Miesten masennuskokemusten yhteyksiä työelämään
Alisa Koikkalainen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Toukokuu 2020
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
Sosiaalipsykologia
KOIKKALAINEN ALISA: Miesten masennuskokemusten yhteyksiä työelämään Pro gradu -tutkielma, 77 sivua, 2 liitettä (3 sivua)
Tutkielman ohjaajat: Professori Vilma Hänninen, tutkijatohtori Mervi Issakainen Toukokuu 2020
Avainsanat: masennus, kokemus, työelämä, maskuliinisuus, narratiivisuus
Tämä tutkielma käsittelee miesten kokemuksia masennuksen ja työelämän yhteyksistä tarinallisesta näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia yhteyksiä masennuskokemusten ja työelämän väliltä löytyy ja minkälaisia merkityksiä työelämään liitetään. Lisäksi pyrkimyksenä on tarkastella, millä tavoin maskuliinisuus kytkeytyy tarinoihin masennuksesta ja työelämästä.
Narratiivinen lähestymistapa muodostaa tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen ja antaa näkökul- man kokemusten tarkasteluun. Ihminen nähdään tarinankertojana, joka rakentaa minuuttaan suh- teessa kulttuurisiin mallitarinoihin samalla kun hän tuottaa itse sisältöä kulttuuriseen tarinoiden va- rastoon. Tarinoiden avulla on siis mahdollista rakentaa ja välittää tietoa ympäröivästä maailmasta.
Kokemukset nähdään jatkuvan muutoksen alaisina prosesseina, joihin liittyvät merkitykset nähdään ajallisuuteen ja tilannekohtaisuuteen sidottuina.
Tutkimus on toteutettu laadullisilla menetelmillä. Tutkimusaineisto koostuu kahdeksasta narratiivi- sesta teemahaastattelusta. Osa haastatteluista toteutettiin videopuheluiden ja osa äänipuheluiden välityksellä. Kaikki haastateltavat olivat miehiä, joilla on kokemusta masennuksesta arkea haittaa- vana asiana. Seitsemällä kahdeksasta haastateltavasta oli myös lääkärin määrittämä masennusdiag- noosi. Haastateltavat olivat haastatteluhetkellä 22–37 -vuotiaita ja kotoisin eri puolilta Suomea.
Tutkimuksen aineisto on analysoitu yhdistelemällä temaattista ja narratiivista analyysia.
Miesten masennustarinoissa työelämä näyttäytyi uupumuksen aiheuttajana, rutiinien ylläpitäjänä ja merkityksellisyyden rakentajana. Joissain tarinoissa masennus aiheutti työkyvyn romahtamisen.
Tulosten mukaan miesten työperäiset uupumiskokemukset liittyivät vahvasti työyhteisötekijöihin, kuten työilmapiiriin ja esimiestyöskentelyyn. Myös työn kuormittavuus, yhdistettynä muuten ras- kaaseen henkiseen elämäntilanteeseen, näytti aiheuttavan ongelmia arjen jaksamisessa. Parhaimmil- laan työlähtöiset tekijät kuitenkin näyttäytyivät voimaannuttavina ja useissa tarinoissa nousi esiin, kuinka työn tekeminen voi auttaa masennuksesta selviytymisessä. Kaikissa tarinoissa kuitenkin korostui työn tärkeys ja suuri arvostus työntekoa kohtaan. Tulokset vahvistavat käsitystä työn ja arjen merkityksestä yksilön mielenterveydelle. Hyvinvoinnin edistämiseksi olisi tärkeää pyrkiä edistämään työoloja ja monipuolisia mahdollisuuksia työntekoon liittyen.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Departure of Social Sciences
Social Psychology
KOIKKALAINEN ALISA: Men’s experiences of depression and their connections to working life Master’s thesis, 77 pages, 2 appendices (3 pages)
Advisors: Professor Vilma Hänninen, Postdoctoral Researcher Mervi Issakainen May 2020
Keywords: depression, experience, work, masculinity, narrative
This study examines links between men’s experiences of depression and working life, from a narra- tive viewpoint. The aim of the study is to find out, what kind of connections can be found between experiences of depression and working life and what kind of meanings are associated with work. In addition, the aim is to regard how masculinity is linked to the narratives of depression and working life.
The narrative approach creates a theoretical framework for the study and provides a perspective for examining experiences. Man is seen as a storyteller, who constructs his self in relation to cultural story models, while producing content for the cultural warehouse of stories. Stories make it possible to construct and pass on information about the world around us. Experiences are seen as processes of constant change and their meanings are seen as tied to time and situation.
The research has been carried out using qualitative methods. The research material consists of eight narrative thematic interviews. Some of the interviews were conducted via video calls and some via voice calls. All interviewees were men with experiences of depression as a daily inconvenience.
Seven of the eight interviewees had also a medical diagnosis of depression. At the time of the inter- views, the interviewees were 22–37 years old and they lived in different parts of Finland. The re- search material has been analyzed by combining thematic analysis and narrative analysis.
In men’s stories of depression working life appeared to be a cause of exhaustion, a maintainer of routines and a meaning maker. In some stories depression caused a collapse in persons working ability. The results indicate that men’s work-related exhaustion experiences were strongly related to community factors, such as workplace atmosphere and the work of their supervisors. Heaviness of work, combined with otherwise difficult mental life situation, also seemed to cause problems with coping in everyday life. At their best, work-based factors appeared to be empowering and several stories emphasized how doing work can help to cope with depression. However, all the stories em- phasized the importance of work and the great appreciation for doing the work. The results rein- force a presumption of the significance of work and everyday life for individual’s mental health.
Therefore, to promote well-being, it would be important aspiring to promote working conditions and diverse working opportunities.
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Yleinen johdanto... 1
1.2 Masennuksen ja yhteiskunnan välinen suhde ... 3
1.3 Masennus ja työelämä ... 4
1.4 Miesten masennus ... 7
2 KESKEISET KÄSITTEET JA TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 9
2.1 Moniulotteinen masennus ... 9
2.2 Maskuliinisuus ... 11
2.3 Narratiivinen viitekehys teoreettisena taustana ... 13
2.3.1 Narratiivisuuden tieteenteoreettiset lähtökohdat ... 15
2.3.2 Näkökulma kokemuksen tarkasteluun ... 16
2.3.3 Sisäinen tarina ja tarinallisen kiertokulun teoria ... 18
3 TUTKIMUKSEN AINEISTO JA METODIT... 20
3.1 Laadullinen tutkimus ... 20
3.2 Haastattelu ... 20
3.3 Aineisto ja aineiston keruu ... 22
3.4 Etähaastattelun erityispiirteet ... 25
3.5 Aineiston esikäsittely ... 26
3.6 Analyysi ja sen toteutus ... 27
3.7 Eettisyyden periaatteet ... 29
4 TULOKSET ... 33
4.1 Tarinatyypit työelämän merkityksistä ... 33
4.1.1 Työ uupumuksen aiheuttajana ... 34
4.1.2 Työ rutiinien ylläpitäjänä ... 35
4.1.3 Työ merkityksellisyyden rakentajana ... 37
4.2 Kertomuksissa esiintyneitä teemoja ... 39
4.2.1 Yhteydet työelämän ja masennuskokemusten välillä... 39
4.2.2 Työilmapiiri ja johtaminen ... 41
4.2.3 Työelämän tukitoimet ... 44
4.2.4 Maskuliinisuusodotukset... 47
4.2.5 Sukupuoli ja avun hakeminen ... 52
4.2.6 Muiden suhtautuminen miesten masennukseen ... 55
4.2.7 Arjen selviytymiskeinot ... 59
5 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 64
5.1 Tulosten yhteenveto ... 64
5.2 Pohdinta ... 66
5.3 Tutkimuksen arviointi ja jatkotutkimuksen mahdollisuuksia ... 69
LÄHTEET ... 72
KUVIOT Kuvio 1. Tarinallinen kiertokulku ... 18 LIITTEET
Liite 1: Haastattelukutsu Liite 2: Haastattelurunko
”Oman heikkouden tunnustaminen oli koko asiassa se tuskallisin vaihe. Piti oppia hyväksymään, antaa itselle lupa, että voi ja saa olla heikko. Sitä seikkaa olin vuosikaudet paennut. Sulkenut sil- mäni ja korvani elämän kurjilta asioilta. Kätkin ne suunnattoman suorittamisen taakse. Aina, kun oli alkanut tuntua jollain tavalla ahdistavalta, lähdin töihin. Veikkaan, että työn alle moni meistä on juossut karkuun ongelmiaan. Ja se on väärin, sen sain kantapään kautta oppia. Omat ”perkeleet”
on kohdattava ennemmin tai myöhemmin. Minä kohtasin ne myöhemmin. Siinä vaiheessa, kun en enää jaksanut niitä paeta. Olin kiikissä ajatusteni kanssa, olin vastakkain itseni ja menneisyyteni kanssa. Niiden asioiden kanssa, joita en olisi koskaan halunnut kohdata. Mutta ne halusivat kohda- ta minut. Ja käyttivät kamalaa asetta. Masennusta.”
-Mikko Lindroos. 2007. Mies joka ei osannut kuolla.
1 JOHDANTO
1.1 Yleinen johdanto
Masennus on maailmanlaajuisesti hyvin yleinen ja merkittävä ilmiö. Yleisyytensä vuoksi siitä pu- hutaan usein jopa kansantautina. Masennus on yleistynyt Suomalaisessa väestössä huomattavasti 1990-luvulta lähtien ja tämä näkyy myös työelämässä masennuslähtöisten työkyvyttömyyseläkkei- den lisääntymisenä (Gould, Grönlund & Korpiluoma 2007, 35–36). Nykyään masennus on yksi yleisimmistä yksittäisistä syistä työkyvyttömyyseläkkeiden taustalla (Eläketurvakeskus 2019). Työ- kyvyttömyyttä aiheuttaneiden sairauksien suurin ryhmä on jo vuodesta 2000 alkaen ollut mielenter- veyden häiriöt ja yleisin diagnoosi tämän ryhmän sisällä on masennus (Findikaattori 2020).
Työelämän tarkastelu on ollut sosiaalipsykologiassa pitkään tärkeä tutkimuskohde, sillä työ sattuu olemaan merkittävänä osana ihmisen arkea ja elämää. Työhön ja työntekoon heijastuu myös paljon aikakaudelle tyypillisiä yhteiskunnallisia odotuksia ja arvostuksen kohteita, mikä tekee työn tarkas- telusta sosiaalipsykologisesti merkityksellistä. Kiinnostukseni masennuskokemusten ja työelämän yhteyksien tarkasteluun on lähtenyt liikkeelle havainnosta masennuksen yleisyydestä yhteiskunnas- sa sekä työkyvyttömyyseläkkeiden taustalla. Aihe on yhteiskunnallisesti merkityksellinen, sillä ma- sennus on paitsi uhka yksilön terveydelle ja toimeentulolle myös yhteiskunnan toimeentulolle, sillä masennuslähtöinen työkyvyttömyys aiheuttaa suuria kuluja yhteiskunnalle.
Aikaisemmin työelämän ja masennuksen yhteyksistä tehdyissä suomalaisissa tutkimuksissa miesten kokemukset ovat jääneet varjoon, koska suurin osa tutkimuksiin osallistuneista on ollut naisia. Tä- mä herätti minussa kiinnostusta lähteä tarkastelemaan, minkälaisia kokemuksia miehillä on työelä- män ja masennuksen yhteyksistä. Suurelta osin muissakin masennustutkimuksissa naisten koke- mukset ovat olleet yliedustettuna. Pitkään naisten masentuneisuus on ilmennyt selkeästi yleisempä- nä, mutta useissa tutkimuksissa on havaittu viitteitä siitä, että miehillä olisi jonkin verran taipumus- ta piilotella masentuneisuuttaan (esim. Addis 2008; Lester 2014), mikä on saattanut vaikuttaa myös tilastolliseen ilmenevyyteen. Miesten masentuneisuus on tilastollisessa mielessä kuitenkin lisäänty- nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana ja ero naisten tilastoihin on pienentynyt (ks. Suvisaari, Ahola, Kiviruusu, Korkeila, Lindfors, Mattila, Markkula, Marttunen, Partonen, Peña, Pirkola, Saar- ni, Saarni & Viertiö 2012; vrt. Suvisaari, Viertiö, Solin & Partonen 2018). Vaikka miesten masen-
nus on tilastollisessa mielessä ollut ainakin toistaiseksi vähäisempää, kertovat itsemurhatilastot miesten masennuksen vakavuudesta. Miehet tekevät huomattavasti enemmän itsemurhia. Esimer- kiksi vuonna 2018 kolme neljästä itsemurhan tehneestä oli miehiä. (Findikaattori 2019). Tilastolli- set erot kielivät miesten masennuksen vakavuudesta ja herättävät mielenkiintoa tarkastella miesten masennuksen erityispiirteitä.
Tarkoituksena tässä tutkielmassa on siis tarkastella miesten masennuskokemusten yhteyksiä työ- elämään. Masennuskokemuksia ja työelämäkokemuksia peilaan maskuliinisuden viitekehykseen, sillä aikaisempien tutkimusten valossa maskuliinisuuden odotuksilla ja ihanteilla vaikuttaisi olevan jokseenkin tärkeä rooli miesten kokemusten taustalla. Individualismin aikakausi on antanut sysäyk- sen sille, että nykypäivänä on jossain määrin helpompaa toteuttaa omaa yksilöllistä itseä. Minua kiinnostaa muun muassa kokeeko nuoret aikuiset miehet nykyajan individualistisena aikakautena paineita maskuliinisuusodotuksista. Aiheen tarkastelu on toteutettu hyödyntämällä laadullisen tut- kimuksen menetelmiä. Narratiivisuus toimii tutkimuksen teoreettismetodologisena lähtökohtana kokemusten tarkastelulle, ja tietoa miesten masennuskokemuksista olen kerännyt kahdeksan yksilö- haastattelun avulla. Tutkimuksen tarkoituksena on löytää vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
1. Minkälaisia yhteyksiä miesten masennuskokemusten ja työelämän väliltä löy- tyy?
2. Minkälaisia merkityksiä työhön liitetään masennuksen kokeneen näkökulmas- ta?
3. Miten maskuliinisuus kytkeytyy miesten masennuskokemuksiin ja työelä- mään?
Tutkielmani etenee siten, että johdantoluvussa käydään läpi taustoitusta tutkimukselleni. Seuraavis- sa johdannon alaluvuissa tuon esiin näkemyksiä masennuksen ja yhteiskunnan välisestä suhteesta, esittelen hieman aikaisempaa tutkimustietoa masennukseen ja työelämään liittyen ja miesten ma- sennukseen liittyen. Toinen luku keskittyy tutkimukseni kannalta keskeisten käsitteiden avaamiseen ja teoreettisen viitekehyksen esittelyyn. Teoreettisen viitekehys muodostuu narratiivisen lähestymis- tavan ympärille. Kolmannessa luvussa keskitytään tutkimusmenetelmien ja aineiston esittelyyn.
Luvussa selostan auki tutkimuksen menetelmälliset lähtökohdat ja käyn läpi aineistonkeruuproses- sia ja analyysin etenemistä. Lisäksi tuon esiin aineiston laajuutta ja esitän aineistoon kohdistuvaa arviointia. Neljäs luku puolestaan keskittyy tutkimustulosten esittelyyn. Käyn tutkimustuloksia läpi muodostamieni tyyppitarinoiden ja tutkimusaineistosta esiin nousseiden teemojen kautta. Viiden-
nessä ja viimeisessä luvussa käyn läpi tulosten yhteenvedon ja esitän tutkimukseeni liittyen arvioin- tia, pohdintaa ja jatkosovelluksen mahdollisuuksia.
1.2 Masennuksen ja yhteiskunnan välinen suhde
Masennus on vaikuttanut lisääntyneen länsimaisissa kulttuureissa aina 90-luvulta lähtien. Yleisty- minen on ollut sen verran voimakasta, että voidaan puhua jopa masennusepidemiasta. Yleistyminen liittyy etenkin moderneihin länsimaisiin yhteiskuntiin, mikä on aiheuttanut paljon keskustelua ja herättänyt mielenkiintoa tarkastella erilaisia selityksiä ilmiön taustalla. (Tontti 2005.) Masennuksen yleistymiselle on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta, mutta Markkula ja Suvisaari (2018, 195–
196) kuitenkin huomauttavat, että vaikka on mahdotonta osoittaa vain yhtä tekijää, joka selittäisi masennuksen lisääntymistä, voi masennuksen esiintymisen muutoksiin kuitenkin etsiä vastauksia ympäröivän yhteiskunnan muutoksista. Masennuksen merkityksen taustalla piilee nimittäin aina vallitseva yhteiskunnallinen tilanne.
Saastamoinen (2014) on käsitellyt kolmea näkökulmaa masennuksen yleistymisen taustalla. En- simmäisen näkökulman mukaan masennuksen yleistyminen liittyy medikalisaatioon, toisen näkö- kulman mukaan masennus liittyy ihmisten tapaan hahmottaa itseään terapiakulttuurin diskursiivis- ten mallien kautta ja kolmas näkökulma käsittää masennuksen yhteiskuntamme patologisen tilan ilmentäjänä. Medikalisaatiossa on kyse siitä, että aikaisemmin normaaliin elämänkulkuun kuulunei- ta ongelmia, hankaluuksia ja epämukavuuksia on alettu käsitteellistämään sairauksina ja niiden hoi- tamiseen on alettu keksimään lääkkeitä. Terapiakulttuurilla puolestaan tarkoitetaan sitä, kun terapia ei tietyllä tapaa enää rajaudu psykologiseen asiantuntijuuteen säännellyissä asiakaskohtaamisissa, vaan asiantuntijuuteen liittyvä sanasto ja selitysmallit ovat levinneet osaksi yleistä kulttuurista sa- nastoa ja ihmisten tulkintatapaa. Masennus yhteiskunnan patologista tilaa ilmentävänä on yleisen tason viittaus yhteiskuntalähtöiseen pahoinvointiin. (Saastamoinen 2014.) Selityksinä medikalisaa- tio ja terapiakulttuuri viittaavat siihen, että masennuksen lisääntyminen olisi tietyssä mielessä näen- näistä; että ihmiset käsittävät enemmän tavallisia elämään kuuluvia asioita ongelmien kautta.
Yhteiskuntalähtöisen pahoinvoinnin näkökulmasta masennuksen kokemuksiin liitetään sosiaalisten rakenteiden ja instituutioiden nopea muutos (Saastamoinen 2014). Masennuksen lisääntymisen on ajateltu kytkeytyvän muun muassa arvomuutokseen siirryttäessä yhteisöllisyydestä yksilöllisyyteen (Tontti 2005). On tavallista, että maailma muuttuu ja sitä mukaa myös ihmisten toimijuuden ihan-
teet muuttuvat. Individualismi ja nykyajan kapitalismi ovat eräitä muutoksen tuotteita ja ne liitetään usein negatiivisiin kokemuksiin, sillä ne edustavat ihannetta ”superihmisestä”. Nykyaikana ihan- noidaan paljon aktiivisuutta, tuotteliaisuutta, autonomisuutta ja kustannustehokkuutta. Masennus voidaan nähdä mielipahakeskeisenä tilana, jossa ihmisellä ei ole voimia olla ihanteiden tai jopa vaa- timusten mukaisesti aktiivinen ja itseään toteuttava. Masennus voidaan siis nähdä käsitteenä, joka kuvaa yksilöllisen elämäntavan ongelmaa. (Saastamoinen 2014.) Masennuksen voi käsittää ”itseksi tulemisen uupumisena” (Ehrenberg 2007).
Useinkaan ei välttämättä huomioida, minkälaisia vaikutuksia yhteiskunnallisilla tekijöillä tai maa- ilman tilanteella voi olla kokemusten muodostumisen taustalla. Blazer (2005) huomauttaa, että maa- ilma on täynnä epävarmuuksia ja se voi olla uhkaava paikka elää. Muutokset maailman tilanteessa voivat odotetusti aiheutta ahdistusta, mutta ihmiset vaikuttavat unohtavan yhteyden tunteiden ja ympäröivän maailman välillä (Emt., 3–4). Vaikka yksilöllistymiskehityksellä vaikuttaisi olevan jonkin verran yhteyksiä masennuksen lisääntymiseen yhteiskunnassa, on kuitenkin haastavaa toden- taa sen vaikutusten suuruus todellisuudessa masennuksen lisääjänä. Olisi kuitenkin syytä huomioida yksilöllisiä tekijöitä laaja-alaisemmin erilaisia tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa masennuksen taustal- la.
1.3 Masennus ja työelämä
Työelämän muutoksilla voi myös olla yhteyksiä masennukseen. Vaikka työn fyysinen rasittavuus on vähentynyt vuosien varrella, on työn henkinen rasittavuus kuitenkin kasvanut ja tämä on liitetty mielenterveyden haittojen kasvuun. (esim. Lehto, Lindström, Lönnqvist, Parvikko, Riihinen, Suksi
& Uusitalo 2005, 14; Siltala 2004). Työn henkinen kuormittavuus on lisääntynyt 1990-luvun alusta lähtien eli samoihin aikoihin, kun masennuksen ilmenevyys on lähtenyt nousuun. Työ on muuttunut suurelta osin ”mielen työksi” ruumiillisen rasituksen sijaan ja masennus vaikuttaa vahvasti ja ensisi- jaisesti ihmisen henkiseen puoleen. (Lehto ym. 2005, 16.) Työ ei kuitenkaan ole muuttunut yleisellä tasolla kuormittavammaksi pelkästään mielen työn lisäännyttyä, vaan kuormittavuuden lisääntymi- seen on liitetty myös 1990-luvun lama, sillä se on vaikuttanut esimerkiksi yksilöiden työaikojen ja työmäärien kasvuun (Lehto & Sutela 2008, 218).
Pyrkimys talouden kasvuun aiheuttaa kustannustehokkuuteen pyrkimystä, joka näkyy myös yksit- täisten työntekijöiden vastuun ja työmäärän kasvuna. Työelämän muutokset ovat aina yhteyksissä
yleiseen yhteiskunnalliseen muutokseen, jolloin myös työn tekoon ja työntekijöihin kohdistuvat toimijuuden ihanteet muuttuvat. Aikamme ihanne väsymättömästä, tehokkaasta ja aktiivisesta supe- rihmisestä heijastuu näin ollen myös työelämään. Ihmisiltä odotetaan jatkuvasti enemmän työelä- mässä, jolloin yksilöitä saatetaan kannustaa asettamaan itselleen turhan suuria tavoitteita ja taakko- ja, mikä saattaa johtaa uupumuksen ja siitä edelleen masennukseen. (Kalliola 2010; Lehto ym.
2005, 15; Väänänen & Varje 2014, 248.)
Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee suuri arvostus työtä ja töitä tekeviä ihmisiä kohtaan. Työn kautta on mahdollista saavuttaa asema ja arvostusta yhteisön sisällä. Työn kuormittavuuteen ei vält- tämättä viitsitä hakea apua, vaan etenkin miesten keskuudessa pitkistä työpäivistä ja raskaista tehtä- vistä saatetaan kertoa lähestulkoon sankarilliseen sävyyn, vaikka toisaalta kertomuksista paistaa myös uupumus ja työlle omistautumisen kielteiset vaikutukset. Ainakin miesten keskuudessa on melko yleistä se, että ei haluta poiketa työntekoon liittyvästä kulttuurisesta mallitarinasta, koska poikkeamisella koetaan olevan sosiaalisessa mielessä negatiivisia seurauksia. (Valkonen 2014, 107.) Yksilö saattaa siis kokea, että vaikka yhteiskunnalliset vaatimukset ja työtaakka tuntuvat ras- kailta, on pienempi paha kokea jaksamisensa kanssa ongelmia kuin stigmatisoitua eli leimautua yhteisön silmissä heikoksi.
Valkosen ja Hännisen tutkimuksessa (2012) huomattiin, että miesten masennustarinoihin liittyy useissa tapauksissa vahvasti työelämä. Työelämään ja sen ongelmiin heijastuu yhteiskunnalliset ihanteet ja tehokkuuden vaatimukset, joita miehet haluavat ylläpitää ja toteuttaa omalla käytöksel- lään. Yhteiskunnalliseen ihanteeseen sisältyy ajatus siitä, että suomalainen mies täyttää aina velvol- lisuutensa. Ihanne jossain määrin liittyy suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan: miehet toteuttavat niin sanottujen maalaisarvojen mukaista ahkeraa työntekijäkuvaa sekä isänmaallisen sotilaan kult- tuurista luonnetta, jossa periksi ei anneta. Masennustarina kuvaa velvollisuuksiaan toteuttavia mie- hiä, jotka pintapuolisesti esittävät vahvaa ja toimeliasta, mutta pinnan alla kokevat myös haavoittu- vuutta ja masentuneisuutta. (Valkonen & Hänninen 2012.)
Vaikka yhteiskunnallisilla tekijöillä on vaikutusta masennuksen syntymiseen, ovat yhteiskunnalliset syyt yksilön kannalta välillisiä syitä (Suonsivu 2003, 35). Masennuksen syntymiseen liittyy vahvas- ti yksilön henkilökohtaiset ominaisuudet ja erilaiset tilannetekijät, joten masennusta ei voida selittää pelkästään yhteiskuntalähtöisillä tekijöillä. On kuitenkin selkeitä viitteitä siitä, että individualismi,
yhteiskunnallinen aktiivisuuteen, tuotteliaisuuteen ja tehokkuuteen painostava kulttuuri ja työelä- mäihanteet liittyvät jossain määrin masennuskokemuksiin.
Useissa tutkimuksissa on havaittu yhteyksiä työn kuormittavuuden ja masennuksen välillä (esim.
Issakainen 2014; Suonsivu 2003; Rikala 2018). Masennus, työuupumus ja muutkin mielentervey- den ongelmat liitetään usein sellaisiin töihin, joita työntekijä ei koe mielekkääksi, koska epämielek- kään työn tekeminen on jaksamisen ja motivaation kannalta raskaampaa. Kärkkäinen (2002) kui- tenkin huomauttaa kuinka myös itseä miellyttävä työ ja liiallinen uurastus sen parissa voivat johtaa ajan kanssa työn ilottomuuteen ja uupumukseen. Työn ilottomuus ja uupumus vaikuttavat puoles- taan yleisesti hyvinvointiin ja terveyteen. Työmotivaatiolla on siis oma elinkaarensa jopa miellyttä- vässä työssä. Loppuun palamisen oireisiin voidaan lukea ylimääräinen väsymys, ammatillisen osaamisen romahtaminen ja kyynistyminen. Oireet kuvaavat työuupumusta, mutta niitä voidaan soveltaa myös masennuksen tarkasteluun. (Kärkkäinen 2002.) Kuormittava työ ei välttämättä itses- sään aiheuta masentuneisuutta, mutta työlähtöinen uupuminen voi lisätä uupumista myös muilla elämän aluilla ja muuttua masennukseksi.
Työn merkitys mielenterveyteen ei kuitenkaan liity pelkästään yksilön kokemuksiin itse työnteke- misen kuormittavuudesta, vaan työhyvinvointi liittyy myös organisaation sisäisiin työyhteisöteki- jöihin (Romakkaniemi 2011, 219). Työyhteisön sisäisellä dynamiikalla ja erilaisilla työntekemiseen liittyvillä muuttujilla on siis vaikutusta työntekijöiden koettuun hyvinvointiin. Useissa tutkimuksis- sa on noussut esiin, että työn yleisen kuormittavuuden lisäksi työyhteisötekijöillä on yhteyksiä ma- sennuksen kokemuksiin (esim. Issakainen 2014; Rikala 2018; Sulander, Helkama, Elovainio &
Arffman 2011; Suonsivu 2003). Työyhteisötekijöihin lukeutuu esimerkiksi työelämän muutosten hallinta, vallitsevat työolot, työn hallittavuus, työssä vaikuttamismahdollisuudet, yhteisön ilmapiiri, tunneilmasto, esimiestyöskentely ja esimiesten jaksaminen (Suonsivu 2003, 31–34). Ne luovat ra- kenteita, jotka määrittävät työntekemisen reunaehtoja (Romakkaniemi 2011, 219). Huono työilma- piiri voi esimerkiksi vaikuttaa negatiivisesti työn tekemiseen ja yksilön hyvinvointiin.
Vaikka työn tekemiseen liittyy useita kuormitustekijöitä ja joissain tapauksissa työ voi olla mielen- terveysongelmien, kuten masennuksen taustalla, tulee muistaa, että työelämällä on ehdottomasti myös positiivisia yhteyksiä mielenterveyteen ja muutenkin hyvinvointiin. Työ voi toimia masen- nukselta suojaavana tekijänä tai se voi auttaa masennuksesta selviytymisessä. Työ ensinnäkin antaa toimeentulon ja rytmittää elämää. Se myös tarjoaa mahdollisuuksia kasvuun ja kehittymiseen ja
mahdollisesti itsetunnon kehittämiseen. Myös sosiaalisia suhteita ylläpidetään töiden kautta, mikä luo jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. (Kivistö, Kallio & Turunen 2008, 27.) Töissä käymi- nen siis hyvin suurella todennäköisyydellä ehkäisee masentuneiden vetäytymistä omiin oloihinsa ja ehkäisee tässä mielessä syrjäytymistä.
Hänninen ja Valkonen (2019) tuovat esiin masennuksen kokeneiden ajatuksia ja kokemuksia siitä, kuinka he töihin mennessä ikään kuin astuivat ulos masentuneen roolistaan työpäivän ajaksi, jolloin työrooli tarjosi muuta ajateltavaa ja helpotusta olotilaan ainakin tilapäisesti. Myös Issakaisen (2014, 24–25) tutkimuksessa nousi esiin se, että työ toi joissain tapauksissa masentuneelle tasapainoa elä- mään ja loi tietynlaisen piilopaikan omilta henkisiltä ongelmilta, koska keskittyminen oli työasiois- sa. Tämä antaa viitteitä siitä, että masennuksesta huolimatta töissä käyminen ja työtehtävistä suoriu- tuminen koetaan tärkeäksi. Tämä lienee jossain määrin liitoksissa rutiinien ylläpitämiseen ja arjesta selviytymiseen niiden avulla. Toki yleensä töiden tekemisestä saa myös paremman toimeentulon verrattuna tukien varassa elämiseen, joten sekin voi olla syynä miksi masentuneet haluavat kovasti pysyä työelämässä vaikeuksista huolimatta.
1.4 Miesten masennus
Miesten ja naisten masennusoirehdinnan eroavaisuuksia on kuvattu esimerkiksi seuravalla tavalla:
”Missä naiset ovat masentuneina surullisia, pahoillaan ja itseensä käpertyneitä, siinä miehet ovat masentuneina raivoissaan, vihaisia ja purkavat huonon olonsa ulospäin” (Roos 1999). Eli naisille tyypillisempänä on nähty pahan olon purkaminen itseensä, esimerkiksi syömishäiriöiden tai viilte- lyn kautta, kun taas miesten on nähty ajautuvan helpommin ulospäin suuntautuviin väkivallan te- koihin. (Rogers 2014, 48; Roos 1999.) Erot voidaan liittää sukupuoleen kohdistuviin stereotyyppi- siin odotuksiin. Roos (1999) on huomauttanut, että miesten parissa piilevä masennus ilmenee useas- ti aggressiivisuutena ja väkivaltaisuutena, kun taas niin sanottu avoin masennus ilmenee lamaantu- misena ja tunteettomuutena, joka mukailee enemmän naisille tyypillistä oirehdintaa. Hän on mai- ninnut, että miehet kärsivät masennuksesta useammin kuin tietävätkään, mutta sitä ei tunnisteta, koska se on niin sanottua piilomasennusta.
Usein on myös huomattu, että miesten keskuudessa yleinen tapa ”käsitellä” masennusta on piiles- kellä pullon takana eli yrittää hukuttaa surut alkoholiin (esim. Hänninen & Valkonen 2019.) Alko- holin reipas kuluttaminen tapaa usein aiheuttaa uusia ongelmia, eikä korjaa alkuperäistä ongelmaa.
Miesten epäedullisia selviytymiskeinoja tunneperäisiin ongelmiin voidaan Seidlerin (1998) mukaan selittää esimerkiksi sillä, että miehet eivät ole naisiin verraten yhtä taitavia käsittelemään tunteitaan, koska he usein kasvavat ottaen etäisyyttä tunnepuoleensa. Tunteellisuutta ei välttämättä pidetä ko- vin maskuliinisena ominaisuutena, joten sosialisaatio ja mallitarinat maskuliinisuudesta voivat kas- vattaa pojat ja miehet välttämään tunteellisuutta. Masennukseen liittyvät tavanomaiset oireet, kuten tunneherkkyys, päättämättömyys, itkuisuus ja voimattomuus voidaan nähdä ristiriidassa perinteises- ti maskuliinisuuteen liitettyjen ominaisuuksien kanssa (Oliffe, Kelly, Bottorff, Johnson & Wong 2011), mikä voi aiheuttaa miehissä joko sen, että masennuksen tunteita ei tunnisteta tai sitten niitä ei haluta myöntää, sillä ei haluta näyttäytyä muiden silmissä heikkoina.
Miehet hakevat apua mielenterveyden ongelmiin liittyen selkeästi naisia harvemmin. Kuten masen- nuksen esiintyvyyden vaihtelevuus sukupuolten välillä, myös avunhakutoimet voivat heijastaa pait- si tiettyyn sukupuoleen liittyviä kulttuuriarvoja ja -odotuksia, myös niitä odotuksia, jotka liittyvät naisten ja miesten erityisiin sosiaalisiin rooleihin. (Rogers 2014, 43.) Modernin ajan miehiä on luonnehdittu itsenäisiksi ja omavaraisiksi. Muilla voi olla emotionaalisia tarpeita, mutta miehille tyypillisempänä on nähty se, että heidän on käsiteltävä omat tunnetaakkansa itse tai olla käsittele- mättä niitä. Avun kysyminen on nähty heikkoutena. Miehet on nähty rationaalisina ja naiset tunteel- lisina. (Seidler 1998.) Tämä on toki jokseenkin yksinkertaistettu ja kärjistetty näkemys, jota ei tule ottaa liian kirjaimellisesti.
Miesten masennusta ja siihen liittyviä erityspiirteitä on tarkasteltu jonkin verran maskuliinisuuden näkökulmasta ja vaikuttaisi siltä, että joissain tapauksissa maskuliinisuuden normit estäisivät miehiä ilmaisemaan tunteitaan tai hakemaan apua (Addis 2008). Ei tule kuitenkaan yleistää, että kaikki miehet vaikenisivat masennuksestaan ja pitäisivät masennusta maskuliinisuuden vastaisena asiana.
Niin sanottu perinteinen maskuliinisuus voi toimia myös voimavarana. Miehet nähdään usein ratio- naalisina ja avun hakeminen omiin mielenterveyden ongelmiin voidaan nähdä rationaalisena toi- mintana, jolloin apua myös lähdetään hakemaan. Myöskään kaikki miehet eivät yritä hukuttaa suru- jaan alkoholiin, vaikka se suhteellisen yleistä onkin. On myös olemassa paljon perinteistä maskulii- nisuutta tukevia selviytymiskeinoja, kuten liikunta ja työskentely. (Valkonen, Hänninen & Lindfors 2012).
2 KESKEISET KÄSITTEET JA TEOREETTINEN VIITEKEHYS
2.1 Moniulotteinen masennus
Masennus on ilmiönä laaja ja monimerkityksellinen. Suomen kielessä voidaan puhua esimerkiksi masennuksesta, masentuneisuudesta, masennustilasta, masennusoireyhtymästä ja depressiosta. Ylei- sesti käsitteellä masennus tarkoitetaan ohimenevää alakuloista mielialaa, pitkäaikaisempaa alakuloa tai masentuneisuuden tunnetilaa. Masentuneisuus viittaa masennuksen tunteen kokemiseen. Depres- sio on terminä synonyymi yläkäsitteelle masennus, mutta sillä voidaan viitata myös masennustilan käsitteeseen. Masennustila käsitetään mielialahäiriöihin luokittuvana psykiatrisena sairaustilana, jossa masentuneisuus on jatkunut keskeytymättä vähintään kahden viikon ajan. Termillä masennus- oireyhtymä puolestaan viitataan erilaisiin mielenterveyden häiriöihin, joiden ydinoireena on masen- tunut mieliala. (Kampman, Heiskanen, Holi, Huttunen & Tuulari 2017, 10–11.)
Masennuksen teoretisoinnin kenttä on hyvin moninainen ja teoreettisen tarkastelun moninaisuuden- voi ääripäissään kiteyttää lääketieteellisen naturalismin ja sosiaalisen konstruktionismin lähestymis- tapoihin (Pilgrim & Bentall 1999). Lääketieteellisen naturalismin näkökulmasta masennusta tarkas- tellaan pääasiassa biologisten toimintojen ja toimintahäiriöiden näkökulmasta. Masennus nähdään sairautena. Masennuksen kliiniseen tunnistamiseen on kehitetty oma diagnostiikka, johon kuuluu oirekuvan hahmottaminen ja vakavuusasteen määrittäminen. Suomessa virallisena tautiluokituksena masennukselle toimii WHO:n laatima ICD-10 (International Statistical Classification of Diseases and Related Health Problems, kymmenes versio). Tautiluokituksen mukaan masennus voidaan ja- kaa yksittäisiin tai toistuviin masennustiloihin. Suomessa masennus jaotellaan vakavuutensa perus- teella lieviin, keskivaikeisiin ja vaikeisiin masennustiloihin. (Isometsä 2017, 38.)
Toisen ääripään eli sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta masennuksen nähdään tapahtuvan tietynlaisissa yhteiskunnallishistoriallisissa tilanteissa. Masennusta ei nähdä niinkään biologisena ilmiönä, vaan sosiaalisesti tuotettuna, historiallisena ja kulttuurisena päätelmänä ja ymmärryksenä omasta itsestä erilaisissa tilanteissa suhteessa muihin. (Tontti 2008, 20–21.) Masennus voidaan siis käsittää kulttuurisena mallitarinana, jonka avulla ihmiset pyrkivät tekemään sekä omia kokemuksi- aan että toisten ihmisten käyttäytymistä ymmärrettäviksi. Tietyntyylistä tunteiden ja käyttäytymisen
kokonaisuutta satutaan kutsumaan masennukseksi, vaikka käsitteelle löytyykin useita eri määritel- miä ja niihin sidottuja merkityksiä. (Valkonen 2014, 110.)
Lääketieteellistä näkökulmaa voidaan kritisoida muun muassa siitä, että se pitää masennusta turhan absoluuttisena ja yksinkertaisena ilmiönä. Se usein jättää huomiotta sosiaalisen ympäristön merki- tyksen, vaikka nykyisin on paremmin tiedossa masennuksen yleisyys sekä se, että sosiaalinen ym- päristö on täynnä stressitekijöitä, jotka tekevät meistä haavoittuvia. (Blazer 2005, 4.). Sosiaalinen konstruktionismi on taas oikeassa ottaessaan huomioon yksilöiden käsityksen kulttuurista ja histori- allisen suhteellisuuden, mutta liioittelee kyseenalaistaessaan kaiken todellisuuden säännönmukai- suuden ja mielen ongelmien kausaalisuuden. (Pilgrim & Bentall 1999; Tontti 2008, 19.)
Vaikka masennusta tutkitaan paljon ja siihen liitetään erilaisia näkökulmia, ei yksikään näkökulma pysty tarjoamaan täysin tyydyttävää määritelmää masennukselle tai luomaan yksiselitteisiä selitys- malleja siitä ja sen taustatekijöistä. Erilaiset selitysmallit toki kritisoivat, mutta toisaalta myös täy- dentävät toisiaan ja luovat masennuksen tiedollisen ytimen. Pilgrim (2015, 142) huomauttaa, että koska ihmisen mielen maailma on monimutkainen, siitä on turha pyrkiä luomaan turhan yksinker- taistavia päätelmiä. Onkin mielekästä huomioida useampia näkökulmia ja tuoda yhteen erilaisia näkemyksiä mahdollisimman monipuolisen kuvan saamiseksi. Sosiaalipsykologisesta näkökulmasta tärkeää on kuitenkin huomioida sosiaalinen ja yhteiskunnallishistoriallinen ulottuvuus. Pilgrim kä- sittelee aihetta kriittisen realismin kautta ja pyrkii kuromaan aatteellisten ääripäiden väliä pienem- mäksi (Pilgrim & Bentall 1999; Pilgrim 2015). Itse käsitän tutkimuksessani masennuksen ihmiselle kärsimystä aiheuttavana ja elämää hankaloittavana asiana, mutta en liitä käsitteen käyttämiseen mi- tään yksittäistä selitysmallia. Olen kriittisen realismin näkökulman kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että masennus on ilmiönä sen verran monimuotoinen, että sille on turha yrittää väkisin an- taa yksinkertaista määritelmää.
Ilmiönä masennus on jokseenkin arkinen ja useimmille jollakin tapaa tuttu, vähintään ohimenevänä tunnetilana, mutta se voi olla myös lievä, keskivaikea tai vakava sairauden tila. Sen vakavuus voi ulottua erilaisten kielteisten tekijöiden jatkumosta, arkipäivän pienistä vastoinkäymisistä aina itse- murhaan asti. (Tontti 2005.) Masennuksen kokemuksen syntymiselle voi olla lukuisia syitä ja siihen voivat vaikuttaa sekä biologiset, psykologiset, että sosiaaliset tekijät (Kampman ym. 2017, 12). Ma- sennukseen voi johtaa esimerkiksi erilaiset elämän mittaan kasaututuvat, eritasoiset ja yhteen sovit- tamattomat liian suureksi koetut ongelmat tai vastoinkäymiset. Sosiaalisten tekijöiden näkökulmas-
ta masennuksen kokemukset voivat painottua esimerkiksi sosiaaliseen puutteellisuuden tunteeseen, liian tiukasti normitettuun elämään tai sosiaaliseen ahtauteen. (Tontti 2008, 38.)
Masennuksesta seuraa erilaisia oireita, joihin kuuluvat muun muassa epätoivoisuus, kehollinen epämukavuus, toiminnan ja aikaansaamisen vaikeudet, syyllisyys, arvottomuuden tunne, ahdistu- neisuus ja vieraantuminen muista ihmisistä. Jatkuessaan masennusoireet aiheuttavat muutosta yksi- lön kokemusmaailmassa. Yksilö voi kokea vieraantumisen tunnetta, sillä masentuneiden kokemuk- set poikkeavat jonkin verran ei-masentuneiden tavallisista ja jokapäiväisistä kokemuksista. (Ratclif- fe 2015, 14–15.) Henkisen epämukavuuden tai kipujen lisäksi masennukseen voi todetusti liittyä myös fyysisiä eli somaattisia oireita, jolloin kokemus ei ole pelkästään mielen sisäinen, vaan lisäksi ruumiillinen (Emt., 75). Suhde kokemuksiin on siis sekä henkinen että fyysinen.
Masennuksen pituudesta, taustalla olevista syistä tai masennuskäsityksestä huolimatta masennus aiheuttaa yksilölle kärsimystä ja kokemus on todellinen (Saastamoinen 2014, 145), joten kenenkään kokemusta ei tulisi vähätellä ja masennukseen tulisi kiinnittää lievissäkin tapauksia huomiota, jotta ongelmat eivät kasaantuisi ja pahentuisi. Yksi tapa käsittää masennus on nähdä se toiminnallisena loukkuna, koska masennus usein vähentää ihmisen toimintakykyä ja jaksamista arjessa. Toiminnal- linen loukku eli masennus muodostuu jossain tilanteesta, jossa yksilölliset tekijät, kulttuuriin kas- vamisen ja siinä toimimisen myötä kehittyneet tavoitteet kohtaavat historiallis-yhteiskunnallisesti muodostuneet vaatimukset ja olosuhteet. Masennus on siis yhtä aikaa yhteiskunnallinen ja yksilölli- sen ainutkertainen. (Hänninen 2011.) Tästä syystä masennusta tuleekin tarkastella yksilöllisen ko- kemuksen lisäksi yhteiskunnallisena kokemuksena. Oleellista on tarkastella minkälaiset sosiaaliset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät saattavat vaikuttaa masennuksen taustalla.
2.2 Maskuliinisuus
Maskuliinisuus on käsitteenä haastava ja sille ei ole yhtä ja yhteneväistä määritelmää. Se on abst- rakti entiteetti, joka määrittyy suhteessa feminiinisyyteen (Jokinen 1999). Perinteisesti maskuliini- suus liitetään mieheyteen ja feminiinisyys naiseuteen. Kumpikaan ei kuitenkaan ole mustavalkoi- sesti vain sukupuoleen sidottu rooli tai ominaisuus, vaikka niihin liittyykin tietynlaiset ilmenemis- tavat ja odotukset. Maskuliinisuutta ei ole syytä pitää yksilössä, miehessä ilmenevänä biologisena ominaisuutena, vaan se on kulttuurinen tuote ja siihen vaikuttavat monet asiat, kuten kollektiivit, instituutiot ja historialliset prosessit. (Skeggs 1993.)
Maskuliinisuuteen liitetään eri kulttuureissa omat kielelliset merkitykset, jotka rakentuvat diskurs- seista eli puheiden tai ajatteluiden tavoista ja hierarkioista. Vaikka maskuliinisuus on myös paljon muuta kuin semioottinen järjestelmä, on tärkeää ymmärtää maskuliinisuuteen muodostuvan dis- kursseista, sillä ne vaikuttavat siihen minkälaiseksi käsitys maskuliinisuudesta muodostuu. (Skeggs 1993.) Esimerkiksi suomalaisten miesten käsitykset maskuliinisuudesta todennäköisesti eroavat jonkin verran vaikkapa espanjalaisten miesten käsityksistä maskuliinisuudesta.
Connellin (1995) mukaan on olemassa useita maskuliinisuuksia. Länsimaissa miehiin kohdistuvia sosiokulttuurisia odotuksia usein jäsennetään Connellin kehittämän hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen kautta. Hegemoninen maskuliinisuus edustaa arvostetuinta maskuliinisuuden muotoa, joka koostuu maskuliinisuuden ideaaleista ja normeista joihin miesten tulisi pyrkiä. Se ei ole yleisin maskuliinisuuden muoto, mutta koska se edustaa arvostetuinta tapaa olla mies, pakottaa se miehet arvioimaan itseään suhteessa kyseiseen ideaaliin. (Connell & Messerschmidt 2005.) Hegemoninen maskuliinisuus voidaan siis käsittää arvostettuna mallitarinana miehisyydestä ja miehisyyden ideaa- lista.
Jokinen (2000) on kirjoittanut kulttuurisesta maskuliinisuudesta. Kulttuurisella maskuliinisuudella hän tarkoittaa kulttuurista johdettavia miesideaaleja, stereotypioita ja näihin perustuvia miehiin kohdistettavia odotuksia. Kulttuurisen maskuliinisuuden ideaalit hän jaottelee seuraavanlaisesti:
(i) Mies on fyysisesti voimakas, ja hän on fyysiseltä kooltaan naista suurempi.
(ii) Mies menestyy yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti. Hän kykenee elättämään perheensä, ja hänellä on poliittista tai sosiaalista valtaa.
(iii) Mies on luonteeltaan vakaa ja järkkymätön, mikä ilmenee päättäväisyytenä, kriisitilanteiden hallintana ja rationaalisuutena.
(iv) Mies kykenee puolustamaan itseään, naistaan, lapsiaan, omaisuuttaan ja yhtei- söään sekä henkisiltä että fyysisiltä hyökkäyksiltä.
(v) Mies on synnynnäisesti heteroseksuaali. Rakastajana hän on väsymätön puur- taja.
(Jokinen 2000, 210)
Eräässä amerikkalaisessa tutkimuksessa keskeisinä maskuliinisuuden ihanteina ja niistä johdettuina odotuksina ilmeni emotionaalinen kovuus, perheestä huolehtiminen, feminiinisyyden välttely, her- rasmiesmäisyys ja ahkera töiden tekeminen (Wong, Granderson, Zounlome, McCullough, Hyman
& Schwabe 2020). Useissa länsimaisissa kulttuureissa maskuliinisuusodotukset ovat hieman sa- mansuuntaisia, mutta niissä on myös eroja ja ne toki muuttuvat ajan saatossa. Maskuliinisuudella on selkeät kulttuurisidonnaiset ja kollektiiviset merkitykset, mutta myös yksilöillä on omat subjektiivi- set kokemuksensa. Maskuliinisuutta voidaankin tavallaan pitää diskurssien taistelukenttänä, sillä erilaiset diskurssit taistelevat jatkuvasti siitä, mikä on merkityksellistä ja arvostettavaa. (Skeggs 1993.) Kaikki eivät jaa yhtenevää kokemusta kulttuurisesta ja kielellisestä viitekehyksestä huoli- matta, eikä myöskään tarvitse. Yksilö rakentaa omaa käsitystään yleisistä maskuliinisuuden käsityk- sistä, mutta myös peilaa omaa maskuliinisuuttaan niihin. Itse tässä tutkielmassa käytän jonkin ver- ran termiä ”perinteinen maskuliinisuus”, jonka käsitän hegemonisen maskuliinisuuden kaltaisena mallitarinana miehisyydestä. Perinteisen maskuliinisuuden ideaaleja jäsennän Jokisen (2000) kult- tuurisen maskuliinisuuden ideaalien kautta.
2.3 Narratiivinen viitekehys teoreettisena taustana
Narratiivisuudella tarkoitetaan teoreettista lähestymistapaa, jonka mukaan tarinoiden ja kertomusten avulla on mahdollista rakentaa ja välittää tietoa ympäröivästä maailmasta. Narratiivisuus käänne- tään suomen kielessä usein kertomuksellisuudeksi tai kerronnallisuudeksi. (Heikkinen 2015.) Narra- tiivisuus voidaan käsittää myös tarinallisuutena (esim. Hänninen 1999) Narratiivisen lähestymista- van mukaan kertomus- ja tarinamuotoinen ajattelu käsitetään ihmisille lajityypilliseksi tavaksi hah- mottaa itseään ja ympäröivää todellisuutta. Kertomusten ja tarinoiden nähdään tarjoavan paitsi joh- donmukaisuutta ja jatkuvuutta yksilön kokemuksille sekä identiteetin muodostamiselle, minkä li- säksi niillä on keskeinen rooli viestinnässä muiden kanssa. (Bold 2012, 17; Heikkinen 2015, Lieb- lich, Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 7.) Ihmisillä on siis tapana koota ja muodostaa tietoa ympä- röivästä todellisuudesta ja sen tapahtumista erilaisten kertomusten ja tarinoiden kautta. Narratiivi- nen tapa hahmottaa maailmaa yhdistää ihmisiä eri aikakausien ja historian läpi. Perustavanlaatuises- sa merkityksessään narratiivisuus siis liittyy siihen, miten tietoa hankitaan ja muodostetaan. (Heik- kinen 2015.)
Narratiivisuuden kentällä tarina ja kertomus ovat keskeisiä käsitteitä, joita usein arkikielessä käyte- tään synonyymin omaisesti. Semioottisessa mielessä käsitteet kuitenkin hieman eroavat toisistaan.
Tarinalla käsitetään kertomuksen tapahtumakulkua eli se vastaa kysymykseen ”mitä on tapahtu- nut?”. Tarinaa voidaan kertoa monin eri tavoin, sanallisesti, kuvallisesti, ilmein tai elein. Kertomuk- sella viitataan puolestaan kerronnan tapaan. (Heikkinen 2015.) Tarina on siis ikään kuin kertomuk- sen sisältö, mutta kertomuksen tyyli vaikuttaa oleellisesti siihen, minkälaisena tarina ilmenee. Kun halutaan tutkia ihmisten tulkintatapoja, ajatuksia ja toimintaa, voimme päästä niihin käsiksi tutki- malla kertomuksia. Kertomusten avulla muodostamme tarinaa elämästämme, välitämme kokemus- tamme muille ja hankimme tietoa muilta. (Heikkinen 2015.)
Tarinoihin liittyen on aina tärkeää huomioida niiden ajallinen ulottuvuus. Tarinassa on aina alku, keskikohta ja loppu. Tarinan tapahtumat eivät myöskään ole toisistaan täysin irrallisia, vaan ne ku- toutuvat yhteen juonen ja syy-seuraussuhteiden avulla. Tarinoissa tapahtumat etenevät ajassa niin, että niistä muodostuu tarinan kannalta merkityksellinen kokonaisuus. Tulee myös huomata, että tarinoita ei voida nähdä arvovapaina selostuksina siitä, mitä on tapahtunut, sillä niihin liittyy aina arvolatauksia. (Hänninen 2015.) Tarinoiden ajallinen ulottuvuus on myös hyvin oleellista ottaa huomioon siinä mielessä, että jatkuva muutos on väistämätön ja aika vaikuttaa tarinan kerrontaan, jolloin se vaikuttaa myös arvolataukseen (Bold 2012, 19–21). Vaikka sama henkilö kertoo saman tarinan, mutta eri ajankohdissa, se saa aina erilaisia merkityksiä, eikä pysy täysin samana. Myös sillä on merkitystä missä yhteydessä tarinaa kerrotaan ja kenelle se kerrotaan, (Bold 2012, 19–21) sillä tarina voi olla melko erilainen silloin kun se kerrotaan kotona omalle puolisolle verrattuna ker- rottaessa terapeutille hänen vastaanotollaan.
Bruner (1987) on kuvannut narratiivisen lähestymistavan ydinajatusta siten, että tarina pyrkii jäljit- telemään elämää, minkä lisäksi elämä pyrkii jäljittelemään tarinaa. Tarinoiden voidaan siis ajatella vaikuttavan kahdella tasolla ihmisen elämään: ensinnäkin tarina toimii välineellisenä ajattelun ja ymmärryksen muotona, jonka kautta jäsennetään ihmistoimintaa, toisekseen kerrotut tarinat puoles- taan rakentavat ja muokkaavat sitä sosiaalista todellisuutta missä ihmiset elävät (Bruner 1987;
1991). Ihmisen toiminta näyttäytyy kyseisen näkökulman mukaan tarinan muodostuksessa siis ob- jektina ja subjektina.
Narratiivista näkökulmaa voidaan soveltaa moneen eri suuntaan, esimerkiksi yhteiskunnallisen il- miöiden ja historiallisten muutosten tarkasteluun, ryhmien väliseen tutkimiseen tai vaikka persoo- nallisuuden tutkimiseen. Narratiivista tutkimusta on tehty paljon sosiaalitieteiden kentällä, mutta näkökulmaa voidaan kuitenkin soveltaa useilla muillakin tieteenaloilla. (Lieblich, Tuval-Mashiach
& Zilber 1998, 2–3.) Esimerkiksi psykologiassa ollaan kiinnostuneita ihmisen käytöksestä ja hänen sisäisestä maailmastaan ja narratiivisuutta voidaan hyödyntää sisäisen maailman tarkastelussa. Yksi selkeimmistä kanavista lähteä tarkastelemaan yksilön sisäistä maailmaa on lähteä tarkastelemaan kertomuksia hänen elämästään ja siitä, kuinka hän on kokenut elämänsä todellisuuden. Yksilön si- säisen todellisuuden lisäksi voidaan toki tarkastella myös yksilön ulkoista todellisuutta ja näiden kahden todellisuuden suhdetta. (Bold 2012, 17–18; Lieblich, Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 7.)
Narratiivinen lähestymistapa on niin teoreettisessa kuin tutkimuksellisessa mielessä laaja ja jok- seenkin hajanainen kerronnallisen ja tarinamuotoisen tarkastelun kenttä. Lieblich ja kumppanit (1998, 2) viittaavat narratiivisella lähestymistavalla oikeastaan kaikkiin tutkimuksiin, jotka keräväät tai analysoivat tarinatyylistä materiaalia. Narratiivista tutkimusta voi siis toteuttaa hyvin monipuoli- sesti. Tutkimusaineisto voidaan kerätä esimerkiksi haastattelun tai kirjoituspyynnön muodossa, mutta myös jo olemassa olevaa kirjallista, ääni- tai videomuotoista aineistoa voi lähteä tarkastele- maan narratiivisesti. (Bold 2012, 93; Lieblich, Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 2–3.)
Kaikki eivät kuitenkaan kannata narratiivista näkemystä ja se on saanut paljon kritiikkiä muun mu- assa siitä, että kaikki eivät välttämättä ajattele tarinamuotoisesti. Myös tarinoiden todenmukaisuus saattaa herättää kysymyksiä ja kritiikkiä, mutta yleisenä näkökulmana on se, että tarinat rakentuvat kuitenkin tiettyjen faktojen ympärille ja että tarinoista on poimittavissa todenmukaisuuksia. Narra- tiivista lähestymistapaa kuitenkin pidetään enemmän tai vähemmän hyvänä menetelmänä tarkastella sekä yksilön sisäistä että ulkoista todellisuutta, mutta tämä riippuu toki näkökulmasta. Narratiivisen lähestymistavan vahvuutena on se, että sen kautta voidaan tarkastella sekä yksilön kokemuksia että kokemusten suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen. (Lieblich, Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 7.)
2.3.1 Narratiivisuuden tieteenteoreettiset lähtökohdat
Narratiivinen suuntaus erottautuu selkeästi positivistisesta tutkimussuuntauksesta. Narratiivisen näkemyksen mukaan ei ole mitään ehdotonta totuutta ihmisen todellisuuteen liittyen, eikä myöskään yhtä ainutta tulkintatapaa lukiessa tekstiä tai kuunnellessaan tarinaa. Narratiivinen näkökulma edus- taa subjektiivisuutta, moniarvoisuutta ja jossain määrin relativismia. Se voi myös yhdistellä useita menetelmiä ja se usein nojaa muihin laadullisen tutkimuksen metodeihin. (Josselson 2011; Lieblich, Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 2.)
Narratiivinen käsitys tiedon rakentumisesta usein liitetään sosiaaliseen konstuktivismiin. ”Kon- struktivistinen käsitys tiedosta edustaa tietoteoreettista relativismia, jonka mukaan tietäminen on suhteellista: ajasta, paikasta ja tarkastelijan asemasta riippuvaa”. Näkökulman mukaan ei siis ole olemassa täysin muuttumattomia totuuksia tai valmiiksi olemassa olevaa tietoa. Konstruktivismin perusajatuksen voi kiteyttää ideaan siitä, että yksilö rakentaa tietonsa aikaisemman tietämyksensä ja kokemustensa varaan. Toisin sanoen ihmiset konstruoivat tietouttaan ja identiteettiään. Ilmiöiden ja maailman merkitysten nähdään olevan sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuja rakenteita. Narratiivi- sessa mielessä tieto maailmasta, sekä jokaisen käsitys itsestään on jatkuvasti muodostuva, muok- kautuva ja uudelleenjärjestyvä kertomus. (Heikkinen 2015.)
Tietoteoreettisessa mielessä narratiivinen tutkimus sijoittuu lähelle fenomenologiaa (Heikkinen 2015). Fenomenologia puolestaan on kokemuksellisten ilmiöiden tarkasteluun keskittyvä tutkimus- suuntaus. Fenomenologiassa subjektiivisuus ja henkilökohtaisten aistimusten, kokemusten ja elä- mysten pohtiminen nähdään merkityksellisenä, sillä tieto maailmasta välittyy vain aistimisen ja ko- kemisen kautta. Tavoitteena on luonnostella ihmisen henkisen elämän kehityskulkua ja rakenteita:
kuinka tilanteita eletään ja mitä merkityksiä ne saavat kokemusten kautta. Fenomenologia ei ole suuntauksena mitenkään selkeä tai yksiselitteinen, vaan siihen liittyy useita näkemyksiä. Fenomeno- logisessa suuntauksessa on kuitenkin keskeistä tutkijan avoimuus: tutkimuskohdetta pyritään lähes- tymään ilman ennalta määrättyjä oletuksia, määritelmiä tai teoreettista viitekehystä. (Wertz 2011.)
2.3.2 Näkökulma kokemuksen tarkasteluun
Mistä kokemus muodostuu? Fenomenologinen näkökulma lähtee tarkastelemaan kokemusta tajun- nallisen ulottuvuuden kautta: ihmisen tajunnallisen toiminnan ytimenä on intentionaalisuus. Tällä tarkoitetaan tajunnallisuuteen kuuluvaa tapaa suuntautua johonkin oman toiminnan ulkopuolelle.
Kun ihmisen tajunnallinen toiminta suuntautuu johonkin oman mielen ulkopuoliseen kohteeseen, kokee hän elämyksiä. Elämyksissä kohde ilmenee ihmiselle jonakin, jonkinlaisena. Toisinaan kohde on helppo tunnistaa, mutta joskus se voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta. Välillä kokemuksen koh- de jää siis epäselväksi, mutta vaikka näin kävisi, on elämys silti todellinen. (Perttula 2015) Esimer- kiksi masennuksen kokemus voi toisinaan olla mysteeri, jolloin ei välttämättä osata paikantaa sel- keitä syitä sen taustalla.
Ihmisen psyyke eli mieli rakentuu erilaisista subjektiivisista merkityksenannoista sekä merkityssuh- teista. Kokemukset liittyvät myös vahvasti erilaisiin merkityksenantoihin. Merkitysmaailmoina mieli ja kokemukset rakentuvat havainnoista, tunne elämyksistä, kuvitelmista, mielikuvista, ajatuk- sista, uskomuksista, mielipiteistä, käsityksistä ja arvostuksista. Tutkijoilla ei ole suoraa pääsyä yksi- löiden subjektiivisiin merkitysmaailmoihin, joten mieli ja kokemukset ovat ulkopuolisten aistiha- vainnon ulottumattomissa. Yksilön mieltä voidaan tutkia vain, jos hän kertoo kokemuksistaan tai ilmaisee niitä jollain muulla tavoin. Mielen tapahtumia tavoitetaan vain kyseisten kertomusten tai ilmausten merkityssisältöjen ymmärtämisen avulla. (Latomaa 2015.)
Reflektiivisesti rakennetut kokemukset ovat narratiivisen tutkimustavan keskeinen tutkimuskohde (Perttula 2015). Polkinghorne (1988) esittelee kolme oletusta kokemuksen luonteesta narratiivisesta näkökulmasta. 1) Ihmisen kokemus muodostuu jatkuvasti etenevistä prosesseista, joihin vaikuttaa ympäröivän todellisuuden lisäksi yksilön oma reflektio menneistä ja tulevista tapahtumista. 2) Ko- kemuksen luonne on interaktiivinen. Se ei muodostu yksilön pään sisällä yksin, vaan siihen vaikut- taa muut ihmiset ja ympäröivä maailma muutenkin. Kokemuksen muodostumiseen tarvitaan ihmi- sen kognitiivisten prosessien lisäksi havaintoja mielen ulkopuolisesta maailmasta. 3) Kokemus ei ole täsmällinen kuvaus siitä, mitä materiaalisessa todellisuudessa tapahtui. Kokemus tulee nähdä omana kokonaisuutenaan, joka muodostuu niin yksilöllisten ehtojen, että vallitsevan tilanteen myö- tä. Emme siis voi päästä ihmisten kokemuksien kautta kosketuksiin mihinkään absoluuttiseen todel- lisuuteen. (Emt., 15–17.)
Kokemukset ja niihin liittyvät merkitykset siis muokkautuvat sen mukaan, miten kerromme niistä muille ja millaisia merkityksiä annamme niille vuorovaikutuksen hetkessä. Aiempaa kokemusta tarkastellaan aina nykyisyyden perspektiivistä. Aikaisemmat kokemukset vaikuttavat siis siihen, miten ohjaamme toimintaamme nykyisyydessä ja myös tulevaisuudessa. Kokemukset myös limitty- vät ja linkittyvät toisiinsa, ja usein ne kokemukset unohtuvat, joita yksilö ei itse näe jollakin tapaa merkityksellisenä. (Polkinghorne 1988, 15–17.) Kokemuksia tarkastellessa on siis myös oleellista huomioida ajallisuus ja sosiaaliset suhteet.
Narratiivisesta näkökulmasta kokemusten tarkastelu on sosiaalipsykologisessa mielessä hedelmäl- listä, sillä yksilön kertomukset tuovat aina esiin jotain myös vallitsevasta sosiokulttuurisesta kon- tekstista, koska ne heijastuvat jossain määrin siihen, miten kertoja eli kokija ymmärtää jonkin yksit- täisen kokemuksen. Uudet kokemukset linkittyvät aina yksilön aikaisempiin kokemuksiin ja sosiaa-
lisiin malleihin. Myös masennukseen heijastuu erilaisia yhteiskunnallisia odotuksia, käsityksiä ja uskomuksia. Narratiivisen tarkastelun kautta ne tulevat näkyviksi. Masennukseenkin liitetään usein erilaisia sukupuoleen liittyviä käsityksiä, esimerkiksi että naiset masentuvat enemmän. Tämä liittyy jossain määrin ajatuksiin masennuksen ja maskuliinisuuden vastakkaisuudesta (Valkonen & Hänni- nen 2012). Kärjistetysti voidaan ajatella, että miehet eivät masennu, vaan heitä ”ketuttaa”. Tämän- kaltaisen yleistyksen varjolla masennus voi jäädä tunnistamatta ja miesten oireilu saatetaan liittää niin yksilön kuin yhteiskunnan toimesta johonkin muuhun aivan muuhun, koska masentuneisuus ”ei ole” miehille ominaista. Kokemuksen tarkastelu narratiivisen lähestymistavan kautta on oman tut- kielmani näkökulmasta mielekästä, sillä narratiivinen lähestymistapa tarkastelee merkityksiä ja ot- taa huomioon ajallisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ulottuvuuden. Koska tarkoituksenani oli tarkastel- la minkälaisia merkityksiä työelämään liitetään masennuksen kokeneiden toimesta, tuntui narratiivi- sen lähestymistavan valinta luonnolliselta.
2.3.3 Sisäinen tarina ja tarinallisen kiertokulun teoria
Tutkielmassani ymmärrän tarinoiden roolia ihmisen elämässä, kokemusten taustalla ja toiminnassa Hännisen (1999) esittämän sisäisen tarinan käsitteen ja tarinallisen kiertokulun teorian kautta. Tari- nallisen kiertokulun teoria erittelee selkeästi narratiivisen viitekehyksen keskeisimpiä käsitteitä ja asettaa ne keskinäisiin suhteisiin (KUVIO 1).
KUVIO 1. Tarinallinen kiertokulku (Hänninen 1999, 21)
Kertomuksella viitataan tarinaan ”merkkien” muodossa: se voi olla kirjoitettu teksti, puhuttu kieli, kuva tai elokuva. Sisäinen tarinan kuvaa jatkuvaa ihmisen mielen sisäistä prosessia, jonka avulla ihminen tulkitsee elämäänsä tarinallisten merkitysten kautta. Tarinalliset merkitykset muodostuvat elämäntapahtumien ja situaatioiden kautta suhteessa yksilön sosiaalisesta tarinavarannosta omaksut- tuihin mallitarinoihin. Sisäinen tarina heijastuu ihmisen toimintaan ja tulkintaan sekä rakentuu suh- teessa niihin. Usein se jää kuitenkin osin piiloon. On toki luonnollista, että yksilön sisäinen tarina jää jossain määrin piiloon, sillä ihmiset pitävät jotkut tarinoista tai tarinoiden osista vain itsellään.
Sisäisen tarinan näkökulma on teorian kannalta oleellinen painopiste, sillä siihen tiivistyy ajatus yksilön minuuden tarinallisesta rakentumisesta, johon vaikuttavat erilaiset kokemukselliset, vuoro- vaikutukselliset, situationaaliset ja kulttuuriset tekijät. Draamalla viitataan puolestaan elävään elä- mään eli toiminnalliseen ulottuvuuteen. (Hänninen 1999, 19–21.)
Tarinallisen kiertokulun teoriaan lisäksi liittyy olennaisesti situaation ja sosiaalisen tarinavarannon käsitteet. Situaatio on niiden seikkojen kokonaisuus, jotka määrittelevät pitkälti mahdollisuudet ja rajat toiminnalle. Situaatioon kuuluu siis esimerkiksi yksilölliset tilannetekijät, kuten ikä, tervey- dentila, työpaikka, mutta lisäksi situaatio käsittää laajemman kokonaisuuden, kuten historiallisen ajan ja kulttuurin. Situaatio voi muuttua ainoastaan toiminnan kautta, mutta sisäisen tarinan kautta sille voidaan antaa useammanlaisia tulkintoja. Puhekielisemmin käsitän situaatiot tämän tutkielman puitteissa tilannetekijöinä. Sosiaalisella tarinavarannolla puolestaan käsitetään kaikki tarinat, joihin ihmiset törmäävät elämässään. Kyseiset tarinat voivat olla mitä tahansa muiden kertomien tarinoi- den, kaunokirjallisten tuotosten tai median kautta tuotettujen tarinoiden väliltä. Niitä myös muodos- tuu koko ajan lisää ja ne muuttuvat ajan saatossa, kun niitä kerrotaan eri tavoin. Yksilö peilaa omaa sisäistä tarinaansa näihin kulttuurisiin tarinoihin. Osa niistä omaksutaan osaksi omaa tarinaa, osaa muokataan sopivammaksi ja osa hylätään. (Emt., 19–23.) Hänninen (1999) huomauttaa, että sosiaa- liseen tarinavarantoon sisältyvässä kulttuurisessa ”tarinatavaratalossa” on eriävät osastot eri ikä- ryhmille, sukupuolille ja eri luokkien edustajille. Erilaiset kategoriaspesifit tarinat määrittelevät rooliodotuksia, joita eri ”lokeroissa” oleviin ihmisiin kohdistetaan. Esimerkiksi miehiin kohdistuu odotuksia maskuliinisuuden näkökulmasta, ja miehet sitten enemmän tai vähemmän mukautuvat kyseisiin odotuksiin. (Emt., 51.)
3 TUTKIMUKSEN AINEISTO JA METODIT
3.1 Laadullinen tutkimus
Laadullisen tutkimuksen kenttä sisältää lukuisia eri perinteitä ja traditioita, mutta tutkimuksen ylei- senä tavoitteena on pyrkiä ymmärtämään tutkittavaa ilmiötä sekä tuoda esille tutkimuksen kohteena olevien kokemuksia ja tulkintoja (Alasuutari 1999, 31–32). Laadullisen tutkimuksen ydinkysymyk- siin kuuluu kysymys: ”Miten?” tai ”Miten voin ymmärtää toista?” (Tuomi & Sarajärvi 2018, 68;
Wertz, Charmaz, McMullen, Josselson, Anderson & McSpadden 2011). Laadullista tutkimusta kut- sutaankin usein ymmärtäväksi tutkimukseksi, sillä tutkittavaan ilmiöön pyritään tutustumaan niin, että ymmärrys ilmiöstä ja sitä ympäröivästä todellisuudesta kasvaa. Selkeät syy-seuraussuhteet ja niiden kautta ilmiön selittäminen jäävät usein kuitenkin huomiotta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 28.)
Ymmärtävä tutkimusote on osa fenomenologis-hermeneuttista tutkimusperinnettä, jossa keskeisenä nähdään ihmisen suhde omaan elämismaailmaansa. Fenomenologinen tutkimusperinne tarkastelee inhimillisten kokemusten merkityksiä ymmärtämisen ja tulkinnan kautta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 34–38; Varto 1992, 24, 86–90.) Päättäessäni tutkimusaiheen 2019 vuoden syksyllä, minusta tuntui luontevalta ja selkeältä lähteä toteuttamaan tutkimusta laadullisin metodein. Tutkimukseni tavoit- teena oli ymmärtää miesten kokemuksia masennukseen, työelämään ja maskuliinisuuteen liittyen, jolloin laadullinen tutkimus tuntui selkeältä vaihtoehdolta.
3.2 Haastattelu
Tutkimukseni aineistonkeruutavaksi valitsin haastattelun, sillä ajattelin pääseväni kyseisen metodin avulla lähimmäksi kokemusten tarkastelua. Haastattelun idea tiedonkeruumenetelmänä on yksinker- tainen. Mikäli halutaan tietää, mitä ihmiselle on tapahtunut ja mitä hän siitä ajattelee, häneltä voi- daan kysyä asiasta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 72.) Haastattelijalla on usein haastattelutilanteessa mielessä mitä hän haluaa kysyä ja mitkä kysymykset ohjaavat kerrontaa haluttuun suuntaan. Haas- tattelutilanne usein myös mahdollistaa haastateltaville oman tarinan kertomisen sen lisäksi, että se olisi pelkästään informaation tuottamista. (Bold 2012, 95.)
Haastattelua on mahdollista toteuttaa eri keinoin, mutta itse valitsin aineistonkeruun välineeksi yksi- löhaastattelun, sillä se sopi parhaiten tutkimukseni tarkoitukseen. Yksilöhaastattelun avulla on mah- dollista saada monipuolisesti ja syvällisesti tietoa haastateltavan henkilökohtaisista elämäntarinoista ja kokemuksista (Bold 2012, 96). Yksilöhaastattelut sopivat minun tutkimustarkoituksiini hyvin myös siinä mielessä, että tutkittava aihe on jokseenkin herkkä ja haastateltaville henkilökohtainen.
Ryhmähaastattelu olisi voinut olla aineistonkeruutapana myös mielenkiintoinen, mutta se olisi tuot- tanut hyvin erilaista tietoa tutkittavasta aiheesta. Huomion arvoista on se, että kaikki ihmiset eivät välttämättä uskalla puhua henkilökohtaisista asioista ryhmähaastattelussa yhtä syvällisellä tasolla kuin yksilöhaastatteluissa, jolloin keskustelu voi jäädä pinnalliseksi (Alasuutari 1999, 153).
Tutkimuksessani toteutettua haastattelumenetelmää voidaan luonnehtia teemahaastatteluksi. Mene- telmä on puolistrukturoitu eli se putoaa strukturoidun ja strukturoimattoman välimaastoon. Struktu- roitu tarkoittaa sitä, että haastattelussa on valmiit kysymykset ja valmiit vastausvaihtoehdot, kun taas strukturoimaton tarkoittaa vapaata haastattelua, jossa ei ole tarkkaan laadittuja ennakkokysy- myksiä. Teemahaastattelussa asioita käydään läpi keskeisten teemojen kautta. Usein on tapana laa- tia jonkinlainen haastattelurunko, mutta haastattelussa esitetyt kysymykset eivät välttämättä ole kaikissa haastatteluissa tismalleen samoja, eikä asioita käydä välttämättä läpi samassa järjestykses- sä. Keskeistä teemahaastatteluissa on kuitenkin se, että kaikissa haastatteluissa käydään samat tee- mat ja aihepiirit läpi. Valitsin teemahaastattelun toteuttamisen siitä syystä, että se sopi tavoitteeseeni saada yksilöiden omat ajatukset kuuluviin. Valmiiden vastausvaihtoehtojen puuttuessa, haastatelta- va ei voi turvautua niihin, vaan määrittelee itse omat kokemuksensa. Teemat kuitenkin ohjaavat keskustelua haluttuun suuntaan ja auttavat pysymään aiheessa eli tutkijan asettamassa kehyksessä.
(Hirsjärvi & Hurme 2015, 47–48.)
Teemahaastattelun lisäksi rakentamaani haastattelua voidaan pitää narratiivisena eli kerronnallisena haastatteluna. Löyhästi ilmaistuna kerronnallisena haastatteluna voidaan käsittää haastattelut, joissa haastattelija pyytää kertomuksia, esittää sellaisia kysymyksiä, joihin olettaa saavansa vastaukseksi kertomuksia ja antaa tilaa itse kertomiselle. Haastattelussa pyritään siis kerronnallisen tiedon tuot- tamiseen ja kertomuksista on mahdollista poimia tarinoita. Kertomuksien kautta ollaan usein kiin- nostuneita maailman kokemisesta ja siihen liittyvistä muutoksista. (Hyvärinen & Löyttyniemi 2005.)
Haastatteluiden kulun helpottamiseksi loin teemahaastatteluille tyypillisesti ohjeistavan haastattelu- rungon. Haastattelurunko koostui esitiedoista, yhdestä narratiivisesta kysymyksestä, neljästä varsi- naisesta teemasta ja loppujäähdyttelystä. Jokaisen teeman alle olin kirjannut aiheeseen liittyviä esi- merkkikysymyksiä. Haastattelurunkoon olin järjestänyt teemat strategiseen järjestykseen, mutta asennoiduin ennalta siihen, että haastatteluiden aikana tultaisiin käymään teemoja läpi siinä järjes- tyksessä, mikä tuntuisi hetkessä luontevalta. Esitiedoilla tarkoitan haastateltavan iän, sen hetkisen elämäntilanteen ja koulutustaustan kartoittamista. Esitietojen jälkeen esitin jokaiselle haastateltaval- le narratiivisen kysymyksen, jossa pyysin kertomaan vapaasti omasta tarinastaan masennukseen liittyen. Jos haastateltava koki tarinan jäsentelyn haastavaksi, esitin avustavia kysymyksiä, esimer- kiksi: ”milloin masennus alkoi, minkälaisia tekijöitä liität siihen tai miten se on vaikuttanut elämää- si?”. Pyrin narratiivisen kysymyksen avulla luomaan hahmotelman masennukseen liittyvästä aika- janasta ja siihen liittyvistä elämäntapahtumista ja merkityksistä. Narratiivisen kysymyksen jälkeen olin sijoittanut haastattelurunkoon ensimmäiseksi teemaksi masennuksen ja työelämän, sillä se on tutkimuskysymykseni kannalta hyvin olennainen teema. Rungon toisena teemana oli maskuliini- suus, joka on myös tutkimukseni kannalta tärkeä teema ja joka linkittyy työelämän teemaan. Kahte- na viimeisenä teemana olivat sosiaaliset suhteet ja selviytymiskeinot. Varsinaisten teemojen jälkeen halusin käsitellä positiivisia ja iloa tuottavia asioita elämässä, jotta haastattelu ei päättyisi vahingos- sakaan negatiivisiin tunnetiloihin.
3.3 Aineisto ja aineiston keruu
Tutkimuksen kohderyhmäksi rajasin alkujaan nuoret masennuksen kokeneet miehet, joilla on ko- kemusta työelämästä. Sosiaalipsykologisesta näkökulmasta masennus on ilmiönä monimuotoinen ja joustava, joten en halunnut rajata myöskään mahdollisia haastateltavia pelkästään diagnosoidun masennuksen piiriin. Masennuksen mittariksi asetin yksilön oman kokemuksen masentuneisuudesta elämää vaikeuttavana tekijänä. Kohdensin haastattelukutsun erilaisissa elämätilanteissa oleville masennuksen kokeneille miehille sillä reunaehdolla, että työkokemusta olisi kuitenkin takana, jotta masennuksen kokemuksia voisi peilata työelämän viitekehykseen. En kuitenkaan asettanut rajausta työkokemuksen pituudelle tai työskentelyn alalle, enkä rajannut kohderyhmää minkään paikkakun- nan mukaan. En myöskään halunnut asettaa liian tarkkaa rajausta iän suhteen haastateltaville, mutta halusin kuulla hieman nuorempien miesten masennuskokemuksista, mikä tarkoitti keski-ikäisten ja vanhempien ikäluokkien pois sulkemista.
Tarkempien rajausten tekemisen koin hieman haastavana, sillä tuntui että tarkat rajaukset olisivat saattaneet vaikeuttaa haastateltavien löytymistä. Päätin siis pitää kohderyhmän rajauksen melko joustavana, jotta haastateltavia olisi helpompi löytää. Haastattelukutsussani päädyin rajaamaan iän puolesta kohderyhmäkseni noin 20–30-vuotiaat miehet. Rajasin kohderyhmästä alle 20-vuotiaat siitä syystä, että heille ei välttämättä ole kerennyt karttua kauheasti työkokemusta. Yläikärajan aset- tamiseen hain suuntaa nuorisolaista, jonka mukaan nuorilla tarkoitetaan alle 29-vuotiaita henkilöitä (Nuorisolaki 3§). En kuitenkaan halunnut olla rajauksessani niin tarkka, joten yläikärajaksi kutsuun kirjasin noin 30-vuotiaat.
Osallistujat tutkimukseeni löytyivät sosiaalisen median kautta. Otin tammikuussa 2020 yhteyttä erääseen miesten hyvinvointia ja mielenterveyttä edistävään järjestöön, sillä minulla oli näkemys, että heidän seuraaja- tai asiakaskunnastaan löytyisi valitsemaani kohderyhmään sopivia henkilöitä.
He jakoivat haastattelukutsuni Facebook sivuillaan, josta kutsua jaettiin eteenpäin muutamaan muuhunkin Facebook ryhmään. En osaa arvioida kuinka laajan näkyvyyden kutsu on saanut, koska en päässyt tarkastelemaan ryhmiä, joihin se on jaettu. Haastattelukutsusta löytyi nimeni ja sähkö- postiosoitteeni, josta minut sai kiinni tutkimuksen tiimoilta. Annoin tutkimukseen osallistumisesta kiinnostuneille kuukauden aikaa ottaa minuun yhteyttä, mutta kaikki yhteydenotot tapahtuivat noin viikon sisään haastattelukutsun julkaisemisesta. Laitoin alun perin viestiä pariin muuhunkin organi- saatioon, mutta haastateltavien rekrytointi ei edennyt kyseisiä väyliä pitkin.
Suurin osa minulle ilmoittautuneista tutkimuksestani kiinnostuneista miehistä olivat kolmenkym- menen ikävuoden tietämillä. Lopullisista haastateltavista nuorin oli haastatteluhetkellä 22-vuotias ja vanhin heistä oli 37-vuotias. Haastateltavista kolme olivat yli 30-vuotiaita, mikä ei kuitenkaan hai- tannut, sillä halusin jo alkujaan olla jokseenkin joustava rajauksen suhteen. Haastateltavien ikäha- jonta keskittyi siis 80- ja 90-luvulla syntyneisiin miehiin. Haastateltavat tulivat monipuolisista työ- taustoista ja elämäntilanteista, minkä lisäksi kaikki tulivat eri paikkakunnilta. Haltuun saamani näy- te ei siis keskittynyt millekään tietylle alueelle, vaan tutkimukseen osallistui miehiä ympäri Suomea eri kokoisilta paikkakunnilta.
Sain yhteensä kymmenen kappaletta yhteydenottoja tutkimukseeni liittyen kohderyhmääni sopivilta henkilöiltä. Yhteydenotot tulivat melko lyhyen ajan sisään ja olin yllättynyt siitä, kuinka usea oli kiinnostunut osallistumaan tutkimukseeni ja siitä, kuinka helposti ja nopeasti sain sovittua suurim- man osan haastatteluista. Olin varautunut siihen, että joutuisin levittämään haastattelukutsua paljon
