltaessa subjektin muotoutumisen prosessia. Prosessin aikana rakennetaan ymmärrystä itsestä eli siitä, kuka minä olen nyt ja kuka minusta voi
tulevaisuudessa tulla (Niemi 2013, 17). Subjektius ei kuitenkaan koskaan ole pysyvä ja muuttumaton olomuoto. Sitä voidaan tarkastella paremminkin jatkuvasti muuttuvana ja diskursiivisesti rakentuvana, sillä sen muodostumiseen vaikuttaa tieto, valta ja käytänteet. (Youdell 2006; Richardson & St. Pierre 2005.) Subjektifikaatio on vahvasti yhteydessä nuorten subjektiviteetteihin osana koulutusvalintoja sekä niiden ympärillä käytäviin keskusteluihin. Tutkimuksessamme se näkyy koulutukseen liittyvien toiveiden ja -valintojen yhteydessä. Subjektifikaatioon vaikuttavat ihmisten välinen vastavuoroisuus ja keskinäinen riippuvuus sekä toimintaa ohjaavien normien sosiaalinen rakentuminen. (Davies 2006.) Kasvatussosiologi Leena Koski (2009, 42) on kuvannut ideaaliksi opiskelijasubjektiksi opiskelijaa, joka on kuuliainen ja sopeutuu työmarkkinoiden tarpeisiin. Tutkimuksessamme käytämme subjektifikaation käsitettä peilaten sitä Kosken määritelmään ideaalista opiskelijasubjektista sekä Vehviläisen ja Pajun (2001) tekemään jaotteluun vallan jakautumisesta osana päätösten tekemistä.
Oppilaiden niin sanottua valmistamista ja valmentamista koulutusta ja työelämää varten sen tarpeiden mukaiseksi kutsutaan pedagogiseksi vallaksi. Koulutusvalintoja ja myöhemmin valintoja työelämässä ohjaavat myös terapeuttinen ja yhteiskunnallinen valta. (Vehviläinen & Paju 2001, 207.) Terapeuttisella vallalla viitataan koulutuksen pyrkimykseen “vapauttaa” oppilaat eli tukea heidän itsetutkiskeluaan ja itsensä löytämistä. Niin sanottu itsensä löytäminen tapahtuu kuitenkin vasta, kun nuori kykenee elämään yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyn elämäntavan mukaisesti eli toisin sanoen pääsee kiinnittymään tutkintoon johtavaan koulutukseen ja sitä kautta työelämään. Tätä kutsutaan yhteiskunnalliseksi vallaksi, johon liittyy myös itsevastuullisuus. Julkunen (2006) on määritellyt itsevastuullisuuden käsitteen tarkoittavan yksilön omia ratkaisuja, joiden seurauksista otetaan itse vastuu. Hänen mukaansa itsevastuullisuus on osa uutta julkishallintoa, jonka tähtäimessä on aktiivinen, vastuullinen ja vastuutettu subjekti, joka pärjää työmarkkinoilla. Pyrimme kyseisen termistön kautta selventämään tekijöitä, jotka ovat näytelleet roolia yksilön koulutus- ja uravalintojen taustalla.
Toimijuus
Toimijuudella viitataan usein yksilön kykyyn toimia ja tehdä päätöksiä sekä edetä niiden mukaisesti (Ahearn 2001). Toimijuuden taustalla vaikuttaa modernin ajattelun ihanne, jossa yksilö nähdään autonomisena ja vapaus tehdä valintoja katsotaan olevan synnynnäinen osa ihmistä (Rainio 2010, 5).
Toimijuuden käsitettä hyödynnämme yhdessä subjektifikaation käsitteen kanssa syventyessämme erityisesti henkilön nuoruudessa tekemiin päätöksiin, sillä koemme ettei pedagogisen-, terapeuttisen- ja yhteiskunnallisen vallan kautta pystytä perustelemaan yksinomaan omasta tahdosta ja omien mielenkiintojen pohjalta tehtyjä valintoja.
Paju (2013) vertaa toimijuuden käsitettä nimenomaan vapaaseen tahtoon. Nyky-yhteiskunnan uusliberalistisen koulutuspolitiikan ydinajatus on kaikille avoimien koulutusvalintojen tarjoaminen.
Koulutusvalintojen takana on kuitenkin useita toimijuutta rakenteistavia tekijöitä, kuten
erityisopetustausta, vammaisuus, sukupuoli, ikä, etninen tausta ja yhteiskuntaluokka. (Gordon 2005, 114–115.) Nuorten toimijuus on siis kuitenkin aina jollain tapaa koulutuksen rakenteisiin kiinnittynyttä.
Kuten Rainio (2010, 15) toteaa: “Toimijuuden käsitteen vahvuus on sen monitahoisuudessa ja ristiriitaisuudessa: sitä ei voi tyhjentää yksinomaan yksilölliseen tai sosiaaliseen tulkintaan ihmisen toiminnasta ja kehityksestä”. Myös Pajun (2013, 202) mukaan ihminen on aina osallinen toimintaan, mutta ei yksin sitä tekevä. Ihmisyyteen ja toimijuuteen liittyy olennaisesti sidoksellisuus, kiinnikkeisyys ja riippuvuus. Esimerkiksi vammaisten henkilöiden kohdalla voi päivittäinen avuntarve tukimuotoineen kyseenalaistaa autonomisen toimijuuden ideologiaa. Toimijuus koulutusvalintojen kohdalla on siis useimmiten jaettua ja yhdessä rakennettua toimintaa, jossa nuoret keskustelevat valinnoistaan ja päätöksistään heitä ohjaavien aikuisten kanssa. Valinnat ovat sekä irrallisuuden että riippuvuuden ohjaamia, sillä niiden halutaan tukevan omia kiinnostuksen kohteita ja tavoitteita, mutta myös tukevan oman paikan löytymistä yhteiskunnasta ja työelämästä. (Niemi 2015, 19.) Mietolan (2010) sekä Niemen ja kumppanien (2010) mukaan neuvotteluissa kuitenkin korostuvat ammattilaisten näkökulmat ja asiantuntijuus lasten ja nuorten omien mielipiteiden sijaan.
Jyrkämä (2007, 202) käyttää David ja Julia Jaryn (2000) määritelmää viitatessaan toimijuuteen:
toimijuus on kykyä toimia riippumatta rajoituksista, joita yhteiskuntarakenteet ovat luoneet. Toisinaan toimijuus näyttäytyy koulutus- ja työelämävalinnoissa irrottautumisena annetuista tilanteista ja
päätöksenä vaikuttaa siihen, millaiseksi oma tulevaisuus rakentuu (Leinikki 2009, 40). Toimijuus on siis vahvasti yhteydessä elämänhallintaan, elämäntapoihin, elämänstrategioihin, elämänpolitiikkaan ja näin ollen elämänlaatuun, hyvinvointiin ja hyvään elämään (Jyrkämä 2007, 204).
Vahvuuspedagogiikka
Haluamme tutkimuksessamme selvittää, onko yksilöiden elämänkaarella koulutus- ja uravalintoihin vaikuttaneet muut ihmiset. Tarkastelemme tätä koulun ja harrastusten näkökulmasta osaltaan vahvuuspedagogiikan kautta. Uusitalo-Malmivaaran ja Vuorisen (2017, 9–10) mukaan omat vahvuutensa tunnistava ja niitä eri elämän osa-alueilla hyödyntävä ihminen saavuttaa
todennäköisemmin myönteisiä asioita elämässään. Vahvuuksien tunnistaminen ja hyödyntäminen ovat nousseet tärkeiksi koulussa opeteltaviksi taidoiksi. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden (2014, 17, 49) yksi peruskoulun tavoitteista on hyödyntää opetuksessa oppilaan vahvuuksia ja
mielenkiinnon kohteita. Lapsen omia vahvuuksia korostetaan päivittäisten toimien ohella myös arvioinnissa. Tavoitteena on vahvuuksien esiin nostamisen avulla tukea oppilaan itsetuntoa ja oppimismotivaatiota. (Opetushallitus 2014, 17, 49.)
Vahvuuspedagogiikka eli luonteenvahvuuksiin keskittyvä vahvuusopetus on osa positiivista pedagogiikkaa. Positiivinen pedagogiikka puolestaan pohjautuu positiiviseen psykologiaan. Se on Suomessa kohtuullisen uusi tulokas niin tutkimusalalla kuin kentälläkin. Suomessa positiivisen pedagogiikan ja luonteenvahvuuspedagogiikan saralla on tehty muutama onnistunut kokeilujakso ja ne ovat käytännön kokeilujen sekä tutkimusten kautta nousseet paljolti esille opetus- ja koulutusalalla (mm. Leskisenoja 2016; Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2017; Vuorinen, Erikivi & Uusitalo-
Malmivaara 2019). Positiivisen pedagogiikan ydinajatus on muuttaa yhteiskunnassa vallalla olevaa menestystä ja vaurautta ihannoimaa asennetta suuntaan, jossa yksilön hyvinvointi nähtäisiin vaurautta arvokkaampana asiana (Seligman, Ernst, Gillham, Reivich & Linkins 2009, 307).
Vahvuuspedagogiikan avulla pyritään kasvattamaan jokaisen oppijan persoonallista potentiaalia kohti sen parasta mahdollista muotoaan, sekä mahdollistamaan onnistumisen kokemuksia tukien sitä kautta oppilaiden itsetunnon kehittymistä. (Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2017, 25, 36.) Sen taustalla
olennaisesti vaikuttava teoria on Seligmanin (2004) kehittämä luonteenvahvuuksien luokittelun teoria VIA (Values In Action). VIA- luokitus perustuu ajatukseen kuudesta hyveestä, jotka ovat viisaus ja tieto, rohkeus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja henkisyys. Hyveet pitävät sisällään
luonteenvahvuuksia, joita hyödynnetään kouluissa vahvuuspedagogiikan avulla. Esimerkiksi rohkeuden hyve tarkoittaa luonteenvahvuuksissa rehellisyyttä ja sinnikkyyttä. (Peterson & Seligman 2001, 29–30.) Uusitalo-Malmivaara ja Vuorinen (2017, 78–79) jakavat luonteenvahvuudet kolmeen ryhmään, jotka ovat ydinvahvuudet, voimavahvuudet ja kasvuvahvuudet. Voimavahvuuksia ovat sinnikkyys, itsesäätely ja myötätunto. Niitä hyödyntäen voimme olla parhaita mahdollisia versioita itsestämme.
Ydinvahvuuksien katsotaan olevan vahva osa persoonaa, sillä ne vaikuttavat päätöksiimme ja ajatuksiimme sekä ohjaavat toimintaamme. Kasvuvahvuudet puolestaan eivät ole aktiivisessa käytössämme, joten niiden käyttäminen voi vaatia keskittymistä ja ponnistelua.
Positiiviseen psykologiaan pohjautuva opetus hyödyttää lapsia aikuisuudessakin, joten sitä pidetään ikään kuin pitkän tähtäimen investointina (Norrish & Vella-Brodrick 2009, 270). Hyötyinä nähdään positiivisten tunteiden käsittelemisen kehittyminen, terveellisten ja myönteisten ajattelutapojen lisääntyminen ja oppilaan kukoistaminen (Ramachandram 2016, 848–849). Kukoistamisella
tarkoitetaan hyvinvoinnin ja onnellisuuden tilaa, jossa ihmisestä tuntuu hyvältä. Kukoistamiseen liittyy esimerkiksi ihmisen tiedostamat ja kokemat luonteenvahvuudet, positiiviset tunteet, saavuttaminen ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. (Norrish, Williams, O´Connor & Robinson 2013, 151.) Koulussa tämä näkyy oppilaiden onnellisuutena, motivaationa, onnistuneiden ihmissuhteiden rakentumisena ja myönteisten tunteiden kokemuksina (Norrish ym. 2013, 149). Kouluun on tärkeää luoda
toimintakulttuuri, jossa oppiminen yhdessä virheiden ja epäonnistumisten kanssa tarkoittaa
mahdollisuutta kehittyä ihmisenä. Koulun tulisi olla paikka, jossa kartutetaan tietoja ja taitoja, mutta annetaan myös tilaa lapsen luonteen kasvamiselle (Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2017, 9).
2.5 Hyvinvointi
Hyvinvointi on tutkimuksemme kannalta olennainen käsite, sillä olemme kiinnostuneita
tutkimukseemme osallistuneiden henkilöiden kokemuksista uran ja harrastusten yhteensovittamisesta.
On mielenkiintoista selvittää, onko heidän mielestään harrastusten ja työn lomittuminen vaikuttanut heidän kokemukseensa elämän mielekkyydestä. Hyvinvoinnin käsitettä jäsennetään eri tavoin, riippuen siitä, mistä teoreettisesta lähestymistavasta sitä tarkastellaan. Erilaisia määritelmiä yhdistää kuitenkin ajatus, että hyvinvointia tulisi lähestyä usean ulottuvuuden kautta eikä siihen sisältyviä komponentteja voi käsitellä toisistaan irrallaan (Stiglitz ym. 2009; Simpura 2012).
Hyvinvoinnin käsitteeseen yhdistetään usein onnellisuus ja elämään tyytyväisyys. Toisinaan käsitteiden katsotaan olevan toistensa synonyymeja, mutta joskus niiden katsotaan tarkoittavan eri asioita.
Deatonin (2008) näkemyksen mukaan onnellisuus kuvastaa ihmisen kokemuksia, kun taas elämään tyytyväisyys tarkastelee elämää kokonaisuutena. Inglehart (2008) puolestaan näkee onnellisuuden poliittisten olosuhteiden mittarina ja elämään tyytyväisyyden tarkastelevan taloudellista tilannetta.
Hyvinvoinnin määrittely onkin paljolti sidonnainen siihen, millä tieteenalalla sitä tarkastellaan.
Tutkimuksemme kannalta hyvinvointia on mielekkäin tarkastella psykologian näkökulmasta.
Kerromme seuraavaksi hyvinvointimuuttujista, jotka pohjautuvat Korkalaisen ja Kokon (2008) tekemiin määrittelyihin.
Hyvinvointimuuttujat
Subjektiivinen hyvinvointi määritellään henkilön itse tekemään arvioon omasta elämän laadusta (Keyes 2006). Arvio pohjautuu näkemykseen siitä, missä suhteessa positiivisia ja negatiivisia tunteita henkilö on tietyn aikavälin aikana kokenut sekä siihen, kuinka tyytyväinen hän on elämänsä eri osa-alueisiin ja elämään kokonaisuutena (Diener 2000; Diener ym. 2003; Frisch ym. 1992). Mittaamalla subjektiivista hyvinvointia pyritään tekemään kokonaisvaltaisempaa arviota ihmisen onnellisuudesta (Keyes 2006;
Watson & Tellegen 1985). Psykologinen hyvinvointi koostuu kuudesta eri ulottuvuudesta. Ne ovat itsensä hyväksyminen, autonomia eli itsenäisyys, positiiviset suhteet toisiin ihmisiin ja oman käyttäytymisen säätely, ympäristön hallinta, elämän tarkoituksen kokemus, sekä henkilökohtainen kasvu.
Psykologisen hyvinvoinnin malli on kehitetty subjektiivisen hyvinvoinnin käsitteen rinnalle (Ryff 1989).
Ne eroavat toisistaan siinä, että subjektiivinen hyvinvointi kuvaa hedonistista hyvinvointia eli nautintoon perustuvaa hyvinvointia, kun taas psykologinen hyvinvointi pohjautuu eudaimoniseen
hyvinvointiin eli se korostaa hetkellisen mielihyvän ja onnellisuuden sijaan omien mahdollisuuksien toteuttamista ja henkilökohtaista kasvua. (Keyes 2006). Ryffin ja Keyesin (1995) mukaan itsensä
hyväksyminen, ympäristön hallinta, onnellisuus ja elämään tyytyväisyys tukevat toinen toistaan. Heidän mielestään subjektiivisen hyvinvoinnin malli ei ota huomioon kaikkia keskeisimpiä osa-alueita
positiivisesta toiminnasta.
Keyesin (1998) kehittämä hyvinvoinnin käsite, sosiaalinen hyvinvointi, huomioi myös yksilöä
ympäröivän yhteiskunnan. Sosiaalinen hyvinvointi kattaa yksilön oman arvion suhteessa toisiin ihmisiin ja asuinympäristöön. Se pitää sisällään viisi ulottuvuutta; sosiaalisen yhtenäisyyden, sosiaalisen
toteuttamisen, sosiaalisen integraation, sosiaalisen hyväksymisen ja sosiaalisen myötävaikutuksen.
Keyes (2003) kuvaa subjektiivista hyvinvointia tunteiden ja tyytyväisyyden kokonaisuutena ja kutsuu sitä emotionaaliseksi hyvinvoinniksi. Hyvän mielenterveyden kokonaisuuden katsotaan rakentuvan emotionaalisen hyvinvoinnin, psykologisen hyvinvoinnin sekä sosiaalisen hyvinvoinnin osa-alueista.
Psykologinen ja sosiaalinen hyvinvointi liittyvät toimintaan ja emotionaalinen hyvinvointi positiivisiin tunnetiloihin. (Korkalainen & Kokko 2008.)
Pohjoismaisessa hyvinvointitutkimuksessa sovelletaan usein kolmea hyvinvoinnin ulottuvuutta, jotka ovat elintaso, sosiaaliset suhteet tai psykososiaalinen hyvinvointi sekä itsensä toteuttaminen tai mielekäs tekeminen. Jaottelu perustuu suomalaisen sosiologin Erik Allardtin (1976)
hyvinvointiteoriaan, jossa hyvinvoinnin ulottuvuuksista käytetään termejä having (aineellinen elintaso), loving (sosiaaliset suhteet) ja being (itsensä toteuttaminen). Itsensä toteuttamisen ulottuvuuteen liittyy vielä alakohta doing viitaten mielekkääseen tekemiseen tai toimeliaisuuteen. Elintason ulottuvuus sisältää teorian mukaan sosioekonomisen aseman, työllisyyden, työolot, koulutuksen ja terveyden. Sen sijaan kaikki ihmissuhteet, kuten suhteet perheeseen, sukuun ja ystäviin sekä muiden eri yhteisöiden kautta muodostuneet ihmissuhteet, kuuluvat sosiaalisten suhteiden ulottuvuuteen. Itsensä
toteuttamisen ulottuvuus sisältää esimerkiksi oman elämän vaikuttamismahdollisuudet, poliittiset resurssit ja mahdollisuudet vapaa-ajan toiminnan osalta. (Allardt 1993.)
Tutkimuksessamme hyvinvointia ei mitata erikseen hyvinvointimittarilla. Sen sijaan hyvinvointia
tarkastellaan subjektiivisen kokemuksen kautta perustaen pohdinta haastateltavien omaan sanalliseen arvioon elämän mielekkyydestä. Haastatteluissa kysymykset liittyen elämän miellekyyteen toteutettiin
haastateltavien ehdoilla. He saivat siis itse määritellä tekijät, joiden kokivat olleen vaikuttamassa kokemukseen harrastusten ja ammatin yhteen kietoutumisen vaikutuksesta hyvinvointiin ja
onnellisuuteen (Kuvio 3). Peilaamme vastauksia kuitenkin Allardtin (1976) hyvinvointiteorian kolmeen ulottuvuuteen, sillä katsomme sen soveltuvan parhaiten tutkimukseemme kattaen monipuolisesti aineistostamme nousseet teemat.
Keskeisten käsitteiden yhteys tutkimukseen
Koska tutkimuksemme käsittelee moniulotteista aihetta, koimme olennaiseksi tavoitteeksi selkeyttää sen käsitteistöä, joten kokosimme niistä kuvioita. Seuraavat kokoavat kuviot havainnollistavat siis teoriapohjan käsitteistön merkityksen tutkimuksellemme. Tarkoituksenamme on selvittää, mitkä tekijät tutkimukseemme osallistuneiden henkilöiden elämänkaarella ovat vaikuttaneet koulutus- ja
uravalintoihin ja niiden yhteen kietoutumiseen. Käytämme teoriataustan käsitteistöä apuna
selventääksemme tekijöitä, jotka ovat olleet merkityksellisessä asemassa päätöksien teon taustalla.
Kuvioihin olemme koonneet termistöä linkittäen ne elämänkaaren eri vaiheisiin, sillä koemme sen havainnollistavan paremmin käsitteistön tarkoituksenmukaisuutta. Kuviot sisältävät myös tiivistetysti teemat, joiden katsomme olevan olennaisia tutkimuskysymystemme kannalta.
Kuvio 1: Koulun ja vapaa-ajan väliseen yhteyteen liittyvät käsitteet lapsuudessa
Kuvio 2: Koulutuksen ja vapaa-ajan väliseen yhteyteen liittyvät käsitteet nuoruudessa
Kuvio 3: Ammatin ja vapaa-ajan väliseen yhteyteen liittyvät käsitteet aikuisuudessa
Kuvioiden 1, 2 ja 3 tarkoitus on havainnollistaa vapaa-ajan ja koulun, vapaa-ajan ja koulutuksen sekä vapaa-ajan ja ammatin välistä yhteyttä ja siihen liittyvää termistöä tutkimuksessamme. Kuviossa 1 havainnollistetaan vapaa-ajan ja koulun väliseen yhteyteen liittyvää termistöä yksilön lapsuudessa.
Kuvio 2 taas kuvaa vapaa-ajan ja koulutuksen väliseen yhteyteen liittyvää termistöä yksilön nuoruudessa. Kuvio 3 esittää vapaa-ajan ja ammatin väliseen yhteyteen liittyvää termistöä yksilön aikuisuudessa. Kuvioiden tavoitteena on siis selventää ja havainnollistaa, miten tutkimuksessamme esiintyneet käsitteet vaikuttavat ja johtavat juurensa yksilön eri elämänkaaren vaiheisiin.
Tavoitteenamme on kuvioiden avulla näyttää ja todentaa, että juuri nämä käyttämämme käsitteet ovat tutkimuksemme kannalta keskeisiä, sillä niillä on selkeä yhteys yksilön elämänkaaren eri vaiheisiin.
3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSKYSYMYKSET
Vapaa-ajan toiminta ja harrastukset kertovat paljon ihmisten mielenkiinnon kohteista. (Liikkanen 1994, 40.) Halu tehdä asioita selittyy kokemuksella omasta pätevyydestä, sillä ihmiset nauttivat asioista, jotka kokevat omiksi vahvuuksikseen. Kiinnostuksen kohteet ovat myös asioita, joita yksilö arvostaa.
(Kielhofner 2008, 13.) Vapaa-ajallaan ihmiset hakeutuvat tekemään asioita, joista he aidosti nauttivat.
Vapaa-ajan aktiviteetteihin ovat olennaisesti yhteydessä käsitteet vapaaehtoisuus ja pakottomuus.
(Roberts 1999, 146–147.) Toiselle se voi tarkoittaa työstä irtautumista ja toiselle se mahdollistaa työssä jaksamisen. Vapaa-aika on siis jokaiselle subjektiivinen kokemus. Se määrittää ihmisten ajankäyttöä ja on yhteydessä identiteetin muodostumiseen. (Liikkanen 2005, 8.)
Suomessa positiiviseen pedagogiikkaan ja luonteenvahvuuspedagogiikkaan keskittyneet kokeilut ovat koettu onnistuneiksi ja ne ovat kokeilujaksojen sekä tutkimusten kautta herättäneet paljon
mielenkiintoa opetus- ja koulutusalalla (mm. Leskisenoja 2016; Uusitalo-Malmivaara & Vuorinen 2017;
Vuorinen, Erikivi & Uusitalo-Malmivaara 2019). Positiivisen pedagogiikan taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että menestyksen ja vaurauden sijaan yksilön hyvinvointi nähtäisiin kaiken toiminnan tavoitteena (Seligman, Ernst, Gillham, Reivich & Linkins 2009, 307).
Yksilön elämän mielekkyys on pitkälti kiinni yksilöstä itsestään. Toimijuus tarkoittaa yksilön kykyä tehdä valintoja ja edetä niiden mukaan (Ahearn 2001). Toimijuus näyttäytyy yksilön elämässä oman tulevaisuuden rakentamisena (Leinikki 2009, 40). Elämänhallinta, elämäntavat, elämänlaatu, hyvinvointi ja hyvä elämä ovat siis pitkälti jokaisen yksilön oman toimijuuden määrittämiä (Jyrkämä 2007, 204).
Myös subjektin muotoutumisen prosessi yhdessä identiteetin muodostumisen kanssa ovat yhteydessä elämän mielekkyyteen, sillä niiden aikana rakennetaan ymmärrystä itsestä ja omista mahdollisuuksista nyt ja tulevaisuudessa (Niemi 2013, 17). Oman identiteetin ja subjektin muotoutumisen prosessiin vaikuttavat monet tekijät, mutta keskiössä ovat omien vahvuuksien tunnistaminen. Niitä
hyödyntämällä yksilö voi päästä parhaaseen mahdolliseen versioon itsestään (Uusitalo-Malmivaara ja Vuorinen 2017, 78–79).
Mielekkään ja hyvinvointia tukevan elämän rakentaminen toimi tutkimuksemme kehyksenä.
Mielenkiintomme kohdistui kuitenkin erityisesti koulutus- ja urapolkuun, sillä oma kokemuksemme oli,
että tasapaino työn ja sen mielekkyyden kanssa on monille ihmisille hankalaa saavuttaa. Koska tutkimuksemme aihealue on laaja, haluamme tässä tutkimuksessa keskittyä yhden hypoteettisesti ongelmaa ratkaisevaan asetelmaan. Koska vapaa-aikaan liitetään ilon ja rauhan tunteet (Liikkanen 1994, 40), haluamme tutkia sitä, onko vapaa-ajan harrastusten kautta muodostetulla ammatilla vaikutusta koettuun elämän miellekyyteen. Olemme kiinnostuneita myös siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä ammatin. Tutkimukseemme pyrimme löytämään vastauksia neljää elämäntarinaa
tarkastellen. Tutkimuskysymyksemme ovat:
1. Miten yksilön elämänkaari on muotoutunut vapaa-ajan harrastusten, koulutusvalintojen ja ammatin suhteen?
2. Mitkä tekijät yksilön elämässä ovat vaikuttaneet vapaa-ajan harrastusten ja ammatin yhteen kietoutumiseen?
3. Onko vapaa-ajan harrastusten ja ammatin yhdistäminen vaikuttanut koettuun elämän mielekkyyteen?
4 MENETELMÄLLISET RATKAISUT JA ANALYYSI
Tässä kappaleessa esittelemme tutkimuksemme taustalla vaikuttavan filosofisen tutkimussuuntauksen, kerromme elämäkerrallisesta tutkimusotteesta sekä perustelemme, miksi käytämme narratiivisuutta tutkimuksemme teoreettisena viitekehyksenä. Lisäksi kerromme tapaustutkimuksesta
tutkimusstrategiana tutkimuksemme näkökulmasta sekä yleisesti tutkimuksessamme käyttämästämme analyysitavasta.
Hermeneuttis-fenomenologinen tutkimusote
Tutkimuksemme on narratiivinen tapaustutkimus, mutta filosofisista suuntauksista se pohjaa fenomenologis-hermeneuttiseen tieteentutkimuksen traditioon. Kuten fenomenologis-
hermeneuttiselle tutkimukselle on tyypillistä, pyrkii se tavoittamaan yksilön kokemuksia sekä eletyn elämän ja kokemusten ainutkertaisuutta. Tutkimuskohde halutaan tavoittaa sellaisena kuin se ilmenee maailmassa. Fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen kohteina ovat yleensä juuri inhimillinen eletty kokemus ja elämismaailma. Tutkimuskohde on aina teoreettiselta kannalta ennalta
määräämätön, mikä vaatii tutkijalta avoimuutta. Tutkijan ennakkokäsitykset on otettava huomioon tutkimuksen laadun arvioinnissa, sillä tutkimus syntyy aina tutkijan ja aineiston välisen dialogin seurauksena. (Rouhiainen 2015.) Hermeneutiikassa sosiaalinen ja kulttuurinen todellisuus katsotaan toteutuvan merkitysten kautta. Avainasemassa ovat ymmärtäminen ja tulkinta, mutta tämän on tapahduttava kontekstissaan. Yksittäisiä asioita ei voida ymmärtää ilman kokonaisuuden
hahmottamista. (Niskanen 2005, 91.) Fenomenologiassa ajatellaan tiedon perustuvan kokemuksiin, joten maailmaa tulkitaan niiden kautta. Ihmisen tajunnan ulkopuolista maailmaa jäsennetään rakenteina ihmisen mielessä. Fenomenologiassa ollaan kiinnostuneita nimenomaan tavoista, joilla ihmisen tietoisuus jäsentää ulkomaailmaa. (Virtanen 2006, 154–155.) Tutkimuksessamme oleellista on yksilöiden kokemusten esiin tuominen ja niiden tulkinta. Olemme kiinnostuneita nimenomaan siitä, kuinka yksittäiset valinnat ohjaavat elämän suuntaa ja merkitystä. Tavoitteenamme on ymmärtää ja tulkita yksittäisten ihmisten kokemuksia ja todellisuutta.
Elämäkerrallinen lähestymistapa ja elämäkertatutkimus
Elämäkerrallinen eli autobiografinen tutkimusote on kerronnallisen tutkimusotteen erityismuoto.
Kerronnallinen tutkimusote keskittyy tarinan taustalla olevien tapahtumakulkujen selvittämiseen ja sen avulla etsitään vastausta kysymyksiin, mitä on tapahtunut, missä ja miksi. Kertomukset ja kertominen nähdään tiedon rakentajana ja välittäjänä. (Heikkinen 2015, 151–155.) Halmion (1997, 2) mukaan elämäkerrallinen tutkimus pyrkii löytämään vastauksia joko yhden ihmisen tai muutaman ihmisten tavasta toimia, ajatella ja kokea elämänsä. Painotus on siinä, miten tutkittava itse ajattelee, kokee ja ymmärtää. Yleisesti puhutaan joko elämäkertatutkimuksesta tai elämänkerrallisesta lähestymistavasta.
Hänen mukaansa tarinallinen eli narratiivinen tutkimus vaatii tutkijalta oman tutkimisen tavan
kehittämiseen ja avoimuuteen, sillä tutkimuksen kulkua ei voi ennakoida etukäteen eikä tutkijalle ole tarjolla valmiita ratkaisuja missään vaiheessa.
Omaelämäkerrallista aineistoa käytetään ihmiskuvan ja yksilöllisen kasvatusteorian ymmärtämisessä.
(Halmio 1997, 11.) Elämäkertatutkimuksen avulla saadaan tietoa sekä yksilöstä että yhteiskunnasta, sillä ihmiset rakentavat identiteettiään aina ympäristön kautta (Honkonen 1995, 188). Honkosen mukaan ”ihmisen toimintaa ohjaavat vaistojen ohella hänen tavoitteensa, reflektionsa ja muistonsa.
Elämäkertoja – menneisyyttä ja tulevaisuutta – on tutkittava, jota ihmisen toimintaa ja hänen
tekemiään ratkaisuja voidaan ymmärtää.” (Honkonen 1995, 168.) Tutkimuksemme avulla haluamme saada tietää haastateltavien oman näkemyksen siitä, miten heidän yksilölliset mielenkiinnon kohteensa ja vahvuutensa ovat ohjanneet heidän valintojaan vapaa-ajan harrastusten, koulutuksen ja työelämän valintojen suhteen. Tämän vuoksi käytämme tutkimuksessamme elämäkerrallista tutkimusotetta.
Haastattelijoina olemme haastattelutilanteessa keskustelun virittäjän ja keskustelun suunnan ohjaajan roolissa. Elämäntarina on samaan aikaan sekä henkilön kognitiivinen prosessi että vuorovaikutuksessa dialogisesti syntyvä kertomus. Todellisuudessa koetut tilanteet muuttuvat ja saavat uusia merkityksiä muistoissamme ja tarinoissamme yhä uudelleen ajan mittaan. (Hovi 1997, 318.)
Narratiivinen lähestymistapa tutkimuksessa
Heikkisen (2001, 116) mukaan narratiivisuus tarkoittaa samaa asiaa kuin tarinallisuus. Narratiivisessa lähestymistavassa ihmiset nähdään aktiivisina, merkityksiä antavina toimijoina, jotka tulkitsevat elämän ilmiöitä kielellisesti (Hänninen 1996, 109). Hänninen (2015) määrittelee tarinallisen, narratiivisen
lähestymistavan näkökulmaksi, jossa ihminen nähdään ajallisesti; nykyhetkessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Kokemukset ja muistot määrittävät sitä, kuinka nykyinen elämäntilanne ja oma identiteetti nähdään. Halmion (1997) mukaan narratiivisen tutkimuksen tarkoitus on löytää vastauksia kysymyksiin siitä, miten kenestäkin ihmisestä on tullut sellaisia kuin he ovat. Pääpaino on yksilöiden itsensä antamissa merkityksissä asioille.
Koska tutkimuksemme tarkoituksena on saada nimenomaan subjektiivisia näkemyksiä ja oman elämän tapahtumiin liittyviä tarinoita, on narratiivisuus tutkimuksemme teoreettisena viitekehyksenä
perusteltua. Vaikka laadullisen tutkimuksen avulla yleensä pyritään yleistettävissä olevaan ja
objektiiviseen tietoon, perustuu narratiivinen tutkimus paikallisen ja subjektiivisen tiedon keräämiseen (Heikkinen 2001, 51), mikä osaltaan tukee tutkimuksemme tavoitetta. Heikkinen (2001) mukailee Robert Rinehartin (1998) ajatusta tiivistäessään narratiivien keskeisen tavoitteen. Hän kokee
narratiivien avaavan lukijalle kokonaisvaltaisen tunnekokemuksen tarinan kautta. (Heikkinen 2001, 56.) Tutkimuksemme sisältää paljon haastatteluissa ja kirjallisissa narratiiveissa esiintyneitä sitaatteja. Tätä kautta haluamme tarjota lukijoille mahdollisuuden samaistua haastateltavien elämäntarinoihin ja muodostaa kokonaiskuvaa aineistosta.
Tapaustutkimus
Tutkimusstrategia, jonka tarkoitus on perehtyä tarkasti vain yhteen tai muutamaan kohteeseen tai ilmiöön, kutsutaan tapaustutkimukseksi (case study). Hirsjärven, Remeksen ja Sajavaaran (2004, 125–
126) mukaan tapaustutkimuksen avulla saadaan tarkkaa tietoa yksittäisestä tai toisiinsa yhteydessä olevista pienestä määrästä tapauksia. Strategia tähtää yksityiskohtien ja intensiivisen tiedon
löytämiseen (Hirsjärvi ym. 2007, 130). Tutkimuksessamme tapauksen muodostavat haastateltavien ryhmä ja heidän erilaiset elämänkaarensa, joista kaikkia yhdistää vapaa-ajan ja elinkeinon
muodostama yhteys, saman teeman ympärille rakentunut elämäntapa. Hirsjärvi ja kumppanit (2007, 131) määrittelevät tapaustutkimuksen ominaispiirteiksi yksittäisen tapauksen tai tapausten joukon tutkimisen yhteydessä heidän ympäristöönsä sekä sen, että usein ollaan kiinnostuneita
tapahtumasarjoista ja ilmiöiden kuvaamisesta. Tutkimuksemme tavoitteena ei ole saada laajaan joukkoon yleistettävää tutkimustietoa, vaan pyrkimys on ymmärtää pienen ryhmän jäsenten elämänkaaren muotoutumisen taustalla vaikuttavista tekijöistä sekä heidän ajatuksistaan ja
mielipiteistään. Kuten Hirsjärvi ja kumppanit (2004) toteavat, tapaustutkimus on hyödyllinen silloin, kun halutaan tutkia erityistapauksia, toisiinsa suhteessa olevia tapauksia ja prosesseja.
Ominaista tapaustutkimukselle on hyödyntää useita eri aineistonkeruumenetelmiä (Eskola & Saarela- Kinnunen 2001, 159). Keräämme tutkimukseemme aineistoa sekä haastattelujen että narratiivisten kertomusten avulla, joten on perusteltua hyödyntää tapaustutkimusta tutkimusmenetelmänä.
Tutkimukseen osallistuneet henkilöt valittiin harkinnanvaraisesti, sillä kiinnostuksemme kohteena on nimenomaan henkilöt, joiden vapaa-aika ja työaika kuluu saman asian tai teeman ympärillä.
Tutkimuksessamme on näin ollen otoksen sijaan kyse harkinnanvaraisesta näytteestä (ks. Vehkalahti 2014). Harkinnanvaraisen näytteen tavoitteena on saada perustavanlaatuisempaa,
yksityiskohtaisempaa tietoa sekä oivaltaa ilmiöitä ja ymmärtää tapahtumia uusista näkökulmista (Hirsjärvi ym. 2004, 59). Koska tutkittavia on vain pieni määrä, ei tuloksista pystytä tekemään yleistyksiä. Sen sijaan tutkimus avaa uusia näkökulmia ihmisten elämänkaaren yksilölliseen muotoutumiseen ja ihmisten henkilökohtaisten valintojen syy-seuraussuhteisiin. Tutkimus pyrkii kuvaamaan erilaisten tapausten ketjuja, joista saatu tieto liitetään ympäröivään kontekstiin ja olemassa olevaan tutkimuskirjallisuuteen.
Narratiivinen analyysi
Narratiivisen aineiston analysointiin on olemassa monta tapaa ja mikään niistä ei ole yksinomaan ainoa ja oikea. Tässä tutkimuksessa olemme kiinnostuneita tarinallisesta merkitysrakenteesta ja tapahtumaketjuista elämän erilaisten tapahtumien välillä, eli siitä, miten tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden harrastukset ja ammatit ovat kietoutuneet toisiinsa. Tutkiessamme ammatin ja
harrastusten yhteen kietoutumista, kiinnitämme huomiomme niihin ihmisten kertomuksissaan
