Sormeni ovat jähm ettyneet kir
joituskoneen näppäim ille. Olin odottanut, että sieltä lähtisi solju
m aan oikea m uistojen vuo, m utta m itä vielä. Kuvia kyllä kulkee ja ai
vojen antennit värähtelevät, m utta kalukoppani on toivottom asti se
kaisin, ainakin vuodet ja viikot ihan vinksin-vonksin kaikkineen... Mil
loin oikein naapurin pojille ilmes
tyivät punaiset rusetit rintapieliin, milloin Kivelän Jussi laittoi m etri
sen punalipun tupansa harjalle lie
hum aan, ei selviä m illään, — vain
” noihin aikoihin” sekin varmaan oli.
M aailm ansota jymisi vain ja tk u vasti Euroopassa. Sairasteleva isäni oli jo kyllästynyt korjailem aan rin- tam am uutoksia sänkynsä yläpuolel
la oleviin sotakarttoihin. T apahtu
mat vyöryivat äkkiä lähemmäksi omia rantojam m e. Kauppamiehet ja kulkurit toivat outoja huhuja kaukaisiin metsäkyliinkin. Ja ihm i
set olivat m uuttuneet synkiksi ja är
tyneiksi. Kylän eukkojen mielestä kaikki oli syntiä: Kun joku piikalik- ka yritti kirjekuoren punaisen vuo- ripaperin avulla kirkastaa poskipäi- tään, oli se jo hirm uinen m aailm an
lopun merkki. Laulujakaan ei ollut lupa paljon viritellä, m itä nyt jotain
pitkää arkkiveisua Titanicin haaksi
rikosta.
Muistelen, että joulunalusta 1917 oli kovin ankea. Kaikesta oli puute, erittäinkin lam ppuöljystä, jo p a tuli
tikuistakin. Päreet paloivat pihdeis
sä, rasva tirisi naurislam puissa, sillä nyt ei ollut varaa suureen kynttilän- valuruljanssiinkaan: rasvat olivat tarpeen ruokapuolella. Isä kyllä te
ki tavanm ukaisen m arkkinam at- kansa, m utta tuom iset olivat aina
kin meidän lasten mielestä kovin vähäisiä. Vain pari keltaista kierre- kynttilää tuntuivat joltain; ne sitten aikoinaan pätkittiin kuusen oksille.
Jotain jän nää oli tehdastekoisissa pahvipäreissä, joiden rasvapinta kuitenkin haisi ilkeälle kärystä pu
hum attakaan.
Saatiin sentään sanom alehti kol
mesti viikossa. Sen riveiltä, ja ehkä rivien välistäkin, aikuiset etsivät tolkkua m aailm an m enosta. Venä
jän tsaari puolisoineen oli kyllä jo meilläkin pantu viralta: nuorin setä
ni puhkaisi niiltä silmät ja salin sei
nällä komeilleet kuvat putosivat meidän leikkikalujemme joukkoon.
Muistelen joskus kuulleeni jonkun Kerenskin nimen ja miksei Saksan Villenkin, m utta M annerheimit ja U kko-Pekat tulivat kuviin vasta so
tatalven kuluessa.
Varm aankin tuo tärkeä päivä,
” joulukuun kuudes” , vilahteli ai
kuisten puheissa. Sanom alehti siitä toki teki komeimman ju tu n. En ol
lut tuolloin ehtinyt kouluakaan aloittaa, m utta luin ja kirjoitin kuin aika poika. Isä, niitä harvoja kan
sakoulun käyneitä, pani m inut tai
teilemaan isolle pahvilevylle nuo m erkittävät num erot: 6.12.1917.
Tuo jollain sinisellä värikynällä tuhrattu tekele sai sitten koristaa suuren hirsituvan peräseinää van
han punttikellon kilpailijana. Ju h lavaa itsenäisy y sp äiv äsan aa en m uista kenenkään arkipuheissa käyttäneen.
Varsinaiseen sotaan olimme ta lossa joko liian vanhoja tai -nuoria.
Vain isän englantilainen rullarevol- veri oli Jyväskylän lyseosta lähte
neen Eemeli-serkun aseena rinta
malla. Toinen serkku, Tornion Aa- diel, haavoittui Tam pereella, ja sai
raslom allaan toi sitten nähtäville oi
kean sotasankarin. M utta todelli
nen ” rintam areportterim m e” oli kuitenkin m uuan M anner-O nni, jonka retevät muistelm at olisivat hyvinkin päihittäneet kaikki M öt
tösten ja Lipposten m yöhem m ät ta rinat. Koskaan ei niistä m uisteluk
3
sista tullut selville, kumm alla puo
lella sankari oli ollut.
Sankarihautajaiset sävyttivät tie
tenkin tuotakin aikaa. N eljänkym menen hevosen kulkueena olimme saattam assa naapurikylän poikaa M utkanm äen M attia. Silloin kirkon juurelle siunattiin 12 kaatunutta.
Joukossa oli Yhteiskoulun jo h ta ja kin, maisteri Karvonen. Sisareni marssi partiolaisten lippukulkuees- sa. M uistan vieläkin tuim an pak- kaspäivän ja kum eat kunnialau
kaukset, jo ita välkkyväsapelinen
” vorsm estari” Brander komensi.
Nyyhkivän kuoron laulu kirkon ra puilla tuntui riipaisevalta, — ehkä
pä tuolloin kuulin ensi kerran hym
nin ” Vaipuos vaivu synnyinmaasi h elm aan ...”
Tässä kohden muistini tapaa toi
sen tapahtum an tuon talven pakk a
silta. Olimme äitini kanssa asioi
massa kirkonkylässä, ja jo iltahä
myssä odottelin Työväentalon lä
hellä olleen kauppapuodin hevos- puomin vieressä. Kantola oli tuol
loin piikkilanka-aidalla ympäröity
tilapäisvankila, ja sieltä aidan takaa huuteli parroittunut, luunlaiha ja palavasilmäinen mies minulle:
" P o ik a hyvä, onko sinulla yh
tään leipää?”
Olin juuri paloitellut Virkku- ruunalle lim punpuolikkaan, m utta toinen puoli oli reessä kuskipukin alla. J u o k s u tin sen m ieh elle piikkilanka-aidan rakoon. En m uis
ta miesraukan m onia kiitoksia, sillä joku, ehkä vartija, kiersi näkyviin nurkan takaa. Täm än läheisemmin ei surullinen veljessota minua kos
kettanut.
— Olihan tuo lippujuttukin vie
lä. Jussin punalippu sai liehua sai- karassaan kunnes kauhtui ja kului riekalaiksi. M utta uuden valtakun
nan om asta lipusta oli varm aankin paljonkin ju ttu a, koska mekin lai
toimme porstuan päätyyn om ate
koisen lipun. Ei siinä siniristiä ollut, olipahan vain kaksi sam ankokoista palttinasuikaletta. Toisen kai sisa
reni värjäsi siniseksi. Vasta myö
hemmin, kun kävin koulua tädin hoivissa naapuripitäjässä, pystytet
tiin koulupihaan lipputanko ja ke
vätjuhlan kunniaksi siihen vedettiin oikea siniristilippu. Sillä lipulla ei kuitenkaan ollut onnea: iltapäivällä se kivitettiin lähes riekaleiksi. Aika ei ollut kypsä sen sinivalkoiselle sa
nomalle. Yhtä huonosti kävi sen suojeluskuntaakin, jonka tätini an
toi päähäni, kun naapurin koira oli repinyt talvireuhkani riekaleiksi.
Toisinajattelija-kaverit eivät siitä lakista ja aatteesta tykänneetkään.
Lakki heitettiin ensin koulun hyys- kän alle ja m inua pyöriteltiin sonta- läjässä hevospuomin alla, työnnet
tiinpä suunikin täyteen tuo ta väke
vää pellon höystettä...
Joten ju ttu alkaa jo m aistua p a
halta. — Sillä on sentään hiukan ylevämpi loppu. Myöhemmin, jo aikamiehenä, marssimme " s a ttu neesta syystä” samoissa porukoissa noiden ilk ik u risten kavereiden kanssa pitkin K arjalan ja Aunuksen korpia tuulessa ja tulisateessa. Eikä siellä noita entisiä muisteltu, jos kohta voitiin olla asioista eri mieltä.
Ainakin lippu, tuo suomalainen si
niristi, oli kaikille itsenäisen maan ja vapauden luonnollinen symboli.
! f -
i~ -
